Petri Tamminen: Sinua sinua

Jenni Vartiainen on laulanut Mariskan sanoittamaa Minä sinua vaan -laulua, jossa tärkeintä, painavinta sanaa ei lausuta. Ei sitä kirjoiteta Petri Tammisen kirjankaan nimeen Sinua sinua (Otava 2025), vaikka taustalla kalvaa Aulikki Oksasen laulusanoitus, jossa kaihtelematta R-sana kuuluu: Sinua sinua rakastan.

Sinua sinua -romaanin minäkertojan nimi paljastuu Petriksi. Se johtaa tulkintaan, että romaanista löytyy kirjailijan omakohtaista. Esimerkiksi kertoja-Petri liittää kirjaan mustavalkoisia valokuviaan. Kuvien tunnelma myötäilee tekstiä, ja yhteisvaikutelma on tammismaisen melankolinen, hetkellisiä hykerrettävyyksiä unohtamatta. Tiivistän valokuvien vaikutuksen lyhyesti: kuvaaja katsoo kohteitaan kaukaa, kuvien ihmiset eivät katso kuvaajaa (yksi poikkeus) ja kuvaaja pysyy syrjästäseuraajana. 

•

Sinua sinua -romaanissa rakkaus ei ole varattu vain parisuhteeseen, jossa rakkauden laatu ja kesto vaihtelevat. Rakkaus huomataan pitkäkestoisten ystävyyssuhteiden liimaksi. Sanoiksi tunnetta harvoin ystävien kesken puetaan, eikä se minäkertojaltakaan onnistu. Eipä sitä juuri perheissäkään ole ääneen toitotettu, ei ainakaan 1960-luvulla syntyneiden huusholleissa.

Tammisen Musta vyö oli rakkausromaani isästä, ja Sinua sinua äidistä. Kummassakin romaanissa tunne löytää kohteensa vanhemman kuoltua. Romaanin äiti on synnyttänyt poikansa 20-vuotiaana, ja pojan elinikäinen yhteys äitiinsä päättyy äidin äkkikuolemaan melkein 60 vuotta myöhemmin. Se pysäyttää kertojan – ja lukijan.

Äidin kuolema on asiana niin iso, että romaaniin siitä pääsee mukaan vain muutamia muistoja arkisista kohtaamisista ja lyhyistä keskusteluista äidin kanssa sekä käytännön asioita äidin kuoltua. Se ei estä ydintä välittymästä: perusta ja sen horjuminen. Kirjan kuvat äidistä riipaisevat.

•

Romaanin kehys rakentuu nuoruudenrakkauden ympärille ja siihen, että kertoja kelpaavuuskaipuussaan tuppaa ajautumaan päällekkäisten suhteiden sumppuun. Lähtökohta on se, että kertojan suomalainen tyttöystävä vaihtuu vuonna 1988 kihlamatkalla Prahaan sikäläiseen neitoon.

Parivuotisesta suhteesta H-nimiseen prahalaisnaiseen muodostuu kertojalle melkoinen tunnetulppa. Jälkiviisaana ikääntyvä kertoja huomaa, että hän 21-vuotiaana sekoitti rakkauden himoon. 

”H sen sijaan ei ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan.”

•

Tammisen romaanien nolojen tilanteiden mies on taas täällä! Hän kaipaa ja pelkää niin, että elämä on mennä ohi. Lisäksi vuosien vieriessä hän setäselittää ja heti perään katuu sanomisiaan. Kerronnasta tihkuu itseironiaa. Siihen sopii jälkiviisaus mukavasti mukaan, sillä ennen kaikkea kertoja tutkii mennyttä ja sen muistamista. Tosin muistojen tutkinta on kertojalle välillä jopa savuverho peittämään muita intentioita, myös tiedostamattomia.

Nyt muistumissa on toista virettä kuin noin 20 vuoden takaisessa kirjailijan kirjassa Muistelmat (2004). Tammisen romaaneissa havainnot saavat usein jysähtävien aforismien muodon. Niin nytkin, mutta sisältö sanallistuu tässä romaanissa mielenkiintoisen vaihtelevasti: tiiviiden toteamusten joukossa on melko monipolvisia selostuksia, fragmentteja, anekdootteja, luettelonomaisuutta, kiteytyneitä havaintoja elämästä ja ihmisestä sekä naurua irrottavia tilannekuvia. Kerronta kokeilee myös kiinnostavaa vuorottelua koetun ja luetun välillä – onhan kertoja kirjastosta kotoisin.

•

Minulle keskiöön nousee romaanista tämä:

”Kaikesta muistiin kertyvästä kamasta luulisi lopulta hahmottuvan jotain ehjää, mutta menneisyys aukeaa kuin sekametsä taivaanrantaan. Paljon tasaista ja tavallista, joukossa muutama korkeampi latvus: suuria suruja, muutama onnen hetki, hiukan himoja.”

Kertoja ohittaa nopsasti aikuisikänsä, ruuhkavuodet ja oman vanhemmuutensa. Fokus on muualla: erillisyyttä tuntevan hyväksynnän hakemisen kierteessä.

Hyväksynnän hakija ei ole huomata, miten perusteellisesti hänet on hyväksytty. Romaani saa miettimään, miten lapsuudenperheeltä saadut mallit muhivat ihmisissä ja miten ihmiset muhittavat niitä mielissään. 

Ja nyt pääsen romaanin hienoon loppunousuun. Minä vaikutun kertojan alati järkevän vaimon tunneperinnön paljastuksesta ja avioparin tavallisen aamun avauksesta, jossa R-sana saa oikean muotonsa. Näin Sinua sinua laajenee minäkertojan rakkausromaaniksi myös vaimolleen, äidin lisäksi.

•

Sinua sinua sykähdyttää. Tammisen yksinäisyyden ja katoavaisuuden proosaelegia kasvaa edetessään ja avartaa muistin merkitystä. Muistaminen ja muistelu synnyttävät uutta ymmärrystä eivätkä pysähdy nostalgiseen haikailuun.

”Ja kaiken tämän taustalla ikuinen kohina: jokainen eletty hetki läsnä, jokainen atomi värisemässä juuri tätä elämää, mahtamassa sille jotakin, vaikka lopuksi olisi määrä ymmärtää että mitään ei mahda.” 

•

Petri Tamminen: Sinua sinua, Otava 2025, 143 sivua. Sain kirjan kustantajalta.