Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2025

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Noora Vallinkosken romaanit ovat kuvanneet luokkarajoja, lähiölähtöisyyttä ja mutkaista reittiä kulkea syrjäyneisyysympäristöistä korkeakoulutukseen. A- ja B-kansalaisten rajat ovat olleet kuilunmittaisia eikä ylitys pyyhi pois pohjakosketuksia eikä toiselta puolelta jääneitä jälkiä.

Samoilla teemoilla mennään Vallinkosken uutuusromaanissa Miten meistä tuli ihmisiä (Atena 2025). Romaanissa on kolme kertojaa, joista pidän päähenkilönä Tiia, työläiskodissa kasvanutta ainokaista, joka on kohonnut koulutettuna yläluokkaiseksi, hyvää palkkaa ansaitsevaksi erityisosaajaksi ulkomaille. Välit vanhempiin ovat katkenneet mutta suhde tätiin on tiivis. Romaani kertoo ajasta, jonka Tiia melko viimeisillään raskaana viettää tätinsä Monnin luona. Monnin ränsistyneessä talossa Mörskässä asuu myös syrjäytynyt kummipoika.

Kirjan kolme näkökulmaa taustoittaa henkilöitä, heidän kokemuksiaan ja suhteitaan. Jokaisella kertojalle on kertynyt lukuisia trauman aiheita, ehkä niitä on jopa liikaa yhteen romaaniin. En paljasta tässä kauheuksia, joita he ovat kokeneet: ne täytyy poimia kertojien osuuksista, jotta kirjakokemus säilyy tuoreena. 

Ansiokasta on se, miten kunkin kertojan oma ääni tulee kirjassa lukijan kuuluviin. Lisäksi kukin havainnot toisistaan monipuolistaa henkilökuvia. 

Tian osuudessa ei voi unohtaa hänen perhetaustaansa. Vallinkoski ei jätä tilaisuutta käyttämättä, miten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa ihmisiin, etenkin kakkoskansalaisiin. Tiian pienellä palkalla uurastaneet työläisvanhemmat sinnittelevät kipuineen kunnan vuokratalossa:

Vanhempieni koti ei tuoksu enää samalta kuin asuessani siellä. Nyt ilmassa on vanhan ihon ja huonekasvien sekoitus. Hella on yhä rikki. Yritin taannoin järjestellä asiaa kaupungin suuntaan, ja kun se ei edennyt, tilasin Gigantista uuden hellan kotiinkuljetuksella. Isässä ja äidissä tekoni nostatti niin suuren vastustuksen, että peruutin ­tilauksen. He pelkäsivät suututtavansa jonkun tärkeän tahon, joka ­sitten ­kostaisi heille. Sitäkin enemmän kyse oli periaatteesta. Kyllä niitä sitten hävettää kun ne huomaavat kuinka kauan me ollaan oltu ilman hellaa, ­vanhempani sanoivat.”

Romaanista voi poimia monia tarkastelunäkökulmia mutta nappaan sen, miten kertojahenkilöt muodostavat kontakteja toisiin henkilöihin. Välissä on aina jotain: menneisyyden taakka, eriarvoisuus tai muu häiriötekijä. Kummipoika on esimerkki peräkamarinpojasta, jonka kontaktit perustuvat lähinnä nettiin ja joka on varhain kokenut monia kauheuksia. Kehotan siihen liittyen lukemaan romaani kärsivällisesti loppuun, sillä lopussa naksahtaa jättiyllätys.

Rakkaus vaikuttaa romaanissa pettymysten sietämiseltä ja valmiudelta luopua. Mukana on myös lohdullisuutta, mikä on tarpeen, sillä ongelmia on muuten niin tiheästi. Tiian ja hänen miehensä Olli edustavat paria, joka pitää yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Se ei ilmene sokerisesti vaan luonnollisen sitoutuneesti. Vallinkosken tyyliin ja kerrontatapaan sopii mutkattomuus. Sisällöllisesti se tarkoittaa varjojen välttämättömyyttä mutta myös sitä, että elämä etenee, tavalla tai toisella.

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä, Atena 2025, äänikirjana 5 tuntia 45 minuuttia, lukijana Alina Tomnikov. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki

Selja Ahavan romaani Hän joka syvyydet näki (Gummerus 2025) saa ajattelemaan kuoleman moniselitteisyyttä. Perimmäisistä kysymyksistä siis on kyse, elämästä ja sen päättymisestä.

Romaanin kertoja Liisa elää toisessa liitossaan ja seuraa lastensa kasvua kohti täysi-ikäisyyttä. Liisan vanhemmat ovat kuolleet nuorina, joten kuolema on koskettanut häntä varhain. Se on saanut hänet tiedostamaan oman kuolevaisuutensa ja elinpäivien rajallisuuden. Vanha täti tekee juuri kuolemaa, joten aihepiiri kieppuu Liisan mielessä.

Romaani seuraa Liisan elämänvaihetta kronologisesti ja muistoissa muita vaiheita. Romaani kuitenkin rakentuu eri tekstiaineksista. Monet niistä erottuvat toisistaan erilaisin fontein. 

Rinnakkaistarina kertoo äidistä, joka ei anna irrottaa aivokuollutta tytärtään hengityskoneesta. Siihen kytkeytyy tytön filippiiniläisen hoitajan elämäntarina ja erilainen äitiys, mutta näitä kahta yhdistää luopuminen. Luopuminen on tuttua myös Liisalle mutta ei lapsen kuolemaan liittyen.

Kirjaa halkoo lisäksi romaanikerronnaksi muunnetut komiteakeskustelut ja mietinnöt, jotka käynnistyvät Havardissa 1967: lääketieteen asiantuntijat yrittävät määritellä kuoleman. Mukana on myös joitain asiatekstejä. Joukosta pomppaa kliininen ohjeteksti vainajanlaitosta ja on asiatekstipeili sille, miltä tilanne tuntuu toisaalta omaisista, toisaalta toteuttajista.

Hän joka syvyydet näki yhdistää romaanihenkilöiden henkilökohtaista eli tunteita ja ajatuksia tieteen tiedonmuodostukseen, mutta niitä ajattomammin aiheeseen sukeltavat myyttiotannat. Etenkin Gilgamesh-myytin sanat konkretisoituvat kirjan lopussa, jolloin Liisa perheineen näkee sen savitauluja British Museumissa:

”Ajaton alkutarina riisui ihmisen.

      Saviset rivit löysivät järjestyksen.

       Ja Gilgamesh itki: – Mitä voin tehdä, Utnapishtim? Minne voin mennä? Minne tahansa katson, katsoo kuolema vastaan!”

Kuoleman voima vyöryy kirjasta, sitä ei voi väistää, vaan se täytyy kohdata. En voi kiistää, etteikö se olisi raskasta, silti se on välttämätöntä. Ahava tavoittaa eri henkilöiden kokemuksin, miten kuolema koskettaa ja miten moninaisin tavoin siihen voi suhtautua. Erilaisten tekstilajien käyttö romaanissa korostaa sitä.

Romaani pohtii myös sitä, mistä on sopiva kirjoittaa. Kirjoittaako kirjailija itselleen ennustuksen, jos hän kirjoittaa sairaudesta tai kuolemasta? Kertoja poimii myös välittömiä havaintoja surisevasta kahvilarobotista muinaisiin kivitauluihin siinä kuin perintökoruista, hautajaisista ja perhematkoistakin. Romaanin arkikuvaukset maaduttavat, kun taas korppisymboliikka sekä myyttiainekset lennättävät mukaan ajatonta, tuonilmaista.

Voi siis hyvällä syyllä myös pohtia, miten sopii kirjoittaa kuolemasta. Sopii näin, sillä rakennerepaleisuus laajentaa sisältöä ja sopii aiheeseen, jota ei voi tyhjentää. Eikä Ahavan romaani tarjoa valmiita vastauksia. Myyteille on ominaista, että ne jäävät kesken kuten myös Gilgamesh. Minulle Ahavan kirja ei niinkään jää kesken vaan antaa lukijalle mahdollisuuksia täydentää – tai säilyttää elämän ja kuoleman arvoitukset.

Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki, Gummerus 2025, 351 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuomainen: Hyvällä ja sahalla

Antti Tuomainen on kirjoittanut hauskan rikosromaanin. Voisi todeta: taas. Eihän se ole yllätys, onhan hänet kirjojensa kannessa määritelty erityisen hauskaksi myös kansainvälisesti. 

Hyvällä ja sahalla (Otava 2025) toimii taattuna hupijännityksenä, ja ehkä eniten iloitsen kielen luistavasta näppäryydestä ja osumatarkkuudesta. Romaani nojaa virkevarmuuteen, jolla kirjailija loihtii henkilöt ja tilanteet eläviksi.

Romaanin sahayrittäjä, muutama vuosi aiemmin leskeytynyt, nelikymppinen Heikki Nevalainen kamppailee rahavaikeuksissa, koska maailma on ns. mallillaan, huonolla mallilla.

Elämä kiihdytti vyöryään.

Hän oli itse valinnut sahan. Hänen isänsä olisi aikanaan suostunut siihen, että saha myytäisiin perheen ulkopuolelle. Heikki oli kieltänyt myymisen. Hän oli myös nopeasti vakuuttanut isänsä siitä, että hallitsi sahanpidon ja tiesi mitä teki. Ja pitkään kaikki oli mennyt hyvin. Sitten Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Ja samalla tavoin kuin Heikki oli ollut kykenemätön pysäyttämään syöpiä, hän ei myöskään ollut kyennyt estämään maailmanlaajuista inflaatiota, paniikinomaista korkojennousua ja lamaa lähentelevän tilauskadon vaikutuksia sahalleen.”

Perintöyritykseensä kiintynyt yrittäjä on turvautunut paikallisen rikollisen Sipon rahalainaan, mutta lainaperintään ilmaantuu yllättävä korko. Se kasvaa kirjan sivujen edetessä.

Tämän johdattelun jälkeen tuleekin pulmaksi, mitä tohdin kirjasta paljastaa. Tuomainen kirjoittaa tarkkaa juonikuviota, jossa henkilövetoisuus ryydittää tapahtumayllätyksiä. Ne soisin romaanin lukijoiden kokevan ainutkertaisesti ilman esilukijavihjeitä. 

Sen verran tässä sepustan, että Heikki ja Sippo joutuvat melkoiseen piirileikkiin, johon osallistuu Sipon alihankkijoita: tavoitteena on saada Heikki maksumieheksi tavalla tai toisella, myös hengenlähdöllä. Lisäksi juonenkulun yllätyksiin merkittävästi vaikuttaa kaksi naista, joista Sipon vaimo Annaleena Sippo saa ratkaisevan aseman. Maukas sivuhenkilö löytyy paikallispoliisista, mikseipä myös belgialaisesta puutavaraostajasta. 

Realistisen yhteiskunnallisen dekkarin edesmennyt mestari Henning Mankell tiivisti toimivan romaanin pääainekset, jotka ovat raha, rakkaus ja kuolema. Niistä Tuomainen punoo omanlaistaan mustan huumorin jännitystä. Laji ei ole helppo, mutta Tuomainen hallitsee kuviot.

Hyvällä ja sahalla -uutuusromaani vie Haminan suunnalle, vähän Mies joka kuoli -romaanin tyyliin mutta pienelle kyläkunnalle. Lisäksi pienyrittäjä on taas pulassa. Tunnistan muutakin toistuvaa: päähenkilö toimii vakaasti, suunnitelmallisesti ja järkiperäisesti jopa sattumien puuttuessa peliin. Slapstick-komiikan keinoin sattuu ja tapahtuu, myös Tuomaisen seikkailupuistosarjasta tutuksi tulleita vahinkokuolemia ja -onnettomuuksia. Lisäksi puun takaa iskevä lemmentunne valtaa päähenkilön kuten monesti kirjailijan romaaneissa käy, ja kyllä ympärillä touhutaan myös pettämisharhautuksia.

En laske miinukseksi tuttuja aineksia. Saan kirjasta kaipaamani viihtymisillan. Muutaman kerran naurattaa niin, että pissaa on lirahtaa pöksyihin – ei suinkaan niin kuin yhdellä kirjan henkilöllä. Jään odottamaan romaanista tv-draamaa, sillä onhan visuaalisuuteen houkuttelevassa romaanissa oivat draamakomedian ainekset.

P. S. Antti Tuomainen ansaitsisi myös viennin edistämisen tai Suomi-kuvan edistäjän palkinnon toiminnastaan kansainvälisillä kirjamessuilla ja -tapahtumissa.

Antti Tuomainen: Hyvällä ja sahalla, Otava 2025, 167 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Johanna Vuoksenmaa on löytänyt aiheen, jota ei ole kotimainen kirjallisuus käyttänyt fiktiossa, eipä siitä juuri ole faktajulkaisujakaan: syksyllä 1943 Hilterin kutsumana matkusti suomalaisseurue eräänlaisena palkintomatkana Saksaan, sillä heidän SS-omaisensa oli kaatunut Saksan joukoissa rintamalla. Tekipä kirjailija melkoisen löydön!

Suurenmoinen matka (Otava 2025) kuvaa hämäläisemäntä-Alman silmin kuukauden reissua Helsingistä Saksaan sekä Riikan ja Tallinnan kautta takaisin kotiin. Rinnakkain Alman tarinan kanssa kulkee rinnan lähivuosi Alman pojantyttärentyttären elämää. Keski-ikäisen Ilonan arkea määrittävät työ lentoemäntänä, ikuinen huoli jo aikuisesta pojasta Akusta ja muistisairaan äidin tilanne. 

Minua kiehtoo romaanin Alman näkökulma. Se tavoittaa hienosti sen, mitä on nähdä ja kokea asioita ensi kerran. Raihnainen, isoäiti-ikäinen leski-Alma ei ole kulkenut hissillä, ei ole lentänyt, matkustanut ulkomailla, käynyt ravintolapäivällisillä eikä lillunut kylpylähoidoissa. Alman kokemus välittyy tuoreena.

Alma ottaa reissulla tosissaan velvollisuutensa olla kiitollinen. Patriarkaatin mallin omaksunut Alma ottaa myös vastaan tyynesti totuuden poikansa touhuilusta saksalaissiviilin kanssa – pojat on poikia -teemalla. Almassa saamme kuitenkin sävykkään näkymän aikansa emäntäainekseen, ja se tekee henkilökuvausta eläväksi: Alma on sekä-että, ei joko-tai. 

En tiedä, olisiko romaaniin tarvinnut tuoda otoksia, mitä saksalaiskylpylän kulisseissa tapahtuu sillä aikaa, kun Alma nauttii hoidoista. Ymmärrän kyllä: emme saa unohtaa natsien rasismia, väkivaltaa ja tappokoneistoa.

Alman ja matkaseuralaisten todellisuus kaatuneiden sotilaiden omaisina väreilee monin taajuuksin kuvatun reissun aikana. Menetysten tuska tuntuu ”arvokas uhri” -korulauseiden takaa. Sen lisäksi kirjassa tuodaan ahdistavan lähelle Ukrainan sota ja äidin pelko sotaan lähtevästä pojasta. Yllätyn ja arvostan oivallusta, miten Vuoksenmaa kääntää jälkimmäisen lähes tragikoomiseksi.

Välillä mietin, tarvitaanko romaaniin Ilonan osuutta, sillä Alman matkassa riittää vetoa kaiken ristiriitaisuutensa vuoksi. Alman osuutta värittää nykyhetken tieto natseista, kun maalaisnainen äimistelee saksalaisten jämptiyttä, arjalaista ulkonäköä ja pitää yllä matkalaisen hyviä tapoja. Se johtaa silmien ummistamiseen: ei ole sijaa epäilyille natsiaatteen synkistä puolista. 

Vähitellen hyväksyn Ilonan osuuden, sillä se peilaa nykytilanteen levottomuutta ja antaa vertailukohtaa Alman elämään ja aikaan. Ilona elää ajassaan, on nähnyt laajalti maailmaa ja silti oma elämä käpristyy pieneksi; häntä kalvavat luottamuksen menetys miehiin ja vastuun kannon vaikeudet.

Voi pohtia esimerkiksi Alman 13-päistä lapsikatrasta ja hänen monia luopumiskokemuksiaan sekä nähdä Ilonan äitiys ailahtelevaan ainokaiseen melkeinpä helikopterivanhemmuutena. Ilonan huolta ei vähennä tuore miniänalku, joka hehkuu tinkimätöntä uskoa salaliittoteorioihin ja muita paremmin tietämiseen. Myös natseilta tuttu rotuhygienia ja rasismi nostavat päätään. Että sekin vielä!

Romaanin kerronta on varmaa ja sävykästä. Päähenkilöiden särmät näkyvät hiomattomina: hyvä! Lisäksi tärkeältä tuntuu teema: menneet polvet vaikuttavat meissä ja salaisuuksien paljastuttua joudumme muuttamaan käsitystä juuristamme ja itsestämme.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka, Otava 2025, äänikirjana 12 t 39 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sotia käydään näinä aikoina monilla rintamilla, ja sotaa voi käydä monissa merkityksissä. Rintamalinjoja syntyy myös koteihin, joissa konfliktit kytevät ja leimahtavat helposti. Eikä ole luokkataistelu mihinkään hävinnyt vaikka ehkä muuttanut muotoaan.

Marjo Niemen romaanissa Pienen budjetin sotaelokuva (Teos 2025) sota melskaa ihmisen mielessä ja palaa takautumina romaanin lapsuudenkodissa. Nykyaikaromaani ammentaa pikkupaikkakunnan rakennemuutoksesta ja työläiskodin kasvuilmapiiristä. 

Toinen kertojahenkilöistä, sisko, palaa isän kuoleman jälkeen lapsuudenkotiinsa. Veli lymyilee jossain lähellä, omassa poterossaan. Paikkakunta on elänyt tehtaasta, joka on ajettu alas, ja tehdasrakennukset toimivat nyt armeijan harjoittelutiloina. Ympäristön elinvoiman kuihtuminen ympäröi kerrottua kaikessa.

Nurmen romaani ei ole millään muotoa yksioikoinen, joten ei tehdaspaikkakunnan kukoistusaika silkkaa auvoa ole merkinnyt. Perheen koti on toiminut juoppoisän taistelutantereena, ja aseina hän on käyttänyt nyrkkejä ja syvästi haavoittavia sanoja.

Sisko siis saapuu autioon kotiin pää pullistellen muistoja, havaintoja ja ennen kaikkea asemasodan kaltaista, odottavaa näköalattomuutta. Syrjäytynyt veli tarkkailee. Kohtaamisissa väreilee täysin ennakoimatonta. Ja jos romaanissa mainitaan ase, sitä ei tehdä turhaan.

Niemi hämmentää ainekset sakeaksi rokaksi. On todettava, ettei romaani tuo juuri uutta aihetasolla: rakennemuutosta, väkivaltaista alkoholistiperhettä ja luokkaretkiä on viime vuosina käsitelty melko paljon kaunokirjallisuudessa. Vaan eipä ole romaanin juju vain nämä tärkeät aiheet vaan ote niihin, ja se on kova, kuristava ja ravisteleva, myös hirtehinen.

Suuren vaikutuksen minuun tekee Niemen kielen elastisuus ja kumiseva rytmi, jossa on marssivan armeijan poljento. Hakkaava kielen kirmaisu vie mennessään, ja kahden kertojan näkökulmaerot ja rytminvaihdokset tukevat rakennetta, lisäävät  jännitettä. 

Lukijana kutakuinkin vikisen, kun minua viedään usein päättömistä tilanteista toiseen. Tiedän, että ei tässä hyvin käy mutta haluan katsoa kaiken loppuun. Lopuksi totean, että on se hurja romaani tinkimättömän omanlaisesti kerrottuna. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva, Teos 2025, 245 sivua. Bloggaajakaveri lainasi kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ella Kiviniemi & Elias Lahtinen: Men with No Mountains

Olen kuukauden lehteillyt valokuvataidekirjaa Men with No Mountains (Khaos Publishing 2025). Ella Kiviniemi ja Elias Lahtinen ovat valokuvanneet Pohjanmaalla Härmässä, koonneet kuvista näyttelyn ja siitä kirjan. Teoksen nimi on kirjallinen, sillä sen alkuperä juontaa Jane Austenin romaanista Ylpeys ja enakkoluulo kohdasta, jossa monimutkaiset ihmissuhteet kyllästyttävät ja jossa maisema muistuttaa ihmisen pienuudesta, myös ihmisen paikasta maailmassa.

Kirjan lopussa on valokuvaajien dialogi, jossa he keskustelevat juuristaan Härmään ja härmäläisyyden mielikuvista, komiudesta ja omapäisyydestä. Valokuvakirja on katsaus ja tutkielma lakeudesta ja sen ihmisistä. Ella Kiviniemi kirjoittaa:

Lakeuksilla näkee kauas ja tulee nähdyksi helposti: se on näyttämö, jolle härmäläinen asettuu esille. Kaikki on nähtävillä: pellot, pihat, talot ja ihmiset, etenkin muukalaiset valokuvaajat. Tyhjyys ympärillä kysyy: kuka sinä olet ja mitä tuot tähän kuvaan? Lakeus pakottaa suojautumaan tai kasvamaan.

Kuvaajakaksikon vuoropuhelua olisin lukenut enemmänkin, sillä se toi lisätasoja kirjan kuviin. On myös hieno oivallus, että teksti on kirjan lopussa: kuvat puhuvat ensin omaa kieltään, vasta sen jälkeen seuraa kuvaajien sanojen aika. Tekstit ovat myös englanniksi.

Valokuvissa on henkilökuvia, tilannekuvia ihmisistä työssä ja vapaaa-ajalla sekä maisemia. Kuvissa eletään vuodenkiertoa, siis hetken tallennuksia löytyy eri vuodenajoilta, arjesta ja juhlasta. Kuvat on otettu vuosina 2018 – 2024.

Kirja on yhteisteos, sillä kuvissa ei ole kuvaajan nimeä. Kokonaisuus siis korostuu. Elämänmenohenki välittyy hyvin, ja arvostus huokuu kuvista: kuvatut henkilöt näyttäytyvät hetkellisinä itseinään. Rytmitys henkilö- ja maisemakuvien välillä tuo ilmaa ja lakeuden avaruutta kokonaisuuteen. 

Valokuvat galleriaympäristössä vaikuttavat isokokoisina – jo suuri koko antaa kuville tietyn vau-efektin. Kirjassa kuvat kutistuvat kompakteiksi, lähes kotialbumikokoisiksi. Valokuvataidetta tämä kirja on: kompositiot, valot, värit ja kokonaisuus koossa niin, että kuviin upottuu tarinoita. Jälkikasvunikin kirjaa tutki ja totesi: ”Hieno.” Niin on.

Ella Kiviniemi & Elias Lahtinen: Men with No Mountains, Khaos Publishing 2025. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Tuuli Salminen: Enimmäkseen käyttökelpoinen

Varpu on täällä taas! Tapaan Tuuli Salmisen romaanin Varpun nimi- ja päähenkilön uutuudessa Enimmäkseen käyttökelpoinen (Gummerus 2025). Tuttu porukka on koossa: Varpu, tyttäret Emma ja Oona sekä sisko Irina miehineen. Ex-puoliso perheineen kipuilee kuin piikki lihassa, eikä Emman anopistakaan voi toisin todeta. Myös onnenkantamoisena kohdatun miesystävän kanssa alkaa kontakti hiertää.

Näkökulma on ja pysyy keski-iän ylittäneessä Varpussa, joka on edelleen enimmäkseen käyttökelpoinen:

Minulla on tapana tarkistaa säännöllisesti näyteikkunoista, olenko olemassa. En ole tarkistanut olemassaoloani aikoihin ja seisahdun Töölön kirjaston viereen katselemaan omaa heijastustani isosta ikkunasta. Lattana harmaa piponi ja siniharmaa laatikkomainen takkini saavat minut näyttämään juuri siltä mikä olenkin, viisikymmentäseitsemänvuotiaalta arkimummulta, enkä minä muuta haluakaan olla.

Varpu-kirjat edustavat Suomessa harvinaista lajia, hyrisevää huumoria. Tällainen kepeänkiva kirjallisuus kertoo perhesuhteista kirpeästi ja tyylitellen niin, että henkilöiden epätäydellisyys ja luonteiden kulmikkuun saavat törmäillä tuntuvasti. Silti lämpöä hehkuu, rajatusti mutta myötäeläen etenkin päähenkilöön – romaanin lopussa sitä läikkyy laajemmaltikin. Kiinnostavaksi ja ilakoimaan houkuttavaksi kirjan tekee ilmeikäs kerronta.

Varpun tylyhkö pintapuoli on yksi huumorin lähteistä. Itseään hän luonnehtii ”sakasanvarpuksi” silloin, kun liian organisoitu puoli alkaa hänestä puskea pintaan. Varpun menneisyys yläkoulun saksanopettajana ja jämptinä omakotitaloemäntänä selittäävät hänen taustaansa. Nyt hän viihtyy yksiössään Töölössä, totuttelee mummuksi ja yllätyksekseen aloittelee opiston saksankurssin opettajana.

Ehkä liian pitkälle menee Varpun kylmäkiskoisuus, jota hän kohdistaa auliiseen Ossianiin, tuoreeseen miessuhteeseen. Lukija kyllä ymmärtää ilmeisen väärinymmärryksen, Varpu ei. Lukija ymmärtää myös Varpun torjuntamekanismit defenssinä. Aika kireälle venyy lisäksi Varpun ja Emman anopin suhde, ja viholliskuvan muodostava kilpailijaisoäiti liikkuu liiallisen karikatyyrin rajoilla, mutta kyllä asetelmasta hupia irtoaa.

Ai, juoni? Varpun ja Irinan äidin varhaisen kuoleman arvoitus ja Ruusa-tädin elämän salaisuudet alkavat aueta, mikä hermostuttaa siskoksia. Sen ohella isovanhemmuus ja uskallus päästää uusia ihmisiä lähelle kuuluvat kirjan keskeisaiheiksi. Näiden parissa sain viihdyttävän lukukokemuksen.

Tuuli Salminen: Enimmäkseen käyttökelpoinen, Gummerus 2025, 170 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Emmi Itäranta saa Lumenlaulajan (Teos 2025) ainekset kansanperinteestä ja kuvaa lumoavasti, miten Pohjolan kansan Lauha muuttuu Louheksi. Lisäosia romaaniin löytyy Elias Lönnrotin elämästä ja työstä, joka teki Louhesta tunnetun. Louhi puhuttelee romaanissa popularisoijaansa Eliasta:

”Olet vihdoin kuullut minut. Kuljin kanssasi ihmisiän. Sanat virtasivat välillämme, vaikka et sitä tiennyt, ja ne juurtuivat minuun. Nyt ne ovat osa minua. Nyt ne ovat minun.”

Louhi purkaa romaanissa Lönnrotin virhetulkintoja tarinastaan. Toisaalla Louhi toteaa hänelle:

”Ehkä kaikki ei tapahtunut kuten kerroin. Ehkä mikään ei tapahtunut kuten kerroin. Et kai tosissani kuvitellut, että luovuttaisin sinulle vallan itseeni?”

Ja näistä aineksista syntyy runsasaineksinen fantasiaromaani, josta voi ammentaa moneen suuntaan. Minua kiehtovat etenkin kertojan ja kerronnan valta, kokonaisuudessa teemat valta ja vallankäyttö sekä romaaniraamina kansanperinteestä tutut tarinat nyt toteutettuna matriarkaattikierteellä.

Romaanin juonesta löytyvät Kalevalan Pohjola-käänteet kosijoista, häistä ja sammosta sekä sen ryöstöstä. Selviää Pohjan Akan harvahampaisuuden ja kosijoiden kyykyttämisen syyt, moni muu tarinatuttuseikka, ja sammostakin saamme uuden tulkinnan. Taitavasti ne kutoutuvat romaaniin – ei mitään merkkejä Kalevala-kuluneisuudesta.

Lumenlaulajaa voi lukea myös päähekilökertojan kasvutarinana, sillä se upottaa lukijansa Lauha-Louhen elämäntarinaan. Äidin, siskojen ja tätien voimapiirissä kasvanut Lauha joutuu ensin pois kasvuympäristöstään ja löytää voimansa vallata Pohjola takaisin suvulleen. Samalla hän palauttaa uskon Synnyttäjättäreen, oman kansan uskomusperinteeseen. Päähenkilön elämänkulkuun vaikuttavat myös rakkaudet naiseen ja mieheen sekä äitiys sen lisäksi, että hän on lenkki Pohjolan suvun naisvallassa.

Muutos Louheksi välittyy väkevästi, mutta jo sitä ennen Lauhan ja sukunsa voima vetää täysillä puoleensa. Pohjolan naisilla on naisolemuksensa lisäksi eläinhahmo. Tilanteet, joissa henkilöt siirtyvät eläinolemukseensa ja sen näkökulmaan on kuvattu aistivoimaisesti. Lauhan eläinpuoli on maakotka: höyhenten, nokan, kynsien ja lentämisen tuntu verbalisoituvat kirjassa upeasti.

”Olin valmis. Linnun loitsuhahmo nytkähti rinnassani. Ihoa kihelmöi ja kirveli, kun sulat työntyivät esiin, peittivät käsivarteni ja reiteni ja kehoni. Tunsin kasvojeni pitenevän ja kapenevan, nenä ja suu sulivat yhteen pitkäksi, teräväksi nokaksi. Ehdin hädin tuskin heittää yltäni hameen ja nutun ja saappaat, ennen kuin niiden ihmismuoto olis vanginnut kasvavat siipeni sisälleen.”

Itäranta onnistuu viemään romaaniin niin, että antaudun sen laulujen, loitsujen ja taikojen maailmaan ihmeellisen ehdoitta. Mytologia tulee todeksi ja yliluonnollinen tavalliseksi – ja hups, nauliinnun romaanimaailmaan. Ihailen, miten kertoja kutoo kerrontaverkkoonsa ja pitää langat käsissään.

Lauluni haki, kunnes tunsin sen hauraita kärhöjä vasten muodon, jota etsin. Kiedoin ääneni hallan synnyn ympärille ja tunsin, miten loitsu alkoi tihkua minuun, kapea jäinen puro suonissani.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten romaanin kokee lukija, jolle kansanperinteemme ei ole tuttu. Minä sen sijaan saan ihasteluväristyksiä, miten sitä taivutellaan tähän romaaniin. Esimerkiksi metsänpeitto toimii naisten turvakotina; Lemminkäisen äidin tausta avautuu kuin myös poikansa kokoonkursimisen seuraukset; Kullervon tappaman Ilmarisen vaimon tarinasta kumpuaa kiinnostavaa tulkittavaa. Pohjolan suvaitsevainen ilmapiiri rakkauden kaikille ilmentymille voi vaikuttaa utopialta mutta sisältää eri tavoin itäviä siemeniä ja loksahtaa kokonaisuuteen.

Ehkä eniten vaikutuksen minuun tekee se, miten sävykkäästi romaani käsittelee valtaa. Se näyttäytyy aina erilaiselta riippuen näkökulmasta, ja tätä riitasointuisuutta romaani kunnioittaa. Vaikka kokonaisuus näyttää kertojaltaan, saavat soraäänet kostosta sekä ”oikeasta” uskosta ja elämäntavasta sekä mahdollisuuksista kuulua ja näkyä. Ikuisteemat rakkaus ja kuolema elävät kerronnassa moninaisina, kumpikin rajoja ylittävänä ja erilaisia tunnesävyjä sisältävinä.

Yhdeksän lukon lukurakenne aukeaa oivaltavasti. En ole korukielen ystävä, mutta nyt nostan käteni pystyyn tässäkin suhteessa: kieli, kuvaus ja ilmaisutapa valloittavat. Itäranta kirjoittaa kaunista, aistillista kieltä, sellaista, joka auttaa näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Rytmissä ja sanajärjestyksessä kuultaa perinteen poljento, ilmaisuista tunnistan tuttua ja tälle teokselle tyystin omaa. Romaanikokonaisuus on kerrassaan hieno lukukokemus.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja, Teos 2025, 410 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani