Alex Schulman lukeutuu kertojasuosikkeihini. Kiinnostukseni alkoi Polta nämä kirjeet -romaanista eikä ole laantunut, vaikka omasta perheestään ammentava kirjailija alati palaa tavalla tai toisella lapsuuden kesämökille ja suhteeseensa lapsuudenperheeseen.
Schulmanin autofiktiovetoisuuden edessä nostan käteni pystyyn ja antaudun tarinalle, sallin samankaltaisuudet teosten välillä ja kirjailijan itsehoito- ja terapoinnin tarpeen. Kun kirjailija osaa temmata mukaan tarinaan ja henkilöiden elämäntilanteeseen, olkoon muu mitä on.
Tällä kertaa romaanissa 17. Kesäkuuta (Nemo 2025) on päähenkilönä keski-ikäinen opettaja Vidar, joka hyllytetään työstään väkivaltatilanteen vuoksi. Hän löytää kellarikomerosta isävainaansa papereita, mikä johtaa hänet pohtimaan yhtä lapsuutensa kesäpäivää 17.6.1986 perheen kesämökillä. Hän muistaa jalkapallon MM-kisat ja puuhailua isän kanssa, mutta jotain on pimennossa, jokin selittämätön musta aukko sumentaa muistoja.
Mitä ahdinkoon uponnut mies tällaisessa tilanteessa tekee? No, hän soittaa jo kauan sitten myydyn kesämökin vuoden 1986 lankapuhelimeen.
”Heräsin myöhään ja jäin sänkyyn miettimään tilannettani. Minulla oli puhelinnumero, suora yhteys entisen kesämökin keittiöön, ja samalla minulla oli mahdollisuus puhua perheenjäsenten kanssa, myös niiden, jotka olivat jo kuolleet, mutta ennen kaikkea minulla oli mahdollisuus puhua itseni kanssa, lapsiminäni kanssa.”
•
Vidarin reaaliaikainen tilanne kiristyy samalla, kun hän lähestyy lapsuutensa ydintraumaa. Taitava Schulman saa uskottaviksi surrealistiset puhelinkeskustelut menneisyyteen. Kontakti isään, äitiin, siskoon ja minäkertojaan itseensä kiertää pitkään kehää, kun Vidar soittelee aikaan ja paikkaan, joka pysyy toistuvasti samana.
”Mutta sitten kaikki muuttui. Ei niin että olisin löytänyt jotakin vaan koska mitään ei löytynyt – vähän kuin jos laittaisi paperisydämen ohukaisen päälle ja ripottelisi kaiken ylle tomusokeria, ja kun poistaa paperin, ohukaisen päällä näkyy sydän, mutta sitä ei muodosta tomusokeri vaan sen puute.”
Schulmanin kieli ja symboliupotukset tehoavat. Tilanteet kuvataan tarkasti ja selkeästi. Kaunokirjallisuudeksi kuvaus muuttuu, kun kieli kuvallistuu ja luo tunnelman, joka vangitsee.
•
Romaani kiertyy kokemukseen tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kun se särkyy lapsuudessa, korjaaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Ei ole ainutlaatuista käsitellä kirjallisuudessa vanhempien riitaista suhdetta ja alkoholismia tai kuvata niitä tarkkailevan ja kaipaavan lapsen silmin. Kummallisella tavalla Schulman osaa ilmaista asiat ainutlaatuisesti, sisuksia kourivasti.
Romaani antaa ajateltavaa nykyajan koulumaailmasta, työtoveruudesta, vanhustenhoidosta ja aikuisten perheenjäsenten vieraantumisesta. Silti tarinan pääväylä vie väjäämättä lapsuuden haurauteen, aikaan, kun kaikki on vielä mahdollista ja kokemuksiin, kun psyykeltä voi murtua perusta. Sen hivuttavan jännitteinen kuvaus vaikuttaa vahvasti.
•
Alex Schulman: 17. kesäkuuta, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2025, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tämä on kirja_arvio, ei mainos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 