Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2025

16 joulukuun, 2025 · 9:06 am

Jane Austen 250 v. & Gun Britt Sundström: Suhteista parhain

Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.

Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.

Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.

•

Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…

On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.

•

Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:

”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”

•

Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.

Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.

Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus. 

•

Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.

•

Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Avainsanat: ,

13 joulukuun, 2025 · 8:58 am

Lina Wolff: Lihan aika

Toissakesäinen lukukokemukseni Lina Wolffin romaanista Rakastajat oli kerrassaan innostava. Tohkeissani ihastelin henkilö-ja tapahtumakuvauksen taitoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista löydän myös Wolffin uutuusromaanista Lihan aika (Otava 2025), mutta tohkeilun sijaan hämmennyn. Sen sijaan olen innoissani siitä, että Lina Wolff tulee toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan: ehkä hän avaa kummallisen ja kuumottavan kirjansa saloja.

Matkailua, pakoilua, ihmeitä, nunnia, tositeeveetä, uhkaa, väkivaltaisia kohtaloita ja mitä vielä! Romaanissa on vyyhti, joka keriytyy kyllä mutkittelevaksi juoneksi, jossa yhdistyvät kovin erilaisten kirjahenkilöiden tulkinnat elämänarvoista. Yksioikoista ei siitä kehkeydy. Uskottavuuskin on koetteilla, mutta hurttina menona sellaisen voi ottaa vastaan.

Juonesta sen verran, että ruotsalaiskirjailija saapuu Madridiin ja sattuman sanelemana majoittaa tositeeveenunnaa (!) pakoilevan miehen, Mercuron. Kirjailija pyrkii joltisenkin pyyteettömään hyvään, joten hän värväytyy dementoituneen miehen osa-aika-avuksi. Siinä sattuu kupru, joten nainen matkustaa mielentyyneyttä etsien Mercuron kanssa rantalomalle, joka muuttaa kaiken. Se johtaa kirjailijan ja ikivanhan Lucia-nunnan kirjeyhteyteen, jossa selviää muun muassa, mikä ja miksi uhkaa naisen majoittamaa Mercuriota.

•

Pidän romaanin arvaamattomuudesta ja yllätyskäänteistä, samoin viehättää se, että akseli hyvä-paha näyttäytyy hämäränä, välillä merkillisen sumeana. Lopullisuus kuten kuolema sisältää edeltäviä tekoja, jotka voi eri henkilöt nähdä ja perustella eri tavoin.

Vanhan ja nuoren nunnan mukaan tulo romaaniin tuottaa minulle mielenrauhan menetystä. En ihan saa kiinni taajuuksista, joita romaaniin ilmaantuu. Voi olla, että katolinen meininki pysyy minusta etäällä. Ehkä nunnuuden käsittämistä ei tarvita, riittää kenties vain ihmisten kummallisuus ylipäätään. Sellaista löytyy vanhan nunnan Lucian taustoista kuin myös nuoren Adankin vinksahtaneesta persoonasta.

•

Romaanissa on useita kerroksia moraalin ja eettisyyden mietintää, monen keissin voimin. Kiinnostavin juonne löytyy tositeeveetyyppisestä nettiohjelmasta, jossa moraalia punnitaan. Romaanin Mercuro ilmoittautui vaimonsa kanssa ohjelmaan, sillä Mercuro halusi sovittaa pettämisensä vaimolleen. Mercuro kuvailee jopa runollisesti ohjelmatyyppiä:

”Tiesin, että kun aloittaisimme, kaikki menisi suorana nettiin. Jaksoja ei ole koskaan leikattu, eivätkä Mister Blue ja Miss Pink välitä, vaikka tilanne riistäytyisi käsistä. Olen useita kertoja nähnyt niin tapahtuvan, kun olen istunut turvallisesti kotisohvallani, ja suoraan sanoen tuntenut vahingoniloista nautintoa. Juuri sitä minä tässä ohjelmassa arvostin. Jumala ja Jumalatar eivät kavahtaneet mitään. Mutta kun oma perse on tulessa, kaikki tietenkin asettuu eri valoon. Tarkoitan, kun istuu siellä itse. Näin sieluni silmin, kuinka kommenttikenttä lainehti kuin viljavainio lempeässä tuulessa. Tähkät liikkuivat hiljaa, jännittyneen odotuksen vallassa. Mutta horisontti oli tumma.”

Mercuron painostus menee äärimmäisyyksiin. Wolff luo romaaniin väkivallan uhkaa, tunnelman tummuus sen kuin sakenee romaanin edetessä.

•

Kirjassa kertojat vaihtuvat. Aluksi hallitsee kirjailijaminäkertoja, mutta oman äänen saa myös Mercuro ja Lucia-nunna. Siitähän seuraa aina luotettavuuskysymys, sillä minäkertoja valitsee kerrottavansa kuten myös sen, mitä kertoja ei kerro. Menen leikkiin mukaan, mutta huomaan nopeasti itseni syrjästäkatsojaksi. Siksi romaanista ei jäänyt minulle huimia muistijälkiä, vain lukuhetkien mittaisen ihmettelyrupeaman.

•

Lina Wolff: Lihan aika, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2025, 173 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 joulukuun, 2025 · 3:20 pm

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen

Juha Hurme on oivallisesti valinnut elämä ja teokset -aiheeksi Anni Polvan, yli 100 kirjaa kirjoittaneen ja kolme miljoonaa kirjaa myyneen kirjailijan. Kirjan nimi Suomen nuijituin nainen (Teos 2025) kuvaa kriitikoiden kantaa viihde- ja lanu-kirjailijaan. Kirjailija Polva itse on tiivistänyt osansa kirjailijana: ”Ainakin minun kohdallani kaikki ihmiset on kivoja. Jos nyt jätetään nuo lehtikriitikot pois, mutta kaikki muut on olleet niin kauhean kivoja.”

Vaikuttaa siltä, että Hurme on ahminut koko Polvan tuotannon. Nostan hattua. Toisaalta hämmästelen, että kirja koostuu pitkälti lyhyistä teosreferaateista ja pitkähköistä sitaateista. Toisaalta taas pidän sitä kunnianosoituksena, sillä näin Polvan tuotanto saa kokonaiskatsauksen. Lukijana saan hämmästellä etenkin romanttisen viihteen kaavan variointitaitoa, jota Polvalla riitti.

Polvan tuotannosta Tiina-sarjan ensimmäinen kirja on myös selkomukautuksena (Pieni Karhu 2022).

Polvan lasten- ja nuortenkirjallisuus saa tasa-arvoisen kohtelun. Kirjan väärti on todellakin tämä puoli Polvan tuotantoa, sillä Tiina-sarja veti lukemisen pariin monta vuosikertaa lapsia. Itsekin olen Tiina-väkeä. Minut sai kyllä eritoten kiinnostumaan kuvaukset Polvan Kaisa-sarjasta, jota en tunne, sillä mainion ärhäkältä nimihahmo vaikuttaa.

•

Hurmeen kirjan alkupuoli on kiinnostava, sillä Anni Heinosen lapsuus- ja nuoruusvaiheet Hurme kuvailee elävästi. Vähävaraisen perheen ahtaat asuinolot ja kesät Lammin mökillä elävöittyvät hienosti.

Erikoisen niukaksi elämäkerrallinen aines muuttuu, kun Anni avioituu Polvianderinsa kanssa. Sotavuosissa vielä on elinolotarkkuutta, mutta sen jälkeen ei elämänmenosta juuri muuta irtoa kuin se, miten työteliäs kotirouva Anni oli viisine lapsineen ja kotihommineen. Viimeiset vuosikymmenet jäävät erityisen niukoiksi. Hurme kuittaa:

”Vahvan ja lahjakkaan naisen kutistumista vapaaehtoisesti kotirouvan suppeaan rooliin Polva käsitteli toisaalla: hän työsti teemasta noin 35 variaatiota arvoituksellisissa viihderomaaneissaan.”

•

Toisaalta Anni Polva on kirjoittanut muistelmateoksia, joten elämästä uteliaat voivat siirtyä lukemaan alkulähteitä. Niitä Hurme nostaa kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi, lapsuuskuvauksia jopa etnografisesti arvokkaiksi.

Anni Polvasta tulee myös komeasti yhden aikakauden ikoni Kalle Päätalon rinnalle: kirjakauden, jolloin kirjoja myytiin ja luettiin: ” – – syntyi reilun sadan vuoden jakso osapuilleen välille 1880–2000, jolloin ihmiset lukivat kirjoja ja kansalaisyhteiskunta rakentui kirjallisen sivistyksen varaan.”

Suosittelen kyllä Hurmeen tekstiä, sillä sen liukkaus ja veikeä sanailu viihdyttävät, välillä naurahtelen sanavalintoja. Hurme siis kirjoittaa hauskasti mutta ei naureskele kohteensa kustannuksella. Taustalla on arvostus sanatyöläistä, tuotteliasta tekijää kohtaan. Silkkihanskoja ei Hurmeella ole, mutta ote on toinen kuin menneiden vuosikymmenten asenteellisilla kirjallisuudentutkijoilla ja -kriitikoilla. Kirjan lopun tiivistysluku Polvan tuotantopiirteistä on mainio. 

•

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset. Teos 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

7 joulukuun, 2025 · 9:21 am

JP Koskinen: Hyvät veljet

”Pete sulki silmänsä ja ajatteli, ettei millään ollut lopulta mitään väliä. Universumi oli ikuinen ja ääretön, eikä heitä pian muistaisi kukaan. Hän ei tiennyt, mitä Tamminiemessä oli tapahtunut sata tai edes kymmenen vuotta sitten, samalla tavalla tämä ilta valuisi pimeyteen. Vaikka ajatus ei ollut ihan tosi, se sai olon muuttumaan paremmaksi.”

Tai mitä väliä on ollut ajasta kevättalvesta 1972 tammikuuhun 1973? Se olisi ehkä vaipunut pimeyteen, ellei JP Koskinen olisi kirjoittanut romaania. Ajasta kirjojen kansiin on päässyt Urho Kekkosen kotipesä, Tamminiemi, ja sen ympärillä pörräävä väki. Hyvät veljet -romaanissa (WSOY 2025) seurataan teini-ikäistä Peteä valtiovallan liepeillä.

•

Pete on Sylvi Kekkosen etäinen sukulainen, joka jää orvoksi, kun alkoholisoitunut yksinhuoltajaäiti kuolee. Varaton Pete ei voi jatkaa oppikoulua eikä sieltä lukioon, ja matematiikkakilpailun palkintokin menee sivu suun juuri koulupudokkuuden vuoksi. Pete saa turvapaikan Tamminiemen saunakammarista, ja hänen elämänsä muuttuu.

Urkki vilahtelee saunan puolella, niin myös vallan ytimen muut miehet. Ahti Karjalainen kantaa Petelle kuittipinoja, koska Pete tiedetään matematiikan taitajaksi. Jotain häikkää Keskustan kuiteissa on, mutta Pete laskee niitä salassa. Lisäksi Pete pääsee moniin hämäriin reissuihin Tamminiemen henkilökunnan kanssa, asiana Urkin toimeksiannot – eivätkä monikaan niistä kestä päivänvaloa. Joskus Pete lukee Sylville ääneen ja Sylvi jupisee miehestään ja käyttää hänestä nimeä Häiskä.

•

Koskisen romaani käsittelee ulkopuolisuutta ja osattomuutta – sellaiseksi Pete ruumiillistuu. Se kertoo myös siitä, että voi olla mukana tapahtumissa niin kuin Pete on hämärähommissa mutta silti koko ajan irrallinen. Riipaiseva kuvaus syrjään sysätystä syntyy jouluaaton ateriasta: Pete ja taloudenhoitaja kyökin puolella pupeltamassa herrasväen jämiä.

Romaani kuvaa lisäksi aikaansa arvomaailmaa, esimerkiksi maksullista oppikoulua ja lukiota, johon ei köyhillä ollut asiaa. Aikaan kuuluvaa on lisäksi poliittinen suhmurointi, ja siksi keskiössä zoomataan suomalaista demokratiaa silmään sahanneen poikkeuslain pohjustusta, siis sitä, miten Kekkosen presidenttikausien jatko pyrittiin turvaamaan. Romaani paljastelee tuota taustatohinaa – mikä siitä on tosipohjaista, mikä ei, tiedä häntä.

•

Lukija on valinnan edessä. 

Valinta 1: Hyvät veljet vaikuttaa veijarihenkisenä, ehkä jopa kirjan takakansitekstin mukaisesti gangsteriromaanina, kun lukija tempautuu täysillä tilanteiden sisään ja Peten kohtaloon. Silloin myös tunnelma tiivistyy sivujen myötä, kiristyy ja pistää jännittämään Peten puolesta. Ja uups, loppu yllättää!

Valinta 2: Hyvät veljet hämmentää, kun päästää itsensä epäilemään, miten teini-Pete saa aseman, jossa hän vaalii Urkin salaisuutta ja vahtii pressan keskustelujen mahdollisia muistiongelmia sekä laskee Karjalaisen kuittipinoja. Uskottavuusongelma jää vaivaamaan, vaikka ihailisi kirjailijan kerronnan kokonaishallintaa.

No, kallistuin kakkosvaihtoehdon puolelle ja iloitsen, että on monia ykköskohdan lukijatyyppiä. Arvostan suuresti JP Koskista tarinankertojana ja kiinnostavien henkilöiden kohtaloiden kuvaajan historian rattaissa niin että he nousevat romaanissa sivusta keskiöön (esimerkiksi Ystäväni Rasputin ja Tulisiipi). Odotan sellaiselle jatkoa.

•

JP Koskinen: Hyvät veljet, WSOY 2025, 302 sivua.

Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 joulukuun, 2025 · 7:35 am

Tiina Käkelä: Fredrika

Biofiktiopukessani olen lukenut romaanin Pakolainen Aino Kallaksesta ja Minna Rytisalon romaanin Lapin legendaarisesta Petronellasta, Sylvia. Kolmantena lajiin loksahtavana teoksena luin Tiina Käkelän romaanin Fredrika Runebergista, Fredrika (Aviador 2025). Juttujeni ilmestymisputken katkaisi Finlandia-hässäkkä, mutta nyt on Fredrikan vuoro.

Käkelän romaania kehystää minäkertoja, joka kirjoittaa lehtiartikkelia Fredrika Runebergista ja on tätä tutkinut opiskellessaan jo gradun verran. Kehykseen kuuluu myös kertojan elämänvaihe päiväkoti-ikäisen lapsen yksinhuoltajana ja toistuva tuska karhuta lapsen holtittomalta isältä lainmukaisia elatusmaksuja. Lisäksi kylpyhuoneen vesivahinko rasittaa arkea, joskin kylppäriremontoija myös herättää kiinnostusta.

Kertojan sakeaa arkielämää katkaisee paneutuminen Fredrikan Runebergin elämään. Kertoja kuvailee ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaneen rouva Runebergin elämää ja kirjallista tuotantoa esseistisesti niin, että siinä on tutkimusfaktoja ja kertojan kommentointia. Fredrikan ajan tapahtumat ja aatteet sekä J. L. Runebergin nousu kansallisrunoilijaksi ja naisseikkailut kuuluvat kirjan aiheisiin.

•

Romaani ei sinänsä tee uusia löydöksiä Fredrikan elämästä vaan toimii kirjassa kiinnostavana elämäntarinana ja tietyllä tavalla peilaa naiskirjailijan tilannetta. Fredrikalle arjen pyöritys lapsikatraan äitinä ja miehensä palvelijana ei juuri anna kirjoittamisrauhaa. Silti hän ehtii kirjoittaa ja toivoa arvostusta, vaikka kamppaileekin itsetuntonsa kanssa: aina vaivaa ajatus, ovatko tekstit tarpeeksi hyviä.

Nykynaisen arki on ahdasta toisin, vaikka on päiväkodit ja arkea helpottavaa infraa. Itsetunto kirjoittajana kumpuaa fredrikoista, eli kipuilu tarpeeksi hyvästä jatkuu. Koska päähenkilö on freelancer, hänen elantonsa on kiinni siitä, että viimeisin juttu myy, jotta seuraaville on tilausta. 

•

Käkelä kirjoittaa luistavasti ja viihdyttävästi. Kuvailu on havainnollista ja selkeää. Aikaliikkuvuus kerrontahetkestä omiin muistoihin ja Fredrikan aikaan sujuu joustavasti. Kertojan tunne-elämä tulee kirjaan mukaan hitusen romanttisen viihteen tavoin, mutta se maustaa kokonaisuutta yllättävän mukavasti ja tuo tullessaan lämpöä.

Kertojan elämänkulku muuttuu kontrastiksi verrattuna Fredrikaan, joka ei kokenut elämässään huolenpitoa:

”Runebergin vuonna 1863 saama aivohalvauskohtaus on kuin maanjäristys tai tsunami, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisellään Fredrikan elämässä. Runebergistä, perheen sosiaalisen elämän keskuksesta, tulee vallasta syösty synkkä despootti, musta aukko, joka imee voimaa ympäristöstään siinä missä ennen aurinkona säteili sitä muille. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Fredrika huomaa muuttuneensa satelliitiksi, joka pyörii tuon tyhjän kohdan ympärillä voimatta irrottautua sen vetovoimasta. Tai ehkä Fredrika ei käyttäisi ihan tällaista kielikuvaa, ehkä hän ajattelisi olevansa hevonen tukkikuorman edessä tai kaivon pohjalla ämpäri.”

Fredrika-romaani maistui minulle mukavasti. Eläneen henkilön elämäkerta elävöittyi romaanin nykytason rinnalla, ja nykytaso tarjosi jatkumoa kirjoittavasta naisesta.

•

Tiina Käkelä: Fredrika, Aviador 2025, 129 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,