Aihearkisto: Dekkari

Antti Tuomainen: Hyvällä ja sahalla

Antti Tuomainen on kirjoittanut hauskan rikosromaanin. Voisi todeta: taas. Eihän se ole yllätys, onhan hänet kirjojensa kannessa määritelty erityisen hauskaksi myös kansainvälisesti. 

Hyvällä ja sahalla (Otava 2025) toimii taattuna hupijännityksenä, ja ehkä eniten iloitsen kielen luistavasta näppäryydestä ja osumatarkkuudesta. Romaani nojaa virkevarmuuteen, jolla kirjailija loihtii henkilöt ja tilanteet eläviksi.

Romaanin sahayrittäjä, muutama vuosi aiemmin leskeytynyt, nelikymppinen Heikki Nevalainen kamppailee rahavaikeuksissa, koska maailma on ns. mallillaan, huonolla mallilla.

Elämä kiihdytti vyöryään.

Hän oli itse valinnut sahan. Hänen isänsä olisi aikanaan suostunut siihen, että saha myytäisiin perheen ulkopuolelle. Heikki oli kieltänyt myymisen. Hän oli myös nopeasti vakuuttanut isänsä siitä, että hallitsi sahanpidon ja tiesi mitä teki. Ja pitkään kaikki oli mennyt hyvin. Sitten Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Ja samalla tavoin kuin Heikki oli ollut kykenemätön pysäyttämään syöpiä, hän ei myöskään ollut kyennyt estämään maailmanlaajuista inflaatiota, paniikinomaista korkojennousua ja lamaa lähentelevän tilauskadon vaikutuksia sahalleen.”

Perintöyritykseensä kiintynyt yrittäjä on turvautunut paikallisen rikollisen Sipon rahalainaan, mutta lainaperintään ilmaantuu yllättävä korko. Se kasvaa kirjan sivujen edetessä.

Tämän johdattelun jälkeen tuleekin pulmaksi, mitä tohdin kirjasta paljastaa. Tuomainen kirjoittaa tarkkaa juonikuviota, jossa henkilövetoisuus ryydittää tapahtumayllätyksiä. Ne soisin romaanin lukijoiden kokevan ainutkertaisesti ilman esilukijavihjeitä. 

Sen verran tässä sepustan, että Heikki ja Sippo joutuvat melkoiseen piirileikkiin, johon osallistuu Sipon alihankkijoita: tavoitteena on saada Heikki maksumieheksi tavalla tai toisella, myös hengenlähdöllä. Lisäksi juonenkulun yllätyksiin merkittävästi vaikuttaa kaksi naista, joista Sipon vaimo Annaleena Sippo saa ratkaisevan aseman. Maukas sivuhenkilö löytyy paikallispoliisista, mikseipä myös belgialaisesta puutavaraostajasta. 

Realistisen yhteiskunnallisen dekkarin edesmennyt mestari Henning Mankell tiivisti toimivan romaanin pääainekset, jotka ovat raha, rakkaus ja kuolema. Niistä Tuomainen punoo omanlaistaan mustan huumorin jännitystä. Laji ei ole helppo, mutta Tuomainen hallitsee kuviot.

Hyvällä ja sahalla -uutuusromaani vie Haminan suunnalle, vähän Mies joka kuoli -romaanin tyyliin mutta pienelle kyläkunnalle. Lisäksi pienyrittäjä on taas pulassa. Tunnistan muutakin toistuvaa: päähenkilö toimii vakaasti, suunnitelmallisesti ja järkiperäisesti jopa sattumien puuttuessa peliin. Slapstick-komiikan keinoin sattuu ja tapahtuu, myös Tuomaisen seikkailupuistosarjasta tutuksi tulleita vahinkokuolemia ja -onnettomuuksia. Lisäksi puun takaa iskevä lemmentunne valtaa päähenkilön kuten monesti kirjailijan romaaneissa käy, ja kyllä ympärillä touhutaan myös pettämisharhautuksia.

En laske miinukseksi tuttuja aineksia. Saan kirjasta kaipaamani viihtymisillan. Muutaman kerran naurattaa niin, että pissaa on lirahtaa pöksyihin – ei suinkaan niin kuin yhdellä kirjan henkilöllä. Jään odottamaan romaanista tv-draamaa, sillä onhan visuaalisuuteen houkuttelevassa romaanissa oivat draamakomedian ainekset.

P. S. Antti Tuomainen ansaitsisi myös viennin edistämisen tai Suomi-kuvan edistäjän palkinnon toiminnastaan kansainvälisillä kirjamessuilla ja -tapahtumissa.

Antti Tuomainen: Hyvällä ja sahalla, Otava 2025, 167 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Ansu Kivekäs: Murto

Välillä mietin nuortenkirjallisuuden määrittelyä. Päähenkilöinä on tyypillisesti nuoria, mutta voihan päähenkilöt olla muutenkin teinejä. Aiheet pyörivät nuorten ongelmissa, mutta mikseipä ne kiinnostaisi tai koskettaisi kaikkia. Kielellinen ja kerronnallinen variaatio venyy nuortenkirjoissa laidasta laitaan kuten kaikessa kirjallisuudessa. Teemat ja sanomat vaihtelevat myös. 

No, ero ei ole suuri, mutta jotain täsmäiskumaista nuorille suunnatussa kirjallisuudessa on. Kirjailija Marisha Rasi-Koskinen muotoili yhdessä haastattelussa, että nuortenkirjoista täytyy löytyä toivoa. Kaipaa sitä aikuinen.

Johdattelusta itse asiaan! Elokuiseen dekkariputkeeni putkahti Ansu Kivekkään nuortenromaani Murto (Tammi 2025). Siinä kolme koulukotinuorta on hatkareissulla keskellä Suomea. Peruskouluikä ei estä kertojaa varastamasta poliisi-isän bemaria, ja toiminnan keskiöön päätyy ryöstökeikka autiolle järvenrantamökille. Pian se ei ole autio eivätkä nuoret hengaile siellä vain omassa porukassaan.

Kirjan minäkertojanuorukainen selostaa vetävänletkeästi tapahtumat, muistumat ja havaintonsa. Hän luonnehtii reissukumppaninsa Racun ja Luken elävästi, joten rosoisista rötöstelyhenkilöistä syntyy kiinnostava kolmikko. Kaikkia taustoittaa haavoittunut lapsuus ja nuoruus: kolmikko on johtanut lastensuojelun huomaan, myös kertoja, jolla on ns. kunnollinen koti. Kertojan poliisi-isä kyykyttää perhettä, nössöstä äidistä ei ole vastusta, ja vaari on johdatellut pojanpoikansa lain tuolle puolelle jo varhain.

Jännärijuoni tiivistyy romaanissa mainiosti, ja Kivekkään kirja etenee veijariromaanihenkisesti. Nuoret törmäävät niin ruumiiseen, huumekaippoihin kuin eksentrisiin hahmoihin, joilla on rikostaustaa. Joukossa on tapansa parantaneita ja pahentaneita. Tapahtumat liukuvat hyvin ja tuottavat sopivasti yllätyksiä. Nuorisolaisuuteen kumartavat kirjan kuvitus ja sarjakuvaosuudet.

Murto toimi mukavana liitososana elokuisessa jännäriputkessani.. Kaikesta aistii, että kirjailija on hahmojensa ja kerrontansa takana. Juonessa yhdistyvät järeä ja letkeys. Opetus näkyy selvänä mutta perusteltuna, ja nuorille suunnattu toivo kajastaa, ei ehkä kaikille mutta siten, että osviitta kelpo elämään erottuu, ja mikä parasta, se sujuu luontevasti. Mainio.

Kyllä aikuisen kannattaa säännöllisesti kurkistaa nuorisokirjallisuuteen: saa näköaloja teinimeininkiin – vaikka aikuiset sitä tuottavat.

Ansu Kivekäs: Murto, Tammi 2025, 85 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Olen viettänyt elokuista dekkariputkea, jonka päätän tähän. Olen postannut näistä kirjoista:

Arttu Tuominen: Alec

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee

Tuire Malmstedt: Lintusielu

Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vainajat vailla armoa

Ansu Kivekäs: Murto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vainajat vailla armoa

Juha Rautaheimon ja Sari Rainion dekkarisarjan kolmas osa Vainajat vailla armoa (Siltala 2025) jatkaa sarjan omaperäistä tyyliä. Tapahtumat vievät noin 15 vuoden takaiseen Helsinkiin ja elämäntapaan sekä osoittaa, että kun kirjaa lukee nyt, se kertoo jo tavallaan menneestä maailmasta. Lisäksi sarja arvostaa vanhanaikaista charmia, johon liittyvät viittaukset klassikoihin, poliisipiiirissä etenkin komisario Palmuun.

Mortuí non silent -sarjan lukijan tulee orientoitua niin, ettei hän kaipaa nopeita siirtymiä, vilkasta toimintaa tai yllätystykitystä; ei kannata odottaa takaa-ajoja, pyssynpauketta tai verikekkereitä. Keskeistä on kerrassaan polveileva spekulointi sekä paneutuminen vihjeisiin ja  keskusteluihin, jotka harvakseltaan muuttuvat kuulusteluiksi. 

Kirjailijapari siis loihtii poikkeuksellisen verkkaista jännitykserrontaa, joka perustuu henkilökuvaukseen, kohtaamisiin ja tunnelmien tallennukseen. Siinä hyrisee hiljainen huumori, joka kehrää sanailun monipolvista juttulankaa.

Muun sarjan tapaan Vainajat vailla armoa seuraa oikeuslääkäri Viola Kaarion ja rikosylikonstaapeli Ville Karilan yhteistyötä ja ystävyyttä. Ystävyyden kylmä kausi jää nyt taakse ja solidaarisuus sen kuin syvenee, sillä Viola paljastaa menneisyytensä traumoja ja nykyisyytensä pelkoja. Yhä miellyttää se, että Villen privaatti on virkistävän tasa-painoista – ei siis tyypillistä dekkarimiesainesta ero- ja alkoholipulmineen. Ystävyksillä on myös ensimmäisestä sarjaosasta tuttu kekseliäs yhteinen ystävä, äveriäs ikämies Erkki Laine. Lisäksi kirja heruttelee henkilökuvia Villen poliisiporukoista.

Romaanin pääjuoni käynnistyy Tähtitorninmäeltä löytyvästä ruumiista, vie hoivakoti Manderleyhin ja sen eksentriseen väkeen sekä päätyy useamman kropan rikokseen. Romaanin tärkeitä teemoja löytyy perhesuhteista, joissa rakkautta ei riitä kaikille tai sitä pihdataan niin, etteivät positiiviset tunteet välity. Pääteeman rinnalla romaani käsittelee monia aiheita kuten muistisairauden moninaisia ilmenemismuotoja ja vanhustenhoidon tilaa. 

Kaikissa kolmessa kirjassa on edennyt sivujuonena naisia naruttavan auervaaran tapaus, ja se etenee tässä osassa täydelliseen kostoon. Eli tärkeä teema on ihmisten rakkaudenkaipuu, joka tekee kaipaajat haavoittuviksi ja alttiiksi huijauksille, oli sitten rikas, koulutettu, älykäs tai millainen vain. Romaani lisäksi hehkuu rakkautta Helsinkiin, sillä sen asuinalueiden yksityskohdat ryydittävät kuvausta.

Romaani rakentuu eri näkökulmista, eli kerronnan zoomi vaihtuu rikostutkinnasta sekä Violan ja Villen elämänvaiheista myös sivuhenkilöiden tilanteisiin. Henkilörunsauden vuoksi kirja antaa moninaisen näkymän ihmispolojen elämään, jota värittävät ailahtelevat ajatukset ja tunteet. 

Huomasin hieman väsähtäväni runsauteen, kiertely-kaarteluun ja toistoon perustuvaan kerrontaan, vaikka maltti kuvailussa toisaalta on viehättävää. Lukemiseenhan liittyy aina lukijan mielen- ja vireystila, joten jossain toisessa hetkessä olisin todennäköisesti vielä tätä myhäilevämmin viipyillyt kerronnan hitaissa kiemuroissa.

Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vainajat vailla armoa, Osa 3 – Mortuí non silent, Siltala 2025, 380 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Vietän elokuista dekkariputkea, jossa on jo ilmestynyt:

Arttu Tuominen: Alec

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee

Tuire Malmstedt: Lintusielu

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Tuire Malmstedt: Lintusielu

Lintusielu (Aula &Co. 2025) päättää Tuire Malmstedtin viisiosaisen Metso & Vauramo -sarjan. Edellisen osan traagiset tapahtumat vaikuttavat kirjan henkilöihin, ja sen sekä uuden rikostapauksen vuoksi leijuu melankolinen tunnelma.

Malmstedtin sarjan rikostapaukset usein kytkeytyvät kirjan poliisiyhteisön privaattiin, ja niin käy nytkin. Nyt kohdennus osuu yhden vaikeaan lapsuustaustaan ja toisen etenevään muistisairauteen. Jälkimmäinen hieman yllättää nopsalla etenemisellään.

Ehkä jonkin verran kirjassa näkyy se, että siinä viedään tietyllä tavalla asioita päätökseen sarjan loppuessa. Toisaalta romaanissa on uusia alkuja ja henkilöitä – ehkä ituja uuteen poliisisarjaan

Romaanin rikostapaus vaikuttaa sen tutkijoihin, koska tilanteen outous hämmentää: kuin tyhjästä ilmestyy puhumaton, tuntematon lapsi. Lisää sellaista tapahtuu, lisäksi murha. Melko epäuskottava vyyhti vaikenevine lapsineen paljastuu kauheaksi teoksi, sellaiseksi, jossa ihmisiltä on riistetty tulevaisuus ja jotain oleellista: mahdollisuus vuorovaikutukseen.

Kirja sisältää kipeitä, tärkeitä teemoja ihmisen haavoittuvuudesta sekä vapaudenriiston ja väkivallan epäinhimillisistä tuhoista sukupolvesta toiseen. Malmstedt kuljettaa juonta varmoin ottein eteenpäin, ja tyypillistä on, että eri aikatasot vuorottelevat. Tässä osassa kronologisesti etenevän rikostutkinnan katkaisee vanhat päiväkirjaotteet nuoren kokemuksista kotona ja koulukodissa.

Kahden päähenkilön, Matildan ja Elmon, elämät etenevät, ja heidän välityksellään voi seurata selviämistä vaikeista elämäntilanteista. Sen kummemmin juonta paljastamatta ja kauheuksia perkaamatta: päätösosa päätyy toivon tunnelmiin, lämpöön läheisistä.

Tuire Malmsted: Lintusielu, osa 5 Metso & Vauramo, Aula & Co. 2025, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Vietän elokuista dekkariputkea, jossa on jo ilmestynyt:

Arttu Tuominen: Alec

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee

Elina Backman sijoittaa kirjojaan eri puolelle Suomea, mikä on yksi sarjan kiinnostavia puolia. Helsingin lisäksi on käyty Hartolassa, Lapissa ja Kotkan saaristossa. Nyt on vuorossa lounainen Mathildedahl. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, mutta silti siellä muhii salaisuuksia.

Kuka pimeässä kulkee (Otava 2025) noudattaa rakenteeltaan muiden sarjan osien tapaa, eli podcastaaja Saana Havas paneutuu tahollaan selvittämättömään tapaukseen, ja hänen romanttisen kiinnostuksen kohteensa ja nykyinen kumppaninsa Jan ratkaisee Helsingissä ryhmänsä kanssa murhan tai muthia. Tässä romaanissa onnistuneesti ohitetaan liialliset yhteydet, eli pariskunta ponnistelee eri casen kanssa, ei sattumoisin saman.

Backman kirjoittaa sujuvaa juonijännitystä, jossa mukana kulkee päähenkilöiden elämän ja suhteen kehitys. Tämä osa näyttää jälleen kummankin työorientoituneisuutta mutta myös suhteeseen sitoutumisen tuomia tunnelmia – ja loppuyllätyksen. Hyvin kirjat ovat saaneet tutustumaan päähenkilöihin: lukijana ehkä eniten jännittää ja toivoo, että heidän suhteensa sujuisi hyvin.

Mathildedahlin asukkaat ja ympäristö tulevat vähitellen tutuiksi ja yllätetyiksi, ja se sujuu uskottavasti. Vanhasta katoamistapuksesta alkaa pienellä pöyhimisellä selvitä hämäryyksiä, joista Saana kiinnostuu ja huomaa sen herättävän levottomuutta. Saana selvittää ikävän tavallista tapausta, eli nuori tyttö joutuu uhriksi, kun taas tämän kirjan Helsinki-murhasarja-case on melko mielikuvituksellinen ja asetelmallinen.

Kumpikin rikostapaus – tai tapahtumaketju – saadaan mallikkaasti maaliin. Kirja sopi minulle hyvin lomajännitykseksi, ja eläydyin loppukesän maaseudun pimeneviin, salaperäisiin iltoihin.

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee, osa 5 Saana Havas, Otava 2025, 284 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Vietän elokuista dekkariputkea, jossa on jo ilmestynyt yksi postaus:

Arttu Tuominen: Alec

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Arttu Tuominen: Alec

Arttu Tuomisen uusi Kide-sarja käynnistyy romaanilla Alec (Otava 2025), ja aiemman sarjan Porin seudulta siirrytään 1990-luvun Lappiin ja sieltä nykyajan Helsinkiin. Nykyajassa selvitetään palkkamurhaajan täsmäiskua, kun taas Lapsissa on ollut aikanaan kunnon taistelusäpinät.

Kiinnostavasti keskeinen henkilö on teinityttö Liina, siis Sallassa lähellä Venäjän rajaa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Harvaan asutuilla kairoilla kavereita ei juuri ole, mutta Liina tutustuu salaperäiseen, vanhempiensa ikäiseen erakkoon Aleciin. Liinalla on myös kehitysvammainen kaveri ja hyvä harrastus, valokuvaus. Jälkimmäinen saa hänet pulaan.

Juoni tiivistyy Liinan perheen ympärille: talousvaikeudet, työpaineet ja uuden vauvan odotus kuormittavat. Perheen huomaamatta ympärillä kihisee kaunaa ja mustasukkaisuutta. Lisäksi Liinan isän Samin poliisiammatti tuo väkivallan vaaran lähelle, sillä alueella käydään huumesotaa. Hieman epäuskottavana pidän mittavaa räiskintäsotaa ruumiskasoineen, mutta fiktiossahan saa revitellä. Alecin salaperäisyys tuo kokonaisuuteen oman säikeensä ja taisteluvalmiuden.

Tuomisen teksti tallentaa tehokkaasti pohjoisen Suomen pakkastalvea, lumessa rämpimistä ja maantieteellisiä etäisyyksiä. Jännitteitä henkilöiden välillä kirja kasvattaa myös hyvin. Kerronnassa on jouhevuutta mutta myös kömpelöitä kompastuksia.

Juonivetoinen romaanin sisältää koukkuja. Yksi teema on ihmisen heikkous houkutusten edessä, kunniallisuuden ohuus muiden tunteiden hyökyessä yli. Siitä olisin toivonut astetta psykologisempaa henkilöotetta, mutta eipä se taida olla Tuomisen genren juttu. Kuten jo kirjoitin: Liina on kiinnostava henkilö ennen ja nyt, ja kirjan nykyaikataso lupaa tuleviin osaa lisää yllätyksiä älykkäästä Linasta ja selvittämättömistä kostoretkistä.

Arttu Tuominen: Alec, Otava 2025, 365 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Käynnistän Alecilla pienimuotoisen, elokuisen dekkaripostausputken; tulossa jutut ainakin Elina Backmanin ja Tuire Malmstedtin dekkareista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Naistenviikkoni 2025: koonti

Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.

Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.

Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:

18.7. Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia 

Kansainvälistä laatuproosaa, henkilövetoinen lukuromaani

19.7. Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond  & Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Jännityskirjallisuuden epätavallista laitaa, särmäistä näkökulmaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta

20.7. Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär & U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

Kotimaisesta historiallisesta romaanista kaksi esimerkkiä, kummatkin 1600-luvun alkupuolen elämästä

21.7. Johanna-nimivariaatioiden teemalla:

Jenny Erpenbeck: Kairos 

Johanna Elomaa: Rosalisa 

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari 

Romaaneja meiltä ja muualta moneen makuun: tyylikästä saksalaista, tunteikasta suomalaista ja kepeää kotimaista.

22.7. Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Scifiä tätä aikaa ja arkea virkistämään, aiheena aikamatkailu.

23.7. Soili Pohjalainen: Perätilassa 

Harvinaista herkkukaunokirjallisuutta, jossa kevyt, raskas, hauska ja vakava sekoittuvat.

24.7. Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet 

Naistenviikkoni tietokirjaosuus, joskin tieto ja henkilökohtainen sekoittuvat.

Onnittelut työstänne, kirjailijat! Onnittelut lukijoille siitä, että luette!

Onnittelut lisäksi naistenviikon inspiroijille:

  • Riikka (18.7.)
  • Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita (19.7.)
  • Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta (20.7.)
  • Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna (21.7.)
  • Leena, Matleena, Leeni ja Lenita (22.7.)
  • Olga ja Oili (23.7.)
  • Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja (24.7.)

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Naistenviikko, Romaani, Tietokirja

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond & Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin.

Vaihtelua jännäreiden perustyyliin saa irlantilaisen Liz Nugentin romaanista Särmikäs Sally Diamond. Siinä rikosasetelmia käännellään asentoihin, jotka yllättävät. Myös tyyli tuulettaa trillerigenreä. Siispä leuhuttelen sillä naistenviikon dekkari-ilmaa, ja uussuunnilta puhaltelevaa tuulta saa alleen myös Patricia G. Bertényin jännäri Rikoksista pahin.

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond

Särmikäs Sally Diamond (Sitruuna 2025) käynnistyy, kun päähenkilö Sally Diamond polttaa isänsä ruumiin roskana. Selviää, että nelikymppinen Sally olettaa isänsä toivoneen niin; selviää myös, että Sally on lapsena adoptoitu psykiatriperheeseen ja hänen taustansa traumaattisuus on johtanut sosiaaliseen rajoittuneisuuteen.

Mainitsin jo Liz Nugentin loihtiman tuulettavan, psykologisesti purevan tyylin. Siinä yhdistyy tilannekomiikka ja rikollisten tekojen kauheus. Omalaatuisesti tilannekomiikka ei vesitä rikollisten tekojen tuhoavuutta vaan toimii inhimillisenä selviytymiskeinona – lukijalle. Eivät tilannehuumoriväläykset peitä äärimmäistä julmuutta, josta romaani pohjimmiltaan kertoo. Pääteema on perusluottamuksen menetys. Sallyn yritykset tavoittaa luottoa muihin ihmisiin kouraisevat kirjan loppuun asti. 

Sosiaalinen taidottomuus saa lukijan Sallyn puolelle, sillä Sallyn vilpittömyys viehättää. Sally sanoo, mitä ajattelee, ja saa aikaan törmäyksiä – välillä myös lämpöä ja iloa. Sallyn toiminta paljastaa henkilöistä hyvä ja huonoja puolia, lisäksi sekä-että-inhimillisyyttä ja silkkaa pahuutta, sillä sitä on.

Juoni rakentuu lähinnä Sallyn nykyhetkestä ja taustasta sekä toisen kertojan muistoista Sallyn äidistä lapsikaappauksen uhrina, myös kaappaajasta. Ne osuudet ovat rankkaa luettavaa: väkivalta ja manipulointi satuttavat. Romaani kertoo myös psykologisesti siitä, minkälainen valta vanhemmilla on, ja aika lohduttomaksi voi vetää sekä kirjan biologisen isän kuin adoptioisän rooli lapsen kehityksen muovaajina. Kauheaa, kuitenkin terävästi kerrottuna kiinnostava lajissaan.

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond, suomentanut Veli-Matti Murtovaara, Sitruuna 2025, 261 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Miksi jännityskirjoissa möyritään niin paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvassa väkivallassa? Miehet joutuvat eniten rikosten uhreiksi, mutta väkivalta tyttöjä ja naisia kohtaan on silti rakenteellista. Miksi se myy viihteenä? Krista Launosen Kuvankauniit ja kuolleet -kirjassa etsitään osaltaan vastauksia kysymyksiini, ja kirjoitan kirjasta naistenviikon päättöpostauksessani 24.7. 

Yhä useimmin dekkareissa on alettu ottaa kantaa naisten kokemaan väkivaltaan. Martta Kaukosen sarjaa (postaus päätösosasta Poissaon tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi feministiseksi jännäriksi, jossa naisiin kohdistunut väkivalta kostetaan naisnäkökulmasta. Taitavaa ja sanoisinko jopa sävykästä on Patricia G. Bertényin jännityskerronta. Hänen Osasto C1-sarjansa yhdistää sairaala- ja jännitysromaania feministisellä kärjellä, etten sanoisi ihan intersektionaalisesti. 

Romaanissa Rikoksista pahin (Tammi 2025) etsitään naisia vaanivaa, kylmän psykopaattista sarjamurhaajaa. Minun suosikkijännäreihini eivät mielenvikaiset sarjaveriteot kuulu, mutta tässä jännärissä on sen voittavaa ainesta. Naisiin kotona kohdistuva väkivalta on myös aiheena, ja lisäksi julkituodaan ylipäätään rakenteellinen vinouma tyttöjen ja naisten väkivaltauhasta. Jälkimmäisen sanottaa meetoo-henkeen romaanin poptähti. 

Jännäristä löytyy siis sisältöä naisen asemasta, myös työpaikkahierarkiasta. Romaanihenkilöiden moninainen seksuaalinen ja sukupuoli-identiteetti tarjotaan sellaisina kuin ne ovat, ei korosteta eikä vähätellä. Jos joitain kaikuja ulkopuolisten ennakkoluuloista kumiseekin, henkilöt ovat sinuja itsensä kanssa ja heillä on tukijoukkoja. Virkistävää, tähdellistä.

Juoni käynnistyy niin, että teho-osastolle tuodaan hoidettavaksi vakavan pahoinpitelyn uhri, yksi osaston hoitajista. Uhrin ystävä Dan(iela) ryhtyy omahoitajaksi. Syyllisyys ihmissuhteista riivaa Dania, ja osaston siivooja Janka seuraa tilannetta sivusta – kuulee, näkee ja päättelee kaiken, lisäksi hän löytää sarjamurhaajaviitteet – ja uteliaisuuttaan selvittelee rikosten johtolankoja, jolloin mielessä liikkuvat palaset loksahtelevat paikoilleen.

Berténey ehkä turhan paljon viivähtelee sairaalan ammattikielessä ja hoitoyksityiskohdissa mutta tekee sen uskottavasti. Hän saa myös Aboan (melkein suur)kaupungin uskottavaksi kuten myös päähenkilönsä kaikkine ekstremepiirteineen. Kuusikymppinen, lonkkavaivainen laitosapulainen Janka Vitéz nousee oitis yhdeksi suosikkidekkarihahmokseni kuten myös Jankan eläköitynyt, jäyhä patologiystäväkin.

Jankan hahmo saakoon meidät kaikki kiemurtelemaan häpeästä, sillä miten helposti vanheneva nainen, siivoojan habitus ja puheen ulkomainen korostus tekee monille sellaisesta ihmisestä näkymättömän ja vähätaitoisen. Janka on kaikkea muuta. Romaanissa on myös muita tasoja vähemmistöistä, integraatiosta ja perhesuhteista. Siispä suosittelen tätä turkulaisjännitystä ja siihen ujutettua muuta sisältöä – on vetävästi kirjoitettu.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin, Tammi 2025, 11 tuntia 37 minuuttia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Kaksi kotimaista dekkariviikolle: Verijäljet & Valhe

Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?

Tiina Martikainen: Verijäljet

Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset  vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.

Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.

Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti. 

Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.

Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.

Kaisu Tuokko: Valhe

Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.

Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä. 

Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.

Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee. 

Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.

Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.

Kaisi Tuokko: Valhe, Otava 2025, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen GriffithsinRichard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.

Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.

Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.

Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta. 

Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.

Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.

Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.

Dekkariviikko kirjablogeissa, lisää Kirsin kirjanurkan blogissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kimara kotimaista jännitystä: Banaani & Kylmä talo & Poissa

Kirjabloggaajien dekkariviikkoon tarjoan kolmen kotimaisen kirjan lukukokemustiivistystä. Nämä jännärit ovat keskenään erilaisia mutta mikään niistä ei edusta rajuinta verikekkerigenreä. Dekkarithan tarjoavat viihdettä hyvinkin erilaisiin lukutarpeisiin, ja tässä valikoimassa tarjolla on lähinnä kevytjännitystä.

Mikko With: Banaani

Mikko With tiedetään kirjailijana, jonka tyylilajeihin kuuluu huumori. Siitä riittää ripauksia uutuusdekkariin Banaani (Myllylahti 2025). Romaani on saanut nimensä murhavälineestä: uhri syö banaanin, johon on kätketty uhrille vaarallista pähkinää.

Murhan tekotapa on uusi, mutta muuten dekkarista löytyy lajille tuttuja elementtejä. Murhaa tutkivat poliisit muodostavat sekalaisen seurakunnan, ja heidän privaattiaan kerrotaan sen verran, että lukija kiinnostuu heistä ja ryhtyy seuraamaan sarjaa. Poliisiporukkaa johtaa ärjyvä pomo. Nykytyypillisesti mukana on myös toimittaja samoilla apajilla. Vaan viihdyttävästi With sarjansa aloituksen rakentaa.

Päähenkilö rikoskomisario Aapo Hämäläinen pitäytyisi hallitussa päiväohjelman, mutta outo rikos ja törmääminen (sananmukaisesti) kiinnostavaan naiseen horjuttavat rutiineita. Räväkkä nuori kollega ”Kunkku” vaikuttaa itsevarmalta, mutta yksityinen puoli näyttää hänestä toisen puolen. Ruuhkavuosiaan elävän toimittajan Pyryn työ- ja kotielämä keikkuvat vaakalaudalla. Heissä riittää seurattavaa.

Within dekkarin kerronta etenee kepeänliukkaasti. Huumori hersyää henkilökuvauksesta ja tilanteista, ja se edistää myös henkilöihin tutustumista mukavasti. Rikollisen etsintä pöyhii inhimillisiä ihmeellisyyksiä, joita vähän vinksalleen taipuvista ihmisistä löytyy. Kesädekkariainesta!

Mikko With: Banaani, Myllylahti 2025, 7 tuntia 6 minuuttia, lukija Antti Paranko. Kuuntelin BookBeatissa.

Outi Pakkanen: Kylmä talo

Cosy-kirjailija Outi Pakkanen siirtää sarjansa päähenkilön Anna Laineen sivuun ja päästää hänet vain kerran kävelemään ohi kirjassa Kylmä talo (Otava 2024). Romaani sen sijaan paneutuu yhden juuri rempatun lauttasaarelaistalon asukkaiden ihmissuhteisiin.

Tavallinen elämä on täynnä pieniä draamanpoikasia, ainakin ihmiskohtaloita. On talon asioita seuraava leskirouva, on vanha pariskunta, jonka vaimo jyrää, on eristäytyvä puhetyöläinen, on säikky nuori nainen, on kaappihomo, on lapsiperhe lapsityranninneen jne. Kyllä heistä riittää sujuvakynäisen konkarin kehittää arjen piinatilanteita ilman murhiakin, mutta sellainenkin talon rappuun ilmaantuu.

Kylmä talo on kevyttä rikosviihdettä niin, että tilannetta kypsytellään ihan viime metrille – päätavoite vaikuttaa olevan henkilögallerian esittely. Eri näkökulmista lukija saa taustoja ja ituja ihmetellä, mitä kipupisteitä kunkin menneisyydessä tai nykyisyydessä lymyää, mitä tulee tapahtumaan ja miksi – sekä kuka on konna. Ja arjen konniahan on monella tasolla, mutta vain yksi ratkeaa murhaamaan. Sellaisesta kevytjännäri koostuu.

Outi Pakkanen: Kylmä talo, Otava 2024, 83 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Martta Kaukonen: Poissa

Martta Kaukosen kirjan Poissa (WSOY 2025) lukemista auttaa, jos on lukenut Terapiassa-sarjan kaksi aiempaa kirjaa. Uutuus kytkeytyy niihin ja jatkaa tuttujen henkilöiden elämän etenemistä ja menneisyyden möyhintää.

Keskiössä yhä on aiempien kirjojen päähenkilö, kovia kokenut nuori nainen Ira. Kauan sitten kuolleen Marja-äidin kohtalo vaivaa häntä, eikä isä Arto ole halukas kertomaan vaimovainaastaan eikä muutenkaan menneistä. Iran äiti oli aikoinaan missi ja feministinen kohukirjailija. (Hieman ihmettelen, ettei toimittajataustainen Ira käytä tiedonhaluunsa ammattitaitoaan esimerkiksi media-arkistojen setvitää.)

Pääjuoni kirjasta löytyy poliisivoimien entisestä voimanaisesta Kertusta, joka testamenttaa jäämistönsä Artolle. Kertun kertomus sitoo eri kertojien osat yhteen, sillä niitä yhdisävä teema kietoituu naisten kokeman väkivallan ympärille. Kerttu erikoistui auttamaan kotiväkivaltaa kokevia naisia ja löytämään naisiaan väkivaltaisesti kohtelevat miehet. Tässä työssä apuna toimivat Kertun alaiset, myös Esko, joka privaatissa oli Kertun miesystävä.

Eri kertoja- ja aikatasot loksahtelevat hyvin paikoilleen, ja Kaukosen käsittelytavassa viehättää omaperäiset vinkkelit teemoihin. Pieni hämäryys siellä täällä hiukan hämmentää: mietin usein, kuinka paljon minun täytyisi ymmärtää suhteessa sarjan osiin 1 ja 2.

Pikantti yksityiskohta pompahtaa henkilöiden nimeämisestä: Kaukonen selvästi panostaa henkilöiden epätavallisiin sukunimiin. Muuten ei Kaukosen sarja kallistu huumorin puolelle. Jännitys on psykologista ja henkilöiden paikka maailmassa kohtalonomainen.

Martta Kaukonen: Poissa, WSOY 2025, 134 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Dekkariviikko jatkukoon!

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Kimara ulkomaista jännitystä: Mitä kylvät & Myrkkyjen kuningatar & Kivi, paperi, sakset

Tämän vuoden alkupuolen työkiireitä olen katkonut silloin tällöin ajanvietekirjoilla. Vaikka minua hiertää, että kulutan vapaa-aikaa murhista lukemalla, tartun silti dekkareihin ja jännäreihin välipaloina. Välillä mittani tulee täytyy ja toivon genreen muitakin aiheita kuin nuorten naisten murhia. Toivoisin lisää taidevarkauksia, huijauksia ja muitakin rikosvyyhtejä kuin pakotettuja hengenlähtöjä. 

Tässä kolme ulkomaista jännäriä, joissa ei nuori nainen menetä henkeään – noin niin kuin otantana tarjonnasta. Kytkin ne kimpaksi kirjasomen dekkariviikon kunniaksi.

Donna Leon: Mitä kylvät

Guido Brunetti liikkuu taas verkkaisesti Venetsian kujilla ja kanaaleilla. Hän aterioi perheen parissa, ihailee varmaa vaimoaan, kuuntelee teinejään ja ahtaa ruokapöydässä rouvansa herkkuja. Luonnollisesti hän lukee antiikin klassikoista, joista hän peilaa nykykotkotuksia antiikin ikiaikaisiin totuuksiin.

Mitä kylvät siis kuuluu sarjaan ”sitä saat mitä tilaat”. Leon ei petä. Leonin kirjojen juoneen kuuluu aina perheasioiden lisäksi joku inhimillinen dilemma, tässä romaanissa yhden työkaverin osoittautuminen homoksi ja siihen suhtautumisen suojeleminen.

Romaanin rikosjuoni vie miettimään sarjan joka osassa jotain yhteiskunnallista teemaa. Tässä romaanissa se on ikiaikaisten, arvostettujen aatelissukujen ja heitä palvelevien palvelijoiden aseman eriarvoisuus sekä maahanmuuttajien tilanne.

Leon rakentaa vakaasti Brunettin maailmaa ja maailmankatsomusta. Ei mitään uutta, mutta tuttua ja turvallista, luotettavaa ja inhimillistä.

Donna Leon: Mitä kylvät. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Matkku Päkkilä ja Kaijamari Sivill, Otava 2024, 188 sivue eKirjana. Luin Book Beatissa.

Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatar

Robert Thorgood kehittelee cosy-sarjaansa, jossa poliisin apuna murhia setvii naiskolmikko: eläköitynyt, ikääntynyt nokkela nainen (Judith), papin rouva (Becks) ja koirien ulkoiluttaja (Suzie). Virkeyttä henkilökuvaukseen tuo päähenkilöiden erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet. Murhien lisäksi virittää jännite poliisivoimiin, joskin romaanissa Myrkkyjen kuningatar naiskolmikon poliisiapu virallistetaan.

Myrkkyjen kuningatar varioi suljetun huoneen myysteriä. Pieni kuntapäättäjien joukko kokoontuu ja yksi kuolee. Silminnäkijänä sattumalta istuu Suzie, naiskolmikon koiranulkoiluttajajäsen, joka suunnittelee talonsa laajennusta kapselihotelliksi.

Jännäri perustuu epäiltyjen taustojen pöyhintään ja siihen, että kaikista löytyy aina jotain epäilyttävää. Ihan kelpo eteneminen kirjassa on, mutta minusta kolmannessa osassa on jotain väsynyttä, liikaa täytettä, äkkikäänteitä ja turhan nokkela loppujuonittelu. Vaan kyllä tästäkin ihan viihdyttävä tv-sarjan tuotantokausi tullee, kuten ensimmäisistäkin. Ainakin ensimmäinen kirja taittui kivaksi tv-viihteeksi.

Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatas. Thamesjoes murhat osa 3, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2025, 207 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset

Luonnollisesti menestysjännärisyä Kivi, paperi, sakset on tekeillä elokuva. Kyllä kirja sellaiseksi sopii: aluksi kehitellään henkilöitä, henkilösuhteita ja juonta, sitten lopussa järjestetään yllätyksiä. Lisäksi viritellään piinaavaa tunnelmaa, jossa pilkistää kauhuelementtejä.

Paras kerrontaelemetti pikkuhiljaa kiristävälle tunnelmalle syntyy siitä, että kaksi kertojaa vuorottelee. Lisävire syntyy, että, toisen kertomus alkaa vuosia aiemmin, kun toinen kuvailee nykytilannetta. Tässä romaanissa vuosien takaa kerrontahetkeen etenee vaimo, joka tekee päiväkirjamerkinnän joka hääpäivä. Nykyhetken aviokriisissä kärvistelee pariskunta Adam ja Amelia.

Adam pyörii taidepiireissä, sillä hän on menestynyt elokuvakäsikirjoittaja, joka muokkaa ihailemansa skottikirjailijan kirjoja elokuviksi. Vaimo sen sijaan tekee työtä eläinhoitolassa. Eri piirit ja salaisuudet rapauttavat suhdetta, ja siihen lisääntyy jännityskerroksia.

Pidän romaania melko laskelmoituna, enkä pääse kiinni kirjan tunnetasoon, sillä en osaa ottaa niin tosissaan hääpäivien merkitystä kuin anglosaksinen populaarikulttuuri. Myönnän kyllä, että yllätykset ja tunnelma rakentuvat ammattilaistaidoin.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset, suomentanut Outi Järvinen, Gummerus 2025, 209 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Dekkariviikko alkaa! Kirjablogien dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka, jonka postauksesta pääset bongaamaan mukana olevat kirjasomettajat. Mukavan runsaasti meitä on mukana!

Vielä en tiedä, kuinka monesta dekkarista postaan viikon varrella (eli ehdinkö lukea ja kirjoittaa lisää). Aloitan siten kevään odotetusta kohokohdasta, Fred Vargasin uutuudesta. Olen jemmannut lukukokemustani juttusarjani aloittajaksi jo viikkoja.

Fred Vargasin Adamsberg-sarjan kymmenes teos Varjojen tallaajat (Gummerus 2025) alkaa taattuun tapaan: päähenkilö Jean-Babtiste Adamsberg pelastaa loukkaantuneen siilin ja samalla suitsaitsukkelaan päättelee yhden rikoksen ratkaisun. Jälkimmäinen kyllä kummittelee myöhemmin tässä uutuusseikkailussa.

Kymmenes sarjan kirja ohittaa lähes tyystin Adamsbergin sekavan ja kiinnostavan yksityiselämän ja pureutuu kummallisen rikosketjun selvittämiseen. Bretagnelaisessa pikkukaupungissa tapahtuu outo puukotus, ja samanlaiset tapaukset seuraavat toisiaan. Paikalliset poliisivoimat ovat Adamsbergille jo tuttuja, ja hän saa komennuksen osallistua tutkintaan.

Adamsberg luottoryhmineen majoittuu paikalliseen majataloon ja ystävystyy majatalon isännän kanssa. Piirissä pyörii myös kaupunkipahasen kuuluisuus, romantiikan ajan suosikkikirjailijan Chateaubriandin näköishenkilö, sukulainen alenevassa polvessa.

Tuttuun henkeen Vargaksen luomuksessa reaalimailman rinnalla kukoistavat kummalliset uskomukset ja voimat. Yksi niistä on se, ettei ihmisen varjon päälle saa kulkea, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Toinen on kolmetuhatta vuotta vanha paasi, jonka päällä Adamsberg makoilee löytääkseen oivalluksia. Sarjaa lukeneethan tietävät, millainen ajatusharhaileva heppu nerokas rikostutkija on ja miten hän ratkoo rikoksia:

Ne perustuivat usein hämäräksi jääviin menetelmiin, jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua ”menetelmistä”, ja tarpomiseen sivupoluilla, joille vain harvat saattoivat häntä seurata. Välillä tutkimusten kestäessä päämäärä näytti unohtuvan ja ajatuskulut vaikuttivat järjenvastaisilta, mutta työtoverit pysyttelivät kyydissä, vaikka eivät aina kaikkea ymmärtäneet. Kun kollegat, varsinkin apulaiskomisario Danglard, moittivat Adamsbergia siitä, että heidät jätettiin harhailemaan pimeään, pomo vain levitteli käsiään todetakseen, että minkäs sille mahtoi. Hän ei nimittäin aina tiennyt itsekään, miksi toimi niin kuin toimi. Adamsberg antautui omanlaisensa tuulen vietäväksi.”

Vargaksen romaani paisuu lähes 500-sivuiseksi. Toisaalta vuolaus palkitsee, sillä omaperäisestä dekkaritekstistä saa nauttia pitkään. Toisaalta tällä kertaa pieni epäilyksen siemen alkaa minussa itää: romaanissa putkahtelee jopa liikaa juonenkäänteitä ja sivupolkuja, tutkinta junnaa ja kalmoja kertyy liikaa. 

Toki hykertelen omituisuuksia, toisaalta tyylittely ja henkilöiden ihmeellisyys voi jo vähän mennä överiksi. Vargaksen tekstissä syntyy kuitenkin mukava tunnelma siitä, että tyypit ja heidän omituisuutensa hyväksytään – jollei ihan sellaisenaan mutta silti ymmärtäen. 

Tiukkaa rikostutkintaa ajatellen ihmettelen, miten avoimesti poliisiporukka vatvoo tutkintaansa majatalon isännän kanssa, myös muiden sivullisten seurassa. Vaan ei Adamsberg-sarja ole tarkoitettu realististen poliisiromaanien lukijoille.

Vargas-romaanit loksahtavat lukijoille, jotka kaipaavat dekkareilta hippusia maagista realismia, inhimillistä merkillisyyttä ja merkityksellisyyttä sekä mutkikkaita polkuja kulkevaa kerrontaa yllättävine dialogeineen. Lopulta tunsin outoa rauhaa upotessani Adamsbergin kymmenenteen tutkimustapaukseen – tätä on vinkeä, omaperäinen jännärikerronta.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat, suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2025, 478 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Dekkaripiirissä: Emelie Scheppin Kuolema heinäkuussa & Yrsa Sigurðardóttirin Muistan sinut

Kirsin Book Club järjesti spesiaali-illan niin, että Kirsi Ranin kutsui kirjakeskusteluun vierailijoita oman lukupiirinsä dekkariharrastajien lisäksi. Kirjapiiriin kututtuja olivat Heli ArjatolaElina BackmanMarjut CastrénArja KorhonenRaila LuhtalaOuti Mäkinen, Iitu MöttönenMirka NenonenSini Paloheimo, Minna Väisänen ja minä.

Kirjapiiriläisten kuvat: Kirre Ranin

Kirjapiiriaihe rajautui pohjoismaisiin dekkareihin. Jokainen oli saanut valita nimikkodekkarin ja sen lisäksi kakkoskirjan. Näin kirjapiirissä sai hyvän tuntuman Pohjoisen uutuusdekkareihin. Mainio pohjus genreen käynnisti kokoontumisen, sillä Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo kertoi tämän hetken dekkaritrendeistä.

Kirsi kehysti vilkkaan keskustelun: aluksi rupattelimme pareittain lukemastamme samasta kirjasta, sen jälkeen tiivistimme lukukokemuksen muille ja tähditimme kirjat. Näin saimme katsauksen monesta uutuusdekkarista. Otava oli hengessä mukana, sillä lukupiiri sai kirjat kustantamosta – kiitos siitä.

Dekkaripiirikeskustelu oli antoisaa ja avartavaa. Oli etuoikeus päästä mukaan.

Seuraavaksi esittelen minulle osuneet dekkarit.

Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa

Emelie Schepp todennäköisesti aloittaa Maia Bohm -sarjan kirjalla, jossa naispoliisin perhe-asiat ovat kiinnostuksen kohteena rikostutkinnan rinnalla.

Maia Bohm muuttaa Motalaan äitinsä luo kahden lapsensa kanssa. Maia tuskailee ex-miehensä jättämää taloudellista perikatoa, ja kotitilanteen tuskallisuutta tihentää Maian 13-vuotiaan pojan heikko kunto, sillä poika odottaa sydänsiirtoa. 

Maia aloittaa selvittämään uudessa työpaikassa murhayritystä: uhrina on nuori opettajamies, jonka vaimo on ollut kateissa vuoden. Tapaukset liittyvät toisiinsa, ja on syytä epäillä, että tekijä on kummassakin sama. Dekkari etenee varmasti mutta hitaasti siten, että epäiltyjä marssitetaan kirjava joukko ja heistä paljastuu epäilyttävää ja yllätyksiä – samoin uhreista. 

Romaanissa hahmottuu hyvin se, miten uuden työparin puolikkaat tunnustelevat toisiaan ja löytävät varovaisesti luottamuksen ja yhteyden. Maian työpari Greg vaikuttaa varautuneelta, ja taustalla tykyttää aikaisemman työparin siirtyminen pois poliisivoimista. Yksinäisellä miehellä on yksi ystävä, ja siinä(kin) suhteessa jotain mutkistuu.

Henkilövetoinen dekkari toimii kaltaistensa tavoin siten, että lukija koukutetaan seuraamaan päähenkilön henkilökohtaista elämää, ja rikosjuoni kulkee siinä rinnalla. Tässä dekkarissa rikokset tuntuvat vähän pakolliselta pahalta Maian kotitapahtumien kohtalonkysymysten rinnalla. 

Pääteemaksi kohotan äitiyden, sillä siitä näyttäytyy romaanissa monenlaista. Esimerkiksi Maian välit äitiinsä ovat jännitteiset, ja syy löytyy hylkäämiskokemuksesta, ja Maian oma äitiys on kriisipisteessä. Jos Schepp loihtii Maia-sarjan, huomaan seikkoja, joita seurata: perhesuhteet, kipinän syttyminen patologin kanssa ja työsuhteet. Tämähän kuulostaa siltä, että odotan osaa 2.

Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa, suomentanut Hanna Arvonen, Otava 2025, 442 sivua.

Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut

Yrsa Sigurðardóttirin uusi sarja kantaa nimeä Musta jää. Kirjapiirikirjani oli sarjan kakkososa, mutta luin ensin aloittajan, Näen sinut (Otava 2024). Kerrontatekniikka siinä on samanlainen kuin toisessa osassa Muistan sinut (Otava 2025).

Kummassakin dekkarissa rakenne on tehokas: murhatarinaa viedään eteenpäin uhrin tai uhrien näkökulmasta niin, että he tulevat lukijoille tutuksi. Uhrien viimeisiä aikoja kuvataan ennen murhaa, jolloin he luonnollisesti ovat tietämättömiä kohtalostaan. Siten uhriksi joutuminen tuntuu lukijasta todella karvaalta.

Uhrien elämää seurataan pätkä kerrallaan kohti kohtaloaan, ja välissä seurataan jo tapahtuneen murhan rikostutkintaa. Vuorottelu jäntevöittää juonta ja jännitystä.

Näen sinut –dekkarissa selviää verinen kirvesmurha, jossa lahdataan nelihenkinen perhe ja kotiapulainen. Perheessä ei ole ollut kaikki hyvin, ja äveriään perheen välit karun, kaukaisen vuonoalueen harvalukuiseen väkeen ovat hieräneet. Epäilyttäviä henkilöitä on rajattu määrä. Arvasin kyllä kelmin aika alusta asti.

Muistan sinut -kirja vie pienelle saarelle hautajaisiin, jonne viisihenkinen kaveriporukka tulee muistelemaan opiskeluaikaista kämppäkaveriaan, johon heillä eikä toisiinsa ole juuri ollut vuosiin yhteyttä. Porukkaa yhdistää myös nuoruusaikojen kummallinen taupaus, kun yksi kämppiksistä katosi bileiden jälkeen. Vähitellen paljastuu salattuja seikkoja vanhoista ystävistä ja tapahtumista. Tunnustan: henkilömäärä teki seuraamisesta vähän sekavaa.

Sarjaa yhdistää sama poliisiporukka. Iðunn toimii poliisilääkärinä ja tutkii ruumiita ja niiden jäänteitä. Hänen roolinsa kasvaa toisessa osassa, jossa häntä piinaa paluu lapsuuden kotisaarelle. Häntä jäytää vanhempiensa vaikea ero ja hylkäyskokemus: isä ei pitänyt yhteyttä. Kun Iðunin sisarpuoli lyöttäytyy seuraan, tutkijanainen joutuu vaikeiden ja yllättävien tunteiden tuiverrukseen.

Kaksi muuta tutkintaryhmän jäsentä muodostavat ydinrungon: Týr on liittynyt sarjan ensimmäisessä osassa uutena porukkaan monien vuosien Ruotsissa asumisen jälkeen. Týrin taustasta putkahtaa kirjassa Näen sinut salaisuus, joka muuttaa ratkaisevasti hänen menneisyyttään. Vakain poliisivoimien henkilö on Káro, joka joutuu toistuvasti ihmettelyn kohteeksi poikkeavan ihonvärin vuoksi.  Eli jokaisella keskeishenkilöllä on taustansa, jota eri osissa voi tökkiä lisää – tai syventää. Poikkeuksellista on se, että romansseja ei viritellä.

Dekkaripiirissä teimme huomion islantilaisista nimistä: niistä ei suomalainen lukija juuri erota sukupuolta. Toisaalta se ei haittaa, toisaalta tunnistaminen voisi selittää henkilöiden välisten suhteiden luonnetta.

Maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan Islanti on maailman turvallisin maa, ja tilastollisesti Islannissa tehdään kutakuinkin yksi murha vuodessa. Jos Yrsa Sigurðardóttirin fiktio olisi totta ja siihen päälle laskisi muiden islantilaisdekkaristien murhat päälle, islantilaiset hupenisivat hurjaa vauhtia – murhatuksi tulisi vuosittain kymmeniä islantilaista ja jokunen maahanmuuttaja.

No, takaisin Sigurðardóttirin fiktioon: minun makuuni nämä kaksi kirjaa menivät turhan övereiksi, sillä ruumiita siunaantui liikaa, julmuus muuttui groteksiksi ja henkilöiden vuorovaikutusvaikeudet näyttäytyivät erityisen jähmeinä. Tosin kerronta luistaa ja rakenne on koukuttava. Harkitsen sarjan jatkon lukemista, mutta toisaalta poliisihenkilöiden elämän eteneminen kyllä kiinnostaisi…

Yrsa Sigurðardttóir: Näen sinut, Musta jää -sarjan osa 1, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala, Otava 2024, 304 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut, Musta jää -sarjan osa 2, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Otava 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa

Oi, hän on palannut – niin Kate Atkinson jännärikirjoittajana kuin Jackson Brodie dekkaripäähenkilönäkin! Yhdistelmä on minulle niin vastustamaton, että sähkökirjan myöhästyttyä oli pakko oitis kuunnella uutuussuomennos. Kuuntelurupeman aikana uusi neule valmistui, ja mieli hyrisi Atkinsonin sanailutaidosta: Kuolema kulkee kartanohotellissa (S&S 2025).

Juonijuoksutuksen sijaan kirjan alkupuoliskossa pysähdytään tilanteisiin ja henkilöihin. Jackson Brodieta voi kutsua päähenkilöksi, mutta suhteellisen vähän häneen keskitytään. Kyllä suhdestatus selviää, samoin toiminta kadonnen taulun etsinnässä, mutta monet muut henkilöt saavat runsaasti tilaa. 

Romaani rakentuu vuorottelevista näkökulmista. Kerronnan joustavuuden nautintoa lisää se, miten linjakkaasti Atkinson osaa limittää mennyttä ja kerronta-aikaa.

Henkilökuvauksen herkullisuus saa minut hihittelemään useaan otteeseen. Etenkin kirkkoherra Simon, kartanon vanha lady, Afganistanin sodan runtelema Ben ja Brodien kiukutteleva luottoapuri poliisivoimista erottuvat erilaisina, vetovoimaisina sivuhenkilöinä. Nostan tässä romaanin lady-tyypin, josta Atkinson leipoo tietoisesti Downton Abbeyn leskikreivittären nykypastissin.

Varsinainen juoni kilpistyy arrogantin vanhan ladyn ja hänen perillistensä hallinoimaan kartanoon, josta ladyn vanhin poika pykää hotellia. Kartanosta varastetaan Turnerin maalaus, mikä yhdistyy taloudenhoitajan katoamiseen. Samainen taloudenhoitaja on aiemmin lähtenyt toisesta talosta – silloin hoitajan roolissa – kainalossaan renessanssimaalaus nuoresta naisesta ja näädästä. (Taulun esikuva lienee Leonardo da Vincin maalaus Nainen ja kärppä, joka on minusta paljon vaikuttavampi ja kiehtovampi kuin Mona Lisa.)

Atkinson yhdistää dekkariinsa kerrassaan runsaasti aineksia. Loppuosasta kehkeytyy täysi farssi, kun kartanossa järjestetään murhaseikkailu. Näin kierrokset lisääntyvän sekä juonellisesti että kerronnallisesti. Atkinson punoo romaaniinsa perienglantilaisen dekkarin juonikaavaa (mm. Christie ja kirjassa mainittu brittidekkaristi), parodioi perinteitä ja vetää Brodien casen juonilangat yhteen. Ekstrana loppuhuipennuksessa tavataan vaarallinen taparikollinen.

Tämä sekamelska kasautuu kuuloluissani nautittavaksi kokonaisuudeksi, jonka toivoisin näkeväni tv-draamana. Lisähöysteenä saan nauttia romaanin mittaan pohdinnoista uskon menettämisestä, aristokratian alamäestä, perintöriidoista ja sattumista, jotka uskomattomina voivat olla uskottavia (jos niin haluaa). 

Monia muita dekkaristeja tehokkaammin Atkinson hallitsee vivahteikkaan kerronnan, liukkaan sanailun ja huumorin eri sävyt. Välillä hohotan dialogin, sanaleikkien ja viittauksien vuoksi. Jonkun makuun alun verkkaisuus ja lopun kartanohotellihupsuttelu voivat mennä överiksi, mutta minä virkistyin.

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa, suomentanut Kaisa Kattelus, S&S 2025. Kuuntelin BookBeatin äänikirjana, lukijana Antti Virmavirta, 12 tuntia, 24 minuuttia.

P.S. Toivoisin äänikirjojen lukijaääniltä, etenkin mieslukijoilta, että he eivät imitoisi dialogeissa eri henkilöitä, etenkään äänenmuunnoksin kirjan naishenkilöitä. Ihan eleetön lukeminen riittää, kiitos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus