Armoitettu kertoja, niin haluan Håkan Nesseristä sanoa. Arvostan nimenomaan jännärigenressä häntä henkilökuvaajana ja juonenkuljettajana. Inhimilliset erheet ja murheet jäytävät ja johtavat käännekohtiin. Mukana on usein outo osatekijä, joka tempaa tunnelmaan. Mainio Barbarotti-sarja on nyt on paketissa, joten on mielenkiintoista, mitä Nesser seuraavaksi avaa.
Uusi suomennos Carmine Streetin sokeat (Tammi 2016) on alunperin ilmestynyt jo 2009 eli syntynyt sarjan lomassa ja poikkeaa siitä hengeltään. Carminen (sallinet lyhyennyksen) minäkertoja on eurooppalainen kirjailija Erik Steinbeck (!), jolla on kirjoitusjumi, eikä sen syy ole vähäinen. Erikin nelivuotias tytär on siepattu 1,5 vuotta aiemmin, arvoituksellinen kuvataiteilijavaimo on yrittänyt itsemurhaa ja surun sumentamina puolisot ovat etääntyneet toisistaan. Pariskunta on muuttanut New Yorkiin, ehkä paeten pahaa oloa, elätellen silti hiljaista toivetta lapsen löytymisestä. Mutta miksi muuttaa kauas?
Täysin hyödytöntä; mutta koska en kestä olla tekemättä mitään, minun on parempi tehdä mitä tahansa; se on yksinkertainen ja hyväksi havaittu toimintamalli jahkailevalle agnostikolle. Kun järjetön elämä näyttää kaikesta huolimatta jatkuvan, kannattaa hypätä kyytiin. Tajuan yhtäkkiä miten yksinäinen olen, mutta toisaalta: itsehän olen kaivanut kuoppani.
Kertomus käynnistyy verkalleen, mikä ei kuitenkaan tunnu viivyttelyltä. Näin vedetään mukaan salakähmäiseen tunnelmaan. Perhetragedian piinaava pohjavire saadaan väreilemään erityisemmin sitä osoittelematta. Minäkertoja kelailee menneitä yhdistäen ne onnistuneesti eteneviin tapahtumiin. Yksi outouselementti kiehtoo: kirjailijan runo, joka voi olla myös jonkun muun.
Romaani alkaa parisuhdetarinana ja hivuttautuu jännäriksi, jossa asiat ratkaistaan asein. Yllätyskäänne ja loppupuoli ovat makuuni turhan suoraviivaisia – taipumukseni tuntevat tietävät, että psykopaattiratkaisut eivät ole suosikkejani.
Carminessa minua viehättää se, miten kertoja tekee havaintoja henkilöistä ja ympäristöstä. Tyylissä on tarkkuutta, jopa armottomuutta. Murheelliset vaeltelut suurkaupungin yössä, satunnaiset kohtaamiset ja eläköitynyt yksityisetsivä jäävät luonteikkaina mieleeni. Se on todettava, että romaanin alkukielinen nimi Maskarna på Carmine Street on käännosnimeä osuvampi.
Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.
– – –
Håkan Nesser
Carmine Streetin sokeat
Maskarna på Carmine Street
Suomentanut Aleksi Milonoff
jännitysromaani
Tammi 2016
292 sivua.
Muita lukijoita: Leena Lumi suoittelee psykologisen otteen vuoksi ja Järjellä ja tunteella ihailee sujuvaa sanomista – ja listaa muita kirjan lukeneita blogeja.
Ai kun on kiinnostavaa piipahtaa eri maiden poliisivoimissa! Tällä kertaa kertaa käyn Barcelonassa, jossa työajat näyttävät olevan todella liukuvia, ja poliisiasemalla pistäydytään hommia hoitamassa kosteiden pirskeiden välissäkin. Työporukan juhlissa maristaan ruuasta, koska muuten lounaat ja päivälliset ovat päiväjärjestyksen kohokohtia. Paljon puhetta, toimintaakin piisaa.
Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa 
Flavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa 
Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa 
Renee Knightin esikoisdekkari 
Fred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 