Aihearkisto: Dekkari

12 kesäkuun, 2016 · 12:12 pm

Dekkarivinkit kesälle 2016

img_3223Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa kesälukemistovinkkaukseeni – toistoa ei voi välttää.

Dekkareita luen ajanvietteeksi, mutta suosikkejani ovat yleensa jännärit, joissa on kiehtovia henkilöhahmoja. Huomaan sarjakirjojen viehättävän, sillä niissä päähenkilöt syventyvät: seuraan heidän kehitystään. Parhaimpia ovat dekkarit, joilla on annettavaa kielellisesti ja kerronnallisesti. Pelkkä juoni ei minulle riitä. Plussaa on yhteiskunnallinen näkemys, joka siilautuu tekstistä saarnaamatta mutta paljastavana.

Fiminauha kohtalon käsissäFlavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) kertoo joulumyräkästä ja poikkeuksellisen vilkkaasta seuraelämästä konkurssin partaalla pyristelevässä kartanossa. Flavia on virkeässä vedossa kemistikokeiluissaan ja päättelyketjuissaan. Kerrassaan viihdyttävää.

Metro2Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa Tyttö ja seinä (tammi 2016) Metro vie jääräpäisesti päätökseen sen, mikä alkoi ja jatkui osissa Tyttö ja pommi (2014) sekä Tyttö ja rotta (2015). Tuloksena on rajua menoa, jossa on romanttinen alavire. Graffitikulttuurikuvauksiin kätkeytyy myös yhteiskunta-asiaa.

Kenenkään ei pitänyt tietääRenee Knightin esikoisdekkari Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava 2016) pyöräytti dekkarikevätkauden kiihkeästi käyntiin. Kuvittelen olevani kouliintunut dekkarilukija, mutta Knight onnistuu yllättämään ja jujuttamaan juonenkuljetuksella. Pidän kirjan henkilökuvauksesta, joka antaa liikkumatilaa lukijan kuvittelulle. Kuvatut kohtalot jättävät jälkiä, kirjan teho ei perustunut vain rikosten paljastumiseen vaan jälkivaikutuksiin. Salaisuuksilla, väärinymmärryksillä, vihalla ja häpeällä on pitkät jäljet.

CamilleAlex (2015) aloitti ja Camille (Minerva Crime 2016) lopetti Pierre Lemaitren dekkaritrilogian suomennokset. Duo toimii tehokkaasti. Camille on pikkuruinen etsivämies, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa. Vaikka poliisiporukan asetelmissa on monessa dekkarissa tutuksi tulleita asetelmia ja jännitteitä, Lemaitre on ammattimies kertomaan henkilöiden sisäisestä elämästä ja ihmissuhteiden kiemuroista. Camillen alun pahoinpitelymeno meinasi hyydyttää lukemiseni, mutta onneksi en jättänyt kesken. Poliisiromaani yllättää käänteillään ja kouraisee henkilökohtaloillaan.

Hyisiä aikojaFred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Komisario Adamsberg on ehkä entistä hämärämmässä henkisessä tilassa, mutta yhtä kiehtova kuin ennenkin. Mytologian ja menneen paino harteillaan hän sekoittaa koko ryhmänsä. Kahdeksatta osaa odotellessa.

Dekkarivikolla julkaisin jutut myös Karin Erlandssonin, Kati Hiekkapellon, Donna Leonin ja Dolores Redondon uusimmista dekkareista. Kesälukupinossa odottavat  Jussi Adler-Olssenin, Virpi Hämeen-Anttilan, Håkan Nesserin ja Vera Valan uusimmat sekä jokunen esikoisuutuus.

Dekkariviikon emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Siellä on linkit viikkoon osallistuneisiin blogeihin.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , ,

11 kesäkuun, 2016 · 11:11 am

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

img_3223Dekkariviikolle olen valinnut postattavaksi kirjoja eri kulttuureista. Kotimaisesta tarjonnasta valitsen nyt suomenruotsalaista jännitystä. Karin Erlandssonin dekkarissa Kuolonkielot ( S&S 2016) piipahdetaan 1990-luvun alun ruotsinkielisen rannikon pikkukaupungissa, Uudenkaarlepyyn kaltaisella.

Kerron lyhyesti kehyksen: kielot kukkivat, on juhannus, löytyy kaikille kaupunkilaisille tutun henkilön ruumis. Tappaja selviää viimeisillä sivuilla, mutta poliisityön ansiosta se ei ratkea. Poliisit ovat tässä rikoskirjassa näkymättömiä, näkyvissä on pieni yhteisö, sen muutamat yksilöt.

Sanoinko rikoskirja? Varsinaista tappoon liittyvää jännitystä ei Kuolonkieloissa ole. Ehkä jännitysmomentti on paikkakunnalle toimittajaharjoittelijaksi saapuvan Saran alkutaipalellaan rykivä suhde. Vaan saa tätä sanoa rikoskirjaksi, sillä vähintään sieluun sattuvia rikoksia kyllä ilmenee, vaikkapa panettelua, peittelyä, painostamista, pelkoa ja pahoinpitelyä.

– Ihmisillä on kaikenlaista, hänen äidillään on tapana sanoa ja huokaista. – Kaikenlaista.

Yksi romaanin teema on se, että ulospäin toimivilta näyttävien pariskuntien yhteispeli on kotona aivan toista. Toisaalta kirjassa on esimerkki parista, joka on elänyt salaisuuden kanssa sovussa. Sitten on niitä, jotka eivät sano ääneen eivätkä tunnusta, ettei kaikki ole kunnossa. Parhaiten romaanissa tavoitetaan kahden lesken tilanne: vanha Lea on terävänä sinut inhimillisen elonkirjon kanssa ja tuore leski Krister möyrii surussa, josta kumpuaa selvittämättömien asioiden viha.

kuolonkielet

Romaanin etu ja heikkous on väkimäärä. Toisaalta on virkistävä tällainen yhteisöproosa, jossa pikkupaikka ja henkilösuhteet erottuvat näkökulmia vaihdellen. Toisaalta harvaan asiaan saa otetta, sillä tyyppejä ja aihelmia niin paljon. Tsot, tsot – en kerro mitä, sillä muuten katoavat kirjan salat.

Pikkukaupungin 1990-luku vaikuttaa viattomalta nukkumalähiöltä. Sukupuolisuuskysymyksistä vaietaan, vaikka yksi piinaava naispappeusvastustaja saa liehua vapaasti. Yhteiskunnallinen näkemys jää ihmissuhteiden varjoon; lamakausikaan ei näy missään (ehkä ei näkynyt Pohjanmaan rannoilla). Turhan paljon korostetaan tapahtumattomuutta, ja Saran naiivius tuskastuttaa, myös jotkut yksioikoiset henkilökuvat.

Johtopäätökseni on se, että Kuolonkielot on erilainen rikoskirja ihmisten salaisten makuukamaritapahtumien vaikutuksista elämänkulkuun. Pidän kerronnan tavasta liu´uttaa menneitä, siten ne muistojen mieleenjuolahdukset putkahtelevat. Henkilöt saavat sen seurauksena vähän lihaa luiden päälle. Vaikka en erityisesti villintynyt, välipalana maistui.

—

Karin Erlandsson
Kuolonkielot
Missdåd
Suomentanut Taija Mård
Kustantamo S&S 2016
rikosromaani
263 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Osallistun S&S:n some-lukupiiriin 14.6.2016  klo 18-20, katso lisää Facebookista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 kesäkuun, 2016 · 10:06 am

Dolores Redondo: Luualttari

img_3223

Dolores Redondon Baskimaan murhissa on päästy toiseen osaan, ja kolmatta siinä jo voimallisesti pohjustetaan. Ensimmäinen osa Näkymätön vartija (Gummerus 2015) tutustutti rikosylikonstaapeli Amaia Salzariin ja toinen osa kertoo hänestä lisää: Luualttari (Gummerus 2016).

Sarjamurhaus jatkuu. On syytä epäillä pahuuden voimien ujuttautuvan yhä lähemmäs Amaia Salzaria ja hänen perhettään. Mielisairaan äidin aiheuttamat jälkijäristykset voimistuvat, vaikka sekopää on ollut vuosia pakkohoidossa. Koska Salzar on itse tullut juuri äidiksi, äitiysteema paineistaa ja pelottaa.

Kaikki tuntuu kietoutuvan kaikkeen ja etenkin päähenkilöön. Suhtaudun työlästyneesti dekkareihin, jossa rikosvyyhteen sekoitetaan etsivän privaattielämä, muuten sitä saa mielestäni surutta kuvata ja siten syventää henkilöhahmoja. Ehkä minua riepovat tosikkomaisuus ja superkytän ylimielisen oloinen erityisyys. Sitä korostetaan, ja niin myös kauneutta, laihuutta, sinnikkyyttä, terävyyttä, traagista taustaa ja yhä väijyvää uhkaa.

”Joskus henkilöillä, jotka ovat nähneet läheltä kuoleman, on tällaisia taipumuksia, mutta… Sinun kykysi on erilainen, ja se sinusta tekee erilaisen. Olet erityinen, sen minä olen aina tiennyt, mutta missä määrin, millä tavalla erityinen? Ole varovainen, Amaia. Niitä voimia, jotka sinua suojelevat, on yhtä paljon kuin niitä, jotka ovat vainonneet sinua.”

Olen jälleen kerran kirjan kanssa toisaalta-toisaalta-tilanteessa. Luualttarissa ärsyttävät samat asiat kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta kummasti 600 sivua tulee ahmittua. Yhä minua Redondon kirjassa kiehtovat baskilaiset uskomukset ja miljöö. Yliluonnolliset osuudet sopivat minusta jotenkin mystishohtoiseen baskilaisuuteen, enkä hätkähdä luontojumalattaren näyttäytymisiä tai muiden olentojen tai enteiden pistäytymisiä.

Luualttari

Pettynyt olen siihen, että uskomuspuolta ei syvennetä, sillä baskilaiseen kulttuuriin liittyvää luonnon- ja taikauskon aineksia voisi hyödyntää kunnolla. Harmikseni psykopaattitappajien ja -manipuloijien motiivit ovat hävettävän heppoisia. Paikallisväri ei niitä perustele, vaan paha ja hulluus on samaa sörsseliä kuin missä tahansa sarjamurhasaagassa: perusteellinen vinksahtaneisuus riittää. Ja loppujännityshuipennus on valitettavan arvattava.

Sananen vielä naisesta poliisipomona. Hyvin Redondo kuvaa tilannetta, jossa nainen joutuu koko ajan lunastamaan paikkansa äijäkollegoiden johtajana. Myös kamppailua äitiyden ja upottavan työn ristiriidassa valaistaan. Nyt nähdään naisnäkökulmasta, miten työpaikkaromanssin mahdollisuutta voi käsitellä. Ja Amaia on perheessä pistäytyvä työnarkomaani miestyyliin. Alati joustavan James-siipan Guggenheim-näyttelynkin rouva omiin hommiinsa paneutuen ohittaa ja painelee jahtaamaan sarjamurhaajaansa. Ja jatkaa sitä kolmanteen osaan. Tapaamisiin!

– – –
Dolores Redondo
Luualttari
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2016
dekkari
609 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 kesäkuun, 2016 · 9:06 am

Donna Leon: Ansionsa mukaan

img_3223

Miksi edes postata tästä? Donna Leonin 23. Brunetti-dekkari Ansionsa mukaan (Otava 2016) on samaa turvallista ”jännitystä” kuin 22 edeltänyttä. Venetsian maisemat ja korruptio ovat tuttuja, perhekeskeinen komissario herkuttelee taas tutkijavaimon väsäämillä aterioilla, pomo-alanen-sihteeri-suhteet rullaavat entisin jännittein ja yksi rikos ratkaistaan.

Postaan juuri siksi: Leonin linja pitää. En pysty lausumaan, onko kirja hyvä tai miten hyvä, sillä Leonin kirjat ovat minulle rituaali. Tiedän saavani vuosittaisen sohvannurkkamatkan kaupunkiin, jossa kauneus ja rappio sulautuvat ainutlaatuisesti. Tiedän saavani annoksen inhimillistä pohdintaa epätäydellisestä elämästä, jossa joiltakin asioille suljetaan silmät, vaikka nähdään. Uuteen Brunetti-kirjaan tartun levollisin mielin: kiva tavata tuttuja; mikäköhän ihmiselämän kiemura on tällä kertaa tutkinnan kohteena.

Brunetti-kirjoissa on kerrassaan viehättävää vanhanaikaisuutta. Kohteliaat tavat ja keskustelukonventiot luikertelevat tekstissä sulavasti. Hierarkinen venetsialaisuus välittyy, silti vaatimattomista oloista ponnistanut Brunetti luovii onnistuneesti niin contessojen kuin baarimikkojenkin kanssa.

Ansionsa mukaan ylittää odotukseni. Kultivoitunut komissario pistelee keväisessä Venetsiassa parasta ihmistuntemus- ja kulttuuriosaamistaan kollegoiden, kirjallisuudentutkijavaimonsa, kirjastoihmisten ja kreikanopettajan kanssa. Kirjaihmisenä symppaan Brunettia. Tämä poliisimies iltalukemisikseen tutkii klassikoita, ja sitaatteja häneltä irtoaa vaikkapa ikivanhojen kirkkoisien teksteistä.

Entä poliisityö? Oi tätä verkkautta, tehokkaan tutkintatyön tuhraamista! Aikaa riittää lörpöttelyyn, kahvitteluun, ruokailuun ja ennen kaikkea vaelteluun Venetsiassa.

Tuhraantunut? Hän oli käynyt Vianellon kanssa mukavan keskustelun, palauttanut mieleensä pienen nuoruusmuiston ja saanut puolueettomalta taholta vahvistuksen vakaalle käsitykselleen, että synnynnäisesti pahoja ihmisiä oli olemassa.

Ai juoni? Arvokkaita vanhoja kirjoja silvotaan ja katoaa harvojen tuntemasta kirjastosta. Vaivihkaisen rötöksen taustalta selviää muutakin synkkää, myös ihmisen sisäisestä laadusta jotain perustavanlaatuista. On olemassa ihmisiä, joille oman edun etsinnässä mikään ei riitä ja jotka eivät mitään kaihda. Jotkut heistä saattavat saada ansionsa mukaan.

Ansionsa mukaan

– – –
Donna Leon
Ansionsa mukaan
Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2016
dekkari
272 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2016 · 8:06 am

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

img_3223Miten minusta tuntuu, että Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -jännäri on entistä irrottelevampi? Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) keskittyy ränsistyneeseen aateliskartanoon, jossa tapahtuu klassinen suljetun huoneen murha. Tai kyllä huoneeseen on päässyt ramppaamaan väkeä, mutta kartano on lumimyräkän vuoksi eristyksissä sisällään puoli kylää ja filmiryhmä.

Siitä irrottelusta vielä. Elokuvan tekoon vuokrattu maalaiskartano pullistelee värikästä filmiväkeä, eikä sarjasta toiseen pysyvä kartanon- ja kylän väki jää toiseksi eksentrisyydessään. Tällä lukukerralla pysähdyn kielelliseen kivaan. Kerrontatapa, kielikuvat ja dialogien pingisottelut viihdyttävät lujasti. Ristiriita hömppäelokuvien ja klassisen kulttuurin kesken on olemassa mutta rauhanomaisessa rinnanelossa. Koko ajan viitataan klassiseen kulttuuriin Aristotelesta lähtien, mutta brittikirjallisuus on lähinnä tekstin sydäntä. Etenkin Shakespearen Romeo ja Julia esiintyy monessa roolissa. Esimerkiksi Flavian maailmankuvassa:

Shakespeare oli ehkäpä taitava sanankäyttäjä, mutta myrkyistä hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän ei esimerkiksi tuntunut käsittävän, mitä eroa on myrkyillä ja huumausaineilla, ja hän oli aivan ulalla, mitä tuli niihin kasvi- ja kivennäisaineisiin, jotka vaikuttavat aivoihin ja selkäytimeen.

Flavia, tuo hurmaava lapsihirviö! Hän herättää minussa syvää sympatiaa ja kylmäävää kauhua. Hän puuhailee kemianlaboratoriossa myrkkyhuuruissa, taitaa sosiaalisen vehkeilyn, hautoo kostoa ja tekee salamannopeita johtopäätöksiä pulmatilanteissa. Flavian voisi diagnosoida vaikka minkälaiseksi erityislapseksi, mutta silti aina satuttaa pienen tytön orpous omalaatuisuuden taustalla.

Fiminauha kohtalon käsissä
Vaikka Flavia on ylivertainen kemisti ja yksityinen rikostutkija, jota ei kalmot kammota, tässä osassa hätkähdyttävintä on se, että rikkiviisaan 11-vuotiaan missio on räjähdysteknisin keinoin selvittää, onko joulupukki olemassa. Flavian minämuotoinen kerronta on havainnollista, ja etenkin ihailen herkullista ristiriitaa, jonka Bradley onnistuu luomaan tekstiin. Pikkuvanha lapsikertoja valitsee asiat, kertoo ne omahyväisen omnipotentisti, ja sieltä joukosta aikuislukija poimii aukkoja tai merkityksiä, joita lapsikertoja ei vielä tajua, vaikka onkin poikkeuksellisen tarkkanäköinen. Flavia on silti vielä lapsi, vaikka enteitä muusta jo on.

Joskus minusta tuntuu kuin seisoisin hajasäärin kylmän valtameren yllä – toinen jalka uudessa maailmassa, toinen vanhassa. Samalla kun ne ajelehtivat vääjäämättä kauemmas toisistaan, minä olin vaarassa repeytyä kahtia.

Ou dear, kyllä on viihdyttävää, sellaisella vanhanaikaisen brittityylikkäällä tavalla, jossa on kuivakkaa huumoria ja liukasta juonenkuljetusta. Maalaiskylätunnelman ja sodanjälkeisen ajan tietty viattomuus henkii tekstistä, vaikka kauheita tapahtuu ja henkilöitä jäytävät ääneen ilmaisemattomat murheet. Teekupposilla hulautetaan näkymättömiin tragediat ja sinappikääreellä piilotetaan kivut. Ja kemiallisilla yhdisteillä muu. Toimii.

– – –

Alan Bradleys
Filminauha kohtalon käsissä
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
jännitysromaani
317 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kahdesta ensimmäisestä osasta Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lastenleikkiä kirjoitin täällä, kolmannesta osasta Hopeisen hummerihaarukan tapaus täällä.

Filminauha kohtalon käsissä on näkynyt monissa blogeissa, mm. Kirsi, Krista, Mai, Marika ja Ulla,

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 kesäkuun, 2016 · 6:06 am

Kati Hiekkapelto: Tumma

img_3223Taidan ottaa dekkariviikon aika tosissani. Aion postailla viikon aikana kuusi lähiaikojen  jännärikokemusta. Teemanani on kuttuurien kirjo. Aloitan suomalaisdekkaristin romaanilla, joka tapahtuu unkarinkielisessä osassa Serbiaa. Jatkan  ranskalaisjännityksellä, sitten kanadalaiskirjailijan brittitarinoinnilla ja amerikkalaiskirjailijan venetsialaiskuvauksella. Singahdan myös Baskimaahan, ja palaan suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Loppuhuipennukseksi vielä vinkkaan top5-listani.

 

Kati Hiekkapelto on jo kahteen otteeseen kertonut oululaisesta poliisista Anna Feketestä (eka ja toka). Kolmannessa sarjan osassa Tumma (Otava 2016) Anna lomailee vanhassa kotikylässä Serbiassa, jonne äiti ja veli ovat pakolaisvuosien jälkeen palanneet. Anna ei malta pysyä erossa romanimiehen kuolemantapauksen tutkinnasta, ja samaan syssyyn oman isän vuosikymmenten takainen kuolema askarruttaa. Jännäri käynnistyy nopeasti, ja aika perinteisin vaihein siinä edetään. Silti juoni imaisee.

Tumma

Omaleimaisuutta miljööseen tuo joen kukinta kuolevin korrennoin – mutta ei vain tuollainen dekoratiivinen piirre. Yhteiskunnallisuus painottuu. Aluetta asustaa unkarilaisvähemmistö, jonka elinvoimaisuutta valtakulttuuri painaa. Perinteisesti on unkarilaisia vielä alempana romanivähemmistö, nämä tummat, joista löydetään syypää rikokseen kuin rikokseen. Lisäksi seudulle vyöryy Syyrian sodan jaloista pakolaisia, ja ”tavallisen” korruptiorikollisuuden lisäksi sikiää uutta, eli ihmiskauppa rehottaa. Äärioikeistokin on ärhäköitymässä. Aineksia siis piisaa ennakkoluuloista ja maailmantilanteesta.

Kiinnostavinta on Annan persoona. Ärhäkkä nainen tarttuu pelottomasti toimeen – se on hänen ammattiminäänsä. Jankuttava jääräpäisyys on romaanissa virkistävä ominaisuus. Herkistymistäkin näytetään, ja identiteetin suhteen on kriisiytymisen merkkejä.

Anna yritti osallistua kaverusten vauhdikkaaseen keskusteluun, mutta ei saanut kiinni sen rytmistä, ei onnistunut työntämään sopivia sanoja sopiviin väleihin, ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kummastakaan aiheesta voinut sanoa. Niinpä hän luovutti pian ja vain kuunteli naurun pyrskähdysten rytmittämää kiihkeää puheensorinaa ja kohta ei sitäkään.

Pakolaislapsena Suomeen ajautunut Anna on kadottamassa juurensa eikä tiedä enää, mihin kuuluu. Itsenäinen aikuinen nainen ei sovi entisen kotimaan kulttuurikuvaan, ja siksi etenkin äidin käytösodotukset  painostavat Annaa. Nämä kaksoiskansalaisuuden ja minuuden tunteiden käsittelytilanteet on todesti tavoitettu. Aihetta on myös aika vähän käsitelty kotimaisessa proosassa.

Hiekkapelto on loihtinut kiinnostavan päähenkilön, ja lisäksi hän luo kantaaottavia asetelmia. Heikkojen puolella ollaan – hyvä! Minusta Tumma on jonkin verran osoitteleva mutta sujuva ja ihmisläheinen dekkari.

– – –
Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava 2016
dekkari
300 s.
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

22 toukokuun, 2016 · 3:57 pm

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Kutittavan odottava tunne leviää, kun kuulen, että uusi Fred Vargas -suomennos on ilmestynyt. Olen aiemmin tuumaillut teemaa ”hyvää kirjallisuutta” juuri Vargas mielessäni. Hyvyys ei ole genresidonnaista, se on taitoa punoa juonta, tarinaa ja henkilöitä omaperäisesti kertoen, ja parhaimmilla on lisäksi kiehtovaa kierrettä kielessä ja rakenteessa.

Vargasin jännitysromaaneiden rakenne ei luo mitään uutta, ei varsinaisesti kielikään, mutta asiayhteyksien, henkilökuvauksen ja dialogin nyrjähtäneisyys antaa Adamsberg-sarjalle poikkeushohteen. Sen suhteen ei uusin komisario Adamsberg -mysteeri tuota pettymystä. Hyisiä aikoja (Gummerus 2016) hykerryttää.

Adamsberg-sarjan osissa seurataan useita tapauksia ja tutkintalinjoja. Yleensä ne viistävät muinaisia legendoja, joita nivotaan nykyhetkeen. Vaikken ole mikään yliluonnollisuusfani, Vargas onnistuu käännyttämään minut tarinan puolelle. Uskon, kun hyvin uskotellaan. Taas käy niin.

Hyisiä aikoja

Hyisiä aikoja sopii luettavaksi muinakin kuin hyisinä aikoina.

Hyisiä aikoja -romaanissa ensinnäkin salainen Robespierre-larppaajaporukka todistaa, miten Ranskan vallankumouksen traumat elävät sukupolvesta toiseen. Toisekseen Islannissa kymmenen vuotta sitten tapahtunut kauheus voi aiheuttaa murhamysteerin nyky-Pariisissa, eikä ole ihme, että mytologinen hahmo asumattomalta Kettusaarelta, Islannin takamailta, kutsuu Adamsbergia. Tutkittavat rikokset ovat hämmentäviä jopa Adamsbergin mielestä.

Komisarion mielessä pyöri inhottavan tiheä levämöykky, jonka lonkerot kuristivat häntä jopa öisin. Hän ei pitänyt käsillä olevasta tehtävästä.

Dekkari-ihannemiehiini lukeutuva Adamsberg kaikkine kummallisuuksineen on vastaansanomattoman valloittava. Vaistojen varassa toimiva ja ajatuksenjuoksultaan samea hahmo toimii arvaamattomasti. Myönnän, että kummallisuudet kieppuvat reunalla, jonka yli uskottavuus voi helposti läikkyä, mutta minä mieluusti seuraan levä- tai silakkaparvimaisesti lilluvaa mielenmaisemaa tai:

”- – juuri nyt me ajelehdimme kuin saippuakuplat tuulessa. On parempi olla ajattelematta liikaa.”

Aiempien osien perusteella tunnen miekkosen taustoja, repaleisia naissuhteita ja ohimenevän isyyden. Vaikkei Hyisiä aikoja tuo uutta hahmoon, se kuitenkin laventaa sitä, näyttää komisarion välittävää vaikkakin vaikeaa läsnäoloa. Muihin se vaikuttaa lojaliteettia lisäten tai etäännyttäen. Kummallisesti käy: en jännitä  romaanissa murhia, jännitän poliisiporukan henkilöjännitteitä.

Tässä osassa Adamsbergin värikkäistä alaisista osa nousee kapinaan omavaltaisen päällikön vuoksi. Uskon, että kirjan lukijalle on eduksi, että tuntee henkilöt ennestään, sillä parinkymmenen hahmon seuraaminen vailla ennakkotietoja voi olla työlästä. Monella on poikkeusominaisuuksia, joiden yhdistelmästä syntyy outo työporukka  – ja mielenkiintoinen henkilögalleria. Yli muiden nousevat muistihirmu Danglard, naismuuri Retancourt ja kirjavatukkainen Veyrenc.

Ehkäpä juoni junnaa paikoillaan muidenkin mielestä kuin Adamsbergin alaisten. Minulle viivyttely sopii, ja sulatan jotkut ”helpot” juonenkäänteet ja yhteensattumat. Jälleen kerran monista sivuhahmoista muodostuu lyhyin, iskevin tilannekuvin eläviä. Tyrskähtelen usein odottamattomasti polveileville keskusteluille, ja ihastelen ohimenevien kohtaamisten osuvaa kuvausta, pienin viittein onnistuvaa henkilöhahmotusta ja ajelehtivan juonen kasassa pysymistä. Ja Adamsberg: oudossa ylivoimaisuudessaan epäilyttävä ja niin kiehtova!

– – –
Fred Vargas
Hyisiä aikoja
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2016
jännitysromaani
481 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sarjan osat: Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin, Painu tiehesi ja pysy poissa (nämä kolme ensimmäistä on juuri ilmestynyt pokkareina), Ikimetsän sydän, Jalattomat, elottomat ja Normandialainen tapaus.

img_3223Eikä mene kuin muutama viikko, kun käynnissä on tämän vuoden dekkariviikko, jota emännöi Oksan hyllyltä.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

15 toukokuun, 2016 · 11:00 am

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jännittää lukea Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi 2016). Tottahan odotettavissa on jännäri, vaan eniten hermostuttaa, pysyykö yllä taso. Ensimmäinen osa Tyttö ja pommi jysähti kunnolla, eikä sen jatko Tyttö ja rotta vähentänyt vaikutusta: nyt on ilmestynyt omaperäistä piissiä genreen.

Metro on graffiteja maalaava nuori nainen, jonka rakastettu Rust kuolee yhtenä maalausyönä. Syypää on vartija, jota Metro sittemmin jahtaa, ja Metroa jahtaa sekä vartija että kriminaali raharikas, jonka taideaarteet Metro tuhoaa. Tämä on karkea tiivistys aiemmin tapahtuneesta. Kolmannessa osassa menneitä selitellään tarinan tuntevalle toistelevasti, mutta kirjaa itsenäisenä teoksena lukevalle se on luonnollisesti tarpeen. Tyttö ja seinä huipentuu Metron määrätietoiseen tuhoretkeen Kotkassa ja lähiympäristössä, joissa hengenvaarassa ovat Metron lisäksi harvat hänelle tärkeät henkilöt.

Pohjimmiltaan Tyttö ja seinä on rakkausromaani. Menetetty onni on polttoainetta kostolle, jota Metro jääräpäisesti jatkaa kuin viimeistä rakkaudentekoa. Rust ei Metron mielessä ruostu vaan hohtaa entistä kirkkaampana. Surulle ei ole tilaa, mutta katkeruus oikeuttaa vaikka mitä. Romaani näyttää graffitityylille uskollisesti, miten rakkaus ei kuole – ja minua haudantakainen rakkaudentunnustus vavahduttaa.

Karu, tiivis ja visuaalisesti vaikuttava teksti menee ihon alle. Kerronta on kurinalaista ja havainnollista, erityisesti Järvelän tyyliin natsaa ääripäiden yhdistäminen. Väkivalta räiskähtää rajuna, ruumiinosien rusahdukset kuulee ja ruhjeet näkee. Vendettatyyppisessä kujanjuoksussa on vauhtia, johon onnistuneesti limittyy iskevä dialogi, pitkälti piikikäs sanailu. Kuitenkin joukossa on hetkellisesti rujouden riisuvia kauneuden ja välittämisen hetkiä.

Tyttö ja seinä -romaanissa herätellään myös hilpeyttä. Metron ex-isäpuoli maalataan melkoiseksi originelliksi, ja vaikutelmaa tukevat herran asuinympäristö ja ajopelit. Kotkalaiset hobitit ovat hekin erikoista porukkaa. Lisäksi romaani sisältää pahimman painajaiseni, johon liittyy vettä ja umpio. Tarjolla on vieläkin pahempaa – se, kun on umpio ja sitä itseensä. Ei niistä sen enempää. Eikä yhdestä liian ihmeellisestä sattumasta.

Tyttö ja seinä

Koko sarjan sydän ja sisus on Metro, jonka silmin kaikki nähdään, suulla kerrotaan, keholla koetaan. Muutamia muita viistoja vilkaisuja näkyy; jaan entisen isäpuolen Voltin  havainnot, kaikella rakkaudella:

– Olen seurannut sun elämääsi nyt muutaman päivän, ja mun täytyy sanoa että sun koko elämäsi on hätätilanne. Sun pitäis tyttö hyvä rauhottua. Ettet makaa kohta sairaalassa äitis vieressä. Oikeassa hätätilanteessa. Sä olet yksi kävelevä katastrofi.

Metron älykäs selviytymistaistelu tekee vaikutuksen. Lapsesta lähtien hänen on pitänyt pärjätä itsekseen, koska huhaa-äiti on tempoillut omiaan ja isä jättänyt. Joukosta erottuvana Metro on oppinut pitämään puolensa ja olemaan alituiseen varuillaan. Usko ihmisiin on mennyt, mutta luovuttaminen ei ole Metron juttu.

Kukaan ei tekisi mun puolesta mitään. Mun pitää toimia itse. Se oli ainoa hyvä ohje, jonka mä olin osannut itselleni antaa elämässä.

Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta, johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja niitä kuoppia riittää.

Ruumiinvammoja ja kalmoja kertyy yksityistä oikeutta jakavan naisen matkalla. Minut asetetaan moraaliseen konfliktiin. Olen Metron puolella, toivon hänelle pelkkää hyvää, mutta miten voin hyväksyä hänen pyövelintoimensa? Metro ei hevillä paljasta, että säälimättömyys kirpaisee. Toisaalta hän on kuolemanvaarassa ja puolustaa itseään. Ehkä toivoisin enemmän Metron pohdintaa aiheesta, sillä kovaksikeitetyn tyylin vaarana on yksioikoistus. Kyllä Metro on houkuttelevan ristiriitainen hahmo, mutta kolmannessa osassa on melko selvät (hyvät,) pahat ja rumat. Länkkäriksikö tämä meni?

Olkoon sitten graffitilänkkäri, yksinäisen kostajan ratsastus kohti auringonlaskua wraittaajien paratiisiin. Tyttö ja seinä etenee jäntevästi ja tilannekehittelyt onnistuvat yllättämään. Lopun unenomaisuus ja rytminmuutos on tyylikäs tapa viedä juttu päätökseen. Mikä loppulause! Heilauttaa se. Ja Metro jättää jäljen, eikä vain kaupungintalon seinään. Epäilyksettä ihmetyttö-Metro pysyy kulumattomana tagina lempijännärihenkilöitteni kuvagalleriassa.

– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja seinä
Tammi 2016
jännitysromaani
262 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lähiaikoina ilmestyy postaus Ompulta, jonka kanssa aiempien osien suhteen meillä on ollut kahden hengen pop up -blogibändi, sellainen myöhempien aikojen Metro-tytöt.

P.S. Tuijata ylpeänä esittelee romaanin Tyttö ja seinä kansiliepeen:

Tyttö ja seinä2

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

11 toukokuun, 2016 · 5:24 pm

Ei mikään pikku juttu

Viisikymppisiään lähenevälle harva asia on pikku juttu. Vääjäämätön ajan kulku tikittää. Otetaan esimerkiksi yksi nainen, toimeton yksinhuoltaja. Exään on sotkuiset välit, murkkupoika datailee ja tarmokas ystävä välillä kiristää hermoja. Tätä kaikkea sakeaa pääsee viihtyen näkemään Valtimonteatterin näyttämöllä otsikolla Ei mikään pikku juttu.

Anja Erämajan teksti sopii näytelmähenkilöiden suuhun. Mieleenjuolahdukset ja siirtymät mielentilasta toiseen joustavat. Dialogi ei aina paljon monologista eroa, itsekseen ja ohi puhuminen on tavanomaista. Arjen oivallukset ovat yllättäviä, tavalliseen ilmaantuu vinkeä kulma, joka tölväisee – tilanteissa ja aiheissa on tunnistettavia jokanaisen kipupisteitä. Sopii miehillekin!

Esityksestä voi poimia Erämajan runoista tuttuja aineksia. Esimerkiksi Ehkä liioittelen hieman -kokoelmassa on viittauksia teinipoikaan, joka puhuu tunnistamatonta tietokonepelikieltä, niin myös näytelmässä, jossa on herkullisia hetkiä äiti-poika-suhteesta, hermojen menettämisen ääritilanteista hiljaiseen toivoon.

Päänainen on komediallinen kimurantti tyyppi, josta ystävä epäilee, ettei hänelle mikään riitä. Ystävä sen sijaa yrittää hallita elämää, mutta ei se niin mene. Naisten elämä etenee kriisistä kriisiin, joiden rytmiin näytelmä rakentuu. Hulvattomia ovat Demis Roussos -vainaan ilmestyminen, nukkuva miesvieras ja imurirobotti. 

Kolme näyttelijää täyttää intiimin näyttämön. Niina Hosiasluoma on lähes koko ajan näyttämöllä, hallitsee tilaa ja tilanteita ilmeikkäällä olemuksellaan. Pinja Hahtola ja Pyry Äikää hoitavat monet roolinsa mallikkaasti. Koomiseen tyylilajiin sujahtavat tyylittelyt, eivätkä liioittelut läiky yli. Ja totta on vähintään toinen puoli, vaikka vitsikkäästi katsojaa viedään.

Pienet teatterit saavat aikaan raikkaita esityksiä. Kannattaa siis käydä katsastamassa Ei mikään pikku juttu. Enää neljä näytöstä on jäljellä.

Ei mikään pikkujuttu
Valtimonteatteri
Teksti: Anja Erämaja
Ohjaus: Minna Koskela
Rooleissa: Niina Hosiasluoma, Pinja Hahtola ja Pyry Äikää
Lisää teatterin kotisivuilla.

Pikku juttuja esitysillasta:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 huhtikuun, 2016 · 1:46 pm

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Skandinaaviseen jännityskirjallisuuteen ilmestyi juuri pikantti lisäys. Samuel Davidkinin esikoisromaani Esikoisten lunastus (Johnny Kniga 2016) kertoo suomenjuutalaisesta yhteisöstä ja hasidien juutalaislahkosta. Keväisen Helsingin kaduilla kuljetaan tiheästi ja etsitään talmudaarretta sekä sitä jahtaavia hämärämiehiä. Tällaista ei ennen suomalaisjännäreissä ole ollut.

Eskoisten lunastus
Juutalaisuusjuonne on kirjassa oleellinen, niin myös kahden päähenkilön osuus. Leo Asko on omaperäinen poliisitutkija, erakoituvalta ja kompleksiselta vaikuttava oman tien kulkija. Hänen luottoapunaan toimii vakaumuksellinen juutalaisuskovainen Daniel, joka hänkin on vakavamielinen kolmikymppinen. Kumpikin tahoillaan kipuilee perheasioita. Noir-henkisyyttä on tarinassa ja henkilöissä, Danielin sanoin Leolle:

Olet ollut paikalla, kun pimeys on ollut läsnä. Niin yksinkertaista se on, ja samalla sitä ei voi koskaan kokonaan korjata tai selvittää. Tiedäthän, kuinka haavoittuva ihmissielu on. Sen osat ovat kuin lankoja vaatturin käsissä, ja on pienestä kiinni, että se saavuttaa ja säilyttää muotonsa.

Samuel DavidkinPidättäydyn enemmiltä paljastuksilta. Päästän välillä ääneen itse kirjailijan, sillä kuuntelin hänen haastatteluaan maaliskuun lopussa:
– Joskus kun menee syrjään, näkee paremmin, mistä on kyse. Tämä pätee Askoon, sama pätee juutalaisuuteen. Isättömyyden teema on myös syrjässä oloon liittyvää. Se tuli kirjaan, koska vanhemmuuden merkitys on kiehtonut minua. Toisen vanhemman puuttuminen jättää aina jäljen. Päähenkilölle se on sulkeutumaton haava. Sama koskee muitakin hahmoja.
– Tarina on fiktiivinen mutta juutalaisuuden historia Helsingissä on faktaa. Suurin osa juutalaisista muutti Helsinkiin tsaarin sotilaina 1860-luvulla. Juutalaiset elävät koko ajan menneisyydestä tietoisina. He muistavat 3000 vuotta vanhoja asioita ja viimeisen 100 vuoden dramaattisia asioita. Mystiikka kuuluu juutalaisuuteen, ja kirjassa on hieman sitä. Aihe on lähellä minua, juutalaisuus on oma selkärankani.

Toistan: juutalaisuus on jännityskirjallisuudessa tuore näkövinkkeli, ja kiehtovasti se kirjassa kulkee. Siinä on vahva sisäpiirituntemuksen sointi. Toinen asia, joka minua kiinnostaa, on elävä miljöö. Nimetyillä keskustakadulla kulkemista kuvaillaan tarkasti. Helsinki on selvästi yksi päähenkilö. Näin Davidkin totesi kaupunkikuvauksesta ja painotti sen merkitystä:
– Helsinki on minulle koko ajan läsnä ja kiehtoo, en haluaisi olla missään muualla.

Esikoisten lunastus -dekkarissa on minun makuuni jonkin verran epätasaisuutta. Vaikka keskushenkilöissä on omaperäistä virettä, heissä on jotenkin erikoisen veretöntä varovaisuutta. Etenkin käsivarren mitan päässä pidetyt naissuhteet hämmentävät, mutta se myös vaikuttaa siten, että toisaalta joudun perusdekkareista poikkeavan suhdekuvaustavan pauloihin. Totean kuitenkin: etäisenkohtelias ilmaisu voisi jatkossa väkevöityä. Eniten murehdin kielellisiä kömpelyyksiä ja hitusen kankeaa kerrontaa.

Koska aihepiiri kytee, jopa kipunoi, ja miljöö loistaa, jatkan Davidkinin tuotannon seuraamista. Kirjan ihmissuhteet jäävät auki. Kirjailija kertoikin, että niitä on tarkoitus syventää ja kirjalle on jo tekeillä jatko-osa.

– –
Samuel Davidkin
Esikoisten lunastus
Johnny Kniga 2016
jännitysromaani
299 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 maaliskuun, 2016 · 7:43 am

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Kovin paljon ei kimppakirjoja tehdä, joten on mielenkiintoista lukea dekkari, jolla on kaksi tekijää. Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirja Nainen parvekkeella (Bazar 2016) on lisäksi aihepiiriltään omaperäinen: keskiössä on Albert Edefeltin maalaus 1880-luvulta, Nainen parvekkeella.

Nainen parvekkeella 1

Berliinissä asuva dokumentaristi Salome Virta aloittaa kirjeenvaihdon vanhemman suomalaisherrasmiehen kanssa, sillä Arvo Samuel Joenmaa omistaa Edefeltin maalauksen, josta Salome kaavailee dokumenttia. Nainen parvekkeella-maalaus alkaa kiinnostaa muitakin, ja tapahtumiin sotkeutuvat pariisilainen Edefelt-tutkija ja Pariisissa asuva Joenmaan poika Tuomas. Välillä poiketaan 1800-luvulla Edefeltin asuintalossa Pariisissa ja seurataan parisuhdetragediaa. Merkittäviä sivuhenkilöitä ovat pariisilaiset portinvartijamadamet.

Romaanin jännitysjuonne käynnistyy hitaasti, vasta loppupuolella alkaa tapahtua rikoshenkisesti. Nykyaikaan sijoittuvissa Pariisin tapahtumissa on kuitenkin juonikipinöitä stalkkauksineen ja motiiviepäilyineen. Lopussa itse rikososuus pläjähtää aika liimatusti. Kiinnostavinta onkin taide, sähköpostikirjeenvaihto ja ihmissuhteet.

Olen miettinyt sitä, miten ihmisten tarinat kietoutuvat toisiinsa odottamattomalla tavoilla. Kiitän sinua luottamuksesta, sillä että kerroit salaisuutesi. Uskon, että salaisuutemme ovat arvokkainta mitä meissä on.

Näin koko kirjan luonnettakin hyvin kuvaavasti kirjoittaa A. S. Joenmaa Salome Virralle. Näiden kahden kirjeenvaihdossa tulee hyvin esille vähittäinen välittämisen ja luottamuksen synty sekä sen ailahtelu. Toisenlaisiakin suhteiden etenemiskuvauksia kirjassa on. Mielenkiintoista on tietylainen epäromanttisuus, vaikka kuuma Pariisi ja vehreä Ruissalo hehkuvat kesän väreissä. Tuomakseen littyvissä jutuissa on heikkoja lenkkejä, mutta isä-poika-suhde pohjustuu ja etenee. Yllätyksiä pulpahtelee, yhteensattumiakin.

Kokonaisuus on viihdyttävä: näppärästi juonilankoja punova, ei hiuksia nostattava dekkari, vaan jännitysaineksinen ihmissuhderomaani taidemaustein. Kahden aikatason kuljetus kirjeenvaihdon lisäksi sujuu mainiosti, ja tapahtumien katsominen eri kanteilta virkistää.

Rakenteen muotoutumisesta kertoi Eppu Nuotio kirjan julkistamistilaisuudessa:
– Kirjeromaanimuoto sopi meidän kummankin kirjoittajan elämäntilanteisiin: toinen asuu Turussa, toinen Berliinissä. Aluksi kirjoitin Salomen osuuksia, Pirkko iäkkään taidehistorioitsijan osuuksia, mutta muokkausvaiheessa kumpikin työsti kokonaisuutta. Ja vähitellen kerrontaan tuli muutakin kuin sähköposteja.
– Edefelt-tuntija Anna Kortelainen luki käsikirjoituksen ja antoi innostunutta palautetta. Romaanissa on hyödynnetty tutkimustietoja, siis olemme käyttäneet faktaa mutta myös keksineet paljon omasta päästämme.

Nuotio & Soininen

Pirkko Soininen, Virginie  Edefeltin maalauksen luonnoksessa Nainen parvekkeella ja Eppu Nuotio

Kirjailijapari Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen tapasivat muutama vuosi sitten Soinisen blogin kautta, he ystävystyivät ja vähitellen syntyi yhteinen dekkari-idea, josta Bazarin väki innostui. Kumpaakin kirjailijaa kirjoittamisen lisäksi yhdistää viehtymys kuvataiteeseen ja visuaalisuuteen, mikä vaikutti merkittävästi yhteiskirjan aiheen valintaan.

Edefelt-ideaan kirjailijoita inspiroi Bukowskin luettelo, jossa Nainen parvekkeella -maalaus oli myynnissä. Julkkarijuhlissa pääsi näkemään maalauksen luonnoksen. Lähi-Tapiolan omistuksessa oleva teos ei aikanaan mennyt liian tummasävyisenä kaupaksi. Varsinaisen heleän maalauksen olinpaikasta ei ole tietoa.

Nainen parvekkeella 2

Nuotion ja Soinisen taidedekkariyhteistyö ei ehkä jää tähän:
– On kiinnostavaa, että taiteeseen liittyvät rötökset ovat kolmanneksi yleisimpiä rikoksia. En sano, että jatkamme samojen henkilöiden kanssa, mutta kyllä kutkuttaa jatkaa taiteeseen liittyvää jännitystä, vihjaili Eppu Nuotio.

Eppu Nuotio

– – –
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen
Nainen parvekkeella
Bazar 2016
dekkari
299 sivua.
Julkistamistilaisuus Lähi-Tapiolan pääkonttorissa 15.3.2016.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Hemulin kirjahylly (kiitos julkkariseurasta!) ja Lukutoukka-Krista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

7 maaliskuun, 2016 · 7:38 am

Alexander McCall Smith: Pienten muutosten kauneussalonki

Botswanalainen Naisten etsivätoimisto nro 1 on muutostilassa. Mma Makutsi on raskaana, ja uusi tilanne nostaa pintaan tunteita. Niitä Alexander McCall Smith pukee sanoiksi taattuun, leppoisaan tyyliin. Mma Ramotswe-sarja siis jatkuu osalla Pienten muutosten kauneussalonki (Otava 2015).

Juonentynkänä on kaksi casea: joku mustamaalaa uuden kauneushoitolan omistajaa ja maatilan perijä pitää todistaa oikeaksi. Selvittelyihin kuluu aikaa, rooibois-teetä ja polveilevaa keskustelua. Mma Ramotswe-brändiin liittyy varovaisen hienotunteinen lähestymistapa, ja etsivätoimistojohtajan ihmistuntemusta onkin ilo seurata.Pienten muutosten

Olen aiemmissakin osissa huomannut, että kiertelevänkaarteleva laahaavuus toisaalta viehättää, mutta osa osalta samantyylinen tapahtumakuvaus tuppaa väsyttämään. Hereillä minut pitävät päähenkilöiden yksityiselämän tapahtumat ja ruohonjuuritason inhimillisyys.

”Kuten ihmiseet” mutisi Mma Ramotswe. ”mekin kinastelemme aina – ja ihan samoista asioista kuin eläimet. Maasta. Tilasta elää tai työskennellä.”
”Ehkäpä.”
”Kyllä se niin on. Ja ne, jotka onnistuivat valtaamaan paikan ensimmäisinä, ajattelevat että heillä on oikeus ajaa kaikki muut pois. Niin kuin tuo lintu tuolla. se oli siinä ensin, niin se sanoo. Toinen lintu on pelkkä tunkeilija.”

Äkkiväärä ja herkästi loukkaantuva Mma Makutsi on oiva vastapari lempeälle etsivätoimiston johtajalle. Naisten kiintymys kirkastuu tässä osassa: muuttuvassa tilanteessa keskinäinen solidaarisuus ja tarvitsevuus paljastuvat. Kevytjännitysromaanissa on jokunen koskettava kohta, jossa lämpö siirtyy kirjan sivuilta lukijan sisuksiin. Henkilöt muuttuvat ja kehittyvät, lisäksi vauva muuttaa yllättävästi muitakin kuin vain Mma Makutsin lähiperhettä.

Kun pohjoisen pallonpuoliskon kevättalven harmaus  ja masentavat maailmanuutiset synkistävät, voi arkihehkuinen afrikkalaisviihde piristää. Ja vaikkei tarinan säteily pitkäkestoisesti vaikuta, hetkellinen todellisuuspako rentouttaa. Mma Ramotswen selväpäinen kiltteys tavallisen elämän ilkeyksien, petosten, kiistojen ja loukkaantumisien vastapainona on hellyttävää.

– – –
Alexander McCall Smith
Pienten muutosten kauneussalonki
Suomentanut Outi Järvinen
Otava 2015
199 sivua.
Lainasin kirjastosta e-kirjana.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

28 tammikuun, 2016 · 7:41 am

Tapani Bagge: Musta pyörre

Lajityyppinä historiallinen dekkari on innostava. Entisajan tapakulttuuri, tunnelma ja miljöö tuottavat monesti houkuttelevan kehyksen jännitysjuonelle. Tapani Baggen neliosianen värisarja liikkuu 1930-40-lukujen taitteessa noir-henkisesti. Kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut aikoja sitten, nyt osuu lukuvuoroon kolmas osa Musta pyörre (Crime Time 2012).
Musta pyörre

Musta pyörre on sijoitettu vuoteen 1942. Valpon ylietsivä Mujunen ratkoo rikoksia sota-aikana, jota leimaa polittisesti kireä ilmapiiri. Asemasota on jumissa, kommunisteja jahdataan kotirintamalla ja aseveljeys Natsi-Saksan kanssa velvoittaa veljeilyyn.

– Onko sinulla jotain Himmleriä vastaan? Karlsson tivasi. – Mitäpä minulla, Mujunen sanoi. – Mukava mies, aseveli ja kollega. Kaikkeen sitä ihminen työnsä vuoksi joutuu, hän ajatteli. Suojelemaan miestä, jonka mieluiten kuristaisi omin käsin. Isänmaan etu vaati yhteistyötä murhamiesten kanssa. Miten pitkälle siinä oltiin valmiita menemään?

Mujunen on viisikymppinen jermu, joka yksikätisenä tuurijuopponakin on kunnon mies, oikea Ihanneurho. Mujusen synkeyteen taipuva elämänasenne sopii ajankuvaan. Hän kuulustelee inhimillisesti, päättelee asioita nokkelasti ja toimii tehokkaasti. Mujunen puhuu useita kieliä ja klaaraa kiusalliset tilanteet jämäkästi. Hän vastustaa mielivaltaa, siksi hän toimii niin juutalaisten kuin sotavankienkin puolustajana. Tilanteen niin vaatiessa hän muuntautuu vaikka vakooja-upseeriksi. Taunopalomainen ulkokuori tehoaa naisiin. Leskimies-Mujunen hellii muistoja entisistä rakkaistaan, ja lankeaa lyhytaikaisesti lemmekkäisiin, kypsiin naisiin.

Aimo annos kliseisyyttä naurattaa, ja kyllä sydämeltään haavoittuvainen ja välillä sarkastisesti sanaileva Mujunen viekoittelee tykästymäänkin. Päätän nimittäin ottaa Mustan pyörteen genrensä edustajana, enkä odota rajoja rikkovia syvällisyyksiä. Oikeustajuisella machomeinigillä porskutetaan. 

Bagge pudottelee autenttisuutta tukevia historiafaktoja vilkkaasti juoksevaan juoneen. Aiemmassa Mujus-sarjan osassa oli kiehtovaa Petsamo-elämää, tässä käydään suomalaisessa keskitysleirissä ja Äänislinnan kaupungissa. Tällaiset ympäristöt eivät ole yleisiä suomalaisessa proosassa. Mitähän olisi syntynyt, jos koko juttu olisi keskittynyt Äänislinnan tienoille – olisivatko aiheenkäsittely, tarina ja henkilöt syventyneet? Nyt ei aihelmia säästellä.

Historiaseikkailu viihdyttää, joskin pahojen ja hyvien tyyppien väliin toivoisin välimuotoja. Pitääkö minun kuitenkin vetää toimintajännäristä korkealentoisia johtopäätöksiä tähän päivään? Pitää. Se, mitä Bagge kertoo natsimielisistä, erilaisia vainoavista suomalaisista, pistää miettimään päivittäisuutisia katupartioiden ja kodinturvajoukkojen kokoamisesta sekä kansallismielisestä uhosta. 1940-luvun alun asenneilmapiiri kuulostaa turhan tutulta juuri nyt. Silloin otettiin natseista mallia ja…

Ja Suomi oli samassa veneessä. Tukevasti karilla.

– – –
Tapani Bagge
Musta pyörre
CrimeTime 2012
jännäri
392 sivua.
Luin e-kirjana HS-kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 tammikuun, 2016 · 7:39 am

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Luettelenpa asiat, jotka nyt vain täytyy hyväksyä:
1. Lisbeth Salander on sarjakuvien ja tarujen supersankariperillinen, ainakin Pepin, Robin Hoodin ja Waspin (?) ihmetyttöristeytymä. Kipeän hyvä ollakseen totta. Ai niin, onkin fiktiota.
2. Mikael Blomkvist on jumaloitu journalisti. Tällaisia pitkän kaavan printtimedian julkkissenttaajia siis voi olla. Fiktiossa.
3. Nerot ovat vähintään sosiaalisesti rajoittuneita, parhaimmillaan autistisia savantteja.
4. Alkulukujen moninaisuus yhdistyy tekoälytutkimusrikollisuuteen ja Amerikka-Venäjä-vehkeilyyn Helsingin kautta Tukholma polttopisteenä. Ei se mitään, vaikkei tästä paljon ymmärrä.
5. Rahastustarkoituksessa tuotettu suosikkisarjan jatkoteos voi silti olla viihdyttävää jännityskirjallisuutta.
Se mikä ei tapa

David Lagercrantz kaikista epäilyistäni huolimatta selviytyy melkein mahdottomasta tehtävästä. Se mikä ei tapa (WSOY 2015) sointuu Stieg Larssonin menestystrilogian sävyihin. Olen aika ällistynyt siitä, miten tutut henkilöt jatkavat elämäänsä tunnistettavalla kuvaustyylillä.

Juoni kulkee ansoja virittäen. Henkilöitä on turhan paljon, vaan aika hyvin heidät saadaan punottua tapahtumakäänteisiin. On toki joukossa ennalta-arvattavaa ja varmuus siitä, että supersankarit selviävät. Joukossa on hämmentävän runsaasti matemaattistietoteknistä luentomateriaalia tällaiselle lyhyen oppimäärän rimaahipoenselviytyjälle.

Tärkeintä on että me ymmärrämme että elämä on vakavaa ja rikasta. Meidän tulee sekä arvostaa sitä että pyrkiä parantamaan maailmaa.

Ohhoh! Näin ylevästi kaiken hakkerointi- ja takaa-ajomelskeen keskellä siteeraa rabbiaan romaanin kiinnostavin henkilö, rikostutkija Bublanski, joka etsii elämään tarkoitusta sekä ratkaisua murhaan, katoamiseen ja hakkereiden tietovuotoihin. Häneen keskittyvät keskeisimmät syvävirtaukset. Dekkarin ydintä on tietoteknistymisestä haurastuneen maailman muutostuska, jota meidän kaikkien puolesta Bublanski potee.

”Me elämme sairaassa maailmassa, Mikael.”
”Niinkö?”
”Maailmassa, jossa vainoharhainen on terve.”

Mikael on vetämättömässä kunnossa, Lisbeth sen sijaan kuin nälkäinen näätä. Sananen vielä Lisbethistä. Onhan hän uskomaton luomus. Voin vain toistaa itseäni ja tähdentää, että tyypin suhteen on luovuttava uskottavuusodotuksista: tuloksena voittamaton äärimmäisyys. Olkoon hän kaikkien epäinhimillisyyksiä kokeineiden selviytymisuskoa kannatteleva superhahmo. Sarja jatkukoon – hyvän ja pahan taistelu jää merkittävästi kesken.

– – –
David Lagercrantz
Se mikä ei tapa
Suomentanut Outi Menna
WSOY 2015
Jatkoa Steig Larssonin Millenium-sarjalle
544 sivua.
Sain bloggaajakaverilta.
Muualla muun muassa:
Kulttuuri kukoistaa pitää kirjaa vauhdikkaana ja tasokkaana vaikka henkilöitä aiempaa laimeampina.
Kirsin kirjanurkkaa ärsyyntyi mutta halusi kuulla kaiken nyt ja vielä lisää tulevaisuudessa.
Kirsin Book Club olisi halunnut tykätä enemmän.
Lillin kirjataivas koki odotuksensa täyttyneen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 tammikuun, 2016 · 5:01 am

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Jännärivuosi 2016 on hienoa aloittaa tällaisella kirjalla, joka yllättää ja muuttuu. Renée Knightin trilleri Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, ilm. 5.1.2016) on ilmeisesti innostanut jo ympäri englanninkielistä maailmaa ja se on kääntymässä usealle kielelle.

Priimatrillerissä psykologista korkkiruuvia kierretään, ja väännössä irtoavat purut murenevat vanhaan espanjalaisviiniin, jota voisi luonnehtia adjektiiveilla nahkainen ja kitkerä. Pahoittelen tällaista koristelua, joten sanon suoraan: Knightin esikoiskirjassa on tehokas juonenkuljetus nyky-Englannissa ja parinkymmenen vuoden takaisessa Espanjassa.

Catherine jatkaa matkaa alas, ja kirjan katkelmat välähtelevät hänen päässään. Osa Brigstogen kuvauksista piti paikkansa. Mistä tieto on peräisin? Ja sitten hän kuulee menneisyydestä kaikuvan äänen: räps, räps, räps.

Catherine tunnistaa itsensä hänelle lähetetyn romaanin henkilöstä, ja käy ilmi, että romaani on varta vasten tehty herättämään hänen syyllisyytensä. Se, mitä on tapahtunut, on tuhonnut ainakin yhden pariskunnan. Se, mikä on nyt kirjoitettu, muuttaa peruuttamattomasti Catherinen, hänen miehensä ja aikuisen poikansa elämän. Mikään ei ollutkaan sellaista kuin oli näyttänyt olevan, ja uhat vaihtuvat toisiin. Onnistuneinta trillerissä on tapahtumien vähittäinen paljastuminen sekä asiantilojen ja henkilöiden muutos. Siinä sivussa muokkautuu lukijan suhtautuminen kuvattuihin henkilöihin.Kenenkään ei pitänyt tietää

Kenenkään ei pitänyt tietää etenee näkökulmia vaihdellen, mikä ei ole uusinta uutta, eikä sekään, että kerrontaan on upotettu romaanisepitettä ja mennyttä aikaa. Nämä keinot sopivat tähän tarinaan mainiosti lisäämään hinkua tietää asioiden todellinen laita. Vaikka loppupuolella on jännityslopahdusta, muuttavat viime sivut käänteentekevästi jälkimakua.

Kuten monesti, nytkin perhesuhteet ovat tärkeitä. Voi pojat ja poikien äidit! Kipeitä kehityskulkuja kuvataan uskottavasti ja mielestäni jopa erilaisesta kulmasta kuin tavallisesti. Tästäkin kirjasta varmasti tehdään tiheätunnelmainen leffa tai sarja, ja kyllä kirjan kimmoisa kerronta ja nopeat leikkaukset sopivatkin sekä jännäritekstiin että draamaan.

– – –
Renée Knight
Kenenkään ei pitänyt tietää
Disclainer
Suomentanut Arto Schroderus
Otava 2015, ilmestyy 5.1.2016
trilleri
318 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: