Aihearkisto: Dekkari

4 helmikuun, 2017 · 11:00 am

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

Aika hauska idea tuo JP Koskisen Murhan vuosi -sarja. Kallentoft kerää vuodenaikoja, Sue Crafton aakkosia, Koskinen kuukausia. Tammikuu on jo ilmestynyt, minä sain käsiini osan Helmikuun kylmä kosketus (Crime Time 2016).

Helmikuun kylmä kosketus.jpg

Pakkanen paukkuu ja huopatossujen pohjat narskuvat Hämeenlinnan lumisilla kaduilla, hautausmailla ja Aulangon maastoissa. Kaupunginjohtajan lukiolaispoika on kidnapattu, mutta jotain muuta kaiken takana vaanii.  Tapausta ei haluta viedä poliisille vaan yksityisetsivä Arosuolle.

Olen kirjan alkupuolen aika innoissani. Kieli on hallitun nasevaa, kerronta etenee vaivattomasti ja juoni hölköttelee pikkuhiljaa yritysten, erehdysten ja viivyttelyiden polkuja. Hivuttaen jokunen ilmeinen juonisäie tai -harhautus vähän verottaa intoa, mutta kaikkiaan viihdyn todella mainiosti, ja epilogin loppu on maukas.

Pidän kovasti kolmikymppisen kertojan tyylistä. Juho Tulikoski selostaa, millaista on puuhailla enonsa etsivätoimistossa. Hän puhuttelee oudosti sukulaismiestään sukunimellä Arosuo ja hakee paikkaansa etsintähommissa. Eno hoitelee persoonallisesti bisneksiään ja luonne vaikuttaa särmikkäältä. Juho itse nuorena miehenä on turhan pikaisten johtopäätösten ja femme fatalien vietävissä. Tunneskaalaan mahtuu ironiaa, aitoa järkkymistä ja tilannekomiikkaa.

Rakennetta punotaan siten, että välillä hullunylpeä kriminaali pääsee ääneen ja viekoittelee lukijaa arvailemaan, kuka hän mahtaa olla. Kyllä Juhonkin sanailuissa on sattuvia sanomisia, mutta pahis tiivistää ikävää ihmiskäsitystään ja havaintojaan nasevasti.

Maailmasta näkyy vain pieni osa, jäävuoren huippu. Pinnan alla on toinen maailma, suurempi ja vaarallisempi. Kirkon alla on kellari, kellarin alla katakombi. On, vaikka et nähnyt niitä. Leipurin silmästä on tippunut rähmää kanelipullaasi. Kannattako kaikkea edes tietää?

Tiedä häntä, kuinka paljon Hämeenlinnassa riittää joka kuukaudelle yksityisetsiväparille hommia, mutta aion ottaa siitä selvää. Sen verran pähee pari sisarenpoika ja eno ovat. Ajelevat bussilla ja taksilla (eivät omalla Volovolla tai muulla tavallisesti genressä käytössä olevalla merkkipelillä), kyttäävät toisiaan ja oppivat toisiltaan. Aikansa kuluksi he pähkäilevät Bodom-järven muinoisia murhia. Ehkä JP Koskinen selvityttää äijillään sen kuukausisarjansa aikana.

– – –

JP Koskinen
helmikuun kylmä kosketus
Crime Time 2016
dekkari
244 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirjan vuoksi ja Luetut.net.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

10 tammikuun, 2017 · 12:11 am

Ilkka Remes: Kiirastuli

101_kirjablogit_vaakaKirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa käynnistyy osaltani romaanilla ja genrellä, jotka poikkeavat mielitietyistäni. Yle on valinnut kutakin itsenäisyyden vuotta kuvastamaan kirjan, ja vuoden 2016 teos on Ilkka Remeksen Kiirastuli (WSOY 2016). Ymmärrän syyn: Remes on painosten kuningas. Lisäksi trillerin aihepiiri polttelee ajankohtaisena.

Tapoihini kuuluu juoniselostusten välttäminen, mutta taustoitusta en voi ohittaa. Kiirastulessa eletään lähitulevaisuutta, jolloin Sipilän hallitus on helisemässä: Suomen maaperällä on kaksi Venäjän tukikohtaa, ja USA tuo Nato-kansanäänestyksen alla Suomeen sotavoimiaan. Venäjä avaa itärajan, josta seuraa pakolaisten vyöry. Siispä ei jännitteitä eikä erilaisia poliittisia intohimoja puutu, sillä nyt kolisevat Suomen itsenäisyyden kohtalonhetket. Romaani rakentuu monisyisestä vakoilu- ja vaikuttamistoiminnasta.

kiirastuli_remes

Kun trilleri ei jännitä

Odotan, että käteni hikoavat ja imaisen tarinan. Käy kuitenkin niin, ettei Kiirastuli iske kipinää, vaan samastun sitaattiin:

Palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, eikä mieleen muodostuva kuva ilahduttanut häntä vähääkään.

Arvostan epäröimättä Remeksen taitoa punoa faktaa mahdolliseen maailmaan. Kaikkiin kirjan kotimaan ja maailmanpolitiikan aihelmiin löytyy syitä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Remeksen dystopia ei siis ole kaukana, eikä se ole epäuskottavakaan. Ongelma on lähinnä siinä, miten se minulle kerrotaan.

kiirastuli_tuijata

 

Kun kerronta ei polttele

Olen repaleisen rakenteen ja haaroittuvien tarinoiden ystävä, silti Kiirastulessa kärvistelen kurimuksessa, kun pätkitysti poukkoillaan paristakymmenestä henkilöstä ja poliittisesta intressistä toiseen. Ja vaikka palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, juoni jää keskeneräiseksi. Syynä on varmasti se, että jotain (jota en ole lukenut) on tapahtunut ennen Kiirastulta – ja jatkoa seuraa, lupaa kirjailija.

Olen lukenut Remestä aiemmin, esimerkiksi kirjat Karjalan lunnaat, Pedon syleily ja Ikiyö, joissa juonta kuljetellaan liukkaasti mutta joita ohentaa vakava selittely ja haalea henkilökuvaus. Sama vaivaa Kiirastulta, ja lisäksi siinä on tolkuttoman paljon hahmoja, eikä niihin malteta paneutua.

Kaikki kirjan tyypit sananmukaisesti totisesti toimivat, ohimennen miettivätkin toimiaan, muttei yksikään hahmoista elä itsenään. Tarvitsisin kipinän seurata, mitkä ovat esimerkiksi entisen sotilastiedustelija-Larin syvät intressit tai mitä venäiläisvakoojan puolisossa Eveliinassa tapahtuu, kun totuus on tarua ihmeellisempää. Näistä mainituista henkilöistä kaipaisin jännityksen sytyttävää seurattavaa.

Kun aihelmissa on ainesta

Tiivistän, että Remeksen kannattaisi fokusoida, syventää ja sykähdyttää – vaan mikä minä olen mestaroimaan. Lukijoita riittää: isänpäiväkirjamainosten päämies porskuttaa tällä tyylillä, jota lukijat osaavat odottaa. Sen Remes on jo yli 20 kirjallaan ja noin kahden miljoonan kirjan myynnillä pohjustanut.

Lopuksi haluan jakaa Remekselle muutakin tunnustusta kuin toteamuksen hyvästä kirjamyynnistä. Kiinnostavasti Kiirastulessa sivutaan sitä, miten kansalaisten tietämättömyys on parasta reserviä. Tässä ajassa manipulointi jyllää. Ja ennen kaikkea voidaan vehkeillä ja lietsoa pelkoja sekä vääristellä tietoja, oi trollien ja valeuutisten luvattu aika.

Informaatiovaikuttamisen yksi strategia oli mahdollisimman runsas ja laaja valheiden levittäminen vihollisen siviiliväestön keskuuteen. Eikä se ollut koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ollut niin helppoa kuin nyt, kun kuka tahansa tavoitti reaaliaikaisesti valtavan ihmisjoukon sosiaalisessa mediassa. Kun julkinen keskustelu saatiin täysin saastuneeksi, ei kukaan uskonut enää mihinkään – ei edes totuuteen.

Hei, Remes, tätä aihetta lisää! Ei selitellen vaan näyttäen. Kiirastuli alkaa lupaavasti juuri siten, miten somehuhuin valhe lavastetaan totuudeksi. Tämä hyvin kytevä käynnistys tukahtuu muuhun aihevyöryyn, joskin myöhemmin juoneen punotaan mahanpohjassani muljahtavan inha valesometus. Teen tilauksen: toivon teosta, jossa pureudutaan yhteen henkilöön, jolla ei ole yksituumainen maailmanpelastusmissio vaan vaikeita valintoja, joiden puolesta puhua, sillä

– – taistelua ei voitettaisi asein vaan mielipiteisiin vaikuttamalla.

Jälkisanat

Myönnän, että Ilkka Remeksen Kiirastuli sopii hyvin 101 kirjaa -valikon kriteereihin: kirja kuvastaa aikansa Suomea. Vaikka romaani on jo askeleen edellä dystopiaan vivahtavasti, ammentaa se kirjoitusajan poliittisista jännitteistä ja sosiaalisen median vaikutusvaaroista. Kiirastuli linkittyy itsenäisyystaisteluteemalla moneen 101 kirjaa -listan teokseen. Tämä vielä: tänä mediavaltaisena aikana Remes on mielenkiintoisesti kirjailija, joka ei näy eikä kuulu eli kieltäytyy haastatteluista, paitsi tästä yhdestä Yle:lle.

Vuoden 2016 kirjaksi valitsisin silti jotain muuta. Remeksen tyyliin en ole valtiota pelastavien sankareiden perään. Näyttäisin nuorten aikuisten Suomen, jossa on vaikea kiinnittyä tai sitoutua ja jossa pätkittyjä ovat niin työ- kuin ihmissuhteet. Kriteerini täyttää ainakin kaksi vaihtoehtoa. Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun on puheromaani, illuusio mobiililaitteella äänitetystä tai tallennetusta tekstistä, jossa kaiken dokumetointi on keino olla olemassa. Paperi T:n post-alfa -runokokoelma syöksee popularikulttuurikerroksia ja riuhtaisee hajatunnelmiin. Väliaikaisuuden tunne puhuu, eikä puhujalla ole yhtä minää eikä kieltä. Sitä on nyky-Suomi.

Ilkka Remes
Kiirastuli
WSOY 2016
trilleri
419 sivua.
Sain kirja kustantajalta.

kirjojen-suomiKirjabloggaajat ovat mukana YLE:n Kirjojen Suomi -hankkeessa otsikolla Kirjablogit ja 101 kirjaa. Minun lisäkseni  hankkeen käynnistävästä Kiirastulesta julkaisevat tekstinsä Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Lähes kaikki 101 kirjasta on lainattavissa Kansalliskirjaston verkkokirjastosta – vaan ei Remeksen romaani.

12 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

31 joulukuun, 2016 · 1:01 am

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

8 marraskuun, 2016 · 5:05 am

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

En malta luopua jännärimarraskuun tempauksestani. Kerta kiellon päälle!

marrasjannitysta-2016

 

Jopa harvalla kammalla luulisi juuttuvan takkuihin: 11-vuotias mestarietsivä, rappeutuva kartano pullollaan salaisuuksia ja kylällinen eksentrikkoja. Vaan Alan Bradley on kehittänyt suoristajan, joka silottaa epäuskottavuuksia eli hilpeänhirveän kertojan ja kuvaustyylin.

Viides Flavia de Luce -suomennos on nimeltään Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar 2016). Bradleyn sarjan kirjanimien monisanaisuus henkii tietynlaista viehkoa vanhanaikaisuutta, jota muutenkin tyylissä tavoitellaan. Elellään 1950-luvun alkua brittimaaseudulla, jossa kirkko ja kartano ovat keskiössä. Mennyt sota vaikuttaa yhä, ja kyläläisiä kohdanneet tragediat tykyttävät taustalla.
loppusoinnun
Vaikka monenmoisia murheita ja murhia kertyy, sävy on kepeä. Viattomankarmeissa Flavia-kirjoissa kukoistaa tilannetajuinen komiikka. Lisäksi tässä osassa kanttorin kalmon ja vanhan pyhimyksen arvoitus aiheuttavat jopa kauhuromanttisvivahteisia tilanteita hautuumaan ja kirkon liepeillä. Hieman pitkitetty tästä osasta paisuu, ja aika rajoilla jo mennään sen suhteen, miten Flavia vie ja aikuiset vikisee.

Kaikesta huolimatta minäkertojalapsen kerronta tempaa mukaansa, sillä sielun säröt inhimillistävät muuten mahdottoman ylivoimaisen neropatin. Aiemmissa postauksissani olen jo pureutunut Flavian poikkeushahmoon, joten sananen tulevaisuudesta.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa päättyy koukuttavaan loppulauseeseen, joten lukijoita pidetään tiukassa otteessa. Mutta miten Bradley pystyy jarruttamaan ajan etenemistä? Kovin kauaa ei päätähti voi enää iältään säilyä 11-vuotiaana. Koska viehätys piilee juuri siinä, miten ihmetyttö sukkuloi sosiaalisesti taitavana jallittajana lapsen rooli turvanaan, mitä tapahtuu, kun murrosikä koittaa? Nyt on jo useita viittauksia siihen, että jotain on muuttumassa.

Mitä maailmalleni oli tapahtumassa? Kaikki oli mullin mallin. – – Voiko olla, että hyvyys kasvaa ja pienenee niin kuin kuu mutta pahuus pysyy vakiona?

– –

Alan Bradley
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
407 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuulevi ja Ulla ovat kirjan lukeneet monen muun lailla.

Marraskuun ensimmäisen viikon aikana julkaisin näistä:

marraskirjat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 marraskuun, 2016 · 6:06 am

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää 

marrasjannitysta-2016

Takakannessa tituleerataan Christian Rönnbackaa dekkaristikomeetaksi. Siispä tiirailen, minkämoinen vana jännäritaivaalle jää kirjasta Kaikki mikä kiiltää (Crime Time 2016).

Olen aiemmin lukenut Antti Hautalehto-sarjasta osan Rakennus 31. Omaperäinen ote uupui ensi kokemuksestani, enkä alkanut sarjaa ahmia. Nyt toivon, ettei tämä tapaaminen kyseisen komisarion kanssa jää viimeiseksi.

Antti laittoi puhelimen taskuunsa ja katsoi vielä kerran ympärilleen huoneessa ja hymyili.
– On se hienoa olla rakastavassa ja välittävässä työympäristössä, hän sanoi.

Pomo lausuu noin joukolleen kiperän keissin ratkaisuhetkien lopuksi sarkasmia tavoitellen mutta sisimässään tosissaan. Siinä yksi poliisiromaanin viehätyksen syy. Porvoon poliisiporukalla on hyvä meininki: toverillinen tuttuus välittyy. Erikoisen syvälle ei henkilökuvauksessa mennä, mutta silti persoonat erottuvat niin, että heitä houkuttuu seuraamaan. Ja kieltämättä Hautalehdosta huokuu karismaa.

Poistan yleensä varmistimen, kun kohtaan testosteronihuumoria, sellaista karskiutta kumartavaa läppää. Se vaara näyttää olevan Rönnbackan tyylissä, mutta kuin ihmeen kaupalla tilanteisiin tuupatut tölväisyt tuntuvat toimivan. Tulkitsen niin, että pintahuumori ja sanailu peittävät aidot tunteet, joita poliisin työssä täytyy piilottaa selvitäkseen kaiken kauhun, kalmojen ja kurjuuden kohtaamisesta. Ja joskus heitoilla puhtaasti huvitetaan, liimataan porukkaa yhteishenkeen.

kaikki-mika-kiiltaa

Juonivetoinen dekkari edellyttää seuraamishoukuttimia. Kaikki mikä kiiltää nojaa moneen tukipilariin: vetovoimaisen komisarion työn ja privaatin sekä johtamansa osaston toiminnan seuraamiseen, kolmen nuoren kuriirikommelluksiin ja kahden takaa-ajajan kyttäämiseen. Näitä vuorotellaan. Tarina etenee joutuisasti, kieli on sutjakkaa ja dialogi taipuisaa. Siitähän syntyy – no, kerron sen lainaten:

– Tässä on vielä yksi juonenkäänne, Moisio sanoi. – En tiedä oletteko puhuneet siitä.
– No, Antti odotti jo lähes malttamattomana mitä seuraavaksi tulisi.

Vaikka romaanin lopuksi maiskutellaan kesän ensimmäistä metsämansikkaa, sopii Kaikki mikä kiiltää hyvin marrasjännitysviikon sarjaani. Myös muita lukijoita ja juttujulkaisijoita on mukana teemaviikossa (katso aloituspostaus).

Nämä blogit ilmoittautuvat marrasjännitysviikolle yhden tai useamman postauksen voimin:

Mustien kansien metsä http://mustienkansienmetsa.blogspot.com/
Katvealue http://kalmannos.blogspot.fi/
Kirjakaapin kummitus http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
Kirja vieköön! https://kirjaviekoon.blogspot.fi/
Kirjan pauloissa https://kirjanpauloissa.blogspot.fi/
Luetut.net https://luetutnet.wordpress.com/
Lumiomena (ehkä mukana) http://luminenomena.blogspot.fi/
Pieni kirjasto http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
Tuijata https://tuijata.wordpress.com/
Tuulevin lukublogi https://tuulevi.wordpress.com/
Ullan luetut kirjat http://ullankirjat.blogspot.fi/
Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/

SUURI KIITOS MARRASJÄNNITYSVIIKKOON OSALLISTUNEILLE!

Marraskuun ensimmäisen viikon julkaisulistani on tässä:

marraskirjat

Christian Rönnbacka
Kaikki mikä kiiltää
Crime Time 2016
dekkari, sarjan viides osa
287 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 marraskuun, 2016 · 5:04 am

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

marrasjannitysta-2016

Armoitettu kertoja, niin haluan Håkan Nesseristä sanoa. Arvostan nimenomaan jännärigenressä häntä henkilökuvaajana ja juonenkuljettajana. Inhimilliset erheet ja murheet jäytävät ja johtavat käännekohtiin. Mukana on usein outo osatekijä, joka tempaa tunnelmaan. Mainio Barbarotti-sarja on nyt on paketissa, joten on mielenkiintoista, mitä Nesser seuraavaksi avaa.

Uusi suomennos Carmine Streetin sokeat (Tammi 2016) on alunperin ilmestynyt jo 2009 eli syntynyt sarjan lomassa ja poikkeaa siitä hengeltään. Carminen (sallinet lyhyennyksen) minäkertoja on eurooppalainen kirjailija Erik Steinbeck (!), jolla on kirjoitusjumi, eikä sen syy ole vähäinen. Erikin nelivuotias tytär on siepattu 1,5 vuotta aiemmin, arvoituksellinen kuvataiteilijavaimo on yrittänyt itsemurhaa ja surun sumentamina puolisot ovat etääntyneet toisistaan. Pariskunta on muuttanut New Yorkiin, ehkä paeten pahaa oloa, elätellen silti hiljaista toivetta lapsen löytymisestä. Mutta miksi muuttaa kauas?

Täysin hyödytöntä; mutta koska en kestä olla tekemättä mitään, minun on parempi tehdä mitä tahansa; se on yksinkertainen ja hyväksi havaittu toimintamalli jahkailevalle agnostikolle. Kun järjetön elämä näyttää kaikesta huolimatta jatkuvan, kannattaa hypätä kyytiin. Tajuan yhtäkkiä miten yksinäinen olen, mutta toisaalta: itsehän olen kaivanut kuoppani.

Kertomus käynnistyy verkalleen, mikä ei kuitenkaan tunnu viivyttelyltä. Näin vedetään mukaan salakähmäiseen tunnelmaan. Perhetragedian piinaava pohjavire saadaan väreilemään erityisemmin sitä osoittelematta. Minäkertoja kelailee menneitä yhdistäen ne onnistuneesti eteneviin tapahtumiin. Yksi outouselementti kiehtoo: kirjailijan runo, joka voi olla myös jonkun muun.

Carmine Streetin sokeat

Romaani alkaa parisuhdetarinana ja hivuttautuu jännäriksi, jossa asiat ratkaistaan asein. Yllätyskäänne ja loppupuoli ovat makuuni turhan suoraviivaisia – taipumukseni tuntevat tietävät, että psykopaattiratkaisut eivät ole suosikkejani.

Carminessa minua viehättää se, miten kertoja tekee havaintoja henkilöistä ja ympäristöstä. Tyylissä on tarkkuutta, jopa armottomuutta. Murheelliset vaeltelut suurkaupungin yössä, satunnaiset kohtaamiset ja eläköitynyt yksityisetsivä jäävät luonteikkaina mieleeni. Se on todettava, että romaanin alkukielinen nimi Maskarna på Carmine Street on käännosnimeä osuvampi.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Håkan Nesser
Carmine Streetin sokeat
Maskarna på Carmine Street
Suomentanut Aleksi Milonoff
jännitysromaani
Tammi 2016
292 sivua.

Muita lukijoita: Leena Lumi suoittelee psykologisen otteen vuoksi ja Järjellä ja tunteella ihailee sujuvaa sanomista – ja listaa muita kirjan lukeneita blogeja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

4 marraskuun, 2016 · 6:06 am

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

marrasjannitysta-2016

Olen lukenut Liane Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti. Etenkin Mustat valkeat valheet viehätti hämäystekniikallaan, enkä ihmettele, että kirjasta on tekeillä tv-sarja ja elokuva tähtitykityksenä (rooleissa Nicole Kidman ja Reese Witherspoon). Kirjailijalla on oma tyyli, etenkin juonet soljuvat sukkelaan erilaisia näkökulmia sekoittaen. Sama menestysresepti pätee romaaniin Hyvä aviomies (WSOY 2014).


Romaani seuraa Tessin aviokriisiä, Rachelin vuosia jatkuneen perhetragedian psyykkisiä vaikutuksia ja Cecilialle selviävän salaisuuden seurauksia. Henkilöitä on sellainen liuta, että tarkkana pitää olla. Hienosti pyöritetään eri-ikäisiä ja elämäntilaiteissa olevia henkilöitä, joista kirveleviä asioita sikiää: lapset, vaimot, miehet, sisarukset, miniä, serkku, ex-poikaystävä…

Muikeasti jokaiseen henkilöön äkkiä sutaistaan persoonallisuus, joten lukijana nauliinnun selvittämään, kuinka tässä käy. Ja kun juonta jäntevöittävät jännityselementit, sehän koukuttaa kovasti. Tapahtumat sijoitetaan pääsiäisen piinaviikolle – vinkeää. Pääsiäispulla on juuttua monen kurkunpäähän, kun sidneyläisestä lähiöonnelassa menneet muhivat ja tulevaisuus tuleentuu.

Perinteinen dekkari tai jännitysromaani ei Hyvä aviomies ole. Se hyödyntää selvittämätöntä rikosta, mutta päähuomio on ihmissuhteiden ja käytöksen kuvauksessa. Taas tavataan Moriartylle tyypillisesti kotirouvien touhotusta lasten kouluasioissa, mutta se on pintaa. Pinnan alla porisee pohdintaa perheistä, rakkaudesta ja syyllisyydestä. Tykkään totisesti kerrontatavasta, näkökulmavaihteluista, tunnelmasta ja tunteiden palastelusta – vaikkapa tällaisesta:

Tessistä tuntui, että hän oli oivaltamaisillaan jotakin tärkeää. He voisivat rakastua uusiin ihmisiin, tai heillä voisi olla rohkeutta ja nöyryyttä karistaa itsestään jokin ratkaiseva kerros ja paljastaa toisilleen aivan uusi »toiseuden» taso, joka oli paljon musiikkimakua syvemmällä. Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, ettei enempää tiedettävää ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen.

Kunnollisten ihmisten ratkeamispisteiden äärelle viedään varkain: olemisen sietämättömyys on viihdyttävää luettavaa olematta pinnallista. Moriarty osaa ilmentää henkilöidensä naurettavuutta ja raadollisuutta sydämellisesti ja siten mukaansa tempaisevasti. Sen haluan vielä sanoa, että epilogi on riemukkain pitkään aikaan.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2014
(jännitys)romaani
358 sivua.
Ostin e-kirjana.

Hyvän avioimiehen tuntevat myös ainakin Henna, Kirsi, Leena ja Paula.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 marraskuun, 2016 · 7:00 am

Alicia Giménez Bartlett: Petra Deligado ja kodittomat

marrasjannitysta-2016Ai kun on kiinnostavaa piipahtaa eri maiden poliisivoimissa! Tällä kertaa kertaa käyn Barcelonassa, jossa työajat näyttävät olevan todella liukuvia, ja poliisiasemalla pistäydytään hommia hoitamassa kosteiden pirskeiden välissäkin. Työporukan juhlissa maristaan ruuasta, koska muuten lounaat ja päivälliset ovat päiväjärjestyksen kohokohtia. Paljon puhetta, toimintaakin piisaa.

Kyllä Alicia Giménez Bartlettin Petra Deligado -dekkareissa on paljon perusaineistoa: ylin pomo hengittää niskaan, työporukassa on jännitteitä, eikä murhajuttu ota selvitäkseen. Tavallista on myös tiiviin työparin naljaileva ystävyys. Roolit ovat tässä sarjassa pikkuisen epäperinteiset, sillä ponteva Petra Deligado on pomo ja yrmyilevä pullukka Fermin Garzón alainen. Vakiintuneen työparin dynamiikkaa hieman sotkee uusimmassa osassa Petra Deligado ja kodittomat (Tammi 2016) innokas tyttöpoliisi, Petran romanssinpoikanen ja Ferminin perheasiat.

petra-deligado

Sosiaalista omaatuntoa viritellään, sillä kodittomien hyljitty asema viistää rikosjuonta. Varakkaiden suhmurointi ja sumentunut oikeudentunto luuraa konnahommien taustalla. Juoni ei tällä kertaa kuitenkaan ole kovin kaksinen. Sarjan suola on – niin kuin kovin monesti kronologisesti etenevissä sarjoissa – päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän käänteet.

Minäkertoja-Petra on kiinnostava tyyppi, eikä hän todennäköisesti ilman luottamustyökaveruutta Ferminin kanssa väläyttäisi persoonaansa eri puolia. Ferminin rooli on olla sovinnainen, Petran ei. Kerronta kulkee, ja jotkut tilanteet ja sutkaukset naurattavat. Pohdintojenkin paikkoja on:

Miksi meidän kaikkien mielestä rumuudessa on enemmän totuuden tuntua kuin kauneudessa, visuaalisessa enemmän kuin kirjoitetussa, eletyssä enemmän kuin kuvitellussa? Mieletöntä sovinnaisuutta. Halusin välttämättä välittää nämä mietteet Garzónille; arvostin häntä niin paljon, että minun täytyi edes yrittää.

Voihan kliseiseksi kutsua sitä, että pärjätäkseen äijähommissa naisen pitää olla kovapintainen. Petra äkäilee ja kulkee omia teitään. Sähäkkyys näkyy työnteossa ja privaattielämän ratkaisuissa. Lisäksi keski-ikäinen nainen asemoi itseään suhteessa katoavaan aikaan. Pidän siitä, miten Petra tekee valintoja omannäköisen elämän elämiseksi. Tinkimätön joutuu tinkimään – ja on sinut sen kanssa. Ja kun viime sivulla prätkän pyörät raapivat asvalttia, jään odottamaan, mitä leidille ja hänen apurilleen seuraavassa osassa sattuu.

YLE, hoi: sarjan romaaneista on Espanjassa tehty tv-sarja.

Pääset jännäriviikon aloituspostaukseen ja kommenttikentässä mukaan ilmoittatuneiden viesteihin tästä. Viikon aikana postaan näistä:

marraskirjat

Alicia Giménez Bartlett
Petra Deligado ja kodittomat
suomentanut Matti Brotherus
Tammi 2016
dekkari, sarjan 4. osa
390 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

1 marraskuun, 2016 · 6:06 am

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

marrasjannitysta-2016Antti Tuomaisen rikosromaania Mies joka kuoli (Like 2016) luen kuin katselisin kaurismäkiläistä elokuvaa. Kyllä. Kertoja vaikuttaa tyynen ilmeettömältä, korrektia kieltä käyttävältä mieheltä. Hän toimii hallitusti, vaikka kohtaa odottamattomuuksia. Hän on kuolemassa mutta on enemmän elossa kuin koskaan. Se ei juuri näy ulospäin.

Tapahtumapaikkana on Hamina. Kesäinen kuumuus väreilee kaarevilla kaduilla, omakotipihoilla ja merenrannoilla. Pikkukaupunki hönkii sisäänpäinlämpenevästi. Sammalikossa suhisee, eli lähimetsissä kasvaa  kaupattavia sieniä.

Näennäisen seesteisessä aviossa elelevät Jaakko ja vaimonsa Taina pyörittävät japanilaisten varassa menestyvää sienibisnestä. Jaakko alkaa vähitellen tajuta toimintoja, joilla häntä siirretään aisaa kannattelemaan, toista viulua soittelemaan, ennenaikasta viikatemiestä vartoamaan. Jaakko ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa ratkomaan myrkytystä, petosta ja yrityspulmia.

mies-joka-kuoli

Henkilöt luonnehditaan tarkasti tiiviillä tyylillä. Herkkuhahmoja syntyy näin nopeasti. Suosikkini on kertojan ohella poliisimies Tikkanen. Iloitsen juonen sujuvasta soljuvuudesta. Toiminta harhauttaa minua siinä kuin kertojaakin, eli käänteet yllättävät. Eniten riemastun hirtehisestä sävystä. Se tuulettaa Tuomaisen kirjailijakuvaa, sillä aiempien kirjojen välillä jopa tosikkomaiselta vaikuttava vakavikko virittyy nyt komiikkataajuuksille. Mies joka kuoli hykerryttää ja hyytää.

Virkkeet virtaavat virkistävän veden lailla. Lukeminen on nautinnollista, sen helppous näennäistä. Viihdyttävä rikosromaani rakentuu taitavasti niin, että sanontatavan selkeys viettelee älyämään jotain, joka on pinnanalaista.

Tällaisista rikosromaaneista nautin. Ääritilanteissa kertojasta irtoaa kylmäverisyyttä, mutta merkittävintä on psykologisen tilan ja totuuden selvittäminen. Uskon kaiken. Jopa puun takaa pomppaavan rakkauden. Tuomainen virittää Mies joka kuoli -romaaniin houkuttavan loukun käsitellä isoja asioita pilke silmäkulmassa.

Ehkä ihminen elää vaikka kuolee. Ehkä hänestä jää tänne jotakin, henkäys tai ajatus, jokin, jotakin.

– –

Antti Tuomainen
Mies joka kuoli
Like 2016
rikosromaani
301 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Monissa muissa blogeissa, kuten Arde arvioi, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirsin Book Club, Kirja hyllyssä ja Kirjoista ja muista kertomuksista.

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

marraskirjat

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

22 lokakuun, 2016 · 8:45 am

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Taitavat kaikki jutut tästä kirjasta alkaa samalla tavalla: viihde- ja nuortenkirjakonkari Tuija Lehtiseltä on ilmestynyt ensimmäinen dekkari, Väärä vainaja (Crime Time 2016). Kirja aloittaa sarjan, sillä alaotsikkona on Erja Revon tutkimuksia.

Nyt pitää katseet kääntää päähenkilöön, sillä Lehtisen dekkari asettuu jännärilajiin, jossa rikoksen selvittäjä erottuu keskeisenä ja rikos siinä sivussa juonikehikkona. Koska Väärä vainaja on aloitusosa, pitää päähenkilö esitellä ja rakennella kiinnostavaksi tyypiksi. Siinä Lehtinen onnistuu hyvin.

– Sinä et sitten perustanut perhettä, Anna-Kaisa katsoi Erjaa huonosti peitellyn vahingoniloisesti. – Kukaan ei tainnut huolia sinua. Miss Kovis.
– Minä riitän itselleni.

Erja Repo on naisvastine lukemattomille yrmypoliiseille, jotka toimivat, eivät niinkään kaveeraa tai liehu sosieteeteissa. Grappa maistuu, moottoripyörä surisee ja kylmäkiskoisessa sanailussa on tinkimätöntä terää. Ainutlaatuista Erja-tyyli ei dekkarigenressä ole, mutta timmissä kunnossa toimivan, suoraviivaisen eläkeläisnaispoliisin toivotan tervetulleeksi kotimaiseen kirjallisuuteen.

Juoni lähtee rullautumaan näin: Erja yllättää kaikki eläköitymällä mahdollisimman varhain rikospoliisityöstä. Sattuman sanelemana lapsuudennaapurin tytär värvää Erjan selvittämään kummitädin kummallista kuolemaa. Palapeliharrastaja tempautuu tapaukseen, johon ilmaantuu monenmoista yhteensopivaa epäilyosaa. Erjasta on näin kehkeytymässä yksityisetsivä.

Törmään juonessa kömpelyyksiin ja epäuskottaviin sattumuksiin, joten kevyeksi lauantailepolukemiseksi Väärä vainaja osoittautuu.  Jännittää ei juuri tarvitse, siis aika helppoa on. Kerronta etenee vaivatta, ja joitain huvituskohtia havaitsen.

Minua täräyttää se, että kirjassa on useita kylmästi läheisiin suhtautuvia henkilöitä. Niin Erja kuin moni muukin on ulkoistanut sukulaiset, kun ei synkkaa tai muuten suhde tuntuu riesalta. Asiaa käsitellään reippaan suorasukaisesti. Jännärijuoneen kytkeytyy samanmoisia aineksia.

Monen amerikkalaisen naisdekkarihahmon liepeillä liehuu apureina luottomiehiä, usein romanttisessa mielessä tai muuten vain virkistämässä tarinaa tai henkilösuhdekuvauksia. ”Ryhmä Repo” hahmottuu kirjassa pikkuhiljaa ja uskon sen kehittyvän jatkossa. Äijäköörin tulokkaina toimivat ex-kollega, pikkurikollinen ja toimittaja. Kirjavassa kombossa on mitä ammentaa – niissä tulevissa osissa, joita uskon myös lukevani.

vaara-vainaja

Kissaystäville kirja sisältää karmivaa…

– –
Tuija Lehtinen
Väärä vainaja. Erja Revon tutkimuksia
Crime Time 2016
dekkari
218 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lukutoukkakin on lukenut Väärän vainajan ja koukuttui huumoriin, henkilöihin ja juoneen.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

26 syyskuun, 2016 · 6:00 am

Laura Lepistö: Kesäyön salaisuus

Laura Lepistön dekkari Kesäyön salaisuus (Opike 2016) sopii alakoululaisille. Kirja on helppolukuinen lastenromaani, mikä mahdollistaa lukukokemuksen myös lukijoille, joilla on kielellisiä vaikeuksia. Koska kirja on selkokielinen, esittelen sen selkosuomeksi.

kesayon-salaisuus

Kesäyön salaisuus: jännitystä koululaisille

Kesäyön salaisuus sopii sinulle,
jos pidät kirjoista,
joissa ystävät joutuvat pulaan,
kun he selvittävät salaperäisiä tapahtumia.
Saat jännittää.

Tarina alkaa siitä,
kun Essi saapuu viikon lomalle Siirin kesämökille.
Tytöt leikkivät salaista seurantaa,
eli he vakoilevat naapureita.
Sattumalta he törmäävät rikokseen.

Tyttöjen leikkiin on helppo eläytyä.
He ovat reippaita ja keksivät toimintaa,
lisäksi tyttöjen ajatukset esitetään elävästi.
Myös pelottavat kohdat ovat uskottavia.
Kuitenkin olo on turvallinen:
tarinassa voi luottaa vanhempiin
ja asioiden selviämiseen.

Kirja sopii tytöille ja pojille,
sillä kahden tytön lisäksi kirjassa on poika.
Alpo  haluaa tyttöjen kaveriksi,
mutta tytöt eivät siitä innostu.
Silti Alpo saa kirjassa ratkaisevan roolin.
Näin kirja ottaa huomioon erilaiset lukijat.

Koska juoni etenee hyvin
ja kieli on aika helppoa,
haluat varmasti ahmia koko kirjan.
Kirjassa on myös paljon kohtia,
jotka virkistävät mielikuvitusta,
esimerkiksi:

Tytöt astuivat sisään.
Lattia narahti heidän jalkojensa alla.
Talossa oli aivan hiljaista.

He katselivat ympärilleen.
Linnan ikkunoiden kaltereista
muodostui varjoja lattialle.

Kirjassa on jonkin verran piirrettyjä kuvia,
jotka sopivat hyvin kirjan juoneen.
Toivottavasti mustavalkoiset kuvat
eivät tunnu kömpelöiltä.
Mutta nehän voit itse värittää,
jos saat Kesäyön salaisuus -kirjan omaksi!
Toivottavasti saat.

Lisähuomio

Opike voisi lisätä kirjakuvauksiin tietoja kirjailijoista,
sillä olisi hauska saada tietää jotain heidän taustoistaan.
Esimerkiksi tämän kirjan kirjoittajalla on sama nimi
kuin kuuluisalla taitoluistelijalla.
Jää vaivaamaan, onko kyse samasta ihmisestä…

– –

Laura Lepistö
Kesäyön salaisuus
Kuvittaja: Anita Polkutie
Opike 2016
selkokielinen jännityskirja koululaisille
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

10 syyskuun, 2016 · 1:25 pm

Pierre Lemaitre: Irène

Varoitan heti kärkeen, että jutustani saattaa pungata oleellinen juonipaljastus heille, jotka eivät ole lukeneet Pierre Lemaitren dekkareita Alex ja Camille. Jostain kumman syystä Verhoeven-trilogiasta on ensin suomennettu nuo kaksi viimeistä osaa, ensimmäinen osa ilmestyy viimeisenä.

Irène (Minerva Crime 2016) sisältää päähenkilön elämän kammottavimman tragedian etenemisen vaiheet. Sen lähtemätön jälki seuraa Alex– ja Camille-romaaneissa Verhoevenia syventävänä ja selittävänä seikkana. Omaan lukemiseeni vaikuttaa vääjäämättömästi se, että tiesin, mitä Irènessä tulee tapahtumaan. Toisaalta se suojeli, toisaalta oli kammottavaa edetä tietäen, mihin päädytään. Etenkin asia riipaisi lukiessa rakastavia ja odotuksentäyteisiä kohtaamisia, joiden tietää olevan viimeisiä.

Pienenä poikkeamana kerron juoniytimet. Camille Verhoeven on pienikokoinen pariisilainen poliisimies, joka alaisineen tutkii dekkarikirjallisuuteen kytkeytyvää inhaa murhasarjaa. Lehdistö saa vihiä tutkintayksityiskohdista, mikä hermostuttaa Verhoevenia, ja lisäksi hänellä on huono omatunto siitä, että viimeisillään raskaana oleva vaimo ei saa tarpeeksi omistautuvaa huomiota.

Koen romaanin ristiriitaisesti. Se on taidonnäyte lajin hallinnasta ja samalla tietyllä tapaa koko lajin kyseenalaistaja. Jotain ajetaan takaa sillä, että romaanissa etsitään murhaajaa, joka jäljittelee rikoskirjallisuudessa kuvattuja äärimmäisen julmia silpomisia, kidutuksia, verenvuodatuksia, suolenpätkimisiä ja raiskauksia.

Tässä he nyt istuvat kirjallisuuden suuren vääristävän peilin edessä. Millaisen totuuden se itse kullekin heistä kertoo?

Se kertoo minulle, että jännitys koukuttaa, vaikka se viedään vastenmielisyyden äärirajoille. Siitäkin olen varma, että rikoskirjallisuus johdattelee etsimään käsitettäviä syy-seuraussuhteita ja paha saa palkkansa -ajattelua, vaikka harvoin asiat ovat niin selkeitä. Senkin se huutaa, että dekkareiden kauheimmatkin verkikekkerit koittaa etäännyttää: tämä on VAIN kirjallisuutta. Yhtäkkiä Lemaitren kirjassa dekkarit eivät olekaan vain kirjallisuutta (vaikka ovatkin), kun romaanin häiriintynyt tappaja jäljittelee dekkarikuvauksia, jotta voi luoda myyvää rikoskirjallisuutta, johon voi sotkea faktan ja fiktion. Mutkikasta ja kauheaa.

Irène hämmentää minut. Fiktio-fakta-sotku kiehtoo, se ei, että motiiviksi melkein riittää vain tappajan tunteeton hulluus. Kirjallisesti romaani ei yllä kahden muun osan tasolle. Ensimmäinen osa usein onkin henkilöiden esittelyä, niin nytkin, kovin syvälle ei päästä, jatkossa sitten. Eivätkä edelleenkään suosikkejani ole dekkarit, jossa poliisi upotetaan osalliseksi rikosvyyhteen. Ymmärrän kyllä, ettei sarja olisi mitään ilman juuri tämän ensimmäisen osan Verhoeven-osallisuutta.

Alex ja Camille toimivat hienosti ilman, etten ollut lukenut Irèneä. Se on hyvin rakennetun dekkarin merkki: osat toimivat itsenäisesti. Nyt on Irène ahmaistu, pahimmat hirveydet harpottu ja kaikesta huolimatta lopussa järkytytty.

Tämän dekkarin luettuani tunnustan, että tietynlaista itsepetosta on hilpeiden ja kevyiden murhajuttujen lukeminen, viihtyminen sattuvasti sanailluissa surmajutuissa. Tiedän kyllä, että olen tolaltani vain jonkun aikaa, ja tartun hetken perästä kevytdekkareihin. Mutta tämän tulen muistamaan: Lemaitre ei hissuttele, vaan väkivalta näyttää ja tuntuu pahalta, sattuu parantumattomasti niihin, joita se edes vähän viistää.

irene

– –
Pierre Lemaitre
Irène
ranskan kielestä suomentanut Sinikka Aulanko
Minerva Crime 2016
dekkari
392 sivua.
Lainasin kirjan.

Rakkaudesta kirjoihin purskahti itkuun, Mummo matkalla luottaa Lemaitreen raakuusrevittelystä huolimatta ja Kulttuuri kukoistaa pitää Lemaitren lukijolle must-kirjana, vaikka ällöttää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 heinäkuun, 2016 · 5:27 am

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Poistan varmistimen, kun luen mainesanat ”kansainvälinen menestys”. Miksi? Onhan suosio todistus kirjan vetävyydestä, mutta dekkari- ja trillerimakuni ei aina mene yksiin markkinahumun kanssa. Siitä huolimatta testaan ”kansainvälistä suurmenestystä”: Jääkaksoset (Otava 2016).

Heti kärkeen totean, että S. K. Tremaynen trilleri toimii hyvin. Kaksostytöistään toisen menettänyttä pariskuntaa seurataan näkökulmaa vaihtaen. Äidin osuudet ovat minäkerrontaa, isän osuus näytetään kolmannessa persoonassa. Minuun aina näemmä vetoaa tällainen ristivalotus, ja tämä trilleri herkuttelee juuri sillä, miten puolisot käsittelevät kriisiä, toisiaan ja jäljelle jäänyttä tytärtä. Ja karmaisee oikeasti, kumpi kuusivuotiaista tyttäristä…

Jääkaksoset

Jännitystä luodaan melko epätavallisin keinoin: pariskunnan tulkinnat toisistaan, epäilykset ja negaatioiden kierrokset kasvavat sivu sivulta. Kun vielä ympäristöksi vakiintuu tuulen pieksemä pikkusaari Skotlannin rannikolla, lisääntyy kauhuun vivahtava tunnelma.

Ehkäpä siinä tapauksessa kunnon talvimyrsky sopisi kuvaan, loisi asianmukaisen taustan aina vain voimistuvalle järjettömyydelle. Sillä heidän elämänsä oli tätä nykyä yhtä melodraamaa. Tai ehkä jonkin sortin naamioteatteria. Ja he kaikki kolme olivat valepuvussa.

Kirja houkuttelee symppaamaan äitiä –  minäkerronnalla on sellainen vaikutus. Vähän ihmettelen hänen tapaansa ohittaa tyttären puheet tai sitten takertua niihin. Selittäviä tekijöitä on, sillä vaikenemistyylin viitataan periytyneen. Matkan varrella voi myös ihmetellä suosikkilapsipuheita, koulukohtelua ja… 

Mielenkiintoisesti minua heilutellaan välillä pitämään isästä, välillä ei. Lapsiraukkaa säälin ja mietin mielessäni, että kyllä meillä sote-palvelut tarjoaisivat kriisiterapiaa. Vai joko ovat säästöt purreet, ovatko myös Englanti-Skotlanti-akselilla? Realismi sikseen: trillerin tehokeinot ovat tässä kirjassa tarkkaan harkittu, ehkä liiankin laskelmoidusti, mutta antaa vain myrskyn myllertää ja paloittain paljastua pahat. 

Selkeä viihdemäisyys silottaa tarinan terävimmän kärjen, mutta kesäpäivän ratoksi Jääkaksoset sopii hyvin. Ei se kuumanakaan päivänä sula veteläksi, sillä koko ajan juonellisesti tapahtuu, ja salat selviävat säästeliäästi. Ja loppu keikauttaa onnistuneesti.

– – –

S. K. Tremayne
Jääkaksoset
suomentanut Oona Nyström
Otava 2016
trilleri
349 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

 

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 heinäkuun, 2016 · 4:34 am

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Osasto Q:n seuraan mielellään palaan. Kellarissa majailevan tutkimusryhmän selvitettäviksi päätyviä vanhoja rikoksia käsitellään mielestäni asianmukaisen karusti. Silti Jussi Adler-Olsenin otteessa on kosolti raikasta huumoria. Nyt siis sarjan viidennen osan kimppuun: Poika varjoista (Gummerus 2016).

Lohkaisut liityvät tilanteisiin, persooniin ja dialogiin. Huumori kohdistuu lähinnä tutkijaryhmään, jota johtaa Carl Mørk. Hänelle sattuu ja tapahtuu: kotona on hoidokkina halvaantunut kollega, vikkelä vuokralainen ja veltto poikapuoli. Lisäksi ex-vaimo piinaa ja muut naissuhteet hämmentävät. Tutkimusryhmän arvoitukselliset kollegat aiheuttavat yllätyksiä, ja ryhmään tungetaan uutta, avutonta märkäkorvaa. Ja se selvitettävä juttu, siinä on jos jotakin.

Poika varjoista

Osasto Q -sarjan tuttuun tyyliin tarinaa kerrotaan eri näkökulmista. Nyt seurataan Mørkin ohella lähinnä rikollisliigasta karkaava teini-Marcoa, jonka irtiottoa seuraa melkomoinen myräkkä.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa. Poika pystyi kaatamaan kaikki dominolaatat.

Sarja sivuaa usein yhteiskunnallisia teemoja, nyt aiheiksi nousevat alistava rikollisuuden väkivaltakulttuuri, paperittomat siirtolaiset ja kehitysapuhuijaukset. Rikosliigan mielivaltaisuus kuvaillaan kolkosti, muut teemat jäävät ohuiksi, etenkin verrattuna edelliseen romaaniin Tapaus 64.

Kerronta on varmaa ja yhteen kiertyviä juonia kuljetellaan kivasti. Viihdyn hyvin, vaikka mielestäni yli 550 sivua on liikaa. On hulppeita tilanteita, kiihtyvää takaa-ajoa ja nokkeluutta. Ravaamista on paljon, aineksia myös tungokseen asti afrikkalaisia lapsisotilaita myöten. Hyvin langat vedetään yhteen, silti vingun vaimeasti haarautumisesta.

Poika varjoista -dekkarin ehdottomasti parasta antia on omalaatuisten otusten osasto Q ja se sukkeluus, miten sitä kuvataan. Yhä suosikkini on Mørkin apuri, kamelijuttuja kertova ja salaisuuksiaan varjeleva Assad, todellinen mies varjoista. Myös ohikiitävissä sivuhahmoissa on herkkuja, eräskin silitysrautarouva hivelee. Kunnia kiinnostaville henkilöhahmoille!

– –
Jussi Adler-Olsen
Poika varjoista
suomentanut Katriina Huttunen
dekkari
553 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

29 kesäkuun, 2016 · 2:17 pm

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Milanon nukkemestari

Vera Valan dekkarisarja sopii Italiaan matkaavalle: nyt jo viiteen kaupunkireissuun on luettavaa. Viimeisimmän osan Milanon nukkemestari (Gummerus 2016) kaupunkia ei tarvitse arvailla. Oleellisia sattuu myös Gardajärven tienoilla. Minä luin kirjan Veronan reissuilla, siis lähiseuduilla – ja pistäydyin myös Gardalla.

He seisoivat parkkipaikalla ja katsoivat edessä levittäytyvää Gardajärveä. Valo kimpoili tyyneltä järvenselältä. Sinistä taivasta vasten piirtyvät rannikkomännyt ja auringonpaiste olivat kuin eri maailmasta usvaan kietoutuneeseen Milanoon verrattuna, vaikka välimatkaa oli lopulta vain hiukan yli sata kilometriä.


Valan Italia-sarjan päähenkilö on ollut Arianna de Bellis, suomalais-italialainen yksityisetsivä. Tässä osassa Arianna on perheellinen nainen, joka on siirtynyt psykologisiin tutkimustöihin. Hän myös liukuu hieman taka-alalle, sillä pappisveli Ares vie yhä enemmän tilaa. Se sopii hyvin. Ares on kiehtova hahmo, jolla on painostava menneisyys ja uskonkriisi:

Ja nyt hän asteli rajalle taas. Hitaasti, horjahdellen, osin kammoten, osin odottaen hetkeä, jolloin hän saattaisi jälleen pudota niin monta vuotta välttelemäänsä pimeyteen.

Milanon nukkemestari kuvaa ripirinnan Areksen henkilökohtaista horjuntaa ja rikostutkintaa. Ares saa Vatikaanin käskyn uudelleentulkita yhden sarjamurhatapauksen, josta on tuomittu katolinen pappi. Uusia uhreja tulee, vaikka tuomittu tekijä on vankimielisairaalassa. Arianna selvittää samaa juttua hieman eri näkövinkkelistä: hän on mukana tutkimusprojektissa, jota tehdään tuomitun papin säilöntäpaikassa. Lisäksi Ariannan menneisyys kummittelee.

Luettelenpa asiat, jotka langettavat hetkittäisen epäilyksen varjon lukuprosessiini. Kaikki kietoutuu Arianna-Ares-sisarusparin lähelle hieman liiallisesti. Ariannan unet selittävät menneisyyttä turhan suoraviivaisesti – tai sitten lukijaa harhautetaan olan takaa. Pahasti häiriintyneitä piisaa, silti taisin keksiä pahuusketjun pääjehun aika varhain.

Ja sitten hyvät uutiset: juoni ja kerronta sujuvat mainiosti. Kerronta perustuu siihen, että useiden henkilöiden näkökulmia vaihdellaan. Se koukuttaa kivasti ja laventaa asetelmia sekä horjuttaa yksioikoisia tulkintoja. Sisarusparissa on vetoa, sen verran epätavallinen tausta ja elämäntapa heillä on – vastaavanlaisia ei jännityskirjallisuudessa ole aiemmin nähty. Ja sitten ovat nämä tutkimattomat ihmisten pimeät puolet, tunteiden leimahdukset, kihelmöinnit, ennakoimattomat kemiat – ne kuvataan tehokkaasti.

Petos ei tarkoita, etteikö rakastaisi toista. Se on vain… joskus olemme niin viallisia, ettemme kykene tekemään oikein, vaikka kuinka haluaisimme.

Milanon nukkemestari sotkee hyvin romanttisia ja jännittäviä elementtejä, ja romatiikkaosuuksissa virettä pitää yllä sekä Ariannan että Areksen menneisyys ja tulevaisuus. Todella paha koukku ripustetaan jännärin loppuun. Siksi jännitän jo muutakin kuin sitä, mihin kaupunkiin seuraava osa sijoittuu.

– – –
Vera Vala
Milanon nukkemestari
Gummerus 2016
dekkari
329 sivua.
Ostin e-kirjana matkalukemiseksi Veronaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: