Välillä mietin nuortenkirjallisuuden määrittelyä. Päähenkilöinä on tyypillisesti nuoria, mutta voihan päähenkilöt olla muutenkin teinejä. Aiheet pyörivät nuorten ongelmissa, mutta mikseipä ne kiinnostaisi tai koskettaisi kaikkia. Kielellinen ja kerronnallinen variaatio venyy nuortenkirjoissa laidasta laitaan kuten kaikessa kirjallisuudessa. Teemat ja sanomat vaihtelevat myös.
No, ero ei ole suuri, mutta jotain täsmäiskumaista nuorille suunnatussa kirjallisuudessa on. Kirjailija Marisha Rasi-Koskinen muotoili yhdessä haastattelussa, että nuortenkirjoista täytyy löytyä toivoa. Kaipaa sitä aikuinen.
•
Johdattelusta itse asiaan! Elokuiseen dekkariputkeeni putkahti Ansu Kivekkään nuortenromaani Murto (Tammi 2025). Siinä kolme koulukotinuorta on hatkareissulla keskellä Suomea. Peruskouluikä ei estä kertojaa varastamasta poliisi-isän bemaria, ja toiminnan keskiöön päätyy ryöstökeikka autiolle järvenrantamökille. Pian se ei ole autio eivätkä nuoret hengaile siellä vain omassa porukassaan.
Kirjan minäkertojanuorukainen selostaa vetävänletkeästi tapahtumat, muistumat ja havaintonsa. Hän luonnehtii reissukumppaninsa Racun ja Luken elävästi, joten rosoisista rötöstelyhenkilöistä syntyy kiinnostava kolmikko. Kaikkia taustoittaa haavoittunut lapsuus ja nuoruus: kolmikko on johtanut lastensuojelun huomaan, myös kertoja, jolla on ns. kunnollinen koti. Kertojan poliisi-isä kyykyttää perhettä, nössöstä äidistä ei ole vastusta, ja vaari on johdatellut pojanpoikansa lain tuolle puolelle jo varhain.
•
Jännärijuoni tiivistyy romaanissa mainiosti, ja Kivekkään kirja etenee veijariromaanihenkisesti. Nuoret törmäävät niin ruumiiseen, huumekaippoihin kuin eksentrisiin hahmoihin, joilla on rikostaustaa. Joukossa on tapansa parantaneita ja pahentaneita. Tapahtumat liukuvat hyvin ja tuottavat sopivasti yllätyksiä. Nuorisolaisuuteen kumartavat kirjan kuvitus ja sarjakuvaosuudet.
Murto toimi mukavana liitososana elokuisessa jännäriputkessani.. Kaikesta aistii, että kirjailija on hahmojensa ja kerrontansa takana. Juonessa yhdistyvät järeä ja letkeys. Opetus näkyy selvänä mutta perusteltuna, ja nuorille suunnattu toivo kajastaa, ei ehkä kaikille mutta siten, että osviitta kelpo elämään erottuu, ja mikä parasta, se sujuu luontevasti. Mainio.
Kyllä aikuisen kannattaa säännöllisesti kurkistaa nuorisokirjallisuuteen: saa näköaloja teinimeininkiin – vaikka aikuiset sitä tuottavat.
Juha Rautaheimon ja Sari Rainion dekkarisarjan kolmas osa Vainajat vailla armoa (Siltala 2025) jatkaa sarjan omaperäistä tyyliä. Tapahtumat vievät noin 15 vuoden takaiseen Helsinkiin ja elämäntapaan sekä osoittaa, että kun kirjaa lukee nyt, se kertoo jo tavallaan menneestä maailmasta. Lisäksi sarja arvostaa vanhanaikaista charmia, johon liittyvät viittaukset klassikoihin, poliisipiiirissä etenkin komisario Palmuun.
Mortuí non silent -sarjan lukijan tulee orientoitua niin, ettei hän kaipaa nopeita siirtymiä, vilkasta toimintaa tai yllätystykitystä; ei kannata odottaa takaa-ajoja, pyssynpauketta tai verikekkereitä. Keskeistä on kerrassaan polveileva spekulointi sekä paneutuminen vihjeisiin ja keskusteluihin, jotka harvakseltaan muuttuvat kuulusteluiksi.
Kirjailijapari siis loihtii poikkeuksellisen verkkaista jännitykserrontaa, joka perustuu henkilökuvaukseen, kohtaamisiin ja tunnelmien tallennukseen. Siinä hyrisee hiljainen huumori, joka kehrää sanailun monipolvista juttulankaa.
•
Muun sarjan tapaan Vainajat vailla armoa seuraa oikeuslääkäri Viola Kaarion ja rikosylikonstaapeli Ville Karilan yhteistyötä ja ystävyyttä. Ystävyyden kylmä kausi jää nyt taakse ja solidaarisuus sen kuin syvenee, sillä Viola paljastaa menneisyytensä traumoja ja nykyisyytensä pelkoja. Yhä miellyttää se, että Villen privaatti on virkistävän tasa-painoista – ei siis tyypillistä dekkarimiesainesta ero- ja alkoholipulmineen. Ystävyksillä on myös ensimmäisestä sarjaosasta tuttu kekseliäs yhteinen ystävä, äveriäs ikämies Erkki Laine. Lisäksi kirja heruttelee henkilökuvia Villen poliisiporukoista.
Romaanin pääjuoni käynnistyy Tähtitorninmäeltä löytyvästä ruumiista, vie hoivakoti Manderleyhin ja sen eksentriseen väkeen sekä päätyy useamman kropan rikokseen. Romaanin tärkeitä teemoja löytyy perhesuhteista, joissa rakkautta ei riitä kaikille tai sitä pihdataan niin, etteivät positiiviset tunteet välity. Pääteeman rinnalla romaani käsittelee monia aiheita kuten muistisairauden moninaisia ilmenemismuotoja ja vanhustenhoidon tilaa.
Kaikissa kolmessa kirjassa on edennyt sivujuonena naisia naruttavan auervaaran tapaus, ja se etenee tässä osassa täydelliseen kostoon. Eli tärkeä teema on ihmisten rakkaudenkaipuu, joka tekee kaipaajat haavoittuviksi ja alttiiksi huijauksille, oli sitten rikas, koulutettu, älykäs tai millainen vain. Romaani lisäksi hehkuu rakkautta Helsinkiin, sillä sen asuinalueiden yksityskohdat ryydittävät kuvausta.
•
Romaani rakentuu eri näkökulmista, eli kerronnan zoomi vaihtuu rikostutkinnasta sekä Violan ja Villen elämänvaiheista myös sivuhenkilöiden tilanteisiin. Henkilörunsauden vuoksi kirja antaa moninaisen näkymän ihmispolojen elämään, jota värittävät ailahtelevat ajatukset ja tunteet.
Huomasin hieman väsähtäväni runsauteen, kiertely-kaarteluun ja toistoon perustuvaan kerrontaan, vaikka maltti kuvailussa toisaalta on viehättävää. Lukemiseenhan liittyy aina lukijan mielen- ja vireystila, joten jossain toisessa hetkessä olisin todennäköisesti vielä tätä myhäilevämmin viipyillyt kerronnan hitaissa kiemuroissa.
•
Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vainajat vailla armoa, Osa 3 – Mortuí non silent, Siltala 2025, 380 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Vietän elokuista dekkariputkea, jossa on jo ilmestynyt:
Lintusielu (Aula &Co. 2025) päättää Tuire Malmstedtin viisiosaisen Metso & Vauramo -sarjan. Edellisen osan traagiset tapahtumat vaikuttavat kirjan henkilöihin, ja sen sekä uuden rikostapauksen vuoksi leijuu melankolinen tunnelma.
Malmstedtin sarjan rikostapaukset usein kytkeytyvät kirjan poliisiyhteisön privaattiin, ja niin käy nytkin. Nyt kohdennus osuu yhden vaikeaan lapsuustaustaan ja toisen etenevään muistisairauteen. Jälkimmäinen hieman yllättää nopsalla etenemisellään.
Ehkä jonkin verran kirjassa näkyy se, että siinä viedään tietyllä tavalla asioita päätökseen sarjan loppuessa. Toisaalta romaanissa on uusia alkuja ja henkilöitä – ehkä ituja uuteen poliisisarjaan
•
Romaanin rikostapaus vaikuttaa sen tutkijoihin, koska tilanteen outous hämmentää: kuin tyhjästä ilmestyy puhumaton, tuntematon lapsi. Lisää sellaista tapahtuu, lisäksi murha. Melko epäuskottava vyyhti vaikenevine lapsineen paljastuu kauheaksi teoksi, sellaiseksi, jossa ihmisiltä on riistetty tulevaisuus ja jotain oleellista: mahdollisuus vuorovaikutukseen.
Kirja sisältää kipeitä, tärkeitä teemoja ihmisen haavoittuvuudesta sekä vapaudenriiston ja väkivallan epäinhimillisistä tuhoista sukupolvesta toiseen. Malmstedt kuljettaa juonta varmoin ottein eteenpäin, ja tyypillistä on, että eri aikatasot vuorottelevat. Tässä osassa kronologisesti etenevän rikostutkinnan katkaisee vanhat päiväkirjaotteet nuoren kokemuksista kotona ja koulukodissa.
Kahden päähenkilön, Matildan ja Elmon, elämät etenevät, ja heidän välityksellään voi seurata selviämistä vaikeista elämäntilanteista. Sen kummemmin juonta paljastamatta ja kauheuksia perkaamatta: päätösosa päätyy toivon tunnelmiin, lämpöön läheisistä.
Elina Backman sijoittaa kirjojaan eri puolelle Suomea, mikä on yksi sarjan kiinnostavia puolia. Helsingin lisäksi on käyty Hartolassa, Lapissa ja Kotkan saaristossa. Nyt on vuorossa lounainen Mathildedahl. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, mutta silti siellä muhii salaisuuksia.
Kuka pimeässä kulkee (Otava 2025) noudattaa rakenteeltaan muiden sarjan osien tapaa, eli podcastaaja Saana Havas paneutuu tahollaan selvittämättömään tapaukseen, ja hänen romanttisen kiinnostuksen kohteensa ja nykyinen kumppaninsa Jan ratkaisee Helsingissä ryhmänsä kanssa murhan tai muthia. Tässä romaanissa onnistuneesti ohitetaan liialliset yhteydet, eli pariskunta ponnistelee eri casen kanssa, ei sattumoisin saman.
Backman kirjoittaa sujuvaa juonijännitystä, jossa mukana kulkee päähenkilöiden elämän ja suhteen kehitys. Tämä osa näyttää jälleen kummankin työorientoituneisuutta mutta myös suhteeseen sitoutumisen tuomia tunnelmia – ja loppuyllätyksen. Hyvin kirjat ovat saaneet tutustumaan päähenkilöihin: lukijana ehkä eniten jännittää ja toivoo, että heidän suhteensa sujuisi hyvin.
Mathildedahlin asukkaat ja ympäristö tulevat vähitellen tutuiksi ja yllätetyiksi, ja se sujuu uskottavasti. Vanhasta katoamistapuksesta alkaa pienellä pöyhimisellä selvitä hämäryyksiä, joista Saana kiinnostuu ja huomaa sen herättävän levottomuutta. Saana selvittää ikävän tavallista tapausta, eli nuori tyttö joutuu uhriksi, kun taas tämän kirjan Helsinki-murhasarja-case on melko mielikuvituksellinen ja asetelmallinen.
Kumpikin rikostapaus – tai tapahtumaketju – saadaan mallikkaasti maaliin. Kirja sopi minulle hyvin lomajännitykseksi, ja eläydyin loppukesän maaseudun pimeneviin, salaperäisiin iltoihin.
•
Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee, osa 5 Saana Havas, Otava 2025, 284 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Vietän elokuista dekkariputkea, jossa on jo ilmestynyt yksi postaus:
Arttu Tuomisen uusi Kide-sarja käynnistyy romaanilla Alec (Otava 2025), ja aiemman sarjan Porin seudulta siirrytään 1990-luvun Lappiin ja sieltä nykyajan Helsinkiin. Nykyajassa selvitetään palkkamurhaajan täsmäiskua, kun taas Lapsissa on ollut aikanaan kunnon taistelusäpinät.
Kiinnostavasti keskeinen henkilö on teinityttö Liina, siis Sallassa lähellä Venäjän rajaa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Harvaan asutuilla kairoilla kavereita ei juuri ole, mutta Liina tutustuu salaperäiseen, vanhempiensa ikäiseen erakkoon Aleciin. Liinalla on myös kehitysvammainen kaveri ja hyvä harrastus, valokuvaus. Jälkimmäinen saa hänet pulaan.
Juoni tiivistyy Liinan perheen ympärille: talousvaikeudet, työpaineet ja uuden vauvan odotus kuormittavat. Perheen huomaamatta ympärillä kihisee kaunaa ja mustasukkaisuutta. Lisäksi Liinan isän Samin poliisiammatti tuo väkivallan vaaran lähelle, sillä alueella käydään huumesotaa. Hieman epäuskottavana pidän mittavaa räiskintäsotaa ruumiskasoineen, mutta fiktiossahan saa revitellä. Alecin salaperäisyys tuo kokonaisuuteen oman säikeensä ja taisteluvalmiuden.
•
Tuomisen teksti tallentaa tehokkaasti pohjoisen Suomen pakkastalvea, lumessa rämpimistä ja maantieteellisiä etäisyyksiä. Jännitteitä henkilöiden välillä kirja kasvattaa myös hyvin. Kerronnassa on jouhevuutta mutta myös kömpelöitä kompastuksia.
Juonivetoinen romaanin sisältää koukkuja. Yksi teema on ihmisen heikkous houkutusten edessä, kunniallisuuden ohuus muiden tunteiden hyökyessä yli. Siitä olisin toivonut astetta psykologisempaa henkilöotetta, mutta eipä se taida olla Tuomisen genren juttu. Kuten jo kirjoitin: Liina on kiinnostava henkilö ennen ja nyt, ja kirjan nykyaikataso lupaa tuleviin osaa lisää yllätyksiä älykkäästä Linasta ja selvittämättömistä kostoretkistä.
Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?
Tiina Martikainen: Verijäljet
Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.
Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.
Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti.
Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.
•
Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.
Kaisu Tuokko: Valhe
Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.
Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä.
Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.
Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee.
Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.
Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.
Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.
Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.
Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.
•
Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta.
Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.
Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.
•
Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.
Kirjabloggaajien dekkariviikkoon tarjoan kolmen kotimaisen kirjan lukukokemustiivistystä. Nämä jännärit ovat keskenään erilaisia mutta mikään niistä ei edusta rajuinta verikekkerigenreä. Dekkarithan tarjoavat viihdettä hyvinkin erilaisiin lukutarpeisiin, ja tässä valikoimassa tarjolla on lähinnä kevytjännitystä.
Mikko With: Banaani
Mikko With tiedetään kirjailijana, jonka tyylilajeihin kuuluu huumori. Siitä riittää ripauksia uutuusdekkariin Banaani (Myllylahti 2025). Romaani on saanut nimensä murhavälineestä: uhri syö banaanin, johon on kätketty uhrille vaarallista pähkinää.
Murhan tekotapa on uusi, mutta muuten dekkarista löytyy lajille tuttuja elementtejä. Murhaa tutkivat poliisit muodostavat sekalaisen seurakunnan, ja heidän privaattiaan kerrotaan sen verran, että lukija kiinnostuu heistä ja ryhtyy seuraamaan sarjaa. Poliisiporukkaa johtaa ärjyvä pomo. Nykytyypillisesti mukana on myös toimittaja samoilla apajilla. Vaan viihdyttävästi With sarjansa aloituksen rakentaa.
Päähenkilö rikoskomisario Aapo Hämäläinen pitäytyisi hallitussa päiväohjelman, mutta outo rikos ja törmääminen (sananmukaisesti) kiinnostavaan naiseen horjuttavat rutiineita. Räväkkä nuori kollega ”Kunkku” vaikuttaa itsevarmalta, mutta yksityinen puoli näyttää hänestä toisen puolen. Ruuhkavuosiaan elävän toimittajan Pyryn työ- ja kotielämä keikkuvat vaakalaudalla. Heissä riittää seurattavaa.
Within dekkarin kerronta etenee kepeänliukkaasti. Huumori hersyää henkilökuvauksesta ja tilanteista, ja se edistää myös henkilöihin tutustumista mukavasti. Rikollisen etsintä pöyhii inhimillisiä ihmeellisyyksiä, joita vähän vinksalleen taipuvista ihmisistä löytyy. Kesädekkariainesta!
•
Mikko With: Banaani, Myllylahti 2025, 7 tuntia 6 minuuttia, lukija Antti Paranko. Kuuntelin BookBeatissa.
Outi Pakkanen: Kylmä talo
Cosy-kirjailija Outi Pakkanen siirtää sarjansa päähenkilön Anna Laineen sivuun ja päästää hänet vain kerran kävelemään ohi kirjassa Kylmä talo (Otava 2024). Romaani sen sijaan paneutuu yhden juuri rempatun lauttasaarelaistalon asukkaiden ihmissuhteisiin.
Tavallinen elämä on täynnä pieniä draamanpoikasia, ainakin ihmiskohtaloita. On talon asioita seuraava leskirouva, on vanha pariskunta, jonka vaimo jyrää, on eristäytyvä puhetyöläinen, on säikky nuori nainen, on kaappihomo, on lapsiperhe lapsityranninneen jne. Kyllä heistä riittää sujuvakynäisen konkarin kehittää arjen piinatilanteita ilman murhiakin, mutta sellainenkin talon rappuun ilmaantuu.
Kylmä talo on kevyttä rikosviihdettä niin, että tilannetta kypsytellään ihan viime metrille – päätavoite vaikuttaa olevan henkilögallerian esittely. Eri näkökulmista lukija saa taustoja ja ituja ihmetellä, mitä kipupisteitä kunkin menneisyydessä tai nykyisyydessä lymyää, mitä tulee tapahtumaan ja miksi – sekä kuka on konna. Ja arjen konniahan on monella tasolla, mutta vain yksi ratkeaa murhaamaan. Sellaisesta kevytjännäri koostuu.
Martta Kaukosen kirjan Poissa (WSOY 2025) lukemista auttaa, jos on lukenut Terapiassa-sarjan kaksi aiempaa kirjaa. Uutuus kytkeytyy niihin ja jatkaa tuttujen henkilöiden elämän etenemistä ja menneisyyden möyhintää.
Keskiössä yhä on aiempien kirjojen päähenkilö, kovia kokenut nuori nainen Ira. Kauan sitten kuolleen Marja-äidin kohtalo vaivaa häntä, eikä isä Arto ole halukas kertomaan vaimovainaastaan eikä muutenkaan menneistä. Iran äiti oli aikoinaan missi ja feministinen kohukirjailija. (Hieman ihmettelen, ettei toimittajataustainen Ira käytä tiedonhaluunsa ammattitaitoaan esimerkiksi media-arkistojen setvitää.)
Pääjuoni kirjasta löytyy poliisivoimien entisestä voimanaisesta Kertusta, joka testamenttaa jäämistönsä Artolle. Kertun kertomus sitoo eri kertojien osat yhteen, sillä niitä yhdisävä teema kietoituu naisten kokeman väkivallan ympärille. Kerttu erikoistui auttamaan kotiväkivaltaa kokevia naisia ja löytämään naisiaan väkivaltaisesti kohtelevat miehet. Tässä työssä apuna toimivat Kertun alaiset, myös Esko, joka privaatissa oli Kertun miesystävä.
Eri kertoja- ja aikatasot loksahtelevat hyvin paikoilleen, ja Kaukosen käsittelytavassa viehättää omaperäiset vinkkelit teemoihin. Pieni hämäryys siellä täällä hiukan hämmentää: mietin usein, kuinka paljon minun täytyisi ymmärtää suhteessa sarjan osiin 1 ja 2.
Pikantti yksityiskohta pompahtaa henkilöiden nimeämisestä: Kaukonen selvästi panostaa henkilöiden epätavallisiin sukunimiin. Muuten ei Kaukosen sarja kallistu huumorin puolelle. Jännitys on psykologista ja henkilöiden paikka maailmassa kohtalonomainen.
•
Martta Kaukonen: Poissa, WSOY 2025, 134 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tämän vuoden alkupuolen työkiireitä olen katkonut silloin tällöin ajanvietekirjoilla. Vaikka minua hiertää, että kulutan vapaa-aikaa murhista lukemalla, tartun silti dekkareihin ja jännäreihin välipaloina. Välillä mittani tulee täytyy ja toivon genreen muitakin aiheita kuin nuorten naisten murhia. Toivoisin lisää taidevarkauksia, huijauksia ja muitakin rikosvyyhtejä kuin pakotettuja hengenlähtöjä.
Tässä kolme ulkomaista jännäriä, joissa ei nuori nainen menetä henkeään – noin niin kuin otantana tarjonnasta. Kytkin ne kimpaksi kirjasomen dekkariviikon kunniaksi.
Donna Leon: Mitä kylvät
Guido Brunetti liikkuu taas verkkaisesti Venetsian kujilla ja kanaaleilla. Hän aterioi perheen parissa, ihailee varmaa vaimoaan, kuuntelee teinejään ja ahtaa ruokapöydässä rouvansa herkkuja. Luonnollisesti hän lukee antiikin klassikoista, joista hän peilaa nykykotkotuksia antiikin ikiaikaisiin totuuksiin.
Mitä kylvät siis kuuluu sarjaan ”sitä saat mitä tilaat”. Leon ei petä. Leonin kirjojen juoneen kuuluu aina perheasioiden lisäksi joku inhimillinen dilemma, tässä romaanissa yhden työkaverin osoittautuminen homoksi ja siihen suhtautumisen suojeleminen.
Romaanin rikosjuoni vie miettimään sarjan joka osassa jotain yhteiskunnallista teemaa. Tässä romaanissa se on ikiaikaisten, arvostettujen aatelissukujen ja heitä palvelevien palvelijoiden aseman eriarvoisuus sekä maahanmuuttajien tilanne.
Leon rakentaa vakaasti Brunettin maailmaa ja maailmankatsomusta. Ei mitään uutta, mutta tuttua ja turvallista, luotettavaa ja inhimillistä.
•
Donna Leon: Mitä kylvät. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Matkku Päkkilä ja Kaijamari Sivill, Otava 2024, 188 sivue eKirjana. Luin Book Beatissa.
Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatar
Robert Thorgood kehittelee cosy-sarjaansa, jossa poliisin apuna murhia setvii naiskolmikko: eläköitynyt, ikääntynyt nokkela nainen (Judith), papin rouva (Becks) ja koirien ulkoiluttaja (Suzie). Virkeyttä henkilökuvaukseen tuo päähenkilöiden erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet. Murhien lisäksi virittää jännite poliisivoimiin, joskin romaanissa Myrkkyjen kuningatar naiskolmikon poliisiapu virallistetaan.
Myrkkyjen kuningatar varioi suljetun huoneen myysteriä. Pieni kuntapäättäjien joukko kokoontuu ja yksi kuolee. Silminnäkijänä sattumalta istuu Suzie, naiskolmikon koiranulkoiluttajajäsen, joka suunnittelee talonsa laajennusta kapselihotelliksi.
Jännäri perustuu epäiltyjen taustojen pöyhintään ja siihen, että kaikista löytyy aina jotain epäilyttävää. Ihan kelpo eteneminen kirjassa on, mutta minusta kolmannessa osassa on jotain väsynyttä, liikaa täytettä, äkkikäänteitä ja turhan nokkela loppujuonittelu. Vaan kyllä tästäkin ihan viihdyttävä tv-sarjan tuotantokausi tullee, kuten ensimmäisistäkin. Ainakin ensimmäinen kirja taittui kivaksi tv-viihteeksi.
•
Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatas. Thamesjoes murhat osa 3, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2025, 207 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset
Luonnollisesti menestysjännärisyä Kivi, paperi, sakset on tekeillä elokuva. Kyllä kirja sellaiseksi sopii: aluksi kehitellään henkilöitä, henkilösuhteita ja juonta, sitten lopussa järjestetään yllätyksiä. Lisäksi viritellään piinaavaa tunnelmaa, jossa pilkistää kauhuelementtejä.
Paras kerrontaelemetti pikkuhiljaa kiristävälle tunnelmalle syntyy siitä, että kaksi kertojaa vuorottelee. Lisävire syntyy, että, toisen kertomus alkaa vuosia aiemmin, kun toinen kuvailee nykytilannetta. Tässä romaanissa vuosien takaa kerrontahetkeen etenee vaimo, joka tekee päiväkirjamerkinnän joka hääpäivä. Nykyhetken aviokriisissä kärvistelee pariskunta Adam ja Amelia.
Adam pyörii taidepiireissä, sillä hän on menestynyt elokuvakäsikirjoittaja, joka muokkaa ihailemansa skottikirjailijan kirjoja elokuviksi. Vaimo sen sijaan tekee työtä eläinhoitolassa. Eri piirit ja salaisuudet rapauttavat suhdetta, ja siihen lisääntyy jännityskerroksia.
Pidän romaania melko laskelmoituna, enkä pääse kiinni kirjan tunnetasoon, sillä en osaa ottaa niin tosissaan hääpäivien merkitystä kuin anglosaksinen populaarikulttuuri. Myönnän kyllä, että yllätykset ja tunnelma rakentuvat ammattilaistaidoin.
Joulukuun loppupuolen vapaa-ajat loppiaiseen saakka saivat minut tv:n ääreeen. Sarjatarjontaa riitti kiitettävästi. Näin runsaasti höttöä mutta myös koin elämyksiä.
Mieheni ja minun jouluperinteeseen kuuluu aina ns. joulusarja. Valikoimme hyviä arvioita tai muuten kiinnostusta herättävän sarjan joulun vieton ratoksi. Tänä vuonna se oli Sadan vuoden yksinäisyys.
Romaanina Sadan vuoden yksinäisyys on kuulunut nuoruuteni huippukokemuksiin. En voi lukea sitä uudelleen, jottei tunnemuisto pilaannu. Sarjan myötä totesin, että kovin vähän itse romaanin tapahtumista on jäänyt mieleeni – vain tunnelma. Sarja on komea toteutus, ja maagisen realismin väreily toteutuu siinä toimivasti. Yhden perheen ja kaupungin kehitys kantaa mukanaan tänäkin päivänä tuttua aatteellista kahtiajakoa, joka voi ryöpsähtää verikekkereiksi. Henkilöiden totisuus ja intohimoisuus kuvastaa hienosti sitä, että vaikka mukana on tyypittelyä ja tyylittelyä, mustavalkoisuutta ei kuvauksesta juuri löydy.
Voihan Sadan vuoden yksinäisyyttäkin tavallaan pitää jännärinä: käynnistyyhän se taposta. Ainakin se jännitti, miten romaani taipui tv-draamaksi. Joustavasti taipui! Koska luokittelu on kaukaa haettu, listaan aakkosjärjestyksessä joulukauteni kiinnostavimmat jännärit.
Bad Sisters
Noin vuosi sitten löysin ensimmäisen tuotantokauden sarjasta Bad sisters (Apple TV+). Joulunseudun viihdykkeeksi törmäsin toiseen tuotantokauteen, joka jatkui samalla idealla ja tempolla kuin ensimmäinen. Siispä selitän perusidean.
Perheen viisi sisarusta pitävät tiiviisti yhtä: kinaa, touhua ja päivittelyä seuraa aina ratkaisukeskeinen yhteistyö. Ratkaisukeskeisyys liittyy usein rikoksen suunnitteluun tai peittelyyn. Ensimmäisellä tuotantokaudella piti päästä eroon yhden siskon pahismiehestä, toisella tuotantokaudelle menneitä täytyi peitellä, ja lisäksi tapahtui tragedia, joka vaati selvittelyä ja lisäsi kierroksia uusille seuraamuksille, jotka taas edellyttivät peittelyä. Viihdekierre siis.
Bad Sisters -sarjassa rasituin välillä siskosten huudosta ja samalla polttoaineella toistuvaan menolon: tapahtuu jotain, joka pitää korjata, tulee kommellus, jota täytyy korjata, ja taas tapahtuuu kommellus, joka vaatii korjaamista ja salaamista. Jne. Kyllä, viihdyttävää mutta vähän itseään toistavaa. Sarjan pelastaa viihdykkeeksi yllätykset juonessa ja maukkaat sivuhenkilöt siskosten tuttavapiirissä ja poliisivoimissa.
Disclaimer
Olen ihaillut Cate Blanchettin näyttelijyyttä sitten Elizabeth l -elokuvasta (1998) lähtien. Fanitus säilyy tämänkin roolisuorituksen myötä. Hän on tosin ärsyttävän hermostunut, neuroottinen ja salaileva, mutta sellainenhan tämä roolihahmo on. Tätä kuuluisaa, palkittua dokumenttiohjaajaa piinaa menneisyyden tapahtuma, jossa hänen pieni poikansa oli hukkua.
Hienoa tässä sarjassa on se, että se on ns. vakava draama, joka kääntyy trilleriksi, ja lisäksi se, että katsoja ei voi tietää, mikä on totuus. Katsoja vietellään fiktion ”totuuteen”: takaumia menneeseen näytetään katkeroituneen henkilön kirjoittaman kostoromaanin pohjalta. Lisäksi käynnissä on tuhosuunnitelma dokumenttiohjaajan uran ja perheen murskaamiseksi. Kevin Kline vinksahtaneena kostajana hyytää.
Disclaimerin (Apple TV+) käsikirjoitus: se on toimivan kokonaisuuden ydin. Tämän draaman kässäri toimii, koska siinä on huolellista psykologista uskottavuutta, vaikka siinä kuvataan äärirajoja hipovia surun murtaneitten toimia, ja ohjaaja toteuttaa sen viimeistellysti. Onnistuneen lopputuloksen takuutekijöinä toimivat ammattitaitoiset näyttelijät ja hieno kuvausjälki ympäristöineen ja lavasteineen.
Murhat ja mindfulness
Murhat ja Mindfullness on saanut dekkarina kiitosta, mutta ohitin kirjan ja siirryin suoraan tv-draamaan (Netflix). Sarja ei naurattanut kertaakaan, mutta tempo vaikutti niin, että katsoin sen aika nopsaan. Noin puolen tunnin mittaiset jaksot pitivät kokonaisuuden jäntevänä. Katsojan täytyy kyllä täytyy sietää groteskia väkivaltaa.
Saksassa toimivan turkkilaismafian asianajaja toimii tapahtumien keskiössä. Hän haluaa pelastaa liittonsa ja olla parempi isä, joten hän taipuu ehdotuksiin löytää ratkaisua tietoisesta läsnäolosta, mindfulnes-harjoitteista. Sehän toimii! Tosin päähenkilö suuntaa tietoista ajattelua murhiin ja muuhun väkivaltaan pohjautuvaan toimintaan.
Minulle tulee hieman mieleen tapahtumarakentelusta Antti Tuomaisen mustan huumorin dekkarityyli, jossa päähenkilö joutuu vahingossa turmasta toiseen. Erona on se, että saksalaissarjassa päähenkilö tosiaan tietoisesti ajatellen ajautuu teosta toiseen. Yhteistä on se, että kalmoja kertyy.
Queen of Fucking Everything
Nyt ei tarvitse hävetä suomalaista tv-draamaa: ei ole kymmeniä sekunteja kestäviä ilmeettömiä toljottamisia, ei käsikirjoituksen löysyyttä tai epäjohdonmukaisuuksia eikä kökköä esittämistä (vrt. jähmeä, juonellisesti hajoava, pitkitetty ja haahuileva Konflikti). Ennen kaikkea käsikirjoitus ja näyttelijätyö kaikkineen (loistavat Laura Malmivaara, Katja Küttner, Janne Reinikainen ja Kristo Salminen ja muut) toimivat ilmiömäisesti: jippii! Ja vielä tämä ihme: sarja paranee osa osalta.
Arvokiinteistöjä myyvän Lindan elämä romahtaa ja kulissien ylläpito johdattaa naisen yllätyksellisestä teosta toiseen: yksi rikos johtaa toiseen. Rötöksiään Linda käy välillä tilittämässä vielä dementoituneenakin tunteettomalle äidilleen. Ehkä eniten ihailen Tiina Lymin käsikirjoitusta ja ohjausta siinä, että psykologiset perustelut löytyvät, mutta niitä ei järin paljon osoitella eikä jäädä niihin kiinni.
Vihainen, viisikymppinen nainen pääosassa virkistää, ja tv-kerronnan tehorytmi riemastuttaa. Lisäksi mukana on oivia leikkauksia tapahtumista ja ajasta toiseen. Tunnustaudun kyllä kukkahattutädiksi: ehkäpä vähempi kiroilu ei olisi vienyt mitään sisällöstä ja ilmaisusta (Sporan henkilöhahmoon kiroilu kyllä kuuluu). Muuten en muuta kuin ihaile, ja korostan: ilman omaperäistä ja loppuun asti hiottua käsikirjoitusta ei laatua synny. Nyt syntyi. Eläköön Yle ja Ylen kotimainen draamatuotanto – ja jatkukoon perusteettomista säästötoimista huolimatta!
P. S.
Käynnistän tällä tv-draamajutulla tammikuun alun dekkariputkiviikon.
Olen usein marraskuussa äitynyt postaamaan dekkareista. Ihmisen synkät puolet osuvat genretietoisesti vuodenajan pimeyteen.
Viikon viimeisenä loppuun saatettuna lukukokemuksena on myös dekkari, Eva FranzinOn lähtösi huoleton (suomentanut Ulla Lempinen, S&S 2024). Nimestä huolimatta huolettomuus on kaukana: heikkoihin kohtiin iskevä, manipuloiva ex-rouva ammutaan paljuun ystäväporukan rapujuhlien jälkeen. Rouvasta ja hänen perhesuhteistaan paljastuu huolestuttavia seikkoja, eikä ystävienkään elämä ole kupruja vailla.
Toinen pääjuoni kirjassa kulkee kahden polisiin perhe-elämän mukana: Anna Gladin ja Tomas-kollegan poika on nelivuotias, joten ruuhakavuodet työvuorojen ja päiväkotiarjen sekamelskassa koettelevat. Arjen asiat ovat tässä kirjassa makuuni. Muuten kirja sopi välipalaksi.
Myös muut dekkariputkeni lukukirjat olivat kaikki sarjojen osia:
Anneli Kanto: Kaivatut. Kolmas osa päättää hienosti Noora Näkijän selvitystarinat. Aihe on jo sinänsä tärkeä: paperittomat pakolaiset ja nousevan nuorison vastuuntunto. Inhimillisyys pahojen aikeiden ja tekojen vastakohtana antaa toivoa.
Satu Rämö: Rakel. Jatkuuko sarja? Ainakin jäi asioita kesken, vaikka muutamia Hildurin perheeseen liittyviä arvoituksia ratkesikin. Hildur pääsi edellistä osaa paremmin esille, mikä toimi hyvin. Hildurin äitiin kytkeytyvien salaisuuksien lisäksi romaanissa ruoditaan risteilyaluksen salattuja puolia.
Lilja Sigurðadóttir: Kuolonmustaa laavaa. Voi hyvänen aika näitä islantilaisia nimiä erikoismerkkeineen, tämä päähenkilökin, Áróra! No, kerronta kulkee liukkaasti, mutta tenkkapoo minulle on tulla kolmivuotiaan tytön suhteen, koska lapseen on siirtynyt päähenkilön siskovainaa. Se on romaanin yksi juonne, toinen on päähenkilön poliisirakastetun naapurin katoaminen.
Arttu Tuominen:Lavastaja. Delta-sarja päättyy hyytävään caseen. Deltalaiset kuvataan mainiosti, mutta murhaajan psykopatia alkaa käydä hermoilleni. Rohkea lopetus sarjalle kuitenkin!
Guillaume Musso: Elämä on romaani.Kate Atkinson onnistui upeasti vaihtoehtoisissa kertomuskerroksissa romaanissa Elämä elämältä. Musso pyrkii johonkin samankaltaiseen kirjailijateemaisen jännäritrilogiansa päätösosassa. Valitettavasti kirja tavallistuu loppua kohti.
Ragnar Jónasson: Sydäntalvi. Joulun blingbling saa synkkiä sävyjä maailman äärilaidalla, jossa majakan kivikkoon tippuu ihminen jos toinenkin. Ja kolmas. Sitä selvitetään Ari Thor -sarjassa, jossa nimihenkilö joutuu kaivelemaan varautuneesta mielestään isyys- ja perheasioita.
•
Lisään tähän vielä tuoreen lukutunteeni. Aloitin juuri toistamiseen Fred Vargaksen Adamsberg-sarjan ensimmäistä osaa Sinisten ympyröiden mies (suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2007). Kirja on valittu kirjapiirini joulukuun keskusteluaiheeksi.
Muutaman sivun lukemisen jälkeen minuun valui mielihyvän tunne: taitavan vivahteikas kieli, kerroksellinen kerronta, ilkikurisen huumorin pilke, henkilöt, arvaamattomuus, tyypittely sävykkäästi, henkilökuvauksen tarkkuus, vinksahtaneisuus kaunokirjallisin keinoin… Siinäpä dekkarityyliä minun makuuni. Joten maaliskuuta odotellessa, jolloin kymmenes Adamsberg-suomennos Varjojen tallaaja ilmestyy.
Mitä kummaa: dekkariputki osoittaa taas Islantiin!
Huomaan lukeneeni useita Ragnar Jónassonindekkareita, nyt vuorossa Ari Thor -sarjan neljäs osa Sydäntalvi (Tammi 2024). Vaikka kirjailijan tyylissä on pelkistävää henkeä ja nykivää kerrontaa, juoni vetää.
Sydäntalven jännärijuoni vetoaa alkuunsa minua perinteisenä suljetun tilan arvoituksena – tavallaan ja siksi, että epäiltyjä on rajatusti 3 – 4 ihmistä harvaan asutulla rantakolkalla, kivikkoon päätyvän jyrkänteen reunalla. Suljettuun tilaan sisältyy talon lisäksi majakka jyrkänteen reunalla. Terävien lohkareiden päälle on jo pudonnut kolmas saman perheen jäsen, joten on aika selvittää, mistä on kyse.
Romaani kuljettaa mukanaan Arin elämän käänteitä. Nyt hän on tulossa isäksi. Suhde tulevaan äitiin jatkuu kummallisen varovaisena ja veitsenteräisenä. Isyys merkitsee Arille itse- ja suhdetutkiskelun aikaa, ja lisäksi suku ja yhteys ihmisiin askarruttavat häntä. Se ryydittää kirjan psykologista otetta. Sen sijaan Arin entinen pomo Thomas jää kalvakaksi ja yksioikoiseksi.
Innostuin alun jämäkästä rajauksesta rikosratkonnassa, mutta vähitellen meno meni melko arvattavaksi. Arin rooli selvitystyössä ja pahan kaivuussa kyllä tuli selväksi: päähenkilövetoisuus ja hänen puolellaan pysyminen toisaalta vetoaa, toisaalta jähmettää. Romaani sijoittuu joulunaikaan, ja tuiskuava, tuulinen rannikko maailman reunalla sopii melankoliseen tunnelmaan, jota lumen lisäksi valaisee uusi elämä kaikkien kuolemien seassa.
P. S. Ragnar Jónasson Pimeys-romaanista on suoratoistossa kansainvälisesti tehty The Darkness -draamasarja. Konkariohjaaja Lasse Hälsström on sen takana, pääosassa Huldana Lena Olin. Ensimmäinen osa on nimensä mukainen: synkkää on. Vieraannuin, koska kaikki islantilaiset puhuivat englantia ja Huldan hahmo mököttää botox-huulet turpeina. Kyllä se pitäisi sietää fiktiossa mutta toisin kävi. Sarjan katsominen jäi ensimmäiseen jaksoon.
•
Ragnar Jónasson: Sydäntalvi, suomentanut englannin kielestä Antti Saarilahti, Tammi 2024, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ranskalaisdekkaristin Guillame MussonKirjailijatrilogian päätösosaan sopii tämä sitaatti:
– Luomisessa on olennaista, että kokeilee yhä vain uusia juttuja, jotka eivät välttämättä johda mihinkään tai joita ei tarvitse seurata loppuun asti.
Sitaatin johdattelemana odotan Elämä on romaani -kirjalta perusdekkaria suurempaa. Odotukset kutistuvat, mutta sitaattia romaani toteuttaa: luomista, kokeilua, tyssää loppua kohti.
•
Aiemmat Musson kirjailijasarjan dekkarit ovat olleet rikoksia ja ratkaisuja melko perinteiseen tapaan ketjuttavia niin, että menneisyys selittää tapahtumia. Niissä kirjailijuus on kuulunut kuvioon oleellisesti. Kirjaijuus korostuu tässä sarjan kolmannessa osassa suureksi luomisvoimaksi fiktiomaailmassa, tavalliseksi ihmispoloksi rakkaus”tosi”elämässä.
Ollakseen ranskalainen dekkaristi hänen romaaninsa tuntuvat jenkkiläisiltä, tosin kirjoissa on kytköksiä Amerikkaan ja siellä asumiseen. Elämä on romaani alkaa brooklynin maisemista, käväisee Korsikassa mutta parkkeeraa pariisilaiskortteleihin. Miljöö vaikuttaa mutta sitä merkittävämpi rooli annetaan rakenteelle, joka myötäilee pääteemaa.
Musson romaania ei voi millään muotoa pitää elämänmakuisena vaan paperinkahisevana kokeiluna leventää jäännitysgenreä. Moni asia osoitetaan lähestulkoon keksityksi. Tiivistän: kirjoitusjumissa jököttävä miesmenestyskirjailija kirjoittaa jännitysromaania, jossa on päähenkilönä naismenestyskirjailija. Kirjan mieskirjoittaja änkee mukaan romaaniinsa. Romaanin ja mieskirjailijan elämässä on yhtäläisyyksiä, mutta sekään ei riitä vaan romaanissa on eri tekstilajeja ja useita näkökulmia kirjailijan ns. tosielämästä, jota piinaa avioero ja tuska lapsen ja rakkauden menettämisestä.
Tavallaan kirjaan kehkeytyy kiinnostava kierre mutta se kuristuu omaan näppäryyteensä. Liian itsestään tietoinen kerronta lukuisine kirjallisuussitatteineen ja namedroppailuineen (ja inhokkini: asu-, desing- ja ulkonäkökuvauksineen) hyydyttivät minut. Hyvä yritys, mutta kompastuin.
•
Guillame Musso: Elämä on romaani, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2024, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Porilainen rikostutkintaryhmä Delta on tiettävästi tullut tiensä päähän. Arttu Tuomisen dekkari Lavastaja (WSOY 2024) on sarjan kuudes ja viimeinen osa.
Tuntuu kuin Tuominen olisi päästänyt käsijarrun irti. Se näkyy esimerkiksi kerronnassa, sillä poliisien jahtaaman Lavastaja-hepun vuodatukset kurottelevat korkeakirjallista kielen lentoa ja tyylikokeiluja lintuperspektiivistä shakespearelaiseen draamalähestymistapaan. Myös vakiohenkilöiden ajatuksia ja tunnelmia sekä yleensä havaintoja ryydittävät välillä hienostuneet kielikuvailut.
Aiemmissa osissa oli aina yksi deltalainen keskiössä, mutta Lavastajaa voi kutsua Delta-kollektiiviromaaniksi, sillä keskeiset henkilöt saavat nyt lähes yhtä suuren osuuden. Dramaturgisesti oivaltavasti kolmikko Jari – Linda – Henrik ovat saavuttaneet tai saavuttamaisillaan elämänsä hallintaan ja onnelta tuntuvaan tilaan. Sehän pistää pelkäämään pahinta, sillä Tuominen on onnistunut saamaan minut henkilöittensä puolelle.
Minun täytyy myöntää, että kuuntelin kirjan yhtä soittoa autoillen ja sen jälkeen kutoen, sillä loppuratkaisusta täytyi saada selvyys. Juoni rakentuu siis kovin koukuttavasti. Näin käy, vaikka dekkarissa on monia minua karkottavaa piirrettä: mielipuoli-sarjamurhaaja, etenkin ko. henkilön välihorinat, sekä poliisit itse uhattuina – puhumattakaan murhaajan groteskista surmien toteutustavasta. Ja täytyy vielä ylittää uskottavuusongelma, sillä rikosjuoni on todella asetelmallinen ja mielikuvituksellinen, viimeistä piirtoa myöten suunniteltu spektaakkeli.
Moni juonijuttu notkahtaa. Esimerkiksi poliisit eivät älyä selvittää heti alkuunsa yhden vuosien takaisen harrastajateatteriesityksen osallistujia tai balsamointiopin saaneita. Sen sijaan kirjassa kuvataan kiinnostavasti kolmen pääpoliisin erilaisia toimintatapoja ja persoonia. Esimerkiksi Henrik Oksman saa neurooseineen ja erityislahjakkuuksineen hyvin tilaa, ja Jari Paloviitaan osuu kuittailua mokistaan.
Lavastajassa on vanhaa, uutta ja sinistä (verisuonet), muttei ymmärrykseni mukaan lainattua. Runsas, traaginen, hurja ja vaiherikas tutkinta päättyy ylidramaattisesti. Ei mikään vaatimaton lopetus suositulle sarjalle, vaikka (tai siksi että) tekee överit.
•
Arttu Tuominen: Lavastaja. Osa 6 – Delta, WSOY 2024, 8 tuntia 44 minuuttia äänikirjana, lukija Ville Tiihonen. Kuuntelin BookBeatissa.
Marraskuun dekkariputkessa olen postannut viimeksi Satu RämönRakel-romaanista, jossa toimitaan Islannin kiehtovassa ympäristössä. Sitä ennen postasin Anneli KannonKaivatut-romaanista. Niistä löydän yhteyksiä Lilja SigurðardóttirinKuolonmustaa laavaa -jännäriin.
Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -kirjasarjasta olen postannut osa kerrallaan. Rämöön se yhdistyy Islanti-ympäristön ja perhe-asioiden vuoksi. Kantoon linkki on väljä mutta yllättävä: Kuolonmusta laava -romaanissa on kontakti yliluonnolliseen; Kannon romaanissahan vilahtaa selvännäkijyys.
Sigurðardóttir yllättää ainakin minut: kolmevuotiaan mieleen on siirtynyt Áróran sisar, eli päähenkilölle varmistuu oudosti, että sisko on kuollut. Aiempien osien punainen lanka on seurannut tiukkoja siskoetsintöjä. Ne saadaan päätökseen, mutta en paljasta muuta kuin, että kaikille ottaa koville (myös lukijalle) pähkäillä, mitä tämä lapsen haudantakainen puhe oikein on.
Toinen juoniosuus seuraa Áróran miesystävän naapurin katoamista. Dragqueen Lady Gúgúlú osoittautuu melkomoiseksi salailijaksi, ja hänen taustansa ylittää mielikuvituksen. Áróran ja poliisirakas-Daníel joutuvat Ladyn takia kiperiin tilanteisiin, kun he saavat selville Ladyn menneisyyden ja jo sitä ennen.
Tapahtumat hipovat epäuskottavuutta kuten myös lopun kiihtyvät käänteet. Viihdyn silti ja jään odottamaan kahdeksatta osaa (linkki sarjan aikaisempiin postuksiini). Vaikka monet arvoitukset ratkeavat, jää yksi ydinkysymys vastauksetta – ja tuliperäinen maa ja kuuma laava jäävät höyryämään.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 