Aihearkisto: Dekkariputki

23 marraskuun, 2024 · 6:07 am

Dekkariputkeni 2024 koonti

Olen usein marraskuussa äitynyt postaamaan dekkareista. Ihmisen synkät puolet osuvat genretietoisesti vuodenajan pimeyteen.

Viikon viimeisenä loppuun saatettuna lukukokemuksena on myös dekkari, Eva Franzin On lähtösi huoleton (suomentanut Ulla Lempinen, S&S 2024). Nimestä huolimatta huolettomuus on kaukana: heikkoihin kohtiin iskevä, manipuloiva ex-rouva ammutaan paljuun ystäväporukan rapujuhlien jälkeen. Rouvasta ja hänen perhesuhteistaan paljastuu huolestuttavia seikkoja, eikä ystävienkään elämä ole kupruja vailla.

Toinen pääjuoni kirjassa kulkee kahden polisiin perhe-elämän mukana: Anna Gladin ja Tomas-kollegan poika on nelivuotias, joten ruuhakavuodet työvuorojen ja päiväkotiarjen sekamelskassa koettelevat. Arjen asiat ovat tässä kirjassa makuuni. Muuten kirja sopi välipalaksi.

Myös muut dekkariputkeni lukukirjat olivat kaikki sarjojen osia:

Anneli Kanto: Kaivatut. Kolmas osa päättää hienosti Noora Näkijän selvitystarinat. Aihe on jo sinänsä tärkeä: paperittomat pakolaiset ja nousevan nuorison vastuuntunto. Inhimillisyys pahojen aikeiden ja tekojen vastakohtana antaa toivoa.

Satu Rämö: Rakel. Jatkuuko sarja? Ainakin jäi asioita kesken, vaikka muutamia Hildurin perheeseen liittyviä arvoituksia ratkesikin. Hildur pääsi edellistä osaa paremmin esille, mikä toimi hyvin. Hildurin äitiin kytkeytyvien salaisuuksien lisäksi romaanissa ruoditaan risteilyaluksen salattuja puolia.

Lilja Sigurðadóttir: Kuolonmustaa laavaa. Voi hyvänen aika näitä islantilaisia nimiä erikoismerkkeineen, tämä päähenkilökin, Áróra! No, kerronta kulkee liukkaasti, mutta tenkkapoo minulle on tulla kolmivuotiaan tytön suhteen, koska lapseen on siirtynyt päähenkilön siskovainaa. Se on romaanin yksi juonne, toinen on päähenkilön poliisirakastetun naapurin katoaminen.

Arttu Tuominen: Lavastaja. Delta-sarja päättyy hyytävään caseen. Deltalaiset kuvataan mainiosti, mutta murhaajan psykopatia alkaa käydä hermoilleni. Rohkea lopetus sarjalle kuitenkin!

Guillaume Musso: Elämä on romaani. Kate Atkinson onnistui upeasti vaihtoehtoisissa kertomuskerroksissa romaanissa Elämä elämältä. Musso pyrkii johonkin samankaltaiseen kirjailijateemaisen jännäritrilogiansa päätösosassa. Valitettavasti kirja tavallistuu loppua kohti.

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi. Joulun blingbling saa synkkiä sävyjä maailman äärilaidalla, jossa majakan kivikkoon tippuu ihminen jos toinenkin. Ja kolmas. Sitä selvitetään Ari Thor -sarjassa, jossa nimihenkilö joutuu kaivelemaan varautuneesta mielestään isyys- ja perheasioita.

•

Lisään tähän vielä tuoreen lukutunteeni. Aloitin juuri toistamiseen Fred Vargaksen Adamsberg-sarjan ensimmäistä osaa Sinisten ympyröiden mies (suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2007). Kirja on valittu kirjapiirini joulukuun keskusteluaiheeksi.

Muutaman sivun lukemisen jälkeen minuun valui mielihyvän tunne: taitavan vivahteikas kieli, kerroksellinen kerronta, ilkikurisen huumorin pilke, henkilöt, arvaamattomuus, tyypittely sävykkäästi, henkilökuvauksen tarkkuus, vinksahtaneisuus kaunokirjallisin keinoin… Siinäpä dekkarityyliä minun makuuni. Joten maaliskuuta odotellessa, jolloin kymmenes Adamsberg-suomennos Varjojen tallaaja ilmestyy.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,

22 marraskuun, 2024 · 7:25 am

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi 

Mitä kummaa: dekkariputki osoittaa taas Islantiin!

Huomaan lukeneeni useita Ragnar Jónassonin dekkareita, nyt vuorossa Ari Thor -sarjan neljäs osa Sydäntalvi (Tammi 2024). Vaikka kirjailijan tyylissä on pelkistävää henkeä ja nykivää kerrontaa, juoni vetää.

Sydäntalven jännärijuoni vetoaa alkuunsa minua perinteisenä suljetun tilan arvoituksena – tavallaan ja siksi, että epäiltyjä on rajatusti 3 – 4 ihmistä harvaan asutulla rantakolkalla, kivikkoon päätyvän jyrkänteen reunalla. Suljettuun tilaan sisältyy talon lisäksi majakka jyrkänteen reunalla. Terävien lohkareiden päälle on jo pudonnut kolmas saman perheen jäsen, joten on aika selvittää, mistä on kyse.

Romaani kuljettaa mukanaan Arin elämän käänteitä. Nyt hän on tulossa isäksi. Suhde tulevaan äitiin jatkuu kummallisen varovaisena ja veitsenteräisenä. Isyys merkitsee Arille itse- ja suhdetutkiskelun aikaa, ja lisäksi suku ja yhteys ihmisiin askarruttavat häntä. Se ryydittää kirjan psykologista otetta. Sen sijaan Arin entinen pomo Thomas jää kalvakaksi ja yksioikoiseksi.

Innostuin alun jämäkästä rajauksesta rikosratkonnassa, mutta vähitellen meno meni melko arvattavaksi. Arin rooli selvitystyössä ja pahan kaivuussa kyllä tuli selväksi: päähenkilövetoisuus ja hänen puolellaan pysyminen toisaalta vetoaa, toisaalta jähmettää. Romaani sijoittuu joulunaikaan, ja tuiskuava, tuulinen rannikko maailman reunalla sopii melankoliseen tunnelmaan, jota lumen lisäksi valaisee uusi elämä kaikkien kuolemien seassa.

P. S. Ragnar Jónasson Pimeys-romaanista on suoratoistossa kansainvälisesti tehty The Darkness -draamasarja. Konkariohjaaja Lasse Hälsström on sen takana, pääosassa Huldana Lena Olin. Ensimmäinen osa on nimensä mukainen: synkkää on. Vieraannuin, koska kaikki islantilaiset puhuivat englantia ja Huldan hahmo mököttää botox-huulet turpeina. Kyllä se pitäisi sietää fiktiossa mutta toisin kävi. Sarjan katsominen jäi ensimmäiseen jaksoon.

•

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi, suomentanut englannin kielestä Antti Saarilahti, Tammi 2024, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 marraskuun, 2024 · 7:27 am

Guillame Musso: Elämä on romaani

Dekkariputki suuntautuu nyt Ranskaan.

Ranskalaisdekkaristin Guillame Musson Kirjailijatrilogian päätösosaan sopii tämä sitaatti:

– Luomisessa on olennaista, että kokeilee yhä vain uusia juttuja, jotka eivät välttämättä johda mihinkään tai joita ei tarvitse seurata loppuun asti. 

Sitaatin johdattelemana odotan Elämä on romaani -kirjalta perusdekkaria suurempaa. Odotukset kutistuvat, mutta sitaattia romaani toteuttaa: luomista, kokeilua, tyssää loppua kohti.

•

Aiemmat Musson kirjailijasarjan dekkarit ovat olleet rikoksia ja ratkaisuja melko perinteiseen tapaan ketjuttavia niin, että menneisyys selittää tapahtumia. Niissä kirjailijuus on kuulunut kuvioon oleellisesti. Kirjaijuus korostuu tässä sarjan kolmannessa osassa suureksi luomisvoimaksi fiktiomaailmassa, tavalliseksi ihmispoloksi rakkaus”tosi”elämässä.

Ollakseen ranskalainen dekkaristi hänen romaaninsa tuntuvat jenkkiläisiltä, tosin kirjoissa on kytköksiä Amerikkaan ja siellä asumiseen. Elämä on romaani alkaa brooklynin maisemista, käväisee Korsikassa mutta parkkeeraa pariisilaiskortteleihin. Miljöö vaikuttaa mutta sitä merkittävämpi rooli annetaan rakenteelle, joka myötäilee pääteemaa.

Musson romaania ei voi millään muotoa pitää elämänmakuisena vaan paperinkahisevana kokeiluna leventää jäännitysgenreä. Moni asia osoitetaan lähestulkoon keksityksi. Tiivistän: kirjoitusjumissa jököttävä miesmenestyskirjailija kirjoittaa jännitysromaania, jossa on päähenkilönä naismenestyskirjailija. Kirjan mieskirjoittaja änkee mukaan romaaniinsa. Romaanin ja mieskirjailijan elämässä on yhtäläisyyksiä, mutta sekään ei riitä vaan romaanissa on eri tekstilajeja ja useita näkökulmia kirjailijan ns. tosielämästä, jota piinaa avioero ja tuska lapsen ja rakkauden menettämisestä.

Tavallaan kirjaan kehkeytyy kiinnostava kierre mutta se kuristuu omaan näppäryyteensä. Liian itsestään tietoinen kerronta lukuisine kirjallisuussitatteineen ja namedroppailuineen (ja inhokkini: asu-, desing- ja ulkonäkökuvauksineen) hyydyttivät minut. Hyvä yritys, mutta kompastuin.

•

Guillame Musso: Elämä on romaani, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2024, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Romaani

Avainsanat:

20 marraskuun, 2024 · 7:00 am

Arttu Tuominen: Lavastaja

Dekkariputki jatkuu!

Porilainen rikostutkintaryhmä Delta on tiettävästi tullut tiensä päähän. Arttu Tuomisen dekkari Lavastaja (WSOY 2024) on sarjan kuudes ja viimeinen osa.

Tuntuu kuin Tuominen olisi päästänyt käsijarrun irti. Se näkyy esimerkiksi kerronnassa, sillä poliisien jahtaaman Lavastaja-hepun vuodatukset kurottelevat korkeakirjallista kielen lentoa ja tyylikokeiluja lintuperspektiivistä shakespearelaiseen draamalähestymistapaan. Myös vakiohenkilöiden ajatuksia ja tunnelmia sekä yleensä havaintoja ryydittävät välillä hienostuneet kielikuvailut.

Aiemmissa osissa oli aina yksi deltalainen keskiössä, mutta Lavastajaa voi kutsua Delta-kollektiiviromaaniksi, sillä keskeiset henkilöt saavat nyt lähes yhtä suuren osuuden. Dramaturgisesti oivaltavasti kolmikko Jari – Linda – Henrik ovat saavuttaneet tai saavuttamaisillaan elämänsä hallintaan ja onnelta tuntuvaan tilaan. Sehän pistää pelkäämään pahinta, sillä Tuominen on onnistunut saamaan minut henkilöittensä puolelle.

Minun täytyy myöntää, että kuuntelin kirjan yhtä soittoa autoillen ja sen jälkeen kutoen, sillä loppuratkaisusta täytyi saada selvyys. Juoni rakentuu siis kovin koukuttavasti. Näin käy, vaikka dekkarissa on monia minua karkottavaa piirrettä: mielipuoli-sarjamurhaaja, etenkin ko. henkilön välihorinat, sekä poliisit itse uhattuina – puhumattakaan murhaajan groteskista surmien toteutustavasta. Ja täytyy vielä ylittää uskottavuusongelma, sillä rikosjuoni on todella asetelmallinen ja mielikuvituksellinen, viimeistä piirtoa myöten suunniteltu spektaakkeli.

Moni juonijuttu notkahtaa. Esimerkiksi poliisit eivät älyä selvittää heti alkuunsa yhden vuosien takaisen harrastajateatteriesityksen osallistujia tai balsamointiopin saaneita. Sen sijaan kirjassa kuvataan kiinnostavasti kolmen pääpoliisin erilaisia toimintatapoja ja persoonia. Esimerkiksi Henrik Oksman saa neurooseineen ja erityislahjakkuuksineen hyvin tilaa, ja Jari Paloviitaan osuu kuittailua mokistaan.

Lavastajassa on vanhaa, uutta ja sinistä (verisuonet), muttei ymmärrykseni mukaan lainattua. Runsas, traaginen, hurja ja vaiherikas tutkinta päättyy ylidramaattisesti. Ei mikään vaatimaton lopetus suositulle sarjalle, vaikka (tai siksi että) tekee överit.

•

Arttu Tuominen: Lavastaja. Osa 6 – Delta, WSOY 2024, 8 tuntia 44 minuuttia äänikirjana, lukija Ville Tiihonen. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

19 marraskuun, 2024 · 7:29 am

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa

Marraskuun dekkariputkessa olen postannut viimeksi Satu Rämön Rakel-romaanista, jossa toimitaan Islannin kiehtovassa ympäristössä. Sitä ennen postasin Anneli Kannon Kaivatut-romaanista. Niistä löydän yhteyksiä Lilja Sigurðardóttirin Kuolonmustaa laavaa -jännäriin.

Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -kirjasarjasta olen postannut osa kerrallaan. Rämöön se yhdistyy Islanti-ympäristön ja perhe-asioiden vuoksi. Kantoon linkki on väljä mutta yllättävä: Kuolonmusta laava -romaanissa on kontakti yliluonnolliseen; Kannon romaanissahan vilahtaa selvännäkijyys.

Sigurðardóttir yllättää ainakin minut: kolmevuotiaan mieleen on siirtynyt Áróran sisar, eli päähenkilölle varmistuu oudosti, että sisko on kuollut. Aiempien osien punainen lanka on seurannut tiukkoja siskoetsintöjä. Ne saadaan päätökseen, mutta en paljasta muuta kuin, että kaikille ottaa koville (myös lukijalle) pähkäillä, mitä tämä lapsen haudantakainen puhe oikein on.

Toinen juoniosuus seuraa Áróran miesystävän naapurin katoamista. Dragqueen Lady Gúgúlú osoittautuu melkomoiseksi salailijaksi, ja hänen taustansa ylittää mielikuvituksen. Áróran ja poliisirakas-Daníel joutuvat Ladyn takia kiperiin tilanteisiin, kun he saavat selville Ladyn menneisyyden ja jo sitä ennen.

Tapahtumat hipovat epäuskottavuutta kuten myös lopun kiihtyvät käänteet. Viihdyn silti ja jään odottamaan kahdeksatta osaa (linkki sarjan aikaisempiin postuksiini). Vaikka monet arvoitukset ratkeavat, jää yksi ydinkysymys vastauksetta – ja tuliperäinen maa ja kuuma laava jäävät höyryämään.

•

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Docendo 2024, 165 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

18 marraskuun, 2024 · 7:34 am

Satu Rämö: Rakel – ja sananen somevyörystä

Dekkariputkeni jatkuu!

Satu Rämön Hildur-sarjan neljäs osa Rakel (Otava 2024) palaa pienen poikkeaman jälkeen yksinomaan Islannin maaperälle, ja on siten selvästi siellä, missä se parhaimmillaan on. Pienen maan verkostot ja Hildurin perheen salaisuudet pitävät kirjaa kompaktisti koossa.

Kolmannen osan Jakobin notkahduksesta noustaan. Jakobin perheongelmat tosin toimivat sivujuonena, mikä lutviutuu luontevasti mukaan. Päähuomio on nyt Hildurin äidin Rakelin elämän salaisuuksissa ja niiden osittaisesta avautumisesta niin Hildurille kuin lukijallekin. Romaanin murhat kytkeytyvät siihen. Risteilyalusten rantautuminen vuonoille tuottaa myös ratkaistavia tapauksia.

•

En lähtökohtaisesti ole kovin innostunut jännäreistä, joissa poliisipäähenkilön privaatti sotkeutuu jännärijuoneen. Rämö asettelee asiantilan niin, että lukija uskoo perheasioiden kuuluvan asiaan, ja sehän on ollut jutun juoni ensimmäisestä osasta asti.

Eniten innostun tässä neljännessä osassa siitä, että Hildurin persoona syvenee, ja kaikkiaan psykologinen ote on vahvistunut. Romaanin loppu esimerkiksi säväyttää: Hildurin henkilökohtainen ratkaisu välittyy jäyhän tehokkaasti, ja lisäksi viittaukset myös äidin arvoitukseen jäävät vielä askarruttamaan.

•

Totean siis, että Rakel nostaa minusta sarjan tasoa. Hildur oli ok-aloitus, joskin kerronnallisesti ja kielellisesti kömpelöhkö, kakkososasta Rosa ja Björk innostuin ensimmäistä enemmän, ja Jakobista jo sanoin sanaseni.

Varmaan monia hämmästyttää Rämön kirjojen suursuosio. Suotakoon se kirjailijalle: myyntimenestys, yleisöryntäys kirjailijahaastatteluissa, tv-sarja tulossa ja teatteriversio lavalla Turussa. Se kertokoon, että kirjallisuus yhä herättää kiinnostusta ja tunteita. Totta kai markkinointi vaikuttaa asiaan ja suosio ruokkii itseään.

Olen hieman ymmyrkäisenä seurannut viime aikojen kirjasome-keskustelua Rämön kirjoista. Kannanotot ovat äityneet melko teräviksi: ovatko sarjan kirjat hyviä vai huonoja ja onko kirjoittaja hyvä vai huono kertoja? 

Meitä lukijoita on moneksi ja makumieltymykset vaihtelevat. Toisille riittää vetävä päähenkilö ja juoni, toiset kaipaavat sävykästä ja kohottavaa kieltä. Jokaiselle varmasti riittää omaan makuun sopivaa kirjaviihdettä. On turha syyllistää lukijoita ”huonojen” kirjojen lukemisesta. Se on maku- ja katsantokanta-asia.

Siksi sallittakoon lukijoiden innostus Rämön kirjoihin: ne osuvat monen lukijan makuun – jos ei omaan, voi vain todeta ja kenties jopa asiallisesti perustella, miksi kirjojen tyyli ja kerrontatapa ei vetoa itseen. Eihän toisiin vetoa esimerkiksi suosikkieni Fred Vargasin, Håkan Nesserin tai Kate Atkinsonin jännitys.

Olisi aika ilahduttavaa, että kiihkeä vastakkainasettelu ja leimaaminen jäisi vähälle kirjallisuuskeskusteluissa. Sitä on tätä nykyä riittämiin kaikessa muussa polarisoinnissa.

•

Satu Rämö: Rakel, Otava 2024, 10 tuntia ja 48 minuuttia, lukija Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

17 marraskuun, 2024 · 11:06 am

Anneli Kanto: Kaivatut

Aloitan Kaivatuilla marraskuisen dekkariputkeni. Tällä viikolla putkahtelee dekkarijuttu toisensa perään.

Anneli Kannon Näkijä-sarjan kolmas osa Kaivatut (Crime Time 2024) jatkaa kutakuinkin toisen osan loppuratkaisusta. Jos haluat säästää paljastukseni, hyppää juttuni kahteen viimeiseen kappaleeseen. Tämän paljasta kaikille: Kannon jännärityyli on ihmisläheistä. Jännärijuonissa vaikuttavat pitkään kyteneet rikokset ja inhimilliset tragediat, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Silti viriää toivo: uhrien selviytyminen on mahdollista.

•

Olen kutsunut Kannon sarjan osia kevytjännäreiksi. Niissä on cosy-piirteitä siten, että poliisilla ei niissä ole järin merkittävää roolia, vaan rikostapahtumiin puuttuu selvännäkijä, taiteilijanimeltään Noora Näkijä. Sarjaa ryydittää Nooran sulkeutunut, salaileva persoona, jonka avautumista saa sarjan myötä seurata. Viehättävästi tämä kolmas osa vie sitä harppauksen eteenpäin.

Nooran elämä johdatellaan haurain huumorihiutalein jopa siihen pisteeseen, että hän hyväksyy halailun. Siihen johtaa avautuminen raikkaiden nuorten lukiolaistyttöjen elämänmyönteisyyteen ja auttamistahtoon. Lisäksi Noora ymmärtää ystävyyden merkityksen. Tällaiset suuret asiat siirtyvät ihmisenkokoisina romaanin kouraisevaan rikosjuoneen, josta on hyväntahtoisuus kaukana: kirja tutkii hyväksikäytön takana jäytävää itsekästä riistoa, silkkaa pahuutta. Siten kevytjännäriys kovenee.

Nooran luona asuva pohjoisen tyttö Aava on tutustunut paperittomaan pakolaistyttöön Minaan, joka katoaa. Oikeudentuntoinen Aava saa Nooran tapaamaan Minan isän Farzadin ja käynnistämään Minan etsinnän. Mina ja isänsä kuuluvat hazara-vähemmistöön, jota ei Suomi hyväksy pakolaisstatukseen. He ovat kuitenkin kuolemanvaarassa kotimaassan – ja nyt uhriasemassa pakomatkallaan.

Etsinnän lisäksi lukijalle selviää simultaanisti, mitä Minalle tapahtuu. Minan tilanne karmaisee. Kanto kuvaa paljaan karusti tilanteita, joissa hädänalaiselta riisutaan kaikki oikeudet, kun hyväksikäyttäjät näkevät ihmisessä vain tienaamistarkoitukset.

•

Kaivatut-romaanin rakenne sopii tehokkaasti jännäriin, sillä rikoksen uhrin ja sen selvittäjien vaiheet vuorottelevat. Se lisää kerronnan intensiteettiä ja saa lukijan kiihdyttämään lukutahtia: täytyy saada selville, kuinka rikoksen selvittelijöiden ja uhrin käy tahoillaan. 

Ehkä Noora Näkijän ja hänen kekseliäiden apureidensa – tai paremminkin vetureiden – selvitystöissä voi tapahtua onnenkantamoisia, mutta lopputulos palkitsee lukijan. Jos Kaivatut on sarjan viimeinen osa, sen näkemys ja päätös herättää toivoa kaiken maailman kaaoksen ja pahantahtoisten tapahtumien vyöryssä: on välittäviä ihmisiä, elämä jatkuu.

•

Anneli Kanto: Kaivatut, Crime Time 2024, 287 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla: kiitos.

Näkijä-sarjasta blogissani: Haihtuneet ja Saalistetut.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat: