Aihearkisto: Draama

Joulukuun loppupuolen vapaa-ajat loppiaiseen saakka saivat minut tv:n ääreeen. Sarjatarjontaa riitti kiitettävästi. Näin runsaasti höttöä mutta myös koin elämyksiä.

Mieheni ja minun jouluperinteeseen kuuluu aina ns. joulusarja. Valikoimme hyviä arvioita tai muuten kiinnostusta herättävän sarjan joulun vieton ratoksi. Tänä vuonna se oli Sadan vuoden yksinäisyys. 

Romaanina Sadan vuoden yksinäisyys on kuulunut nuoruuteni huippukokemuksiin. En voi lukea sitä uudelleen, jottei tunnemuisto pilaannu. Sarjan myötä totesin, että kovin vähän itse romaanin tapahtumista on jäänyt mieleeni – vain tunnelma. Sarja on komea toteutus, ja maagisen realismin väreily toteutuu siinä toimivasti. Yhden perheen ja kaupungin kehitys kantaa mukanaan tänäkin päivänä tuttua aatteellista kahtiajakoa, joka voi ryöpsähtää verikekkereiksi. Henkilöiden totisuus ja intohimoisuus kuvastaa hienosti sitä, että vaikka mukana on tyypittelyä ja tyylittelyä, mustavalkoisuutta ei kuvauksesta juuri löydy.

Voihan Sadan vuoden yksinäisyyttäkin tavallaan pitää jännärinä: käynnistyyhän se taposta. Ainakin se jännitti, miten romaani taipui tv-draamaksi. Joustavasti taipui! Koska luokittelu on kaukaa haettu, listaan aakkosjärjestyksessä joulukauteni kiinnostavimmat jännärit.

Bad Sisters

Noin vuosi sitten löysin ensimmäisen tuotantokauden sarjasta Bad sisters (Apple TV+). Joulunseudun viihdykkeeksi törmäsin toiseen tuotantokauteen, joka jatkui samalla idealla ja tempolla kuin ensimmäinen. Siispä selitän perusidean.

Perheen viisi sisarusta pitävät tiiviisti yhtä: kinaa, touhua ja päivittelyä seuraa aina ratkaisukeskeinen yhteistyö.  Ratkaisukeskeisyys liittyy usein rikoksen suunnitteluun tai peittelyyn. Ensimmäisellä tuotantokaudella piti päästä eroon yhden siskon pahismiehestä, toisella tuotantokaudelle menneitä täytyi peitellä, ja lisäksi tapahtui  tragedia, joka vaati selvittelyä ja lisäsi kierroksia uusille seuraamuksille, jotka taas edellyttivät peittelyä. Viihdekierre siis.

Bad Sisters -sarjassa rasituin välillä siskosten huudosta ja samalla polttoaineella toistuvaan menolon: tapahtuu jotain, joka pitää korjata, tulee kommellus, jota täytyy korjata, ja taas tapahtuuu kommellus, joka vaatii korjaamista ja salaamista. Jne. Kyllä, viihdyttävää mutta vähän itseään toistavaa. Sarjan pelastaa viihdykkeeksi yllätykset juonessa ja maukkaat sivuhenkilöt siskosten tuttavapiirissä ja poliisivoimissa.

Disclaimer

Olen ihaillut Cate Blanchettin näyttelijyyttä sitten Elizabeth l -elokuvasta (1998) lähtien. Fanitus säilyy tämänkin roolisuorituksen myötä. Hän on tosin ärsyttävän hermostunut, neuroottinen ja salaileva, mutta sellainenhan tämä roolihahmo on. Tätä kuuluisaa, palkittua dokumenttiohjaajaa piinaa menneisyyden tapahtuma, jossa hänen pieni poikansa oli hukkua.

Hienoa tässä sarjassa on se, että se on ns. vakava draama, joka kääntyy trilleriksi, ja lisäksi se, että katsoja ei voi tietää, mikä on totuus. Katsoja vietellään fiktion ”totuuteen”: takaumia menneeseen näytetään katkeroituneen henkilön kirjoittaman kostoromaanin pohjalta. Lisäksi käynnissä on tuhosuunnitelma dokumenttiohjaajan uran ja perheen murskaamiseksi. Kevin Kline vinksahtaneena kostajana hyytää.

Disclaimerin (Apple TV+) käsikirjoitus: se on toimivan kokonaisuuden ydin. Tämän draaman kässäri toimii, koska siinä on huolellista psykologista uskottavuutta, vaikka siinä kuvataan äärirajoja hipovia surun murtaneitten toimia, ja ohjaaja toteuttaa sen viimeistellysti. Onnistuneen lopputuloksen takuutekijöinä toimivat ammattitaitoiset näyttelijät ja hieno kuvausjälki ympäristöineen ja lavasteineen.

Murhat ja mindfulness

Murhat ja Mindfullness on saanut dekkarina kiitosta, mutta ohitin kirjan ja siirryin suoraan tv-draamaan (Netflix). Sarja ei naurattanut kertaakaan, mutta tempo vaikutti niin, että katsoin sen aika nopsaan. Noin puolen tunnin mittaiset jaksot pitivät kokonaisuuden jäntevänä. Katsojan täytyy kyllä täytyy sietää groteskia väkivaltaa. 

Saksassa toimivan turkkilaismafian asianajaja toimii tapahtumien keskiössä. Hän haluaa pelastaa liittonsa ja olla parempi isä, joten hän taipuu ehdotuksiin löytää ratkaisua tietoisesta läsnäolosta, mindfulnes-harjoitteista. Sehän toimii! Tosin päähenkilö suuntaa tietoista ajattelua murhiin ja muuhun väkivaltaan pohjautuvaan toimintaan.

Minulle tulee hieman mieleen tapahtumarakentelusta Antti Tuomaisen mustan huumorin dekkarityyli, jossa päähenkilö joutuu vahingossa turmasta toiseen. Erona on se, että saksalaissarjassa päähenkilö tosiaan tietoisesti ajatellen ajautuu teosta toiseen. Yhteistä on se, että kalmoja kertyy.

Queen of Fucking Everything

Nyt ei tarvitse hävetä suomalaista tv-draamaa: ei ole kymmeniä sekunteja kestäviä ilmeettömiä toljottamisia, ei käsikirjoituksen löysyyttä tai epäjohdonmukaisuuksia eikä kökköä esittämistä (vrt. jähmeä, juonellisesti hajoava, pitkitetty ja haahuileva Konflikti). Ennen kaikkea käsikirjoitus ja näyttelijätyö kaikkineen (loistavat Laura Malmivaara, Katja Küttner, Janne Reinikainen ja Kristo Salminen ja muut) toimivat ilmiömäisesti: jippii! Ja vielä tämä ihme: sarja paranee osa osalta.

Arvokiinteistöjä myyvän Lindan elämä romahtaa ja kulissien ylläpito johdattaa naisen yllätyksellisestä teosta toiseen: yksi rikos johtaa toiseen. Rötöksiään Linda käy välillä tilittämässä vielä dementoituneenakin tunteettomalle äidilleen. Ehkä eniten ihailen Tiina Lymin käsikirjoitusta ja ohjausta siinä, että psykologiset perustelut löytyvät, mutta niitä ei järin paljon osoitella eikä jäädä niihin kiinni. 

Vihainen, viisikymppinen nainen pääosassa virkistää, ja tv-kerronnan tehorytmi riemastuttaa. Lisäksi mukana on oivia leikkauksia tapahtumista ja ajasta toiseen. Tunnustaudun kyllä kukkahattutädiksi: ehkäpä vähempi kiroilu ei olisi vienyt mitään sisällöstä ja ilmaisusta (Sporan henkilöhahmoon kiroilu kyllä kuuluu). Muuten en muuta kuin ihaile, ja korostan: ilman omaperäistä ja loppuun asti hiottua käsikirjoitusta ei laatua synny. Nyt syntyi. Eläköön Yle ja Ylen kotimainen draamatuotanto – ja jatkukoon perusteettomista säästötoimista huolimatta!

P. S.

Käynnistän tällä tv-draamajutulla tammikuun alun dekkariputkiviikon.