Aihearkisto: Draama

Jane Austen 250 v. & Gun Britt Sundström: Suhteista parhain

Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.

Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.

Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.

Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses

On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.

Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:

”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”

Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.

Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.

Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus. 

Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.

Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Sörkka svengaa

Kapsäkin musiikkinäytelmä Sörkka svengaa vie 1920-luvun kapakkaan. Kansalaisodasta on kulunut jokunen vuosi, kieltolaki houkuttaa trokaamaan ja jazz-musiikki on tuloillaan. Nämä ilmiöt näyttäytyvä pienessä baarissa Sörnäisissä, jonne näytelmän tapahtumat sijoittuvat.

Kapakan omistaa laiskanpulskea miekkonen, joka on antanut työtilaisuuden köyhälle, kodittomalle Eevalle. Esityksen keskiöön nousevat Eevan unelmat ja avautuminen tulevaisuudelle. Esityksen alkupuolella työläistyttö-Eeva laulaa haikeasti haaveillen kadonneesta sulhasestaan, mutta lopussa jorataan uuden ajan flapper-naisten charlestonia. 

Kuva oikealla: Nils Krogell

Esityksen käsikirjoittaja Anneli Kanto noukkii iloiseksi leimatusta 20-luvusta monenlaista, ei vain ”ikkunat auki Eurooppaan” -avautumista. Esityksen pieneen baariin mahtuvat monet aikakauden ilmiöt ja myös tosielämän henkilöt. Toisaalta se tuottaa kavalkadimaisuutta, mutta sillä on myös toinen puoli: ajankuva valottuu, ristiriitaiset ilmiöt näyttäytyvät ja tahto edetä eteenpäin kansalaissodan kurimuksesta tulee esille. Jälkimmäisestä näyttäytyvät ääripäinä punaisten vankileireillä marinoitunut katkeruus ja oikeistosiiven fasisimi- ja heimoaateintoilu.

Ääripäät näkyvät henkilöissä muutenkin: Pimeiden pullojen jahtaaja piipahtaa baarissa, ja Algot Niska tuo salakuljetettua viinaa. Eevalla on katumenneisyys, mutta baarissa viihtyy myös veisaava diakonissa.

Tosielämän hahmot korostavat ajan ilmiöitä. Niska tulikin jo mainittua, muitakin pyrähti lavalle: Mika Waltari haukkaa ajan paheista palasia, Venny Soldan-Brofelt (miehensä Juhani Ahon kuoleman jälkeen) näyttäytyy esikuvana naisen vapaudesta, ja Dallapen perustaja tuo mukanaan uuden rytmin.

Eri ainekset liukuvat esitykseen sujuvasti. Tyylilaji vaihtelee farssista vakavien teemojen vilahdukseen. Tärkeänä pidän, että rakkauden nimissä ei hyväksytä puolinaista tai väkivaltaa. Moni henkilö tyypitellään mutta samalla hahmoissa on riemastuttavuutta kuten paheisiin lankeavassa Pelastusarmeijan diakonissassa. Näyttelijöiden suuhun sopii melko sujuvasti vanhan ajan stadin slangi.

Nimensä mukaisesti esitys svengaa: musisointi elävöittää ajanmukaisin sävelvivahtein, vaihtaa tunnelmia ja vie tarinaa myös eteenpäin. Näyttelijöiden laulu hivelee korvia, ja näyttelijöiden yhteislaulut kaikuvat komeasti. Kaikista osasista koostuu viihdyttävä esitys, jossa ensemble eläytyy 1920-luvun henkeen.

Musiikkiteatteri Kapsäkki & Greta Tuotanto: 

Sörkka svengaa, kantaesitys, ensi-ilta 5.11.2025

Käsikirjoitus: Anneli Kanto

Ohjaus ja dramatisointi: Reetta Ristimäki

Sävellys ja musiikin johtaminen: Marko Puro

Rooleissa: Kaarlo Haapalainen, Henrik Hammarberg, Juha Hostikka, Marko Puro, Elsa Saisio ja Hanna Vahtikari.

Lisää tekijöistä ja esityksestä: Kapsäkin kotisivut.

Sain lipun teatterista.

Tämä on esitysarvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Musiikki, teatteri

Heli Laaksonen: Ilone & Ilonhilaaja

Heli Laaksonen kirjoittaa kirjoja, joita julkaistaan, kuvataiteilee ja estradiesiintyy. Tätä syksyä ryydittää laaksoslainen väri-ilottelu sekä kirjana että kiertueena.

Ilone-kirjapari

Heli Laaksonen kuvittelee ja Elina Warsta kuvittaa, lopputuloksena on värejä sanoittava ja ilmaiseva kirjapari Ilone ja Ilone. Väriharjoituksia (Orava-kirjat 2025). Ensin mainittu täytyy värirunoista ja muista väriaiheisista teksteistä sekä Warstan kuvituksesta. Jälkimmäinen on värityskirja, jonka kukin voi täyttää mielensä mukaan.

Ilone-kirjan runot on kirjoitettu lounaisella lyhytsuomella taattuun tyyliin: runot pitävät kiinni väriteemasta, mutta runoilija Laaksosen omaperäisesti asioita havainnoiva ja yhdistelevä mieli järjestää yllättäviä asia- ja tunnelmayhdistelmiä. 

Runoissa tyypillistä on elollistaminen: erilaiset otukset ja kasvikunnan edustajat ajattelevat, puhuvat ja toimivat ihmisolentojen kera. Hevonen voi päästä rötköttämään sohvalle ja siemen saapua kevätjuhliin.

Kirjan alkupuolen runot loksahtelevat tiettyihin väreihin. Suosikkejani tässä hetkessä on kaksi runoa: ”Tul föli”, jossa inhokkivärini ruskea muuttuukin perin innostavaksi, ja ”Ko tonttu ei enä kestäny”, jossa yksi suosikkiväriestäni eli punainen elää kyllästyneen tonttu-ukon tunnelmissa. Värillä on väliä, mutta aina ei. Siitä sydämeen käyvästi muistuttaa runo ”Ihmise värine”. Tasa-arvoisuus saa siinä runossa pelkistetyn ja kauniin tiivistyksen.

Ilone-kirjan loppuosassa on monta runoa, jotka eivät pureudu vain yhteen väriin vaan joissa pohdituttaa ylipäätään elämänmeno. Lisäksi loppusivuilla kirja tarjoaa viihteellisen tieto-osuuden kutakuinkin yleiskielisesti väriopista ja muusta värimaailmaan kuuluvasta sekä kirjan murteesta.

Ja sitten: kirjan kuvitus, sen muodot, hahmot, värit ja sommittelu. Mitä silmäkarkkia! Warstan ja Laaksosen yhteistyö tuottaa saumattomasti toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden. Ei toista ilman toista. Nautinnollista.

Itselleni värit ovat tärkeitä, ja nautin aika räikeistä väreistä ja yhdistelmistä. Oli ilo kirjassa tutustua suosikkiväreihin mutta myös vierastamiini sävyihin. Jälkimmäisistä sain entistä enemmän irti, sillä hailakkuus muuttui kiinnostavaksi verbalisoinneissa kuten peessi tofunvalkoisena.

Kesällä kuulin jutun nelivuotiaasta Elmasta, joka siteeraa mummulleen ulkoa Heli Laaksosen runoja. Iloitsen Elman ja muiden 4 – 100 -vuotiaiden puolesta, että on ilmestynyt uutta ulkoa lausuttavaa tai kirjasta luettavaa. Ilone viehättää eritoten kokonaistaideteoksena. Ja vaikka olen vierastanut värityskirjoja, saatan avata puuvärilippaan ja alkaa täyttää tekijäparin liitännäisvihkosta Ilonen. Väriharjoituksia.

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Runoilijan värikäsityksiä. Orava-kirjat 2025, 71 sivua.

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Väriharjoiyuksia. Orava-kirjat 2025.

Sain kirjat kirjailijalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

Ilonhilaaja

Heli Laaksonen kiertää Suomea syksyllä 2025 Ilonhilaaja-keikoilla. Lokakuisena perjantaina hän saapui Helsingin Kannelmäkeen ja täytti Kanneltalon.

Esitys rakentuu Ilone-kirjan värimaailmasta. Rekvisiittana on värilippuja ja matkalaukut, jotka on maalattu eri värein. Matkalaukut toimivat esityksen teemarytmittäjinä. Oranssista aloitetaan, Hankkija-lippiksen värisistä muistoista, välillä käväistään mustassa, sillä sitä on kaikessa, ja lopuksi viihdytään vaaleansinisissä väärinkäsityksissä ja mokissa.

Käsikirjoitus koostuu Laaksosen rennosta stadup-tyylisestä jutustelusta ja runonluennasta. Arvostan suuresti tätä ainutlaatuista yhdistelmää monestakin syystä, ja tähdennän tässä niistä yhtä: runot elävät osana kaikkea muuta, ei erityisjuhlallisena kohottajana vaan juttujen rinnakkaisina ja arkihetkien virittäjinä. Sen lisäksi esitys herkuttelee sävyillä, sillä esiintyjän paljastukset hölmöilyistään naurattavat mutta muistot ja havainnot katoavaisuudesta lisäävät hupiin myös tummia juonteita.

Voin todeta, että väliajaton, kompakti kokonaisuus tarjoaa sitä, mitä se lupaa. Jopa perushapan seuralaiseni hymähteli ja valostui esityksen aikana, kenties hetkittäin jopa liikuttui. Siispä Ilonhilaaja pirskottaa hyvän mielen ja elossa olon tunnelmia. Sellaista tämä aika kaipaa.

Heli Laaksonen: Ilonhilaaja-esitys Kanneltalossa 17.10.2025.

Lisää esitystietoja runoilija-esiintyjän kotisivuilla.

Ostin lipun esitykseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Kapsäkki: Joskus liikaa, aina liian vähän

Oopperalaulaja Helena Juntuselta ilmestyi pari vuotta sitten omaelämäkerta, jonka hän kirjoitti Petri Tammisen kanssa, Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023). Sen tarinallinen, poukkoileva ja säeromaanityylinen kerronta myllää rouheasti elämäkertalajia. Enpä yllättynyt, että teos taipuu teatterilavalle.

Musiikkiteatteri Kapsäkin esityksen käsikirjoituksen on tehnyt Antti Rönkä ja musiikin säveltänyt Iiro Rantala. Kehyskertomus syntyy opperalaulajan odotushetkistä lentokentän baarissa, jossa baarimikko Kari-Pekka Toivonen jututtaa laulajaa. Nimihenkilö Juntunen lähinnä laulaa vastauksensa, mikä saa baarimikon pohtimaan, miksi oopperalaulu ja libretot ovat sellaisia kuin ovat. Samalla oopperalaulaja paljastelee paloja elämänvaiheistaan.

Viihdyttävä ja monipuolinen esitys tarjoillaan yleisölle kompaktina, väliajattomana kokonaisuutena. Kirjasta ja Juntusen elämästä on poimittu ydinkohtia: millaista on reissata joustamattoman työn perässä, millaista on ollut riekkua esitysten välitiloissa baareissa ja miten vaikuttaa julkinen työ, jossa taiteilija on vain niin hyvä kuin viimeisin kritiikki.

Laulajan arkitilanne matkakamppeissa korostaa eroa työhön opperalavoilla, joissa konservatiiviset konventiot kukoistavat, vaikka modernisoijiakin produktioissa pistäytyy. Kapsäkin esitys paneutuu laulutyön edellytyksiin sekä tilanteeseen, jossa ohjaajan ja sopraanon tyylit eivät kohtaa. Liminkalaislähtöinen tyttötyyppinen esiintyjä on tuon tuostakin saanut kokea olevansa vaihtelevasti liikaa tai liian vähän.

Kapsäkin esityksen katsojana ei ole mitää valittamista vajareista tai övereistä – kokonaisuus toimii. Helena Juntunen esittää itsensäkaltaista sopraanoa, täyttää lavan ja avaa kokemuksia, mikä jo sinänsä tuntuu hurjalta. Autofiktio estradilla säväyttää, sillä esityksen tyylikäs tyylittely torjuu tunteen tirkistelystä. Ja kyllä, Juntusen karisma pitää yleisön hyppysissään. 

Oopperalaulu helisee mutta toimii myös kontrastina, sillä Iiro Rantalan musiikki on ei-klassista. Fyygeli-kontrabasso-saksofoni-trion hiottu soitto myötäilee laulujen täpäkkää tarinointia, ja samalla kaikkien tekninen osaaminen saa tilaa. Kohokohtia on monia, esimerkiksi oopperatyyliä luonnehtiva ”Överiä”-laulu jää mieleen, ja Kari-Pekka Toivosen jylhä lauluosuus yllättää. 

Esitys virkisti väsyttävän viikon iltana. Opperaa vierastava kanssakatsojani ilahtui hänkin ja piti ooppera-annostusta kerrassaaan maittavana.

Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 9.10.2025

Käsikirjoitus: Antti Rönkä, alkuteos Helena Juntunen & Petri Tamminen

Rooleissa: Helena Juntunen & Kari-Pekka Toivonen

Ohjaus: Kari-Pekka Toivonen

Sävellys: Iiro Rantala

Muusikot: Iiro Rantala & Jukka Perko & Ville Herrala

Lavatekniikka: Max Marshall

Sain lipun teatterista. Tämä on esityksen arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Oppera, teatteri

Liane Moriarty: Täällä vain hetken & tv:n Viimeinen vuosipäivä

Australialainen Liane Moriarty parhaimmillaan osaa keikkua kepeänhauskan ja perimmäisiä kyntävän proosan välimaastossa. Tyypillistä hänen romaanilleen ovat naispäähenkilöt ja ihmissuhdekiemurat, jotka koskevat useita sukupolvia. Henkilöihin pureutuva kerronta koukuttaa seuraamaan tapahtumia ja tunnelmia. Yllätykset ja särmät viehättävät ja nostavat Moriartyn viihteen keskivertoa monipuolisemmaksi.

Omia suosikkiani ovat olleet Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet, jälkimmäinen myös tv-sarjana Big Little Lies, ja siksi jokainen Moriarty-uutuus nostaa odotuksia. Tämän vuoden tulokas Täällä vain hetken (WSOY 2025) päätyi siten oitis luettavakseni ja tv-sarjauutuus Viimeinen vuosipäivä (Binge 2025, Yle Areena) katseluun.


Täällä vain hetken osoittautuu lähestulkoon kollektiiviromaaniksi, sillä lentokoneellinen ihmisiä päätyy keski-iän ylittäneen Cherryn yllätysennustusten uhreiksi. Valjun näköinen rouvashenkilö nousee penkistään ja etenee matkustaja matkustajalta ilmoittamaan heidän tulevan kuolinikänsä ja -syyn. 

Outo sattumus on se, että ennen Moriartyn romaani luin Hanna Weseliuksen romaanin Pronominit, joka sijoittuu lentokoneeseen ja -matkustajiin. Yhtymäkohdat jäävätkin siihen, sillä Moriarty pysyy tässä romaanissa pitkälti viihteen puolella vaikkakin vankalla ihmistuntemuksella, kun Weselius puolestaan testaa kerrontakerroksellisuutta.

Täällä vain hetken etenee vuorotteluperiaatteella: lukija pääsee selville melko kronologisin palasin Cherryn eli ”Rouva Kuoleman” koko elämäntarinan, ja sitä katkaisevat katkelmat muutaman matkustajan ja yhden lentoemännän lentomatkan jälkeisestä elämästä. Vaikka kirja on kepeästi kerrottu, on siinä rutkasti psykologista tarkkuutta, joten sutjakasti saan selville ajatuksia ja tunteita kunkin henkilön elämän kupruista, odotuksista ja peloista.

Cherrystä kuroutuu kirjassa kiinnostava, vähän itseironinen kokokuva. Cherryn äiti oli näkijä, jonka kykyihin Cherry suhtautuu enemmän tai vähemmän kriittisesti. Vaihteleva suhtautuminen yliluonnolliseen näkyy myös kirjan lentomatkustajissa.

Kiinnostavasti Moriarty näyttää, miten ohut on ihmisen mielen pinta. Sitä on helppo puhkoa, sillä jokaista kirjan henkilöä ja heidän lähipiiriään alkaa ”Rouva Kuoleman” ennustus jollain tavoin jäytää – uskoo sitten sellaiseen tai ei. Cherryn sanat alkavat elää ihmisten mielessä omaa elämäänsä ja vaikuttaa itseään toteuttavasti. Vielä kun päälle osuu sattumia, itää otollinen maaperä mielen myllätä. 

”Rouva kuolemaa” aletaan etsiä samaan aikaan, kun viikot lennon jälkeen vierivät ja ihmisille tapahtuu ennustusten mukaista tai ennustus sysää tietoiseen toimintaan tai hallitsemattomiin pelkoihin. Kauniisti kaikki vie hetken ja elämän arvon äärelle.

Henkilöitä on paljon, vähän vaivaksi asti, mutta kirjo on toisaalta tarpeen, jotta saadaan laaja näkymä ihmispolojen sattuman sanelemille kohtalon oikuille. Kyllä minä sellaisessa sekamelskassa viihdyin, vaikkei kirja loksahda Moriartyn tuotannon kärkeen. Kyllä hän silti vetävän tyylitaidon yhä hallitsee.


Kirjan luettuani törmäsin Yle Areenan uuteen sarjatarjokkaaseen, Liane Moriartyn romaaniin pohjautuvaan draamaan Viimeinen vuosijuhla. Kirjailija itse on osallistunut tuottamiseen, joskin päätuottajana on toiminut Nichole Kidman, yksi Big Little Lias -sarjan tähtinäyttelijöistä. 

Nyt ei Kidman ole ottanut roolia, vaan 7 – 8 keskeistä naishahmoa on roolitettu uskottavan tavallisen oloisilla, eri-ikäisillä naisilla. Siten päästään käsittelemään isoja elämänkysymyksiä kuten rakkautta ja kuolemaa, myös naisten kriisin paikkoja: lapsihaaveita, synnytyksen jälkeistä masennusta, pettämistä, petetyksi tulemista, vanhan suolan janoa, kaipuuta rakastua, valheita ja kertomatta jättämisiä.

Teemoja pyöritetään aika höpsön juonen varjolla: Sidenyn lähisaaressa asuu perhekunta, johon liittyy mysteeri: saaresta katosi 1960-luvulla pariskunta, vain vauva löytyi ja jäi saarelaisperheen hoitoon. Tämä ”Vauva Monroe” on nyt yksi päähenkilöistä, noin 60-vuotias, narsismiin taipuvainen ex-näyttelijä, Enigma. Hän ja hänen kasvattajaperheensä pyörittävät saarella melko heikosti myyvää ”Vauva Monroe” -mysteeribisnestä. Muutoksia tilanteeseen tuo testamentti ja uusi saarelainen Sophie, joka alkaa selvittää mysteeriä. Ja selviäähän se, jolloin vanhat salaisuudet paljastuvat.

Aika höttöinen sarjan juoni on, mutta henkilöistä löytyy kulmia ja kerroksia, joten kuusiosainen sarja sopii ajanvietteeksi. Välillä huumori pilkahtaa, sillä ihmispoloisten naurettuvuus näkyy traagisten puolien lisäksi, jonkin verran myös herkullinen makaaberius maustaa tilanteita.

En juurikaan henkilöihin kiintynyt, ja jokunen roolisuoritus tuntui turhan päälleliimatulta, mutta moniroolisuutensa vuoksi sarjassa riittää vaihtelua. Naiset vetävät pystypäin pääosat, miehet saavat nyt tyytyä sivuhenkilöiksi.

Liane Morarty: Täällä vain hetken, suomentanut Helene Büzow, WSOY 2025, 381 sivua eKirjana.

Viimeinen vuosipäivä, Binge, Australia 2025. Yle Areena.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani

Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta

Tamperelainen taidekollektiivi Iva tarjoaa kesäteatteria, joka toimii vastapainona keskivertokesähupailuille. Särkänniemen delfiinien entinen allashalli toimii robustina näyttämönä, ja juonivetoisten draamojen ystävät saattavat kokea yllätyksen: vähäisten tapahtumien ja dialogien draama keskittää ja sysää keskittymään.

Iva:n nettisivuilta selviää, että teatterikollektiivi haluaa tehdä omaehtoista ja tilalähtöistä teatteria. Entinen delfinaario muistuttaa teollisuusympäristöä: tyhjää tilaa ja etäisyyksiä, teräsaitoja, iso monttu keskellä, paljon betonia, vähän vaneria. Siitä syntyy rajattu ja suljettu tila, oma erillismaailmansa, jota esityksen ääni- ja valotehosteet korostavat.

Kolme siivoojaa kiertää kehää montun ympärillä puhdistaen aitoja ja lattiaa. Sille esitys antaa aikaa: näkymätön siivoustyö saa rutkasti tilaa. Ison osan esitysajasta vie hidas ja hiljainen työ, ja sen monotonisuudesta tulee tehokeino. Katsoja on pakotettu seuraamaan siivoustyötä, jota ei laajalti nähdä eikä arvosteta. Lisäksi siivostyön äänitaustana käytetään pitkälti korkakulttuuriin miellettyä musiikkia. Tätä voisi pitää kannanottona – ja pidänkin. 

Siivouksen keskeyttävät tauot, jolloin kolmikko siirtyy katsomosta kaukana häämöittävään taukotilaan. Taukotilan toteutus toimii: kylmällä valolla valaistu koppero rajaa tehokkaasti näytelmän dialogitapahtumat. Musiikkatausta vaihtuu silloin sähköiseksi särinäksi.

Taukotilakohtaukset tarkastelevat pelkistetysti työyhteisödynamiikkaa: on innokas uusi työntekijä, nihkeä kollega ja uusia urahaaveita pohtiva siivooja. Ytimekkäissä kohtauksissa annetaan katsojille mahdollisuuksia tehdä tulkintoja työyhteisöstä ja kolmesta työntekijästä. Esitys tarjoaa täkyjä, jotka katsoja saa täydentää. Plussaa tulee siitä, että pelkistykset välttävät yksioikoisuudet. Näyttelijätyö on eleetöntä, miellyttävästi ei-esittävää.

Draaman kaari rakentuu toistosta ja toisteisuutta rikkovista yllätyksistä. Näytelmän dialogikohokohta syntyy kohtauksessa, jossa uusi ja kyllästynyt työntekijä intoutuvat kuvittelemaan ”missä olit silloin” -tilanteita. Siihen sisältyy oivallus, että ikoniseksi muotoutunut Diana-auto-onnettomuus on siirtynyt jo polvelle, joka on syntynyt Dianan kuoleman jälkeen: media, some ja länsimainen julkkiskulttuuri sisältävät jatkuvuutta siinä kuin nopeasti muuttuvaakin. Myös viimeisen taukotilakohtauksen vuodatus sometodellisuuden vääristymisestä ilmentää samaa, lisäksi se muuttaa esityksen dynamiikkaa.

Merkittävä draamallinen käänne syntyy silloin, kun uuden työntekijän likasanko kaatuu ja siivous muuttuu käänteiseksi. Näkymätön muuttuu näkyväksi, ja lian levittäminen siivouksen sijaan synnyttää outoa, häiritsevää tunnelmaa.

Esitys sisältää arvoituksellisuutta ja oivalluksia. Piirun verran sitä olisi voinut kirkastaa, joskin arvostan, ettei katsojille väännetty rautalankaa. Esityskokonaisuus hyödyntää mainiosti tilaa, äänimaailmoita, valaistusta ja eleetöntä näyttelijäpresenssiä. Monotonisuus, hillitty ja hallittu sekä hidastettu tyyli tuo mieleen Roy Anderssonin elokuvat ja Saara Turusen vähäsanaisten näytelmien draamatehokeinot.

Esityksen alle tunnin mittainen kesto on mitoitettu oikein, sillä siten kokonaisuus pysyy kasassa ja tarkoituksenmukaisena niin, että katsojan mielenkiinto säilyy. En tiennyt mennessäni, mitä olisin odottanut esitykseltä, jonka nimi jo herättää pituudellaan ja sisällöllään hämmästystä. Esityksen jälkeen olin teatteriseuralaiseni kanssa merkillisesti virkistynyt, ja ymmällään olo tuntui oikein sopivalta, erilaiselta kesäteatterikokemukselta.

Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta, esitys ensi-iltana 4.7.2025

Tampere, Särkänniemen entinen delfinaario

Konsepti: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski

Esijntyjät: Pauliina Kuusisto, Roosa Leivo, Annika Palojärvi

Muusta työryhmästä ja Iva:sta Ivan nettisivuilla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Tapahtuma, teatteri

Tampereen teatteri: Aina joku eksyy

Tampereen teatterin Frenckelin näyttämöllä esitetään Reko Lundanin näytelmää Aina joku eksyy. Olen nähnyt kantaesityksen KOM-teatterissa 1990-luvun lopussa. Vaikuttavasta ensi kokemuksesta on siis vierinyt vuosia, joten oli aika palauttaa mieliin Lundanin taitava draamateos ja tutkailla sen tamperelaista päivitystä.

Näytelmässä vaihtelevat Hannan eri elämänvaiheet lapsuudesta aikusuuteen ja nykyhetkeen vanhana. Nykyisin levoton, poukkoileva ja kekittymätön Hanna olisi oitis saanut viimeistään nuorena aikuisena ADHD-diagnoosin.

Lundanin näytelmä (ja romaani) osoittaa ajattomuutensa. Eri aikatasot ovat usein samaan aikaan näyttämöllä, ja Lundan taisi olla sellaisen toimivuudessa aikaansa edellä.

Suunnistushullu isä juoksuttaa Hannaa ja muita lapsiaan 1970- ja 80-luvun hämäläismetsissä, ja tästä urheilusta näytelmä saa vertauskuvallisen nimensä. Näytelmä käsittelee elämässä eksymistä ja kipeitä menetyksiä. Harha-askelia nähdään näytelmän henkilöissä monessa sukupolvessa.

Näytelmä käynnistyy Hannan nelikymppisten kaksosten kireästä vuorovaikutuksesta, kun Hanna-äiti on joutunut sairaalaan. Aivovammaisen äidin muisti pätkii, ja sisarusten välejä hiertää suhtautuminen alkoholisoituneen äitiin ja siihen, että äiti hylkäsi lapset avioerossa. Vaikka isä yritti parhaansa, äidin kaipuu ja pettymykset äitiin värittävät lasten elämää.

Tilanteet esitetään takaumina ja välillä simultaanisesti. Hienosti toimii se, että välillä näyttämöllä on vanha, sairaala-asuinen Hanna tutkimassa lähietäisyydeltä nuoren itsensä toimintaa – usein vääriä ratkaisujaan.

Näytelmän pohjavireen traagisuus pysyy pinnalla, mutta sitä puhkoo pienet koomiset pistot. Hupi syntyy lähinnä sivuhenkilötyypeistä ja joistain tilanteista. Perheen sanonnat eivät jostain syystä yleisön naurua kirvoittaneet, jokunen tyrskähdys kuului, kun perhe käytti sopimattomasta ulkonäöstä sanaa rivolookinen. Lundanin sysihämäläiseen ympäristöön sijoittaman Hannan lähipiirin murre kuulosti näyttelijöiden suussa oudohkolta sekakieleltä, melkein turkulaiselta.

Ehkä nykynäyttämöllä trendi on se, että näyttelijät esittävät montaa roolia – ainakin kaikissa tänä vuonna näkemissäni näytelmissä niin tapahtuu. Myös tässä esityksessä se sujuu joustavasti, vaikka kokonaisuudessa on minun makuuni hienoista epätasaisuutta.

Nuori ja vanha Hanna (Ilona Karppelin ja Mari Turunen) pysyvät yhdessä roolissa ja tekevät hahmoistaan sävykkäitä: Hannat sykähdyttävät. Myös sisarusten dynamiikka välittyy erittäin hyvin (Kai Vaine ja Annuska Hannula), ja veljen uhrautuvuus koskee kipeästi.

Lavastus ja valaistus taipuvat näytelmän eri aikoihin ja ympäristöihin. Video päästää katsojat vanhan Hannan iholle: lähikuva paljastaa armottomasti Hannan ilmeet ja ymmärryksen tilan. Videointi toimii, koska Mari Turunen elää täysillä hahmoaan. Siksi en nyt vierasta muuten vähän kulunutta videon käyttöä teatterilavalla. Puvustus ja maskeeraus tukevat henkilöhahmoja mainiosti.

Katsoja ei eksy näytelmässä vaan tavoittaa yhden perheen tragedian ja ymmärtää, että vastaavia on monen katsomossa istuvan taustalla. Se palkitaan näytelmän lopussa toivonpilkahduksin.

Tampereen teatteri: Aina joku eksyy, esitys 6.3.2025

Teksti: Reko Lundan, ohjaus: Jaakko Kiljunen

Lisää esityksestä ja työryhmästä Tampereen teatterin nettisivuilta.

Sain lipun teatterilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Helsingin kaupunginteatteri: Sinun, Margot

Näin perättäisinä viikkoina kaksi romaaneihin perustuvaa dramatisointia Helsingin kaupunginteatterissa: ensin Minna Rytisalon Jenny Hill pienellä nayttämöllä, sitten Meri Valkaman teokseen perustuvan Sinun, Margot suurella näyttämöllä. Kummankin kirjan dramatisointi onnistuu erinomaisesti.

Yleensä olen sitä mieltä, että näyttämösovitus on epäonnistunut, jos se ylittää kaksi tuntia. Margot venyy 2,5 tunnin mittaiseksi, ja kieltämättä hitusen sen jälkipuoliskolla jännite notkahtaa, mutta kokonaisuus osoittaa toimivuutensa.

Valkaman romaanissa kolmikymppinen Vilja etsii isänsä kuoleman jälkeen Berliinissä 2011 itseään ja isän yllätyspaljastunutta rakastettua. Rinnakkain sen kanssa kulkee 1980-luvun itäberliiniläinen Viljan varhaislapsuuden aika rautaesiripun takana. Isoja teemoja näytelmässä ovat muisti ja muistaminen, rakkaus sekä äitiys. Kaikkiin niihin liittyy eri näkökulmia, eritoten kipeyttä. 

Romaanin aikatasot loihditaan näyttämölle usein simultaanisina tapahtumina, kun kyseessä on sama teema. Vaikutun siitä, miten hyvin keino onnistuu: siten sytytetään teatterin taika. Teatterin konstein juoksutetaan juonta ja herätetään tunteet.

Etenkin ensimmäisen puoliajan rytmi sykkii ja vie eteenpäin tarinaa sekä henkilökuvia ja -suhteita. Pysäytykset valokuviksi sykähdyttävät. Ainoastaan irralliset tanssipyyhällykset askarruttavat minua. Sen sijaan juhliin kuuluvat joraamiset tuovat sopivaa tunnevaihtelua. Jälkimmäisen puoliskon tunnesieppareita ovat käynti Tsernobylissä ja lopun liikuttavuus.

Lavastus vaihtuu näppärästi ja myötäilee osuvasti näytelmän aikatasoja. Häkkityyppiset rakenteet kertovat tunneilmapiiristä siinä kuin muutkin näyttämötapahtumat. Itäsaksalaisuus välittyy trabanttia myöten. Myös kampaukset ja puvustus ilmentävät ajankuvaa.

Monet näyttelijöistä esittävät monta roolia ja roolihahmojaan eri-ikäisinä. Näyttelijätyö kauttaaltaan ihastuttaa: se on luontevaa ja uskottavaa. Viljan roolissa Satu Tuuli Karhu välittää identiteetin hukannutta nuorta naista satuttavasti ja kykenee hetkessä muuntautumaan 2-3-vuotiaaksi. Margotin salaperäisyys ja pettymys siirtyvät hyvin Sara Souliéen, ja Martin Bahne ilmentää syyllisyyden ja rakkauden päättämättömyyden tragediaa. Sanna-June Hyde antaa kasvot henkilölle, joka selviää murtumisesta (tai murtumiselta) niin, että ei kykene katsomaan muistoihin.

Esitys poimii romaanista ytimiä ja kykenee välittämään myös sen poliittisen tason. 1980-luvun kahtiajakautunut itä-länsi-asetelma elää väkevänä. Välillä aateusko näyttäytyy mustavalkoisena, ja välillä sävyt vaihtelevat elävästi. Ja koska todellisuus on tarua ihmeellisempää, poliittinen railo alkaa muistuttaa tämän ajan tilannetta, joskin pakka on näinä päivänä maailmassa jopa 1980-lukua sekaisempi. 

Näytelmässä nousee näyttävästi esille se, että yksityisten ihmisten elämä ei ole riippumatonta poliittisista rakenteista. Sen lisäksi yksityisillä tunteilla polttomerkitään ihmisen elämäntunto, ja siinä suurinta on rakkaus – ja suureksi kasvaa se, kun rakkaudelta viedään jakamisen mahdollisuudet. Vaan toivoa on!

Helsingin kaupunginteatteri, esitys 25.2.2025.

Dramatisointi Tuomas Timonen, ohjaus ja esitysdramaturgia Riikka Osanen

Lisää esityksestä ja tekijöistä teatterin nettisivuilta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Vuodenvaihteeni jännityssarjat

Joulukuun loppupuolen vapaa-ajat loppiaiseen saakka saivat minut tv:n ääreeen. Sarjatarjontaa riitti kiitettävästi. Näin runsaasti höttöä mutta myös koin elämyksiä.

Mieheni ja minun jouluperinteeseen kuuluu aina ns. joulusarja. Valikoimme hyviä arvioita tai muuten kiinnostusta herättävän sarjan joulun vieton ratoksi. Tänä vuonna se oli Sadan vuoden yksinäisyys

Romaanina Sadan vuoden yksinäisyys on kuulunut nuoruuteni huippukokemuksiin. En voi lukea sitä uudelleen, jottei tunnemuisto pilaannu. Sarjan myötä totesin, että kovin vähän itse romaanin tapahtumista on jäänyt mieleeni – vain tunnelma. Sarja on komea toteutus, ja maagisen realismin väreily toteutuu siinä toimivasti. Yhden perheen ja kaupungin kehitys kantaa mukanaan tänäkin päivänä tuttua aatteellista kahtiajakoa, joka voi ryöpsähtää verikekkereiksi. Henkilöiden totisuus ja intohimoisuus kuvastaa hienosti sitä, että vaikka mukana on tyypittelyä ja tyylittelyä, mustavalkoisuutta ei kuvauksesta juuri löydy.

Voihan Sadan vuoden yksinäisyyttäkin tavallaan pitää jännärinä: käynnistyyhän se taposta. Ainakin se jännitti, miten romaani taipui tv-draamaksi. Joustavasti taipui! Koska luokittelu on kaukaa haettu, listaan aakkosjärjestyksessä joulukauteni kiinnostavimmat jännärit.

Bad Sisters

Noin vuosi sitten löysin ensimmäisen tuotantokauden sarjasta Bad sisters (Apple TV+). Joulunseudun viihdykkeeksi törmäsin toiseen tuotantokauteen, joka jatkui samalla idealla ja tempolla kuin ensimmäinen. Siispä selitän perusidean.

Perheen viisi sisarusta pitävät tiiviisti yhtä: kinaa, touhua ja päivittelyä seuraa aina ratkaisukeskeinen yhteistyö.  Ratkaisukeskeisyys liittyy usein rikoksen suunnitteluun tai peittelyyn. Ensimmäisellä tuotantokaudella piti päästä eroon yhden siskon pahismiehestä, toisella tuotantokaudelle menneitä täytyi peitellä, ja lisäksi tapahtui  tragedia, joka vaati selvittelyä ja lisäsi kierroksia uusille seuraamuksille, jotka taas edellyttivät peittelyä. Viihdekierre siis.

Bad Sisters -sarjassa rasituin välillä siskosten huudosta ja samalla polttoaineella toistuvaan menolon: tapahtuu jotain, joka pitää korjata, tulee kommellus, jota täytyy korjata, ja taas tapahtuuu kommellus, joka vaatii korjaamista ja salaamista. Jne. Kyllä, viihdyttävää mutta vähän itseään toistavaa. Sarjan pelastaa viihdykkeeksi yllätykset juonessa ja maukkaat sivuhenkilöt siskosten tuttavapiirissä ja poliisivoimissa.

Disclaimer

Olen ihaillut Cate Blanchettin näyttelijyyttä sitten Elizabeth l -elokuvasta (1998) lähtien. Fanitus säilyy tämänkin roolisuorituksen myötä. Hän on tosin ärsyttävän hermostunut, neuroottinen ja salaileva, mutta sellainenhan tämä roolihahmo on. Tätä kuuluisaa, palkittua dokumenttiohjaajaa piinaa menneisyyden tapahtuma, jossa hänen pieni poikansa oli hukkua.

Hienoa tässä sarjassa on se, että se on ns. vakava draama, joka kääntyy trilleriksi, ja lisäksi se, että katsoja ei voi tietää, mikä on totuus. Katsoja vietellään fiktion ”totuuteen”: takaumia menneeseen näytetään katkeroituneen henkilön kirjoittaman kostoromaanin pohjalta. Lisäksi käynnissä on tuhosuunnitelma dokumenttiohjaajan uran ja perheen murskaamiseksi. Kevin Kline vinksahtaneena kostajana hyytää.

Disclaimerin (Apple TV+) käsikirjoitus: se on toimivan kokonaisuuden ydin. Tämän draaman kässäri toimii, koska siinä on huolellista psykologista uskottavuutta, vaikka siinä kuvataan äärirajoja hipovia surun murtaneitten toimia, ja ohjaaja toteuttaa sen viimeistellysti. Onnistuneen lopputuloksen takuutekijöinä toimivat ammattitaitoiset näyttelijät ja hieno kuvausjälki ympäristöineen ja lavasteineen.

Murhat ja mindfulness

Murhat ja Mindfullness on saanut dekkarina kiitosta, mutta ohitin kirjan ja siirryin suoraan tv-draamaan (Netflix). Sarja ei naurattanut kertaakaan, mutta tempo vaikutti niin, että katsoin sen aika nopsaan. Noin puolen tunnin mittaiset jaksot pitivät kokonaisuuden jäntevänä. Katsojan täytyy kyllä täytyy sietää groteskia väkivaltaa. 

Saksassa toimivan turkkilaismafian asianajaja toimii tapahtumien keskiössä. Hän haluaa pelastaa liittonsa ja olla parempi isä, joten hän taipuu ehdotuksiin löytää ratkaisua tietoisesta läsnäolosta, mindfulnes-harjoitteista. Sehän toimii! Tosin päähenkilö suuntaa tietoista ajattelua murhiin ja muuhun väkivaltaan pohjautuvaan toimintaan.

Minulle tulee hieman mieleen tapahtumarakentelusta Antti Tuomaisen mustan huumorin dekkarityyli, jossa päähenkilö joutuu vahingossa turmasta toiseen. Erona on se, että saksalaissarjassa päähenkilö tosiaan tietoisesti ajatellen ajautuu teosta toiseen. Yhteistä on se, että kalmoja kertyy.

Queen of Fucking Everything

Nyt ei tarvitse hävetä suomalaista tv-draamaa: ei ole kymmeniä sekunteja kestäviä ilmeettömiä toljottamisia, ei käsikirjoituksen löysyyttä tai epäjohdonmukaisuuksia eikä kökköä esittämistä (vrt. jähmeä, juonellisesti hajoava, pitkitetty ja haahuileva Konflikti). Ennen kaikkea käsikirjoitus ja näyttelijätyö kaikkineen (loistavat Laura MalmivaaraKatja Küttner, Janne Reinikainen ja Kristo Salminen ja muut) toimivat ilmiömäisesti: jippii! Ja vielä tämä ihme: sarja paranee osa osalta.

Arvokiinteistöjä myyvän Lindan elämä romahtaa ja kulissien ylläpito johdattaa naisen yllätyksellisestä teosta toiseen: yksi rikos johtaa toiseen. Rötöksiään Linda käy välillä tilittämässä vielä dementoituneenakin tunteettomalle äidilleen. Ehkä eniten ihailen Tiina Lymin käsikirjoitusta ja ohjausta siinä, että psykologiset perustelut löytyvät, mutta niitä ei järin paljon osoitella eikä jäädä niihin kiinni. 

Vihainen, viisikymppinen nainen pääosassa virkistää, ja tv-kerronnan tehorytmi riemastuttaa. Lisäksi mukana on oivia leikkauksia tapahtumista ja ajasta toiseen. Tunnustaudun kyllä kukkahattutädiksi: ehkäpä vähempi kiroilu ei olisi vienyt mitään sisällöstä ja ilmaisusta (Sporan henkilöhahmoon kiroilu kyllä kuuluu). Muuten en muuta kuin ihaile, ja korostan: ilman omaperäistä ja loppuun asti hiottua käsikirjoitusta ei laatua synny. Nyt syntyi. Eläköön Yle ja Ylen kotimainen draamatuotanto – ja jatkukoon perusteettomista säästötoimista huolimatta!

P. S.

Käynnistän tällä tv-draamajutulla tammikuun alun dekkariputkiviikon.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkariputki, Draama, Kirjallisuus

Helsingin kaupunginteatteri: Lempi

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on aluksi pienen rakennuksen runko, lattialla laatikollinen kariketta, heteka ja pari penkkiä, muutama tarvekalu. Pari punaisia kenkiä ja talosta henkarissa roikkuva valkoinen mekko kiinnittävät katseen.

Niukka mutta osuva lavastus johdattaa Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön esitykseen Lempi. Se pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen romaaniin (2016), jossa Lempistä kertoo kolme henkilöä. Sama säilyy Sinikka Sanelman ja Miika Murasen dramatisoinnissa ja jälkimmäisen ohjauksessa.

Näytelmän punaiset kengät kuuluvat Lempin kaksossiskolle, Siskolle (Ursula Salo). Järkevä Sisko lemppaa tolkun ja ajautuu rakkaudenkaipuussaan natsi-Maxin seuralaiseksi, ja siskosten vedonlyönnin johdosta (tai siitä huolimatta) Lempi vamppaa yksinkertaisen mutta lojaalin ja syvästi rakastuvan maalaisnuorukaisen, Viljamin (Sauli Suonpää). Lempi avioituu ja saa piiakseen katkeran Ellin (Vappu Nalbantoglu), joka on pitkään haikaillut Viljamia.

Sota-aikaan sijoittuvien keskeistapahtumien jännite kiristyy Siskon, Viljamin ja Ellin monologien välillä. Dialogia ailahtaa vain parisen kertaa, ja muutaman kerran kuuluu Lempin oma ääni (Krista Kosonen), myös muutaman muun henkilön. Romaanin sinuttelutyyli toimii myös näytelmässä: Lempille kerrotaan tapahtumia ja samalla hänet nähdään ja näytetään tyystin eri näkökulmista. Jokainen (lukija ja) katsoja saa tehdä omat johtopäätökset, millainen Lempi on ollut – ja millaisia ovat kertojat.

Näyttelijöiden monologit vuorottelevat ja vievät tapahtumia eteenpäin kutakuinkin kronologisesti, vaikka Siskon hahmo on esityksessä yhdistelmä vanhaa ja nuorta Siskoa. Henkilöt eivät kohtaa, mikä korostaa jokaisen erillisyyttä ja sisäistä todellisuutta, joka rakentuu kokemuksista – ne muovaavat persoonat, tekojen syyt ja seuraukset, myös elämän sattumanvaraisuuden. Yksi vaikuttaja on sota.

Koska esityksessä on pitkälti kyse tunteiden ilmaisusta ja sanottamisesta, näyttelijöiden tehtävä on vaativa. Henkilöiden sisäinen maailma välittyy uskottavasti, väkevästi. Odotukset, pettymykset, raakuus ja rakkaus näkyvät ja tuntuvat. Kolme henkilöä täyttää lavan, ja kukin kolmikosta lunastaa sen lisäksi itselleen vielä erikseen. Lisäksi Lempi elää monisärmäisenä heidän muistoissaan.

Lempin valkoinen mekko vaihtuu esityksen aikana arkiasuksi, ja kummankin käyttö ja symbolisuus toimii hienosti. Lavan taka-alan pitsilakanoihin heijastettu mustavalkoinen Lapin maisema äänimaailmoineen tukee esityksen tunnelmia.

Ensimmäisen näytöksen intensiteetti tehosi: tapahtumat etenivät pelkistetysti mutta oivaltavasti. Väliajan jälkeen veto hieman herpaantui – vai olinko se minä? Jäin jopa miettimään vaihtoehtoa, että kokonaisuus olisi ollut hivenen lyhyempi ja ehkä jopa yhtäjaksoinen.

Pohdin myös, millainen olisi Lempi-elämys, jos en olisi lukenut kirjaa ja tietänyt juonta etukäteen. Siihen sain vastauksia kahdelta nuoren polven teatterikävijältä. Kumpikaan ei ollut lukenut kirjaa, ja toiselle Lempi oli ensimmäinen aikuisiän teatterikokemus.

Kumpikin piti esitystä helposti seurattavana, eli tapahtumien eteneminen tuntui sulavalta ja hyvin sulatettavalta. Ehkä tragedian pystyi arvaamaan ennalta, mutta se ei haitannut. Sinuttelutyyli tuntui heistä luontevalta ja näyttelijöiden heittäytyminen vakuuttavalta. 

Pohdimme yhdessä lavastusta ja puvustusta. Emme keksineet vastausta, miksi vanhojen tavaroiden joukossa oli pari modernia penkkiä. Muuten ihastelimme näyttömökokonaisuutta ja taikaa, jonka teatteri tuottaa: tässä ja nyt -tunnetta.

Esitys veti meidät eläytymään. Aikuisesitysensikertalaisen Lempi vakuutti: teatterikokemus ei jää ainoaksi.

Helsingin kaupunginteatteri: Lempi (ennakko 19.11.2024, ensi-ilta 21.11.2024)

Ohjaus: Miika Muranen

Esityksestä lisää Kaupunginteatterin nettisivulla.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Tältä kohtaa Aila – teatteriesitys Avoimissa ovissa

Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Tältä kohtaa Aila juhlii Aila Meriluotoa, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Teatteri Avoimiin oviin näytelmä sopii mainiosti, sillä katsomon ja näyttämön koko on sopivan intiimi esitykselle, jonka lähtökohta on Meriluodon päiväkirjat.

Näytelmä alkaa siitä, kun Virpi Haataisen esittämä näytelmäkirjailija istuu yksin lavalla jaloissaan paperiarkkeja ja vieressään Meriluodon kirjoja. Kirjoittajalla taitaa olla pulma, mitä ottaa ja jättää kiinnostavasta materiaalista. Asia ratkeaa siten, että Aila itse saapuu kertomaan ja pohtimaan elämäänsä. 

Kuva Outi Vuoriranta, grafiikka Susanna Zographos

Ella Pyhältön Aila on rempseä, haastava, huvittunut, herkkä, haavoittunut ja vahva – tunneskaala on laaja ja elävä. Lausuntapätkät Meriluodon runoista tarjoavat makupaloja kirjailijan tuotannosta, sillä muuten näkökulma on elämänkulussa, ei niinkään mittavassa tuotannossa tai kirjailijuudessa.

Näytelmä itse taittaa kritiikin, joka tulvahtaa mieleen: miksi naiskirjailijan elämä nähdään miesten läpi? Tietoinen valinta sanotaan näytelmässä ääneen. Ja niin esitys pakottaa toteamaan, että Ailan runous ja proosa syntyvät elämästä, johon vaikuttavat vaihtuvat suhteet. Meriluodon lapset jäävät maininnan tasolle, kun miehet muokkaavat Meriluodon käsitystä, kuka ja miksi hän on. Näytelmän Ailan seksuaalisuuden korostus on valinta, joka todentaa, että miesten lailla naisella voi olla suhde toisensa perään – ja repikää siitä.

Isän tytön on jyrätä auktoriteetti V. A. Koskenniemi, mutta varsinainen lana on skitrofeenikkopuoliso Lauri Viita. Traumaattisen avioliiton jälkeen holtittomalla toiminnalla ja kummallisilla suhteilla Aila ruokkii tuotantoaan ja löytää uudelleen tapansa kirjoittaa. Vaikka nainen toistaa kaavaa holhottavista miehistä (myös viimeisin puoliso), kynästä on sauhunnut nykymuodin mukaista autofiktiota melko omaehtoisesti. Näytelmässä on tosin maukas kohtaus kustantamon editointihaluista.

Esityksen lavastus toimii niukin elementein, mutta yksityiskohdat tukevat sisältöä kuten lavan sivussa tönöttävä jähmeä patsas, joka muuttuu miehestä toiseksi. Ensimmäisen näytöksen vuoropuhelu näytelmäkirjailijan ja Ailan kanssa vie taitavasti Ailan elämänkulkua eteenpäin. Etenkin näytelmäkirjailijan muodonmuutokset eri sivuhenkilöiksi virittävät hienosti tunnelmaa ja rytmittävät esitystä. Siksi ihmettelinkin toisen näytöksen muutosta Ailan monologiksi, joskin ymmärrän, että näyttämö haluttiin pyhittää esityksen kohteelle, keskeishenkilölle – hauraalle vanhenevalle naiselle, jolla on kuitenkin piinkova kirjailijaelämän sisus.

Esitys piti otteessaan, ja napakka pituus säilytti sen jäntevänä. Mainittakoon, että edessäni istui entinen presidenttimme Tarja Halonen puolisoineen, joten arvokkaassa seurassa teatterielämys eteni.

Tältä kohtaa Aila

Käsikirjoitus ja ohjaus: Virpi Haatainen

Rooleissa: Ella Pyhältö ja Virpi Haatainen.

Teatteri avoimet ovet, esitys 7.11.2024. 

Lisää esityksestä ja näytösajoista teatterin nettisivuilta.

Sain lipun esitykseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK

Nyt eletään aikaa, jolloin sopii Kekkosesta kertoa nurjia puolia. Vain vähän aikaa sitten luin Reidar Palmgrenin romaanin Veli jota minulle ei ollut (Otava 2024), jossa Urkista valottuu värikäs kuva pitkine varjoineen. Se antoi sopivaa (ja kaunokirjallista) pohjaa sille, mitä näin Kapsäkin musiikkiteatteriesityksessä UKK.

Sirpa Kähkösen kirjoittama UKK ilottelee karnevalistisesti, silti esitys nojaa tarkkaan historiatietoon. Mukana kulkevat Kekkosen kansalaissotakokemukset ja muitakin elämänvaiheita, vaikka tapahtumat on sijoitettu 1970-luvun alkuun. Silloin kyhättiin poikkeustilanne, jossa UKK sai jatkaa vallan kahvassa, koska kaikille uskoteltiin Urkin olevan korvaamaton. 

Esityksen käsikirjoitukseen on siroteltu oivaltavasti ajan ilmiöitä Lotto-tyttöineen, Ilkamoineen ja muine mediailmiöineen, lisäksi poliittinen suomettumisilmapiiri huokuu joka käänteessä kuten myös Urhon vähemmän urheat puolet: epäluotettavuus ja omanedun tavoittelu. Alkava muistisairaus näyttäytyy vainoharhoina, joita ei runsas ryyppääminen helpota.

Ehkä katsojalla on hyvä olla historiatietoa tai kosketuspinta esityksen kuvaamaan aikaan. Oletan sen edesauttavan sitä, miten paljon siitä saa irti. Muistan sen verran 1970-lukua, että moni asia tuntui tutulta ja pääsin nauttimaan, minkälainen näkemys niistä tuotiin esityksessä.

Vasemmanpuoleinen kuva:  Markku Pihlaja / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Koko esiintyjäkaarti vakuutti taidollaan. Näyttelijät muuntautuivat rooleissaan ja roolista toiseen, lisäksi lauluosuudet hivelivät korvia. Kahden muusikon voimin saatiin yllättävän täyteläistä musisointia.

On vaikea nostaa vain muutamaa roolisuoritusta muiden yli, sillä koko ensemble oli täysillä esityksen takana. Sanonpa silti, että Ahti Karjalainen ja Lottotyttö jäävät mieleen, ja ylivoimaisen kihertävänsulokas Kirjolohi asukokonaisuuksineen maistui Urkin lisäksi minulle.

Esitys virkisti, ja sen ohella se viritti historia-arviointiin sekä antoi ihmeteltävää 1970-luvun poliittisesta suhmuroinnista. Se sai arvailemaan tämän päivän urkkeja, karjalaisia ja kumppaneita, sillä politiikan kulissientakainen touhuilu ei ole loppunut.

Kapsäkki: UKK

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä, taiteellinen konsepti Reetta Ristimäki

Rooleissa Paavo Kerosuo, Juha Pulli, Reetta Ristimäki ja Hanan Vahtikari

Lisää Kapsäkin nettisivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, teatteri

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti tarjoaa paljon samastuttavaa ikäluokalle, jolla on tai on ollut aikuistuvia lapsia ja hapertuvia vanhempia. Tunsin monen nuolen osuvan. En silti aseta minkäänlaista ikärajaa teatterisäväyksille: esityksessä on paljon perheteemoja, jotka koskettavat kaiken ikää.

Esityksen keski-ikäinen äiti opettaa suomea ja kohtaa työssään paineet kasvattaa teinejä ja lisäksi kohdata maahanmuuttotaustaisten nuorten ongelmat. Se tuo draamaan aikalaisviritystä. Näytelmän äidin psyykkisesti kuormittava elämä jatkuu työpäivien jälkeen: vanha evakkotaustainen äiti on dementoitumassa, aikuistuva poika syrjäytymässä ja työorientoitunut mies etääntymässä.

Kuva: Ryhmäteatteri

Juonen rungosta rönsyää paljon aiheversoja, joista kestävimpiä ovat nuorimman ja vanhimman sukupolven muutosta enteilevät elämäntilanteet. Ukrainan pakolaisiin liittyvä osuus on hieman irrallinen, joskin näytelmän isoäidin evakkous sitoo aiheita yhteen. Raskasta tematiikkaa käy keventämässä aviopuolisoiden pariterapia: sinänsä murheellinen tilanne kääntyy koomiseksi leipääntyneen terapeutin rutiinityön ansiosta.

Keskustelin näytelmästä kolmikymppisen kanssa, joka pohti ensinnäkin teatterin taikaa: taitoa tuoda tässä ja nyt ihmiskohtalot eteemme. Näytelmän ihmiset olivat tunnistettavia ja ensimmäisen näytöksen murhenäytelmätyyliset valinnat toimivia. Ymmärsimme kumpikin toisen näytöksen toiveikkaiden ratkaisujen tarpeen, mutta käänteet yhteensattumineen nakersivat uskottavuutta.

Entä Lemminkäinen ja kansanrunousviittaukset? Näytelmän isoäiti on harrastanut kalevalaista lausuntaa, ja siitä saadaan side Lieto Lemminkäisen taruun, lisäksi näytelmän käännekohdassa nähdään näyttämökuva, joka varioi ikonista maalausta ”Lemminkäisen äiti”. Se on toteutettu oivaltavasti. Samoin näytelmän lavastus toimii erinomaisesti: taulujenkaltaiset huonetilat korostavat hienosti perheen asetelmia. Näyttämö muuntuu näppärästi eri tiloiksi myötäillen tapahtumia.

Kokonaisuutena Lemminkäisen äiti toimii ajantasaisena, juonivetoisena perhenäytelmänä, joka saa mietimään sukupolvien vaikutusta toisiinsa, ajan kalvavuutta lähisuhteissa ja välittämistä. Esityksen myötä jään pohtimaan ajan antamisen teemaa. Muutakin pohdittavaa jää.

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti (ensi-ilta 4.10.2024)

Käsikirjoitus: Anna Krogerus, ohjaus: Eero-Tapani Vuori

Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Marja-Leena Kouki, Nana Saijets, Aapo Salonen

Lisää Ryhmäteatterin nettisivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Taru sormusten herrasta Tamperetalossa

Sain teininä sedältäni joululahjaksi J. R. R.  Tolkienin trilogian Taru sormusten herrasta sitä mukaan, kun sen osat ilmestyivät suomeksi. Lasteni esiteiniaikaan traditiomme oli käydä jouluaatonaattona katsomassa tuoreeltaan Peter Jacksonin TSH-elokuvat. Sittemmin leffat hankittiin CD-versioina, ja niitä katsoimme ahkerasti. Eri tv-kanavilta ne tuntuvat nykyään tulevan kuukausittain. Siispä kirja ja elokuvaversio ovat tuiki tutut, kun lähdin katsomaan Tampereen Teatterin Tamperetalon näytelmäversion

Ihastelin nelituntisen esityksen mittaan toimivia ja vaikuttavia lavasteratkaisuja. Materiaalit, valaistus, varjokuvien käyttö, äänitehosteet ja lavasteiden joustava vaihto rytmittivät erinomaisesti juonenkuljetusta. Haltioiden ja velhojen puvustus ihastuttivat näyttävyydellään, ja tilanteita tehostivat sirkuslaiset ja tanssijat. Katsojia avitetettiin lisäksi näyttämön laitojen näytöillä: kameroiden lähikuvat taltioivat hahmojen ilmeitä. Kaikella tällä luotiin tunnelmaa. 

Tunnelmaan vaikutti lisäksi musiikki, Tuomas Kantelisen säveltämä tarinallisten melodioiden kuljetus. Musiikissa tietyt teemat omistettiin tietyille ympäristöille ja henkilöille kuten esitysmusiikissa tapana on. Iso orkesteri teki vaikutuksen, vaikka välillä pauhu hukutti näyttelijöiden replikointia.

Taru sormusten herrasta: jo nimen perusteella on kyse tarusta, tarinasta, joka on otettava vastaan aikuisten satuna, myös teineille sopivana fantasiana. Tolkienmaisuutta esityksessä muistuttivat taustoitukset sormushistoriasta. 

Tulkinta tähdensi erilaisten eläjien – haltioiden, velhojen, kääpiöiden, hobittien, enttien ja ihmisten – yhteiseloa. Esitys kertoo ihmisten maailman säilymisen vaaratilanteesta, jolloin tarvitaan muiden ”heimojen” apua, yhdistymistä.

Pahan valta on leviämässä: Sauron haalisi kaiken vallan ja murskaisi muut örkkien avulla ja eritoten mahtisormuksen voimin. Romaani-trilogian (ja trilogia-elokuvan) teemat vyöryvät näyttämölle niin, että ystävyys, uhrautuminen ja hyvän puolesta taistelu korostuvat.

Tämänpäiväiset kolmannen maailmansodan uhkat löytyvät esityksestä. Samoin avaimet sellaisen torjumiseen. Toisaalta sotaisat kärjistykset näkyvät: vihollinen on aina örkki tai joku muu epäinhimilliseksi probakoitu, jota vastaan on oikeus taistella. Valitettavasti fantasian ulkopuolisessa tosielämässä vastapuolet ovat ihmisiä, ihan kaltaisiamme kuolevaisia. Eikä sotia synnyttävät johtajat ole eturintamassa miekat ojossa kuten TSH-saagassa vaan turvasäilöissään, kun vain rahvas kärsii sotatoimista valtaa hamuavien masinoimissa taisteluissa.

Esityksessä tulee hienosti esille sormuksen valta, sen paino ja rasitus vallanhalun varjona. Esityksen Frodo (Ella Mettänen) onnistuu elokuvaa paremmin ilmentämään mahtisormuksen houkutusta. Elokuva-Frodon pitkitetyt toljotuskohtaukset ovat minua aina tuskastuttaneet, ja nyt sain korvaavan kokemuksen, sillä teatteriversion Frodon ilmeikkyys ja sävykkyys välittyivät taidokkaasti. 

Elokuvia selvemmin nousi aivan oikeutetusti Samin rooli (Antti Tiensuu). Tämä Frodo-herraansa palveleva uhrautuja on varsinainen tarinan sankari, ja senpä voisi tulkita yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Ilman Samia ei Frodo-herra pärjää missään vaikean matkan käänteissä. Vain Samin tukiponnisteluin mahtisormus saadaan tuhottua. Ystävyydestä huolimatta ei kaksikon asemavälimatka lyhene, missä kaikunee tolkien-brittiläinen sosiaalinen statusajattelu yläluokan perittyine etuineen. Hienoa, että esityksen loppukohtaus on Samin.

No, olihan sormuksen hävittämisessä Klonkullakin osansa, koska ahneella on p… loppu. Osansa klonkun näyttelijä (Risto Korhonen) hoitaa hienosti elokuva-Klonkkua varioiden. Samoin alkujäykkyyden jälkeen vakuutti myös Aragorn (Antti Reini), ja valkoiseksi muututtuaan Gandalfkin (Ville Majamaa) muuttui uskottavaksi. Kerran näin Legolasilta (Lasse Viitamäki) hienon taisteluhypyn, useampaa toivoin, mutta ystävyys Gimli-kääpiön (Elina Rintala) kanssa solmiutui sutjakkaasti. Entti (Esko Roineen ääni) vaikutti eläväisenä, ikiaikaisena hahmona.

Eritysiä syväluotaavia henkilökuvia ei seikkailu ennätä tarjota, tokihan taruissa toimitaan arkkityyppeinä. Tuiki miehistä tarinaa en lähde feministiruotimaan, mutta onnistuneesti roolitus sotki sukupuolirajoja.

En pitkästynyt, vaikka esitys kesti yli neljä tuntia. Pidin kokonaisuudesta, mutta yksi hämmentävä seikka täytyy vielä setviä. Mitä lopulta näin? Tolkien-tulkinnan vai elokuvasovituksen näyttämölle?

Vaikka teatteri mainostaa esityksen pohjautuvan Tolkienin rakastettuun klassikkoon, näyttämökuvat noudattavat pitkälti Jackson-elokuvia. Sauronin porteilla on tosin hieno omaehtoinen kohtaus esityksen loppuosassa. Leffan sotakohtaukset ja suuri osa taisteluista on leikattu pois. Ymmärrän: niitä on hankala esittää livelavalla, ja ilman niitäkin asetelmat ovat selvät.

Jokainen hahmo esityksessä myötäilee Jackson-elokuvista tuttua habitusta. Ilmeisesti elokuva on vuosien mittaan kasvanut niin ikoniseksi, ettei teatterissa uskalleta muuttaa kampauksia, vaatetustyyliä ja muuta tunnistettavaa omanlaiseksi tulkinnaksi romaanisarjasta. Se minua askarruttaa, ja siksi teatteriesitys muotoutui spektaakkeliksi, jossa katsojan keskittyminen osin tuhraantuu vertailuun teatteriesitys/elokuva ja päätyy tähän: hyvin imitoi TSH-leffoja. Kirjaan pohjautuvia syvennyksiä en löydä. 

Tuo edellinen oli pakko pähkäillä. Lopputulema näyttämötoteutukselle: annan tunnustuksen tamperelaisten suurponnistukselle. Sen visuaalisuus vaikutti, ja korvakarkkiakin tarjoiltiin eikä juoni muuksi kuin kannatettavaksi muutu: näyttämösatu, seikkailu – olevaisten yhteistyö ihmisten maailman, myös puiden ja muun luonnon säilyttämiseksi. Aplodeiden paikka.

Tampereen teatteri: Taru sormusten herrasta, ensi-ilta 23.8.2024. Näin esityksen 10.9.2024, ostin lipun.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen; lisää esityksestä teatterin nettisivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, teatteri

Ryhmäteatteri: Don Quijote Suomenlinnassa

Tänä kesänä Suomenlinnassa vaeltaa Cervantesin Don Quijote aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa uljaan ratsun (rämä polkupyörä) ja aasin (jopo) selässä. Don Quijoten hyvinvoinnista huolehtii aseenkantajan lisäksi parturi (teatterikoulun lopputyön tekijä), kirkkoherra (roolistaan katkera) ja majatalon emäntä (tekohampaat). Lisäksi useammankin hidalgon rakkauden kohteeksi osuu hemaiseva lammaspaimen (tekohampaat). Länsimaisen romaanikirjallisuudenhistorian klassikko uustulkitaan Suomenlinnan muurien sisällä vapaasti ja vapautuneesti. Mutta mitä tarkoittaa tragikoomillinen transformaatio, jota esityksessä ilmenee?

En paljasta tragikoomillisesta transformaatiosta sen kummempaa kuin sen, että sen varjolla näytelmä saa eri aika- ja todellisuustasoja, myös komiikkakonsteja. Esityksen alussa siihen käytettiin makuni mukaan turhan paljon aikaa, mutta jatkossa transformointi ei niinkään haitannut vauhtia. Transformaatioon kuuluu myös näytelmän ylimääräinen henkilö, joka lopussa paljastuu ihmisyyden yhdeksi tukahdetuksi puoleksi. Saa arvata! En kerro. Koe itse.

Cervantesin romaanissa itsessään on jo tragikomiikkaa toden ja mielikuvituksen eroista. (Tiedän perusasiat romaania lukematta.) Koko kertomus (1605, 1615) pohjautuu parodiaan: päähenkilö, köyhä maalaisaatelismies Alonso Quijano on lukenut liikaa ritariromaaneita eikä hän enää erota fiktiota faktasta. Niinpä surullisen hahmon ritariksi, Don Quijoteksi, muuttunut ja mielenterveytensä menettänyt Alonso Quijano lähtee omalaatuisiin seikkailuihin hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Ja aseenkantaja Sancho seuraa.

Esityksen ensemble vuorottelee uustekstiä ja cervantesia. Näyttelijät esiintyivät itsenään – ja hups – Don Quijoten henkilöhahmoina. (Tai kenties majatalon emäntähahmo oli muunnos romaanin emännöitsijästä tms.) Tämä lienee nykyteatterin postbrechtiläistä vieraannutusleikkiä, ja osin lähdin leikkiin mukaan. 

Pidin eniten esityksen Cervantes-maailmasta, vuolaista puheenvuoroista ja niiden sutjakkaasta ja ilmeikkäästä vuodatuksesta. Don Quijoten (Robin Sandström) ja Sancho Panzan (Santtu Karvonen) dynamiikka ja suhteen kehitys eteni linjakkaasti. Jos jotain saisi toivoa, huuto-osuuksia voisi vähentää.

Koko näyttelijäjoukko (pääparin lisäksi Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel) vaihtoi rooleja tiuhaan ja pysyi valitussa tyylilajissa. Esityksessä on mukana prototyyppikesäteatterin peruselementit: hauskutus, pikkutuhmat eleet, ristiinpukeutuminen, tyylittely, kärjistys, ilmehtiminen. Ihan kaikesta en innostunut. Innostuin etenkin kohtauksista, joissa oli sävyjä. Eritoten ihastuin huimiin hidastuksiin: syntyi taidokkaita näyttämökuvia. Lavastus, äänitehosteet, puvustus ja maskeeraus ansaitsevat erikoiskehut.

Entä sisältö: hupsu henkilö hyvän puolesta pahaa vastaan? Kirjallisuuden lukemisen hurahduksen vaarat? Jotain sellaista seasta pilkistää, että kyllä saa tuulimyllyjä kuvitella jättiläisiksi sekä uskoa hyvään ja rakkauteen, lisäksi ystävyys suojelee. Entä henkilö, joka menee tolaltaan kirjallisuudesta? Kenties mielikuvituselämä saa ainakin välillä voittaa toden. Ja tähän sopiikin loppukaneetti esityksestä ja sen tyylivalinnoista: nykyajan uutistodellisuudesta Ryhmäteatteri tarjoaa parituntisen todellisuuspaon. Moni tarvitsee sellaista.

Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio. Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnassa 8.6.2024.

Ohjaus: Juha Kukkonen

Näyttelijät: Robin Svanström, Santtu Karvonen, Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel

Työryhmästä ja esityksestä lisää Ryhmäteatterin nettisivuilla.

Sain lipun ensi-iltaan, kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri