Aihearkisto: Draama

29 tammikuun, 2016 · 11:09 am

Juha Hurme ja Töppöhörö

Kansallisteatterin bloggariklubi mahdollisti Juha Hurmeen tapaamisen pari tuntia ennen Töppöhörön ensi-iltaa. Käsikirjoittaja-ohjaajassa ei ollut jännityksen häivää:
– Tästä esityksestä on levollinen olo. Näyttelijät ovat taiturimaisia. Teatterintekijöillä on velvoite, että esitys paranee esitys esitykseltä. Esityksessä pitää olla kehittymisen varaa. Tietysti ensi-ilta on tarpeeksi hyvä, mutta se ei ole kiveen kirjoitettu. Esitys on yleisölle aina ensi-ilta, niin sen pitäisi olla esiintyjillekin.

Hurmeella on maine hyvän ilmapiirin tuojana. Töppöhörössä on ollut iso työryhmä, mutta näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Ensimmäinen näytös on hommafoorumityylistä miesmonologia, toisessa näytöksessä miehen rinnalla on keijuhenkinen ihmetyttö. Esityksen on ohjannut Hurmeen kanssa tanssija-koreografi Hanna Brotherus. Hurme kuvailee yhteistyötä siten, että hän kirjoitti ja Brotherus ohjasi.
– Hanna on ihmiskehon filosofi, ja se on avannut aivan uuden mahdollisuuden ja tuottanut esitykseen kehollista viihdearvoa. Ohjaajana olemisen paine vähintäänkin puolittui. Kummallakin on ihmisnäkökulma.

Juha Hurme

Juha Hurme: ensi-iltaan tunti.

Töppöhörön ensi-illan jäljiltä olen hämmennyksen tilassa, joten teen lyhyen katsauksen esitykseen siten, että yhdistelen muokkaamiani siteerauksia Juha Hurmeen puheesta ja tunnelmiani näytöksestä. Otsikot ovat epätarkkoja muistikuvia esitysrepliikeistä.

Mää nään mieluummin nälkää kuin nykytaidetta

Vikin näyttelijä Jarkko Lahti ja Juha Hurme alkoivat jo vuosia sitten kehittellä Tony Halme -tyyppistä hahmoa.
– Lähtökohtana viisi vuotta sitten oli tavattoman tympeä mies, joka luotiin Jarkon kanssa. Ja se laajeni työryhmän käsittelyssä. Katsoja päättää, mistä Töppöhörö kertoo. Mää en tiedä. Hyvä esitys ei ole tyhjenetty yhdellä analyysilla. Haluan tehdä töitä, jotka ruokkii jokaisen omaa ajattelua.

Näytelmä ei kerro vain suomalaisesta miehestä vaan yhteiskunnallisesta tilasta ohi sukupuolirajojen. Päähenkilöön on silti kasattu kaikki änkyrä-äijän ominaisuudet: eronnut, alkoholisoitunut, työtön, kaikessa ennakkoluuloinen, naisvihamielinen, rasisti, taidetorjuja, sivistymätön, omahyväinen ja ruokoton.

Monologin aikana yleisö tyrskähtelee kaikelle kuonalle, jota mies latelee. Leijuin kummiin tunnelmiin. Klisemies lavalla lätisee ennalta arvattavaa sisältöä, joka on muotoiltu kirjalliselta kuulostavaksi draamatekstiksi. Sivistysyleisö katsomomontussa lukee päässään monologin käänteistä alatekstiä eli oikeasti haluaa olla suvaitsevainen ja taidemyönteinen. Kurkimmeko sieltä pimeästä katsomosta valaistulle näyttämölle niin kuin tirkistelisimme kansan syvien rivien edustajaa eläintarhan häkissä? Olemmeko olevinamme parempia ihmisiä?

Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto

Toinen näytös on kahden orientaation ja liikekielen erillisyyttä ja hetkellistä kohtaamista. Mies on niin sanotusti ostanut sian säkissä. Tarjouspossun sijasta kauppakassista pompahtaa eloisa neitonen. Alina Tomikovin suloinen symbolihahmo on kerrassaan valloittava ja hänen tapansa liikehtiä kuin sulaa vahaa. Myös Vikin liikkuminen monipuolistuu ”Helinä-keijun” myötä.

Toppöhörö

Töppöhörön käsiohjelman taustalla teemaan sopivaa verkkohöröilyä.

Varsinaista yhteyttä ei kahden hahmon välillä tapahdu. Ihmetyttökin lähinnä pulppuaa itämurteista monologia. Esimerkiksi kokkiohjelmien yleisyyden pohtimisesta kumpuaa huikea katsaus koko ihmiskunnan miljoonavuotisesta historiasta. Taidokkaasti se tapahtuu, jälleen kovin kirjallishenkisesti. Löydän perustelun Hurmeen orientaatiosta:

– Draamateksti on kaikin tavoin rajoitettua. Kun kirjoitan draamaa, kirjoitan sen nuotitettuna omaan ohjaukseen, tiettyyn aikarajaan ja kaupalliseen tarkoitukseen. Draamateksti syntyy kommunikointisuhteesta, on se sitten monologia tai dialogia. Sen sijaan proosan kirjoittaminen on vapauttavaa, sillä silloin on vapaa draaman rajoitteista. Se jatkuva riemu, että sinne voin laittaa, mitä vain.

– Mulla on ajatus, että kirjallisuus on korkeampaa kuin teatteri. Kivi ja Shakespeare pyörii koko ajan mielessä. Vanhempi maailmankirjallisuus on aarteisto. Luen vuosittain myös uutta kotimaista kirjallisuutta. Teatteri on kiva käytännön projekti kirjallisen viestin kohtaamisesta.

Mä oon niin yksin

Töppöhöröön on istutettu katharsis. Totuusseerumin vaikutuksen aikana protomies tulee ulos roolista ja on ihminen. Sitä seuraa ihmetytön julistusosuus, josta yhden repliikin jo anastin: ”Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto.”

– En ole kovin sanomahakuinen. Mulla on oikeus tehdä vain hyvä taideteos. Jotta saan kasaan teoksen, sinne työntyy tärkeitä teemoja. Asialle tekee hallaa, jos sanoma on pinnalla ja näkyvä. Esimerkikiksi Töppöhörössä on moniarvoinen idea letkeästi purtavana, ei opettavaisesti.

Näin sanaili Hurme ennen esitystä. Itse näen esityksessä häpeämätöntä saarnaa hyvän elämän puolesta. Hyvään elämään kuuluu ihmisen ja luonnon harmonia sekä ihmisluonnon mahdollisuus parempaan. Loppupaatoksesta on kaukana kyyninen älykkömäisyys, mikä tuntuu virkistävältä. Siinä annetaan täydesti palaa sen puolesta, että asioille VOI tehdä jotain. Viesti koskee sekä yhteiskuntaa että yksilöä. ”Ei jäädä tuleen dokaamaan” – Töppöhöröä lainatakseni.

– – –
Töppöhörö
Kansallisteatteri, ensi-ilta 28.1.20016
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Käsikirjoitus Juha Hurme
Alkuperäisidea (kapakassa Kokkolassa helmikuussa 2011)
Esiintyjät Jarkko Lahti ja Alina Tomikov
Lisätietoja Kansallisteatterin kotivisuilla.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille tilaisuudesta!

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat: ,

28 joulukuun, 2015 · 2:08 pm

Downton Abbey: sarja ja kirja

Epookki-intoilijana olen saanut nautiskella usean vuoden Downton Abbey -sarjasta, joistain tuotantokausista useaan otteeseen. Vaikka juoni ja henkilökuvaus ovat latistuneet kausi kaudelta, on ajankuvassa ja sen ulkoisessa koreudessa sitä jotain. Ajan rekvisiitalla, asuilla ja asusteilla herkuttelu ei ole makuaan menettänyt.

Matka ennen ensimmäistä maailmansotaa 1920-luvun puoliväliin on ollut vaihteleva. Erottuvat tyypit ja sattumukset ovat sarjassa kiehtoneet yhteiskuntaluokkakuvauksen ohella. Samaa tähdennetään kirjassa Downton Abbey. Kartanon vuosi (Readme.fi 2014) käsikirjoittaja-tuottaja Julian Fellowesin kannalta:

Julian on kiintynyt hahmoihinsa ja näiden perimmäiseen kunnollisuuteen. Julianin palavan kiinnostuksen kohde on kuitenkin Downtonin tapahtuma-aika ja sen myötä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Muutos onkin sarjan keskeinen teema.

Ehkä sarja olisi saanut jo päättyä aiemmin, sillä Batesin pariskunnan oikeustaistelut ovat olleet uuvuttavia, Thomasin törttöily surkeaa, Maryn kalseus yksioikoista, Edithin epäonni lamaannuttavaa ja Bransonin säätyloikka epäuskottava. Vanhojen rouvien sanailu on sen sijaan ollut pistämättömän piristävää, kuolemantapaukset pakahduttavia ja Carsonin kosinta itkettävän ihana. Kaikkea kokeemaani voisi luetella rivikaupalla. Sarja on siis tehnyt tehtävänsä eli viihdyttänyt ja herättänyt tunteita.

Kaksiosainen lopetusdraama päättyi juuri. Haikeaksi vetää. Ja jokunen kyynelkin tirisi. Sopuisasti solmittiin kohtaloita ja otettiin askelia muutokseen.
DA

 

Joulunpyhät ja vuodenvaihteen selailin viidennen tuotantokauden ympärille koottua ”coffee table” -kirjaa Downton Abbey. Kartanon vuosi. Tällaisia oheistuotteita voi pitää rahastuksena, mutta fanille laadukas painotuote runsaine valokuvineen mahdollistaa miellyttävän fiilistelyn. Alkusanat ovat käsikirjoittaja Julian Fellowesin kynästä, ja hänen terävää ja kulttuurihistoriatietoista tekstiään lukisi enemmänkin. Varsinaisesti kirjan on kirjoittanut veljentytär Jessica Fellowes. Hänen tekstissään kerrotaan kiinnostavia asioita tuotantoprosessista. Johtava tuottaja Gareth Neame esimerkiksi toteaa ytimekkäästi sarjasta sekä paineista säilyttää laatu ja kiinnostavuus:

”Se voi olla vaikeaa, sillä sarjassa on niin paljon kerrontaa. Meidän on löydettävä tuoreita toteutustapoja, mutta säilytettävä asiat, joita katsojat rakastavat. Sarjan tuttuus on suurin osa viehätystä. Meillä on nyt selkeä käsitys siitä, miten Violet, Carson tai Tom Branson suunnittelemissamme tilanteissa käyttäytyvät. Meidän on silti löydettävä tasapaino odotetun ja odottamattoman välillä.”

Yllätyn, miten monipuolinen kirja kaikkineen on: taustat tuodaan napakasti näytille. Koko sarja on tehty pieteetillä ja huolelella, ja kaikki mahdollinen tarkistetaan asiantuntijoilla. Tietoiskuja on muun muassa maanomistuksesta, töistä, matkailusta, ulkoliikuntaharrasteista, lastenhoidosta ja koulutuksesta. Vaikka luokkaerot voivat Briteissä yhä paksusti, 1920-luvulla alkoi merkittävä murros, jota Downton Abbey heijastelee:

Käsitys, jonka mukaan jokainen tiesi yhteiskunnassa oman paikkansa ja sitoutui siihen, oli vihdoin kumottu. Robertin, Violetin ja Carsonin kaltaisille ihmisille tästä saattoi seurata vain kaaos. Muille se merkitsi toivoa.

Kartanon vuosi -nimensä mukaan etenee kuukausi kerrallaan. Vuodenkierron tapahtumia ja juhlia on näin luonteva kuvailla sekä ympätä teemaan sopivia reseptejä. Hauskoja yksityiskohtia kerrotaan ateriointikohtauksien järjestämisestä ja tuntikausia kestävistä kuvauspäivistä.DA kirja

En ole muihin vastaaviin oheistuotekirjoihin tutustunut, mutta tämä minulle päätynyt opus on hupaisan hellyttävä fanituote. Sopii minulle. Vaikka kirja on lopullisista tapahtumista jälkijunassa, voin siitä lehteillä menneen tv-kartanoelämän tunnelmia ja 2010-lukuni tv-todellisuuspakohuippua. Vielä pitäisi tallentaa tunnusmusiikki läikyttämään sarjamuistoja.

Jos Downton Abbeyn maailma tuntuu todelliselta, se johtuu siitä, että aikoinaan se on sitä ollutkin.

– – –
Downton Abbey
Carnival Films & Television Llt 2010-2015

Jessica Fellowes (esipuhe Julian Fellowes)
Downton Abbey. Kartanon vuosi
Suomennos Irma Rissanen
Readme.fi 2014
319 sivua.
Sain kirjan joululahjaksi.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

19 joulukuun, 2015 · 9:50 am

Thaïs – oopperan koreus

Olen aika musiikkisivistymätön, mutta jatkan kasvatusprojektiani ja käyn pari kertaa vuodessa oopperassa tai klassisen musiikin konserteissa. Oopperoiden kanssa minulla on ollut ongelmia: jos musiikki miellyttää, libretto on kiusallisen kauhea, ja jos libretto on mielenkiintoinen, musiikki riipii. Vähitellen olen alkanut hellittää ymmärrysnyörejä ja hyväksynyt sen, että oopperan juoni olkoon täyttä huttua, eli menen esitykseen paatos ja elämys edellä.

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jules Massinet’n ooppera Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran 1894. Libretto perustuu Anatole Francen 1890 ilmestyneeseen romaaniin. Tiivistetysti tarinassa munkki Athanaës haluaa käännyttää kurtisaani Thaïsin jumalauskoon, onnistuu siinä, mutta kun Thaïs hehkuu pelastustaan, Athanaës luopuu uskostaan maallisen rakkauden korvennuksen vuoksi.

Välillä libreton seuraaminen on kivuliaan kiusallista. Athanaës on puistattava fanaatikko, vaikka lähes ensi hetkistä voi päätellä, että sananjulistus on sublimaatiota tukahdetulle himolle. Heittäkää vain minua kivillä, mutta tulkitsen ajantasaisesta vinkkelistä niin, että fundamentalistien yksisilmäisyys on juuri tuollaista: hurahtamisen takana on omia pakkomielteitä, jotka painetaan näköalattomaan pauhuun ja yhden asian puskemiseen. Silloin unohtuu se, että elämä ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Juonessa on useita hämmentäviä kohtia, sen lisäksi se kummasti ulottaa koskettamaan. Kuuluisan ”Meditation de Thaïs” -kohdan herkkä taite on hieno. Samoin Thaïsin itsetutkiskelukohtaus, jossa kilpailtu kurtisaani pohtii katoavaa kauneutta ja rakkaudetonta tyhjyyttä, pistää suojusten läpi. Ja pääparin kohtaamisissa on imua ja lopussa on ristiriidan ratkaisematonta voimaa ja… Elämyksiä – kyllä!

Pukuloiston silmäkarkki maistuu, jotkut näyttämökuvat miellyttävät myös. Visuaalisuus on art deco -tyylistä, värikästä ja koristeellista. Upeimmillaan ylöspano on juhlissa, jossa Thaïs leuhuttaa siipiasussaan. Kun ensimmäisen näytöksen lopussa Thaïs levittää kätensä ja käsivarsien kultasulat leviävät, katsomossa huokailtiin ja jokunen hihkuntakin kuului.

Yleisö oli poikkeuksellisen villinä. Väliaplodeja sateli ja lopun kumarruskimarassa sali kaikui kiitostaputuksista ja hurrauksista. Eikä syyttä. Tommi Hakala munkkina helli sävykkäällä baritonilla, ja Veronica Dzhioeva Thaïsina lämpeni ja hehkui esityksen edetessä. Mika Pohjosen tenori soi myös hienosti. Minulle hän tarjosi tahatonta hupia kiitäen lavalla lentokonemaisin liikkein, mutta se on ohjauksen ongelma, ei Pohjosen. Kuoro ja orkesteri toimivat korvia hivellen. Thaïsin musiikki kaikkiaan on romanttista, melodista ja sävykästä – tällaiselle noviisioopperakävijälle sopivan helppoa ja välillä oikein kohottavaa.

Jotkut ohjausratkaisut mietityttivät minua, samoin pienet lavastusyksityiskohdat. Miksi komea buduaari oli suunniteltu niin, että se ei kokonaan näkynyt joka suuntaan? Miksi autiomaassa nökotti joukko ryvettyneitä miehiä teatteri-istuimissa? Mutinastani viis. Oopperan koreus ja komeus puri tällä kertaa viihdyttäen ja jopa koskettaen. Ihana ilta!

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

– – –
Suomen kansallisooppera
Thaïs
Produktion ensi-ilta 2013, nyt vuodenvaihteessa muutama uusintaesitys
Musiiki: Jules Massenet
Ohjaus: Nicola Rabb
Lavastus ja puvut: Johan Engels
Kansallisoopperan mainosvideo on tehty vuoden 2013 ensi-iltaa ajatellen (eri solistit), mutta tunnelmaan siitä pääsee.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Oppera

Avainsanat:

28 lokakuun, 2015 · 6:50 pm

Nummisuutarit Kansallisteatterissa

Näyttämökuva 1. Ylpeä isä ja appiukko pitää hääpuhetta. Ympärillä tyhjä lava rakentuu taustalla seuraintalon juhlasaliksi. Sen näyttämön taakse levähtää taustakangas, jossa mäntymetsä piirtyy pikkutarkkana maalauksena. Samainen metsälavaste on huhujen mukaan somistanut jokaista Kansallisteatterin 11 Nummisuutarit-esitystä.

Näyttämökuva 2. Esko on riehunut häähuoneessa. Suomi-symbolit – leijonatunnukset, siniristilippu – ovat heiluneet vihan vimmalla. Tila tyhjenee, ryvettynyttä tilannetta voimistaa jyrkkänä kontrastina Ankin suloisesti laulama Ne kesäyöt.

Näyttämökuva 3. Iivarin ja Sakerin ryyppyreissu huipentuu deliriumnäkyyn, jossa liu’utaan irvokkaasta kuvaelmasta toiseen. Mieliinpainuvimpia niistä ovat hieronymosboschimaiset olennot ja Hugo Simberin maalauksien pääkallopuutarhuri ja pudonnut enkeli. Kaikenmoiset kulttuurituotteet ovat näyssä globalisoituneet ja banalisoituneet.

Janne Reinikaisen ohjauksessa Aleksis Kiven Nummisuutarit on vakava. Tässä versiossa ei nauraa tyrskitä vaan ahdistutaan ihmisten ajattomasta tyhmyydestä, jota joka maailmakolkassa tavataan. Suomitaan Suomea, rahanahneutta ja hölmöjen höynäyttämistä. Sukupuolella ei ole merkitystä: kaikki ovat mukana samassa tärinässä.

Kiven kieli on aina yhtä nautittavaa, elävää ja värikästä. Se on säilynyt. Dialogia ei juuri ole, lähinnä joku esittää tai julistaa jotain, kohtaamisen ohittaen. Muutenkin dramatisointi karsii draamaa, muutamat ydinkohtaukset on tallella. Monissa kohtauksissa on tehoa, mutta jotkut ovat makuuni turhan pitkitettyjä. Esimerkiksi Eskon humalakohtaus on venytetty, mikä tosin osuvan piinaavasti jättää jäljelle tilulii-touhusta vain perisuomalaisen kännäilyn kauheudet: ryyppäämään painostamisen, uhon älyttömyyden ja väkivallan. Itse ikoninen ”tilulii” on irrotettu näytelmän alkupuolen operettimaiseen kohtaukseen.

Pidän siitä, että Nummisuutareita on reippaasti rukattu. Tyylittely on esityksen peruskeino. Miehitys/naisitus ei riemastuta eikä petä – roolitus ei esitystä erityisesti nosta tai laske. Aku Hirviniemi Eskona kuitenkin mielenkiintoisesti juuri tässä roolissa karistaa harteiltaan hupiveikon viitan. Venyttämistä moitin: sanoma ja näkemys olisivat selvinneet vähemmälläkin.

Visuaalisesti esitys on hieno: lavastus tukee ja tähdentää, puvustus myös. Ennen esitystä Bloggariklubin ansiosta sain kuulla lavastaja Kati Luukan ja puvustaja Tarja Simosen kertovan tekoprosessista. Luominen on ollut nimenomaan prosessia, yhteistyötä koko työryhmän kanssa ohjaajan ajattelua seuraten. Ihailen luomuksia, ne todella liimasivat esityksen. Värit, valot ja kaikkinainen rekvisiitta asustuksineen sekä erityisen osuvat musiikkivalinnat tekivät esityksestä draaman.

Tarja Simonen esittelee Bloggariklubissa puvustuksensa ideataulua, johon hän kokosi produktion alkuvaiheessa puvustuksen inspiraatiokuvia.

Tarja Simonen esittelee Bloggariklubissa puvustuksensa ideataulua, johon hän kokosi produktion alkuvaiheessa puvustuksen inspiraatiokuvia.

Näyttämökuva 4. Kun ihminen kokee perustavanlaatuisen pettymyksen, mikään ei ole ennallaan. Eskon elämän käännekohdassa metsä kohoaa: vaijerit nostavat puut näyttämön katosta roikkumaan latvapuoli maata kohti. Tämä ylösalaisin käännetty, huojuva ja vaihtelevasti valaistu metsä on yksi hienommista näyttämönäyistä, joita muistan nähneeni.

Esko meni metsään. Vaikutuin. Nummisuutarit-näytelmän käsiohjelma on informatiivinen: siihen on koottu tietoja esityksen ja näytelman taustoista.

Esko meni metsään. Vaikutuin. Nummisuutarit-näytelmän käsiohjelma on informatiivinen: siihen on koottu tietoja esityksen ja näytelman taustoista.


Bloggariklubilaiset saivat 27.10.2015 ennen esitystä nauttia teatterikierroksesta ja aivan uudesta perspektiivistä teatteriin.

Bloggariklubilaiset saivat 27.10.2015 ennen esitystä nauttia teatterikierroksesta ja aivan uudesta perspektiivistä teatteriin.

_ _ _
Aleksis Kivi
Nummisuutarit (1865)
Kansallisteatteri 2015
Ohjaus: Janne Reinikainen
Sovitus: Ewa Buchwald ja Janne Reinikainen
Muut tiedot – myös hieno kuvagalleria: Kansallisteatterin nettisivut.
Kiitos teatteri- ja näytelmäesittelystä sekä esityksestä Kansallisteatterin Bloggariklubille!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat: ,

25 heinäkuun, 2015 · 8:24 am

Avioliittosimulaattori Pyynikillä

Ensireaktioni oli ällistys: miten ihmeessä itä-länsi-murre- ja heimoeroilla irrotteleva chick lit istuu hämäläiseen kesäteatteriin? Ja sitten: saattaahan keveänhumoristinen tarina taipua juuri kesäteatteriaineksiksi. Viihdekirjan lemmensuhdekehittely, ihmistyyppikärjistäminen ja väärinymmärryskommellukset ovat perinteistä suvidraamaa.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin luin pari vuotta sitten (Tammi 2013). Sujuvaa tekstiä kirja on, kepeää kerrontaa. Genrensä tavoin se ei kehittele moniulotteisuuksia tai syvällisyyksiä, ja sen tyylilajille sallii. Romaani ei kuitenkaan itsestään muutu näytelmäksi. Dramatisoinnin ovat tehneet ohjaaja Tommi Auvinen ja Seija Holma. Käsiohjelmasta saksin tekijöiden lausuman:

Mainio kirja! Ja silti heti oli selvää, että siitä on napattava rakastava mutta ravakka niskalenkki ja pamautettava se aivan omin maustein Pyynikin pyörivän ympärille.

”Niskalenkki” ja ”omat mausteet” erottuvat. Henkilöt ovat merkittävästi vanhentuneet, joitain tyyppejä on joutanut pois ja toiset saaneet lisää tilaa. Draaman ehdoilla on muutokset tehty.avioliittosimulaattori

Darmatisointi onnistuu etenkin ensimmäisessä näytöksessä. Alku on rivakka: itä-Ainon ja lounais-Jussin yhteen muutossa Jussin mynämäkiseen kotitaloon ei aikailla. Ainon savolais-karjalaisten vanhempien roolit ovat paisuneet romaaniin verrattuna komediaa korostaen. Eija Vilpas ja Tommi Lindholm äidin ja isän rooleissa ottavat villinverbaaleista itähenkilöistä kaiken irti. Jussin kotimiesväki (Ola Tuominen, Tommi Auvinen ja Samuli Muje) on vastakohtaisen jäyhää ja jöröä. Äijäily sujuu asiaankuuluvan töksähtelevästi.

Huumori perustuu vastakohtaisuuksiin. Kieli-ilottelu osuu ja uppoaa, mutta välillä stereotyyppiseen heimoerotteluun väsähtää. Koko touhu kiteytyy Ainon sanoihin, jotka ovat lähes yhtenevät romaanissa ja näytelmässä:

Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.

Kuukauden koeliitto, tämä avioliittosimulaattori, on juoniponne koko touhulle. Tunnebalanssin hakeminen on keskeinen dilemma laajemminkin, mutta ajoittain nuorenparin ja muiden perheenjäsenten suhdepurut tuntuvat väkinäisiltä. Mutta nyt pääpariin. Aino (Mari Turunen) on mehukkaan rempseä, Jussi (Ville Majamaa) ilmaisultaan vaisu, osin turkulaistyypitellyn perustellusti. Valitettavasti pariskunnalta puuttuu keskinäinen kemia. Tiedä häntä, jos se on vain kokemani esityksen puute, sillä Jussin ääni oli kovin painuksissa ja ilmaisu sen vuoksi kapeaa.

Sivuhenkilöt ovat kaikki rooleissaan kotonaan (Janne Kallioniemi, Miia Selin ja Tommi Rahkamäki). Haitaristin (Jenna Vehka-aho, aivan taitava osassaan) osuus on kuin kiintiöpakolaisen: otetaan tänne, kun täytyy, muttei olla sen kanssa. Ei kai ole kesäesitystä ilman musisointia.

Lavastus näyttää kaistaleen Pyhäjärveä, muuten yhtenäinen kulissimassa täyttää näkymän mutta toimivasti. Talojulkisivuilla ja seinäluukuilla saadaan aikaan mukavia tilanteita ja siirtymiä. Ja se katsomon pyöriminen: hyvin liikkuu tapahtumien tahtiin.

Täysi katsomollinen naurahtelee, nyökkäilee ja elää Avioliittosimulaattorin mukana. Ilmiselvästi esitys vastaa kesänäytelmäodotuksiin. En minäkään osattomaksi jää. Kyllä murteilla huvittelu minulle sopii, kesänäytelmän kielipuoli ilahduttaa. Huoletonta lomahuvia!

– – –
Pyynikin kesäteatterin Avioliittosimulaattori jatkaa 8.8.2015 asti.
Roolivaihdoksia: Esko Roineen (Jussin setä Erkki) tilalle on siirtynyt Tommi Auvinen, ja Eija Vilpaksen (Mirja, Ainon äiti) tilalle siirtyy Teija Auvinen (24.7. jälkeen).
Kiitos Pyynikin kesäteatterille ja Tammelle näytöslipusta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

16 heinäkuun, 2015 · 8:29 am

Valheet ja viettelijät Suomenlinnassa

Pierre Choderlos de Lacosin klassikkotekstin Valheet ja viettelijät on dramatisoinut ja ohjannut Suomenlinnan kesänäyttämölle sopivaksi Juha Kukkonen. Kesäteatteriesitykset ovat monesti humoristista ja pikkutuhmaa ajanvietettä. Niin tavallaan nytkin mutta puskateatterimaisuutta huomattavasti kunniahimoisemmin ja sävykkäämmin toteutettuna. Taikasana on kuten usein muulloinkin onnistuneissa draamoissa käsikirjoitus, käsikirjoitus ja käsikirjoitus.

Ranskan vallankumouksen kynnykselle sijoitettu aatelisjoutilaiden suhdepeli on ajaton, vaikka esityksessä hiukan väkinäisesti viitataan nykyaikayhteyksiin. Tarinan ydin on Madame de Merteulin (Minna Suuronen) ja Vicomte de Valmontin (Antti Virmavirta) veto viattomien viettelystä. Sen kummemmin juonta jauhamatta seurauksena on tunteettomia kaatoja mutta opetuksena perimmäinen totuus: ihminen omistaa vain rakkautensa ja kuolemansa.Valheeet ja viettelijät 1

Dramatisointi on jäntevä, ja kohtaukset liukuvat joustavasti tilanteesta toiseen. Vaikka olen nähnyt draaman vuosia sitten parinakin elokuvaversiona, ei tarinan tuttuus tylsistytä. Syynä dramatisoinnin ohella on luistava näyttelijätyöskentely. Nuoret, raikkaat ja rennot Paavo Kinnunen ja Sonja Salminen ilakoivat rooleissaan, Saija Lentonen on hyveellisen suloinen ja pääpari niljakkaita pahiksia. Minna Suuronen voisi välillä olla huutamatta (kiitos huomiosta teatteriseuralleni, Johannalle), muuten hän on vaikuttava ilmestys.

Erikoinen veto henkilöohjauksessa ja puvustuksessa on Valmontin habitus. Asut ja maskeeraus ovat näytelmätoteutuksessa muuten kerrassaan hienosti harkittuja ja näyttäviä, vain Valmontin hahmo on mukailtua rokkirokokoota. Antti Virmavirta on puettu ja meikattu nuhruisen elahtaneeksi, kuin parhaat päivänsä nähneeksi ollihermanniksi. Jotenkin olemus puhuu eri kieltä kuin muu esitys. Voi, Virmavirrassa olisi ainesta huikaisevan ryhdikkääksi samettiin, silkkiin ja kiiltävään poninhäntäperuukkiin puetuksi superviettelijäksi.

Lavastus on yksinkertaisen tehokas, ja Apocalypticalta kuulostava musiikki sopii esitykseen. Ensimmäisen puoliskon tanssiosuudet ovat silmissäni tepastelua, toisen puoliskon baletit ovat näyttäviä ja ilmentävät tapahtumien jännitteitä.

Kesäteatteripäivän kruunasi hellivän helteinen kesäsää – siis ihan oikeasti. Miellyttävä teatterielämys ja Suomenlinnan ainutlaatuinen ympäristö nostivat päivän tunnelman sellaiseksi, että sitä sopii muistella marraskuun räntäviimassa.
Valheeet ja viettelijät 2

– – –
Lisävalaistusta esitykseen löytyy Ryhmäteatterin kotisivuilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

27 kesäkuun, 2015 · 9:16 am

Mad Max – Fury Road

Leffassa viihtymiseni aikaan levisi järkyttäviä uutisia kolmesta muslimi-iskusta. Viattomia uhreja vaativat terrori-iskut Ranskassa, Kuwaitissa ja Tunisiassa. Syyllisiksi epäillään äärimuslimeja. Miten tämä liittyy elokuvakokemukseeni? On varmaan ihan sama, hihkuuko tappoteon yhteydessä uskossaan sokea taistelija ”Allah” vai ”Walhalla”. Ydin on siinä, että väkivallalle on haettu oikeutus kaiken järjen peittoavasta uskosta. Sitä lietsoo karismaattinen johtaja, jumalan sanansaattaja, jonka puolesta ollaan valmiita mihin tahansa asian ja oman kuolemattoman sielun vuoksi. Seurauksena on vain tuhoa, turhia kuolemia ja inhimillistä kärsimystä.

Nyt voitte pistellä minua neulalla, jonka kaivelin heinäsuovasta, eli väkisin hain sanomaa ja vakavaa teemaa sekä allegoriaa nykytoteen räiskintäelokuvasta Mad Max – Fury Road (2015). Kehyskertomukseen siis kuuluu ”Walhaallaan” onnistuneen itsemurhaiskun jälkeen hamuava persoonallisuuksista riisuttu soturiyhteisö. Sen dystooppisessa tulevaisuusmaailmassa taistellaan vedestä ja polttoaineesta. Porukan despootti pomo jalostaa itseään vaimojoukoin ja ravitsee soturieliittiä tehdashenkisesti tuotetulla äidinmaidolla. Kärsivälle rahvaalle hän uskottelee olevansa jumala, joka annostelee mielivaltaisina armonhetkinään vettä. Elokuva ei lähtökohtaisesti ankkuroidu tämänpäiväiseen arkeen vaan on viihteellistä todellisuuspakoa.

Juoneen, mars. Max vangitaan yhden soturin veripankiksi. Soturiporukka ja ketjuin kytketty Max lähtevät ajamaan takaa Furiosa-nimistä naisrekkakuskia, joka on kaapannut tankilliset polttoainetta ja äidinmaitoa sekä edustavan otoksen pomon vaimoja. Naisten päämääränä on vapaus.

Välillä laskin minuutteja, jotka eivät liity takaa-ajoon. Niitä oli muutama. Vauhti, väkivalta ja villit koneet ovat elokuvan ydintä. Lavastus ja puvustus ovat mielikuvituksen riemuvoitto, etenkin monenmoiset ajopelit ja taisteluhärvelit ovat näyttäviä, ja koko visuaalinen ulospano on vaikuttava. Kokonaisuus on sekä pitkitetty tietokonepeli että tempaiseva toimintaelokuva.

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Nythän on niin, että leffasarjan uutuus on nähtävä suhteessa muihin madmaxeihin ja saman lajityypin edustajiin. En ole niiden asiantuntija enkä fani, mutta nirppanokkaisena taide-elokuvien ystävänä totean, että narikkaan unohdetut aivoni tempautuivat vauhtiin ja lopetin tappotyön uhrien laskemisen. Elokuvan jälkeen olin uupunut kuin parin tunnin lenkin jäljitä. Odotusten vastaisesti eläydyin päähenkilöihin, vaikka juonenkulussa ei ollut yllättävää tai sanottavaa. Charlize Theronille (Furiosa) ja Tom Hardylle (Max) oli varattu pari ilmettä ja repliikkiä, mutta ne riittivät kantamaan elokuvaa. Komeilta he näyttivät.

Elokuva flirttailee emansipaatiolla, mutta miesten silmin kaikkea katsotaan. Furiosa pärjää olemalla äijä, paras äijä, autoilemalla ja tappelemalla kovemmin ja sitkeämmin kuin muut. Silti hän selviää vain miehen neuvokkuuden avulla. Kaikkiaan naiseudesta on valittu ääripäät: taistelija tai synnytyskone. Seireeneiltä vaikuttava vaimoviisikko on vähävaatteinen kaunotarjoukko, joka tarjoaa katalogityyppistä silmänruokaa elokuvan karungroteskiin ympäristöön. Ei kokonaisuus minun silmissäni naisasiaksi sillä muutu, että leffan kiistaton sankari on käsipuoli nainen, joka vastustaa ihmisen kauppatavaruutta. On kuitenkin paikallaan Alien-elokuvien hengessä nähdä nainen toimintaelokuvan kärkenä ja oikealla asialla.

En kadu kesäleffavalintaani, meno ja melske toivat vaihtelua hiljaiseloon. Ja tämän jälkeen maittaa taas jokin verkkainen taide-elokuva.

– – –
Mad Max – Fury Road
Warner Bros 2015, Yhdysvallat ja Australia.
Ohjaus: George Miller
Pääosissa Charlize Theron ja Tom Hardy
120 min.
Kiitos ilmaisleffalipuista pomolle.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Avainsanat:

25 kesäkuun, 2015 · 5:06 pm

Neiti Fisherin etsivätoimisto

Dekkarikesäkuuni viimeisen viikon sulostuttaja on ollut tv-sarja Neiti Fisherin etsivätoimisto. Yle1 syytää sarjaa joka arkipäivä alkaen 22.6. Viimeinen osa esitetään 6.8., joten kolme tuotantokautta tuutataan putkeen. Sarja perustuu Kerry Greenwoodin dekkareihin, filmatisoinnista vastaa ABC (Australia 2012 – 2014).

Ensimmäisen viikon perusteella sarja on valopilkku tv-dekkareiden sakeassa sumussa. Australialaisia sarjoja ei paljon näytetä, joten uusi ympäristö virkistää. Ajankuva ihastuttaa: 1920-luvun tyyli, muoti ja elämäntapa ovat todella tyylikkäästi toteutettu. Aikaan kuuluvaa poliittistakin problematiikkaa sivutaan anarkismista sionismiin. Ensimmäisestä maailmansodasta vapautunut henki hönkii täysin palkein, ja sen mondeemi ilmestys on neiti Phryne Fisher.

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Hyvästi suhdehäiriöiset ja alkoholisoituvat mörököllipoliisit, tervetuloa villi ja vapaa yksityisetsiväneiti. Neiti Fisher saapuu näyttävästi Englannista Melbourneen. Taustalla vaivaa siskon väkivaltainen kuolema. Se lienee syynä siihen, että selvittämättömät kuolemat kiehtovat. Mutkattomasti hän heittäytyy yksityisetsiväksi, hankkii näppäriä apulaisia ja liitelee paikallisen virkavallan apuriksi. Komistuskomisariossa voisi olla suhdeainesta, jos kunniallisuus höllentyy, ainakin yhteistyö alkaa lupaavasti pilke silmäkulmassa mutta etäisyyden säilyttäen. Vapaamielinen ja flirttaileva neiti Fisher vakuuttaa vastustavansa vakiintuneita suhteita, irtosellaisia hän solmii mieluusti. Ei ole eilisen teeren tyttöjä tämä neiti, itsellinen omasta ruumiistaan ja valinnoistaan vastaava aikuinen nainen.

Phryne Fisher on häpeämättömän hurmaava. Ensimmäisen esitysviikon jaksoissa hän on osoittautunut muun muassa tangon taitajaksi, autohurjastelijaksi (Hispano Suiza, totta kai) ja pienkonelentäjäksi sen lisäksi, että hän on välkky oivaltaja. Tuttavapiiri on laaja, lähinnä liikutaan varakkaan väen joukossa, mutta selvästi neiti Fisherillä on myös suvaitsevainen ja herkkä sosiaalinen omatunto. Tunnelma on pääsääntöisesti kepeä, mutta esimerkiksi neljännessä jaksossa on tummia sotamuistumia ja luokkataistelutunnelmia. Kaiken kaikkiaan Essie Davis loihtii roolihahmostaan eloon monitaitoisen, uskaliaan ja neuvokkaan naisen, ja upeasti hänelle sopivat 20-luvun mekot, hatut ja pääkoristeet.

Sarjan osat näemmä edellyttävät johdonmukaista seurantaa, sillä henkilöiden elämässä tapahtuu jakso jaksolta edistystä. Varsinainen dekkaritapaus vaihtuu osasta toiseen. Näin alkutaipaleella juonet ovat olleet ihan näppärää kulissia komealle ajankuvalle. Huoleni on, miten pysyn näin tiiviin esitystahdin vauhdissa – pysyä haluaisin. Toivottavasti taso säilyy.

P.S. Tunnustan, että kiilasin Netflixin avulla katsomaan ensimmäisen tuotantokauden viisi jaksoa etukäteen. Tykkään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Draama

Avainsanat: ,

17 toukokuun, 2015 · 6:30 pm

Brittijännitystä televisiossa

Poliisi- ja etsiväsarjat houkuttelevat. Ehkä taustalla on yksinkertaisesti se, että väärät teot paljastuvat vähä vähältä, ihmisessä oleva paha tulee näkyväksi ja kiinni otetuksi. Kotisohvalla toisten synkkyyksiä seuraten voi unohtaa omansa ja heittäytyä asteittain kiristyvään juoneen, elää mukana selvittäen arvoitusta.

Huomaan usein, että minulle ei pelkkä juoni riitä. Liiallinen väkivalta ja verellä mässäily karkottavat, tarvitsen mukaan ihmisen repaleista moninaisuutta. Minut houkuttelevat sarjaseuraajaksi päähenkilöt, joissa on persoonaa. Vera Stanhope ja George Gently ovat tänä keväänä olleet sellaisia.

Valitettavasti viimeinen osa George Gentlyn tutkimukset -sarjasta (yhteensä kuusi tuotantokautta, 19 osaa, BBC 2007 – 2011) esitettiin juuri YLE1:llä, mutta kuuleman mukaan on uusi kausi tekeillä. Yksi sarjan viehätystekijä on 1960-luvun ajankuva, joka on todella huolellisesti tavoitettu. Puvustus ja lavastus myötäilevät aikaa, puhumattakaan Gentlyn apurin John Bacchusin tukkatyyleistä. Myös sorahtelevan töksähtelevä paikallismurre miellyttää. Värimaailma on ruskeanharmaa ja tunnelma kireä monestakin syystä.

Vakiokaavaan kuuluu pomo-alainen-suhde, ja keskeinen se on Gently-sarjassakin. Korruptiota vastustava rehti Gently on viisas, kokenut kettu, välillä ärähtävä, välillä lempeän empaattinen tyyppi. Leskimiehellä on menneisyys, mutta nykyisyydestä ei hänestä kaikkea meille näytetä. Leimahteleva ja tunteella törmäilevä, nulikkamaisen asenteellinen Bacchus on särmää lisäävä vastapari. Minulle ainakin käy niin, että varsinaisia jännärijuonia oleellisemmaksi käy päähenkilöiden suhde ja hermoilevan Bacchuksen yksityiselämä. Suurin ansio tietysti lankeaa uskottaville näyttelijöille. Minä ainakin sulan Gentlyn (Martin Shaw) altakulmainkatseen alla ja seuraan levottomana Bacchusin (Lee Ingleby) säntäilyä.

George Gently perustuu Alan Hunterin dekkareihin (joita en ole lukenut) ja Vera Stanhope Ann Cleevesin kirjoihin (joita olen jokusen lukenut). Vera Stanhope -sarjaa on aiemminkin YLE1 esittänyt, nyt on menossa neljäs tuotantokausi (ITV 2013), ja viides on tulossa.

Vera Stanhopea kulmikkaampaa naishahmoa saa hakea. Aluksi vierastin Vera Stanhope tutkii -sarjan Brenda Blethyn jopa karikatyyrisesti esittämää naamanmutristelijaluomusta, mutta olen tottunut häneen samoin kuin fiktiohahmon alaiset, jotka tavoittelevat pomonsa kanssa jonkinmoista kauhun tasapainoa. Kompleksisen hahmon erikoista lapsuutta väläytellään persoonan perusteluksi.

Työsuhteessa Joe Ashworthin kanssa on tiettyä nyrjähtäneisyyttä. Pomo pompottaa mutta mukana on hermostunutta äidillisyyttä ja pingottunutta mustasukkaisuutta. Nuorehko komistusetsivä (David Leon) on hieman pökkelö roolissaan muttei haittaa. Tunnelma on riippuvainen kiukkuisen Stanhopen tuulenpuuskista. Ja taaskaan en vaivaudu mainitsemaan mitään itse dekkarijuonista; ihan kelpo kuljetusta niissä on, mutta päähenkilö ja sivuhenkilöpoliisit peittoavat ne kiinnostavuudellaan.

Kesän iloksi Hercule Poirot (BBC:n 70 jaksoa vuodesta 1990 lähtien) palaa perjantai-iltojen kotoiluseuraksi 19 tv-elokuvassa. Katsoin ensimmäisen osan, Stylesin tapaus, ja voin vain kumartaa syvään pieteetillä toteutetulle ajankuvalle. David Suchetin luoma Poirot on todella huolellisesti Agatha Christien kirjoista elävöitetty salapoliisi. Roolityön tarinan voi tv-sarjan täydentäjäksi lukea näyttelijän kertomana. Minäkin luin, ja pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on oiva tausta tv-seurannalle; David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva 2015).

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Avainsanat: , ,

5 helmikuun, 2015 · 8:00 am

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

JUURI ON VARISTYTÖSTÄ SELVITTY, NYT VARJOPOIKA

Ruotsalaisesta jännärituubista puristuu taas helposti levittyvää kirjallista mätitahnaa. Vanhan reseptin ainekset on säilytetty (vauhdikas juoni, ongelmaiset päähenkilöt ja salaliittoja), mutta tarjoilussa on pikantteja lisäyksiä. Carl-Johan Vallgrenin Varjopoika (Otava 2015) on ollut kotimaassaan menestys, nyt päästään ruotimaan suomennosta.

Juonesta sen verran, että miljonäärimies katoaa ja vaimo palkkaa miehen vanhan armeijakaverin etsintöihin. Etsintähommat eivät varsinaisesti ole Danny Katzin leipätyö vaan hakkerointi ja käännöshommat. Tehtävä osoittautuu huomattavan hankalaksi useiden ruumiiden, muiden katoamisien ja paljastusten seurauksena. Myös jotain löytyy: Dannyn nuoruudenrakastettu Eva ja kaveri Jorma.

Takakansi luonnehtii Dannya osuvasti yhdistelmäksi Harry Holea ja Lisbeth Salanderia. Ei sitä tuon paremmin voi sanoa, ja siksi Danny on valitettavasti yllätyksetön. Danny on taustaltaan nuorisorikollinen ja narkkari. Nyt nelikymppisenä hänellä on takanaan huippulahjakkaille psykopaateille tarkoitettu armeijan kääntäjäkoulutus. On hänessä aineksia renttusankariksi: impulssiherkkyyttä, älykkyyttä ja vaarantuntua, jota aikamiesmäinen itsetuntemus ryydittää.

Dannyn vanha hoito Eva on nyttemmin poliisivoimien juristi. Evalla on risainen tausta ja paineinen nykyisyys. Romaanin henkilöistä hänessä on eniten jännittävää arvaamattomuutta.

Juoni on vetävä, ja ahmaisin kirjan lähes kertaistumalta. Dannyn ja Evan toimintaa saa jännittää vuorotellen, mikä on taattu koukutuskeino. Juonivetoinen juttu ei syvennä henkilöitä eikä jää pohtimaan suosikkidekkareitteni tapaan ihmistä ja elämän ihmeellisyyksiä. En silti voi vastustaa houkutusta irrottaa tekstistä yhtä – muusta menosta poikkeavaa – ajatelmaa:

Omaa kuolemaansa ei osannut kuvitella. Juuri siitä elämä rakentui: että sen vastakohtaa oli mahdoton käsittää.

Tapahtumiin ympätään lavastuksia, woodoota ja hallusinogeeneja. Mukana on monia pahiksia ja yksi kulissien takana naruja vetelevä salaisuus. Koska ainekset ovat kovin tuttuja ja ruumisvyöryn takana perusinhokkini eli hullu psykopaatti, ei Varjopoika nouse omien jännärisuosikkieni kärkeen. Viihdyttävää ajanvietettä se on, laskelmoitua, uskon, mutta sujuvasti kerrottua.Varjopoika
_ _ _
Carl-Johan Vallgren
Varjopoika
Skuggpojken
Suomentanut Maija Kauhanen
Otava 2015
384 sivua
trilleri
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

26 kesäkuun, 2014 · 7:09 pm

Barcelonassa irtoaa

Alicia Giménez Bartlettin kolmas suomennos Petra Delicado ja vaaran viestit (suom. Matti Brotherus, Tammi 2014) menee melkein heti suoraan asiaan: komisario Delicato saa paketin, jonka hän avaa työparinsa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa.

”Petra, joko minä olen tulossa dorkaksi tai tämä tässä on ihmisen siitin.”

Ja siitä se sitten lähtee. Paketteja tulee lisääkin, ja alkaa hermostunut silpomissyiden ja -syyllisten etsintä. Vaihtelevista teorioista päädytään yhteen potentiaaliin. Myös tutkittavia ruumiita siunaantuu, ja lisäksi poliisipari tekee kuuman matkan kylmään Moskovaan. Käänteitä riittää. Lopputulema on melkoisen kaukaa haettu, mutta päätössanoissa kirjailija muistuttaa siitä, että totuuteen hän tukeutuu, ja se on usein fiktiota villimpää.

Petra Delicado -sarjan viehätys on rempseässä ja humoristisessa kerronnassa. Reippaasti edetään ja sanaillaan. Kieltämättä tässä sarjan osassa on aika matalamielistä läppää. Koska elinasia on juonen juurena, ei vältellä aiheeseen liittyvää vitsailua eikä anatomisia yksityiskohtia.

Kertoja-Petra on itseironinen ja kipakka. Naispoliisius tuo mukanaan tiettyä kirpeyttä, mutta erityisen paljon ei tasa-arvoasioissa kieriskellä. Polisiromaanin päähenkilö tarvitsee aina työparin, ja Fermín on oikein oiva leukailija toiminnan naisen rinnalle. On oikeastaan hämmästyttävää se, että alkuteos on ilmestynyt 1999, mutta meno ei vaikuta 90-lukulaiselta, vaan maailma ja Barcelona ovat niin kuin olisivat nyt.Petra Delicado ja vai

Juhannusajan dekkariputkeni kirjoissa jumaluutta ja uskontoa pureskelevat etenkin Karin Fossumin Carmen Zita ja kuolema sekä Håkan Nesserin Yksinäiset. Kuinka ollakaan, Petra Delicado -uutuuskin pyörittelee näitä ikuisia aiheita. Myös rikosvyyhti liittyy uskonnon kääntöpuoleen, vaaralliseen lahkolaisuuteen. Romaanissa on komea kapakkakohtaus, jossa vertaillaan eri uskontoja. Väittäisin, että siinä missä pohjoismaisen luterilainen pohdinta on melkoisen vakavaa (pohjimmiltaan Nesserilläkin), katolinen katsanto on yllättävän rento ja väljä, silloin kun ei ole kyse lahkolaisuudesta.

Kukaan ei nauranut. Itse asiassa Garzónin sisäinen näkemys Jumalasta oli kaikkein aidoin. Siihen mahtui kaikki todellinen materia: pienuus, maallisuus, ihmisen niukat mahdollisuudet muuttua kokemuksen kautta, oman vähäpätöisyyden hyväksyminen, luonnonläheisyys. Ihminen vailla haasteita, vailla saavuttamattomia tavoitteita.

Rehellisyyden nimissä eivät uskonpohdinnat ole päätarkoitus Petra Delicado ja vaaralliset viestit -dekkarissa, vaan ne ovat sivutuote menevässä juonikuljetuksessa. Jännäri on viihdyttämään laadittu. Silti en voi välttää kiusausta heittää romaanista vielä yhden herkullisen, romaanisarjan henkeen sopivan irtonaisen uskonajatelman:

Miten uskonnon ja psykologian keinot eroavat toisistaan? Loppujen lopuksi kaikilla oli yhteiset lähtökohdat: pyrkimys kannustaa tervettä järkeä, rationaalista ajattelua. Ja jos yritys epäonnistui, kumpikin turvautui omaan reseptiinsä päästäkseen suoraan sydämeen. Jumala tai Freud, väliäkö sillä.

Näin – miksipä ei hurtista rikoskirjastakin voi irrotella elämänviisauksia. Kirjan voi lukea myös aivan toisin, naureskellen nauttien juonesta ja jutustelusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 kesäkuun, 2014 · 2:17 pm

11187-424 lusimassa

Pikkumusta vaihtuu oranssiin haalariin Piper Kermanin omaelämäkerrallisessa muistelossa Orange is the new black. Vuosi vankilassa (suom. Oona Timonen, Otava/Seven 2014). Parikymppisenä Piper sai kriminaalia jännitystä elämäänsä, ja minkä taakseen jättää sen edestään löytää: nuoruuden seikkailu vei hänet kymmenkunta vuotta myöhemmin naisvankilaan. Sähläilystä lankeaa 15 kuukauden kakunsiivu, paussi menestyvästä tuottajanurasta ja sitoutuneesta parisuhteesta.

Kirjan Piper on rento tarkkailija. Hänellä on oiva sosiaalinen vainu, joten hän sukkuloi mutkattomasti vankilayhteisössä, tunnistaa hyödylliset liittoutumistilanteet ja välttää ikävyydet. Hän on akateeminen kirjafriikki, jolla on ylemmän keskiluokan perhearvot ja sosiaalinen status, ja sellaisena hän ujuttautuu porukoihin. Asiaa auttaa asenne: hänestä eliittiyliopiston asuntola-asuminen oli hyvää harjoitusta vankilaelämään. Odotin tiukkaa tyypittelyä ja sellisekoilua, odotin mehukkaita hahmoja, odotin jengijännitteitä – mitä vielä: kirja tarjoaakin lopulta yllättävän kesyn kuvan virkkaavista, joogaavista, aikaa tappavista, melkoisen solidaarisista naisista.

Tämä oli omituinen paikka; pelkistä naisista koostuva yhteisö, johon oli siroteltu kourallinen vieraita miehiä, armeijatyylinen asuminen, kaikenkattava (sekä urbaani että maalaismainen) naisten näkökulmasta luotu ghettotunnelma, sekoitus eri-ikäisiä hupsuista nuorista tytöistä vanhoihin mummoihin, kaikki samaan kasaan heitettyinä vaihtelevine sietokykyineen. Hullut ihmiskeskittymät saavat aikaan hullua käytöstä. Pystyn jo nyt tarkastelemaan tilannetta niin etäältä, että osaan arvostaa sen surrealistisen merkillistä luonnetta, – -.

Kirja on rakennettu näpsäkästi siten, että joka luvussa edetään Piperin vankila-ajassa, käydään läpi hänen tuntemuksiaan, tutustutaan erilaisiin tyyppeihin, ja monissa luvussa on tietty teema, jota tarkastellaan kaiken lomassa. Kirjasta saa mielenkiintoisia tietoja ja tilastoja amerikkalaisesta rikostuomio- ja vankilasysteemistä. Välissä on havaintoja ja kritiikkiä systeemistä, joka ylläpitää syrjäytymiskierrettä.

Yhdysvallat käyttää valtavasti rahaa vankiloihin samaan aikaan, kun ne julkiset rakennelmat, jotka itse asiassa ehkäisisivät rikoksia ja vahvistaisivat yhteisöjä – koulut, sairaalat, kirjastot, museot, monitoimitalot – jätetään pärjäämään omillaan.

Odottamattominta kirjassa on se, että muut kuin Piper jäävät ohikiitäviksi hahmoiksi, joista näytillä on vain jokin tietty piirre tai tilanne. Kirja on persoonakurkistus Piperiin. Kumma tunne tulee lukiessa: kertoja on avoimen oloinen mutta hitusen yläpuolella kertomastaan ja kovin valikoiva. Piper on selvästi pelinaisia, mutta tyyppilusijoihin verrattuna hän on kuin merkkituote supermarkettisälän joukossa. Eipä silti, juttu luistaa ja särmikkäät hetket seuraavat toisiaan. Tiivistämisen varaa yli 450-sivuisessa selostuksessa on, mutta kaikkiaan Piperin suodattamista kokemuksesta syntyy letkeää luettavaa.Orange is the new black

Katsoin kirjan luettuani tekstiin pohjautuvan, samannimisen tv-version avausjakson. Draama tarvitsee kiinnostavia käänteitä ja tyyppejä, joten tv-käsikirjoituksessa näemmä korostetaan sivuhahmoja ja herkutellaan niillä raflaavuuksilla, joita kirja lähinnä sivuaa. Päähenkilövalinta on ilmeikäs, sulho on yhtä ideaali kuin kirjassakin, ja vankilayhteisö erikoispersoonilla lastattu. Lähtötilanne ja pääjuoni ovat kirjasta tuttuja, mutta jo aloitusjaksoon ympätään omia virityksiä, ja loppukuvat tarjoavat kirjasta poikkeavan yllätyskäänteen. Kirja innostaa jatkamaan sarjan katselua: saa vertailla filmatisointivalintoja ja eroavaisuuksia. Vääränlainen kihlasormus alkoi heti ärsyttää ja… No, Netflixissä on ensimmäinen tuotantokausi (2013), sen saa heinäkussa DVD:näkin, ja toinen tuotantokausi alkaa Netflixissä 6.6.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

18 toukokuun, 2014 · 8:56 am

Raha ja rakkaus

Varallisuus on vuosisatojen ajan ratkaissut avioliittomarkkinoilla. Romantiikka on sen varjossa versonnut rikkaruohon tavoin, mutta liitot sovittiin omaisuusnäkökulmasta järkeilleen. Tähän teemaan Jane Austen tarttui 1800-luvun alussa romaaneissaan.

Emma Thompsonin käsikirjoittama ja Ang Leen ohjaama elokuva Järki ja tunteet (1995) esitettiin TV:ssä viimeksi viikko sitten. Siinä kohtausrytmitys, tyyli ja henkilöt asettuvat kuin pankki- ja etukortit lompakkoon: on mistä ottaa. Kate Winslet hehkuu tunteikkaana teinineitona, ja aavistukseen rooliinsa liian vanha Thompson kihisee pidätettyjä mielenkuohuja. Muukin roolitus on huolella hiottu, puhumattakaan kuvauksesta, miljööstä ja puvustuksesta.

Helsingin kaupunginteatteri on pelottomasti siirtänyt teoksen näyttämölle. Dramatisointi on vaatinut kohtauskarsintaa, ja aika hyvin siinä on tehty näyttämölle sopivia tilannevalintoja. Ajankuvaa myötäilevä puvustus on onnistunut, samoin yksinkertainen ja karu lavastus. Yksinäinen kaappi muuntuu moneksi, ja matka-arkkujen siirtely vie sujuvasti tapahtumat toiseen. Erityisen näppärä on illuusio tanssiaisista. Hiekkaläjä näyttämön keskellä ei häiritse muttei sen merkitys aivan avaudukaan.

 
Esitys itse on kovin epätasainen: siinä on sujuvuutta mutta kovin paljon tarkoituksetonta kulmikkuutta. Rahan ja järkeilyn vastakkaisuus tunnesuhteisiin verrattuna ei jää epäselväksi, ei myöskään Marianne-neidon kehityskaari näiden ääripäiden välillä. Roolitus ei ole täysin toimiva. Kreeta Salminen on ilmeikäs ja kyteviä tunteita ilmentävä Elinor, mutta Mariannen roolin Sara Melleri heiluu välillä turhan rajusti herkullisen naivismin ja kankeasti esitetyn keinulaudalla, eikä mielestäni hänessä ei ole tarvittavaa valloittavuutta; kemia suuren rakkauden kanssa jää aistimatta. Mitä jos nämä pääroolit olisikin jaettu toisin päin? Vaivaannuttavana pökkelönä replikoi näytelmän romanttinen sankari, mikä vie pohjan pois tragedialta, eikä rooliinsa turhan poikamainen eversti ilmennä vakuuttavasti antaumuksellista kunniallisuutta. Sivuroolit on mainiosti hoidettu, sillä hupsujen höpsöjen joukko on virkeä osa esitystä.

Mitä näytelmäversiolla on annettavana nykykatsojalle, joka ei parinvalinnassa ole säädyn ja varojen kartuttamisen puristuksessa? Valitettavasti ei esityksestä irtoa sitä, mitä elokuvasta ja romaanista, jäljelle jäi vain romanttissävyinen hupailu, joka ei onnistu koskettamaan. Myönnän, että arvioinnin (epä)reiluuteen väkisinkin vaikuttaa se, että tarina on lukuisten elokuvakatsomiskertojen vuoksi liian tuttu ja lukittu leffan roolisuorituksiin.

Romaanissa ja elokuvaversiossa on monisyistä tilanteen, aseman, ahneuden ja antaumuksellisuuden kuvausta. Kärjistysten ja karikatyyrien lisäksi niissä on kipeää kritiikkiä säätyjaosta, perimyslaista ja naisten asemasta. Syntyy terävä kuva velvollisuudentunnosta ja kehityksestä idealistisesta mustavalkoisuudesta elämän harmaiden sävyjen ymmärrykseen. Kaiken kuorruttaa realismin, humoristisuuden ja romantiikan vähintään kolmivärinen kermavaahto.

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (16.5.2014).

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (17.5.2014).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

26 huhtikuun, 2014 · 8:27 am

Kaspar näyttäytyy taas

Q-teatterin Kaspar Hauser on mielenkiintoinen esitys. Hesarin arvostelun mukaan teatteri on olemassa juuri tätä varten. Minulle esitys ei ollut tajunnanräjäyttävä vaan sinne tänne sinkoileva hetken tavoittaja.

Kolme näyttelijää hallitsee tilaa kokonaisvaltaisella olemisella, tyylittelyllä ja yhteispelillä.  Lotta Kalhua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala ovat rooleihinsa mahtuvia ja muuntautuvia. Esityksessä pelattiin tiedostavalla ja ironisellakin teatterin teon illuusiolla: katsoja uskoo, että näyttelijä on roolissaan vaikka esiintyy välillä itsenään, vaihtelee rooleja –  ja on myös yksi meistä.

Näyttämökuva ja lavastus vaihtuvat esityksen mittaan näppärästi. Totutulla nykyteatteritavalla hyödynnetään videokuvaa. Tällä kertaa se ei minua ärsytä, sillä teemaa ja toimintaa tähdentävästi,  taitavasti zoomatut video-otokset sekä sykkivät kuvakollaasit vievät juttua eteenpäin. Ei elävää kuvaa voi välttää, kun tallennetaan nykynäkemystä.

Kaspar Hauser on kummallinen miellejuontuma 1800-luvun susilapsihahmosta, joka ilmestyy tyhjästä ja häviää elävien kirjoista arvoituksellisesti. Nykyaikaan siirrettynä hän on muuntuva tyyppi, joka on kuka vain. Minusta kuitenkin esitys kertoo siitä, miten halutaan koko ajan, kovasti paljon, hukataan halu, suoritetaan, selitetään ja uskotaan, että tärkeää on vain oma pyrkimys, toteutus ja touhu.

Teatterin sisäänkäynnin esitysjulisteesta heijastuu asiaankuulumattomia kuvia kuten esitykseenkin sulautui aineksien melske.

Teatterin sisäänkäynnin esitysjulisteesta heijastuu asiaankuulumattomia kuvia kuten esitykseenkin sulautui aineksien melske.

Ensimmäisen puoliajan mittaan pysyin varauksellisena. Väliajan jälkeenkin toistoa ja junnaamista vierastin, mutta silti toinen puoliaika alkoi lentää, etenkin näyttelijöiden irrottelu onnistui. Tunteiden vietäviin heittäytyminen, lapsentapainen vouhotus ja äärimmäinen veresliharepeily tulivat todella selviksi. Käsikirjoituksessa on hienoa verbaalivyöryntää, ja sen lisäksi tavoitetaan media- ja tvt-elämään liittyvä urahteleva sekakieli, jossa on pelienglantia, tv-tokaisuja ja sanaväännöksiä. Onko sisältöä?

Sukupolvinäytelmäksi Kaspar Hauseria kutsutaan. Minulle esitys on reaaliajankuva, nuorten kanssa työskentelevälle. Kaoottinen touhukooste vangitsee tyylitellyin keinoin sitä, mitä päivittäin näen ja jo tunnistan itsessänikin: äkkivaihtelevaa, selailtavaa ja viihtyvyyshakuista, itsensä toteuttamisen vapautta vinkuvaa sekä sekamelskainen usko ja epäusko omasta oudosta ainutlaatuisuudesta. Elämän ahmiminen on kuin nopeiden hiilareiden mättöä, ravituksi tulemisesta ei ole takuita.

Hetkittäin hamusin tiivistämistä, mutta huvituinkin. En kuulu kuitenkaan villiintyvään kohderyhmään, sillä esitystä seuraavana päivänä havahduin, etten kaipaa näkemääni. Se oli hetken hupia. Sopinee tavallaan esityksen teemaan ja motiiviin.

10 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

5 huhtikuun, 2014 · 7:23 am

Mr Darcy vai Lydia?

Austen2Kun kirjassa on kannet vanhaa roosaa ja kultaa sekä teksti soljuvaa ja tarkkanäköistä, olen pumpulisen hykerryksen vallassa. Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) uusi tuleminen Kersti Juvan suomennoksena (Teos 2013) on korea kulttuuriteko.

Austen on pistämätön tilanne- ja henkilökuvaaja. Karikatyyrien ja muuntuvien henkilöiden rinnakkainelo järjestää herkullisia hetkiä. Austen hallitsee huvittuneisuuden ja pisteliäisyyden yhdistelmän. Tapakulttuuri ja yhteiskunta ovat olleet tietysti aivan toisenlaisia 200 vuotta sitten, mutta se ei estä tippaakaan tempautumasta mukaan säätyläisperheen nuorten naisten naimahuoliin.

Jokajouluinen rutiinini on ylittämättömän hienon kuusituntisen BBC-sarjan (1995) katsominen, joten lukiessa ei voi välttää näkemästä ja kuulemasta kirjahahmoja juuri sellaisina kuin Pride and Prejudice -tallenne tarjoaa. Kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä, miten osuvasti draamasarja on napannut kirjan hengen.

darcyBBC0604_468x328Kirjassa Mr Darcy ei lampsi paita märkänä tiluksillaan, eikä tv-sarjassa hän nouse lammesta vedenpinta läikehtien, pellavahalatti rintalihaksiin liimautuneena (vaikka useat naiset luulevat näin nähneensä, minäkin). Tästäkin huolimatta unelmauros on juuri tuollainen: älykäs, sisältää hitusen vaarantunnetta, kätkee arvoituksellisesti tunne-elämäänsä, tyyni päältä, tulinen alta, omistautuva ja omaehtoinen. Hyvä on, lisäksi komea. Romanttisena sankarina hän on ylittämätön siinä, miten rakkauteen sytyttyään lempeä ei estä mikään, ei edes vastahakoisuus omiin tunteisiin, jotka kasvavat, kehittyvät ja johtavat uhrautuviin  tekoihin rakastetun vuoksi.

Romanssimiehen prototyyppi ei ole aikojen saatossa Darcysta paljon parantunut, vaikka nykykirjallisuudessa oltaisiin miten rohkeita tahansa. Sankaritar Elizabeth käy hänkin ajattomasta sankarittaresta eloisana, nokkelana, erehtyväisenä ja ironisena tarkkailijana, tunteitaan tutkivana. Mutta eipä ohiteta Elizabethin siskoa Lydiaa.

– – että naiselle hyveen menetys on peruuttamaton; – että yksikin väärä askel johtaa lopulliseen perikatoon; että, kuten kirjailijatar sanoo, maine on yhtä hauras kuin kaunis; – eikä nainen voi suhtautua liian varovaisesti vastakkaisen sukupuolen arvottomiin yksilöihin.

Näin omahyväisen yksioikoinen Mary-sisko latelee teini-Lydian miehelään karkaamisen hysteriahetkinä. Austenin aikana säännöt säädyllisyydelle ja naisten toiminnalle olivat aivan toiset kuin nykyisin. Lydia liehuu riehakkaana tunteidensa ja huvittelunhalunsa vietävänä. Lydiassa kytee hallitsematon halu, ja hän on (tyhmän)rohkeasti valmis elämään vapaassa suhteessa ajan arvoista huolimatta. Miksi pissistyylinen Lydia ärsyttää? Miksi hänessä ei ole idoliainesta, vakka hän uskaltaa toteuttaa itseään ja rikkoa sovinnaisia rajoja? Sankarittaren rooliin taitaa kuulua kovin pinttyneesti sympaattisuus tai traagisuus, eikä näitä piirteitä Lydiasta löydy. Koska hän on naurettavan tyhmä ja nolon julkea, hänestä ei ole esikuvaksi tai sankarittareksi, vaikka hän olisi tyyppinä lähempänä nykyaikaa kuin muut.

Teksti kestää ja lumoaa yhä vain, koska siinä on viihdyttävyyden lisäksi useita tasoja. Ja täydestä menee pintatasokin, romanssi. Elizabethin ja Darcyn parinmuodostus ylittää vallitsevat asenteet sekä sosiaalisen statuksen ja tunneilmaisutapojen erot, mutta lopulta he ovat sovinnainen pariskunta. Onneen edetään jännitteisten vaiheiden kautta, ja varsinaisena rikottavana rajana on lopulta vain rakastuminen – on siihen houkuttimena sitten fyysinen vetovoima tai vaikkapa kartanotilukset.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: