Ja ”Vuoden järkäle” -palkinnon saa… Eleanor Cattonin Valontuojat (suom. Tero Valkonen, Siltala 2014). Normaalia suurempikokoisempi, pienifonttisempi, yli 700-sivuinen Booker-palkittu romaani on vaikuttava kirjaesineenä, ja sen kansi on tyylikäs. Entä sisältö?
Valontuojat alla, päällä vertailun vuoksi peruspokkari. Varaathan lukemiseen leppoisaa loma-aikaa.
Eletään vuosia 1865 – 1866, kultakuumeen aikoja Uuden-Seelannin rannikkokaupungissa. Yksi äijänretale on kuollut, yksi ilolintu melkein, ja äveriäs nuori mies on kadonnut. Asianosaisia näihin tapahtumiin on ainakin 12 erirotuista miestä ja pari naista. On kyse solmusta, joka ei hevin aukea.
Kertoja tietää kaiken – ennalta ja jälkikäteen – tapahtumista, henkilöistä ja mielenliikkeistä. Olen turvaverkossa: vaikken romaanin ensimmäisen kolmanneksen aikana käsitä paljoakaan, luotan, että kertoja tietää ja luotsaa minua varmana tavoitteistaan.
Muiden yläpuolelle asettuvaan kerrontaan siis tukeudun, sillä henkilöihin en voi luottaa, en edes saa otetta, sillä nimiä vilisee ja jutun jujuna on peitellä henkilöiden todellisia motiiveja. Tiedän, että henkilöt harhauttavat toisiaan (ja minua), ja sen selvittelyn vuoksi jaksan raataa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että kun sivulta 300 eteenpäin muutaman aukeaman verran referoidaan siihenastinen sekamelska, käy mielessä, olisiko teos voinut alkaa vasta siitä.
Valontuojat on hankala kirja. Monimutkaisen henkilöjoukon läpi vaskoolissa vatkataan monenmoista tapahtuma- ja näkökulmarojua, ja materiaalin heiluttelu ja pyörittely kestää ja kestää; kaiken kerrotun sälän joukossa on tarinan kultajyvät. Teksti on tietoista tyylittelyä ja pastissia, jonka välittämiseksi suomentaja on tehnyt huipputyön.
Massiivinen ja rakenteeltaan kimurantti Valontuojat pysyy jäntevänä rikosvyyhdin vuoksi. Rikoksen perässä edetään myös Donna Tarttin Tikli-tiiliskivessä, jonka kiehtovuus on hallitussa henkilömäärässä, tarinataituruudessa ja genreyhdistelyssä; rikos on siinä päähenkilön kehitykseen kytketty motiivi. Valontuojissa tyyli korostuu sisällön kustannuksella, eikä kerronnallisella taidonnäytteellä ole erityistä sanottavaa eikä henkilöihin ehdi kaikkien kerrontakiemuroiden vuoksi kiintyä.
Valontuojat on häkellyttäjä, mukahistoriallinen romaani, joka vie modernin kerrontatavan laveussfääriin ja yllättää sillä, että loppu on ajallinen alku ja romaanin alkua tiivistyylisempi. Eleanor Cattonin teos hylkää trendit: ei samastuttavia minäkertojia ja pääosin kerronta-ajoissa hyöritään simultaanisesti eri hahmojen tilanteissa. Lukijaa ei kosiskella. Ajankuva on uskottava, miljöökuvaus silmiin siilautuvaa ja tunnelma öljylampun valossa läikehtivää.
Siis uuvuin välillä, ja sitten taas jatkoin. Joistain puolista ärsyynnyin toden teolla. Miksi muuten niin h-tin laveassa sanailussa piti kirosanat lapsellisesti katkoa? Myönnän auliisti, etten kaikkea käsittänyt. Pidin, ei, vaikutuin, ei, sittenkin, välillä. Moni lukija on tunnustanut romaanin hienoudet ja samalla kokonaisuuden läpikäymisen työvoitoksi (mm. Lumionena, Kulttuuri kukoistaa ja Reader why did i marry him; Suketus on lumoutunut). Planeettojen asennot romaanin kantorakenteena eivät kestä lukemiseni painovoimaa, vaikka tähtikartta on kaikkien lukujen perusta ja siitä hienosti lausutaan, lausutaan niin, että sillä tavalla haluan valottaa Valontuojat:
Planeetat ovat nimittäin vaihtaneet paikkaa tähtien alati kiertävällä kankaalla. Aurinko on taittanut kahdestoistaosan vuosittaisesta taipaleestaan, ja sen myötä syntyy täysin uusi maailmanjärjestys, täysin uusi näkökulma kokonaisuuteen. Auringon ollessa Kauriissa me olimme etäisyydessämme varautuneita, vaativia ja kopeita. Katsoessamme ihmistä pyrimme samalla tekemään hänestä eheän: murehdimme hänen epäonnistumisiaan ja arvioimme hänen lahjojaan. Emme kyenneet kuvittelemaan, mitä hän olisi saattanut olla, mikäli häntä olisi houkuttanut pettää koko luontonsa – tai mikä vielä parempaa, mikäli hän olisi pettänyt itsensä ilman houkutusta. Mutta ainoa totuus on suhteellinen, ja taivaalliset suhteet perustuvat pyöriviin pyöriin, kallistuviin akseleihin ja liikkuviin numerolevyihin; kyseessä on kellokoneiston lailla toimiva järjestelmä, joka muuttuu hetkestä hetkeen, ei koskaan toista itseään eikä koskaan pysähdy.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 