Aihearkisto: Kirjallisuus

15 lokakuun, 2014 · 7:41 am

Yhtä matkaa, tai sitten ei

David Nicholls tekee oletettavasti romaanissaan Yhtä matkaa (Us, suom. Inka Parpola, Otava 2014) eräänlaisen ennätyksen. Sivulla 94 hiukan vajaassa arkissa kertojapäähenkilö kiteyttää koko kuvataiteen historian. Ja hän tekee sen kovin osuvasti ja purevasti. Luonnontieteellisen järkevästi ja tunnetilanteissa jälkijättöisesti edetään koko romaanimitta: se on tarkotuksellista kertojan sieluntilaan silmäilyä.

Näin syyslomalaisena, joka ei tänä vuonna reissaa, saan matkakokemuksia tällä tavalla. Douglas on 54-vuotias biokemistimiekkonen, jonka noin neljännesvuosisatainen avioliitto on kriisissä ja suhde 17-vuotiaaseen poikaan on tulehtunut. Perhe lähtee ”grande tourille”, suurisuuntaiselle Euroopan-matkalle. Ei hyvä. Siis heille. Lukijalle se avaa aika realistisen näkymän pitkän liiton dynamiikkaan ja perhesuhteisiin.

Minäkerrontana etenevä romaani on Douglasin yksinpuhelu, jonka aikana kuvataan lomamatkan käänteet ja ainakin 25 vuotta entistä elämää. Tarkan ja säntillisen miehen kerronta paljastaa katkerasti kertojan ihmissuhdepuutteet itseironiaa tavoitellen. Douglas on kankea, liikuttavan tosissaan, kovin kunnollinen ja tavallista, järkevää toimintaa perään kuuluttava. Taiteellinen vaimo ja omaa tietään rämpivä jälkiteinipoika ovat toista rotua. Sääli yrityksissään erehtyvää Douglasia.Yhtä matkaa

Nyt on niin, että mietin kirjallisuuden syntyjä syviä. Kirjallisuushan on väylä eläytyä monenmoisiin elämiin, vaikka bagdadilaisen muorirähjän kohtaloon tai avaruusajan olion outouteen. Tällä kertaa minua todellakin kiinnostaa, miten kokee esimerkiksi pari-kolmekymppinen Sinä päivänä -fani Douglasin kanssa reissaamisen. Kiinnittyykö hän viisikymppisen, pohjimmiltaan kovin tunteellisen änkyrän turhan pitkitettyyn jorinointiin? Minua laveus välistä rasittaa, mutta pysyn matkassa. Olen melkein päähenkilön ikätoveri ja tunnen häneen suurta sielunkumppanuutta muita piinaavana matkaopaskirjojen tarkkana tavaajana, reissujen etukäteissuunnittelijana ja matkakohdekarttoihin uppoutujana. Samastun myös hopeahääpäivää lähestyvän suhteen muutoksiin ja otteesta karkaavien lasten, nykyisten nuorten aikuisten, tavoittamattomuuteen, niuhotustyyppisen kasvatusotteen tuloksiin.

Tietenkin, liki neljännesvuosisadan jälkeen, kaikki kaukaista menneisyyttä koskevat kysymykset on jo esitetty, ja jäljellä on enää ”miten päivä sujui?” Ja ”milloin tulet kotiin?” Ja ”oletko vienyt roskapussin ulos?” Kuulumme nykyään niin oleellisesti toistemme elämäkertoihin, että esiinnymme molemmat miltei jokaisella sivulla. Tiedämme vastaukset, koska olimme paikalla, ja niinpä uteliaisuutta on vaikea pitää yllä. Oletan, että sen on korvannut nostalgia.

Minulla on kokemusta yksipuolisesta rakkaudesta, ja voin vakuuttaa, ettei se ollut järin miellyttävää. Mutta kun rakastaa yksipuolisesti ainoaa elossa olevaa jälkeläistään, se on aivan oma hitaan kidutuksen lajinsa.

Aloin miettiä, että surressamme murehdimme kenties yhtä lailla sitä, mitä emme ole saaneet, kuin sitä, minkä olemme menettäneet.

Nichollisin kirja on alakuloinen. Kaikki peliin -kirjan kipeä teinihuumori on tiessään, Sinä päivänä -romanssihehkuttelusta on jämiä eletyn elämän latistuslisineen, mutta etenkin Varamies-romaanin luuserimelankolialle tämä on jatkumoa. Huumorihetket ovat satunnaista nauramista päähenkilölle, joillekin tunneälyttömille kommelluksille tai haavereille – ei voi nauraa hänen kanssaan. En tiedä, johtuuko sutkiuden vähyys uudesta kääntäjästä; uskon kyllä, että kirjailijan oma keski-ikäinen resignaatio painaa tyylissä.

Yhtä matkaa ei ole toivoton teos, vaikka se käsittelee onnellisuuden vaikeutta ja menettämisen pelkoa. Siinä on lohdullinen ajatus elämästä selviytymisestä, joka sukupolvi ehkä hitusen edeltävää ymmärtävämmin. Keski-ikäistä ihmistä tämä romaani ei silittele myötäkarvaan mutta silittelee kuitenkin. Oma historia on elettyä elämää, arvokasta kaikkine kokemuksineen ja ihmisineen – ja elämä jatkuu. Kävi miten kävi. Ja yhä voi käydä. (Ainakin vaikuttavissa eurooppalaisissa taidemuseoissa.)
– –
Sain kirjan kustantajalta. Kirjan suomennos julkaistaan 15.10.2014.

Romaanista inspiroituneena palailen viime vuosien reissuilleni eurooppalaisiin kaupunkeihin ja niiden taidenähtävyyksiin. Muutama Douglasin kartoittama kaupunki taidemuseoineen jää välistä, mutta piipahdan hengessä mukana Lontoossa, josta kaikki alkaa, sitten Pariisissa, Amsterdamissa, Venetsiassa, Madridissa ja Barcelonassa.

Lontoo, British Museum

Lontoo, British Museum

Pariisi, Louvre

Pariisi, Louvre

Amsterdam, Rijksmuseum

Amsterdam, Rijksmuseum

Venetsia, Accademia

Venetsia, Accademia

Madrid, Prado

Madrid, Prado

Barcelona

Barcelona

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

13 lokakuun, 2014 · 3:43 pm

Särkyvää elämänvarrelta

Mitä tämä on? Tien päällä -kirjat eivät ole suosikkejani. Tavallisesti tympäännyn ”matkustan kauas päästäkseni lähelle itseäni ja ratkaisua” -kirjahenkilöiden yllättävistä (lue: kaavaan kuuluvista) parivaljakoista ja kummallisuushenkilöiden kohtaamisista. En yleensä syty keski-ikäisten äijien kriisikertomuksista. Nyt Lada 1200 L tempaa mukaansa Jari Järvelän romaanissa Särkyvää (Tammi 2014). Kyyti on tragikoomista absurdein painotuksin, ja ladamaiseen tyyliin siinä on sekä vääjäämätöntä etenemistä että epävarmuutta kyydin vakauden suhteen.

Lihava, hikinen ja angstinen Teemu ajelee tempoilevalla retromenopelillään kohti Pamplonaa ja poimii kyytiinsä liftaavan rastatukan, Agnes-neitosen. Lähtökohta on tämä:

Mä olen matkalla tekemään itsemurhaa. This is my suicide car. Machina di suicidio.
Ei hyvää päivää. Ja mä luulin, että mä olen meistä kahdesta se kahjo.

Huhujen perusteella Järvelän Tyttö ja pommi -dekkarista (Crime Time 2014) neuvotellaan jenkkileffaa, ja Amazon on romaania jo kääntämässä. Särkyvääkin taipuisi hyvin elokuvaksi, sillä Järvelän tapa laatia tilanteita leffakohtausmaisiksi toimii tehokkaasti. Näissä otoksissa on vaihtelevia ympäristöjä, kuten korkeille paikoille kiipeämisiä, vilkkaan vaihtuvia tapahtumia ja henkilöiden välistä energiaa.

Romaanissa on tapahtumaetenemisen lisäksi verbaalia visuaalisuutta, koska Järvelällä on sanailun ja tilannetajun yhdistelemisen lahja. Kielelle on ominaista lyhyet napsautukset, jotka osuvat minussa lukijana eri hermoihin. Säälittävistä, kauheista ja raivostuttavista asioista hän pistelee teräviä ja hauskoja iskuja. Joukossa on haaleuksia, ennalta-arvattavuuksia ja kärjistysyksinkertaistuksia, mutta usein huonon hetken taittaa jokin hienosti ilmaistu havainto tai absurdi naurunaihe. Tyrskähtelen huumoritöytäisyistä, joita tasaisesti isketään suoraan tai salakavalasti tölväistään.

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen...

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen…

Olen rikkonaisten rakenteiden ystävä, ja siksi kaveeraan Särkyvää. Teemun ja Agneksen matkaa kuvataan tasaisin välein niin sanotusti yleisellä tasolla. Sitä katkovat Teemun blogijutut sekä niiden älyttömät ja valaisevat kommentit. Teemu on vuorovaikutustaitorajoitteinen, aktiivis-passiivis-aggressiivinen lötjäke, perinteiseen tapaan itsetuntonsa, perheensä ja elämänsuuntansa menettänyt. Pääasiassa romaanin näkökulma on Teemun, ja hänen elämänkaarensa pirstalekohdat paljastuvat vähitellen. Ei nuori Agneskaan ole ehjänä säilynyt, hänen vastapariroolinsa on romaanissa oleellinen mutta jää tarkoituksella salaperäiseksi.

Teemu raijjaa mukanaan sälätäytteistä pahvilaatikkoa, jossa lukee ”särkyvää”. Särkyä voi niin monella tavalla, ja sirpaleita voi helliä katkerana ikänsä tai heivata ne kaatopaikalle (tai kaveri voi viskata ne nuotioon). Romaanin lopussa on Lada-kyytiä notkahduttavia kuoppia – mutta antaa matkan jatkua. En anna sen haitata. Palaan alkuun, siihen, miten arjessa voi löytää tähden, tavallisesta asiasta uuden oivalluksen.

Pimeydessä Heli oli puolittanut omenan väärinpäin, vaakasuoraan eikä pystysuoraan.
Henkäisin. Omenan sisälle oli kätketty tähti. Viisi siemenen koloa muodostivat sakarat. Kaikki nämä vuodet olin halkaissut omenan mielestäni oikein, pystysuoraan.
– -. Silmäilin ympärilleni epäluuloisena, nuuhkin verikoirana, nostelin pahvilaatikosta tuttuja esineitä, kuvittelin mitä niiden sisältä löytyy, jos osaa vain katsoa eri tavalla kuin ennen.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

10 lokakuun, 2014 · 10:16 am

Lukukivaa kimpassa 10.10. klo 10

Luet yksin mutta kuitenkin yhdessä: lukuharrastus yhdistää. Kotimaiset kirjabloggaajat ovat muodostaneet lukukimppoja. He julkaisivat juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista samanaikaisesti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. klo 10.

Haasteeseen tempautuminen on ollut spontaania, samoin kirjavalinnat. Sattumanvaraisesti nappasimme kotimaisia kirjoja, jotka ovat olleet syksyn lukulistalla ja joihin yhteinen tarttuminen viritti. Syy voi olla se, että on odottanut kirjaa kieli pitkällä tai ei ole koskaan lukenut tämän kirjailijan teoksia tai ei ole kirjan edustaman genren suurkuluttaja tai…

Paula Havaste: Tuulen vihat

Erjan lukupäiväkirja
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan kirjat

Antti Holma: Järjestäjä

Kirsin kirjanurkka
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Helena Waris: Vuori

Hyllytonttu
Kirjakaapin kummitus
Notko, se lukeva peikko
Oksan hyllyltä
Routakoto
Todella vaiheessa

Suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostamme hattua pienen kielialueemme kaunokirjallisuudelle. Tämänkin vuoden kirjatarjonnassa on jokaiselle jotakin ja bloggaajille paljon, mistä kirjoittaa. Onnea tänä ja tulevina päivinä kotimaiselle kirjallisuudelle! Kivi-pino

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

10 lokakuun, 2014 · 9:59 am

Tuulen vihat kimppalukuna

Tänään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä muutama kirjabloggaaja julkaiseee yhtäaikaisesti lukukokemuksensa. Kerron ensin omastani, ja postauksen lopussa on lisää kimppalukijoista, haasteesta nimeltä Lukukivaa kimpassa.

 

Paula Havaste kertoo piispa Henrikin tappotarinan taustan romaanissa Tuulen vihat (Gummerus 2014). Hiippahatun muinainen kirvesmurha ei liene kenellekään uutinen tai juonipaljastus, joten romaanin yllätykset ovat edeltävissä tapahtumissa. Ja paljastettakoon heti alkuun nimijäynä, Lalli-jallitus: r-vika ja harvoin mutta rajusti kuohahtava luonne on kohtalokas.

Tuulen vihat on romaani 1100-luvun muinaisuskosta, elämänmenosta ja metsäpatrarkaatin valtasuhteista. Päähenkilö Kertte on melko hyviäosaisen metsäpirtin ainoa tytär. Hän ei ole yksioikoinen henkilö, eikä erityisen sympaattinenkaan, sillä osattomuuden tunne, äidittömyys ja karkean isän pelkääminen muovaavat nuorta tyttöä laskelmoivaksi naiseksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, mitä hän voi tehdä ja sanoa ja miten siitä eroaa se, mitä hän näkee ja kokee. Kertellä on taipumuksia ja haluja, jotka hänen pitää piilottaa. Hän näkee vainajahenkiä, mikä on sallittua vain miehille, ja hän haluaisi muutenkin toimia toisin, kuin mikä on tytöille ja naisille soveliasta. Kertte on ärhäkkä ja nokkela annetuissa rajoissa, esimerkiksi hän itse hommaa Larrista taloonsa kotivävyn.

Romaanissa on kiinnostava alku. Kertte on hämmentynyt lapsi henkien ja maallisen elämän välissä. Häntä seuraa ilkeä ja kurittomuuksiin houkutteleva kalpea tyttövainja, jonka rooli pienenee Kerten naisistuessa. Epileptisen veljen katkera kohtalo on sekin osa kasvuympäristöä, samoin uskomusperinnettä jakava palvelija Uvanta.Tuulen vihat

Tuulen vihat on kronologisen juonivetoinen, erityisiä syvätasoja ei henkilokuvauksessa tai kerronnassa viljellä. Kun niitä kaipaa, teksti tuntuu välillä tasapaksulta. Vuosittaisten markkinoiden kuvaus suhteessa Kerten kehittymiseen ymmärtämättömästä tytöstä pärjäämisestään tietoiseksi naiseksi on hyvä oivallus. Väkevimmin romaani kuvaa raskasta ihmiseloa maallisessa elämässä ja sen kestämistä hyvitellen ja maanitellen uskomusolentoja, jotka ovat metsäsuomalaisten karussa arjessa melkein elävämpiä kuin elolliset.

Joka ilta Kertte toi karjan yöksi hakaan, kumarsi metsään päin ja lausui kiitoksensa Marjatalle siitä, että tämä oli pitänyt oman karjansa loitolla heidän karjastaan. Yhtäkään metsän petoa ei näkynyt, ei edes jälkiä, joten Tapion vaimo piti heidän pirttiään erikoisessa suojeluksessaan.

Oletan, että lukukokemukselleni on eduksi, että olen juuri lukenut upean metsämytologiakirjan Puiden kansa, jossa kuvataan suomalasten metsäuskomuksia – Havaste luonnollisesti upottaa niitä romaaniaineksiksi. Henkimaailma, enteet, taiat, loitsut ja vuodenkiertoon kuuluvat uskomustavat Havaste kuvaa kansatieteellisen tarkasti. Pääosin ne sulautuvat juonenkulkuun, mutta on hetkiä, joina teksti on lähenee oppineisuuden osoittamista tarinan ja romaanifokuksen kustannuksella. (Kirjan loppuun on viisaasti koottu hakusanaperustainen tietopaketti.)

Pidän siitä, että Tuulen vihat paneutuu kuvattuun aikaan ja miljööseen. Pidän siitäkin, että se ei ole historiaviihteen romanttisinta laitaa. Myös Kristiina Vuoren Näkijän tytär (Tammi 2012) askaroi henkien ja näkyjen parissa, ja siinä on romanssiainesten ohella mainiosti kuvattu 1200-luvun muinais- ja kristinuskon rajapintoja, mutta huomaan viehättyväni Havasteen metsäpirttielämän epäsentimentaalisuudesta.

Tuulen vihat -romaanissa on joitain hiipuvia vaiheita, esimerkiksi loppupuolen arkielämäkuvaussuvanto, jossa Kerttekin kyllästyy ja Larri laimenee ja minä kärsimättömänä alan odottaa sitä kuuluisaa ”Henrik, Larri/Lalli ja kirves” -kohtausta. Nopsaan ohitetaan Larrin kauna piispanvallan uhkaa kohtaan, mutta lähimmäisille lempeän Larrin äkkiväärää puolta ja kirveen hankintaa osoitellaan sormella pitkin matkaa. Romaanin onneksi loppuhuipennuksessa on kutkuttavia käänteitä; Kerten äitiyspohdinnat, eroottinen syttyminen, Larrin lallimainen väärinkäsitys ja kierot loppukäänteet pelastavat.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

 

Lukukivaa kimpassa 10.10. klo 10

Luet yksin mutta kuitenkin yhdessä: lukuharrastus yhdistää. Kotimaiset kirjabloggaajat ovat muodostaneet lukukimppoja. He julkaisevat juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista samanaikaisesti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. klo 10.

Paula Havaste: Tuulen vihat

Erjan lukupäiväkirja
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan kirjat

Antti Holma: Järjestäjä

Kirsin kirjanurkka
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Helena Waris: Vuori

Hyllytonttu
Kirjakaapin kummitus
Notko, se lukeva peikko
Oksan hyllyltä
Routakoto
Todella vaiheessa

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 lokakuun, 2014 · 8:05 am

Keskiajan naisia, kahdesti

Kristiina Vuori on viime vuosien tulokas historiallisen romaanin genreen. Hän aloittaa keskiaikakuvaukset romaanillaan Näkijän tytär (Tammi 2012). Se kertoo viihdyttävästi 1200-luvun alkupuoliskon talollissäädystä.

Pääosassa on raiskauksen seurauksesta syntyvä Eira. Neito hädässä -kuvio toistuu, kun seurataan Eiraa naimaikään asti, joten luvassa on vaihtelevia vaiheita, valheita, vaaroja ja viettelyksiä. Eiran erikoisuus on muinainen näkijänkyky, parantajavaisto. Unennäkyihin ja enteisiin uppoaminen kerrotaan tehokkaasti.

Kun hengitys oli tarpeeksi hidasta ja syvää, Eira salli mielensä sumentua ja asettui alttiiksi unelle. Liikahtamatta, täydellisen rentona hän odotti sitä perhosen siiveniskun kaltaista miltei huomaamatonta hetkeä, kun tajunta hämärtyi ja unimaailma otti vallan. Tuon häivähdyksen aikana Eirassa uinuva Nukkuja havahtui. Pimeyden vallatessa Eiran näkökentän nuori nainen katosi ja satoja vuosia vanha vainajahenki astui tilalle. Nukkuja, yksi Ilvesten ensimmäisistä tietäjistä, heräsi eloon Eiran tajunnassa.

Juoni etenee liukkaasti, ja henkilöhahmot loksahtelevat lajityyppiin. Kovin syvällisiä ei saavuteta, sillä porukassa on lähinnä tarkkarajaisia hyviksiä ja pahiksia. Loppusanoissa kirjailija kertoo haluavansa kunnioittaa Angelica-viihdeklassikkosarjan perintöä. Kyllä se kuvauksesta kuultaa. Lukijan on ymmärrettävä, että tähtäimessä ei ole syvällistä entiselämäluotausta vaan romanttissävyistä seikkailuhenkeä muinaissuomalaisittain. Koska historiagenreen on samanaikaisesti ilmestynyt toinenkin kotimainen keskiaikakuvaaja, on todettava, että Vuorta verevämpi on Milja Kauniston pitkälti Ranskaan sijoittuva keskiaikamaailma (Synnintekijä ja Kalmantanssi).

Vuoressa vakuuttaa Varsinais-Suomen ja Hämeen elämäntavan esittäminen. Myös uskonnollis-poliittista tilannetta valotetaan uskottavasti, ja kansanuskon ja kristillisyyden välitilan Vuori kuvaa kiehtovasti. Eira joutuu noitaleimaa välttääkseen kumartamaan kumpaakin herraa, ja hän yhdistää uskonsuuntien ytimet.

Pestessään käsiään puhtaaksi rasvasta Eira hymähti. Itseään ei voisi päästä pakoon. Itseään, eikä Jumalaa tai Ylistä Herraa, Ukkoa, kuinka vain. Nuo voimat tekivät ihmisestä sen, mikä tämä syvimmiltään oli. Muokkasivat sielun.

Tämäntyyppiset asettelut sopivat moderniin ihmiskuvaan, ja ne pomppaavat muuten ajankuvasta ja ajan ajattelutavasta. Samaa linjaa edustavat myös yhden päähenkilön, hämäläissoturi Elofin elämänajatukset.

Syntymä ja kuolema. Kaikki muu niiden välissä oli sattuman sanelemaa, mutta typerät ihmiset kävivät rukouksillaan kauppaa jumaliensa kanssa kuin hyväuskoiset lapset, jotka kuvittelivat nöyrtymällä välttävänsä vanhempiensa kiukun. Jos Elof johonkin luotti, niin kuolemaan. Se tuli aina kutsui sitä tai ei, eikä sen edessä ollut muuta mahdollisuutta kuin painaa päänsä, oli kyseessä sitten kuningas tai kerjäläinen. Tuoni ei vaatinut hurskautta, ei messuja eikä penninkejä. Sille jokainen sielu oli samanarvoinen ja jokainen annettu uhri otettiin ilolla vastaan.

Näkijän tytär
Vaikka tarjolla on ennalta-arvattavuuksia, loppuun tirvaistaan yllätys, ainakin minulle. Kansikuvan kiiltokuvamaisuus häiritsee, myös Kirsiä kansi kiusaa, Kata toivoo juonta lisää ja Norkku pohtii runsautta, mutta he, niin kuin monet muutkin ovat esikoisromaanista pitäneet.

Vuori jatkaa keskiaikasarjaa Siipirikolla (Tammi 2013). Etenkin ihailen kuvausta 1300-luvun alun töistä, toimintatavoista ja tapakulttuurista. Siipirikon erikoisuus on metsästyshaukkojen ja -kotkien koulutus. Lintuihin liittyy myös symboliikkaa.

Hämäläinen Selja kaapataan kymmenvuotiaana karjalaisten orjaksi, ja hänen mukanaan matkataan parikymmentä vuotta. Sen varrelle mahtuu kaunaa, väkivaltaa, liittoumia ja hullaantumista. Näkijän tyttäreen verrattuna Siipirikossa on enemmän arvattavia juonenkäänteitä. Henkilötyypittely on aika ilmeistä.

Seljan synnintunnon puuskat ja tunnevaihtelut kuvataan hyvin. Selja on ristiriitainen ja ailahteleva hahmo; hän ei ole avuton olento, eikä hän kaihda vilpillisiä eikä peruuttamattomia tekoja. Selja houkuttaa suojelevia miehiä ympärilleen, lisäksi jokusen arkkipahiksen. Lihallisuutta on ripoteltu riittävästi, ja tähän teemaan eksyy kulunutta ilakointia kehojen yhteenkuuluvuuden kohinalla.siipirikko

Vaikka toinen teos on pikkuinen pettymys, Vuori osaa viihdyttää, ja faktatyö on tarkkaa. Kolmas kirja Disa Hannuntytär ilmestyi jo kevättalvella: luvassa on 1300-luvun lopun seikkailuja Turussa, oletettavasti juonitteluja ja romansseja.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

5 lokakuun, 2014 · 9:24 am

Mustalaisäidin kehtolaulu keinuu, heiluu

Kolme naispolvea romanielämää on tallennettu Marja Björkin romaaniin Mustalaisäidin kehtolaulu (Like 2014). Seuranta alkaa arviolta 1960-luvulta Sikrin ja Väinön perheestä. Sikrin toinen tytär Marita on keskeishenkilö, ja hänen elämäänsä seurataan viisikymppiseksi, siis tähän päivään asti. Maritan tyttäret Assi ja Teresa varttuvat sinä aikana yli kolmikymppisiksi.

Romaani on minulle ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja kulttuurinen katsaus. Saan tuntumaa romanitapoihin, arvoihin ja elämäntapaan. On puhtaus- ja väistämissäännöt, on tarkat tavat syntymästä, miehelästä ja kuolemasta. On alkoholi- ja huumeongelmia, koulutusvastaisuutta, rötöksiä, vankilatuomioita, sukuvihoja, sossukierrettä. Etenkin on rankat rajat miesten ja naisten toimintavapauksissa. Mielestäni romaani näyttää asioita, yksilöllistää yleistyksiä. Hitusen julistaa.

– Valtaväestön naiset valittivat, että heidän päänsä päällä on lasikatto, Teresa sanoi Maritalle puhelimessa. – Sen läpi sentään näkee. Tietää, mitä voisi olla.

– Lyhyt on mustalaisen nuoruus, Marita sanoi niin kuin Isä-Väinö aina. – Yksi unelma, halu tulla rakastetuksi, tuhoaa kaikki muut unelmat.

– Miesten varaan ei voi rakentaa. Aina joutuu väistymään miehen tieltä.

Koulut ja palkkatyöt ovat romaninaisille unelmia, jotka romuttuvat kotiorjuuteen. Teiniraskaudet ovat yleisiä, sillä häveliäisyyssäännöt estävät valistuksen. Eivät lapsettomatkaan pääse kotia pitemmälle, säännöt kieltävät. Kiinnostavaa perhetarinassa on se, että Sikri ja Väinö ovat sopineet olevansa tasan, silti seuraavat naispolvet ovat kiinni vanhoissa tavoissa, sillä naiset lankeavat miehiin, joiden kunnia- ja häpeäkulttuuri on ahdas. Marita mielessään pyrkii pois, vaan kuinkas sitten kävikään. Vanhin tytär kapinoi ja lipsuu syrjälle, nuorin tytär kokee kovia. Kovapäisiä naiset(kin) ovat, kantapään kautta pitää kaikki kokea.Mustalaisäidin kehtolaulu

Yhteiskunnallisesti painava on romaanin näkövinkkeli pattitilanteeseen: romanikulttuuri ei taivu valtakulttuurissa pärjäämiseen, eikä valtakulttuuri hyväksy erilaisuutta vaan tukkii muutosmahdollisuudet ennakkoluuloillaan. Iso osa henkilöiden ongelmista kilpistyy siihen, että joku on liian kaaje eli talonpoikaismainen valkolainen tai liian vähän tai joskus jopa liikaa kaale, romani.

Olen lukenut Nura Farahin Aavikon tyttäret somaliperheistä, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa afganistanilaisnaisista, Parnoush Sanieen Kohtalon kirjan iranilaisnaiskohtaloista jne. Muun muassa ne ovat samaa sarjaa kulttuurikuristumisen kannalta Mustalaisäidin kehtolaulun kanssa, vaikka Björkin romaanissa kyse on suomalaisesta elämästä. Kulttuurin nimissä voi kahlita, hallita, alistaa ja käpertyä eristyneisyyden tilaan.

Sopii kysyä, mikä meininki on kotouttamistouhuissa, kun satoja vuosia Suomessa elänyt kulttuuri pitää pintansa etenkin niissä asioissa, jotka heikentävät tasa- ja naisarvoa. Katson asiaa kaajena, sellainen on kirjailijakin – uskon kyllä, että hän on aiheeseensa perehtynyt. Miten kirjan lukisi aito kaale ja mitä siitä sanoisi?

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä romaanista lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta aihe vei mennessään. Romaani ei tarjoa minulle kerrontahienouksia, ei henkilösyväluotaustakaan. Vaan en murehdi, etteivät kaikki puolet tekstissä innosta, sillä aiheessa on purtavaa. Ja kyllä välillä kaalekielisyydet ovat herkullisia ja tilannekuvaukset tarkkatallenteisia, vaivattomasti sielun silmin nähtävissä. Mustalaisäidin kehtolaulu on fiktiivinen romanielämäesittäytyminen. Kovasti jää kaivelemaan, miten arvoaan ja uskoaan menettämättä tällä kansanosalla olisi faktiset mahdollisuudet yhdistää perinteet sekä sukupuolinen ja koulutuksellinen tasa-arvo.

Monet muut bloggaajat ovat kirjan lukeneet ja myös kulttuurikuvausta pohtineet, muun muassa Mari A, Notkopeikko ja Kasoittain kirjoja.
– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

2 lokakuun, 2014 · 7:32 am

Väliaikainen juttutuokio

Rosa Liksom taitaa lyhytproosan. Väliaikainen (Like 2014) sisältää pätkittyjä näköaloja ihmiseloon. Kertomuskokoelman henkilöt jutustelevat itsestään lyhyen omavalintaisen siivun omalla äänellään. Mikään inhimillinen ei ole vierasta. Olen kuin kulmakuppilan rähjäpöydässä kuuntelemassa, ajantäytteeksi. ”Mie että ei mithään, oli mukava praatata ja poristaan lissää seuraavalla kerralla.”

Kokoelma alkaa eteläisen sossu-Suomen tarinoilla. Sivu toisensa perään vyöryy tilanteita, joissa lähinnä lojutaan periytyvän huono-osaisuuden takahuoneissa. Osa henkilöistä on protosyrjäytyneitä, osa on yhteiskunnassa osallisena vaan elämänotteeltaan osattomia ja osaamattomia. Näköalaton selviytyminen on sitä, että joskus jaksetaan katsoa lähelle, muuten höttöillään omassa olossa. Osa on oloonsa tyytyväinen, osa jumissa tai vaarassa (ainakin lapset), osalla välähtää hetkittäinen onni.

Kun sattuu oleen kiva fiilis heti aamusta niin mä tiedän, että koko päivästä tulee hyvä. Mä nousen ylös, käyn suihkussa, pesen Oton pyllyn ja vaihdan vaipat, annan Laurille ruokaa ja me lähdetään jonoihin. Ensin kävellään hyvinvointikeskuksen bussipysäkille ja ajetaan Kallion Kelan jonoon. Siellä mä juttelen jonkun tutun äidin kanssa lasten korvatulehduksista ja rotaviiruksista. Kelasta sitten ratikalla sossuun. Sossun jonossa mä olen yleensä hiljaa ku siellä on niin paljon rajatilatapauksia. Mä en haluu, että joku tinttaa mua tai Ottoa. Lopuksi meidän tie vie Hurstin jonoon. Mä nään siellä mun mutsia, mummia ja useesti myös kummitätiä.

Ja sitten päästään Lappiin, seuduille, jossa kesällä ”mäkäröitä oli ko pilkkuja Pollakin taulussa”. Onko odotetun latteaa sanoa, että murrekerronnassa Liksom on elementissään? Kyllähän etelän sossucasetkin luistavat, vaan ainakin minä lankean ihastelemaan hurttia menoa Napapiirin tuolla puolen. Kieli rönsyää, ilmaisuväriä roimitaan koko kirjolla. Katsantokanta on verevä ja suora, vaikka juttu voi olla kiero: tarinapätkissä on teräviä kulmia, komiikkaa ja yllätyksiä.

"Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä."

”Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä.”

Liksom elävöittää Lapin kansan oudoksi ja kiinnostavaksi. Poimin monia suosikkeja, kuten pakastinkaupoilla kävijän, lähiavustajaa kuuntelevan papparaisen, hihhuliseurojen kirkkoherran, luuta- ja kännykkämummun ja rysselinlomailijan. Etenkin vanhat ukot ja akat kirjailija loihtii tarkkanäköisiksi tapauksiksi. Eikä Pohjoinen ole mikään takapajula, yksikin yhdeksänkymppinen muori siirtyy kypepuheluista veispookkiprohviiliin.

Sillon ko molin kläppi näilä kairoila oli vain kaksiviikkoinen kiertokoulu. Muut ajat painoin navettatöissä. Mutta meitä kielivammaisia on herra Kuukle aatelu. Mie kopioin Pekale tulhet viestit ja päivitykset, laitan ne herra Kuuklele käännettäväksi ja hetkessä se pallauttaa kiinlaisekki harakanvarphaat meänkielele pantuna.

Väliaikainen on rentoa rupattelua pikku piikein. Uskottavuus ei ole arviointikriteeristön kärjessä vaan fabulointitaito. Seuraavaksi odotan Liksomilta kunnon irreaalia irtiottoa. Kokoelman kursivoiduissa uutistyylisissä välijutuissa on sellaisia elementtejä, että esimerkiksi mielenterveysongelmaisista tappajauroshirvistä ja älykännyköitä nielevistä lehmistä voisi lukea lisää.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

 

Väliaikasesta ovat nauttiineet ainakin Arja, Helena ja Miska. Jos sinua kiinnostaa kokemukseni Rosa Liksomin syksyllä ilmestyneestä valokuvakirjasta, lue Burka-postaukseni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

30 syyskuun, 2014 · 8:00 am

Ostin Wenla Männistön

Kotimaisilla kirjabloggaajilla on syyskuun ajan käynnissä haaste Kirjaostoksilla. Tarkoituksena on muistuttaa, että kirjoja ostaen voi vaikutta lukuharrastuksen jatkuvuuteen: kirjailijat saavat korvausta työstään ja kustantajat kustantavat. Haastekuussa hankintani on Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi 2014).

No, ostanko Wenla Männistön lukukokemuksena? Osamaksulla, tavallaan. Alku riemastuttaa kovasti, mutta välillä romaani tuntuu pidennetyltä vitsiltä. Katajavuori kääntää Aleksis Kiven Seitsemän veljestä nykyaikaan ja -kielelle sekä kiepauttaa asetelmat. Se on tarpeen, jottei uuskudelma olisi heti alkuunsa kulahtanut. Sekalainen veljesseitsikko on rekvisiitanomaisesti taustalla, pääosassa ovat kulmakunnan tytöt ja naiset.

Romaanissa herkutellaan esikuvayhtäläisyyksillä ja nykyaikaeroavaisuuksilla. Wenla on melkoinen tahtotyttöpissis ja veljekset uusperheorpoja urpoja, syrjäytymisvaarassa huitelevia nuoria miehiä. Kumpulan (ja Toukolankin) nuorisoa yhdistävät bänditouhut ja toistensa tiirailu. Levottomalla joukolla on älykköhipsterimaku, kun katsotaan lempileffoja ja -sarjoa. Ja niitähän, bändejä ja muuta julkkissälää tekstin sekaan tiputellaan. Suosikkien joukossa on vanhojakin mediamerkittävyyksiä. Muu kuvaus antaa ymmärtää, ettei kultturelli meno veljeksiä tai muita nuoria erityisesti kiinnosta. Paitsi välillä.

TIMI. Mistä sä Eppu tiedät kaiken ton?
EPPU. Mä luen. Lehtiä. Dyykkasin jotain ihme lehtiä Kylätilan lehtiroskiksesta. National Geographic ja kaikkea.
TIMI. Oliko pornolehtiä?
JUSA. Jätkä sivistää itseään.
EPPU. (Jörkkamaisesti). Lukeminen kannattaa aina.

Wenla Männistö

Katso myös Wenla Männistön Youtube-kirjatraileri.

Kivi nappasi tekstiinsä vaikutteita ja loi silloin tuoreeseen kirjallisuuskieleen omaa ja uutta. Katajavuori kunnioittaa esikuvaa. Kumpikin yhdistelee ideoita esikuvista, laatii lauluja ja vaihtelee kerrontarytmiä; esimerkiksi Kivi sepitti lomaan satuja ja tarinoita, Katajavuori istuttaa tv-draamojen ääreen, leirinuotion korvaavaan tarinatapaan. Romaani etenee draamatyyliin, lyhyitä dialogilukuja on paljon, välillä on näkökulmakerrontaa yhden henkilön suulla, ja joukossa on biisejä ja muunlaisia kontekstuaalisia heittoja. Minua viehättää romaanin liukas kieli, sen rönsyilevä, ronski ja railakas veto.

Romaanissa ei ennätetä pureutua syvälle henkilöiden kehityskulkuihin, sellaista on nykytempo. Kuvaus perustuu vaihtuviin tilanteisiin ja läpänheittoon. Ihmeesti silti naishenkilöistä koko ajan löytyy uusia puolia, sillä heidän tilityksensä saavat eniten tilaa. Tykästyin etenkin pilvenlongalta vainaana poikien touhuja tarkasti ja hellästi katsovaan äiti-Allin, samoin mustalais-Kajsa kiinnostaa, ja Wenlan äitikin avautuu pikku hiljaa. Näin siis käy, että nuorten aikuisten kuvauskaaoksessa kiinnyn keski-ikäisiin naisiin, vaikka kieltämättä Wenlassa on virtaa ja Anskussa (Seunalan Annan inkarnaatiossa) biisisanoittajana ajatussähköä.

Nykyään tytöt ovat erilaisia kuin ennen. Kulkevat converseissa suoraan kohti. Eivät jää etäälle kaihoamaan vaan menevät ihan iholle.

Nykytosi Wenla Männistöstä välittyy, ja sen kulttuuri- ja yhteiskuntanäkemys on menoon ja melskeeseen kätketty, ei päälle liimattu. Nuorille ei ole tarjota mitään pysyvää tai tasapainoista, eikä sitä juuri kaivatakaan. Kaikki mahdollisuudet ovat olemassa: rajaton media- ja www-maailma, erityisopetus, yhteiskuntatakuu ja muuta. Mutta vasta kun yksilö haluaa jotain ja motivoituu panostamaan, tapahtuu muutos ja sitoutuminen.

Uskon, että Wenla Männistö jakaa lukijoita, osa innostuu (Kirjakko tykkäsi, Krista myös), osa väsyy. Minä matkan varrella herpaannun, vaikka ihastelen Katajavuoren kerrontairrottelua ja klassikon naisvaltaista tuuletusta.

Kirjaostoksilla-haasteen kaikki postaukset on luettavissa Oksan hyllyltä -blogissa 1.10.2014.

lukuhaasteKansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. käynnistyi #Lukuhaste. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa. Siinä yhtenä tarkoituksena on syskuun ajan levittää kuvia luetusta ja lukijoista: lukeminen on tavallista ja tavoiteltavaa. Syyskuu päättyy, mutta lukuhaastetta on koko elämä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

28 syyskuun, 2014 · 8:44 am

Värittömällä vaelluksella

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias asemarakennussuunnittelija Haruki Murakamin romaanissa Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa, Tammi 2014). Päähenkilön elämän käännekohta ja painolasti on kaksikymppisenä koettu yhtäkkinen hylkäyskokemus: neljä ystävää lopettaa selittelemättä kiinteän suhteen. Vähän myöhemmin yksi uusi ystävyys katkeaa odottamatta. Romaani on katsaus siihen, miten menneet pettymykset muovaavat persoonaa ja miten sellaisesta voi selvitä, jos voi selvitä.

Teksti on valtaosin pintakuivaa havaintoproosaa. Siinä on tietynlaista etäisyyttä, joten tyyli on linjassa päähenkilön tunnetilaan. Mies selviää päivästä toiseen pintapuolisella järkkymättömyydellä, hän on järkkynyt sinnittelijä. Lukiessani heilun: minua koskettaa päähenkilön haavoittuneisuus mutta närkästyn tekstin paikoittaisesta kömpelyydestä ja hiomattomasta toistosta. Henkilökuvaus on ulkokohtaista, enkä saa otetta nuoruuden syvään ystävyysviisikkokokemukseen. Rakkaudesta kirjoihin valittelee kirjailijan toistavan vanhoja aineksia, ja sama vaivaa minun mieltäni. Minusta romaanin tunnelma on aika kohmettunut (vaikkakin se sopii teemaan); myös Sinisen linnan kirjasto jää kaipailemaan tunnelmakipinää. Kumpikin bloggaaja pitää uutuudesta, ja kyllä minäkin löydän siitä kiinnostavia puolia. Murakami

Hurahdin 1Q84-romaanin merkillisyyksiin, kun taas Kafka rannalla keikkui yliannostuksen rajalla. Nyt Murakami on realistisempi kuin aikoihin, silti kerronta lipsahtaa tasaisesti pois tosiolevaisesta. Unet ovat merkityksellisiä, ja ne paljastavat valveilla peiteltyjä puolia. Mukana on pääaiheesta poikkeavia juttujuonteita. Viehätyn kummallisuuksista, ja vaikka niissä on tuotemerkkityyppinen Murakami-leima, ne avartavat.

Murakami ja musiikki -yhteys on jälleen merkittävä. Tällä kertaa surumielinen painomusiikki soi kerrotun taustalla ja komppaa tarinatunnelmaa. Lisztin Vaellusvuodet mainitaan moneen otteeseen: sävellyssarja sitoo päähenkilöä muistoihin, se on hänelle lisäksi ajaton tunnevirta.

Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat. Kuin ilmassa piileskelevä läpinäkyvä olento, jonka olemus nousee hiljaa kokonaisuudessaan näkyviin sen pinnalle takertuvien lukemattomien, hienojen siitepölyhiukkasten avulla.

Tapahtumaloikkaus Helsinkiin ja Hämeenlinnaan on tietysti hupaisa, mutta mietin, olisiko reissu suomalaislukijasta yhtä kiinnostava, jos kohteina olisivat jotkut muut pienet eurooppalaiskaupungit, vaikka Vilna ja Kaunas. Huvittaa sekin, että päähenkilöä rasittavat metaforisesti elämästä laukovat (iloiset !) suomalaiset, mutta matkan jälkeen myös päähenkilö heittäytyy metaforiseksi ja on aiempaa valmiimpi kohtaamaan itsensä ja muut.

Saatan olla tyhjä ihminen vailla sisältöä, Tsukuru ajatteli. Mutta koska sisältö puuttui, niin oli myös niitä, jotka sentään löysivät sijan sisältäni, vaikkakin vain väliaikaisesti. Kuin yöaikaan liikkuvat yksinäiset linnut, jotka etsivät päivän ajaksi turvallisen lepopaikan jonkin autiotalon katon alta. Linnut varmaankin pitivät hämärästä, hiljaisesta ja tyhjästä tilasta. Siinä tapauksessa Tsukurun tulisi ehkä pikemminkin iloita omasta tyhjyydestään.

Vaelsin värittömän miehen epätasaisessa matkassa. Romaani tihentyy loppua kohti, sillä valjut kulkijat, joita päähenkilö edustaa, saavat arvon, tylsyys oikeutuksen ja tavallisenoloiset hyväksynnän. Minä pidän siitä, miten hylkäyssyiden etsintä tuo juonenkulun tarvitseman jännitteen, irreaalin pilkahdukset virkistävät, ja ymmärrän päähenkilön kehityskulun. Värittömän miehen vaellusvuodet pistää ajattelemaan identiteetin kehittymistä ja sitä, miten moni meistä hellii vinoon mennyttä kuvaa itsestään ja näkee itsensä toisin, yksiulotteisemmin tai kapeammin kuin muut. Romaanissa on ymmärrystä elämänkulun sattumille ja anteeksiannolle. Siinä on myös toivoa, rakkaudenkin mahdollisuus – saa sitten vastakaikua tai ei.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

25 syyskuun, 2014 · 8:58 am

Tukholmassa taas rikostellaan

Jens Lapiduksen uutuudessa Vip-huone (suom. Jaana Nikula, Like 2014) setvitään katoamistapausta, ja se pöyhii pintaan monenmoista murheellista rikosta. Stockholm noir -sarja on taakse jäänyttä, tässä kirjassa uusi, eriparinen kaksikko aloittaa yhteistyön.

Tarina käynnistyy tahmeasti. Ensimmäiset 80 sivua voisi editoida kymmeneksi, sillä näennäisen irrallisia tapahtumia ja henkilöitä tiputellaan ruuhkaksi asti. Juoni ja käsittelytapa kehittyvät loppua kohti: lankoja solmitaan ja moraalisia kysymyksiä nostatetaan perustellusti. Joitain huolimattomuuksia tekstissä on, muutama tarjottimelle tyrkätty juonijuttu ja turhia yhteensattumia. Kerrontapolveilu takautumiin onnistuu hyvin.

Annan paljon anteeksi dekkarille, joka paranee edetessään, joten Vip-huone on lopulta viihdyttävä jännäri. Täytyy myöntää, etten ole aiemmin Lapidusta lukenut (esikoisen alkuun väsyin ja keskeytin), joten vertailu muuhun tuotantoon jää sikseen.

Pidän ruotsalaistyylistä, jossa ei hääräillä juonityhjiössä vaan yhteiskuntakysymykset tihkuvat yksittäistapausten liitoksista. Vip-huoneessa on maahanmuuttaja-asiaa ja rikollisjengien toimintamekaniikkaa, välillä välähtää terveydenhuollon alennustila ja naisasia epätasa-arvovinkkelistä. Karkeasti osoitellaan kansalaisten jakautuminen: toiset paiskivat rahan himossa ympäripyöreitä päiviä, toiset keplottelevat vilunkihommissa, toiset työhaluiset eivät saa mahdollisuutta – arvostuksen puutetta on joka suunnassa. Kovimman käsittelyn saa arvomaailmaltaan kuvottavasti hapantunut finanssikerma. Eikä näemmä ilmesty ruotsalaisdekkaria ilman pedofiliaa.

VIP-huone

Emilie järjesteli paperinippua, joka oli hänen edessään pöydällä.
”Magnus toivoo että me kaksi hoidamme tämän jutun.”
”Sellaisen kuvan minäkin sain.”
”Mutta sinä raportoit ensin minulle ja sitten minä keskustelen toimenpiteistä Magnuksen kanssa.”
”Sellaista kuvaa minä en kyllä saanut.”

Hiukan epäuskottavasti nuori yritysjuristi Emilie Jansson ja serbitaustainen vankilakundi Teddy saatetaan yhteen, myös selvitettävä tapaus tuntuu kovin keksityltä menestyneen lakifirman caseksi. Ja pikkuisen kulunutta on, että inhokit alkavat lämmetä toisilleen. Emilie jää tässä aloitusosassa vielä kapoisen uraorientoituneeksi, mutta muutosvalmiuteen vihjaillaan. Teddyssä on karheutta mutta myös roimasti hyvää tyyppiä – kyllä häneen ihastuu tietyistä laskelmointipiirteistä huolimatta. Sydämestä satutettu komea korsto haluaa kunnon ihmiseksi, on oletettua välkympi, lueskelee vankilatuomionsa aikana tukuttain kirjoja, Sofi Oksasta myös.

Vip-huoneessa on katu-uskottavuuden nimissä joitain karkeita kohtia. Rikosteoille on muu kuin sekopäisyysselitys, paitsi tietysti pedofilialle, josta jää selvitettävää sarjan jatko-osiinkin. Opetusjuonnettakin löydän: mitään hyvää ei seuraa, jos ihmisiä nöyryytetään; fataaleja kaunoja ja pahaa jälkeä syntyy niin raharikkaitten kuin maahanmuuttajien kotien ja pihojen kätköissä.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

23 syyskuun, 2014 · 9:20 am

Bongaa bloggaajat: Kannelmäen kirjasto 30.9. klo 18

Kannelmäen kirjasto järjestää kirjablogiaiheisen Mitä tänään lukisin? -keskustelutunnin tiistaina 30.9. klo 18. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen ja minä kerromme harrastuksestamme. Julkaisemme tänään hieman esimakua tulevasta.

KIRJABLOGGAAMISESTA

Arja: Alun perin blogini piti kertoa elokuvista, teatterista ja mistä vain – kunnes tajusin realiteetit. Kirjat ovat minun juttuni. Blogista tuli lukemisen erottamaton lisäosa ja huonon muistin tuki. Ajatukset kirjasta säilyvät tallessa, ja olen aina pitänyt kirjoittamisesta.
Tuija: Minulle kirjabloggaaminen on elämänikäisen lukuharrastuksen lisämauste, väylä pohtia kirjakokemuksia. Joukossa on joskus juttuja taiteesta, draamasta ja musiikista. Jaan kirjavinkkejä ja saan niitä muilta, se on lisäbonus.
Arja: Aloin itse myös etsiä kirjasuosituksia blogeista, kun lehdissä kirja-arvosteluja on aika vähän. Bloggari ei korvaa ammattikriitikkoa, mutta jos lukee paljon, jostain on hyvä saada tietoa siitä, mitä kannattaisi lukea.

MITEN KIRJOITAMME?

Tuija: Blogeja välillä parjataan juoniselosteista ja hehkutuksesta. Minusta blogeissa todella vaihtelevalla tavalla tartutaan luettuun, yleistää ei voi.
Arja: Se onkin blogien suola; jokainen pitää niitä omalla tavallaan. Lukijana kannattaa etsiä blogeja, josta itse saa eniten, koska valinnanvaraa on. Minä pyrin kertomaan kirjan herättämistä ajatuksista, myönteisistä ja myös kielteisistä, liittyvätpä ne kirjan sisältöön, aiheeseen tai tekstin tasoon. Otsikoinnissa käytän kirjan nimeä, jotta postaus olisi helpompi löytää. Lisäksi käytän kirjan kansikuvaa. Tietysti pyrin lukemaan sellaisia kirjoja, joista luulen pitäväni. Siksi painotus on myönteiseen suuntaan.
Tuija: Pyrin perustelemaan innostukseni, ja perustelen myös, miksi jokin juttu lukemassani kirjassa ei nappaa. Juonesta kerron joskus jopa vähemmän kuin kirjan mainostekstit. Otsikoin ja rakentelen postaukseni vapaasti, minulle ei ole niissä tiettyä sapluunaa. Luetun tunnelma vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Sen mukaan otan myös itse kirjakuvat – kuvaaminen on minulle lisäpiriste.
Arja: Tunnelma on tärkeä – joku kirja vie mukanaan ja joku ei. Nimenomaan siitä pyrin sanomaan jotain. En anna kirjoille tähtiä enkä tee rankkausta, sillä hyvin erityylisiä kirjoja on minusta mahdoton verrata. Mo Yang vastaan Arne Nevanlinna? Antti Heikkinen vastaan Paul Auster?

LUKEMISESTA

Arja: Luen kaunokirjallisuutta, muistelmia ja tietokirjoja. Romaanissa monikerroksinen tarina, joka jättää lukijalle mielikuvituksen varaa, on parasta. Suomalaisista uutuuksista ilahdun erityisesti. Meillä on hienoja kotimaisia kirjailijoita, mistä olen todella iloinen.
Tuija: Minä luen eniten kaunokirjallisuutta ja etenkin proosaa. Tarinat ja ihmiskohtalot vetävät puoleensa. Odotan hyvältä proosalta kerronnalla ja henkilökuvauksella säväyttämistä. Jokusen runo- ja tietokirjan luen vuosittain. Postailen myös selkokirjoista.

KULUVAN VUODEN KIRJASUOSIKEISTA

Tuija: Olemme lukeneet kuluneen vuoden aikana aika paljon samoja kirjoja. Ainakin Donna Tarttin Tiklistä innostuimme molemmat. Siinä sekoitetaan häpeilemättä ja viihdyttävästi eri lajityyppejä.
Arja: Tikli ja Donna Tartt ovat huippuja! Niitä, joihin voi uppoutua kuin lapsena Anna-kirjoja ja Viisikoita lukiessa.

Tuija: Kate Atkinsonin Elämä elämältä teki myös suuren vaikutuksen. Mahdollisten maailmojen luominen antoi ajateltavaa. Kirjan teema ja rakenne yllätti, siksi ilahdutti.
Arja: Pidän näistä vähän kokeilevista kirjoista: ei niitä aina jaksaisi lukea, mutta välillä. Kotimaisista esimerkiksi Minna Lindgrenin Sivistyksen käsikirja oli sellainen aikanaan. Hän on muuten kirjoittanut mainiot Ehtoolehto-kirjat. Tuo vanhuusteema taitaa nyt olla aika tapetilla?
Tuija: Tänä vuonna on ilmestynyt hienoja esikoisromaaneita. Vaikea on valita yhtä suosikkia, joten latelen neljä, joissa kaikissa on persoonallista ja taitavaa kerrontaa ja kiinnostava rakenne: Neljäntienristeys, Kultarinta, Kissani Jugoslavia ja Elävän näköiset.
Arja: Anni Kytömäen Kultarinta on minulle ollut vuoden paras kotimainen. Se sai minut katsomaan luontoa uudella tavalla. Jos Tuntematon herätti sodanvastaisuuden, Kultarinta näyttää, miksi luonto on suomalaisille tärkeä. Enkä minä edes pidä luontokuvauksista!

SYKSYN ODOTETUT

Arja: Syksyltä odotan Antti Heikkisen Juice Leskisen muistelmia. Asko Sahlbergilta, Tuomas Vimmalta ja Antti Tuurilta on syksyllä tulossa kirjat, jotka luen varmasti. Ja Per Pettersonilta! Anna-Leena Härkösen, Olli Jalosen ja Leena Lehtolaisen uusimmat olemme jo kummatkin lukeneet. Ja monta muuta on kirjastojonossa. Kiitos Helmetin, uutuudet saa nopeasti lukuun, kun varaa ajoissa.
Tuija: Kirjaston varaussysteemi on tosiaan loistava! Best seller -hylly on sekin kovassa kulutuksessa. Syksyn kirjoista odotan Haruki Murakamin ja Sirpa Kähkösen uutuuksia. Murakamissa minua viehättää arvaamaton reaalifantasia. Värittömän miehen vaellusvuodet sijoittuu osin Suomeen ja se on ensimmäinen suoraan japanista käännetty Murakami, se lisää mielenkiintoa. Kähkösen Kuopio-sarja on komeaa kotimaista historiaproosaa, jossa yhden perheen kautta katsotaan itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten elämää läheltä ja koskettavasti. Graniittimies vie rajan taa, eli aika käsittelemätön kaunokirjallisuusaihe Neuvostoliittoon loikanneiden kohtaloista kiinnostaa minua kovasti. Ja onhan muitakin odotuksia syksylle, varmasti joitain odottamattomia kirjoja!
Arja: Historia on alkanut kiinnostaa iän myötä yhä enemmän, ja jopa sotakirjat. Äskettäin luin Antero Raevuoren kirjan Helsingin pommituksista.
Tuija: Kyllä, historia kiinnostaa, ja kiinnostaa myös oleva ja tuleva ja… Lukeminen ja bloggaaminen vie mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin.

Tule kuulemaan lisää Kantsun kirjaston kulmahuoneeseen ensi tiistaina!unnamed
Kirjabloggaajia pääsee tapaamaan myös Helsingin kirjamessuilla Boknäsin osastolla, jonka sohvalla päivystää messupäivinä aina joku noin paristasadasta kotimaisesta kirjabloggaajasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista

Avainsanat: ,

21 syyskuun, 2014 · 10:49 am

Alkaako kohta vai onko jo meneillään?

Lopun alkua, loppuja ja alkuja sekä jatkuvuutta katsotaan monella tavalla Sari Pullisen esikoisromaanissa Kohta kaikki alkaa (Gummerus 2014). Siinä keski-ikäinen Kirsi on tasapainottomassa taitetilanteessa suhteen kariuduttua. Eipä se ole mitenkään tavatonta, ei kirjallisuudessakaan. Pullinen yllättää ja kiskoo kuluneesta aiheesta irti omanlaisia riekaleita.

Tavallisesti pidän epäilyttävänä, kun proosakerrontaa luonnehditaan runolliseksi. Pullisen teoksessa on sellaisia piirteitä: kertojan hukassa huhuileva mieli tuottaa tarttumapinnasta irtoavaa kuvakieltä. Koska teksti maadutetaan tasaisin välein ymmärrettäviin ja arkisiin havaintoihin, tyyli ei lyö yli vaan selittää kertojan persoonaa. Kun sekava ja väsynyt kertoja saa vähitellen otteen elämästään, se heijastuu kerronnasta. Jonkin verran työlästyn rakkaussuruissa piehtarointiin ja jonkin verran olen aistivinani yliyrittämistä, mutta kieli on pääosin varmaa, aatelmien kytkökset ja yhdistelyt tarkoitusta avartavia.

Ehkä en enää lähdekään tästä minnekään. Vaikka yrittäisin kävellä pois entisestä, en onnistu. Kaikki mitä on ollut ja minkä yritän jättää taakseni, seuraa minua. Se kiertää edelleni, ja aina jossakin kohtaa se pysäyttää minut ja nauraa päin naamaa.

Tässä romaanissa ei naureta, mutta muuten sitaatti kuvastaa hyvin tarinan rakennetta. Kertoja palaa ajatuksissaan entisen eri kerroksiin: lapsuusmuistoihin, vanhempiin, salasuhteeseen, ensimmäiseen poikaystävään, avioliittoon, lapsettomuuteen, eroon ja muuttoihin. Kerrontahetket sisältävät muistoja mieleen juolahtavassa järjestyksessä. Pidän siitä, kiinnostun seuraamaan johtolankoja menneeseen ja arvailemaan tulevaa.

Rinnassani on tyhjä kohta. Jokaisella hengenvedolla tunnen sen terävät reunat.
Kyllä minä tiedän, mitä se on. Se on surua. Sitä ei oteta rakkaudessa huomioon. Ei, koska sen ajatellaan olevan päätepiste. Eikä kukaan halua ajatella loppua silloin, kun kaikki on riemullisesti vasta alussa, avautuu loputtomasti joka suuntaan, täynnä mahdollisuuksia, ihania huomisia.

Kirsi hellii viisi vuotta unelmia ihanista huomisista Juhanin, ukkomiehen, kanssa, mutta huonosti käy. Kirsi kriisiytyy ja matkaa keräämään palasia toiseen kaupunkiin, hotelliin, jolla on yllättävä kytkös Kirsin perheeseen. Tätä kasvun paikka -reissua sivuaa hänen vanhempiensa pitkän liiton kultahääpäivän läheneminen ja sattumaosuminen yhden idyllitalon lyhyehkön avioliiton päätökseen.Kohta kaikki alkaa

Pääteema on kysymys rakkauden ja rehellisyyden yhteen sovittamisesta. Pitääkö rakkaudessa olla rehellinen? Voiko antaa tunteen viedä, vaikka tietää muiden haavoittuvan? Voiko tyytyä vähempään hehkuun, jotta muut eivät vaurioidu? En paljasta, millaisia vastauksia romaani antaa. Pullisen käsittelytavassa miellyttää se, ettei kerronta sitten lopulta kuitenkaan tukehdu kertojan kireään umpioon, vaan aihetta ja teemaa käsitellään eri sukupolvien ja erilaisten pariskuntien kautta.
_ _
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 syyskuun, 2014 · 8:17 am

Puiden kansa ja kansalainen

Kirja poikii, sen todistaa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja suomalaisesta puumytologiasta, Puden kansa (1997, neljäs uudistettu painos 2014, Hiilinielu tuotanto & Miellotar). Se on kääntynyt jo saksaksi ja englanniksi, ja kuvista on kiertänyt näyttelyitä, se on synnyttänyt uusia projekteja, valokuvateoksia ja lyhytelokuvan. Suomi-palkinnon teos sai 1997. Puiden kansa -kotisivuilla on lisätietoa ja materiaaleja eri hankkeista.

Teos on kaunis tieto-, taide-, juhla- ja lahjakirja. Tekijät ovat sekä kuvanneet itse että käyttäneet vanhoja valokuvia. Kirjan taitto on ilmava, ja kuvien suhde tekstiin on harkitun tehokas. Kuvat toimivat sellaisenaan, mutta ne myös täydentävät tai tähdentävät tekstiä. Erilaiset fontit ja tekstin vaihteleva asettelu sivupinnoille korostavat sisältöä ja lisäävät visuaalista viehätystä.

Kirjassa yhdistetään folkloristisia tietoja, kansanrunoutta ja kertomuksia eri ajoilta ja kulttuureista, ja mukana on jokunen kaunokirjallisuussitaattinkin. Runsas kansatieteellinen materiaali havainnollistaa ihmisen yhteyttä metsäluontoon. Tekijät ovat poimineet lähdemateriaaleista ydinkohtia, niillä herätellään suomalaisten metsäjuurien merkityksellisyyteen. Lähestymistavassa on tiettyä menneen idealisointi ja romantisointia. Se ei ole haitaksi, vaan pikemmin vakuuttaa, että tekijät ovat paneutuneet ja hullaantuneet.

Vaikka nykyihminen luulee vieraantuneensa luonnosta, tiivis kontakti on yhä olemassa. Paikannimet muistuttavat metsäkytkennöistä, ja vielä on alueita ja puita, jotka ovat linkkinä meinneiden polvien luontouskoon, vielä on tarinoita metsänpeitosta ja tantereilla kasvavista merkkipuista. Myytit meiltä ja vähän muualtakin elävät, uusiintuvat. Tätä perinnettä Puiden kansa kunniakkaasti välittää.Puiden kansa

Huomaan aiheen tuntuvan kovin henkilökohtaiselta. Kaikkein vapaimmin hengitän metsässä, vanhojen ja vahvojen runkojen välissä, sammaleen tuoksussa. Olen itse puu. Isäni, metsämies, valitsi minulle nimen Tuija, joka tarkoittaa elämänpuuta, ikivihantaa havupuuta, sitkeää ja kestävää. Minua on ikäni ihastuttanut tuijan vertauskuvallinen haaroittuvuus: se symboloi elämän jatkumista ja on yksi yleisimmistä hautausmaapuista. Ja vaikka tuija on puiden mamu, on se hyvin kotoutunut Suomeen. Meneekö selittelyni metsään? Puisevuutta vältellen päätän tähän: Puiden kansa vie jännittävälle mutta luotettavasti saatetulle metsäretkelle menneeseen, ja tulevaisuutta se turvaa välittämällä metsäluonnon suojeluasiaa.

Kohtalomme riippuu siitä, miten hyvin huolehdimme puista, metsistä, niiden elintilasta. Voimme ajatella vanhoja uhripuita tämän tiedon symbolina. Eikä puiden tehtävä yhteyden ylläpitäjänä ole sekään kadonnut. Puut ja metsät – etenkin vanhat – ovat elävä muistutus syvästä ajasta, menneestä ja tulevasta.

– –
Sain kirjan sen tekijöiltä, kiitos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , ,

17 syyskuun, 2014 · 8:20 am

Valkean kuulaan maku

Sitä lukee hyviä, erinomaisia, yhdentekeviä ja epätasaisia kirjoja. Sitten joukossa on omalaatuisia teoksia, joista ei aluksi tiedä, pitääkö niistä vai ei. Erikoisen häkellyksen valtaan minut saattaa Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas (Transparente blanche, suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms).

Omenahan maistuu monelta, ainakin kirpeältä, happamalta, joku lajike makealtakin. Valkean kuulaan ensi haukkaus pirskahtelee, sitten happamuus vaihtelee ja kirpeys voimistuu, mutta makea se ei ole. Vaan jälkimaku: olen tyytyväinen, että pureskelin teoksen loppuun asti, se paranee kaiken aikaa, makuelämys täyteläistyy.

Kuitenkin olin siinä elämänvaiheessa, jolloin tulin äidin luokse auttamaan häntä autohommissa ja kaikessa muussa, onnistunut tukahduttamaan muistot Teresestä ja kaikista niistä Tereseistä, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä. Olisin ehkä voinut antaa koko asian olla, ellei äiti olisi ruvennut puhumaan rakkaudesta. Ja mitä muuta rakkaus oli kuin sana, tai mielikuva, tai laulu tai runo tai itkukohtaus bussissa, sateisena päivänä salaisen lemmenhetken jälkeen matkalla lähiöstä takaisin keskustaan.

Minäkertoja on viisikymppinen mies, joka viettää kesäpäiviä lapsuudenkodissaan 85-vuotiaan äitinsä seurana; tarkoitus on saattaa äiti luonnonparantamaan joku tuntematon. Se on juoni. Tarina sen sijaan kätkee apean miehen koko elämänkaaren. Sen oleellisia osia ovat isän elämä hevosentappajana ja isän varhainen kuolema, äitisuhde, ensirakkaus sekä oma perhe. Keskiössä on kertojan tunneumpio, tai voihan sen teemaksi tirvaista: rakkaus.Valkea kuulas

Rakenne on rasittava ja hieno. Kertoja sahaa pysähtyneen nykyisyyden ja menneen eri kerroksissa, lisäksi hän poikkeaa päätelmissään, kuvitelmissaan ja tarkoissa huomioissaan. Hän on kertojana kätkijä, epäsuora ja säännöstelevästi paljastava, en voi täysin luottaa häneen. Hänessä on paljon tympeää, eikä häntä jaksa aina ymmärtää, mutta käsitän, luulen käsittäväni. Esimerkiksi kiukuttaa, miten hän todistelee, kuinka hänen 17-vuotias poikansa ei enää tarvitse häntä. Eikä vaimoa mainita, puhutaan vain ladatusti Rahastonhoitajasta. Selittelyllä tai väistelyllä hän karkottaa painavia asioita ja omantunnonkolkutusta – ja minä olin astua kertojan ärsytysansaan. Pintatason laahustava laimeus ja vetämättömyys sisältävät muuta kuin luulin. Ja mainitsenpa vielä yhden romaanin pistoista, muutamat oudonriipivät eläinkohtalot.

Vallitseva tunnelma on melankolinen. Totisen taivalluksen joukossa on vinksahtavaan huumoriin kääntyviä kohtia, kuten heitot kertojan englanninkielisistä biisisanoituksista. Ja aina kun olen kyllästymässä tekstiin, luen kielellisesti upean kohdan, yllättäviä yhdistelmiä ja odottamattomia johtopäätöksiä, kauniita pysäytyksiä.

Selasin lehtiä. En muistanut lukemaani. Puoli tuntia kerrallaan. Minulla oli vielä tietokoneaikaa jäljellä. Elämä eteni puolen tunnin sykleissä. Puoli tuntia oli joskus enemmän kuin tarpeeksi. Kävelin runohyllylle silmäilemään kirjanselkämyksiä, hyllyssä oli kaksi minun kirjoittamaani kirjaa, vedin esiin toisen niistä. Se näytti avaamattomalta. Useimmat ihmiset elivät elämänsä ilman yhtäkään lukijaa, ajattelin.

Lumiomenalle romaani antaa sekä hengitysilmaa että tukehduttaa – häntäkin se hämmentää – ja minun laillani hän vaikuttuu romaanin kivuliaista ja kauniista kohdista. Valkea kuulas on tunteilematon kuvaus tunteista, muistoista, ajasta ja eletystä elämästä. Samalla se on perhe- ja ihmissuhderomaani, jonka lukija kokoaa vihjepalasista. Luin siis romaanin, joka yllätti ja tarjosi odottamatonta, komeaa, hermostuttavaa, julmaa ja lempeää.

Olen nyt eri ihminen. Olen silti sama kuin ennen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 syyskuun, 2014 · 8:48 am

Maresi simpukkamusteen saarella

Maresi, kertojapäähenkilö, kirjoittaa tyttöjen ja naisten luostarisaaresta, jossa eletään määrittelemättömässä menneessä, tuntemattomassa maailmassa. Sellaisesta kertoo Maria Turtschaninoffin fantasiaromaani Maresi. Punaisen luostarin kronikoita (käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö, Tammi 2014).

Maresi Enrentytär on 13-vuotias opinhaluinen tyttö, joka ystävystyy pelokkaan Jain kanssa. Jain myötä saarta uhkaa vaara. Juoni on rakennettu siten, että tapahtumissa on liikettä ja draamaa. Samalla käsitellään kulttuuriin ja tyttöyteen liittyviä asioita.

Punaisen luostarin miljöö ja ideologia on loihdittu taitavasti. Saari on meren keskellä kelluva naistietouden keidas, jopa taikavoimainen. Se halutaan pitää koskemattomana ja on haavoittuva – kuten nuoret tytöt. Luostariyhteisö on myös utopiakuvaus, sillä kokemus- ja kirjatieto siirtyvät hyvässä hengessä vanhemmilta naisilta nuoremmille, saarella kunnioitetaan toisia ja kunkin taipumuksia, siellä ollaan omavaraisia ja tienataan tukuittain hopeaa luontoa säästävällä simpukoiden punaisen musteen keruulla.

Laura Lyytisen suunnittelema kansi kuvittaa osuvasti kirjan tunnelmaa ja hyödyntää sen keskesireksvisiittaa.

Laura Lyytisen suunnittelema kansi kuvittaa osuvasti kirjan tunnelmaa ja hyödyntää sen keskeisreksvisiittaa.

Saari on tasa-arvoinen naisyhteisö. Kiinnostavasti on romantiikka kirjasta vallan karsittu. Eikä saarella ole miehiä. Miehet näyttäytyvät lähinnä väkivaltaisena ulkopuolisena uhkana. Miesten hallitsemassa maailmassa etniset erot ja kunniakysymykset määrittävät ja rajoittavat elämää, etenkin tyttöjen ja naisten. Tätä osuutta ei voi allegoriseksi sanoa, niin ilmeinen se on monissa nykykulttuureissa.

Luostarihierarkiassa korkeimpana on Äiti, sitten on sisaria, noviiseja ja eri-ikäisiä piikanoviisityttöjä, jotka ovat tulleet oppia saamaan. Alueen rakennukset kuvaavat eri elämänalueita, niistä Maresia kiehtoo Aarrekammio, tila täynnä kirjoja, tietoa. Uskontomenojen kuvaus on antropologisen tarkkaa. Saarella palvotaan kolmikasvoista jumalatarta.

Kuunkarkelo vie meidät tervehtimään Alkuäitiä häneen omaan valtakuntaansa, missä hän& tapaa meidät kaikki kolmine kasvoineen, jotka ovat Neidon, Äidin ja Akan. Kuunkarkelolla kunnioitamme Alkuäitiä, pääsemme häntä liki ja tanssimme maailman hedelmällisyydelle sekä elämän ja kuoleman rikkumattomuudelle.

Punaisen luostarin kuvauksessa on paljon symboliikkaa. Seksuaalisuus kätkeytyy vertauskuviin, on upottavia onkaloita ja kiemurtelevia käärmeitä. Hmm, ja saaren tärkein rahalähde on simpukasta valutettava punainen muste…

Kulttisaarella ei olla elämää kieltäviä, sillä osa tytöstä valmistautuu maailmalliseen elämään arkitaitoineen. Maresi käy sielunkamppailun Akan, kuoleman, vetovoimaa vastaan. Hän janoaa tietoa ja joutuu tekemään vaikean ratkaisun: riittävätkö tietoon vain kirjat vai pitääkö avautua elämälle, pitääkö tieto jakaa oman alistetun kotiväen hyväksi?

Eniten mietin sanoja. Mitkä sanoista nostavat esiin oikeat kuvat vailla vääristelyä tai kaunistelua? Kuinka paljon sanat painavat? Teen parhaani kuvatakseni sitä, mikä kertomuksessa on tärkeää, ja jätän pois kaiken, mikä ei ole, mutta antakoon Jumalatar anteeksi, jollen kaikin paikoin onnistukaan tehtävässäni.

Maresi loksahtaa hyvin nuorten aikuisten kirjallisuuteen, pääkohderyhmä on nuoret tytöt. Alkuosa on värikkään fantasian kudontaa, mutta loppua kohti kudelma kaventuu, jokunen silmukka tippuu ja väri mustavalkoistuu. Lankalaatukin vaihtuu satumaisuudesta opettavaiseksi. Silti tarinan maailmaan sujahtaa myös tällainen vanha tyttö, joka ei ole edes fantasian suurkuluttaja, sillä Maria Turtschaninoffilla on taito tallentaa onnistuneesti mahdollisen maailman muinainen uskomusaika teinikertojan silmin.

– –

Sain kirjan bloggaajakaverilta, kiitos!

lukuhaasteKansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. käynnistyi #Lukuhaste. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa. Siinä yhtenä tarkoituksena on levittää kuvia luetusta ja lukijoista: lukeminen on tavallista ja tavoiteltavaa. Tule mukaan!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: