Yhtä matkaa, tai sitten ei

David Nicholls tekee oletettavasti romaanissaan Yhtä matkaa (Us, suom. Inka Parpola, Otava 2014) eräänlaisen ennätyksen. Sivulla 94 hiukan vajaassa arkissa kertojapäähenkilö kiteyttää koko kuvataiteen historian. Ja hän tekee sen kovin osuvasti ja purevasti. Luonnontieteellisen järkevästi ja tunnetilanteissa jälkijättöisesti edetään koko romaanimitta: se on tarkotuksellista kertojan sieluntilaan silmäilyä.

Näin syyslomalaisena, joka ei tänä vuonna reissaa, saan matkakokemuksia tällä tavalla. Douglas on 54-vuotias biokemistimiekkonen, jonka noin neljännesvuosisatainen avioliitto on kriisissä ja suhde 17-vuotiaaseen poikaan on tulehtunut. Perhe lähtee ”grande tourille”, suurisuuntaiselle Euroopan-matkalle. Ei hyvä. Siis heille. Lukijalle se avaa aika realistisen näkymän pitkän liiton dynamiikkaan ja perhesuhteisiin.

Minäkerrontana etenevä romaani on Douglasin yksinpuhelu, jonka aikana kuvataan lomamatkan käänteet ja ainakin 25 vuotta entistä elämää. Tarkan ja säntillisen miehen kerronta paljastaa katkerasti kertojan ihmissuhdepuutteet itseironiaa tavoitellen. Douglas on kankea, liikuttavan tosissaan, kovin kunnollinen ja tavallista, järkevää toimintaa perään kuuluttava. Taiteellinen vaimo ja omaa tietään rämpivä jälkiteinipoika ovat toista rotua. Sääli yrityksissään erehtyvää Douglasia.Yhtä matkaa

Nyt on niin, että mietin kirjallisuuden syntyjä syviä. Kirjallisuushan on väylä eläytyä monenmoisiin elämiin, vaikka bagdadilaisen muorirähjän kohtaloon tai avaruusajan olion outouteen. Tällä kertaa minua todellakin kiinnostaa, miten kokee esimerkiksi pari-kolmekymppinen Sinä päivänä -fani Douglasin kanssa reissaamisen. Kiinnittyykö hän viisikymppisen, pohjimmiltaan kovin tunteellisen änkyrän turhan pitkitettyyn jorinointiin? Minua laveus välistä rasittaa, mutta pysyn matkassa. Olen melkein päähenkilön ikätoveri ja tunnen häneen suurta sielunkumppanuutta muita piinaavana matkaopaskirjojen tarkkana tavaajana, reissujen etukäteissuunnittelijana ja matkakohdekarttoihin uppoutujana. Samastun myös hopeahääpäivää lähestyvän suhteen muutoksiin ja otteesta karkaavien lasten, nykyisten nuorten aikuisten, tavoittamattomuuteen, niuhotustyyppisen kasvatusotteen tuloksiin.

Tietenkin, liki neljännesvuosisadan jälkeen, kaikki kaukaista menneisyyttä koskevat kysymykset on jo esitetty, ja jäljellä on enää ”miten päivä sujui?” Ja ”milloin tulet kotiin?” Ja ”oletko vienyt roskapussin ulos?” Kuulumme nykyään niin oleellisesti toistemme elämäkertoihin, että esiinnymme molemmat miltei jokaisella sivulla. Tiedämme vastaukset, koska olimme paikalla, ja niinpä uteliaisuutta on vaikea pitää yllä. Oletan, että sen on korvannut nostalgia.

Minulla on kokemusta yksipuolisesta rakkaudesta, ja voin vakuuttaa, ettei se ollut järin miellyttävää. Mutta kun rakastaa yksipuolisesti ainoaa elossa olevaa jälkeläistään, se on aivan oma hitaan kidutuksen lajinsa.

Aloin miettiä, että surressamme murehdimme kenties yhtä lailla sitä, mitä emme ole saaneet, kuin sitä, minkä olemme menettäneet.

Nichollisin kirja on alakuloinen. Kaikki peliin -kirjan kipeä teinihuumori on tiessään, Sinä päivänä -romanssihehkuttelusta on jämiä eletyn elämän latistuslisineen, mutta etenkin Varamies-romaanin luuserimelankolialle tämä on jatkumoa. Huumorihetket ovat satunnaista nauramista päähenkilölle, joillekin tunneälyttömille kommelluksille tai haavereille – ei voi nauraa hänen kanssaan. En tiedä, johtuuko sutkiuden vähyys uudesta kääntäjästä; uskon kyllä, että kirjailijan oma keski-ikäinen resignaatio painaa tyylissä.

Yhtä matkaa ei ole toivoton teos, vaikka se käsittelee onnellisuuden vaikeutta ja menettämisen pelkoa. Siinä on lohdullinen ajatus elämästä selviytymisestä, joka sukupolvi ehkä hitusen edeltävää ymmärtävämmin. Keski-ikäistä ihmistä tämä romaani ei silittele myötäkarvaan mutta silittelee kuitenkin. Oma historia on elettyä elämää, arvokasta kaikkine kokemuksineen ja ihmisineen – ja elämä jatkuu. Kävi miten kävi. Ja yhä voi käydä. (Ainakin vaikuttavissa eurooppalaisissa taidemuseoissa.)
– –
Sain kirjan kustantajalta. Kirjan suomennos julkaistaan 15.10.2014.


Romaanista inspiroituneena palailen viime vuosien reissuilleni eurooppalaisiin kaupunkeihin ja niiden taidenähtävyyksiin. Muutama Douglasin kartoittama kaupunki taidemuseoineen jää välistä, mutta piipahdan hengessä mukana Lontoossa, josta kaikki alkaa, sitten Pariisissa, Amsterdamissa, Venetsiassa, Madridissa ja Barcelonassa.

Lontoo, British Museum

Lontoo, British Museum

Pariisi, Louvre

Pariisi, Louvre

Amsterdam, Rijksmuseum

Amsterdam, Rijksmuseum

Venetsia, Accademia

Venetsia, Accademia

Madrid, Prado

Madrid, Prado

Barcelona

Barcelona

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 responses to “Yhtä matkaa, tai sitten ei

  1. Ritva Suhonen

    Hieno kritiikki!
    Myös loppukaneettisi taidemuseoineen on koukuttava, kun itse tässä suunnittelen ensi viikon Lontoon matkaani.
    Käy sähköpostissasi ja katso kamalan raadannan välissä otettuja luontokuviani.
    Titta lähti juuri kotiinsa ja minua odottavat ulkona huikeat oksa- ja risukasat ympäri rantalepikkoa.
    Rentouttavaa taukoa koulutyöhön!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s