Aihearkisto: Kirjallisuus

17 heinäkuun, 2014 · 9:23 am

Juonijyrä

Luen ja odotan – ja kyllähän yli 800 sivussa on luettavaa, jos juuttuu odottamaan, milloin alkaa kaikki kehut lunastava meno. Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Otava 2014) on pituudestaan huolimatta onnettoman ohut. Tiivistetysti kirjassa selvitetään vanhaa murhaa.

Sveitsiläinen kirjailija on näppärästi sijoittanut tapahtumat Amerikan ihmemaahan. Ehkä se jo selittää alun epäuskottavat ylisanat: kaikki tunnistavat Marcuksen, nuoren menestyskirjailijan; kaikilla on hyllyssään Harryn, Marcucksen esikuvan, 30 vuotta sitten ilmestynyt ihaaaana romaani; kaikkia kuohuttaa 33 vuotta sitten tapahtunut 15-vuotiaana murhatun Nolan kohtalon paljastuminen. Siis kaikkia.

Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.

Jaa, minusta kirjoissa on kyse sekä sanoista että vuorovaikutuksesta. Hyvä romaani puhuu minulle, puhuttelee, haastaa. Tämän kirjan kanssa en päässyt vastavuoroiseen suhteeseen, siihen tilaan, jossa kieli, kerronta, henkilökuvaus, tarina ja juoni antavat minulle uutta ajateltavaa ja innostavan, joskus jopa kohottavan, elämyksen. Joskus viihdyttävyyskin riittää, mutta ei silloin, kun lukiessa kiusaantuu.

Romaanin lukujen alussa Harry Quebert opettaa tulevaa menestyskirjailijaa, romaanin kertojaa Marcusta; sellaisesta tilanteesta edellinen sitaatti on napattu. Harry on nuorelle kirjailijalle isähahmo, opettaja ja ystävä, ja Marcus ajautuu selvittämään Harryn osuutta kolmen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Käsittelyssä ovat lisäksi yksinäisyys, ystävyys, rakkaus, totuudet ja salaisuudet.

Romaanin yhden tason on tarkoitus käsitellä kirjailijuutta ja kirjoittamista. Luomisen tuska, menestymisen tarve ja kirjamyynnin kaupallisuuden reunaehdot tulevat kärjekkäästi näytille.

Kärjistyksiä on lisäksi övereiksi äityvissä äitisuhteissa. Yleensäkin henkilöt jäävät kuoriksi tai epämääräisiksi vihjevyyhdeiksi, eivätkä kertoja, Harry tai Nola kaappaa puolelleen, myötäelämään. Tunnelmassa haetaan hiipivää jännitettä murhamysteerielokuvien tai tv-sarjojen tapaan, mutta kihlmöivän outouden sijasta pysytään tavanomaisen rajoissa.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Juonessa ja tarinassa on aineksia ystävyyden ja eriparisten rakkauksien ristiriitojen käsittelyyn. Tunteita ladellaan, sanallistetaan kuluvin hokemin, mutta niitä ei saada välittymään tai elämään. Ymmälleen minut jättää se, että asetelma, jossa 34-vuotias mies rakastuu 15-vuotiaaseen, selvästi kovin lapselliseen tyttöön, jää riipivyydessään hyödyntämättä. Tunnepuhe on kauttaaltaan vaivaannuttavan latteaa.

– Rumako? Herranen aika, Nola sinä olet minusta suunnattoman kaunis.
– Ihanko totta? Ja minä kun olin niin allapäin… Ajattelin ettet sinä halua minua. Teki mieli hypätä ikkunasta ulos.
– Et saa puhua tuollaisia.
– Sano sitten vielä kerran, että olen sinusta kaunis…
– Sinä olet minusta hyvin kaunis. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä.
Nola hymyili taas. Pelkkää väärinkäsitystä koko juttu Harry rakasti häntä! He rakastivat toisiaan! Nola sanoi hiljaa:
– Ei puhuta siitä enää. Ota minut syliisi… Sinä olet niin älykäs, niin komea, niin tyylikäs.

Minkä ihmeen takia luin kirjan loppuun, mutta jätin Kerstin Ekmanin Huijareiden paraatin kesken luettuani 3/5? Kummassakin romaanissa kirjailijuus on kovassa käsittelyssä. Ekmanin tarina jämähtää (vaikka kerronta on monin kerroin taidokkaampaa kuin Dickerin), eikä annettu kuvio muuksi muutu (ainakaan luovuttamispisteeseeni mennessä); ja kun ei juoni eikä henkilökuvaus tekstin edetessä syttyneet säihkymään, väsyin ja luovutin. Dickeriä jatkoin kömpelön kerronnan esteisiin töksähdellen puhtaan juoniorientoidusti: halusin kaikesta huolimatta saada selville, kuka on syyllinen ja mitä ovat totuudet. Juoniveto siis vie, ja tarjoaa Harry Quebert myös joitain odottamattomia tapahtumayllätyksiä.

Dickerin esikoisromaani antaa ainesta erilaisille lukukokemuksille: Lumiomenalle se maistuu ja Amman lukuhetki pitää romaania toimivana. Kirsin kirjanurkka on samoilla linjoilla kanssani kömpelyyden suhteen, ja hänen laillaan mietin kirjan natsaamista Keltaisen kirjaston linjaan.

Lyhyesti vielä kesän tiiliskivien vertailu: siinä missä Dickerin kirja on pitkitetyksi arvoitusjännäriksi jähmettyvä, Donna Tarttin Tikli on eri genrejä älykkäästi yhdistelevä ja henkilöihinsä hengen puhaltava, klassikkoproosaa varioiva, lukijan viettelevä romaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , ,

14 heinäkuun, 2014 · 9:44 am

Isäkirje kirjana

Amity Gaigen romaanin Schroder (suom. Jaakko Kankaanpää, Schildts & Söderströms 2014) lopussa on kymmenen vinkkikysymystä lukupiirejä varten. Kun nyt kirjailija tai kustantaja on noin avulias, otan onkeeni: valitsen tarjotuista kysymyksistä ensimmäisen ja viimeisen.Schroder

1) Onko Schroder luotettava kertoja?

Romaani on kirjemuotoinen takautumien road-movie, jonka ex-vaimolleen sepustaa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa luvattomasti livistänyt ex-mies. Tarkoituksena on vakuutta lapsen äiti rakkauden teoista. Samalla tulee avattua ne salaisuudet, jotka ovat olleet liiton surma.

Kertoja on ristiriitoja täynnä. Hän tutkii hiljaisuutta, mutta on hervoton höpöttäjä. Hän on patologinen valehtelija, myöntää ja perustelee sen, ja siten koittaa voittaa vilpittömyydellään puolelleen. Kertoja kautta rantain tyrkkää lukijalle hyvien aikeiden kärkiä, mutta varsinaiset toimet puhkovat selostusten pelastuslauttaan sekoilun reikiä. Itäsaksalainen tausta kalvaa kertojaa, samoin lapsuuden kokemukset ja perhesuhteet, joiden aukot hän koittaa paikata kuvitteellisella perheellä ja avioliitollaan. Eihän se onnistunut.

En pidä jälkiviisasta kertojaa luotettavana, mikä on lukemisen kannalta mukavaa: siksi tarinaa ryhtyy seuraamaan ja haluaa lukea sen loppuun. En ole kirjasta kaiken aikaa täpinöissäni, mutta suosittelen sitä lukijalle, joka pitää vähittäin aukenevasta päähenkilöstä ja sietää jenkkihenkisiä sanailu- ja sentimentaalisuushetkiä. Virkistäviä ovat tutkijatyyppiset alaviitteet. Joukossa on koomisen ja traagisen sekoittavia makeankirpeitä kohtia.

10) Onko Erik Schroder hyvä isä?

Schroder ehdottomasti haluaa olla hyvä isä, sitä ei sovi epäillä, vaikka voikin epäillä, että kertoja kirjoittelee asioita omalta kannaltaan parhain päin. Kiintymys tyttäreen on ilmeinen, mutta depressioon ja erotilanteen turhaumiin uponnut miekkonen ei erota toimissaan omaa ja lapsen parasta. Minun makuuni olisi sopinut tavistyttö lapseksi, mutta hieman kliseisesti Meadow on varhaiskypsä ihmelapsi.

Kirjasta voi lukea kritiikkiä amerikkalaisiin ero- ja huoltajuuskiistoihin. Ei liene lapsen etu, että toisen vanhemman pitää myöntyä vierottaviin tapaamisrajoituksiin. Raha ratkaisee ja rahakkaiden tehokkaat asianajajat. Päähenkilökertojan erotuskan tuntee, kun tietää, että hän on ollut aiemmin tyttären koti-isä. Vaan mistäpä sen tietää, kun näin pääsee kurkistamaan vain toisen vanhemman valikoituun näkökulmaan.

Ampukaa vain alas, mutta usein tulee olo, että kirja on naisen kirjoittama, eli mieskertoja ei aina tunnu uskottavalta. Kertojan lapsuuskuvaukset kuitenkin tuntuvat tosilta ja tunnevammoja perustelevilta. Kaikkiaan kertojaketku saa usein minut ärtymään ja sitten taas symppaamaan, tai no, ainakin ymmärtämään ja lukemaan kirjan ketterästi alusta loppuun. Lukuneuvojaa kirja miellytti, Kulttuuri kukoistaa yllättyi iloisesti ja Kirjava kammari tykästyi kirjaan ja identiteettihäilyväiseen päähenkilöön sekä tarjoaa lisäinfoa kirjalijahaastattelussa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 heinäkuun, 2014 · 11:17 am

Eläviksi täytettyjä

Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset (WSOY 2014) alkaa upeasti: Tornionjoen rannan kahden talon asukit 1950-luvun lopussa valtaavat lukijan kuin joki tulva-aikaan – oikeaan ja väärään suuntaan virtaavana. Alfred on outoja näkyjä näkevä perheenisä, Eeva vaimona on peruskallio, neljäntenä ja viimeisenä tyttärenä syntyvä Aleksandra on omapäinen. Naapuritaloon Alfred tekee ystävänpalveluksen, Santerin, jotta sielläkin suku jatkuisi. Ja suvut jatkuvat ja kietoutuvat.

Pohjoinen jokimaisema, elämisen tapa sekä henkilöiden ajatusten ja puheen kieli tallentuvat alkuunsa kertakaikkisen tempaavasti. Kolmanneksen luettuani ajattelen, että mitä tämä nyt on: tänä vuonna jo kolmas hieno esikoisromaani Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan jälkeen, kyllä nyt kotimaisen kirjallisuuden lukijoita hemmotellaan.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Valitettavasti tempo ja teho eivät pysy koko kirjan keston samanlaisena, veto tavanomaistuu sitä enemmän mitä lähemmäs etelää ja tätä aikaa lähestytään. Ei sillä, etteikö Aleksandran ja Santerin poikien elämää seuraisi, mutta 1950-70 -lukujen kuvauksen erityinen ote kirpoaa ja mennään elämäntuskaisen kasvukipuilun puolelle siten, että isoin intoni hilliintyy. Voi että, olisin niin halunnut tietää enemmän horjuvuudessaan liikuttavasta Alfredista ja arvoituksellisesta Aleksandrasta, joita romaanin alkuosa hieman päähenkilöiksi lupaili, vaan ei, sukupolvien virtaus vei kolmanteen polveen. Alfredin ja Aleksandran isä-tytär-suhteessakin olisi kovasti purtavaa, vaan viitteelliseksi se jää.

He asuvat sopivasti joen varrella tarpeeksi kaukana ylä- ja alajuoksusta, alusta tai lopusta, jotta niitä tarvitsisi koskaan ajatella. Joki on vain ikuinen pätkä liikkuvaa vettä ilman syntymistä tai päättymistä. Ajattelikohan isä ikinä niin pitkälle.
Yhtäkkiä tuntuu naurettavalta, että asioita täytyy aina väistellä. Miksei niistä voi puhua suoraan? Miksei vain soita isälle ja kysy? Yksi puhelu, jossa sanoisi sen, mitä tietää kaikkien ajatelleen vuosia, sehän olisi aivan helppoa, sanoa vain muutama sana, siinä kaikki.

Kitin mietitty, poukkoava, välillä herkkumurteinen kerronta kestää hyvin koko kirjan mitan. Kerrassaan kiehtovaa on se, miten ilmaistaan ihmisten erillisyyden umpio, tavoittamaton ydin. Se, miten ollaan osa perhettä ja sukupolvien ketjua ja silti irrallisia, erillisiä ja perheenjäseniin, muihinkin, vaikeasti tosiyhteyksiä saavia. Jokaisen henkilön omat salamietteet täyttävät pään. Ja silti lapsuudenkotiin palatessa (voi miten tuttu kokemus):

Kuinka tällainen taantuminen on mahdollista? Aina tänne tullessa tullessa mielessä tapahtuu muutos, joka kerta samanlainen, mutta silti aina yhtä ennakoimaton. Se alkaa muutaman kilometrin etäisyydellä kodista, siitä eteenpäin hän muistaa jokaisen tien mutkan ja metsän puun, ja tunne tiivistyy pihatieltä lähestyessä, kunnes hän näkee talon vasten taivasta, ei enää mielikuvan kotipaikkana vaan oikeasti siinä. Ja kun hän astuu sisään, kaikki on menetetty, elämä Helsingissä sumenee ja hän muistaa vain tämän talon tapahtumat, mattojen ja seinäryijyjen sisään kietoutuneet, kaikki muuttuu todeksi.

Henkilövetoisesti tarinaa kerrotaan, silti henkilöissä säilyy salaisuus. Se on minua miellyttävä keino, vaikka romaani pitääkin hahmoihin tiettyä etäisyyttä. Romaanissa on aineosasia, joista ei usein kaunokirjallisuudessa lue, kuten Tornionjoen ja sen ympäristön olemus, kaivostyö, tähtitiede ja eläinten täyttäminen. Niin, tämä Elävän näköiset -romaanin eläinten täyttäminen: symboli. Elämä eletään, kuollaan, eläessäkin voidaan olla täytettyjä kuoria, ja sellaisia voidaan olla elämän jälkeenkin jäljelle jääville. Jotain tuollaista, ainakin.
Elävän näköiset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

11 heinäkuun, 2014 · 9:57 am

Fakiirista hyväksi ihmiseksi

Haluatko lukiessasi levitoida kevyesti tietoisena, että allasi on piikkimatto, ja silti pitäytyä näennäisessä helppouden tunteessa? Sitten valitset Romain Puértolasin romaanin Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (suom. Taina Helkamo, Otava 2014).

Romaani on sattumusten farssi. Ajatuŝatru Vaŝta huijaa koti-Intiassa meno-paluu-lentolipun Pariisiin ostaakseen Ikeasta piikkimaton. Matkasta tulee vähintään mutkallinen. Fakiiri törmään erilaisiin ihmisiin ja yllättäviin tilanteisiin useassa Euroopan ja yhdessä Pohjois-Afrikan maassa. Epäonnen- ja onnenkantamoiset seuraavat hyväsydämistä huijaria, jonka omaatuntoa alkaa kolkuttaa aiempi valheellinen, vaikkakin kova elämä.Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Teksti etenee nautittavan liukkaasti. Kirjassa on paljon näpsäkkää ja luistavaa sanailua. Vaikka tyylilajina on naiivin kepeä hupailu, intialaisen päähenkilön havaintojen tikariniskut osuvat länsimaiseen lukijaan. Välillä niitä pehmennetään, välillä tuikataan peittelemättä.

Miksi toiset syntyvät tänne ja toiset sinne? Miksi toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään? Miksi toiset saavat elää, ja toisilla, aina niillä samoilla, ei ole oikeutuksia kuin vaieta ja kuolla?

Lievetekstin perusteella Romain Puértolas on laittomaan maahanmuuttoon erikoistunut rajavartioston poliisi. Ammattikokemuksen hän on liudentanut hupsutteluromaaniksi, jossa hän kuitenkin ottaa humaanisti kantaa eurooppalaiseen ja kovin ylimieleisen herraskaiseen suhtautumiseen hyvinvointia havitteleviin pakolaisiin. Romaani on ajankohtainen: kirjassa mainitaan tilanne, jossa Italian rannikolla katoaa 76 pakolaisen kansoittama kumivene. Lähipäivinä on voinut lukea päivälehdestä uutisen 75 samanlaisesta uhrista.

Jos haluat realistisen rinnakkaisteoksen tälle hyväntahtoiselle, jopa satumaiselle, viihtyvyysrajoissa pysyvälle romaanille, suosittelen ankaraksi vastapainoksi Lauren Gauden romaania Eldorado (Bazar 2013).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 heinäkuun, 2014 · 8:20 am

Tähdet, tähdet

Tähtiin kirjoitettu virhe on kaunis nimi romaanille. Siinä asettuvat nätisti rinnakkain romanttisuus ja elämän epäreiluus. John Greenin kirjan suomennos (Helene Bützow, WSOY 2013) saa heti vuoden päästä ilmestymisestään toisen tulemisen uusine kansineen. Syynä on elokuvan ensi-ilta 11.7.Tähtiin kirjoitettu virhe 1

Kaksi syöpäsairasta nuorta tapaa ja rakastuu. Hazel on 16- ja Augustus 17-vuotias, joten heille soisi elämää ja rakkautta moniksi vuosikymmeniksi. Augustus elättelee myös toivetta jättää jälkeensä jotain unohtumatonta. Sen lisäksi, että romaani kertoo nuoresta lemmestä kuoleman varjossa, se kertoo vanhempien rakkaudesta lapseen ja tuskasta vakavasti sairaiden lasten tukijoina.

Romaani lähestyy aihettaan rempseästi: syövän ja kuoleman hokemisella poistetaan vaikeisiin asioihin kytkeytyvää mystiikkaa ja varovaisuutta. Ymmärrän tavoitteen, mutta välillä väsyn näppärään ja pakko-oireisen vitsailuun. Lisäksi tietynlainen puleerattu amerikkalaisuus silottaa toisinaan kiusaannuttavasti rosoisia osuuksia.

Myönnän, ettei aiheen käsittelyssä sentimentaalisuutta voi välttää, ja niinpä lukiessa nenäliinaan tulee niiskutettua muutamaan otteeseen. Myönnän, että leukailu ja siihen kytketyt sairauden tosiasiat ovat linjassa älykkäiden ja ääritilanteessa sinnittelevien teinien muun kuvauksen kanssa. Myönnän vielä, että päähenkilöissä on koskettavuutta, ja senkin tunnustan, että nuortenkirja antaa välineitä käsitellä elämän arvoa ja rajallisuutta.

Kauniit, sanavalmiit ja älykkäät rakastavaiset ovat lukeneet ”Viistoa valoa” -romaanin, jossa on heitä askarruttava, aukinainen loppu. Sen perässä käväistään Amsterdamissa. Vimmainen lempikirjan loppuratkaisun selvittäminen on paljain asia, joka kertoo siitä, miten nuoria henkilöt ovat ja miten ahdistavaa heille on avoin loppu, on sitten kyse fiktiosta tai omasta elämästä. Pari tapaa alkoholisoituneen kirjailija Van Houtenin, jonka omassakin tähtikartassa on ollut käänteentekevä virhe. Kyynistyneen kirjailijan kyyti on kylmää:

”- – Mutta jos suoraan sanon, tuo lapsekas kuvitelma siitä että romaanikirjailijalla on jotakin poikkeuksellista tietoa henkilöistään… se on naurettavaa. Se kirja syntyi raapustuksista paperille. Kirjan henkilöillä ei ole elämää niiden raapustusten ulkopuolella. Mitäkö heille tapahtui? Kaikki lakkasivat olemasta sillä siunatulla hetkellä, kun kirja loppui.”

Tähtiin kirjoitettu virhe 2
Jääkö kenestäkään jälkiä, oikeasti eläneistä? Kun kirja loppuu, sadattuhannet ovat sen lukeneet ja fiktiiviset henkilöt jatkavat siten elämäänsä. Lisää elinaikaa Tähtiin kirjoitetun virheen hahmot saavat elokuvaversiossa, jossa on karsittu kirjan pikkurönsyjä mutta edetään muuten romaanin mukaan. Imelyydeltä ei vältytä, mutta päälleliimauksia väistellään, joten koskettavuus säilyy, vaikka loppu venyttyy kuten kirjassakin. Painopiste on nuoressa rakkaudessa syöpää unohtamatta. Elokuvassa on ehkä vielä romaania terävämmin se, että fiktio (kuten Van Houtenin fiktio fiktiossa -romaani) voi antaa elämälle merkityksellisiä kokemuksia, mutta silti fiktio on vain fiktiota, kun taas elämä, keskenkin jäävä, on uskallettava elää kipuineen ja iloineen.

Elokuvaa on jo tituleerattu tämän aja Love Storyksi, ihan syystä, eikä vertausta vähennä se, että Augustuksen roolissa Ansel Elgort on kuin 18-vuotias Ryan O’Neal. Hän ja Hazelia esittävä Shailene Woodley ovat sangen suloisia ja aitoja. Hazelin meikittömien kasvojen ilmeet liikkuvat tunneskaalalla elävästi. Elokuva on varsinainen itkettäjä, mutta niinhän sen pitääkin olla: nuoruus, rakkaus ja kuolema – ei niistä itkemättä selvitä.

– –
Sain kirjan ja elokuvaelämyksen Blogat Teamin kampanjassa SF Film Finlandilta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

6 heinäkuun, 2014 · 10:25 am

Prole- ja nykyaustenilaista

Sarah pani ämpärit ikeeseen, kumartui sen alle, ponnistautui pystyyn ja ajatteli, että oikeuden ja kohtuuden mukaan kenenkään ei pitäisi joutua pesemään muiden likaisia vaatteita. Nuoret neidit saattoivat vallan hyvin teeskennellä olevansa vaatteiden alla sileitä ja umpinaisia kuin alabasteripatsaat, mutta sitten he viskasivat likaiset alusvaatteensa poisvietäviksi ja puhdistettaviksi ja paljastivat olevansa heikkoja, vuotavia ja lävistettyjä olentoja siinä missä kaikki muutkin. Sarah ajatteli, että ehkä he juuri sen takia antoivat käskyjä ompelukehikon takaa tai kirjan yli: Sarah oli hangannut pois heidän hikensä, tahrat ja kuukautisveren ja tiesi siis, etteivät he olleet yhtä yleviä kuin enkelit, eivätkä he siksi voineet katsoa häntä silmiin.

Longbournin talossa on saanut kanteensa otsikkotäsmennyksen Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Helene Bützow, Tammi 2014). Jo Baker on valinnut päähenkilöksi sisäpiika-Sarahin ja traagiseksi sankariksi lakeija-Jamesin, joka Jane Austenin esikuvateoksessa saa yhden maininnan. Muuten romaani myötäilee Ylpeys ja ennakkoluulon tapahtumia loppua lukuun ottamatta.

Jo juttuni alkusitaatti osoittaa, että Bakerin versio on astetta maanläheisempi kuin Austenin. Eritteet, rapa ja raadanta korostuvat, samoin palveluskunnan aseman huteruus herrasväen vallan alla. Vapaa-aikaa tai viihdykkeitä ei ole, palveltavaa kyllä. Alakerran väki näyttäytyy hoksaavana ja tuntevana väkenä, talon sieluna. Sarahiin ladataan hitunen kapinaa ja aseman epäreiluuden analysointia. Vaihtoehtoja alaluokan suunnan muutokselle ei juuri ole nöyryyden ja alamaisuuden ikeessä.

Kersti Juvan upea Austen-suomennos ilmestyi viime syksynä, eli siitä voi tarkistaa tarkkaa ja säälimätöntäkin säätykuvausta. Tämä käänteinen kuvaus on itsessään oivallus, se onnistuu mainiosti, vaikkei Bakerin versio maailmankirjallisuuteen jää toisin kuin lähtökohtansa. Baker säilyttää paljon austenilaisuutta: havainnointi sekä henkilöiden ja heidän asemansa asettelu on terävää, samoin mukana on romanssiin liittyvää järjen ja tunteen kamppailua.

Pysyn pitkin lukumatkaa uteliaana sen suhteen, miten esikuvateos rinnastuu nyt kerrottuun: hyvin se punoutuu Sarahin, Hillin ja muiden alakerran väen vaiheisiin. Bennettien perheenjäsenten luonteita kuvaillaan alkuperämalliin sopien. Varjoon jäänyt Mary nähdään aiempaa tarkemmin, pömpöösille Collinsille annetaan armoa, ja Wickham on entistä ällöttävämpi. Herra Bennetin menneisyydestä kaivetaan uusi ulottuvuus. Mutta vallasväki sikseen, tarina on Sarahin – näkymätön ja äänetön kylmänkyhmyistä kärsivä nuori nainen ja hänen kaltaisensa tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Hyvä niin, vaihteeksi.Longbournen talossa

Kun Jo Baker uppoutuu Austenin aikaan, vie Kim Izzo nykyisyyteen hupailussa Avioliitto Jane Austenin tapaan (suom. Sari Luhtanen, Schilds & Söderströms 2014). Päähenkilö Kate menettää rahansa ja saa potkut työstä, kuten moni muukin 2000-luvun alun lamakaudella. Hän saa freelancer-mahdollisuuden:

”Kerrataanpa tämä vielä. Minun pitäisi kirjoittaa juttu siitä, miten nelikymppisenä löydetään rikas aviomies, opas naisille, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut sen jälkeen, kun Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin?”
”Sinä saat siihen modernin näkökulman. Naiset kahdestakymmenenestä viiteenkymmeneen hullaantuvat siihen”, Jennifer sanoi varmaan sävyyn.
”Kai sinä tiedät, että Jane Austen ei koskaan mennyt naimisiin?” Minä laukaisin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

Kate on avioliittomarkkinoilla nelikymppinen potentiaali uraihminen, ei fanittamansa kirjallisuuden myöhäisteini herraskartanoneito. Tämä ja aikahyppy tuovat yritykseen muikeutta. Valitettavasti meno alkaa muuttua todella noloksi: ikäneito-Katen miehenmetsästys on typerää ja pitkitettyä, sitten vielä juoneen astutetaan ilmeinen Darcy-hahmo ja raha/rakkaus-dilemma kovin ilmeisesti. Juuri ja juuri siedän teelmän kesähuttuna – en oikein ole chiklit-tyyppiä.

Bakerin romaanin joka luku aloitetaan Ylpeys ja ennakkoluulo -sitaatilla, ja Izzo aloittaa luvut sopivin Austen-lainauksin. Austen-fanituksesta sattuu kertomaan uusin Gloria-lehti (heinäkuu 2014), jossa mainitaan suositut esikuvaa mukailevat romaanit, teemanmukainen tavarasälä, tapahtumat ja blogit. Juuri ilmestynyt Heta Pyrhösen tietokirja Jane Austen aikalaisemme (Atena 2014) osuu sekin hyvään buumiin. Artikkelissa ennustetaan, että Austenin kuoleman 200-vuotisjuhlan jälkeen 2017 innostus laantuu. Tokkopa. Ne aidot oikeat austenit viehättävät polvesta toiseen, nämä replikantit unohtuvat.Avioliitto Jane Austenin tapaan

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

2 heinäkuun, 2014 · 9:10 am

Tulivuorimaan poika

Sjónin romaani Poika nimeltä kuukivi (suom. Tuomas Kauko, Like 2014) on tiivis ja ilmava. Se vie monella tavoin toiseen maailmaan, lähinnä keskitytään Reykjavikiin vuonna 1918. Kuusitoistavuotias orvonoloinen poika Máni Steinn katsoo kaikki Reykjavikissa esitetyt elokuvat ja oppii tarkkailemaan ihmisiä ja ympäristöä tarkasti mutta näkymättömästi. Tarkkailutaito autta häntä poimimaan miehet, joille myydä itseään. Homous on ollut Islannissa niin kuin muuallakin piilotettu perihäpeä; se on olemassa, sen vuoksi suljetaan silmät, pelätään, vainotaan tai rangaistaan. Näin sateenkaariviikon ja eduskunnan lakivaliokunnan epätasa-arvoisen avioliittopäätöksen päätteeksi kirjan lukeminen osuu ja iskee.

Elokuvien lisäksi ja päälle pojan ihailun kohde on Sóla Guðb-, moottoripyöräilevä tyttö, joka tietää kovia kokeneesta pojasta vähän, muut vieläkin vähemmän. Islanti itsenäistyy ja maassa puhkeaa vakava espanjantautiepidemia, jolloin poika ja tyttö auttavat vapaaehtoisina kuoleman- ja taudinhuuruisena aikana.

Oli näky kuinka karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan.
Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kerto kenellekään.

Teksti on terävää, mutta välillä se leijuu kuumeharhoissa ja on viitteellisen ilmavaa. Siekailemattoman suoraan kerrotaan akteista. Romaani hämmentää hyvällä tavalla: toisaalta juoni ei ole oleellinen, asiat ovat, toisaalta päähenkilö on kuin elokuvallinen kangastus, silti mahdollinen. Päähenkilö kuvataan sekä salaperäisin tuokio-otoksin että teräväpiirtokuvin, joita lukija saa yksinoikeudella seurata.

Mykkäelokuvan aikaan sijoittuva kerronta on lähes karsittu dialogista, kielellisin kuvin hahmottuvat tapahtumat, tilanteet ja henkilöt. Kirja palkitsee lukijansa, koska tekstin avoimuus, karheus ja leijuvuus pakottavat kokoamaan tarinan, hiukan niin kuin editoisi elokuvaamon lattialle leikatut filmipätkät.

Loppusivut ovat luonnollisesti romaaneissa merkityksellisiä, ja tässä romaanissa loikataan reilusti aikoja eteenpäin. Viimeiset sivut on luettava uudelleen, vielä kerran ja taas.Poika nimeltä kuukivi

PS. Kirja on pysäyttänyt ja ihastuttanut: esimerkiksi Erjalle romaani on kuin runo ja Katjalle teksti on väkevää.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 heinäkuun, 2014 · 10:37 am

Vesikaupunkikuvia

Jo muinaiset roomalaiset – näin on pakko aloittaa – asuttivat Budapestia kutsuen sitä paikaksi, jossa on vettä. Suosittu kylpylätoiminta alkoi jo silloin. Kaksituhattaluvun matkaajalle on tarjolla Tonavan kummallakin puolella vaihtuvia historia- ja kulttuurikerroksia.

1. Kaupungista kahmaistuna

Muutaman päivän reissulaisena pitää valikoida palasia miljoonakaupungista. Tonavan rannat päivän auringonvalossa ja yön keinoloisteesssa kuuluvat luonnollisesti turistin perussuoritteeseen. Poukkoilu sivukatujen varjoissa laajentaa kaupunkikuvaa.

Eurooppalainen vuosisadanvaihde näyttää budapestiläisittäin nuhjuisemmalta kuin esimerkiksi Prahan tai Wienin vastaava, mutta kirjavuudessaan se on kiinnostava. Ja tarkoitan nyt jugendia, joka taitaa Unkarissa olla pikemmin nimeltään sessessionismi kuin art deco tai art noveau. Entisöinti-into ei ole vielä täysin virkistynyt, ja paljonhan eri kausien pytinkejä kaupungissa olisi korjattavana.

Netin matkavinkit tarjoavat reittejä, joilla pääsee tutkimaan komeimpia jugendrakennuksia, mutta kulkiessa huomaa, että lähes joka korttelissa Pestin keskusta-alueella on jugendia. Budan puoleinen jugendhelmi Gellert-kylpylähotelli jää odottamaan mahdollista seuraavaa Budapest-matkaa.

Tyylikausi läpäisi niin rikkaiden kuin tavallistenkin kaupunkiasujien arjen. Pestin puolella bongattavaksi löytyy jyhkeitä luomuksia, mutta on myös keveitäkin jugendjulkisivuja. Tyylitellyt kasviaiheet ja -kuvioinnit ovat aina yhtä mielikuvituksellisen koristeellisia, ja fasadien ihmishahmot usein tuijottavat sisäänpäinkääntyneesti symbolimaailmoissaan.IMG_1268
IMG_1281
IMG_1283
IMG_1293
IMG_1269

2. Unkarin varjoisista ajoista

Matkalukemiseksi valitsin unkarinjuutalaisesta perheestä kertovan amerikkalaiskirjailijan Julie Orringerin romaanin Näkymätön silta (suom. Kristiina Savikurki, Otava 2011). Päähenkilö Andras Lévi on romaanin alussa vuonna 1937 parikymppinen nuorukainen, joka Unkarin kiristyvien juutalaislakien vuoksi päätyy opiskelemaan arkkitehtuuria Pariisiin. Siellä viivähdetään romaanista puolet, noin 400 sivua, kunnes 1940-luvun sotavuosien kauhut koetaan Budapestissä ja juutalaisten työpalvelukurjuudessa.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaanissa on kaikki melodraaman ainekset: siinä on sopimattoman rakkauden tunnevyöryjä, verta väkevämpiä perhesiteitä, yhteiskuntaluokkien eroista johtuvia jännitteitä, rotukysymyskauheuksia, epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavia rikoksia ja sodan hirveyksiä, kuten väkivaltaisuuksia, kuolemaa, nälkää, tauteja ja keskitysleirejä. Kirjailijan isovanhempien tarina on romaanin taustalla, ja välillä tarinan tosiolevaisuus on ilmeisen lähellä. Henkilöissä on imua, politikoinnin vaikutukset yksilöihin näkyvät traagisesti ja juutalaisten kohtaama epäoikeudenmukainen julmuus on järkyttävää.

Täysillä en kokonaisuuteen tempautunut, sillä romaanissa on kerronnallista epätasaisuutta ja välillä siinä on kiusallista viihdekirjamaisuutta. Toisaalta on siinä myös aitoa ajatusta ihmisen ailahtelevaisuudesta ja ääritilanneselviytymisestä. Myönnyn: romaani on tarpeellinen fiktioon puettu muistutus siitä, miten ihmisten elämänodotukset murtuvat ja miten elämän pitää jatkua. Rakkaus kantaa.

Romaani konkretisoi sen, miten Budapest kaupunkinakin on kummasti noussut sodan (ja sitä seuranneen neukkukauden) hävityksestä nykyturistin ihailtavaksi.

Huipulla he pysähtyivät ja jäivät katsomaan kaupunkia mitään puhumatta. Tonavan kauniit sillat – Margitinsilta, Ketjusilta ja Elisabetinsilta, nuo sillat joiden jokaisen yksityiskohdan Andras muisti ulkoa – olivat kaikki raunioina, niiden teräsvaijerit ja betonirakenteet puolittain uponneina ruskeana vellovaan jokeen. Kuninkaallisesta palatsista pommit olivat tehneet harvapiikkisen kamman, muinaisen kaupungin raunioista esiin kaivetun roomalaisen ylhäisönaisen hiuskoristeen. Hotellit joen vastarannalla olivat luhistuneet maahan; ne kyyhöttivät joen partaalla kuin olisivat liian myöhään anoneet armoa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

3. Ravintoa

Hengen ravintoa saa Maguar nemzeti galleriassa, jossa on salikaupalla vanhaa unkarilaistaidetta, ja Szépművészeti-taidemuseossa, jossa on ulkomaisen vanhan taiteen kokoelma. Ensinmainitussa on muutama hieno keskiaikainen teos ja uudemman ajan naiskuva. Jälkimmäinen museo on kuuluisa etenkin espanjalaismestareiden vuoksi, näytillä on klassikkoja kaikkialta Euroopasta, mutta ällikällä lyövät noin kymmenen huoneen flaamilaisen 1400-1600-lukujen taiteen kokoelmat.

Joukossa on tuttuttujen mestareiden yksittäisiä töitä: Bosch, Van Eyck sekä kruunuina hehkuva Petrus Christuksen madonnakuva ja Pieter Brueghel vanhemman joukkokohtaus. Seinäkaupalla on minulle tuntemattomien flaamitekijöiden vaihtelevalaatuisia töitä, mikä pistää ajattelemaan, millainen vauraiden massavientituote maalaustaide on ollut. Koska olen oudon hurhatanut talvisiin luistelukuviin, sain taas nautinta-annoksen niitäkin, etunenässä pieni pyöreä Avercampin talvikuva. Ja vermeerinen Pieter de Hoochin maalaus naisesta lukemassa kirjettä ikkunan ääressä tiivistää tunnelmahetken.

Ruumiin kulttuuria voi harrastaa kylpylöissä ja kahviloissa. Vallitsin jälkimmäisen. Budapestin kahvilakulttuuri kukoisti jo 1600-luvulla, joten porvariston hillitön charmi näkyy vanhoissa kahviloissa, joissa ei kultauksissa, sametissa eikä kristalleissa ole säästelty. New York on yksi kuuluisimmista. Maittavan aamiaisen nautin Vörösmarty térin laidan perinnekahvilan Cafe Gerbeaudin terassilla.

Kahvila New York

Kahvila New York

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto on tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Avainsanat:

26 kesäkuun, 2014 · 7:09 pm

Barcelonassa irtoaa

Alicia Giménez Bartlettin kolmas suomennos Petra Delicado ja vaaran viestit (suom. Matti Brotherus, Tammi 2014) menee melkein heti suoraan asiaan: komisario Delicato saa paketin, jonka hän avaa työparinsa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa.

”Petra, joko minä olen tulossa dorkaksi tai tämä tässä on ihmisen siitin.”

Ja siitä se sitten lähtee. Paketteja tulee lisääkin, ja alkaa hermostunut silpomissyiden ja -syyllisten etsintä. Vaihtelevista teorioista päädytään yhteen potentiaaliin. Myös tutkittavia ruumiita siunaantuu, ja lisäksi poliisipari tekee kuuman matkan kylmään Moskovaan. Käänteitä riittää. Lopputulema on melkoisen kaukaa haettu, mutta päätössanoissa kirjailija muistuttaa siitä, että totuuteen hän tukeutuu, ja se on usein fiktiota villimpää.

Petra Delicado -sarjan viehätys on rempseässä ja humoristisessa kerronnassa. Reippaasti edetään ja sanaillaan. Kieltämättä tässä sarjan osassa on aika matalamielistä läppää. Koska elinasia on juonen juurena, ei vältellä aiheeseen liittyvää vitsailua eikä anatomisia yksityiskohtia.

Kertoja-Petra on itseironinen ja kipakka. Naispoliisius tuo mukanaan tiettyä kirpeyttä, mutta erityisen paljon ei tasa-arvoasioissa kieriskellä. Polisiromaanin päähenkilö tarvitsee aina työparin, ja Fermín on oikein oiva leukailija toiminnan naisen rinnalle. On oikeastaan hämmästyttävää se, että alkuteos on ilmestynyt 1999, mutta meno ei vaikuta 90-lukulaiselta, vaan maailma ja Barcelona ovat niin kuin olisivat nyt.Petra Delicado ja vai

Juhannusajan dekkariputkeni kirjoissa jumaluutta ja uskontoa pureskelevat etenkin Karin Fossumin Carmen Zita ja kuolema sekä Håkan Nesserin Yksinäiset. Kuinka ollakaan, Petra Delicado -uutuuskin pyörittelee näitä ikuisia aiheita. Myös rikosvyyhti liittyy uskonnon kääntöpuoleen, vaaralliseen lahkolaisuuteen. Romaanissa on komea kapakkakohtaus, jossa vertaillaan eri uskontoja. Väittäisin, että siinä missä pohjoismaisen luterilainen pohdinta on melkoisen vakavaa (pohjimmiltaan Nesserilläkin), katolinen katsanto on yllättävän rento ja väljä, silloin kun ei ole kyse lahkolaisuudesta.

Kukaan ei nauranut. Itse asiassa Garzónin sisäinen näkemys Jumalasta oli kaikkein aidoin. Siihen mahtui kaikki todellinen materia: pienuus, maallisuus, ihmisen niukat mahdollisuudet muuttua kokemuksen kautta, oman vähäpätöisyyden hyväksyminen, luonnonläheisyys. Ihminen vailla haasteita, vailla saavuttamattomia tavoitteita.

Rehellisyyden nimissä eivät uskonpohdinnat ole päätarkoitus Petra Delicado ja vaaralliset viestit -dekkarissa, vaan ne ovat sivutuote menevässä juonikuljetuksessa. Jännäri on viihdyttämään laadittu. Silti en voi välttää kiusausta heittää romaanista vielä yhden herkullisen, romaanisarjan henkeen sopivan irtonaisen uskonajatelman:

Miten uskonnon ja psykologian keinot eroavat toisistaan? Loppujen lopuksi kaikilla oli yhteiset lähtökohdat: pyrkimys kannustaa tervettä järkeä, rationaalista ajattelua. Ja jos yritys epäonnistui, kumpikin turvautui omaan reseptiinsä päästäkseen suoraan sydämeen. Jumala tai Freud, väliäkö sillä.

Näin – miksipä ei hurtista rikoskirjastakin voi irrotella elämänviisauksia. Kirjan voi lukea myös aivan toisin, naureskellen nauttien juonesta ja jutustelusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

25 kesäkuun, 2014 · 9:27 am

Raakunnasta unitiloihin

Varistytöllä alkaneen trilogian toinen osa Unissakulkija (suom. Kari Koski, Otava 2014) luonnollisesti jatkaa psykologi Sofia Zetterlundin elämänkulun ja rikoskomisario Jeanette Kihlbergin tutkimusten seuraamista. Ensimmäisen osan aineksia lisätään ja hämmennetään.

Nykydekkareissa on kovin tyypillistä se, että kerronnassa vaihdellaan aikatasoja, jolloin takaumat menneeseen syventävät henkilöitä ja tapahtumia. Sillä idealla tekstinikkariyhteispersoona Erik Axl Sund vie juonta eteenpäin. Teksti luistaa ja uskottavaa juttua riittää rikostutkinnasta ja psykologiasta. Yhteiskuntaulottuvuuttakin roimaistaan esikoisen malliin: miksi hyväosaiset saavat höyhenenkevyttä ja myötäsukaista kohtelua, kun taas alaikäiset, köyhät, syrjäytyneet tai ulkomaalaistaustaiset eivät? Eivätkä naiset, etenkään poliisiorganisaatiossa. Eivätkä lapset, etenkään pedofiiliperheissä.Unissakulkija

Sitten siirryn romaanin syntilistaan. Kalmoja teurastyyliin syntyy kovaa tahtia, minulle riittäisi pari. Raakuuksien kuvaaminen on linjassa ensimmäisen osan kanssa, joskaan lapsikaappauskidutuksia ei esiinny, pedofiliakauheuksia jopa yltyvästi. Lapsiruumiiden rikostutkinta unohtuu uuden hässäkän alle lähes tyystin. Yhteensattumia alkaa olla rasittavuuksiin asti: kaikkien ällömiesten vaimot ovat kytköksissä toiseen häpeätekoon, ja etsityn ja etsijän suhde lähenee. Vaikka psykologista uskottavuutta haetaan, ekstreemi aines ehkäisee pysymistä päähenkilön puolella, myös Janette jää yhä aika persoonattomaksi ammatissaan päteväksi eroäidiksi.

Kun ei näe pelkästään miksi vaan ymmärtää sen koko tapahtumaketjun, joka johtaa siihen mikä on lopullisen sairasta, se hirvittää. Osa kutsuu sitä perisynniksi, toiset ennaltamääräytymiseksi, mutta oikeastaan se on vain jääkylmää ja tunteetonta kausaalisuutta.

Välillä kirjailijakaksikko kirjoittaa kryptisesti, välillä tempaavasti, mutta minulle teksti alkaa yhä kirpeämmin maistua jääkylmältä, miksei jopa tunteettomaltakin laskelmoinnilta. Toisaalta voi ajatella niinkin, että jos ennen Varistytön ja Unissakulkijan lukemista on sulkenut silmänsä pedofilian tai lapsipornon järkyttävyydeltä, ei niin pysty toimimaan enää. Kirjan mukaan tilastollisesti jokaisessa ruotsalaisessa koululuokassa istuu vähintään yksi runneltu tyttö. Ei siis sittenkään niin ekstreemia kuin haluaisi.

Pahan kukkia...

Romaanissa on rooli keltaisella kukkakimpulla. Pahan kukkia.

Varhaislapsuuden kauhut selittävät jakautunutta persoonaa, josta romaanissa näytetään useilta puolilta – vai onko tuhotoiminnan takana enemmän kuin yksi ytimeltään tuhottu persoona? Koukkua isketään taas kunnolla, sen tekijät taitavat. Kummallinen natsi-Saksa lukuhyppäys on samaa yllätyskaliiberia kuin ensimmäisen osan sota-aika-Ukraina-osuus, joten taas pitää odottaa, että lokakuussa ilmestyvä kolmas osa yhdistää juonilangat, joita tämä toinen osa sisältää koko vyyhdin verran.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 kesäkuun, 2014 · 9:42 am

Barbarotti ja perimmäiset kysymykset

Valon ja yöttömän yön aikaan olen lukenut dekkareita, jossa kuolema korventaa ja jossa ruoditaan elämän merkitystä. Joissakin on ollut oleellista väkivaltaisen kuoleman syyllisten selvittäminen, mutta monessa ohi tunkevat ikuisuuskysymykset. Jälkimmäisistä dekkarityylistä kerroin Karin Fossumin uutuuden yhteydessä, mutta teeman paras esimerkki on Håkan Nesserin Yksinäiset (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2014).

Tunne liittyi tietysti häneen itseensä. Tänään kaksikymmentäviisi, huomenna kuusikymmentä, tai mikä vielä pahempaa, miten vanhoissa dekkareissa sanottiinkaan? Tänään elossa, huomenna kuollut.

”Vaikka ei tässä vuosien määrästä ole kyse. Tunnit ja päivät meidän pitää muistaa elää. Eikö niin? Tarkoituksetonta elämää voi elää vaikka sata vuotta, mitä hyötyä siitä on?”

Olen toistuvasti viitannut Sandemoseen, jonka mukaan muusta ei kannata kirjoittaa kuin kuolemasta ja rakkaudesta. Niitä yhdistellen totisesti syntyy voimakasta proosaa, tarinoita, jotka säväyttävät, sillä ne uskaltavat nostaa pintaan sellaista, jota arjessa painaa upoksiin. Nesser kieputtaa rakkauden ja kuoleman naruja siten, että niistä syntyy nyöri, josta karkailee merkityksellisiä irtopätkiä. On kuusi 1970-luvun nuorta, jotka ikääntyvät salaisuuksia kätkien sekä haarautuvaa rakkautta ja kuolemaa kokien. On oudon, nuorena kuolleen tytön päiväkirja (alkaa olla jo kulunut kerrontakikka). On entistä isomman osan saava työpari Eva Backman, joka rakkausasioissa hailuu välitilassa ja säilyttää terävyytensä. On itse Barbarotti, jota rakkauden ja kuoleman läheisyys horjuttaa ja joka uppoutuu entistä syvemmin uskonasioihin.Yksinäiset

Nesserin sympaattinen viisikymppinen sankari Barbarotti on sarjan neljännessä osassa rakastava aviomies ja uusperheen nuorisosta nauttiva perheenisä sen lisäksi, että hän on omaperäinen rikostutkija. Aiemmat osat ovat vietelleet minut Barbarotti-faniksi. Tapa, jolla poliisiherra on tullut tutuksi, on ollut vastaan sanomaton: silloin tällöin kepeäksi äityvä sanailu viihdyttää ja hymähdyttää, ja samalla päähenkilöetsivän ja tutkinnan kohteiden kohtalot sekä syvät tunneluotaukset satuttavat.

Jo aiemmissa osissa on nostanut päätään Barbarottin uskonetsintä, hän esimerkiksi tiukan paikan tullen tuikkaa sormensa raamatun väliin osviittaa etsien. Tässä osassa leikillisyys on vähentynyt, eikä enää sattumanvarainen Sanaan sohiminen riitä, vaan keskustelut Meidän Herramme kanssa vakavoituvat. Koska suhtaudun uskonasioihin melko neutraalisti, en tästä häiriinny mutta kieltämättä seikka hieman hämmentää. Toisaalta nostan hattua, sillä pohjoismaisen suvaitsevuuden mitta on suhde uskontoon: hihhulileiman saa hetkessä ja samalla menettää uskottavuutensa. Nesser ja Barbarotti siis uskaltavat!

Raamatunkohta tuli taas mieleen, ja keskustelu taksissa Meidän Herramme kanssa.
Voimasi päivinä käyt käsi kädessä kuoleman enkelin kanssa.
Luottamus.
Hän ei tiennyt vieläkään mistäpäin Raamattua kohta oli, ja luottamus oli edelleen märkä saippua. Ehkä ihminen kykeni luottamaan vain hetken kerrallaan, hän ajatteli, muutaman minuutin silloin tällöin, tuntemaan jonkinlaista turvallista mutta haihtuvaa varmuutta, että kaikki sujuisi hyvin.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Yksinäiset-otsikko osoittautuu monimutkaiseksi, mutta kyllä se kuvastaa monen henkilön murheellista kohtaloa. Unohdanko koko dekkarin juonen? Siitä sen verran, että samassa paikassa tapahtuu 35 vuoden välein epäilyttävä onnettomuus ja että juonta kuljetetaan kerroksellisesti. Jälleen kerran mennyt ja nykyisyys vuorottelevat ja sillä koukutetaan lukija jatkamaan, vaikkei itse rikostutkinta juuri etenekään. Putoamisonnettomuuksiin kytkeytyvät henkilöt ovat ongelmaisia, siten kiinnostavia. Romaanissa on pitkittämisen makua, ja rikosten synkeät rakkaussyyt tuntuvat lopulta yksioikoisilta, joskin kovin traagisilta. Yhtä kaikki, kiinnostus Barbarottin tuleviin vaiheisiin säilyy.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

23 kesäkuun, 2014 · 8:04 am

Pahaa verta Kansasista

Gillian Flynnin Kiltti tyttö -läpimurtoa edeltänyt kirja Paha paikka (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2014) kertoo kantriballadiin sopivasta perhetragediasta. Maanviljelijä-yksinhuoltajaäiti tapetaan tyttärineen, yksi jää henkiin ja perheen poika vangitaan. Eloon jäänyt Libby ajautuu parikymmentä vuotta myöhemmin penkomaan tapahtunutta.

Osan tarinaa kertoo Libby nykyajassa, osittain tapahtumia seurataan äidin ja Benin näkökulmasta surmavuorokautena vuonna 1985. Eniten irti saa Libbysta. Koko romaani alkaa Libbyn töykeällä omakuvalla:

Sisuksissani asustaa häijyys, yhtä todellinen kuin sisäelin. Jos mahani viiltäisi auki, se saattaisi luiskahtaa ulos lihaisana ja tummana, mätkähtää lattialle, missä sen voi talloa jalkoihinsa. Sellaista on Dayn suvun veri. Siinä on jotain mätää. En koskaan ollut mikään kiltti pieni tyttö ja murhien jälkeen muutuin entistä kamalammaksi. Pikku-Libby-orvosta kasvoi yrmeä ja ponneton tapaus etäisten sukulaisten – pikkuserkkujen ja isotätien ja tutuntuttujen – heittopussina parakkikodeissa tai lahoavissa pientaloissa pitkin Kansasia.

Parasta romaanissa on säälimätön ja ronski ote. Libby ei peittele laiskuuttaan, ahneuttaan eikä kleptomaniaansa, muun muassa. Nyt ei sievistellä eikä filosofeerata, vaan pistetään haisemaan. Romaanista löytyy esimerkiksi paskin isä -kilpailun kärkeen kuuluva inhake.

Dekkarissa etsitään syyllistä, siinä mielessä siinä on tavisdekkaria. Raikkaan räikeästä alusta ja tempovan mojovasta kerronnasta huolimatta kirja välillä laahaa, ja jotkut juonikuviot loppuosassa tympäisevät. Muista lukijoista Sonja on jäänyt hieman ristiriitaisiin mietteisiin, Arja koukuttui ja Krista ihastui.  Ei vienyt minulta tämä paha kuin pikkusormen, mutta romaanissa on puolia, joita arvostan.Paha paikka

Viime vuoden Flynnin arvoituskirja Kiltti tyttö onnistuu vedättämään lukijaa aika pitkään, mutta eniten siinä minua viehättää yhteiskuntakritiikki. Ensin ajattelin, että Paha paikka ei sellaisia tavoittele, vaan vähitellen aloinkin lukea tekstiä toisin. Romaani menee aivan omia uriaan verrattuna valtaosaan suomennettuja jenkkidekkareita. Nyt märehditään Kansasin takamailla, pahimmissa white trash -piireissä, joissa punaniskaväki kittaa budweiseria ja höynähtää huhuihin. Tällaisessa joukossa kasvaa parantumattoman pimeitä tyyppejä. Köyhyys ei jalosta, se ajaa epätoivoisiin tekoihin ja mahdollistaa kaiken myttyyn menon. Sanonpa vaan, että äidin kuoleman todellinen syy on karmea.

Oma tarinansa ovat rikostarinoihin hurahtaneet klubilaiset, jotka kokoontuvat veristen murhatarinoiden tiimoilta ja fanittavat rikoksien uhreja, jotkut rikoksentekijöitäkin. Kaamein kuva kuitenkin piirtyy oikeuslaitoksen toiminnasta, tai puhua voi pikemmin vääryyslaitoksesta. Millainen yhteiskunta tuomitsee 15-vuotiaan elinkautiseen todistajana 7-vuotias sisko? Millainen maa tuomitsee ja päättää ihmisten kohtaloista sen perusteella, miten omistautuva asianajaja on (lue: miten maksu- ja esiintymiskykyinen asiakas on). Köyhät ovat kyykyssä tässä tarinassa. Jonkinsorttinen totuus paljastuu. Mutta se pitää self made -maassa etsiä itse.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

22 kesäkuun, 2014 · 10:11 am

Konrad Sejer tutkiskelee

Uskoa vai eikö uskoa? Onko Jumalaa, tuonpuoleista elämää ja jälleennäkemistä? Karin Fossumin uusimmassa dekkarissa Carmen Zita ja kuolema (suom. Tarja Teva, Johnny Kniga 2014) käsitellään perimmäisiä kysymyksiä.Carmen Zita ja kuolema

Konrad Seijerin luottopari Jacob Skarre alkaa epäillä hukkumisonnettomuutta muuksi ja samaan päätyy vanhempi kollega. Poliisikaksikko alkaa tutkia nuorta perhettä. Lukija pääsee seuramaan sekä poliisien työskentelyä että nuoren parin elämää. Tutkinta keskittyy päiväperhomaisesti tunteiden pinnalla liihottelevaan Carmen Zitaan.

Fossumille ominaiseen tapaan lähestytään henkilöitä psykologisesti. Mahdollista rikosta tutkitaan, mutta oleellisempaa on tutkia ihmisen käytöstä ja siihen vaikuttavia syitä. Carmen on aika epeli, makuuni turhan patologinen tapaus. Selittäviä tekijöitä kyllä tarjotaan monesta suunnasta, jopa päiväkirjan avulla.

Seijerin ihmisläheinen persoona elelee myötätuntoisesti ja tarkkasilmäisesti tapahtumien tahdissa, ja häntä ravisuttaa omakin kuolevaisuus. Yhdessä juonen mutkassa hän kyllä hieman myöhästyy, ja loppuun tyrkätään varsinainen onnenkantamoinen. Seijer on melankolinen pohtija, jolle ei mikään inhimillinen ole vierasta, silti hän ei ole kyynistynyt. Elämänviisauksiakin irtoaa:

Kyllähän sinä tiedät, että ihmiselämässä riittää raskaitakin päiviä, sellaisia joita ei millään jaksaisi, sellaisia joiden yli on vaikea päästä. Ei ole elämää ilman vastoinkäymisiä, ei päiviä ilman huolia, ei vuosia ilman tuskaa eikä öitä ilman yksinäisyyttä. Jokaisen ihmisen elämässä riittää sekä kärsimystä, synkkiä ajatuksia että sarastavaa toivoa. Sellaiset tunteet sinkoilevat mielemme syövereissä edestakaisin, hän ajatteli, kaikki elävät myrskyn silmässä päiviensä loppuun asti.

Kuolema askarruttaa ja siksi useaan otteeseen romaanissa kosketellaan uskonasioita. Valmiita vastauksia ei tarjoilla vaan vaihtoehtoja ja välimaastoa. Lisäksi tässä romaanissa teemana on oikeus elää erilaisena. Kehitysvammaisuuteen liittyvät kysymykset ovat keskeisiä.

Fossum on ollut yksi pohjoismaisista dekkarisuosikeistani. Tämänkin romaanin humaani vire viehättää, mutta kirjassa on hitusen väsähtänyt väreily, ja jollain tavoin kokonaisuus jää ulkokohtaiseksi. Kerronnassa on paikoittain kömpelyyksiä. Huonoksi en kirjaa tuomitse, keskiverroksi vain.

Romaanissa liikutaan syvissä ja vaähän matalammissakin vesissä.

Romaanissa liikutaan syvissä ja vähän matalammissakin vesissä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

21 kesäkuun, 2014 · 8:33 am

Murhetta tulvii

En saa mielestäni kalkuttalaisen tulvaniityn lammen näkyä: vesihyasinttien alle kätkeytynyt nuori mies nousee piilopaikastaan pisarat päästä valuen. Hänestä näkyy vain ylävartalo, muu on vihreyden alla. Kuumuus ja pelko värisyttävät ilmaa. Se on hetki, joka murtaa monen romaanihenkilön elämän ja jakaa sen ennen ja jälkeen -osiin.

Jhumpa Lahirin romaani Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi 2014) on perhetarina, jossa kuljetaan laaja kaari noin 1940-luvulta lähelle tätä päivää. Vanhemman polven perinteet ovat pohjana veljesparin kehitykselle. Esikoinen Subhash on varovainen, pikkuveli Udayan rohkea ja uhmakas. Seuraavaan polveen syntyy tyttö, Bela, joka kasvaa amerikkalaisympäristössä salaisuuksien ja vierauden ilmapiirissä. Belan äidillä Gaurilla on romaanin henkilöitä yhdistävä ja rikkova rooli.

Tulvaniityn kerrontatapa on selkeää, täsmällistä, havainnollista. Vaikka se paikoitellen on viileän esittävää, se välittää henkilöiden taustasta johtuvat suhtautumistavat, tilanteet ja tunteet. Etenkin tukahtuneisuus on vallitseva tila, ja siitä johtuen tarinassa on tiettyä tukkoisuutta. Murheelliset henkilöt ovat likistyä sinnittelyyn. Olen ollut vaikuttunut Lahirin aiemmista teoksista, eikä Tulvaniittyäkään voi taitamattomuudesta moittia, mutta välillä sen apeus on selättää minut. Loppupuolella onneksi lukijaa armahdetaan toivonpilkahduksilla.Tulvaniitty

Romaani kertoo keskiluokkaisista ja koulutusta saavista intialaisista, joten kalkuttalaiset kurjuuskuvaukset jäävät vähäisiksi, vaikka kaikenlainen epätasa-arvo kyllä välittyy. Intia on monien kansojen, kielien, uskontojen, kulttuurien ja kastien maa, ja vaikka romaanissa on tavoista ja perherooleista vain pieni siivu, se silti osoittaa, miten jälkipolven osa on odotuksilla ladattu ja odotusten pettäminen rankkaa kaikille. Siirtymä Rhode Islandiin ja muihin amerikkalaisympäristöihin on huolella hahmotettu. Siirtolaisten ‒ joskin kielitaitoisten ja koulutettujen sellaisten ‒ erillisyys tuntuu, samoin vähittäinen entisestä irtautuminen.

Nyky-Intia näyttäytyy uutisissa vain puistattavana joukkoraiskaus-, korruptio- ja uskontopommimaana, joten lähihistoriasta tuttu väkivallaton Gandhi on alkanut vaikuttaa epätodelta satuhahmolta. Lahirin romaaninsa yksi kuriositeetti jättimaan poliittisesta väkivaltahistoriasta saa näkyvyyttä: intialainen 1960-luvun kommunistiliike, naksaliitit. Taustoitus menee välillä esitelmän puolelle, mutta tarkoituksena on isän ja pojan sukupolvien erottautuminen toisistaan. Lisäksi ääritoiminta ‒ josta on päivittäisiä pommiuutisia toisenlaisten aatteiden nimissä ‒ pistää pohtimaan sitä, miten yleensäkin aatepuuhailu teettää, vaikka tekijät ovat toimivinaan hyvän asian puolesta. Lähipiiri saa yleensä kärsiä seurauksista, kummankin taisteluosapuolen. Ja kun vuosikymmenten päästä googlettaa rivikapinoijia, ei heistä ole jälkipolville mitään mainintaa. Muistokivienkin päällä on uusia kaupunginosia. Jääkö väkivallan keinoin toteutetuista hyvistä aikeista jälkiä?

Ihmisissä tausta ja muistot säilyvät. Ne voivat jatkaa elämää tai musertaa, jopa sekä-että. Siitä Tulvaniitty kertoo. Lahiri on taitava henkilökuvauksessa, jossa ei ole yksioikoisuuksia, vaan ristiriitaiset henkilöt ovat vaikeita, sellaisina ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Romaani tarjoaa heistä pysäyttäviä tunnetilanteita ja tapahtumakuvia.

Seuraavanakin iltapäivänä hän palasi samaan paikkaan. Käveli marskimaan rajalla ja etsi haikaran hahmoa. Pysähtyi tuijottamaan horisonttia, kun valo muuttui kullanhohtoiseksi ja aurinko painui kohti taivaanrantaa. Mietti, onko lintu ehkä lähtenyt muuttomatkalle. Sitten hän kuuli yhtäkkiä käheää raakuntaa.
Raakkuja oli haikara, joka lensi veden yllä mahtavat siivet liikkuen niin hitain harkituin lyönnein, että se näytti paitsi vapaalta myös jonkin pidättelemältä. Sen pitkä kaula oli mutkalla ja tummat koivet riippuivat takana. Sen siluetti oli musta taivaanrantaa vasten ja lenninsulkien kärjet ja harottavat varpaat erottuivat selvästi.
Subhash palasi kolmantenakin päivänä mutta ei nähnyt haikaraa enää. Ensi kertaa elämässään hän rakasti avuttomasti.

Tammen Keltaisen kirjaston 60-juhlavuoden kunniaksi levisi testi, jossa selvisi, kuka Keltaisen kirjaston kirjojen henkilöistä on kaltaiseni. Minulle osui Tulvaniityn Subhash. Siitä ja muusta syystä tunnen myötätuntoa tätä surullista, tunnollista, velvollisuudentuntoista miestä kohtaan, joka nurkumatta kantaa osansa, tekee joitain itsenäisiä päätöksiä mutta joutuu nielemään monia asioita, joihin on ajautunut hyvää tarkoittaen mutta ennakoimatta seurauksia. Jo romaanin ensimmäinen luku näyttää suuntaviivat: Subhash saa kokea iskut veljensä puolesta. Koko ikänsä hän on jäädä jumiin lapsuudenperheen elämän vaikutuksiin. Vaan on hänelläkin hetkensä ja toivoa. Toivottavasti jokaisella on.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2014 · 8:10 am

Lemmen vaara

Minä olen Iiris Lempivaara, ja minulla on levoton mutta painava sydän. Minun elämäni on alkanut kolme kertaa.

Suoraan asiaan menevä alku imaisee Riikka Pulkkisen kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014). Iiris on yksi hukkuva rukka, kun seitsenvuotinen suhde kariutuu. On ollut elämä sitä ennen ja sen aikana, mutta mitä tulee sen jälkeen? Sitä kirjassa revitellään pakinamaisesti. Kummallisia kohtaamisia ja Iiriksen päähäntunkemia kuvataan eloisasti, ja lukijaa naurattaa.Iiris Lempivaaran...

Olin etukäteen hieman skeptinen kirjaa kohtaan. Teksti on alun perin ilmestynyt pätkinä Kauneus & Terveys -lehdessä, joten epäilin koontia hajanaiseksi rahastusrykäisyksi. Lisäksi Raja-romaanin jälkeen kirjailijan kielitaiturointi on äitynyt kikkailevaksi tunnelmoinniksi. Mahtavaa, ennakkoluulot lensivät romukoppaan!

Pulkkinen on kirjoittanut rennon ja hauskan voimakirjan kolmikymppisille naisille siten, että se sopii luettavaksi teineistä mummoille. Kieli on letkeää, virkkeet rytmikkäitä ja sanailu näppärää. Kaukana on taiturinäyttövyörytys, nyt yhdistyvät mukavasti kepeä ja kipeä. Itsensä ja onnen löytäminen sekä ystävyys ovat yhtä tärkeitä kuin hyvä seksi, pitsa, jäätelö, suklaa, kellohelma ja korkokengät – tai niitä kaikkia on hyvä olla.

Itsekeskeisen Iiriksen kaverina ei välttämättä saa vastavuoroisuutta; sellainen voi olla tämä privaatissa psykologian maisteri, kuten kuka muu tahansakin. Rakas Elina-ystävä, sisko perheineen, ex-poikaystävä ja naapurin 85-vuotias Marja-Liisa ovat Iiriksen kaikukoppia: heille voi huutaa tai huokaista, ja tukijoukko vastaa joko myötäillen tai näyttäen kasvun paikat. Lisäksi elämänohjeita voi poimia niin Kauniista ja rohkeista kuin Bonoon hurahtaneelta gynekologiltakin. Mutta tosipaikan tullen ystävä sanoo suoraan:

Elina oli saanut minut lauseillaan mykäksi. Olin hiljaa. Hän sen sijaan jatkoi:
– Kyllä sinä osaat rakastaa, Iiris Lempivaara. Mutta miksi sinä löydät miehistä vain virheitä? Kaljuponnari, Mallinukke, Mielipuoi Foucault, miksi niitä kaikkia pitää pilkata? Kyllä, niillä on usein vääränlaiset kengät, vääriä mielipiteitä, vääränlaiset hiukset ja leivänmuruja leukapielissä, mutta niin on sinullakin, ja minulla – -.

Peiliä näytetään vinosti ihmistyypille, joka vatvoo itseään itseensä käpertyen ja sokeutuen ja joka jokaisen potentiaalin kumppanin nähtyään kuvittelee yhteisen tulevaisuuden lasten nimiä myöten. Epärealistiset onnenodotukset estävät onnen.

Ei Iiris-kirja kuolemattomien suomalaiskirjojen kärkeen kapua, mutta ilolla sitä lukee. Ihastuttavasti siinä nähdään iästä riippumaton ihmisen ikävä, perille pääsyn ja perillä olemisen vaikeus ja haikeus, murkkujen hauraus ja mummojen elämänkokemus. Kirja on hurmaavan irtonainen ja letkeä, eikä se ota itseään vakavasti, mikä jättää lukijallekin vapautuneen olon. Silti kirja antaa oivia opetuksia onnen karikkoisille poluille, jos ei kovin omaperäisiä, niin tosia: riitä itse itsellesi, se on riittävän hyvä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,