Aihearkisto: Kirjallisuus

17 kesäkuun, 2012 · 6:00 pm

Sanat musiikin

Olen viime aikoina pohtinut musiikin ja tekstin suhdetta. Aikojen alussa runot laulettiin tai lausuttiin toisille, ja ne säilyivät ja muuntuivat siten. Monet runot elävät sävellyksinä. Sanoitukset ovat omanlaistaan runoutta: toiset tekstit toimivat itsenäisesti, toiset vain sävellyksen kanssa. Onko eroa siinä, onko biisi tehty valmiiseen tekstiin vai onko sävellykseen jälkikäteen sepitetty sanat? Erottaako sen? Onko sillä edes merkitystä?

Vanhaan tanssimusiikkiin yhdistetään usein banaalit sanat. Silti ne koskettavat monia kuulijoita, herättävät tunteita ja muistoja. Lattea lemmenluritus voi olla jollekin merkittävä, viiltävä tunnekuva, omakohtaisena koettu tai muistoon kytketty. Omaan biisihistoriaani kuuluu lauantain toivotut ja etenkin viikon listasuosikit, joita kuuntelin radiosta alle kouluikäisenä naapurin teinityttöjen kanssa. Tapani Kansan Kuljen taas kotiinpäin tai Joukon ja Kostin Kun päättyy tää siirtävät minut välittömästi menneeseen maailmaan: minä nojaamassa ikkunalautaan katsellen hämäläistä kesämaisemaa, kun Tuula ja Heli valmistautuvat iltamenoihin. Hiuslakka tuoksuu, ikkunan takana koivunoksat heiluvat ja isona oleminen tuntuu olevan tavoittamattoman kaukana.

Joka musiikkigenressä on vähemmän merkittäviä sanoituksia ja toisaalta sanoituksia, jotka ylittävät musiikin. Sävellys ja sovitus lisäävät vaikutus- ja elämyspanosta. Haruki Murakamin romaanin Sputnik-rakastettuni päähenkilö on saanut nimensä Mozartin säveltämän Goethen runon (Das Veilchen) mukaan. Laulussa tunteeton tyttö tallaa orvokin (japaniksi sumire).

 –          Miten äitini saattoi antaa minulle niin kauhean laulun nimen? Sumire sanoi nyrpeänä.

Miu asetteli lautasliinan syliinsä, hymyili pidättyväisesti ja katsoi Sumireen. Hänen silmänsä olivat hyvin tummat. Niissä sekoittuivat monet värit mutta selkeinä ja avoimina.

–          Onko laulu sinusta kaunis?

–          Kyllä laulu sinänsä on nätti.

–          Jos musiikki on ihastuttavaa, sen pitäisi riittää. Eihän tässä maailmassa kaikki sentään voi olla kaunista, vai onko? Äitisi varmaan rakasti tuota laulua niin paljon, ettei sanoitus häirinnyt häntä.

Oman musiikkihistoriikin kirjoittaminen olisi kiehtovaa. Kehityskaari näkyisi tällaisessa biisilistassa ankaran paljastavana. Iskelmäihastukset muuttuisivat vinttikamarissa teininä kasettimankalta veivattuun Hassisen koneen Muoviruusuja omenapuissa ja Eppujen Älä mene, njet, net. Sitten soisi Pellen Juokse villi lapsi ja Hassisten Tällä tiellä. Jo alkaisi soida opiskeluyksiössä Sunday, bloody Sunday. Päästäisiin mutkikkaan biisilistan jälkeen tähän päivään, kielten kakofoniaan barokin, popin ja rockin soinnuin. Jonain päivänä ilahduttaa Kaunis päivä tai Veden alla, toisena Marras, Joutsenet, Foo Fighters, Lykke Li, tai vaikutuksen tekee Purcellin When I am laid in the earh.

Musiikki elää monella tavalla kulttuurissa ja antaa sisältöä elämään. Kokosin listan kaunokirjallisuutta lähivuosilta, jossa musiikki on merkittävässä tai jonkinmoisessa roolissa. Osan olen itse lukenut, osan päättelin sopivan valikoimaan. Listan voi lukea tämän tarinan kommentista.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Avainsanat:

5 kesäkuun, 2012 · 8:59 am

Krookus ihmisessä

En ollut vielä tarpeeksi vanha tajutakseni, että elämä ei lähetä ihmistä tulevaisuuteen, vaan takaisin menneeseen, lapsuuteen ja sitäkin edeltäneeseen aikaan, yhteyteen vainajien kanssa.

Kaikkitietävä minäkertoja kahlaa kolmen sukupolven elämää 1920-luvulta lähelle 2000-lukua. Vuolaassa romaanissa lähdetään liikkeelle Turkin kreikkalaiskylän silkkiperhosten hoitajasta ja päädytään amerikkalaiseen diplomaattiin Berliinissä. Vaan ei ole suoraviivainen tämä tarina: tapahtumat polveilevat, henkilöt poukkoilevat, tulevaa ennakoidaan ja menneeseen palataan. Kyse on Jeffrey Eugenidesin romaanista Middlesex.

Päähenkilö on hermafrodiitti. Sukupuoli-identiteetin etsintä on yksi osa romaania. Mielenkiintoista siinä on pohdinta, miten sukupuoleen kasvatetaan, miten se vaikuttaa ja mikä osuus on omalla valinnalla. Kompleksista on, mutta romaani antaa toivoa ja uskoa epäuskottaviinkin tilanteisiin. Hyväksyminen on mahdollista ja epätodenmukaisuuksienkin (tai epätodellisuuksien) kanssa voi elää. Se, mikä erottaa muista, voi olla jotain kaunistakin, ja sen symbolina voi olla kukka, joka ensimmäisten joukossa herää keväällä, krookus.

Aloin kuitenkin ymmärtää jotakin normaaliudesta. Normaalius ei ollut normaalia. Ei voinut olla. Jos normaalius olisi normaalia, kaikki olisivat antaneet sen olla. Kaikki olisivat vain istuneet aloillaan ja antaneet normaaliuden ilmentyä.

Kiinnostavinta romaanissa on isovanhempien tarina. Jälleen kerran törmään kiehtovaan Turkki-aspektiin: tässä romaanissa jännitteiset Turkki-Kreikka -suhteet elävät henkilöissä. Usein mietin, miten vähän nykypäivän politiikassa tai fiktiossa palataan siihen, että Turkki ja Kreikka vihtoivat kansalaisiaan. Perheet, jotka sukupolvia olivat asuneet Turkin puolella, joutuivat muuttamaan Kreikan maaperälle ja päinvastoin. Menikö se todella vaivattomasti? Sitä ennen kuitenkin tapahtui enemmän tai vähemmän kansanmurhan tapaista, kuten tässäkin romaanissa Smyrnassa 1922.

Isovanhempiin sisältyy salaisuus, jonka juuret ovat sukupolvien takana ja joiden seurauksena päähenkilö Cal on poika tytössä. Romaani on sukupolviromaani, siirtolaisromaani ja identiteettietsintäkertomus. Kerronta on vallan valloittavaa: soljuvaa, rönsyilevää, haahuilevaa ja tarkkaa. Vaikka henkilöt jäävät jokseenkin pinnalliseksi, kuvaus on eläväistä ja tilanteet elokuvanomaisia kohtauksia. Lukeminen on helppoa ja viihdyttävää, joten lähes 800 sivua sujahtaa nopeasti.

Välillä romaanssa on filosofista pohdintaa, välillä veijariromaanimaista vetoa ja erikoisia henkilöitä: kaikki hyväksytään sellaisina kuin ovat. Henkilöihin ympätään hieman yliluonnollisiakin piiteitä, jotka nekin otetaan luonnollisesti vastaan. Kokonaisuus on kuin antiikin kreikan taruston ja tragedioiden yhdistelmämukaelma, joka kohtaa amerikkalaisen keskiluokan ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven siirtolaisuuden. Elämästä on kysymys, tai kuolemasta.

Ajattelin ihmeissäni, miten monta elämää maailmassa onkaan. – -. Joissakin taloissa ihmiset vanhenivat ja sairastuivat ja kuolivat ja jättivät toiset suremaan. Tätä tapahtui kaiken aikaa aivan huomaamatta, vaikka juuri se oli olennaista. Olennaista elämässä oli kuolema, kuolema antoi sille todellista painoarvoa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 huhtikuun, 2012 · 7:22 pm

Oslon olemuksesta

Huhtikuinen piipahdus Oslossa oli pieni karkaus kevääseen. Silmut ja kevätkukat vihersivät ja värittivät muuten harmahtavaa kaupunkia. Yleisilme oli siisti ja viileä. Matkalla luin Jo Nesbon viimeisimmän romaanin Aave. Se tarjosi toisen näkymän kaupunkiin: yliannostuskuolemia eniten Euroopassa, huumekauppaa kadunkulmissa ja poliisien korruptiota. Päähenkilö oli ylivertainen yhdeksännessä ja viimeisessä Harry Hole -dekkarissa. Hän selivitti muilta tutkijoilta pimentoon jääneitä asioita tuossa tuokiossa. Ärsyttävää, mutta juoni ja henkilöt on vetävästi kuvattu. Pinnan alla oli muutakin. Hätkähdyttävää oli kuoleman kytkeminen läheisyyteen: miltä tuntuu, kun tietää rakkaan ihmisen olevan tappamisen takana ja edessä.

Hole istui oopperatalon kattokaiteella ja katseli kaupunkiaan, vanhaa osaa ja uudisrakentamista. Niin tein minäkin. Ooppera on kadehdittava rakennus: oslolaisten ja turistien olohuone hulppeilla näkymillä. Marmoripinnalla paistateltiin auringonpaisteessa ja nautittiin! Miksi musiikkitalo on ulkoapäin ankea musta loota, kysyy nimimerkki Wau-arkkitehtuurin ystävä.

 

Kansallisgallerian Munch-huone

Munchin taide oli yksi matkan pääintresseistäni. Kyllä kelpasi katsoa lähellä värejä, muotoja ja siveltimenvetoja. Munchin maalaukset ovat aina kiehtoneet minua, ja läheltä katsottuna ne alkoivat kertoa omia juttujaan minulle. Tai paremminkin omia juttujani minulle. Sitä se ekspressionismi teettää. Kansallisgalleria oli muutenkin katsomisen väärtti: Cranachista El Grecoon, ja Munchin lisäksi muita perusmodernisteja ja norjalaisia kansallistaiteilijoita. Munch-museo ei ollut niin järisyttävä kuin Kansallisgallerian nimikkohuone, jossa oli Huuto, Madonna, Tytöt sillalla ja muutama muu merkkiteos. Puberteetti oli pysäyttävä teos.

Matkalla näin Viekelandin patsaspuiston, Viikinkilaivamuseon, Modernin taiteen museon ja muitakin nähtävyyksiä. Oslonvuono eri sävyissä pilvisestä paisteeseen ja sateesta hämärään oli myös vaikuttava. Ja Holmenkollenin hyppyrin siluetti kaupungin takana! Tietysti on pakko mainita, että todella kallista kaikki oli. Kevään ensimmäiset terassikahvit ja -ateriat sain nauttia pohjoisen auringon lämmössä.

Ennen matkaa luin Jan Kjaerstadin romaanin Viettelijä. Sitä tituleerattiin moderniksi klassikoksi. Kyllä kirjassa on paljon kiinnostavaa: kaikkitietävä salaperäinen kertoja, tempoleva rakenne, verevä kuvaustapa ja ajankuva. Pehmopornahtavat otokset ovat saaneet virikkeensä Tuhannen ja yhden yön saduista ja Kamasutrasta. Norjan taloudellisen nousun symbolina päähenkilö toimii, ja sellaiseksi se kai on tarkoitettukin. Henkilönä Jonas jääkin pinnalliseksi ja teflonmaiseksi tuotokseksi. Kirja oli hauska esipuhe matkalle, mutta ei se pysyviä lukujälkiä kuitenkaan jättänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

8 huhtikuun, 2012 · 10:32 am

Hiljaisen viikon kotimaisia

Hiljainen viikko, piinaviikko – siinäpä valittavaa. Kuluneella viikolla luin kaksi viime vuonna ilmestynyttä kotimaista romaania. Teemaviikon sävyt sopivat niihin, ja kirjojen yhdisstävänä tekijänä oli miesten välinen ystävyys.

Jenni Linturin Isänmaan tähden kertoi muistista, menneestä ja menneen vaikutuksesta nykyisyydessä. Suomalaiset SS-sotilaat ovat siinä rintamalla, sodan jälkeen puolisoidensa parissa ja nykyhetkessä muistamattomina tai vanhoja muistellen. Kummalla tavalla kirja teki minuun hahmottoman vaikutelma, en saanut oikein kiinni mistään aikatasosta ja asetelmat ja henkilöt jäivät etäisiksi, koskettamatta. Aineksia muuhun kyllä olisi ollut, voi olla kyllä kyse lukuvireestänikin.

Tästä olen tekstin kanssa aivan samoilla linjoilla ja päivä päivältä kiivaammin: sotakokemukset (muutkin kokemukset) jäävät vaikuttamaan sitä seuraavaan elettyyn elämään. Lisäksi syvä sympatiani seuraa niitä, jotka joutuivat rintamalle ja sen jälkeen sopeutumaan normaalielämään. Nykymaailman terapiapuheen valtaamana voin vain ihmetellä, miten ihmiset selvisivät.

Toinen lukukokemukseni oli Tommi Melenderin Lohtu. Bel-Ami, elokuvamaailma ja Eliksen toinen elämä. Apeus ja lohduttomuus huokui elämänkuvasta. Toisaalta jotain sympaattista mutta minulle niin vierasta avautui miesten välisestä ystävyydestä: tilittämistä vailla vastakaikua tai vastavuoroisuutta, kykyä solmia rupattelututtavuuksia vaikka sisältä jäytää merkittävä vieraantumisen ja piinaava itsetarkkailun tuntu. Syvin rakkaudentunne syntyy videoblogissa lukevaan naiseen – saavuttamattomaan, etäiseen.

Ainakin kirja jäi askarruttamaan: miksi se on kirjoitettu. Haparoiva, tarkoitukseton, etääntynytkin elämä on elämää. Toiveikkuuttakin kirjassa on: ”On jatkettava elämistä, koska mikään vastaus ei anna varmuuttaa siitä, että kannattaisi kuolla.” Sanoja syytetään latteuksiksi, silti olemista puetaan sanoiksi ja ilman niitä kaikki jäisi näkymättömäksi. Sama koskee elokuvailmaisua, vaikka se voikin vangita sanattoman ilmaisun.

Onhan romaanissa näppärää kertomakerroksellisuutta: sähköposteja, artikkeleja, kohtausreferaatteja ja minäkerronnallista tilitystä. Ja sitten sitä nykyisin vieroksumaani elitistisyyttä: leffojen, ohjaajien, bändien, kirjailijoiden ja kirjojen nimien heittelyä. Eksistentiaalista elämänväymystä. Elämä alkaa, kun romaani loppuu.

Huhtikuun alun huippu minulle oli ei-kielellinen kokemus eli Suomen barokkiorkesterin konsertti palmusunnuntaina. Barokkimusan ilmavuus ja kohottava sointi toi iloa, lohtua ja kauneudenkokemuksia. Ai niin, lukaisin uusimman Donna Leonin, Kasvot kuvassa. Taas syötiin hyvin, perhe oli paras ja rikokset ja salaisuudet ratkesivat Venetsiassa. Viihdyttävää matkailua, siinä se.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

13 maaliskuun, 2012 · 5:43 pm

Kansanmurha vai ei – jatkokertomus

Minua on viime vuosina toistuvasti askarruttanut, miten armenialasten kansanmurhaan viittaaminen saa turkkilaisissa yhä edelleen vimmaisia tunteenpurkauksia aikaan. Kyse on vuoden 1915 – 1917 tapahtumista. Joidenkin lähteiden mukaan armenialaisia kuoli toista miljoonaa, turkkilaislähteiden  mukaan kyse oli vähäisemmän väkimäärän kuolemisesta ja väensiirroista, eikä systemaattisesta murhaamisesta. Tämän vuoden tammikuussa Ranskassa oli aikomus tehdä jopa lakialoite, jossa luokitellaan laittomaksi kansanmurhan kieltäminen. Sepä sai aikaan Turkissa aika äläkän, yhä, taas ja vieläkin!

Aihepiiriin liittyy Elif Shafakin romaani Kirottu Istanbul (suom. 2012). Tarina veti mukaansa, ja kerronta oli nerokkaasti kehitelty: näkökulmat vaihtelivat ja aikatasoja kudottiin lomittain. Henkilöt olivat kiinnostavia, epätäydellisiä ja moniulotteisia. Kieli herkutteli kuvailevan ja tarkan ilmaisun keinoin, ja realismi ja maagisuus punoutuivat yhteen. Alkupuoli toi lennokkuudessaan Gabriel Carzia Marquezin mieleen – ja höps, siihen sitten viitattiinkin itse kirjassa.

Temaattinen puoli innosti minua erityisesti. Armenialais-turkkilainen -aspekti on yksi osa kirjaa. Historiantulkintojen erot ja niiden syntyminen on teoksessa tärkeä juonne, ja etenkin se, miten ja miksi ihminen kantaa historiaa mukanaan. Onko se kansan (mikä on kansa ja kuka sen on päättänyt) vai isän (tai äidin) historiaa? Kuka kirjoittaa historiaa ja millä agendalla? Miksi historia vaikuttaa arvoihin ja asenteisiin, eli miksi ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, vaikka tapahtumista ja ympäristöistä on etäännytty jopa sata vuotta tai Atlantin yli?

Oleellista on muistaminen ja unohdus. Kaikkea tätä virittää monen sukupolven läsnäolo ja vaikutus yksilöiden tarinaan. Muistin merkitys näkyy vanhan polven Alzheimerin taudissa tai siinä, miten kuolema kätkee asioita unohduksiin; se vaikuttaa halussa unohtaa ikäviä asioita tai katkerien muistojen vaalimisena; se näkyy nuoren polven halussa historiattomuuteen ja toisaalta juurien etsimisessä.

Kirjassa on tuskastuttavia yhteensattumia, mutta pääasiassa siinä on elähdyttävää ja elävää kerrontaa. Olen turhan vähän lukenut turkkilaista kirjallisuutta, joten en voi tehdä kummoisia johtopäätelmiä. Aikanaan minuun teki suuren vaikutuksen Orhan Pamukin Lumi, ja saman sai aikaan tämä, samoin keinoin. Onko siten nykyturkkilaisessa kerronnassa yleistä erikoisesti sähköistävä henkilökuvauksen, kerronnan ja syväluotaavan tematiikan virta?

Vielä tästä kansanmurhaproblematiikasta: luonnollisesti Shafak on ollut turkkilaisen oikeuslaitoksen hampaissa (kuten Pamuk). Lukuisat vetoomukset pelastivat hänetkin vankilatuomiolta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

21 helmikuun, 2012 · 9:21 am

Kirjava joukko

Talviloma alkoi Missisipin 1960-luvun tunnelmissa. Luin Kathryn Stockettin  romanin Piiat, jossa valveutunut valkoinen nuori nainen havahtuu siihen, että hyvin toimeentulevien perheiden valkoiset lapset ovat mustien naisten kasvattamia. Aikuistuessaan nämä valkoiset ylläpitävät rotujen eriarvoisuuteen perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää. Skeeter päättää aloittaa kirjoitusprosessin, jossa kotiapulaisten näkökulma paljastaa systeemin epäkohdat. Hanke on rotulakien vastainen. Taustalla häivähtää Kennedyn presidenttikauden alku ja salamurha sekä Martin Luther Kingin tasa-arvotaistelu. Hieman päälleliimattua on New Yorkin kustannusmaailman laskelmoivuus. Myös kirjan pahis on tarpeettoman yksiulotteinen, hyvikset melko siloteltuja ja käännekohdat arvattavia ja kaunisteltujakin. Silti viihdekirjamaisuuden rinnalla kirjassa on koskettavaa ja ajatuksia herättävää kuvausta. Esimerksiksi mustan naisen varassa on pienen valkoisen tytön usko itseensä ja hyvyyteensä oman äidin ylenkatseen varjossa.

Katsoin samaan syssyyn kirjasta tehdyn elokuvankin. Harvinaisen uskollinen se oli kirjalle, vain muutamaa kohtausta oli oiottu ja roolihahmoa muokkailtua. Roolivalinnatkin olivat melko osuvia, vaikka Skeetrin hahmo oli pilattu: kirjassa 180-senttinen kolho kirjoittajasielu oli elokuvassa hentoinen, sirpakka neiti. Sujuva filmatisointi se oli kaiken kaikkiaan. Kyllä hyvä viihde parhaimmillaan herättää myös ajatuksia ja tunteita, eikä lähtökohtien tarvitse aina olla niin syväluotaavia.

Piikojen 600 sivua luin hujauksessa, mutta samanmoisen Norsunhoitajien lapset söi pienin annoksin kuukauden kestävän lukuajan. Aloitin sen jo vuodenvaihteessa Kööpenhaminassa, paikallisvärin vuoksi. Hoegin Lumen taju oli aikoinaan vangitseva kokemus, mutta tämä oli hämmentävä keitos. Kerronnasssa oli vallatonta menoa, muttei imua. Siinä tavoiteltiin kevyttä fantasiaa, erikoisia asetelmia ja varhaiskypsää pohdintaa, mutta lopputuloksena oli sekametelisoppa. Oliko tarjoituksena sofistikoitunut Potter-pastissi vailla noitamaailmaa vai mitä? Jäin ymmälleni. Finlandiapalkittu Rosa Liksomin Hytti-romaanikaan ei minua liikuttanut, vaikka juna kiiti (tai mateli) Siperian halki. En tavoittanut tarinan tarkoitusta, ja kokonaisuus jäi minulle melkoisen tyhjäksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

28 joulukuun, 2011 · 9:24 am

Joululomailua Brooklynissa

Kyse on kahdesta romaanista. Matka-aika oli lyhyt, mutta kestovaikutus voi olla pitkäkin.

Colm Tóibín kirjoittaa romaanissa Brooklyn tarkkaa proosaa 1950-luvun irlantilaisen pikkukaupungin tytöstä, joka toimitetaan leivän syrjään kiinni Brooklyniin. Perhekeskeisyys, katolisuus, hyvät tavat ja rehellinen työnteko ovat oleellisia ohjenuoria. Jos romaanista kertoo juonen, se ei paljon anna: tyttö haluaa olla mieliksi perheelleen ja muuttaa sovitusti myymäläapulaiseksi Brooklyniin. Apuna ovat paikallinen katolinen pappi ja irlantilaistaustaisen rouvan vuokratalo tyttövuokralaisineen. Koti-ikävää poteva Eilis opiskelee työn ohella kirjanpitäjäksi. Hän pärjää työssä, opiskelussa ja kirjavan vuokrayhteisön keskellä. Hän ihastuu italialaistaustaiseen kunnolliseen nuoreen mieheen. Kun sisko Rose kuolee, Eilis käy kotimaassa.

Aluksi luin ja luin tylsähköäkin tarinaa ihmetellen, miksi tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksia. Luin urheasti, ja vasta lukukokemuksen puolivaiheilla ja yhä sen jälkeen romaanin hienoudet pomppaavat mieleeni vähä vähältä. Kerronta on pikkutarkkaa ja toteavaa. Tarina kerrotaan Eilisin kannalta, oleellisia ovat lakoniset havainnot Eilisin mielenliikkeistä. Irrallisuuden ja erillisyyden tunteet ovat koskettavia ja kovin tunnistettavia, on sitten nuori irkkuneito 50-luvun Jenkeissä tai teiskolainen keski-ikäinen Kantsussa. Hienosti on myös kuvattu se, että mitättömältä vaikuttavat tapahtumat ovat merkityksellisiä ja ainutkertaisia. Minua miellytti kirjassa myös se, että se mursi odotushorisonttini. Tukuttain dekkareita ja nykyromaaneja lukeneena koko ajan väijyi mielessä, milloin tapahtuu jotain peruuttamatonta kauheaa. Vaan ei. Pientä pahansuopaisuutta lukuun ottamatta kaikki eteni kutakuinkin tavallisesti: ei väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai viattomuuden kustannuksella pettämistä. Draama ja ristiriitaisuudet syntyivät verkkaisita liikkeistä päähenkilön mielessä ja teoissa. Kiehtovaa!

Sunset Park on nautittavaa Austeria.  Kiehtovia henkilöitä ja heidän elämänkulkuaan kuvataan vetävän hengästyttävästi, pitkin kappalein. Jokaisen henkilön muutaman sivun elämänpolkukuvauksesta voisi saada kaikista yhden romaanin, mutta nyt tiivistetään ja samalla vyörytetään. Päähenkilöksi nousee kiinnostava henkilö Miles, joka kamppailee syyllisyydentunteensa kanssa. Se vaikuttaa ja peilautuu myös muihin kirjan henkilöihin ja elämänkohtaloihin. Mikä mahtava kertojan taito Austerilla tosiaankin on, hän on mielestäni tämän ajan suuria soljuvan tarinankuljetuksen ja henkilökuvauksen taitureita Ian McEwanin kanssa. Vaikka hienoinen elitistisyys välillä hiertääkin, on kirjassa upeita kirjallisuus- ja elokuva-analyyseja, ja kultturellien henkilöiden henkevyys kohottaa. Ja sitten viimeinen aukema löi kanveesiin. Kun koko romaanin ajan on rakennettu pala palalta toivoa, se särkyy yhteen iskuun. Kuinka monta sattuman takaiskua ihminen selvittää. Jaa-a. Elossa olemisen ihmeellinen omituisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

28 marraskuun, 2011 · 9:34 am

Pohjoisilta kirjailijoilta

Syksyn lukukokemuksiani ovat olleet Jari Tervon Layla ja Katja Ketun Kätilö. Mikä parasta, kumpikin sytyttivät tähän västähtäneeseen lukijaan lukuiloa. Sehän onkin hieno hereilläolon tunne!

Laylan aiheuttama kudikeskustelu ihmetyttää. Tervon kirjassa (=fiktio!) tietysti tämän yhden kurdiperheen miehet (ja jokunen nainenkin) ovat epämiellyttäviä, väkivaltaisia ja perinteitä pakkomielteisesti noudattavia, ja joku on insestinen pedofiilikin. En minä ainakaan tee yhtäläisyysmerkkejä, että jokainen kurdi on tuollainen. Sitä paitsi ei tarinassa ole yhtäkään ehjää, ”normaalia” tai terveesti käyttäytyvää suomalaistakaan, enkä usko, että kaikki suomalaiset ovat sutenöörejä, huoria, alkoholisteja tai muuten kokopäiväisesti vinksahtaneita.

No, näistä kuvauspiirteistä huolimatta henkilöt ovat kiinnostavia, samoin tarina, ja kerronta veti liukkaaseen lukemiseen. Olen kyllä sitä mieltä, että Tervo ei malttanut lopettaa tarinaa ajoissa; sen olisi voinut lopettaa väkevästi suomalaiseen loppuratkaisuun ja  jättää istanbulilaiset jälkimainingit sikseen.

Kätilö tökkäsi ensimmäisen kahden sivun jälkeen: ei taas tätä tekemällä tehtyä käännetyn sanajärjestyksen ja kummallisten henkilöiden kieltä. Aloitin eilen kirjan uudelleen, ja luin sen samantien. Olihan se kieli  runsasta ja tempaisevaa!

Välillä tuo arktisen hysterian kliseinen ”alkuvoimaisuus” närästi, vaan sulatin sen silti. Uskottavuuden rajoja koeteltiin, mutta kyllä minä tämän nielin, vaikka tunturipöllön karvapalloja välillä ehkä kaoinkin kurkustani. Miten kiinnostavaa, että vimmainen rakkaus pukeutuu aika vähän käsiteltyyn pohjoisen jatkosotaan!

Tykkäsin niin juonenkuljetuksesta kuin kerronnallisista ratkaisuistakin (vaikka isän kirjeet ja yhteensattumat pääparin taustojen suhteen ois voinut vaikka jäädä poiskin). Sota ei ole kaunista, ei aina rakkauskaan tai sen sivutuotteet. Kyllä tällä sepityksellä olisi voinut olla Finlandia-ehdokkaana minun puolestani (vaikken olekaan lukenut ainoatakaan ehdokkuuden saanutta opusta).

Nyt odottaa Miika Nousiaisen Metsäjätti lukijaansa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

10 elokuun, 2011 · 6:30 pm

Vielä on kesää…

Lukukesäni on hiljalleen hiipunut. Dekkareita olen lukenut pari viikossa, on siinä sivussa muunkinlainen kirjallisuus maittanut. Kirja päivässä -ahminnan jälkeen on pitänyt välillä paastota. Silloin on tv-tarjonta maittanut.

Teemalla esitetty Mildred Pierce -elokuva 1940-luvulta meni sivu suun. Sen sijaan katsoin HBO:n samannimisen viisiosaisen sarjan, pääosassa suosikkini Kate Winslet. Harmittelein, että elokuvaversio jäi näkemättä, sillä sarjahan oli mitä merkillisin. Olisi ollut todella kiinnostavaa verrata, miten teokset ja niiden painotukset eroavat toisistaan. Olikohan leffan moraalinen ote erilainen kuin sarjan – melodraamasta oli kuitenkin kysymys.

Sarjassa ei voinut juurikaan kokenutkaan draamakuluttaja arvailla, mitä tuleman pitää (paitsi lopun triangelidraamaan kyllä vihjattiin kivasti). Tarina eteni verkkaisesti, viipyilevästi, mikä oli rasittavaa mutta myös koukuttavaa. Winslet oli erikoisen kivikasvoinen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Huikeaa oli äiti-tytär-suhteen kehitys. Se oli psykologisesti perusteltua, mutta samalla myös arvoituksellista ja piinaavaa. Pisti todella miettimään kasvatusta, suhteiden luomismekanismeja perheessä, syyllisyydentunteiden vaikutuksia kaikkiin perheenjäseniin ja perheen sisäistä vallankäyttöä. Kannatti katsoa, vaikka sydän kylmänä sai välillä olla.

Ja vielä kirjakesästä: sotakirjeenvaihtajan 101 päivää pisti miettimään poikkeustilan addiktoivaa voimaa journalisteihin, Saastat-dekkari vältti yksioikoisen kuvauksen, Bunkkeri-thrilleri (tjs.) oli ahdistavan klaustrofobinen ja Mma Ramatsowe – sarjan Teetä ja sympatiaa pisti jälleen maailman mallilleen. Elämässä kyse on välittämisestä ja muiden oikeudenmukaisesta kohtelusta. Tai niin pitäisi olla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

2 heinäkuun, 2011 · 3:40 pm

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

18 kesäkuun, 2011 · 12:31 pm

Mitä uutta Tansakanmaalta – ja Biafrasta?

Tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Saastat oli sen sortin lukuelämys, että ajattelin pitää pientä dekkaritaukoa. Kirja ei ole lainkaan huono, pikemmin parhaimmistoa lajissaan. Henkilöt ovat särmäisiä, odottamattomia ja silti uskottavia. Teoksen vahvuus on juuri siinä, että henkilökuvaus on onnistunutta: lukijana halusin tietää yhä enemmän keskeisten poliisien toiminnasta, dialogista ja henkilösuhteista. Psykologinen jännite ja varmuus on ihailtavaa. Aiheena on kuitenkin sellainen verikekkeri ja siihen liittyvät kuvaukset tarkkoja, että annoskoko on täynnä.

Aihepiiri on vakava: pedofilia. Sen yleisyys ja sitä aiheutuvat vauriot on konkreettisesti kuvattu. Aiheen käsittelyn nerokkuus on siinä, miten pedofiilien teurastus pistää miettimään rikoksien ja rangaistusten moniulotteisuutta. Tässä kirjassa ei ole yksiselitteistä hyvää ja pahaa. Onko oikein lahdata pedofiilejä, vaikka heidän tekonsa ovat olleet ylivoimaisen vastenmielisiä ja tuhoisia? Onko oikein auttaa tällaisen surmatyön selvittämistä? Millainen on demokraattinen oikeusvaltio? Mikä on median ja poliitikkopopulismin vaikutus asenteisiin ja niistä seuraaviin tekoihin? Huh, hikeä pukkaa, kun ei yksinkertaisia totuuksia olekaan olemassa. Yleiseen sekoittuu yksityinen ja henkilökohtainen.

Dekkarikesääni olen katkaisuut muutamilla muunlaisilla teoksilla. Elämys oli Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Lapsuuden tv-kuvat biafralaisten nälänhädästä saivat uutta valoitusta. Pidin romaanista paljon. Siinä oli ensinnäkin vanhan kunnon lukuromaanin tuntua. Tapahtumat etenivät, ja kerronta lomitti aikatasoja siten, että jännite säilyi. Lisäksi kiinnostavat henkilöt ja nigerialas-biafralaisen kulttuurin kuvaus oli avartava ikkuna toisenlaiseen elämäntapaan. Raskaita asioita sivusi ihmisten naurun lahja ja hetkessä elämisen taito. On sota tai rauha tai tällaisen valkonaaman poukkoileva elämä, oppia kannattaa kaunokirjallisuudesta ottaa: valoisiakin asioita aina on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

15 kesäkuun, 2011 · 8:07 am

Ruotsalasijännitystä lukeneena

”Shit happens”, sanoi Håkan Nesser tämän aamun HS:ssa pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden suosiosta. Niinpä!

Olen lukenut viime päivinä putkeen useita naisdekkaristien kirjoja, lähinnä ruotsalaisia. Annan Janssonin Unissakävelijä vahvistaa Nesserin käsitystä. Juoni ja henkilökuvaus ovat onttoja, etenkin psykologiset tekijät päälleliimattuja ja tuskastuttavan epäuskottavia. Ei edes Visby-eksotiikka onnistu pelastamaan kokonaisuutta.

Toinen merellinen dekkari, Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär, herättää Janssonia enemmän lukunautintoa, koska kerronta ja kieli eivät ole niin kökköjä kuin Janssonilla. Henkilöihin saadaan kiinnostavia kulmia, ja juonenkuljetuskin on menettelevää. Asioiden selviäminen on hidasta ja kömpelöä – onko tarkoituksella lukija kerronnan vihjeiden avulla valovuosien päässä totuudesta verrattuna tukijoihin. Muutenkin ruotsalaisdekkarien asioiden selviämisen vitkuttelu on tavallaan viehättävää, ja huokuttelee vahvistamaan ennakkoluuloja: ruotsalaistutkinnassa piuhat ovat tavattoman pitkiä.

Minua ihmetyttävät etenkin ruotsalaisdekkaristien natsitraumat. Ne putkahtelevat lähes joka toisessa dekkarissa. Sotienaikainen ruotsalainen pinnanalainen (ja osin päällinenkin) natsisympatia ruokkii dekkaristien salaliitto-, salisuus- ja kätkentämielikuvitusta. Majakkamestarin tytär kompastuu siihen, puhumattakaan Camilla Läckbergin Perillinen-dekkarista. Jotenkaan en pysty pitämään uskottavana natsipöyhimistä. Tarinointi ja henkilökuvaus poikii dekkareihin  kummallisen teräskuntoisia 70 – 90 -vuotiaita henkilöhahmoja. En mitä ilmeisemmin pysty tavoittaamaan natsiasioiden arpeutumatonta haavaa Ruotsissa. Ilmeisesti haava tihkuu, tänäänkin HS kertoi, miten kansallissosialististaustaisen puolue on puhututtanut kesäleireillään. Voin vain ihmetellä, miksi suomalaisessa nykykirjallisuudessa ei Suomen ilmeisiä natsiyhteyksiä veivata  käsitykseni mukaan yhtä tiheään kuin Ruotsissa. Norjalaiset kyllä myös tarttuvat aiheeseen, ja heille miehityksen ja juutalaiskyydityksien vuoksi se onkin iso asia.

Oma lukunsa on naisdekkaristien luomat nuorehkot naispäähenkilöt. He ovat varsinaisia vatvojia joko sinkkuina tai perheellisinä. Vaikka natsit vainoavat ja poliisitutkinnat etenevät, parisuhdepöhinä junnaa paikoillaan. Outoon valoon asettuvat heidän mieskumppaninsa: vetämättömiä taaperoita, naistensa lapsenomaisia apureita. Väsymätön tasa-arvokeskustelu uuvuttaa suhteet, mutta mitään edistystä ei yhteiseloon juurikaan saada. Tietty naiiviuden utupilvi leijuu henkilökuvauksen yllä. Täytyy myöntää, että toisaalta se on viehättävää ja totuudenmukaista; eiköhän ihmisiä etenkin vaivaa lähisuhteet ja harvoin suuria edistysaskelia niissä otetaan. Silti jokin haahuilun aspekti henkilö- ja ihmissuhdekuvauksissa kalvaa. Asiat lutviutuvat usein näissä teoksissa kuitenkin niin helposti.

Taidanpa vaihteeksi siirtyä norjalaiseen dekkarimaailamaan. Anne Holtin uusin homoteemoineen oli jo ajatuksia herättävä, mitäpä muuta löytäisin…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

4 huhtikuun, 2011 · 10:17 am

Kuosiin

Hän vei Jeanin ruokailuhuoneeseen. Pöydälle oli pinottu litteäksi viikattuja isoja kangaspaloja. Kankaita oli kymmenkunta, ja kun Marina alkoi availla ja ravistaa niitä auki yhden kerrallaan, ne olivat niin riehakkaan heleitä, että Jean ei voinut olla nauramatta: epäsäännöllisiä geometrisia kuvioita ja valtavan kokoisia kukkia, puhtaita ja eläviä värejä, unikonpunaista, grafiitinharmaata, sinapinkeltaista, taivaansinistä, koboltinsinistä, lehmuksenvihreää ja vuokonvalkoista jäykkää vahvaa puuvillaa, joka näytti siltä että siitä olisi voinut tehdä purjeet satulaivaan. ”Löysin Kareliasta Marimekon liikkeen”, Marina sanoi. (Anne Michaels, Routaholvi, suom. 2010.)

Kanadalasiromaanissa pilkottaa väriläikkä keskellä päähenkilön harmaata todellisuutta. Siihen asti on puoli romaania vellottu. Tämä teos hämmentää minua. Alkuunsa siinä oli kiehtovaa kohtalonomaisuutta ja mielettömiä mielikuvia. Mitä tapahtuu maisemalle, ihmisille, muistoille ja historialle, kun valtavia maa-alueita jää patoaltaiden alle? Veden alle jäävät talot, kukkulat, hautausmaat niin Kanadan suurimman kosken kuin Niilin suistossakin. Ihmisten pitää väistyä. Hurjinta on kuvaus siitä, miten Abu Simbel siirretään muutamia kymmeniä metrejä kivi kiveltä vedenpaisumuksen alta. Tämän ohella kuljetellaan kiemuraista ja vyöryttelevää rakkaussuhdetta. Sihen liittyy yhteenkuuluvaisuutta ja etäisyyttä, ympätään mukaan vielä sodanaikaiset ja -jälkeiset juutalaiskohtalot. Sopassa onkin sitten aineksen noin neljään romaaniin.

Kaikkea on hiukan liikaa. Tuli ensi innostuksen jälkeen ähky, mutta kahlasin teoksen loppuun. Hiukan samanlaisen olon sytyttivät Riikka Pulkkisen Totta ja Siri Hustvedtin romaanit. Kauniita virkkeitä ja kielikuvia iskee yhtenään, mutta jokin kiiltäväkalvoinen elitistisyys estää pääsemästä läpi pinnan. Taitaa sittenkin viikon lukukokemuksista Anne Holtin (Kasvoton tuomio)  ja Arnaldur Indriðasonin (Sameissa vesissä) suoraviivaisessa kerronnassa ihminen epätäydellisyyksineen olla enempi läsnä.

Tämä vielä.  Marimekko voisi kyllä omiin tarkoitusperiinsä lainata Michaelsin tekstiä, eikös Sinkkuelämää-tähtikin ole ottanut yhteyttä firmaan, ja kevään mekkotrendinä on neliskanttisuus:

”- – Tuolla pitkin maailmaa kulkee naisia, jotka käyttävät näitä loistavia, mielettömiä värejä ja kuoseja. Nyt ommellaan sinulle vähän kesävaatteita, isoja, iloisia neliskanttisia mekkoja, väljiä ja viileitä. Näytät suurenmoiselta kun sinun sievät käsivartesi ja sääresi pistävät niistä esiin.” ”Käyttäisitkö sinäkin sellaista?” Jean kysyi. ”Isoa neliskanttista ja löysää Marimekon mekkoa?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

27 maaliskuun, 2011 · 10:21 am

Venymistä

Luin Märta Tikkasen muistelon ja tilityksen isovanhemmistaan, Emma ja Uno (2010). Putkahdus 1800- ja 1900 -lukujen taitteen aate- ja elämysmaailmaan veti laittamattomasti. Tikkasen mutkaton syventyminen sukuhistoriaan teki yksityisestä yleisesti kiinnostavaa.

Tikkasen isoäiti oli 25-vuotiaana kuuden lapsen ja yhden kasvatin holhoaja vailla lastensa isän taloudellista ja henkistä tukea. Isä haahuili ylivertaisena pedagogina ja kansanvalistajana lahden toisella puolella. Häntä tuli kohdella taiteilijasieluna. Yksinäinen vaimo puolusti, helli ja vaali isän ”muistoa”, läsnä tämä sankari oli perheensä kanssa muutaman vuorokauden. Hän kyllä muisti perhettään syyllistävillä ja itsesäälisillä kirjeillä. Vaimo sai kirjeitä lähinnä anoppinsa kautta, eikä niissä ollut lämpöä tai henkilökohtaista. Emman jonkinsortin palvonta pysyi kuitenkin elossa. Jokin sai silti venymisen katkeamaan hetimiten, kun herra muutti takaisin Suomeen noin 10 vuoden erossa asumisvuoden jälkeen.

Tikkanen kasaa perimätietoja ja arkistofaktoja, saumattomasti kuvittelee osan. Nykyvalossa Uno on helppo diagnosoida ainakin maaniseksi ja narsistiseksi, mutta Tikkanen ei mene halpaan. Tarinan ylle jää hienosti leijumaan salaisuus: mikä näitä ihmisiä yhdisti ja mikä erotti. Ihmiskohtaloista syntyy tässä käsittelyssä kummallisia ja kiehtovia. Voiko tässä ajassa vielä käydä niin: jokin selittämätönä vetää puoleensa, ei kuitenkaan kohdata, vuodet vierivät, elämää eletään. Venytään ja katketaan. Inhimillinen lämpö näytti silti voittavan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2011 · 9:00 pm

Brunettin malliin

Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”

”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)

Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne.  Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.

No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.

Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.

Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella  kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , , , ,