Aihearkisto: Kirjallisuus

4 kesäkuun, 2017 · 6:30 pm

Jarno Mällinen: Kotirintama

Sota-aikaa on runsaasti kuvattu, mutta montaa kirjaa ei taida olla sotaan kelpaamattomista miehistä. Jarno Mällisen romaani Kotirintama (Like 2017) kertoo autokuskista ja hänen pojastaan metsäkulmilla, joihin rintaman kumu vaimeasti erottuu. Varsinainen taistelu käydään kotipiirissä ja mielenpohjilla.

Romaanin näkökulma kääntyy eniten noin kymmenvuotiaan Joonaksen puoleen. Näin tavoitetaan avuttoman lapsen ankea tilanne. Äiti on juuri kuollut ja isä vie pojan jonnekin pohjoiseen vieraan metsän keskelle. Isä on päivät pois, ja pienen pojan pitää pilkkoa puita, onkia ruokansa ja pysyä erossa muista ihmisistä. Ja tämä on vasta alkua pojan kolkossa kohtalossa.

Tukala tunnelma lisääntyy kaiken aikaa. Isän latautunut synkkyys ja puhumattomuus yhdistettynä ikävöivän ja yksinäisen lapsen ymmärtämättömään kohteluun ahdistaa. Ilmapiiri on klaustrofobinen, vaikka laajat metsät humisevat ympärillä.

Kotirintama

Kaikki kietoutuu kysymykseen, miksi isä ei ole rintamalla. Kelpaamattomuus kairaa kauheaa reikää miehen sieluun, ja hän on täysin kykenemätön käsittelemään kauan kasautuneita kuormia. Lisäksi sukurasitus tarjoaa psykologisia syitä käytökselle. Lopulliset selitykset romaanin loppupuolella aikalailla töksähtävät niin pojalle kuin lukijallekin.

Ei noina aikoina levitetty ymmärryksen tai avoimuuden ilmapiiriä oli sitten kyse aikuisista tai lapsista. Se totisesti kirjassa näytetään. Lisäksi Joonasta lukuun ottamatta kaikki henkilöt ovat lähinnä kiusaajia, ja sopii tulkita myös käytösmallit siten, että kaikki ovat olleet kiusattuja. Siispä Kotirintama on harvinaisen synkkä. Joissain luontokokemuksissa erotan, jollei aivan lohtua, joitain sävyjä mustassa.

Kimallus johdatti hänet joelle. Hän pudottautui törmää alas ja kuuli sivuiltaan lehahduksia. Rinne oikeni tasaiseksi maaksi. Hiekka kahahteli jaloissa. Rantaviiva erottui ihmeen selvästi. Joen musta metalli ei ollut täysin mustaa. Puron säihke oli siirtynyt siihen.

Pidän romaanin tiukasta virkerytmistä. Sen päälausevoittoinen ankaruus tukee sisältöä. Muutamaa motiivia (viltti, koira) kerronta pyörittää kärjistetysti, jopa symbolisesti. Romaani on tiivis, ja siihen nähden kirjassa lymyää rivien välissä paljon aihelmia ikävöinnistä, odotuksista, lapsista, vanhemmuudesta, sukupuolirooleista, rakkaudesta, pettymyksistä, sukukaunoista, sairauksista ja kuolemasta. Sota-aika vaikuttaa vain ohuelta kehykseltä.

Mietin, miksi tämä tarina pitää kertoa nyt ja tällä tavalla. Etsin yhä vastauksia. Huomaan olevani lukemisen jälkeen kuin haavoittunut Kotirintaman kuvaamasta kaltoinkohteluiden sarjatulesta.

– –

Jarno Mällinen
Kotirintama
Like 2017
romaani
168 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 kesäkuun, 2017 · 6:06 am

Daniel Cole: Räsynykke

Dekkariviikko

Yöpöydän kirjat vetää kirjabloggajien dekkariviikkoa.

Dekkariviikko lähestyy. Sitä puffaten esittelen varaslähtönä uutuusjännärin. Jälleen kerran käännöstrilleriä hehkutetaan maailmanlaajuisena sensaationa. Ei se maailmanjärjestystä muuta, mutta kyllä sitä kelpaa tulevalle dekkariviikolle suositella.

Räsynuken ahmaisen, vaikka trillerin loppupuolella olen eksyä kostokiemuroihin. Kirjailija Daniel Colen sanelema tavoite toteutuu hyvin: maanläheistä eskapismia.

Alunperin Cole väsäsi Räsynukkea (Gummerus 2017) tv-sarjakäsikirjoitukseksi, ja se näkyy lyhyissä kohtauksissa, joustavissa siirtymissä ja tiukassa dialogissa. Aihe on raskas, mutta siihen saadaan ilmaa mehukkaista heitoista, kun erityyppiset henkilöt kohtaavat toisensa ja kohtelevat toisiaan.

Tietysti minua riepoo lukemattomia kertoja kulutetut sarjamurhaajetsinnän asetelmat kuten rötöstelijän johdattelevat viestit sekä omapäinen poliisipäähenkilö ja tämän jännitteinen suhde esimiehiin, viritetty suhde työkaveriin ja kiero suhde mediaan, jota tässä tapauksessa vielä edustaa ex-vaimo. Muutakin perushuttua on, esimerkiksi aloitteleva poliisi, joka intoilee itsensä esille.

Räsynukke

Lähtökohta juonenkuljetukselle on yksi ruumis ja kuusi murhaa. Jo siinä näppäröidään jotain omanlaista. Eikä pahuus jää tähän. Suhtaudun varauksella näihin teelmiin, joissa tappaja hamuaa poliisipäähenkilöä, mutta se vinkuroidaan Räsynuksessa aika uuteen asentoon. Päähenkilö Wolf eli rikosylikonstaapeli William Oliver Layton-Fawkes pistää miettimään, onko hän susi lammasten vaatteissa. Hah, vertaus ei ole omani vaan kirjasta kaapattu.

Henkilökemiat kuplivat mukavasti. Taas voisin viitata kuluneisiin aineksiin, mutta räväkkää Emily Baxteria tarvitaan Wolfin vasta- ja tukivoimaksi. Koska kirjassa kieli luistaa, soisin, että asu- ja meikkiyksityiskohdat voisivat karsiutua ja kerronnan kurottua pintaa syvemmälle. Ehkä jatko-osassa käy niin.

Ajanvietteeltä ei tarvitse etsiä erityistä motiivia tai suurta sanomaa. Poimin nyt Räsynukesta kuitenkin tämän:

” – -. Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Tämän trillerin myötä voin pähkäillä ihmisten pahuuden asteita tai koston oikeutusta tai riippuvuuksia, heikkouksia tai persoonavinoutumia, joita peitellään mutta jotka odottavat ulospääsyä. Räsynukessa ne sovitetaan viihdekäyttöön sopiviin annoksiin.

– –

Daniel Cole
Räsynykke
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Gummerus 2017
trilleri
444 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

29 toukokuun, 2017 · 6:10 am

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morren esikoisromaanissa Tuonen tahto (Ousuukumma 2016) pariskunta kokee ankaran menetyksen. Siitä seuraa luonnollisesti kriisi, jota puolisot käsittelevät kukin tavallaan. Toisen tapa on tavallisuudesta poikkeava.

Kerronnassa toimii mainiosti se, miten Tytti ja Timo vuorotellen kertovat, joten poikkeavat katsantokannat ja persoonat erottuvat. Pariskunnan toisistaan eroavat odotukset, tulkinnat ja toimintatavat hahmottuvat lukijan oivallusmahdollisuuksia kunnioittaen. Tällä parilla ei ole tulevaisuutta, niin epäilen ensi sivuista lähtien, mutten osaa ennakoida, miten ennustukseni todentuu. Pisteet siitä! Romaanin etu on lisäksi sen lyhyys, sillä tiiviys estää selitykset ja osoittelut.

tuonen-tahto
Vähitellen nykyaikaiseen kaupunkiaikuisten parisuhdetarinaan solahtaa outoja elementtejä, joiden alkuperäksi tunnistaa suomalaisen muinaisuskon ja taiat. Pidän siitä, miten hienovaraisesti spefi-aines liukuu osaksi tapahtumia. Esimerkiksi seitit ja hämähäkit siellä täällä virittävät tunnelmaa. Nimet flirttailevat kalevalaisen perinteen kanssa. Karmaisevaksi kauhuksi ei tarina mielestäni kunnolla karkaa, vaikka pahaenteisyys leijuu yllä. Tuonen tahto tuntuu antavan vain pikkusormen (no, taitaa mennä nimetönkin) muinaiselle, ja siksi tulkitsen tylsästi tosiolevaisesta poikkeavat ainekset enimmäkseen surutraumaharhoiksi.

Huomaan toivoneeni jäytävää lopputulosta, mutta päätös on aika suoraviivainen.  Mytologian kytkös emansipoitumiseen on mielenkiintoinen mutta huomaan, että jokin hämähäkinseittiä estävämpi harso on tekstin ja minun välillä, sillä en kunnolla kosketu. Kerronnan tehokkuus ja sujuvuus kyllä miellyttävät ja kokonaisuus on hallittu, joten seuraavan siteerauksen vahvistamana sanoisin, että kirjailija on oikealla reitillä.

Kuulen metsän kuiskaukset sitä paremmin mitä korkeammalle nousen. Metsällä on viesti ja minun tulee ymmärtää se. Lehdettömät oksat tarttuvat kourillaan olkapäihin ja hiuksiini. Märkä maa imee minua puoleensa. Puut kaartuvat ylleni, enkä ole varma haluavatko ne suojella vai uhata. Ainakin tiedän olevani oikealla reitillä.

– –

Hanna Morre
Tuonen tahto
Osuuskumma 2016
Spefi-romaani
131 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.

Muissa blogeissa mm. Hyllytonttu, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukka ja Rakkaudesta kirjoihin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

26 toukokuun, 2017 · 12:25 pm

Olet täyttänyt ruumiini tulella

Runolla on tapana kielellistää jotain sellaista, mille ei välttämättä ole sanoja. Voi käydä myös niin, ettei runoa voi uudelleen sanoiksi palauttaa. Genreistä lyriikka on hienovireisin, salaperäisin ja monitulkintaisin. Mikäpä sen paremmin sopisi välittämään aistien virittyneisyyttä. Tämän todistaa Sinikka Vuolan toimittama hieno eroottisen runouden antologia, Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY 2017).

”Nainen kahlaa lähteitä uudessa maassa”

Nykyään kaikkeen ympätään metafora ”matka”. Aikamoinen matka on vaikkapa missi- tai laulukilpailu, treenijakso MM-kisoineen, ihmissuhde tai työura. Vaikka kuinka kuluneelta kuulostaa, uskallan sanoa, että Vuola ja toimituskunta on kulkenut vaiheikkaan matkan 2000-luvun kotimaiseen runouteen. Lähdeaineisto on todellakin vienyt kirjan tekijät runsaisiin, uutukaisiin sanamaihin.

Ennen sanaakaan erotiikasta totean, että antologia on näyttävä katsaus nykyrunoista, eli on kyse kulttuuriteosta. Runoilijoita on noin sata, runoja melkein 240. Kirjaan päätyneet runot on valittu runoilijoiden kanssa. Järjestys on kronologinen, eli vuodesta 2000 lähdetään ja päädytään tähän vuoteen. Kaikki runoilijat ovat yhä elossa, ja runoilijoiden ikähaarukka leviää yhdeksänkymppisestä parikymppiseen.

”En enää häpeä edes adjektiivejani, saat ne superlatiiviin!”

Ei vieläkään sanaa erotiikasta! Pihtaan siis, mutta kokoelmasta nautin. Luin sitä verkkaisesti, runovuosi kerrallaan. Vahvat, latautuneet tekstit annostelin haukkapaloiksi, jotka täyttivät. Hitaiden, hyvien hiilareiden tavoin ne pitivät pitkään kylläisenä.

Ainutlaatuiseksi antologian tekee moni asia, mutta nostan esille lyhyet lausumat, joita osa runoilijoista on runojensa perään kirjoittanut. On kiehtovaa peilata omaa ajatusta runosta tekijän saatesanoihin. Joskus tulkintani on aivan toinen kuin tekijän taustoitus. Sellaisia runot ovat: runoilijan viestejä vastaanottajan vastuulla. Hykertelen, kun uteliaisuuteeni palkitaan ja runoilija paljastaa, miten runo on syntynyt runoilijan suorasta havainnosta, kokemuksesta, abstraktiosta tai jostain, joka on vasta aluillaan.

Olet täyttänyt minut tulella

”kielen makusilmut ja lonkan malja tietävät niin hyvin”

Eroottisen runon määrittelyyn ei ole yhtä lausetta. Eikä välttämättä ole helppoa rajata  erotiikkaa rakkaudesta tai seksistä, vaikkeivät ne välttämättä kuulu yhteen. Sanakirjamerkitykseltään eroottinen sisältää aistillisuuden ja seksuaalisuuden.

Kokoelman monipuolisuus valloittaa. Jotkut runot ovat viitteellisiä tai hienovaraisia, toiset leikkisiä, vakavia, raastavia, lihallisia tai vereviä. Jotkut runot ovat suorasukaisia tai rujoja. Esimerkiksi Eetu Salusen runossa ei kierrellä: ”Penis on helppohoitoinen ja kätevä / vaikka naistenlehdessä muuta väitetäänkin”; ja Hannele Pohjanmiehen runo käynnistyy: ”Rakastan persettäsi.” Joistain runoista en erota rahtuakaan erotiikkaa tai tavoita koko ajatusta. Ja se on ihan oikein: paljon riippuu lukijan vireystilasta tai katsantokannasta.

”Otan sinut itselleni”

Otan Olet täyttänyt ruumiini tulella itselleni kirjaksi, johon palaan. Selaillenkin silmiin osuu aina uudenlaisia, ainutlaatuisia sanomisen tapoja. Runon liukkaus kielen lipojana onnistuu aina yllättämään. Kaikki keinot ovat käytössä: rytmi, soinnut, kielikuvat, symbolit, typografia ja muodot vapaasta sonettiin.

Suosikkini vaihtuvat lukukerrasta toiseen. Tällä silmäyksellä Hannimari Heinon runo vuodelta 2009 ihastuttaa rytmillään ja mietityttää esimerkiksi katkelmalla: ”Laitan sinut kävelemään, painan kengänpohjasi saveen / kunnes piirryt esiin, todempi, toden korkokuva.” Runoilijan saate laventaa erotiikkaymmärrystä: ”Toisaalta, kirjoittaminen parhaimmillaan on aina eroottista, koskettamista, ääriviivojen tunnustelemista – halua äärien tuolle puolen.”

Rytmiikka ja kielen sääntöjen venyttäminen miellyttävät minua. Sanaston ja sanomistavan teho iskee Katri Helenan iskelmän virittämästä Miira Luhtavaaran runosta (2014), joka alkaa: ”anna, mulle, tähti, taivas, sade, kuuro, märkä, pyyhe, vasten, vatsaa, – -” 

Jos jotakuta erotiikka epäilyttää, runoja voi lukea kommunikaationa, kohtaamisena, ihmisyyden ääninä. Eikä erotiikka rajaa maailmaa pois. Karri Kokon Toisaalta-kokoelmasta (2010) säilytän matkalleni seuraavat säkeet:

– –
Rakastin kaikkea, elollista, olemme täällä, vain pienen hetken
jatkan samaan tapaan, tiedän pian, syyn miksi.
– –

Juttuni väliotsikot ovat antologian runoilijoiden runoista:
Johanna Venho, kokoelmasta Ilman karttaa (2000)
Merja Virolainen, kokoelmasta Aprilia (2017)
Sinikka Vuola, kokoelmasta Musta ja punainen (2009)
Marjaana Aumasto, kokoelmasta What a Bitch (2007)

– –

Olet täyttänyt ruumiini tulella
Eroottisen runouden antologia
Toimittanut Sinikka Vuola
WSOY 2017
375 sivua.
Ostin kirjan.

Kirjasta kirjaan on myös postannut antologiasta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

22 toukokuun, 2017 · 3:56 pm

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kirjallisuudella on valta viedä entisiin aikoihin siten, että lukija kokee, millaisia elämän ehdot ammoin olivat. Samoin myös menneen maailman ihminen tulee kirjan keinoin tutuksi ajatuksineen ja tunteineen. Tämä osin toteutuu Mikko Kamulan romaanissa Ikimetsien sydänmailla (Gummerus 2017), osin ei.

Pari päivää myöhemmin oli vuoden pisimmän päivän aatto. Varpu, Matelin ja Mallu-mummo pesivät pirttiä oikein perusteellisesti, kuten tähän aikaan vuodesta oli tapana. He käyttivät pesemiseen lammesta nostettua vettä, koivuntuhkalipeää ja suopaa, jota oli keitetty teuraseläinten rasvasta. Niiden kolmen sekoituksesta syntyi tehokas pesuaine, jolla naiset pyyhkivät pirtin joka kolkan liasta puhtaaksi. Lattia kuurattiin lisäksi hiekalla ja vedellä. Kun kosteus oli haihtunut, savettiin pirtin nokiset seinät ja katto sinisellä savella. Varpun oli vaikea uskoa, miten puhtaalta sen jälkeen tuoksui, mutta paras oli vielä edessä.

Kamulalla on kansatieteen tutkijan tausta, ja se välillä hyökkää tekstistä. Kun romaanissa kuvataan 1400-luvulla savolaismetsissä sinnittelevää Rautaparran perhettä, lukija saa joko nauttia tai kiusaantua luennoista. Välillä onneksi muinaisuskoasiat sulautuvat tarinointiin, ja silloin fiktio vie maahisten, hiisien ja enteiden latelun sijasta henkilöiden kokemusmaailmaan.

Ikimetsien sydänmailla

Hyvin onnistuu johdattelu vuodenkierrron aherruksia katkoviin kansanperinnejuhlatapoihin esimerkiksi karhunkaatopeijaisissa ja Ukon vakkajuhlissa. Etenkin jälkimmäisissä pidän siitä, miten murrosikäisten kihelmöivää jännitystä ilmaistaan. Murkku on murkku mielenkuohuineineen ja ailahteluineen aikoina kuin aikoina, kun vilkuillaan viehättäviä vikiteltäviä.

Henkilökuvausta pidän melko kankeana. Moni henkilö edustaa rooliaan muttei pursua persoonaksi. Odotettavissa on vielä viisi jatko-osaa, joten olisin kaivannut lisää kiinnityskohtia henkilöihin. Yörnin äijä minua kiehtoo, ja uskon, että tästä tietäjäukosta paljastuu vielä yllätyksiä. Rautaparran perheen nuorimmainen poika Touko pääsee äijän oppiin, ja minua kiinnostaa, minkälainen tietäjä hänestä kehkeytyy, koska kristinusko vääjäämättä leviää myös ikimetsiin. Lisäksi tuikea tytär Varpu viehättää, ja jää kaihertamaan, miten kiukutteleva neito saadaan miehelään, kun nuorukaiset lymyävät peninkulmien päässä. Miehuuden kynnyksellä olevasta Heiskasta uskon kehittyvän merkittävän metsämiehen, mutta miten käynee, kun yhteiskunta organisoituu veronkantoineen ja säätyeroineen.

*

Aloitin ja jatkoin Ikimetsien sydänmailla -romaania kolmeen otteeseen, mikä kertoo siitä, että jouduin hakemaan vetovoimaa välillä muista kirjoista. Mutta niin vain metsän ehdoilla eläminen vetosi, että palasin selvittämään, miten perhe pärjää luonnon, henkimaailman ja ihmisten asettamien esteiden kanssa. Ei lukemistani lopulta estänyt edes Kamulan kirjan kömpelö kieli ja kerronta. Hammasta purren siedin aikamme ajattelun ymppäämisen kaskimetsiin. Ehkä se oli kaskisauhu, joka silmiäni kirvelsi, kun törmäilin esimerkiksi tällaiseen sanastoon metsäpirtissä: ”karisma”, ”rutiini”, ”estoton”. Toivottavasti tulevat osat sukeltavat ensimmäistä elävämmin metsän kansan kieleen ja mieleen.

– –

Mikko Kamula
Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
romaani – historiaa ja fantasiaa
680 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirsin kirjanurkka tarjoaa kirjan pariksi Juhani Ahon Panua; Kulttuuri kukoistaa tunnistaa kotimaisemia; Lumiomena viihtyy ja koukuttuu; Amman lukuhetkiä miellyttää folklore, luonto ja arki; Annelin lukuvinkit mieltyy taikoihin ja tapohin; Mari A ihastui täysin; Usvasta kirja on kiehtovan viaton; kirja vei Tuhansia sivuja mennessään; Pauline von Dahl nautti; Kirja hyllyssä iloitsee järkäleen lukemisesta; Evarian kirjahylly pitää kirjaa loistavana fantasian ja historian yhdistelmänä; Lukuaikaa etsimässä odottaa levollisesti jatkoa – joten luin lähes kirjan verran postauksia ja pahoittelen, jos joku kirjasta kirjoittanut jäi huomaamatta.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

17 toukokuun, 2017 · 3:00 pm

Tuuli Salminen: Surulintu

Avioliitto- ja perheromaanien joukkoon punkaa Tuuli Salmisen esikoinen, Surulintu (Like 2017). Tuttuja aineksia riittää: lapsuustrauma, salaisuudet, mustasukkaisuus, aviorikos, lapsettomuus, lapsellisuus, rakkaus ja kuolema. Vaikkei kokonaisuus omintakeinen ole, antaa se ajateltavaa aina niin vaikeista ihmissuhteista.

Alkuun pääsy tuottaa vaikeuksia. Romaanissa kustantajan ja kirjailijan liitto tuntuu kovin – hmm – kirjalliselta, ja tarkoitan nyt tiettyä asetelman ja ilmaisun paperinmakuisuutta. Henkilöissä ja tekstissä maistuu paikoittain yliyrittäminen. Esimerkiksi lapsi tuskin helskyttelee näin:

Haudalla on lumitalvi, syvän kuopan reuna on jäässä. Äiti on lähimpänä hautaa, hän horjuu. Painan kasvoni isän mustaan villakangastakkiin ja ajattelen, että pikkuveli ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Minulla on hänen unioravansa ja minulla on hänen kokonaisena helisevä naurnsa, jonka hän antoi minulle juuri ennen kuin hengähti viimeisen kerran.

Aste asteelta selviää, että tällaiset päiväkirjapätkiksi luulemani kohdat ovat romaanihenkilön ”kirjoittamasta” romaanista, eli tyylittely sallittakoon. ”Aitojakin” päiväkirjakatkelmia on, ja muutenkin katsastellaan nykyistä ja mennyttä monista näkökulmista. Tämä vaihtelevuus miellyttää minua.

Romaanissa tapahtuu seuraavaa. Tunnettu romaanikirjailija Jaakob tekee kuolemaa ja häntä haukkana vartioi Ellen-vaimo. Miehen Rhea-sisar ei ole Ellenin suosiossa, mutta Rhean tytärtä Miriamia Ellen satunnaisesti sietää. Henkilöt joutuvat selviämään luopumisista ja suhteiden uudelleenarvioimisesta.

Luettelen häiritsevät asiat: suuri salaisuus selviää aika alussa ja henkilöt heiluvat muutamien ominaisuuksien varassa, pääosin epämiellyttävien. Ellenin rasittavuus selvin psykologisin taustoituksin hiertää. Vaikea on käsittää, mikä pitää pariskuntaa yhdessä – jotain siitä paljastuu ja samalla yksi selitys romaanin nimeen.

Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.
  Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.
  Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Surulintu

Hetkellisesti kielikaunistelu jurppii. Mutta toinen puoli on kuitenkin se, että Surulinnussa on siivilleen nousevia kerrontakohtia, ja loppua kohti kiito paranee. Samalla synkistelyyn limittyy selviytymisen sävyjä, joten romaanin lopun toiveikkuus pyyhkii niin sanotusti surun silmistäin.

– –
Tuuli Salminen
Surulintu
Like 2017
esikoisromaani
264 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, muun muassa Annelin kirjoissa, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Sinisen linnan kirjasto.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2017 · 7:59 am

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Edellisen kerran tapasin Ingeborgin ja Letun, kun sisällissota nyrjähdytti heitä, koko heidän perhettään, lähiympäristöään ja maata. Jenni Linturin Malmi 1917 (Teos 2013) teki suuren vaikutuksen, joten odotukseni ovat nyt kovat, kun Jälleenrakennus (Teos 2017) ilmestyy. Aluksi odotushorisontti sumentaa minut, vähitellen etenkin kerronnan taito selkeyttää hienot näkymät.

”Vuodesta toiseen sama näytelmä, jotakin oli tehty väärin, jotakin oli pilalla.”

Jälleenrakennus alkaa siitä, kun Ingeborgin pojat palaavat jatkosodan rintamalta. Kaksosista Olavi porskuttaa ylimielisenä komistuksena, mutta hauras Kalevi murtuu. Draamaqueentyylinen Ingeborg lepattaa tunteineen ja pyrkimyksineen, mutta Lettu-täti jäykistelee itselleen rakentamiensa muurien sisässä. Näistä asemista romaani kertoo syksyyn 1946 asti pääpaikkoinaan Malmin sukutalo ja Lapinlahden sairaala.

Huomaan Linturin romaanin asettuvan suomalaisten perheromaanien janalle siihen, kohtaan, jossa sukupolvien puhumattomuudet ja selvittämättömät ristiriidat sekoittavat pään jos toisenkin. Tässä on taas tarina läheisistä vieraantumisesta ja siihen reagoinnista. Toiset porskuttavat muita jyräten, toiset jämähtävät, jotkut pysyvät kypsymättöminä, aina myös joku särkyy.

Viittäkymppiä lähestyvät sisarukset jatkavat elämäänsä keskinäisen kilpailun ja kaunan epätasapainossa. Kummankin persoonallisuus kaventuu muutamiin käytösmalleihin, jotka ovat peräisin vuosikymmenten takaa. Siitä syystä en saa heistä oikein kiinni. Samoin käy aikuisten poikien suhteen: en saa selville kuilun levenemisen kaikkia puolia.

”Sillä tavalla ihminen oli paljaimmillaan, varjon kanssa, mutta ilman valoa.”

Romaanin alussa palauttelen mieleeni edellisen romaanin tapahtumia, etenkin sisarusten dynamiikka on oleellinen. Aloin vakuuttua siitä, että Jälleenrakennukseen vie tie aiemmasta romaanista, muuten eksyy. Vaikka vettä on virrannut Malmin ojissa, sisarusten pytingissä jännitteiden lähde on sama: käpristyminen kateuteen ja kaunaan. Sen heijastuminen toiseen polveen on tuhoisaa. Jälleenrakennus tuntuu kovin synkältä, muttei se kuitenkaan muodostu ylittämättömäksi esteeksi seurata suvun vaiheita – joten odotan jatkoa.

Jälleenrakennus

Vaikuttunut olen siitä, miten tärkeän henkilön poissaolo ja sen syy on avain muiden kärvistelyyn. Oivallisesti poissaolijan nimi on Oiva. Linturin tyyliin kuuluu aukkoisuus, ja siitä pidän kovasti.

Tärkeimmäksi henkilöksi nousee Kalevi, jonka kanssa käydään rintamalla ja mielisairaalassa. Niin sota- kuin sairaalatilanteet todentavat sitä, miten kunkin sisäinen kokemus on muille saavuttamaton. Näennäiset selviytyjät eivät pääse sitä lähelle, eivät edes halua. Kalevin välityksellä kärjistyy myös se, miten vastuuta läheisestä tai potilaasta kannetaan. Äärimmillään se tässä romaanissa viedään lobotomiasta päättämiseen.

”Sanoja. Niiden vuoro tulisi myöhemmin.”

Linturin kieli pitää minut pihdeissään, vaikka joistain aihelmista lipsuisinkin. Pilkuista ja nopeasti osuvista pisteistä sykkivä tekstin sydän hakkaa mieleeni sykäyksiä henkilöiden teoista, tajunnasta ja toistensa torjumisesta. Ilmaisun arvaamattomuus on samalla armotonta, ja se herättää ihailua.

Tyyliin kuuluu lisäksi se, että ulkoinen kuvaa samalla sisäistä: se sysää lukemaan kappaleita ja lyhyitä lukuja uudelleen. Lukija saa arvokkaan lahjan, mahdollisuuden tutkia ja hutkia – mahdollisuuden hulmahtaa virkkeiden väliin tulkintoineen.

Lettu käveli ikkunan luokse. Harmaa valo liukui seinäpaperin rentukoissa, ruusuissa, pysähtyi paikkan, jossa saumat kulkivat toistensa ohitse. Ruskeat ja kultaiset viivat, himmentyneet kuviot. Lettu tunsi ne paremmin kuin itsensä.

Ingeborg tunsi pienen pistoksen, kylkivälilihas, olisi pitänyt liikkua enemmän. Jotkut asiat oli niin helppo unohtaa, menneisyys surun takana etenkin. Ympärillä vieraat äänet nousivat ja laskivat, liikkuivat samaa tahtia ulkona heiluvien lehmusten kanssa.

Kalevi lipaisi huuliaan, ne maistuivat suolalta, kovin erilaiselta kuin sokerikiteet lämpimässä nisussa, hiivaa, voita, vehnäjauhoa, kovakuoriseen kestileipään leivottua sitkoa. Sitä, eikä mitään muuta Kalevi äidiltään halusi, kauppasavukkeita, puolukkasylttyä. Brän kertoi rakkauden olevan juuri sitä, sitä että halusi toiselta jotakin.

Olavi nyökkäsi aivan kuin ei olisi halunnut tuhlata äitinsä sanoja, kaivoi tupakan esille. Valo paljasti kaulan lihakset, teki nuoruudesta taidetta. Jokainen paluu oli tappio. Sillat voitettiin kulkemalla niiden ylitse. Kuka niin olikaan sanonut? Oivako?

Aika on vahaa Linturin käsissä. Entinen aika sijoittuu monesti omiin lukuihinsa. Sen sijaan muisto voi putkahtaa vaikkapa vain virkkeen väliin. Niin käy usein, kun henkilöitä kuvataan kerronnan reaaliajassa.

”Kaipa sekin oli rakkautta, että päästi toisen vapaaksi, antoi tämän pitää omat harhansa.”

Jälleenrakennus – nimen monimerkityksellisyys sopii sodanjälkeisten vuosien perheromaaniin. Raunioitunutta maata alettiin rationaalisesti kohentamaan ja yhteiskuntaluokkien rajaa sota oli rukannut – tämä on yleinen taso. Sekä yleinen että romaanin perheen yksityinen taso on se, että monen mieli sotakokemuksien jäljiltä oli jälleenrakennuksen tarpeessa, mutta siihen ei ollut voimavaroja eikä taitoa.

Romaanissa perheen tunnesuhteet tarvitsevat myös sotaa edeltävien vaiheiden vuoksi jälleenrakennusta, mutta jokainen neljästä keskushenkilöstä on niin eri vaiheessa traumojen ja pettymysten jäljiltä, ettei sellaiseen pystytä. Silti suurinta on rakkaus, se ei vain millään löydä ilmaisutapaa, jolla kohdataan, tehdään hyvää. Jälleenrakennus ravisuttaa rakkauden käyttämättömistä mahdollisuuksista.

– –

Jenni Linturi
Jälleenrakennus
Teos 2017
romaani.
232 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 toukokuun, 2017 · 7:22 pm

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälän alkutuotannon kirjoja olen lukenut, mutta sitten ne vain jäivät väliin. Niin kävi myös Suomen historian ensimmäiselle tulemiselle (1998), mutta nyt korjaan tilanteen: ilmeisesti itsenäisyyden juhlavuoden vuoksi kirjasta ilmestyy uudistettu laitos (WSOY 2017). En tiedä, mitä on uudistettu, joten otan kirjan tällaisenaan, tässä ja nyt.

Kirjan alaotsikko on trilogia, mutta neljä osaa siinä on. Alussa on kertojan sukuselvityksiä. Varsinaisessa trilogiassa alku- ja loppuosa koostuvat lyhyistä henkilökuvista, ja välissä on ”Hovimarsalkka”, joka on Mannerheimin suulla kerrottu minielämäkerta.

Aloitan Mannerheimista, joka selostaa asenteella ”Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli.” Varmasti marsalkan elämässä etenemisen faktat ovat paikoillaan, vaan painopisteet ja tyyli ovat kirjailijan valintaa. Tiivis kerronta tallentaa karusti ulkopuolisuuden ja valottomuuden kokemuksia. Marskin kiillotetuttu pronssipatsas kolisee jalustaltan ja kolhiintuu. Kiinnostun jylhästä illuusiottomuudesta.

Suomen historia_Seppälä

Muuten trilogiassa on lyhyitä juttuja, monet niistä tunnetuista henkilöistä. Joku juttu on kahden virkkeen pituinen, joku toinen ehtii jopa toiselle sivulle. Luonteenomaista Seppälälle on kaihtelemattomuus, rupisen elämän hiertäminen tekstiksi. Sykkivä virkerytmi lyhyehköine lauseineen hakkaa säälimättömästi. Esimerkiksi tarina Isontalon Antista päättyy näin:

Vanhana miehenä Antti oli pappien ystävä. Nämä eivät koskaan jättäneet poikkeamatta Isossatalossa, kun pitivät sillä suunnalla seuroja. Ne tiesivät että myös Jumalan vilja vaati sontaa väkevästi kasvaakseen.

Asioita ei kaunistella, mutta joukossa on kuin onkin kauniita kohtia. Jokin luontohuomio tai oivallus välissä pehmentää muuten ankaria elämänkuvia. Viimeinen tarina äidin hanuristienoista liikuttaa. Lisäksi yllätyn, sillä välillä käydään fantasian puolella, liioitellen ja kärjistäen, esimerkiksi yhdessä hurjassa sankarihiihtäjässä on sellaista, kuten myös Saima Harmajan totuudesta poikkeavassa pystyyn kimpoamisessa.

Alkuvuodesta ilmestyi Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017), joka samannimisenä ja osin samansorttisena lyhyiden kertomusten kavalkadina vertautuu Seppälän kirjaan. Tamminen kokoaa itsenäisyyden ajan yksittäisten ihmisten muisteloita. Ei hänkään kaunistele tai sievistele, ja hallittu kerronta synnyttää inhimillistä rivienvälien proosaa. Selvä ero Seppälään on siinä, ettei Tamminen varta vasten hakeudu karkeuksiin.

Kuvaavat verrokit löytyvät Armi Kuusela -aiheesta. Seppälällä lähtökohta on tällainen, satiirisesti oletan: ”Universumin kaunein nainen Armi Kuusela loukkasi Suomea antamalla vierasrotuiselle.” Tammisen kirjan jutussa naiskertoja karkasi rippikoulusta Armia katsomaan ja suututti kanttorin: ”Missit ne vaan kiinnostaa mutta kirkkomusiikista ei tiedetä mitään.” Jospa kiteytän näin: Tammisen teksteistä kuulen itkunsekaisen naurun, Seppäsen sanominen tuntuu tirskahtavan iskusta munuaisiin tai munaskuihin.

– –

Juha Seppälä
Suomen historia. Trilogia
WSOY 2017, uudistettu laitos (1998)
kertomuskokoelma
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

9 toukokuun, 2017 · 6:01 am

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola on kirjoittanut 65 lyhyttä juttua pakisevaan kokoelmaan Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017). Kokoelman tekstit on jaettu osastoihin, joissa vuorottelevat minäkertojan havainto- ja kokemuskuvaukset sekä Ansku ja Pera -dialogit. Kokonaisuus on virkistävä. Tekstilajia ei voi tarkasti rajata, ja rajattomia ovat myös aiheet. Tarkastelutapa asioihin tarjoaa kulman jos toisen, joskus myös piikin.

Onko teillä tämmöistä? -otsikko haastaa miettimään, vastaako oma kokemus kirjassa kerrottua. Se haastaa myös vastaamaan. Kysymys esitetään siinä muodossa, että ainakin hämäläisittäin riittäisi ”kyllä” tai ”ei”. Tartun silti muutamaan aihelmaan ja vastaan laveahkosti.

Meillä ei ihan sellaista ole kuin Anskulla ja Peralla. Erolla ei uhkailla, mutta kirjapariskunnan tapaan minulta mopo karkaa jutuissani käsistä, kun taas ”Perani” näkee asiat niukan yksitotisesti. Kirjapariskunnan vuorovaikutuskonfliktit silti naurattavat enemmän kuin omani.

Kirjan osastossa ”Nainen reunapaikalla” määritellään erityyppisiä ihmisiä kuten fontti-ihminen tai karaisuihminen. Tunnistan olevani tyynyihminen, muttei meillä sellaista ole, että toimisin johtotehtävissä tai saisin sankat joukot seuraamaan minua.

Onko teillä tämmöistä

Meillä on sellaista, että olen viime aikoina paneutunut erityisopetusasioihin. Tarkkanäköinen juttu ”Jos olisin syntynyt 2003” kuvaa sitä, miten minäkertoja olisi saanut ADD-diagnoosin, jos olisi tämän vuosituhannen lapsi. Entisaikojen lapsena hän on aika rauhassa saanut elää harhailevin mielin. Nopola tuuppaa osuvasti tuumimaan oppimisvaikeuksien tunnistamisen ja luokittelun kääntöpuolta.

Saan ADD-lääkityksen.
Minulla on ADD-ihmisen identiteetti. ”Liu’un liian helposti omaan maailmaani”, kerron ihmisille.
Kukaan ei sano minulle: ”Mikä vika sinun omassa maailmassasi on?”

Meillä on semmoista, että kuolemaan suhtaudutaan hartaan varovaisesti. Nopolan teksteissä putkahtelee kuolemateema sieltä täältä ja aina sillä tavalla, että myötäelämiseen tai seremonioihin liittyvät käyttäytymiskaavat näyttävät nolon puolen. Tämmöiset tavallista vinkkeliä vinommat näyt näpäyttävät.

Tämmöistä siis ainakin on Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? –kirjassa. Meillä on vielä semmoista, että tämän kirjan jutuista nautitaan. Tavallisimmissakin kolumnityyppisissä teksteissä on jokin havainto, joka muistuttaa, ettei meitä tai teitä eikä ainakaan itseään kannata ottaa niin vakavasti.

– –

Sinikka Nopola
Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
”essee, novelli, kolumni, proosaruno -repertuaari”
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

7 toukokuun, 2017 · 10:29 am

Novellihaasteen purku

novellihaasteOmppu käynnisti marraskuussa novellihaasteen, jonka päätöspäivä on tänään (katso haaste, koontipostaus ja yhteenlasku). Tarkoitukseni oli lukea huomattavasti enemmän novelleja, mutta uutuusromaanit änkesivät väliin ja runot ruikuttivat osansa aikakapasiteetistani.

Saldoni oli jäädä lukemaan 83, mutta lasken joukkoon tänään lukemani 65 Nopola-juttua. Kaikkiaan lyhyttä proosaa siis nautin 148 kappaletta.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

miehia-ilman-naisiaMurakamilla aloitin haasteen. Ehkä kokoelmassa on epätasaisuutta, mutta sen parhaat novellit vievät outoon atmosfääriin, jossa kuu kuumottaa, korvien muodoilla on merkitystä ja kissat puikahtelevat yllättävistä yhteyksistä. Murakami tavoittaa taitavasti ihmisen vierauden kaltaistensa keskellä. (7)

 

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

omenkrokotiilin-kuolemaNovellihaasteen kirjoista tämä jäi kaikkein vieraammaksi. Outouden itsetarkoituksellisuus vieraannutti minut monesti jutun juonista. Ymmärrän, ettei mikään yhteinäinen tarinallisuus ole näiden novellien tarkoituksena, mutta lukuhetkenäni eivät Karilan jutut tarjonneet minulle maistuvaa teekupposta muutamaa siemaisua enempää. (10)

Robert Walser: Kävelyretki

kavelyretkiGeneveen vein sveitsiläisiä novelleja. Kirjava kokoelma oli välillä uuvuttaa, mutta en sitä aivan kivirekenä perässäni vetänyt lomamatkallani. Se antoi paloja entisistä ajoista, miesten maailmasta, naisnäkemyksestä ja porvarillisista kaupunkikuvista. En tiennyt, mitä odottaa, ja ylitin oman mukavuusalueeni. (41)

 

Michael Cunningham: Villijoutsenet

villijoutsenetCunningham sepittelee satuja uuteen uskoon. Sinne sekaan mahtuu uusia oivalluksia ja vanhaa karstaa. Kokoelma viihdyttää, aikuisten sadut sopivat välipalaksi. Voisin kuvitella, että nämä kävisivät perinteiseen satutarkoitukseen eli ääneen luettaviksi. Kuukausien päästä en niitä kaiholla muistele, muistan vain, että ihan mukavasti aika vieri tarinatuokioissa. (11)

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

hautamaen-jouluJouluhenkisesti kuuntelin yksittäisen rikosnovellin, josta pidin kovasti. Siinä oli rikoskerroksen lisäksi hyvää tahtoa ja kauniita tekoja. Henkilöt hahmottuivat nopein vedoin kiinnostaviksi. Näppärä tarina kaikkiaan. (1)

 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

UraanilamppuKielellisesti hiotut ja aiheiltaan konteksteista pullistelevat novellit eivät ole helpommasta päästä. Sain kuitenkin kunnolla nauttia oivalluksista joskin myös ohilyönneistä. Päällimmäisenä novelleista jää tunnelma, jossa on nyrjähtänyttä melankoliaa. Jutut jäävät kaihertamaan ja putkahtelevat myöhemmin pintaan. (13)

 

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Onko teillä tämmöistä1Rimaa hipoen lasken Nopolan pakisevat jutut novelleihin, ja aivan kuin korkeushypyssä käy, tulos lasketaan, vaikka rima pomppii kannattimillaan juuri ja juuri paikalleen asettuen. Takakansi vakuuttaa, että kirjailija läpäisee lajien repertuaarin, novelli mukaan lukien. Varsinainen postaukseni ilmestyy myöhemmin, mutta sanon tässä, että kirjan juttujen tarkkailijatarinat valaisivat jo muutenkin aurinkoista sunnuntaiaamua. (65)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , ,

7 toukokuun, 2017 · 7:07 am

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Kun on jo kuusi kylmää kesää takana, järjestyksessä seuraa seitsemäs kevät. Siitä yksi selitys Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin Seitsemäs kevät (WSOY 2017) nimeen. Ilmasto on muuttunut, ihminen ei. Sotkuisaa tunne-elämää ei mikään voi estää, eikä ilmastonmuutosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit. – -. Ne osuvat ihmisiin, joita et koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Romaanissa on kaksi pariskuntaa sekä tytär, rakastajatar ja sijaissynnyttäjä. Intialainen sijaissynnyttäjä lähipiireineen asettuu vastakuvaksi hyvinvoivalle länsimaalaiselle hedonismille, taitavat jopa näyttää sen hinnan. Esimerkiksi käynti kaatopaikan reunalla on ravisteleva perspektiivikäännös.

Keskityn silti Pohjolan kansalaisiin, sillä heihin eniten romaanissa katsetta kohdennetaan. Romaanin joka luku vaihtaa näkökulmaa, siksi ihmissuhteet näkyvät erilaisina eri silmin. Se sysää lukijan kokoamaan koko kuvaa, täydentämään ja päättelemään. Toisaalta kaivelee, sillä haluaisin tietään näistä henkilöistä lisää, päästä syvemmälle. Romaanin henkilöt nähdään taitekohdissa, ja heidän motiiviensa kirjavuus yllättää ja värittää tunnelmaa. Toisaalta lumo piilee juuri tässä: ihmiset säilyttävät perimmäisen arvoituksensa, saan heistä elämänkaltaisesti vain siivun.

Seitsemäs kevät

Pidän Seitsemäs kevät -romaanin kaltaisista lyhyistä episodiromaaneista, sillä ne ovat sisällöltään sivujaan moninkertaisesti runsaampia. Viimeksi hitusen samanlaista tunnelmaa aistin Eurooppalaisista unista, tosin Laitila Kälvemarkin kirjassa ei kuljeta aikajanalla vaan edetään lähidystopiassa seitsemännestä keväästä hieman eteenpäin.

Seitsemäs kevät on hiottu ja tarkka repalerakenneromaani. Siinä on joka luvun välikkeenä esseetekstiä ilmastonmuutoksesta, ja lukujen näkökulmapätkät näyttävät lukijalle henkilöiden salaisuuksia. Tunnen olevani etuoikeutettu niitä lukiessani, sillä kieli hivelee selkeydellään ja aukinaisuudellaan.

Kuka ikinä on keksinyt sananlaskun, jonka mukaan valheella on lyhyet jäljet, ei tiedä mistään mitään. Valheen jäljet ovat pitkät, elämän pituiset. Kuinka monesta mutkasta käännytkin, ne seuraavat mukana. Kuin limainen vana etanan perässä. Kuin urat, jotka täyteen pakatun matkalaukun pienet rattaat painavat pehmeään tiehen.

Lue nyt tekstini toisen kappaleen sitaatti uudelleen. Siinä aukikirjoittuu romaanin ydin ja perusta rakenneratkaisuille. Lue koko romaani. Ehkä se kiehtoo sinua kuten minua hallitulla monipuolisuudellaan.

– –

Tiina Laitila Kälvemark
Seitsemäs kevät
WSOY 2017
romaani.
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 toukokuun, 2017 · 6:04 am

Anu Kaaja: Leda

Kerroksia kerrassaan tässä Ledassa (Teos 2017). Sopinee vertaus 1700-luvun rönsyilevään ranskalaisnaisen röyhelöpukuun. Pitsien ja rusettien joukkoon kätkeytyy tarinan vartalo niin, että siitä erotan vain puuteroidun pään ja aimo kaistaleen povea.

Lyhykäiseen Anu Kaajan romaaniin laskostuu monia konventioita. Se on tavallaan perinteinen kirjeromaani. Kirjeiden kirjoittaja eli kertoja upottaa kirjeisiin kuvaelmakäsikirjoituksen, jossa rokokooaikainen ylhäisöväki pistetään varioimaan antiikin Leda-myyttiä. Romaanissa Leda-tarun kuvaelmatoteutukseen sisällytetään lisäksi Valheet ja viettelijät -klassikkotyylinen neitsytturmelustarina.

Leda

Kirjeiden on ilmeisesti tarkoitus huvittaa ja hyvittää vastaanottajaansa. Syy kätkeytyy. Myös kertojan henkilöllisyys pysyy pimennossa. Kertoja öykkäröi ylemmyydentuntoisena muulle ympäristölle (yhdelle palvelijattarelle) ja kirjeiden vastaanottajalle alemmuudentuntoisena. Kertoja selittelee tilannettaan parhain päin, ja kuvaelmakertojana hän ylentyy ylivertaiseksi, vaikka on valmis muuntelemaan juonta.

Mutta tästä ei kuitenkaan tule huolestua, sillä kaikki on hallinnassa ja kertojanne hahmojensa jumalana yhäkin pitää valtaa henkilöittensä yli.

Kaaja taitavana sanankäyttäjänä tyylittelee Ledassa menneen maailman henkeen. Viettelyjuonne luo sananvalintoihin ja tilanteisiin pikkutuhmuuden tuntua. Romaanin alun reteä kuvailu palvelijan kuolemasta antaa odottaa vaikka mitä. Välillä saa nautiskella kunnolla rokokooasetelmien kaltaisten runsaiden, jopa makaaberien yksityiskohtien kuvailusta ja vihjeistä. Kieli taipuu uusiin johdoksiin ja yhdyssanoihin, eläväisiin ja kuvaaviin. Kutkuttavaa etenemisessä on sen arvaamattomuus, eli taruperimä ei kahlitse.

Tunnelman pintahilpeys sulkee sisälleen synkkyyttä, johon en oikein saa suunnattua järkeni vähäistä valoa. Sisäkuvaelmalla halutaan viestiä moneen suuntaan, joten uskon saaneeni kiinni niistä vain pari. Sukupuolisuudella ja seksuaalisuudella leikitellään, ja samalla niihin leikellään syviä haavoja. Naisen rooli vaikuttaa kaikissa osissa olevan sattumanvarainen. Ja sitten on nämä hahmot, jotka ajattelevat omistavansa kaiken, myös joutsenten räpylöiden värin. Isäntä- ja palvelusväen alisteinen suhde kiteytyy hyvin siinä, miten kertoja toteaa välillä alentuvansa palveluskunnan puoleen, mutta toisin päin se ei ole mahdollista. Loppukäänne on mojova.

Tyylikkään kerroksellinen Leda on. Odotin sen lukukokemuksena nousevan uljaasti siivilleen, mutta huomaan sen olevan minulle virkistävän omaperäinen lehahdus.

P. S. Oi miksi kirjastotarra pimittää kirjan hienon ulkoasun toteuttajan nimen, puhumattakaan siitä, miten tarra tuhoaa kirjailijan kasvot!

– –

Anu Kaaja
Leda
Teos 2017
ulkoasu Jenni Saari
romaani
161 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Postaajia on jo monia, ainakin:

Kirja vieköön
Kirjakko ruispellossa
Lumiomena 
Reader, why did I marry you? 
Tekstiluola 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 toukokuun, 2017 · 9:00 am

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Kirjan nimi jää pitkäksi aikaa kaivelemaan: Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Garth Greenwellillä varmasti on oma selityksensä nimivalinnalle (What Belongs to You), ja minä saan arvuutella omiani. Pieni elämä -romaanin kirjailija Hanya Yanagihara lievetekstissä kiteyttää Greenwellin romaanin siten kuin itse haluaisin: ”- – Kaikki mikä sinulle kuuluu etsii ja pohtii halun viekkautta, pelastuksen mahdottomuutta sekä rakkauteen usein liittyvän häpeän, syyllisyyden ja kaipuun voimaa.”

Kun nyt ytimet on muotoiltu, kuittaan kehyksen siten, että amerikkalaismies opettaa Bulgariassa, kohtaa miehen, jota himoaa mutta joka on suhteena mahdoton. Romaanin väliosa selventää kertojan perhetaustaa, mikä selittää kertojapersoonaa.

Kiinnostun siitä, miten kirja rakentuu vastakohtiin. Ensinnäkin kertojan perustaksi muodostuu ulkopuolisuuden ja halun yhdistelmä. Lisäksi hänen seksuaalisuutensa on kehittynyt pidättäytymisen ja tuhon ääripäihin. Pitkin matkaa kerronnassa tarjoillaan dikotomioita, joiden varassa kertoja elämässä rimpuilee. Ääripäät tuntuvat erottuvan räikeinä puolimaailman miehen Mitkon astuttua kertojan elämään. Kärjistetysti suhteen toisessa päässä on himo, toisessa raha – tai kaipaus ja hyväksikäyttö. Tai kun kertoja näkee junassa Mitkoa muistuttava pojan, hänelle tärkeä asia nitkahtaa puolelta toiselle:

Olin aina ajatellut, että runojen kirjoittaminen on tapa rakastaa asioita, säilyttää ne ja elää hetkiä kahteen kertaan, tai tarkemmin sanoen se on tapa elää täydemmin, antaa rikkaampi sisältö kokemuksille. Silti minusta ei kuitenkaan tuntunut nyt, kun käännyin katsomaan poikaa viimeisen kerran; koin lähinnä menettäneeni jotain.

Suhtaudun kertojan kerrontatapaan kahtalaisesti. Toisaalta siinä on pikkutarkkaa selittelyä, joka välillä jopa väsyttää. Silti pysäytyskuvissa tilanteista tai tunnelmista on kielellisesti kiehtovaa. Ja aika taidokkaasti kertoja pitää langat käsissään, kun hän poimuttaa mennyttä ja kuluvaa aikaa pitkissä tekstikappaleissa. Toisaalta kerronta solmii hienosti vastakohtaisuuksia:

Niin paljon kuin minulta jääkin täällä ymmärtämättä – puolinaisesti kuultuja lauseita ja vaillinaisesti havaittuja eleitä, merkityksiä joiden luullaan olevan kaikille selviä mutta joista minä jää osattomaksi – niin enemmän kuin missään muualla maailma tuntuu täällä toisinaan antautuvan oikopäätä hotkaistavaksi, merkitys tarjoutuu valmiina kuin lenkkimakkara.

Ankea betoni-Sofia kehystää kertomusta, jonka kaikki ulottuvuudet eivät minulle aukea. Eroottisuudesta romaani on saanut kehuja, mutten sellaisena osaa romaani lukea, ja rakkautta siinä tavallaan paetaan, pystytään ”rakastamaan jollain tavalla” – tunteet pikemmin ovat halun kaluamista. Sen sijaan psykologisoimaan se minut houkuttaa, sillä isän hylkäämä, äidinrakkauden torjuva ja ulkopuolisuutta tunteva mies hakee kotiaan ja itseään kulttuurissa, jota hänen ei tarvitse tuntea, ja suhteissa, joissa hän voi pysyä etäällä. Kaikki mikä sinulle kuuluu jää mieleeni arvaamattomana, tunnelmaltaan tumman jäytävänä.

Kaikki mikä sinulle kuuluu

– –

Garet Greenwell
Kaikki mikä sinulle kuuluu
What Belongs to You
Suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 huhtikuun, 2017 · 3:51 pm

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat, mutta viidennessä osassa kertojaksi vaihtuu Idan sijasta parikymppinen Kirsti-tytär, siksi nimi Ruokarouvan tytär (Otava 2017). Sormet syyhyten syöksyn 1920-luvun puolivälin säpinään.

Ruokarouvan tytär2

Kansikuvasta kehkeytyy romaanissa mojova tarina.

Ida-äidin elämänvaiheita paimenesta täysihoitolan emännäksi seurasin eläytyen, ja surutyötä on nyt tehtävä, sillä tyttären päästyä ääneen kovin läheiseksi tullut äiti on melko persoonaton sivuhenkilö. Uskon, että Idalla olisi sanottavaa uudessa elämäntilanteessa taksisuharin vaimona, pienten kaksospoikien äitinä ja kahden yliopisto-opiskelijaneitosen huoltajana. Vaan se on toinen tarina, nyt on Kirstin aika.

Kirstin kertojaääni kuulostaa samantyyppisen selväpäiseltä kuin neljässä aiemmassa osassa äiti-Idan. Yhteistä on tapa tarkkailla tapahtumia ja kanssaihmisiä illuusiottomasti. Kirstin napakkuus kuultaa jopa ensirakkauden huumassa.

Ei tulevaisuutta rakennettu muutaman tanssin, parin suudelman ja vappuyön hulluttelun varaan.

Eletään vapautuneen 1920-luvun huippua, jolloin kieltolakia kierretään, tanssitaan charlestonia ja avataan ikkunoita Eurooppaan. Aiempien osien yhteiskuntakitkeryyteen ei ylletä, sillä Katrin ei kauheasti yliopisto-opiskelijana tarvitse ponnistella asemansa eteen, vaan Kirsti haaveileekin maisteriuden sijaan ateljeeompelimosta.

Joutuisasti Katrin kertomaa lukee, ja topakkaan tyttöön tietyllä tavalla tykästyn, kun asemoin Ruokarouvan tyttären silkkaan viihteeseen. Tosin turhan paljon tekstissä ladellaan vain tekemisiä, jopa jonninjoutavia yksityiskohtia tähdentäen. Vain harvoin päästään pintaa syvemmälle. Suuri menetyskin tuntuu kumman laimealta. Vaikka Katri joutuu raatamaan, hän pärjää – aina ja varmasti. Toisaalta toteava tyyli myötäilee minäkertojan suoraa luonnetta.

Iltapäivän aurinko lämmitti selkää ja niskaa, ja ihmisiä parveili kaduilla ja katukahviloissa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinhän se aina käy. Kun jonkun ihmisen elämä päättyy tai maailma romahtaa, tuntuu käsittämättömältä mutta samalla lohdulliselta, että maapallo jatkaa silti pyörimistään eikä suistu radaltaan.

Minulle hilpeimmät hetket liittyvät Tulenkantajien liepeillä liikkumiseen. Olen heitä aikanaan tutkiskellut, joten on hykerryttävää katsella kotikutoista modernistitouhua purevan syrjästäkatsojan silmin. Kirsti ei syty omahyväisistä vouhottajista, etenkin Olavi Paavolainen todella ärsyttää häntä.

Kyllä kai Paavolainen ja ne hänen tulenkantajansa olivat lahjakkaita, mutta kovin pieniltä tuntuivat heidän puheensa ja tekonsa. Hekin kerskuivat ja keikaroivat, kadehtivat toisiaan ja leikkivät toistensa tunteilla mustasukkaisuutta lietsoen.

Kulttuurihenkilöiden nimipudottelu viedään sarjan viidennessä osassa huippuunsa. Uskottavuus ylitetään romaanin Pariisi-jaksossa, jossa Katri työskentelee kuuluisissa muotitaloissa, poseeraa Voguessa ja ajautuu keskelle yhden merkkihenkilön aviokriisiä. Varsinaiset överit vedetään siinä, miten Katrin elämä hetken viistää taiteilijaisänsä jäämistöä – Katri tosin ei tiedä alkuperäänsä, mutta sarjan aiempien osien lukija tietää. Osan ällistyttävistä sattumista avarakatseisena lukijana annan anteeksi, mutta en tätä kaikkea.

Ruokarouvan tytär

Kunnioitan Mustosen/Mannisen taustatyöskentelyä. AKS:n teatterikiertue, NVL:n juhlat, kannakselaishuvilan kuuluisat bakkanaalit, Tulenkantajien lähi- ja etäpiiri, pariisilaisompelimojen toimintatavat ja kuuluisuuksien elämäntapa tallentuvat pikkupiirteisesti. Kirstin kierto ajan kerman sisäpiirissä vaikuttaa aiempiin romaanisarjan osiin verrattuna silti liioitellulta. Siksi seuraan minäkertojan syrjästäkatsontaa välillä huvittuen, välillä kiusaantuen.

Kaikenmaailman kotkotuksiin minäkertoja suhtautuu kitkerästi, koska koketeerauksen seasta hän tunnistaa häikäilemättömyyden. Näistä synneistä hän on itse vapaa ja säilyy suoraselkäisen nuhteettomana kaiken härdellyksen keskellä. Romaani kannattaa lukea romanttisviritteisen viihteen tapaan nuoren järki-ihmisen värikkäinä käänteinä aikana, jolloin päähenkilön intohimo kärsivällisesti odottaa ulospääsyään.

Mielenkiintoista on se, että viime aikojen kirjallisuudessa on useita Mustosen romaaniin sopivia rinnakkaisia. Edefelt-sukulaisuustulkinnoista viimeisimpiä ovat Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Nuotio-Soininen-dekkari Nainen parvekkeella. Ja jos Hemingwayn ensimmäinen avioliitto kiinnostaa, siitä on romaanitulkinta: Nuoruutemme Pariisi. Chanelista ilmestyi Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta viime syksynä, ja ensi elokuussa tupsahtaa Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Olavi Paavolaisesta ja Katri Valasta. Kiinnostavaa! Minut ja näemmä monet muut 1920-luku kietoo pauloihinsa. Saapa nähdä, jatkuuko Kirstin tarina – Idasta puhumattakaan.

—

Enni Mustonen
Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita V
Otava 2017
496 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Luin e-kirjana Storytelin kautta. Sain kirjan myös kustantajalta.

Lue myös koosteeni sarjan aikaisemmista osista: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 huhtikuun, 2017 · 11:54 am

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Jokainen elämä alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja on todella todennäköistä, ettei monestakaan eläjästä jää näkyvää jäljelle. Voiko silti arvottaa elämän kokoa? Epäilen, ja sitä mielestäni epäillee myös Hanya Yanagihara, ja ehkäpä siksi paradoksaalisti Pieni elämä (Tammi 2017) mahdutetaan yli 900 sivuun.

Kaikki nämä sivut tarvitaan. Romaani kertoo neljän college-kaveruksen (Jude, Willem, JB ja Malmcolm) ystävyydestä viisikymppisiksi. Lähinnä kirja keskittyy Juden koko elämänmittaiseen kärsimysnäytelmään, jota voisi lieventää aikuisiän ulkoinen menestys ja hyvää tarkoittavat ihmissuhteet. Niillä ei kuitenkaan paikata elämän alkutaipaleen tuhoja.

Ei liene yllätys, että Pienen elämän kaltainen runsas romaani sisältää valtavat määrät aihelmia ihmiselämän ihmeellisyydestä sekä äärimmäisessä hyvässä että pahassa. Minulle se jättää eritoten voimakkaat jälkijäristykset. Niistä jyrisevin on tämä: miten keinoton läheinen on silloin, kun omakuva on peruuttamattomasti ja parantumattomasti nyrjähtänyt.

pieni elämä

Teksti liukuu ja haavoittaa

Ympäristönä hyvinvoiva newyorkilainen liberaalidemokraattinen yläluokka välillä uuvuttaa. Päivälliset, vitsaileva small talk, säätiöiden ja vapaaehtoistyön välityksellä hääritty hyvänteko ja maailmanmatkailu korostuvat tässä eliittiväessä, jossa rotu tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään juttu. Yletön kohteliaisuus ja varovaisuus puuttua kukoistaa sivistyneistön käytöksessä. Iso osa dialogia keskittyy pahoitteluihin ja väistelyihin.

Pidän siitä, että vuosia harpotaan muutamin sanoin, ja sitäkin pidän toimivana keinona, miten Juden nuoruuteen ja lapsuuteen peruutetaan säästeliäästi. Se, mitä Judelle on tapahtunut – siinä ei säännöstellä eikä säästellä. Suru, kuvotus ja raivo vuorottelevat lukutunnelmissani niissä kohdin, joissa käsittämätön kaltoinkohtelu kohdistuu juuri heihin, jotka eniten kaipaavat suojelua ja kannattelua. Monikkomuodolla haluan yleistää Juden, sillä judeja ikävä kyllä maailmaan mahtuu kuten myös pahuutta ja pahoja ihmisiä.

Romaanissa painottuu tapahtumien ja tilanteiden kerronta, ja siksi henkilöt jäävät etäälle. Minulle jäävät vieraiksi adoptiovanhemmat, luottolääkäri, JB ja Malcolm. Ei Willemkään kovin liki tule, vaikka hänen osuutensa on merkittävä. Minulle ei aivan selviä, mitä hienouksia näissä kiistämättömän lahjakkaissa tyypeissä on. Kaikissa on haavoineenkin kumman puleerattu pinta. Se on outoa, ja vielä oudompaa on se, ettei se erityisemmin minua haittaa. Ehkä kaiken ylittävä lähipiiristä välittäminen korvaa persoonapurennan.

Tietynlainen pintapuolisuus ei estä sitä, etteikö Juden kohtalo tulisi liki. Hän on keskiö, hänen salattu menneisyyteensä ja kärsimykseensä. Hän on piinattu, ja kaikki läheiset piinattuja siitä. Minäkin.

Elämän tarkoitus

Pieni elämä tarjoaa ounasteluja kaiken tarkoituksellisuudesta. Ei sellaiseksi selity perityt tai tienatut rahakasat, jälkipolville jäävät muotokuvat tai suvun jatkaminen. Eikä elämänarvoituksen ratkaisuna ole sekään, että kärsimyksistä seuraisi palkinto tai hyvitys. Ei seuraa. Kaiken selvintä on se, että kukaan ei ole ansainnut tulla kohdelluksi jollain tavailla tai että ihminen olisi jonkun tietyn suhtautumisen ja kohtalon arvoinen.

Judelle rakkain ystävä Willem yhdessä keskustelussa kiteyttää tarkoituksensa: käyttäytyä niin, että voi olla muille hieno ihminen. Willem näkee myös yleistettävyyttä yksilökohtaisessa.

Silloin Willem oli katsonut Judea ja tuntenut samaa kuin joskus, kun hän oikein juurta jaksaen pohti Judea ja sitä, millaista elämää tämä oli elänyt: sitä olisi kai voinut sanoa murheellisuudeksi, mutta se ei ollut mitään säälivää murheellisuutta, se oli suurempaa ja tuntui sulkevan sisäänsä kaikki ponnistelevat ihmisparat, miljardit hänelle täysin vieraat, jotka elivät elämäänsä, ja tähän murheellisuuteen sekoittui myös ihmetystä ja syvää kunnioitusta siitä, että ihmiset kaikkialla niin sitkeästi jaksoivat yrittää elää, jopa vaikeimpina mahdollisina päivinä, jopa kurjimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua.

Romaanin loppuluvun sivuilla roikun pitkään, riipun sanoissa, joista luen julkilausumaa yhdestä pienestä elämästä, jossa on poikkeuksellisia tapahtumia mutta jossa on jotain meistä kaikista. Pieni elämä säteilee minulle sanomaa. Ei tarvitse uskoa minkäänmoiseen jumaluuteen, silti minusta romaaniydin palautuu jakeeseen: ”Sen minkä te teette näille kaikkein pienimmille, sen te teette minulle.” Siitä tämä Pieni elämä huutaa suurin kirjaimin, lukuisin sivuin.

Ja niinpä yritän olla ystävällinen kaikelle mitä näen, ja kaikessa mitä näen, näen hänet.

– –

Hanya Yanagihara
Pieni elämä
Arto Schroderus
The Little Life
Tammi 2017
romaani
937 sivua.
Ostin kirjan.

Pieni elämä on jo laajalti luettu – ainakin näissä blogeissa, joissa kaikissa on romaaniin jokin oma kulma:

Kirja vieköön! 
Lukuisa 
Täysien sivujen nautinto 
Elegia
Kirjaluotsi 
Lumiomena 
Mistä luimme kerran 
Yökyöpeli hapankorppu lukee
Kirjasähkökäyrä 
Sivutiellä 
Kulttuuri kukoistaa 
Piippuhyllyllä
Ruskeat tytöt, jossa kirjailijaa on haastateltu.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: