Aihearkisto: Kirjallisuus

11 heinäkuun, 2016 · 8:38 am

Eläköön essee – Tommi Melender: Onnellisuudesta

Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet (WSOY 2016) sain keväällä, ja lukemattomana kokoelma on lojunut kirjapinon päällä, sillä määrittelemätön raskauden mielikuva on painanut ohutta kirjaa, enkä ole sitä saanut avattua. Tarvitaan ulkopuolisia personal trainereita (Ulla & Airi), jotka tsemppaavat: jaksaa, jaksaa.

Essee voi olla melkein mitä vain kirjallista lätinää, jos uskoo Google-haun tuloksia. Koulu- ja opintosuorite-esseisiin on ohjeita tukuttain, mutta kirjallisuudenlajina asu on vapaa. Essee pyrkii ja yrittää pohdintaan, sallii mielleyhtymät ja henkilökohtaisuuden. Mikään suosittu kirjallisuudenlaji essee ei ole, ja siksi onkin paikallaan, että kirjabloggaajat levittävät haastetta Eläköön essee, jonka on käynnistänyt Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Minä sain sen blogeista Ullan luetut kirjat ja Kirsin Book Club. Jälkimmäinen pureskelee myös Melenderin kirjaa (en ole haastajatekstiä vielä uskaltanut lukea).

Kiitos, kiitos, haastajani, hyvät personal trainerini! Ensi sivujen jälkeen viskaan Melender-ennakkoluuloni jorpakkoon. Teksti ei ole oppineisuuden osoittamista pöyhkeän tai vaikeatajuisen yliälykkäästi, vaan se on lukeneen kirjoittajan selkeää sanailua yksilöllisen ja yleisen yhdistäen. Ja teksti myös naurattaa, pistelee ajattelutapoihini reikiä ja potkii omiin pohdintoihin. Ai että, miten innostun siitä, kuinka Melender todistaa toisin kuin itse oppimestarielkein olen paasannut, vaikkapa kaunokirjallisuuden empatiaa nostattavasta vaikutuksesta:

Kuten tiedetään, ahkerimpia lukijoita ovat koulutetut keski-ikäiset naiset, yhteiskuntamme jaloin aines, jota ilman kirjastoihin, konserttisaleihin ja taidegallerioihin laskeutuisi kuolemanhiljaisuus. Koko väestön tasolla lukuharrastus jakautuu yhtä epätasaisesti kuin varallisuus: yhdet lukevat valtavat määrät romaaneja, toiset eivät tartu niihin koskaan. Kun asetelmat ovat tällaiset, lukemisen mahdollinen empatiaa vahvistava vaikutus kumuloituu niihin, joilla riittää sitä ennestäänkin.

Okei, peili on tyrkätty naamani eteen. Koitan silti yhä viskoa korsiani kekoon, sillä aina on häviävän pieni mahdollisuus, että minä tai uusi lukija entisestään empatisoituu ja jopa toimii entistä empaattisemmin. Melenderkin haastaa empaattisiin tekoihin, ei vaan symppaustunteisiin.

Onnellisuudesta
Onnellisuudesta ei Melender lupaa mitään. Tarkoitan, että kirjailija haluaa olla mahdollisimman kaukana onnellisuusohjeista. Minut hän silti sai onnelliseksi soljuvalla tekstillään, terävällä ajatuksenjuoksullaan ja havainnollisuudellaan. Selvästi kaunokirjallisuus (lukeminen ja kirjoittaminen) on tehnyt kirjoittajan onnelliseksi; ohikiitävät hetket lepattavat melankolian maailmassa.

Pidän siitä, miten esseissä muistot, anekdootit, kirjailijat, kirjallisuusteokset, musiikki ja urheilu sekoittuvat. Nostan vain yhden konkreettisen esimerkin Melenderin kokoelmasta – tietystä syystä.

Katselen EM-jalkapalloturnauksen loppuottelua ja luen samalla Melenderin esseetä ”Onni jalkapallokatsomossa”. Simultaanisuus varmaan kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta Ronaldon loukkaantumista seuranneen hajaannuksen tilan jälkeen haluan näin tolkkua peliin. Vaikken ole kirjailijan kaltainen valistunut penkkiurheilija, joka voi hetki hetkeltä selostaa vuoden 1982 MM-otteluita, kiinnostavat minua urheilukilpailuiden tunnevaikutukset.

Melender käsittelee monitahoisesti ja tilastoihinkin nojaten urheilun seuraamisen tehoa onnellisuuden nostattamisessa.  Hän tekee sen monin oivalluksin, joissa urheilu ja kirjallisuus limittyvät. Camus johdattelee peliä suurempiin ajatuksiin, ja johtopäätöksenä on se, että onnea voi kokea vain, jos on kokenut menetyksiä, tappioita. Mutta oleellisimman Melender muotoilee näin:

Toisenkin opetuksen Camus olisi voinut jalkapallon pohjalta formuloida: onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Ja kas – kun Ronaldo ei pelaa enää vain koppavasti itselleen vaan joukkueelleen, yhteistyössä ja kommunikoiden, ja kun Ronaldo loukkaantuu [tappio, menetys], muu joukkue pelaa yhä enemmän vuorovaikutteisesti – ja voittaa! Pahoittelen, pakko on nyt vedellä suoraviivaisia tulkintoja, mutta olihan tuossa loppuottelussa myyttisiä aineksia yöperhosineen päivineen. Innostuin – esseen vika, kirjan perhoskannen myös.

Onnellisuudesta 2

Ronaldo ja yöperhonen. Kuvakaappaus EM-mestaruusottelusta 10.7.2016

Yhteys muihin voi syntyä millä keinoin vain – lukien, kirjoittaen, bänditouhuin, urheillen jne. Vain yhteys on merkityksellinen ja sisältää onnellisuushetkien siemeniä – yhtä varmasti kuin pettymyksiä, menetyksiä ja tappioitakin. Se tekee elämästä elämän. Tämäkin kiteytys juontaa Onnellisuudesta.

Esseekirjallisuus tarjoaa ehkä selkeää fiktiota suoremman yhteyden tekstiin ja sen tekijään, vaikka henkilökohtaisuus voi olla yhtä hämärää tai väljää kuin vaikka Knausgårdin yhtäläisyysmerkit Taisteluni-romaanisarjan minähenkilöön. Rehellisyys- tai totuuspohjaa ei voi tietää, voi silti ajatella, että esseessä ei ole tarvetta verhota ajatuskulkuja. Yhtä kaikki: tutustuminen esseeksi kutsuttuun kirjallisuudenlajiin palkitsee, aukoo ajatuksia. Siis tekee onnelliseksi.

Värvään seuraavaksi Kian Luetaanko tämä? -blogista ja Tanjan Aina joku kesken -blogista. Eläköön essee -haasteen säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 – 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

– – –

Tommi Melender
Onnelisuudesta
WSOY 2016
esseitä
183 sivua.
Sain kirjan kustantajan Bloggariklubi-tilaisuudessa.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

10 heinäkuun, 2016 · 7:56 am

Tietokirjat vievät -haastevastaus

Lumiomena haastoi esittelemään tärkeitä tietokirjoja. Haaste on mukavasti muotoutunut matkalla minulle, joten minäkin mukautan sitä. Kerron viidestä tietokirjasta, joka ovat olleet elämäni varrella tärkeitä. Yhtä olen blogissani aiemmin pureskellut, vaikka alun perin kai haasteen tarkoitus on pointata ennen esittelemätöntä.

KasvioVarhaisvuosieni tärkeä tietokirja on ollut isän kainalossa katseltu Värikuvakasvio (WSOY, 6. painos 1960). Ruotsalaisen alkuteoksen on suomeksi toimittanut Eino Kärki. Kirjan haaleansävyiset mutta helposti tunnistettavat kuvat (E. Hahnewald) kiehtoivat kovasti, ja taisin aika hyvin kasveja oppiakin, joskin oppi on jo ojaan valunut – oi unohduksen vuodet. Lempikukkani metsätähti on kirjassa niin herkästi piirretty, että jokunen vuosi sitten kaavailin siitä tatuointia lapaluuhuni. Kaiverruttamatta on jäänyt.

120

Marie Curie kotimuseo, Varsova 7/2009

Elämäkerroista on moneksi, osa viistää fiktiota, vaikka tietokirjoihin ne luokitellaan. Nuoruudessani minuun kolahti lapsuudenkodin kirjahyllyyn unohtunut Eve Curien Äitini Marie Curie (WSOY 1946). Minua hämmästytti se, että tytär tunkeutuu siten äitinsä elämään. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki kohteena oleva tinkimätön tiedenainen, joka raivasi itselleen tilaa tutkijana. Yksi nainen voi siis nitkauttaa koko maailmaa keksinnöillään. Huikeaa. Vuosia sitten matkailin Varsovassa ja pakko oli fiilistellä nuoruuskirjaelämystä Curien kotimuseossa.

 

Sain roolinSain roolin johon en mahdu (toim. Marja-Liisa Nevala, Otava 1989) on ensimmäinen teos, joka tarkastelee kotimaista kirjallisuutta naisnäkökulmasta, alaotsikko onkin Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Artikkelikokoelma innosti minua suuresti: eri kirjoittajien kokoelma muljautti teematarkastelun toisenlaiseksi kuin aiemmat kotimaiset kirjallisuustiedekirjat. En ole koskaan pitänyt kirjallisuudesta kirjoittamista objektiivisena, tämä kirja vahvisti uskoani siihen, että näkökulma ratkaisee.
Art Noveau

Lueskelen mielelläni kulttuuri- ja taidehistoriateoksia. Mielen perukoilta pulppuavat joskus päntätyt perustiedot, ja niitä palauttelen alan kirjoja selaillen, etenkin kuvituksesta nauttien. Pidän monista taidevirtauksista, yksi on jugend. Viimeisimmän taidehistoriateoksen sain syntymäpäivälahjaksi tasavuosijuhliin:  Art Nouveau (Scala, Spectrum förlag 2010). Teos on yhteispohjoismainen, tekstitkin neljällä kielellä. Käsittelytapa on laadukkaan monipuolinen: jugendia tarkastellaan kuvataiteista koruihin, asuihin ja käyttöesineisiin.

NaparetkiViime vuoden tietokirjasuosikkini hohtelee kuin kimmeltävät lumihuiput Jäämeren rannoilla. Mitä sitä kiertelemään, Bea Usman Naparetki (Like 2015) on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Kirjan lähestymistapa älyttömään naparetkeen on omaperäinen, se ujuttaautuu ihon alle. Jääkentällä samppanjalastia laahaavat tutkimusretkeläiset ovat ihmisen absurdiuden kuva, sellaisena inhimillisen erehtyvyyden vertauskuva.

Tietokirjahaasteeseen kytkeytyy viiden suosikkinettilinkin paljastaminen. Kieliasioita tutkin Kotuksen sivuilta, säätä Forecasta, telkkaritietopäivityksiä Telkusta, usein tulee käytyä Ilta-Sanomien sivuilla höröttelemässä lööppejä  – ja viides valinta jää tekemättä, sillä selailen paljon ja usein monia sivustoja.

Haastan Hennan ja Maiskun, sillä minua kiinnostaa, minkälaiset tietokirjat heille maistuvat.

P.S. Lumiomena haastoi samaan aikaan Arjan, jolla on monipuolinen tietokirjalistaus.

 

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

9 heinäkuun, 2016 · 4:34 am

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Osasto Q:n seuraan mielellään palaan. Kellarissa majailevan tutkimusryhmän selvitettäviksi päätyviä vanhoja rikoksia käsitellään mielestäni asianmukaisen karusti. Silti Jussi Adler-Olsenin otteessa on kosolti raikasta huumoria. Nyt siis sarjan viidennen osan kimppuun: Poika varjoista (Gummerus 2016).

Lohkaisut liityvät tilanteisiin, persooniin ja dialogiin. Huumori kohdistuu lähinnä tutkijaryhmään, jota johtaa Carl Mørk. Hänelle sattuu ja tapahtuu: kotona on hoidokkina halvaantunut kollega, vikkelä vuokralainen ja veltto poikapuoli. Lisäksi ex-vaimo piinaa ja muut naissuhteet hämmentävät. Tutkimusryhmän arvoitukselliset kollegat aiheuttavat yllätyksiä, ja ryhmään tungetaan uutta, avutonta märkäkorvaa. Ja se selvitettävä juttu, siinä on jos jotakin.

Poika varjoista

Osasto Q -sarjan tuttuun tyyliin tarinaa kerrotaan eri näkökulmista. Nyt seurataan Mørkin ohella lähinnä rikollisliigasta karkaava teini-Marcoa, jonka irtiottoa seuraa melkomoinen myräkkä.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa. Poika pystyi kaatamaan kaikki dominolaatat.

Sarja sivuaa usein yhteiskunnallisia teemoja, nyt aiheiksi nousevat alistava rikollisuuden väkivaltakulttuuri, paperittomat siirtolaiset ja kehitysapuhuijaukset. Rikosliigan mielivaltaisuus kuvaillaan kolkosti, muut teemat jäävät ohuiksi, etenkin verrattuna edelliseen romaaniin Tapaus 64.

Kerronta on varmaa ja yhteen kiertyviä juonia kuljetellaan kivasti. Viihdyn hyvin, vaikka mielestäni yli 550 sivua on liikaa. On hulppeita tilanteita, kiihtyvää takaa-ajoa ja nokkeluutta. Ravaamista on paljon, aineksia myös tungokseen asti afrikkalaisia lapsisotilaita myöten. Hyvin langat vedetään yhteen, silti vingun vaimeasti haarautumisesta.

Poika varjoista -dekkarin ehdottomasti parasta antia on omalaatuisten otusten osasto Q ja se sukkeluus, miten sitä kuvataan. Yhä suosikkini on Mørkin apuri, kamelijuttuja kertova ja salaisuuksiaan varjeleva Assad, todellinen mies varjoista. Myös ohikiitävissä sivuhahmoissa on herkkuja, eräskin silitysrautarouva hivelee. Kunnia kiinnostaville henkilöhahmoille!

– –
Jussi Adler-Olsen
Poika varjoista
suomentanut Katriina Huttunen
dekkari
553 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2016 · 6:35 am

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Sukutarinoiden ystäville sopii Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016). Jos pitää siitä, että perhevaiheet käydään läpi vuosia harppoen ja eri sukupolvien näkökulmista lohkoen, tämä kirja kuuluu must-lukemistoon.

Olen ihmetellyt, miten vähän evakkoteemasta on kirjoitettu romaaneja. Tai kirjoitettu tietysti on, olen vain lukenut niitä vähän. Traaginen maiden ja mantujen luopumisaihe tuntuu tärkeältä, myös se, minkälaisin uhrauksin karjalaisasutus saatiin järjestettyä, on tärkeää historiaa. Lähteenmäki näyttää siitä pieneleisesti yhden siivun. Vikkelät, rajan taakse kontunsa jättäneet Anna ja Olavi Otso rakentavat koristeellisine vuorilautoineen talon varautuneille, vaatimattomille hämäläistienoille. Tämä tiivistäköön heimojen mentaliteettieron.

Otsojen suvun vaiheet nähdään neljän sukupolven kautta  sodanjälkeisestä jälleenrakennuksesta nykyisyyteen. Teemana on rakkaus, joka on päättymätön pitkänmatkanjuoksu. ”Jokainen askel laskettiin, ihan joka sekunti.” Käy vain niin, että harhapolkuja on enemmän kuin suoraa reittiä, ja moni matka katkeaa kesken. Kielikuvat sikseen: Otsojen tarina on vaikeista asioista puhumattomuuden ja patoutuneen surun sarjaa.

Korkea aika

Henkilöistä ja tapahtumista piirtyvät piirteet erottuvat kirjaan valikoituina pätkinä, ja kieli on hiottua. Kerronnasta kaikuu ammattilaisen työ, ja teemoja tukevia virkkeitä voi irrottaa sieltä täältä, vaikka tällaisia:

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä.

Hän ajatteli, ettei mikään maailmassa kadonnut, että asiat vain muuttivat olomuotoaan.

Asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.

Tekstimateriaalin matriarkka Anna on kiinnostava hahmo, hänen vaiheensa ja muutoksensa ovat kerronnan johtolanka. Annaan peilataan Heljää, talonemäntää, jonka tiluksista lohkotaan Otsojen evakkotontti. Sota murjoo monin tavoin häntä, ja siitä saisi irti vielä tätäkin tiheämpää. Myös muiden Otsojen kohtalot ovat kipuiluissaan käsitettäviä. Pidän tietynlaisesta niukkuudesta, millä mielenkäänteitä tarjoillaan.

Käy sitten kuitenkin niin, että kokonaisuus ei kosketa. Teos paranee pitkin matkaa, mutta monesti tuntuu, että olen tällaisen teoksen jo lukenut. Lukupinossani pitkään odottamani kirja jää muiden kaltaistensa jalkoihin, mikä ei ole romaanin syy vaan pikemmin lukutilanteen ja sukulaiskirjojen vaikutusta.

Rakenneratkaisu on onnistunut mutta kovin kaluttu nykykirjallisuudessamme, enkä löydä muodollisesti perin pätevään lopputulemaan uutta kulmaa. Juonta punotaan henkilöiden ja perheiden ristiinmenon menetelmin, joten etenkin juonikulminaatiossa tulee monesti mieleen verrokkiteoksia, esimerkiksi parin vuoden takainen Henni Kitin virkeä Elävän näköiset.

Toistan postaukseni alkusanat: en epäile, etteikö Korkea aika kolahda sotkuisten sukutarinoiden ystäviin. Minun pitäisi olla sellainen. Tiedän romaanin erittäin hyväksi, mutta tieto ei yllä tunteeksi sisuskaluihin, vaikka luin kirjallisen mallikasta tekstiä. Hyviä kirjoja on paljon, ja onni on, että vaihtelevat lukukokemukset noteerataan. Monitahoiseen romaaniin mielistyivät esimerkiksi Jonna, Mai, Maria, Ulla ja Katja.

– – –

Laura Lähteenmäki
Korkea aika
WSOY 2016
romaani
280 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 heinäkuun, 2016 · 6:54 am

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattoufin sarjakuvaromaani Tulevaisuuden arabi (WSOY 2015) on aloitus omaelämäkerrallisesta sarjasta, jota on tulossa kolme osaa lisää. Ensimmäisen osan alaotsikko on kuvaavasti Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980). Riad on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika. Isä väittelee Ranskassa historiasta  ja hakee sen jälkeen yliopistotöitä arabimaista. Reissaaminen alkaa Gaddafin Libyasta, kun Riad on kaksivuotias, ja pari vuotta sen jälkeen perhe siirtyy Syyriaan. Välillä käydään sukuloimassa äidinäidin luona Bretagnessa.

Sarjakuva onnistuu hienosti yhdistämään poliittishistoriallisia faktatietoja ja Riadin perheen vaiheita. Myös lapsen kokemus välittyy hyvin, etenkin paikoista ja ihmisistä jää voimakkaat hajumuistot. Aluksi valkotukkaista pikkupoikaa ihaillaan, iloisessa isässä on sankariainesta ja äiti on tyyni hoivaaja. Äiti pysyy tyynenä, vaikka entistä väsyneempänä, mutta pikkuveljen synnyttyä ihailun kohde muuttuu ja isästä erottuu yhä enemmän onttoja kohtia.

Isä on Ranskassa eurooppalaistyylinen maailmanmies mutta arabikulttuureissa hänestä tunkee kasvuympäristönsa ennakkoluuloja ja toimintatapoja. Hän on mies talossa ja kohkaa yksioikoisesti, sivu sivulta yksioikoisemmin. Kummastuttaa Riadin ranskalaisäidin laahautuminen miehensä mukana masentavista olosuhteista toiseen. Kummastuttaa arabiäitien poika- ja vääryyssuosiminen.

Arabikulttuureista annettu kuva ei ole mukavaa katsottavaa. Ideologinen sumutus on räikeää ja eriarvoisuus eri kulttuurien/uskontosuuntien ja sukupuolien välillä sovittamatonta. Eniten minua järkyttää väkivaltaisuuden suvaitseminen ja siihen kannustaminen. Kiusaaminen ja syrjintä on sallittua, jopa toivottavaa.

Olen lamaantunut ja toivoton: onko mitään konstia, että muslimien keskinäinen kahinointi sekä eriuskoisten ja naisten halveksunta kääntyisi suvaitsevaksi ja erilaisuuden sallivaksi? (Onko mitään konstia, että länsimaiset suvaitsemattomat oppivat hyväksymään tasa-arvoisesti moninaisuutta?) Ei taida olla Sattoufin sarjakuvamaailmassa. Aluksi Riadin isä julistaa vallankumousta, jossa koulutuksella ja valistuksella parannetaan (arabi)maailma, mutta kirjan lopussa isää vain naurattaa moinen mahdollisuus/mahdottomuus.

– Minä kannatan vapautta mutta… Kansojen pitää saada valita. Länsimaalaiset haluaisivat, että koko maailma toimisi heidän tavallaan… Vain siksi, että he ovat vahvimpia. Mutta se on vain väliaikaista. Jonain päivänä minä teen vallankaappauksen.. Ja ammun kaikki. HIH HIH.

Herää kysymyksiä: Miten autenttinen sarjakuvan antama kuva on? Miten lähellä totta ovat sarjakuvan henkilöt? Onko tekijällä takana poliittinen tai henkilökohtainen agenda? Niin tai näin, Charlie Hebdo -pilalehtiporukoissa pyörinyt ja isänsä kanssa välirikkoon joutunut Sattouf provosoi pohtimaan.

tulevaisuuden arabi

Haluan arvostaa kaikkia kulttuureita ja uskontoja, yhä haluan. En vain kestä sitä, että joka puolella maailmaa lietsotaan oikeutusta vahingoittaa ja alistaa muita. Näin väkevästi kirjan sisältö syöksyy päälleni, että sanon sarjakuvanvisuaalisuudesta vain sen, että kerrassaan hienosti se myötäilee tarinaa yksinkertaisin mutta tehokkain keinoin: väri muuttuu kulttuurin vaihduttua, ja muutama muu tehosteväri tietyissä tilanteissa säväyttää. Piirrosjälki on karikatyyrimaista, silti ilmeikästä ja selkeää.

Juuri ennen Tulevaisuuden arabia luin Pertti Jarlan omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Jäätävä spede (Like 2015). Se on oivaltavan humoristinen kertomus hömelön pikkupojan kasvusta pikkupaikkakunnalla ja yhä vain hömelön nuorukaisen vaelluksesta pääkaupunkiin ja miehen elämän kokemuksiin. Jarlan sarjakuvakertomukset ovat novellistisia ja hilpeitä makupaloja. Lukujärjestykseni vuoksi ne jäävät ohimeneviksi pilakuviksi, sillä Sattoufin kulttuuripläjäys painaa asiallaan. Pikku-Pertin pulmia kun vertaa Riadin kasvuympäristökipuihin – no joo.

– – –
Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980)
suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2015
sarjakuvaromaani
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat:

1 heinäkuun, 2016 · 5:44 am

Shakespeare ja Suomenlinna: Juhannusyön uni

Nimi on enne, eli luin Shakespearen Juhannusyön unen (1595 – 1596, WSOY 2005) juhannusyönä. Matti Rossin suomennos vie keskikesän kuunpaisteisen yön lemmenjuoniin vaihtelevalla poljennolla. Huomaan nauttivani ennen kaikkea kielestä, sanomisen rytmistä, joka muuttuu tilanteen ja sanojan mukaan. Loppusointuosuudetkin tuntuvat tuoreilta.

Voi kuolevaisten narrinäytelmää,
kun hupsut itseänsä esittää.

Juoneenkin päätän suhtautua otsikon mukaan – kuin uneen. Antiikin taruston tyypit, muut mytologiahahmot ja nuoret rakastavaiset ovat sekamelska. Lisäksi näytelmässä on sisänäytelmä, käsityöläisten päätön hääesitysprojekti. Monet hahmot välistä unohdetaan tai jäävät irrallisen tuntuisiksi ja joku on vain kuulopuheissa (ihme intialaispoika). Tässä hässäkässä neljän nuoren lempi roihuaa ristiin (samoin kuin Kaksi nuorta veronalaista -komediassa) ja keijukuningaspariskunta kisailee oudon etäisen hallitsijaparin häiden alla. Menninkäis-Puck sotkee sen, mitä eivät muut ole vielä sotkeneet. Kaikesta voi sanoa:

Mutta niinhän se on, täytyy myöntää, ettei järki ja rakkaus nykyään toistensa seurassa viihdy. Ja sääliksi käy, kun muutamat kunnon ihmisetkään eivät pysty niitä ystäväksi saattamaan.

Juhannusyön uni

Kun olen draaman lukenut, minua jäytää tunne, etten ymmärtänyt puoliakaan, että rivien välissä on sellaista sanomaa, josta en saa selvää. Luenkin näytelmätekstin jälkeen kirjasta Mirkka Rekolan ja Nely Keinäsen alkusanat, jotka antavat osviittaa merkityksille ja tarkoituksille (ja huomaan poimineeni samoja sitaatteja kuin Keinänen). On hienoa, että kirjallisia viittauksia, ajankuvaa ja draamatapoja välitetään valistuneesti näin, aikojen päähän.

Silti hiertää, etten osaa heittäytyä hulvattoman suvihoureen vietäväksi; tuppaan etsimään järkeä, kun minun pitäisi seurata unen logiikkaa. Kun se ei tekstin voimin täysin onnistu, testaan teatteria, sillä sopivasti Ryhmäteatteri tuo Kesäyön unen Suomenlinnaan Lauri Siparin suomennoksena.

Kesäyön uni
William S:n kielellä sanoisin well done: unien kudelma kahmaisee vähitellen kaiken mahdollistavaan taikaan, jota näyttämölle levitetään. Lavastus avaa esitykseen kahden maailman tasot, puvustus ruokkii mielikuvitusta ja musisointiosuudet tehostavat tunnelmaa. Joukossa on hulvattomia näyttämökuvia ja kohtaamisia.

Juonen hullutukset käyvät laatuun näin esitettynä: tyylittelyn taidetta on rutkasti. Jos jotain toivoisin toisin, soisin vähemmän huutamista – hämmästystä, leiskuntaa ja hölmöyttä voisi kai tulkita välillä vaihtelevin äänensävyin. No, joka tapauksessa taiat ja lemmensotkut kerityvät viihdyttäväksi esitykseksi elastisten esittäjien myötä.

Pidän erityisesti siitä ratkaisusta, että kuningasparia esittävät samat henkilöt antiikin ja mystiikan maailmoissa, samoin (tonni)keijut muuntuvat puskateatteriryhmäksi. Rinnakkaistodellisuudet ruokkivat toisiaan ja tekevät osaltaan unen mahdottomasta maailmasta mahdollisen. Nuoret rakastavaiset ovat oivallisen teinikiihkoisia, ja vanhoissa pareissa on ripaus kyynistä elämännäkemystä. Roolituksessa ei sukupuolella ole väliä; vastaan sanomattomasti ja osoittelematta se todistaa, ettei pikkuseikoilla ole väliä lemmen ja unen maailmoissa.

Iloitsen siitä, että Suomenlinnaan on tuotu klassikkodraama tuoreena toteutuksena. Toivon jatkoa viime ja tänä vuonna valitulle linjalle.

– – –

William Shakespeare
Juhannusyön uni
Suomentanut Matti Rossi
WSOY 2005
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ryhmäteatteri, Kesäyön uni

http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto/kesayon_uni

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

30 kesäkuun, 2016 · 6:11 am

Naistenviikkoa kohti 2016: haaste

Kuulkaa kirjakansa, on taas aika varautua kesäiseen naistenviikkoon! Kirjablogeissa se tarkoittaa sitä, että viikon aikana 18.-24.7. luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta. Aihe ja tyyli on vapaa:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.
Naistenviikko 2016
Tervetuloa mukaan! Jos vain luet: koe ja kommentoi. Jos myös postaat, ilmoittaudu ja laita kommenttiin blogisi linkki: tiedämme tutkia tuumailujasi naistenviikon aikana. Näiden ilmoittautumisien perusteella teen naistenviikon lopuksi haastekoonnin.

P.S. Naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

P.S. P.S. Myös Kielikellon naistenviikkotaustoitus on kiinnostava. Viime vuonna haaste meni näin. Tämän vuoden osallistujat olen kerännyt tänne: https://tuijata.wordpress.com/2016/07/17/naistenviikko-2016-alkaa-lue-naita/

73 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

29 kesäkuun, 2016 · 2:17 pm

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Milanon nukkemestari

Vera Valan dekkarisarja sopii Italiaan matkaavalle: nyt jo viiteen kaupunkireissuun on luettavaa. Viimeisimmän osan Milanon nukkemestari (Gummerus 2016) kaupunkia ei tarvitse arvailla. Oleellisia sattuu myös Gardajärven tienoilla. Minä luin kirjan Veronan reissuilla, siis lähiseuduilla – ja pistäydyin myös Gardalla.

He seisoivat parkkipaikalla ja katsoivat edessä levittäytyvää Gardajärveä. Valo kimpoili tyyneltä järvenselältä. Sinistä taivasta vasten piirtyvät rannikkomännyt ja auringonpaiste olivat kuin eri maailmasta usvaan kietoutuneeseen Milanoon verrattuna, vaikka välimatkaa oli lopulta vain hiukan yli sata kilometriä.


Valan Italia-sarjan päähenkilö on ollut Arianna de Bellis, suomalais-italialainen yksityisetsivä. Tässä osassa Arianna on perheellinen nainen, joka on siirtynyt psykologisiin tutkimustöihin. Hän myös liukuu hieman taka-alalle, sillä pappisveli Ares vie yhä enemmän tilaa. Se sopii hyvin. Ares on kiehtova hahmo, jolla on painostava menneisyys ja uskonkriisi:

Ja nyt hän asteli rajalle taas. Hitaasti, horjahdellen, osin kammoten, osin odottaen hetkeä, jolloin hän saattaisi jälleen pudota niin monta vuotta välttelemäänsä pimeyteen.

Milanon nukkemestari kuvaa ripirinnan Areksen henkilökohtaista horjuntaa ja rikostutkintaa. Ares saa Vatikaanin käskyn uudelleentulkita yhden sarjamurhatapauksen, josta on tuomittu katolinen pappi. Uusia uhreja tulee, vaikka tuomittu tekijä on vankimielisairaalassa. Arianna selvittää samaa juttua hieman eri näkövinkkelistä: hän on mukana tutkimusprojektissa, jota tehdään tuomitun papin säilöntäpaikassa. Lisäksi Ariannan menneisyys kummittelee.

Luettelenpa asiat, jotka langettavat hetkittäisen epäilyksen varjon lukuprosessiini. Kaikki kietoutuu Arianna-Ares-sisarusparin lähelle hieman liiallisesti. Ariannan unet selittävät menneisyyttä turhan suoraviivaisesti – tai sitten lukijaa harhautetaan olan takaa. Pahasti häiriintyneitä piisaa, silti taisin keksiä pahuusketjun pääjehun aika varhain.

Ja sitten hyvät uutiset: juoni ja kerronta sujuvat mainiosti. Kerronta perustuu siihen, että useiden henkilöiden näkökulmia vaihdellaan. Se koukuttaa kivasti ja laventaa asetelmia sekä horjuttaa yksioikoisia tulkintoja. Sisarusparissa on vetoa, sen verran epätavallinen tausta ja elämäntapa heillä on – vastaavanlaisia ei jännityskirjallisuudessa ole aiemmin nähty. Ja sitten ovat nämä tutkimattomat ihmisten pimeät puolet, tunteiden leimahdukset, kihelmöinnit, ennakoimattomat kemiat – ne kuvataan tehokkaasti.

Petos ei tarkoita, etteikö rakastaisi toista. Se on vain… joskus olemme niin viallisia, ettemme kykene tekemään oikein, vaikka kuinka haluaisimme.

Milanon nukkemestari sotkee hyvin romanttisia ja jännittäviä elementtejä, ja romatiikkaosuuksissa virettä pitää yllä sekä Ariannan että Areksen menneisyys ja tulevaisuus. Todella paha koukku ripustetaan jännärin loppuun. Siksi jännitän jo muutakin kuin sitä, mihin kaupunkiin seuraava osa sijoittuu.

– – –
Vera Vala
Milanon nukkemestari
Gummerus 2016
dekkari
329 sivua.
Ostin e-kirjana matkalukemiseksi Veronaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

27 kesäkuun, 2016 · 6:31 am

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Olen pää pyörällä Eurooppalaiset unet (WSOY 2016) jäljiltä. Nämä unet stimuloivat: mitä oikeastaan näin, mitä jäi huomaamatta? Emma Puikkonen on kirjoittanut poukkoilevan tarinapyörän, joka houkuttaa juoksemaan perässä.

Tätä voi kai kutsua episodiromaaniksi ja maagiseksi realismiksi. Gdanskin telakalta 1980 aloitetaan ja päädytään Lontooseen 2027, mutta siinä samassa ja välillä on henkilöitä ja tapahtumia ympäri Eurooppaa. Tietynlaisena johtojuonilinjana pysyy ruotsalainen Johannes, johon kytkeytyy vähintään välillisesti jotain jonkun toisen henkilön kautta. Romaani on kuin hämähäkinseitti: joka eurooppalainen kolkka tai henkilö on jollain tavoin yhteydessä toiseen haurain säikein.

Lukujen otsikointi on tyyliä ”1 hotellihuone, 35 naista, lasta, miestä ja vanhusta Budabest-Berliini, etäisyys Gornje Obrinjeen noin 545-1230 kilometriä”. Viehätyn ja koukutun, koska en voi ennakoida, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, en pysty arvailemaan, mihin seuraava luku minut vie.  Ilahdun, kun sattumalta törmään johonkin ennestään tuttuun hahmoon, etenen uteliaana, mikä mutkayhteys seuraavassa tarinassa on vai onko mitään. Jokunen juttu on irrallinen, eksyttävä jopa, mutta loppuosuus vakuuttaa minut: nämä unet minun kannatti – täytyi –  nähdä.

Entä ne unet? Unia ei kannata sotkea unelmiin, vaan ne voivat olla harhoja, painajaisia tai mahdollisuuksia. Voimakkaita minusta ovat esimerkiksi alun rekkamatka, avuttoman isän näyt ihmisten sisäisistä kivistä, berliiniläisen tyttären ja äidin kohtaaminen sekä hotellihuone Berliinissä. Ihmettelen ja ihastelen sitä, että vähäväkisestä eurooppalaiskolkasta ilmestyy tällaista omaperäistä ja monelta kantilta ajateltua proosaa.

Utopian ajatteleminen tuntui vain pakottavalta. Me tarvitsemme sen, Immi ajatteli. Me tarvitsemme sen, jotta olisi toimiva kompassi.

Kieleksi käännettyinä unet ja fiktiiviset todet sinkoilevat eläviä kuvia, pysäytettyjä tilanteita, merkitykseltään sakeita hetkiä ja kokemuksellista totuutta vaikkei totuudesta voi tietää. Kerronta on nautittavaa: tarkkaa, selkeää kieltä, jossa yhdistyy uskomaton ja uskottavuus. Saan ihmetellä, mikä on totta ja voiko olla totta se, mikä tapahtuu tai voiko siihen vaikuttaa.

Eurooppalaiset unet

Toivottavasti kuvailuistani ei saa höttöhörhövaikutelmaa. Kirja pohjautuu kovaan ainekseen, eurooppalaiseen lähimenneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaan, jossa tavallinen kansalainen elää elämäänsä, vaikka koko ajan kytee tai palaa jossakin syrjintätilanne, lakko, mellakka, poliittinen selkkaus tai kansanmurha. Yhteiskunnallinen valveillaolo on unien takana.

Puolassa on joku, joka ei ole painanut päätään ja tuijottanut kengänkärkiä ilmiantajan pelossa, joku on sanonut ääneen mitä haluaa ja miksi. Aivan vittu käsittämätöntä ja upeaa, että ihmiset edes kärpäsenpaskan mittaisen hetken uskovat että voivat liikuttaa tulevaisuuttaan.

Tämänlaatuisia romaaneita tarvitaan, tarinoita, joista ei voi olla varma ja jotka tekevät levottomaksi. Eurooppalaiset unet oli erityisen iskevä kirja lukea Brexit-äänestystulosta seuraavana päivänä.

– –

Emma Puikkonen
Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
romaani
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Reader why did I marry him ja Täysien sivujen nautinto.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

23 kesäkuun, 2016 · 8:36 am

Shakespeare & Verona

William Shakespearen näytelmistä kolmasosa sijoittuu Italiaan, ja siksi on spekuloitu, kävikö Shakespeare Italiassa. Tuotannosta tongitaan yksityiskohtia sitä puoltamaan, toisaalta Shakespeare lainasi teoksiinsa surutta kollegoiltaan, myös italialaisilta. Kukaan ei kuitenkaan kiistä sitä, etteivätkö Shakespearen jäljiltä tekstit eläisi omillaan.

Shakespeare

Shakespeare Veronassa

Minun mukanani Shakespere kävi Pohjois-Italiassa, tarkalleen Veronassa. Mestarin 400-vuotisjuhlien kunniaksi otin matkaseurakseni näytelmän Kaksi nuorta veronalaista (n. 1587, WSOY 2005). Se on rytmikästä draamakerrontaa, jossa vaihtelevat suorasanainen lausunta ja loppusointuinen sanominen. Lemmen ailahtelevuudella, oman edun ajamisella ja juonittelulla leikittelevä näytelmä ei ole huikea lukuelämys, mutta paikallisvärin vuoksi mieleen painuva: luin sen veronalaisessa puistossa suihkulähteen solinasta, ruusujen tuoksusta ja lintujen liverryksestä nauttien.

Julian parveke

Julian parvekkeen alla

Nuoret veronalaiset ovat ystävyksiä. Vakavamielinen Valentin siirtyy miehistymään Milanoon, jossa hän rakastuu Silviaan, ja ailahteleva Proteus vikittelee Veronassa Juliaa mutta siirryttyään Milanoon hullaantuu myös Silviasta. Siitä seuraa harhautusyrityksiä, joista vähäisin ei ole Julian muodonmuutos miespalvelijaksi, jotta hän voi vakoilla petturirakastettuaan. Näytelmän päähauskuttajat ovat sukkelasti sanailevat miespalvelijat ja koiraroolihahmo Kärtty.

Näytelmässä on äkkiloppu, jossa parit saavat toisensa. Minua jää vaivaamaan Proteus ja Julia, ja sepittelenkin mielessäni, millainen olisi jo alkuunsa epäilyttävän liiton tulevaisuus, ehkä macbethmainen. Rakkaudesta siis komedia kertoo, myös uskollisuudesta ja hairahduksista, on sitten kyse rakastetusta tai ystävästä. Kiinnostava Julia yllättää aktiivisuudellaan, mutta rakkaus voi pehmittää tiukankin mimmin pään, ja tältä se tuntuu:

Voi miten oikukas on hupsu rakkaus,
kuin villi lapsi se raapii hoitajaansa
ja nöyrästi se kohta vitsaa suutelee.

Julia-nimi siis vilahtaa jo tässä draamassa, mutta varsinaista Verona-tavaraa on SE näytelmä: Romeo ja Julia (n. 1591-1595). Matkaani luonnollisesti kuuluivat kaikenlaiset shakespearelaiset kokemukset. Miten vinksahtanutta on jollain tavalla se, että ihmiset (ehdottomasti kuulun joukkoon) vaeltelevat fiktiivisten henkilöiden oletetuilla oleilupaikoilla. Ja jotain todella outoa on siinä, että Julian hautapaikalla on vihkikappeli, jossa liukuhihnalla parit käyvät tahtomassa. Eikö kukaan mieti, millainen oli tuon esikuvateiniparin kohtalo?

Julian hauta

Julian hauta

Pieni poikkeama Veronasta oli käynti Mantovassa. Tosin sinne myös Romeo karkotettiin Romeon ja Julian kolmannessa näytöksessä. Vanha keskusta on upea sekoitus eri vuosisatojen arkkitehtuuria, joten kelpasi siellä käväistä, minun niin kuin Romeonkin.

Ja tämä vielä viehättävästä Veronasta ja fiktiivisten hahmojen perässä fiilistelystä. Näillä seuduin komisario Morse jahtasi murhaajaa ja tapauksen päätteeksi nautti vanhassa arenassa oopperasta. Ja Lewis-apuri symppasi sivusta kuten aina. Niin minäkin.

Morse

Näillä tieoinoilla Morse joi olutta ennen oopperaa.


Goethe

Ja Goethekin kävi täällä: Gardino Guisti.

– – –
William Shakespeare
Kaksi nuorta veronalaista
Suomentanut Leena Tamminen
ehkä 1587, WSOY 2005
139 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

20 kesäkuun, 2016 · 7:59 am

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Sallittakoon positiivinen jossittelu. Siihen sysää Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä (Atena 2016).

Jos pidät kehitysromaaneista, tässä sinulle on sellainen. Jos sinua kyllästyttävät esikoiskirjailijoiden ”sitten minä kypsyin” -kehitysromaanit, tämä ei ole sellainen. Siis kyllästyttävä. Onhan kulunutta kelata synkeää sälää sisältävä elämä lapsesta kolmikymppiseksi, mutta jos sen tekee Pohjalaisen tapaan, se viihdyttää.

Käyttövehkeitä

Jos pidät siitä, että päähenkilö on kompleksinen, sanavalmis ja tarkkasilmäinen nuori nainen, tässä sinulle on sellainen. Hienosti kertoja tavoittaa äänensä lapsena ja kyynistarkkailevana aikuisena. Ja hän on kirpeän hauska. Vaikka veli vaivaa, äiti ärsyttää ja isä itkettää, sinne sekaan heltiää hersyvä heitto. Jos et jaksa enää yhtään päihdeongelmaeroperhekuvausta, kokeile kuitenkin tätä, sillä tarinan kerrontamoottori hyrrää mukavasti, esimerkiksi näin:

Minä en silloin vielä tiedä, että joutuessaan tarpeeksi tiukille ihminen menee mielessään suoraan menneisyyden kaapille, ottaa sieltä käytöksen ja pukee sen ylleen. Löytyipä sopivaa tai ei.

Jos pidät ajan kanssa kekkuloimisesta, kirja sopii sinulle. Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa. Mukavasti juonenkuljetukseen sotkeutuvat pää- ja sivuhenkilöt, ajat ja paikat.

Jos pidät autokauppiaista, lue Käyttövehkeitä. Tai jos et pidä, lue silti, sillä kirjan öjynkatkuinen autobisnesympäristö henkilösuhteineen on originelli. Autokauppiasisän ja kertojatyttären suhteen vaihtolämpöisiä sävyjä ripotellaan mielenkiintoisesti. Muissakin perhesuhteissa riittää purtavaa. Asiat näytetään, ei juuri selitetä, mikä on esikoisromaanille eduksi.

Jos haluat lukea kirjaa surusta ja toivosta luopumisesta, lue Käyttövehkeitä, sillä se on myös romaani hyvistä muistoista ja toivosta. Käyttövehkeitä on sympaattinen haikeus-hurjuus-huvi-yhdistelmäteos omaleimaisin tulokulmin.

– – –
Soili Pohjalainen
Käyttövehkeitä
Atena 2016
(kehitys)romaani
243 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta tulee totta -blogissa kirjailija kertoo esikoisromaanin synnystä.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2016 · 2:02 am

Kaksi osaa Joenpellon Lohja-sarjasta

Joenpelto-haasteEeva Joenpelto oli aikanaan tuottelias ja luettu kirjailija mutta nykyisin harva tarttuu hänen teoksiinsa.Siksi kirjabloggaajat julkaisevat tänään Joenpelto-juttuja: niistä koontipostaus on tässä. Minä valitsin aikansa suosikkiromaanisarjan. Ehdin tähän haasteeseen lukea vain kaksi ensimmäistä osaa Vetää kaikista ovista (WSOY 1974) ja Kuin kekäle kädessä (1976), joten havaintoni voivat olla koko sarjaa ajatellen puolittaisia.

Luin Lohja-sarjan ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten. Olin silloin kovin nuori, joten kun nyt palaan melkein sadan vuoden takaiseen kirjalliseen Lohjaan, pistäydyn tavallaan omaasa nuoruudessani. Ensimmäisellä lukukerralla selvästi seurasin etenkin nuorta Anjaa, ehkä Inkeriäkin. Kumpikin hakee modernin 1920-luvun naisen tapaa elää. Anjassa ammoin vetosi hämärä identiteetti ja epäsäätyinen romanssi, Inkerissä kiinnosti pintaliitoinen 20-lukulaisuus, sillä ristiriitainen vuosikymmen on aina kummasti vedonnut minuun. Hienosti kuvattuja ovat yhä Hännisen sisarusten repalaiset reitit miehelään ja naiseuteen. Mutta tällä lukukerralla etualalle punkee Salme, Hännisen perheen hermokeskus.

Salme sitoo kokonaisuutta. Tämän viisikymppisen perheenäidin terhentyminen on nautittavaa luettavaa. Illuusioton ote kirpaisee ja on kummasti silti toiveikas. Kirjan alussa Salme rohkaistuu lausumaan tyttärilleen elämänkokemusohjeen, ja sen sisältö syvenee romaanien mittaan:

– Ne on toiset asjat, mitkä elämäs määrää, Salme jatkoi kun oli ajatellut, että kerran tästä on puhuttava. – No, visseil ajoil voi onneekin olla, mikäs ettei. Mut ainakin myöhemmäl iäl se on vaan sitä, et on sovinnos ittens kans. Niin mä olen sen aatellu. Sitä samaa se avioliitto on kun elämä muutenkin. Pitää vaan kärsivällisest tehdä sitä työtä, mikä käsil on.

Lohja-sarja kertoo siis Hännisistä: kauppiasisä-Oskari on herra talossa, Salme-emäntä sukkuloi kotiasioissa, Mari-piika myötäilee emäntäänsä ja aikuiset tyttäret törmäävät unelmista toteen. Rinnalla seurataan juurevan Juliinin talon isää ja poikaa sekä Salmen punikkisukulaisia Tiltaa ja Vienoa.

Tällainen henkilögalleria avaa isot ikkunat yksilöiden ja yhteiskunnan kehitykseen. Eeva Joenpeltoa ärsytti se, että hänen Lohja-sarjaansa verrattiin Linnan Pohjantähti-trilogiaan. Ymmärtää sen: Joenpelto ei tehnyt verrokkia vaan omalakisen länsiuusmaalaisen kauppalakuvauksen itsenäisyyden alkuajoilta. Yhteiskuntanäkemys kehkeytyy siten, että sarjan osat näyttävät, mitä on kansalaissodanjälkeinen elämä kussakin säädyssä ja sukupolvessa. Paljon tematiikassa on hyväksytyksi tulemisen ponnistelua ja kaupankäyntiä, ja niiden takana ihmisnäkemys:

”Itteetäs es pääs karkuun kumminkan.”

Sarjassa on kaikkitietävä kertoja, joka yllättävästi harppoo henkilöstä toiseen ja kuljettaa aikaa. Minua miellyttää kertojan ironia, välillä jopa naurattaa. Moni henkilö on valjastettu ajanilmiöiden kuvaksi, kuten Matti-vävy. Oskari on makuuni turhan yksioikoinen, puhumattakaan tämän äidistä, anopista helvetistä. Kärjistyksiä vaimentaa monisyiseksi kehittyvä Salme, joka on samalla ukkosenjohdatin ja omaksi itsekseen puskeva aikuinen nainen, joka näyttää selviävän niin torjutuksi tulemisesta ja aikuisten lasten murheista kuin yllättävästä hoivataakastakin. Ja sakean elämän sattumina syntyy karuja havaintoja:

Oli liian paljon naisia talossa, Salme ajatteli. Toisesta toiseen heijastuivat samat toiveet ja pettymykset, paisuivat ja kimposivat kahta pahempina takaisin.

Jos oli vanhana vaikeaa, niin hankalaa oli nuorenakin. Ei tämmöiseen maailmaan kyllä toista kertaa tehnyt mieli.

Olisiko sitten parempi, ettei kukaan yrittäisi mitään, olisi vain määrätyn aikansa sillä kohdalla mihin oli sattunut syntymään, älyttömän naudan tavoin märehtien hinkalossaan? Ei mitenkään voinut olla. Talojen, suurten ajatusten rakentaminen oli välttämätöntä, ei vain pitänyt odottaa, että se tekisi ihmisen onnelliseksi. Ei mikään tehnyt, ei mikään rakennus, ei maan päälle nouseva, eikä aivoituksissa kypsyvä.

Romaanin yleiskielinen kerronta soljuu, mutta dialogien murrepuhe on kuin paikallisen kalkkikiven kolinaa hampaita vasten. Ei siis järin kaunista puheenpartta mutta erikoisen ilmeikästä. Mielikseen sitä luen. Ja mieluista on lukeminen muutenkin: yllättävän tuorenterävä kuvaustapa ja eläviä henkilökuvia. Julistan täten Joenpellon Lohja-sarjan (vaikka vain puolet siitä uusiolukeneena) kuuluvan kotimaisen kirjallisuuden eläviin klassikoihin, vaikka:

– Nii, kyl elämine ain romaaniv voittaa, Salme myönsi nyt kaiken, oli semmoinen hetki.

Joenpelto

Joenpelto-lukutunnelmissa eteisistä kynnyksille ja kekäleisiin.

Eeva Joenpelto
Vetää kaikista ovista
Kuin kekäle kädessä
WSOY 1974, 1976 / Elisa Kirjan e-kirjat 2015
Lohja-romaanisarjan muut osat: Sataa suolaista vettä (1978) ja Eteisiin ja kynnyksille (1980)

P.S. Myös Alman runoissa on tanka Lohja-sarjan kunniaksi. Helena Ruuskan kiinnostavan Joenpelto-elämäkerran luin alkuvuonna.

27 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

17 kesäkuun, 2016 · 1:01 am

Eeva Joenpelto -haasteen koonti

Joenpelto-haasteTammikuussa käynnistin Eeva Joenpelto -haasteen. Tuntui siltä, että aikanaan suosittu kirjailija on unohtunut. Tai kirjailijasta kyllä muistutti tuore Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkerta, mutta tuotanto on mahdollisesti vaipunut unholaan.

Hätkähdin, kun vanhoista kirjaliepeistä huomasin, että 1970- ja 80-luvun taitteessa ilmestyneestä Lohja-sarjasta otettiin monien kymmenien tuhansien kappaleiden painoksia. Oli siis syytä selvittää, puhutteleeko Joenpellon proosa yhä vai käykö niin kuin sanotaan romaanissa Eteisiin ja kynnyksille:

Nii, kyl elämine ain romaaniv voittaa, Salme myönsi nyt kaiken, oli semmoinen hetki.

Tämän koontipostauksen kommentteihin ilmestyy linkkejä kirjabloggaajien Joenpelto-juttuihin. Listaan jo valmiiksi blogeja, jotka ovat ilmoittautuneet haasteeseen aloituspostauksessa tai Facebookissa.

Amman lukuhetki
DesdemOna
Leena Lumi
Kaikkea kirjasta
Kanava Klassikko
Kirjainten virrassa
Kirjamuistikirja
Kirjan jos toisenkin
Kirjasfääri
Kirjat kertovat
Kirsin Book Club
Kirsin kirjanurkka
Koko lailla kirjallisesti
Kulttuuri kukoistaa
Oksan hyllyltä
P.S. rakastan kirjoja
Reader, Why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

23 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2016 · 6:14 am

Minna Rytisalo: Lempi

Näin käy, kun tarinaan imeytyy: Ensinnäkin romaani on pakko lukea yhdeltä istumalta. Toisekseen vahva tunnelma tunkee uneeni, jossa kirjan henkilöt jatkavat elämäänsä. Eli Minna Rytisalo on kirjoittanut vaikuttavan esikoisromaanin Lempi (Gummerus 2016).

Ihastun fiktioon, joka jatkuu kirjan päätyttyä. Viimeisen virkkeen jälkeen alkaa uusi tarina, se, jota täydennän annettujen viitteiden varassa, punnitsen sitä, mitä ei romaanissa suoraan sanota tai ei lainkaan kuvata. Punon henkilöille menneisyyden ja tulevaisuuden, ja kehoani jomottavat tunteet, joiden kanssa kirjan henkilöt ovat joutuneet elämään loppuelämänsä.

Lempi kertoo monenlaisista rakkaussuhteista. Mikään niistä ei ole sellainen kuin aluksi voi näyttää: nuori antautuva rakkaus, viaton ihastus, myötäilevä sisarrakkaus, jännittävä sotaromanssi, vilpitön rakkaus lapsiin ja käytännöllinen sitoutuminen. Kerronta ottaa niskalenkin oletuksista, selättää odottamattomasti.

Lempi

Romaanin juju on siinä, että eläväinen, nuori nainen, Lempi, on kerronnan keskiössä. Hänestä kerrotaan ja siinä sivussa paljon muusta. Lisäksi hänelle kerrotaan, vaikka hän ei ole läsnä. Ja nyt tapahtuu kummia: pääsääntöisesti kavahdan, kun fiktiossa sinutellaan, kohdistetaan kerronta jollekin näkymättömälle. Nyt se toimii.

Lempin oma ääni ei kuulu, vaan hänet kuullaan ja nähdään ristiriitaisesti. Se on lukijan etuoikeus. Lempistä saatu kuva välkähtelee synkän mustasta hohtavan valkoiseen. Lisäksi monesta suunnasta asetetut spottivalot valaisevat tarinaa ja kaikkia henkilöitä varjoja vaihdellen. Kukaan ei ole ehjä eikä yksiulotteinen.

Ole hyvä, esittelen romaanin kolme omaäänistä kertojaa, henkilöiden omin sanoin.

Viljami:

Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää. – – Sinä opetit minulle yhdessä kesässä niin paljon, yhdessä opettelimme, ja jonkun muun sanomana se kuulostaisi leuhkimiselta mutta ei se ole, kun sen sanoo kaiken menettänyt mies: minä osasin antaa sinulle kaiken sen mitä itsekin sain.

Elli:

Minunlaiseni jäävät aina varjoon. Valo ei yllä meihin, nurkkaan eikä pimeään, eikä sieltä sisäkehältä näe, että yhtä kokonaisia mekin olemme. – – Voi kuinka sinua vihasin, vaikka alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. 

Sisko:

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisältä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

– – Minä en koskaan aiemmin halunnut, että mitään näistä jäisi kenenkään luettavaksi, mutta sinua olen kantanut aina mukanani, sinulle olen puhunut aina.

Ja nyt, hyvä lukijani, pyrin kaikin tavoin kuittaamaan lukukokemukseni kieli keskellä suuta, jotten pilaisi sinulta Lempin arvoituksia.

Romaanin rakenne on hieno. Prologi läimäyttää jännitteisen tilanteen päin näköä, käännekohdan, jonka täysi merkitys ratkeaa vasta lopussa.  Lisäksi alun niukat kirjeet paljastavat pari faktaa. Jo lähtölaukauksen kieli ja kerronta virittävät odottamaan, että jotain erikoista on ilmassa, jokin väreilevä pelko ja toivo.

Ensin äänessä on Lempin mies, parikymppinen Viljami paluumatkalla sotilassairaalasta kesällä 1945 kotitalolleen, joka on säilynyt Lapin sodasta palamatta. Seuraavaksi kertoo Viljamin ja Lempin aputyttö Elli, ja lopuksi vuosikymmeniä myöhemmin menneitä antautuu muistelemaan Lempin sisar, jo ikääntynyt leidi. Kolme peräkkäistä kerrontavuoroa käy lukijan päässä vuoropuhelua antaen ristikkäisiä selityksiä, tarjoten yllätyksiä ja lisäten kysymyksiä henkilöiden vaiheista.

Onnistunut oivallus on se, että kertomisen tapahtuma-ajat poikkeavat toisistaan. Pidän siitä, että Siskon osuus päättää romaanin. Hänessä on jäyhää jälkiviisautta: tiukasti tilittävä hahmo tarjoaa liukuvan ja pitkän aikaperspektiivin tarinaan. Hän saa myös kunnian tuoda tarinaan omia aineksia ja selityksiä.

Tunnustan, että alussa hieman vieroksuin lemmensairaan Viljamin voivottelua, mutta ymmärrän sen koko traagisuuden vasta luettuani Ellin ja Siskon osuudet. Se on juuri taitavan rinnakkaiskerronnan ansiota: asiat avautuvat vähitellen ja näyttävät kasvojen toisesta puolesta arvaamattomia osia tai vahvistavat epäilyjä. Katkeroituneen Ellin välivalitusvirsi on sekin tarpeellinen –  korventava syrjästäkatsojan tarina, silti tapahtumien kulminaatio.

En meinaa malttaa lopettaa vatvontaani Lempistä. Kun mietin kirjaa, putkahtaa koko ajan mieleeni kerrontaan liittyviä ratkaisuja tai kielen ja kuvauksen osuvia, kauniita kohtia. Lapin luonto myötäilee, aika tuntuu vahvana. Lapin sodan saksalaiskaudesta näkyy siivu ja romansseista kääntöpuolet. Ja iloitsen, että Rytisalolla on oma tyylinsä – ei ole esimerkiksi tarvetta kaveerata Katja Ketun ronskia lappilausuntaa (ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta se on Kettua).

Tiivistän: Lempi lumosi.

– – –
Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
romaani
234 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja julkaistaan 30/2016.

En ole uskaltautunut muiden lukijoiden kokemukseen vielä kurkistaa, mutta tiedän, että juttuja on jo ilmestynyt, ainakin julkaisijoita ovat Kaikki päivät tulevat, Kirjojen keskellä, Lumiomena ja Sinisen linnan kirjasto.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2016 · 12:12 pm

Dekkarivinkit kesälle 2016

img_3223Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa kesälukemistovinkkaukseeni – toistoa ei voi välttää.

Dekkareita luen ajanvietteeksi, mutta suosikkejani ovat yleensa jännärit, joissa on kiehtovia henkilöhahmoja. Huomaan sarjakirjojen viehättävän, sillä niissä päähenkilöt syventyvät: seuraan heidän kehitystään. Parhaimpia ovat dekkarit, joilla on annettavaa kielellisesti ja kerronnallisesti. Pelkkä juoni ei minulle riitä. Plussaa on yhteiskunnallinen näkemys, joka siilautuu tekstistä saarnaamatta mutta paljastavana.

Fiminauha kohtalon käsissäFlavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) kertoo joulumyräkästä ja poikkeuksellisen vilkkaasta seuraelämästä konkurssin partaalla pyristelevässä kartanossa. Flavia on virkeässä vedossa kemistikokeiluissaan ja päättelyketjuissaan. Kerrassaan viihdyttävää.

Metro2Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa Tyttö ja seinä (tammi 2016) Metro vie jääräpäisesti päätökseen sen, mikä alkoi ja jatkui osissa Tyttö ja pommi (2014) sekä Tyttö ja rotta (2015). Tuloksena on rajua menoa, jossa on romanttinen alavire. Graffitikulttuurikuvauksiin kätkeytyy myös yhteiskunta-asiaa.

Kenenkään ei pitänyt tietääRenee Knightin esikoisdekkari Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava 2016) pyöräytti dekkarikevätkauden kiihkeästi käyntiin. Kuvittelen olevani kouliintunut dekkarilukija, mutta Knight onnistuu yllättämään ja jujuttamaan juonenkuljetuksella. Pidän kirjan henkilökuvauksesta, joka antaa liikkumatilaa lukijan kuvittelulle. Kuvatut kohtalot jättävät jälkiä, kirjan teho ei perustunut vain rikosten paljastumiseen vaan jälkivaikutuksiin. Salaisuuksilla, väärinymmärryksillä, vihalla ja häpeällä on pitkät jäljet.

CamilleAlex (2015) aloitti ja Camille (Minerva Crime 2016) lopetti Pierre Lemaitren dekkaritrilogian suomennokset. Duo toimii tehokkaasti. Camille on pikkuruinen etsivämies, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa. Vaikka poliisiporukan asetelmissa on monessa dekkarissa tutuksi tulleita asetelmia ja jännitteitä, Lemaitre on ammattimies kertomaan henkilöiden sisäisestä elämästä ja ihmissuhteiden kiemuroista. Camillen alun pahoinpitelymeno meinasi hyydyttää lukemiseni, mutta onneksi en jättänyt kesken. Poliisiromaani yllättää käänteillään ja kouraisee henkilökohtaloillaan.

Hyisiä aikojaFred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Komisario Adamsberg on ehkä entistä hämärämmässä henkisessä tilassa, mutta yhtä kiehtova kuin ennenkin. Mytologian ja menneen paino harteillaan hän sekoittaa koko ryhmänsä. Kahdeksatta osaa odotellessa.

Dekkarivikolla julkaisin jutut myös Karin Erlandssonin, Kati Hiekkapellon, Donna Leonin ja Dolores Redondon uusimmista dekkareista. Kesälukupinossa odottavat  Jussi Adler-Olssenin, Virpi Hämeen-Anttilan, Håkan Nesserin ja Vera Valan uusimmat sekä jokunen esikoisuutuus.

Dekkariviikon emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Siellä on linkit viikkoon osallistuneisiin blogeihin.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , ,