Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattoufin sarjakuvaromaani Tulevaisuuden arabi (WSOY 2015) on aloitus omaelämäkerrallisesta sarjasta, jota on tulossa kolme osaa lisää. Ensimmäisen osan alaotsikko on kuvaavasti Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980). Riad on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika. Isä väittelee Ranskassa historiasta  ja hakee sen jälkeen yliopistotöitä arabimaista. Reissaaminen alkaa Gaddafin Libyasta, kun Riad on kaksivuotias, ja pari vuotta sen jälkeen perhe siirtyy Syyriaan. Välillä käydään sukuloimassa äidinäidin luona Bretagnessa.

Sarjakuva onnistuu hienosti yhdistämään poliittishistoriallisia faktatietoja ja Riadin perheen vaiheita. Myös lapsen kokemus välittyy hyvin, etenkin paikoista ja ihmisistä jää voimakkaat hajumuistot. Aluksi valkotukkaista pikkupoikaa ihaillaan, iloisessa isässä on sankariainesta ja äiti on tyyni hoivaaja. Äiti pysyy tyynenä, vaikka entistä väsyneempänä, mutta pikkuveljen synnyttyä ihailun kohde muuttuu ja isästä erottuu yhä enemmän onttoja kohtia.

Isä on Ranskassa eurooppalaistyylinen maailmanmies mutta arabikulttuureissa hänestä tunkee kasvuympäristönsa ennakkoluuloja ja toimintatapoja. Hän on mies talossa ja kohkaa yksioikoisesti, sivu sivulta yksioikoisemmin. Kummastuttaa Riadin ranskalaisäidin laahautuminen miehensä mukana masentavista olosuhteista toiseen. Kummastuttaa arabiäitien poika- ja vääryyssuosiminen.

Arabikulttuureista annettu kuva ei ole mukavaa katsottavaa. Ideologinen sumutus on räikeää ja eriarvoisuus eri kulttuurien/uskontosuuntien ja sukupuolien välillä sovittamatonta. Eniten minua järkyttää väkivaltaisuuden suvaitseminen ja siihen kannustaminen. Kiusaaminen ja syrjintä on sallittua, jopa toivottavaa.

Olen lamaantunut ja toivoton: onko mitään konstia, että muslimien keskinäinen kahinointi sekä eriuskoisten ja naisten halveksunta kääntyisi suvaitsevaksi ja erilaisuuden sallivaksi? (Onko mitään konstia, että länsimaiset suvaitsemattomat oppivat hyväksymään tasa-arvoisesti moninaisuutta?) Ei taida olla Sattoufin sarjakuvamaailmassa. Aluksi Riadin isä julistaa vallankumousta, jossa koulutuksella ja valistuksella parannetaan (arabi)maailma, mutta kirjan lopussa isää vain naurattaa moinen mahdollisuus/mahdottomuus.

– Minä kannatan vapautta mutta… Kansojen pitää saada valita. Länsimaalaiset haluaisivat, että koko maailma toimisi heidän tavallaan… Vain siksi, että he ovat vahvimpia. Mutta se on vain väliaikaista. Jonain päivänä minä teen vallankaappauksen.. Ja ammun kaikki. HIH HIH.

Herää kysymyksiä: Miten autenttinen sarjakuvan antama kuva on? Miten lähellä totta ovat sarjakuvan henkilöt? Onko tekijällä takana poliittinen tai henkilökohtainen agenda? Niin tai näin, Charlie Hebdo -pilalehtiporukoissa pyörinyt ja isänsä kanssa välirikkoon joutunut Sattouf provosoi pohtimaan.

Haluan arvostaa kaikkia kulttuureita ja uskontoja, yhä haluan. En vain kestä sitä, että joka puolella maailmaa lietsotaan oikeutusta vahingoittaa ja alistaa muita. Näin väkevästi kirjan sisältö syöksyy päälleni, että sanon sarjakuvanvisuaalisuudesta vain sen, että kerrassaan hienosti se myötäilee tarinaa yksinkertaisin mutta tehokkain keinoin: väri muuttuu kulttuurin vaihduttua, ja muutama muu tehosteväri tietyissä tilanteissa säväyttää. Piirrosjälki on karikatyyrimaista, silti ilmeikästä ja selkeää.

Juuri ennen Tulevaisuuden arabia luin Pertti Jarlan omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Jäätävä spede (Like 2015). Se on oivaltavan humoristinen kertomus hömelön pikkupojan kasvusta pikkupaikkakunnalla ja yhä vain hömelön nuorukaisen vaelluksesta pääkaupunkiin ja miehen elämän kokemuksiin. Jarlan sarjakuvakertomukset ovat novellistisia ja hilpeitä makupaloja. Lukujärjestykseni vuoksi ne jäävät ohimeneviksi pilakuviksi, sillä Sattoufin kulttuuripläjäys painaa asiallaan. Pikku-Pertin pulmia kun vertaa Riadin kasvuympäristökipuihin – no joo.

– – –
Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980)
suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2015
sarjakuvaromaani
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.