Samuel on kuollut. Kuka hän oli ja miksi hän kuoli? Sitä etsitään Jonas Hassen Khemirin romaanissa Kaikki mitä en muista (Johonny Kniga 2016). Henkilöhaun ohella romaani kertoo paljon yhteiskunnasta, esimerkiksi kahden kulttuurin nuorista aikuisista ja oleskelulupaa hakevista. Romaanilla on myös asiaa ystävyydestä ja rakkaudesta, kokemushamuilusta, omasta edusta ja pettymyksistä.
Kertoja on kirjailija, joka haastattelee Samuelin tunteneita. Kerrontakokonaisuus on tilkkutäkki, jossa on pieninä palasina lähinnä Samuelin ystävien ja entisen tyttöystävän sanomisia. Lisäsävyjä välittyy myös välttelevältä äidiltä ja muistisairaalta isoäidiltä. Keskeinen ominaispiirre on haastatteluosuuksien nimetön vuorottelu. Juttutilkut ovat erikokoisia, vivahteet vaihtelevia – yhtenäistä peittoa ei tästä synny eikä ole tarkoituskaan.
”Nostalgia siis. Liittyykö se jotenkin tuskaan?”
”Joo. Tyyliin tuskaan siitä, ettei koskaan enää voi palata.”
”Mutta ainahan voi palata. Voi muistella.”
Samuel valitteli huonoa muistiaan ja jo nuoresta kirjasi kokemuksiaan muistikirjoihin. Romaani on sen sijaan muiden muistikirja Samuelista, mutta enemmän se kertoo kertojista ja siitä, miten eri tavalla jokainen muistaa, tuntee ja tulkitsee. Jokaisen muistelijan pyrkimykset ja motiivit muistaa tai unohtaa eroavat toisistaan, ja jokaisella on oma eletty elämä, johon valinnat ja tulkinnat tukeutuvat. Yhtään tai yhtä ehjää kuvaa ei voi kenestäkään saada – sen luen jonkinlaiseksi kirjan sanomaksi. Romaanin haastattelijallekin, ”kirjailijalle”, Samuel vaikuttaa olevan peitetarina jostain kohdehenkilöä läheisemmästä menetyksestä.
Yritän kirjoittaa siitä, mutta se ei onnistu, en voi kirjoittaa, en nyt, on liian aikaista. Liian aikaista? On liian myöhäistä, milloin tajuat, että on liian myöhäistä?
Etenkin romaani pistää minut miettimään, mitä jäljelle jää. Lopulta muistikirjat ovat hyödyttömiä, kun kuolee tai on muistisairas. Jään hieman ahtaisiin ja ahdistuneisiinkin tunnelmiin. Kirja kuvastaa minuuden ja muistojen sirpaleisuutta, elämän katoavaa lyhyyttä – kesti se miten kauan tahansa – ja kokemusten häviävää individualistisuutta.
Todenoloisuus vakuuttaa. Alakulo valtaa minut. Koen pettyneeni, en kirjaan vaan ihmisiin. Romaani läiskäisee silmilleni elämän ja ihmisten häilyvyyden, ja olen päätyä toivottomuuteen.
Valehtelevat. Kaikki valehtelevat.
Kun hoksasin kerronnan jujun, aloin pitää sitä ainoana oikeana tähän kirjaan. Yleensä henkilövetoisuus viehättää minua, mutta Khmeirin romaanissa henkilöistä en saa otetta, ja sekin sopii, minuuden arvoitus saa jäädä sellaiseksi. Taitavaa on. En silti usko, että Kaikki se mitä en muista säilyy mielessäni unohtumattomana, mutta vaivaavasti siitä välähtelee ihmiselon kaleidoskooppikuvia.
Oman erikoishehkun tarjosi kirjan lukutilanne. Luin Kaikki se mitä en muista Tukholmassa. Kaupungilla vaellellessani tuumailin, miten mahdollisen maailman Samuel lähipiireineen on samoilla seuduilla kulkenut. Olin jopa närkästynyt Samuelin rakkaan Laiden Tukholma-kuvauksesta (alla), sillä minulle (suomalaisturistille) maaliskuun auringossa säteillyt kaunis keskusta näyttäytyi metropolina, jolla on historia ja tulevaisuus.
Klassinen ruotsalainen kevätaurinko paistoi. Kylmä ja kirkas valo, joka loi harhan lämmöstä, kun sitä katseli ikkunan takaa. – – Miten saatoin olla vapaaehtoisesti matkalla siihen rotankoloon? – – Ajattelin mitä tahansa maailman kolkkaa, joka ei ollut se herttainen kaupunkipahanen. Ei sellainen onneton mesta, jossa oli pari keskiaikaista taloa ja parakilta näyttävä linna ja kolme onnetonta metrolinjaa ja teollisuusalueiden ympäröimä keskusta.
Ei siis Tukholma noin, vaan näin:
– – –
Jonas Hassen Khemiri
Kaikki se mitä en muista
Allt jag inte minns
Suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2016
Ruotsissa August-palkinto 2015
290 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Arja, Nanna, Omppu, Leena Lumi, Lumiomena ja Lukutoukka.
Sarjakuva – vai ovatko nämä lähinnä yksittäisiä yhden sivun pilakuvia – on osuva tapa kiteyttää oivallus. Vähäeleinen piirrostyyli tukee sanottavaa: yksi tilanne, tunne ja ilmiö osuvat muutamalla viivalla maaliin. Yksinkertaisesta pallopäätyypistä saa ihmeen paljon irti. Pidän siitä, että värejä käytetään harkiten. Silloin kun mustan ja valkoisen lisäksi on muuta väriä, ilme kirkastuu.
– – –
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 