Lukemisen ja kirjoittamisen vaikeus (luki-vaikeus) hankaloittaa tekstimaailmassa toimimista. Se voi tehdä lukemisesta hidasta, vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä tai haitata tekstin muistamista. Kirjoittaminen voi takkuilla monin tavoin: tekstiä ei synny, asioiden kuvaus jää niukaksi, tulee virheitä ja epäloogisuuksia. Jokaisella lukivaikeuksisella haitta ilmenee yksilöllisesti. Arvioidaan, että noin viidellä prosentilla suomalaisista lukivaikeus on vaikea, muuten arviot yleisyydestä vaihtelevat 6 – 20 %:n huitteilla.
Sulkeeko kaunokirjallisuus henkilögalleriasta pois hahmot, joille lukeminen on vaikeaa? En ole huomannut, että oppimisvaikeushenkilöitä vilisisi romaanien sivuilla, mutta tänä kesänä olen tavannut neljässä kirjassa lukivaikeushahmon. Niiden välityksellä saa kokemuksen, millaisia tunteita osaamattomuus tuottaa ja mitä seurauksia sillä voi olla. Kaunokirjallisuuden voima on kuvata inhimillisiä kokemuksia, muotoilla niitä lukijan eläydyttäväksi.
Useita vuosia sitten tanskalaisessa tutkimuksessa päädyttiin siihen, että valtaosalla vangeista on oppimisvaikeuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita suoraviivaisesti sitä, että lukivaikeus johtaa rikoksiin. Joillekin silti tilastojen mukaan niin käy. Kesän kolmessa dekkarissa oppimisvaikeudet vaikuttavat merkittävästi rikolliseen elämänkulkuun.
Jo Nesbøn Verta lumella. Osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015) kertoo Olavista, joka on älykäs ja oppimiskykyinen. Opiskelu on kuitenkin edellyttänyt äärimmäistä sitkeyttä lukivaikeuden vuoksi. Päiväkirjaa hän pitää sinnikkyyttään ja ajankuluksi.
Mutta en ole varsinainen kynäniekka, teen paljon kirjoitusvirheitä, joudun kirjoittamaan monet kohdat uudestaan.
”Mutta miten voit lukea, jos et… näe sanoja?”
”Näen ne kyllä. Mutta toisinaan näen ne väärin. Joten joudun lukemaan ne uudestaan. – -Mutta joskus näen vain jonkin toisen sanan ja tajuan virheeni vasta paljon myöhemmin. Silloin päähäni muodostunut tarina saattaa olla täysin erilainen. Olen tavallaan saanut kaksi tarinaa yhden hinnalla.”
Olavilla on kykyjensä perusteella kaikki mahdollisuudet pärjätä, mutta kasvuympäristö ja etenkin isän lannistava vaikutus vei muuhun suuntaan. Niin Olavin kuin todellisten ihmisten kohtaloon vaikuttaa etenkin se, miten oppimisen ongelmiin suhtaudutaan.
Jussi Adler-Olsenin dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015) siirrytään 1950-luvulle, jolloin ei köyhän perheen hidasoppinen lapsi ymmärrystä kerännyt. Pieni tyttö tuomitaan heikkolahjaiseksi, ja sellaisia tyttöjä ja nuoria naisia kohdellaan monin tavoin huonosti. Tapaus 64 on esimerkki siitä, miten törkeä suhtautuminen ja hyväksikäyttö voi ääritilanteessa johtaa kostoon. Älykkyyttä ei sen suunnitelmallisuudesta puutu. Romaanissa on osuva kohta siitä, miten vaistonvaraisesti voi tietää kompensoivat keinot oppia – jos ympäristö sitä tukee.
Nete tiesi hyvin, että elämässä oli paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Paikannimet ja historia ja tavalliset asiat olivat sellaisia. Koska kirjaimet ja numerot tuottivat hänelle niin paljon vaikeuksia, oli pakko oppia korvakuulolta, mutta Nete ei ollut vielä tavannut elämässään kovinkaan monta ihmistä, jota olisi kannattanut kuunnella.
Tapaus 64 kertoo myös siitä, että itsetunnoltaan nujerrettu voi nousta vielä aikuisena opiskelemaan menestyksellisesti, jos jostain löytyy edes yksi kannustava, kehuva ja osaamisen osoittava kanssaihminen. Leimaamisen ja kaltoinkohtelun arpia voi silti olla mahdotonta koskaan peittää.
Saul Blackin Tappamisen lyhyt oppimäärä (suom. Elina Koskelin, Like 2015, ilmestyy 20.8.2015) kertoo sarjamurhaaja Xanderista. Nyt en voi välttää juonipaljastusta: Leon/Xanderin vaikeudet oppia lukemaan ovat perusta kaikelle kamaluudelle, mitä romaanissa saamme lukea. Pojan isoäiti haukkuu lasta ja päätyy äärimmäiseen opetusmetodiin, jotta aakkoset painuisivat lapsen päähän. Lapsena koettu rankaisuväkivalta on pahinta laatua. Pelko, nöyryytys ja kipu tekevät oppimisesta mahdotonta.
Leon tiesi, että touhu oli toivotonta. Kirjaimet ja niiden nimet erottuivat hänen sisällään. Mustat viivat, jotka muodostivat kirjaimet, erkanivat toisistaan ja pyörivät hitaasti, muodostivat uusia muotoja, hajosivat jälleen.
Nämä kaikki kolme esimerkkihenkilöä ovat siten samankaltaisia, että ympäristön suhtautuminen oppimisen vaikeuksiin määrää suunnan, minne henkilöt kääntyvät. Tyhmäksi ja osaamattomaksi haukkuminen vie itsetunnon ja kyvyn yrittää. Näin kapenee tila, jossa voi toteuttaa pätevyyttään.
Linda Olssonin Kun mustarastas laulaa (Otava 2015) on ihmissuhderomaani, jonka yksi päähenkilöistä ei kykene ilmaisemaan omia ajatuksiaan kirjallisesti. Lukeminenkin on tuskaa.
Jotkut ihmiset lukivat nautinnokseen. Sitä hän ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hänelle lukeminen oli kauhean kovaa työtä. Niin vaivalloista, että hän koitti välttää sitä tyystin. Lukeminen liittyi asioihin, jotka hän oli yrittänyt jättää taakseen. Ikäviin muistoihin koulusta. Jo pelkkä sana: lukihäiriö.
Oli tuskallista yrittää ymmärtää kirjaimia ja muodostaa niistä sanoja kirjain kerrallaan, sana kerrallaan. Tuntui melkein kuin terävät, mustat merkit kirjansivulla olisivat työntyneet hänen päähänsä vailla mitään asiayhteyttä ja järjestystä. Kuin ne olisivat tanssineet siellä pilkallisen tavoittamattomina.
Elias on nyt paras esimerkki siitä, miten lukivaikeus ei ole este edetä tai pärjätä. Vaikeuksiin tulee löytää vahvistavia tai kompensoivia keinoja. Eliaksen selviytymiskeino on ollut kuvallinen ilmaisutapa – hän on sarjakuvataiteilija – ja myös hidasta lukemista hän tehostaa kuvin. ”Hän katsoi kuvaa ja tajusi korvanneensa ’kirjoittaa’-sanan ’piirtää’-sanalla.” Eilaksella on lisäksi naapuri, joka tukee ja kannustaa.
Ymmärtääkseni hän ei vain pysty ilmaisemaan itseään kirjoittamalla. niinpä hän piirtää ja maalaa ajatuksiaan ja mietteitään. Kun ymmärsin tilanteen, me aloimme jakaa lukuelämyksiä monella tapaa. Minä tulkitsen kirjat hänelle. En lue niitä sellaisenaan, vaan kerron tarinan sellaisena kuin sen muistan. Luulen että hän pitää siitä.
Lukivaikeuksinen on yhtä älykäs kuin muutkin ja hänellä on omat erityiset lahjakkuutensa. Ne on etsittävä ja löydettävä. Vaikeudet lukemisen ja/tai kirjoittamisen osa-alueilla ei ole este, joskus hidaste. Oleellista on se, että että ympäristö ei pidä niitä ylittämättömiä ja että niiden haittoja vähennetään erilaisilla vaihtoehtoisilla tavoilla.
Verta lumella -dekkarissa Olav kertoo kolme lukivaikeuteen vaikuttavaa tosiasiaa:
Isälläni oli tapana sanoa, että minä opiskelin tullakseni idiootiksi. Veikkaan, että hänellä oli samanlaisia ongelmia lukemisessa ja kirjoittamisessa kuin minullakin, erona oli vain se, että hän oli antanut periksi.
Tutkimusten mukaan vähintään puolella lukivaikeus on perinnöllistä. Sitä ei pidä kiistää, että vaikeuksien kanssa eläminen edellyttää periksiantamattomuutta. Kaikkiin lisäksi vaikuttaa se, miten kannustava tai kannustamaton ympäristö on. Etenkin se, että vierellä on ihmisiä, jotka osoittavat lapsen, nuoren ja aikuisen pätevyyden, arvon ja mahdollisuudet, on merkityksellistä. On ongelmia tai ei, ihminen kukoistaa toisten uskon, luottamuksen ja hyväksymisen valossa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 