Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”
”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)
Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne. Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.
No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.
Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.
Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 