Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.
Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.
Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:
Kristat ja muut Kristiinan johdannaiset: hyvää nimipäivää naistenviikon päätteeksi! Merkkipäiväänne olen valinnut Krista Launosen kirjan Kuvankauniit ja kuolleet (Deadline Kustannus 2025). Se saattaa juhlaan ja arkeen langettaa varjon johtuen siitä, että jos olet nuori, kaunis ja viattoman oloinen valkoinen tyttö tai nainen, olet potentiaalinen ideaaliuhri.
Launonen esittelee ja pohtii kirjassaan, miten media ja taide käsittelee henkirikosten naisuhreja. Tilastollisesti miehet joutuvat useimmiten uhriksi, mutta mediassa on perinteisesti tilaa saaneet naisuhrit, jotka ovat nuoria ja kauniita, taustaltaan puhtoisia ja valkoisia. Launonen on valinnut tietokirjaansa muutaman esimerkin pääosin selvittämättömistä tapauksista, joista suomalaisille tutuin on 1950-luvulla suohaudasta löydetty Kyllikki. Launonen haluaa myös murtaa sitä, että vain valkoinen, viaton neito kiinnostaa yleisöä ja poliisia, ja siksi mukana tarkastelussa on musta prostituoitu ja transnainen.
•
Ideaaliuhrien tarkastelun Launonen aloittaa Seineen hukkuneesta pariisilaisesta Annesta, jonka kipsattua kuolinnaamiokuvaa myytiin 1880-luvulla. Sellainen löytyy jopa Akseli Gallen Kallelan kotimuseosta. Annen avulla kirjassa tuodaan esille etenkin 1800-luvun taide, jossa hekumoitiin raukeilla naiskuvilla. Ideaaliuhriin liittyy runsaasti seksualisoitua sukupuolittumista.
”Arjessa naisten fyysistä kyvyttömyyttä, sairaalloista olemusta ja haurautta ihailtiin. Avuttomassa asemassa oleva nainen tarvitsi pelastajan, miehen. Lopulta ihailu meni äärimmäisyyksiin ja kuolleesta naisesta muotoutui paras ja kaunein nainen. Kuolema nähtiin uhrauksena. Kuollut alaston nainen on mahdollisimman avuton ja passiivinen, joten hänestä fantasioitiin ja häntä himottiin. Kuollut nainen ei pystynyt uhkaamaan miehen asemaa.”
•
Anne-tutkimukset tekevät kuitenkin kirjailijalle tepposet, ja se on hienosti hyödynnetty kirjan rakenteellisissa ratkaisuissa: Annella kirja alkaa ja loppuu niin, että Anne-yllätykset saadaan kurottua kasaan. Pikantti yksityiskohta on, että salaperäisen Annen kasvokuva on ollut esikuva ensiapukurssien Anne-nukelle.
Launonen yhdistää tietokirjassa esseemäisesti faktoja, tutkimukseensa kuuluvien vaiheiden dokumentointia matkoineen, arkistoineen ja museoineen sekä omakohtaista. Kirjailijan parantumaton sairaus varjostaa häntä, ja lisäksi kirjan löytöretki ideaaliuhreihin sisältää kirjailijan nuoruusmuistoja, jolloin hän olisi voinut olla ideaaliuhri, etenkin Lontoon opiskeluvuodet korostuvat. Avoin henkilökohtaisuus tuo kirjaan jutustelevaa tunnelmaa. Jotkut kirjailijan tulkinnat tuntuvat liian lennokkailta, mutta hänellä on kaikki vapaus sellaisia esittää.
•
Launonen sivuaa kirjassaan viihdeteollisuutta, joka hyödyntää ideaaliuhreja ja selvittämättömiä rikoksia:
”Ideaaliuhrien suosioon liittyy se, että rikokset ja katoamiset ovat usein mysteerejä. Podcasteissa, kirjoissa, artikkeleissa ja sosiaalisessa mediassa pohditaan, minne nuori nainen katosi tai kuka hänet tappoi. Mysteerit ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Selvittämätön rikos rassaa mieltä. Syntyy tarve ratkaista mysteeri ja tietää, mitä tapahtui, kuka tekijä oli ja mikä oli hänen motiivinsa. Kun murha on yhä ratkaisematta, se motivoi kaivamaan esiin uusia johtolankoja, penkomaan vanhoja arkistoja ja spekuloimaan. Onhan mahdollista vielä ratkaista mysteeri.”
Itse en ole kiinnostunut tippaakaan true crimestä, jonka menestystä hieman ihmettelen, mutta toisaalta minulla ei ole sellaiseen varaa: luen melko paljon dekkareita sekä katson tv:n rikossarjoja. Kyllähän niissä(kin) on melko yliedustettuna nuori nainen, usein valkoihoinen ja myös monesti seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Siksikin Launosen kirja toimii pysäyttävänä sivutuotteena rikosviihteen kuluttajille: pistää miettimään todellisuuden ja fiktion suhdetta, rajoja ja taustoja.
Välillä minua puistattaa rikosten viihteellistäminen, ja pidän dekkaritaukoja. Ymmärrän, miten tosielämän väkivaltarikokset ovat äärimmäisen kaukana ajanvietteestä – nehän tuhoavat uhrin lisäksi laajalti lähipiirin elämän. Silti tapan aikaani rikosviihteen seurassa, haen arkeen etäännytettyä fiktiojännitystä (ks. naistenviikkopostaukseni 19.7.) Launosen kirja saa pohtimaan sitä.
•
Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet. Näin luotiin täydellinen uhri, Deadline Kustannus oy 2025. Osin luin (154 sivua), osin kuuntelin (7 tuntia 18 minuuttia, lukija Henna-Maija Alitalo) BookBeatissa.
Niin lääkäri huutaa salissa. Näin minä kuvittelen. Lääkäri on koulutettu ihminen, auktoriteetti. On sanomatta selvää, että hän on mies.
Minä sain kuusi pistettä.
Meidän täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin.”
Käynnistin juttuni Soili Pohjalaisen romaanin Perätilassa (Atena 2025) alkukappaleella. Siinä syntyvät sekä rosoisenraikkaan perheromaanin kertoja että yksi perheen lentävistä lauseista. Ja mikä tekee perheestä perheen ihmisten lisäksi? No, lauseet, jotka ovat syntyneet jossain merkittävässä tilanteessa ja joita toistetaan, kun palautetaan tunneyhteys, muistutetaan yhteisestä jaettavasta ja liimataan perheenjäseniä tilannekomiikalla.
Kuuntelin Pirjo Heikkilän lukeman Perätilassa, enkä voinut jättää sitä kesken. Kirjan lyhyys sopi ahmintaan, ja kyllä kompaktius on eduksi koko kirjalle: napakka, iskevä tyyli tehoaa. Ja tärkeintä: sisältö viehättää – naurattaa ja vähän itkettääkin.
•
Ja jopas konstailematon ydinperhekuvaus pirskahtelee ja ydinperhe porskuttaa polvesta toiseen! Kertojan vanhemmat kulkevat yhä yksissä, ja äiti jaksaa vielä viksata itseään; kertoja on kimpassa aikuisten lastensa isän kanssa, ja kertojan tytär vakiintuu varhain ja odottaa esikoistaan. Kertojan mielessä käväisevät lisäksi usein omat isovanhemmat.
Kertojasta on tulossa isoäiti, ja jatkuvuuden ihme välittyy kirjaan – myös tyttären ennakoitu perätilasynnystys. Kirja etenee näennäisen kronologisesti mutta poukkoilee ilmavasti muistoissa ja tulevaisuuden peloissa. Kertoja kahlaa perhevaiheita, nappaa sieltä maukasta naposteltavaa kaikille jaettavaksi. Ja tämä lähelle nähty – kenties ihan autofiktio – on kertojalle myös keino selättää kirjoituskammo.
•
Romaani on viihdyttävä ja terävä tutkinta perhesuhteista ja tunnetaakoista. Vaikka kirja ei tunkeudu syvällisyyksiin, siinä psykologis-pedagoginen pohjavire pulputtaa pintaan kuplia siitä, mitä edeltävät polvet siirtävät jälkikasvulle ja miten ne voi poksauttaa. Kertojan huoli ja hyörintä omien virheiden vatvonnassa on samastuttavaa, ja jopa kadehdittavaa on se, miten luontevasti se siirtyy kaunokirjallisuudeksi.
Kerta kaikkiaan Perätilassa kuuluu naistenviikoille ja sopii kaikille viikoille.
Luen (tai kuuntelen) verrattaen vähän scifiä enkä ole ihan sinut lajin kanssa. Aikamatkailen kirjojen kera kyllä mieluusti menneisyyteen, mutta tulevaisuuden fantasiat kummasti etäännyttävät. Annoin silti avoimen mahdollisuuden Emily St. John Mandelin romaanille Rauhallisuuden meri (Tammi 2025) – alkaahan se 1900-luvun alusta.
Romaani käynnistyy konservatiivisen brittiperheen illallisilta, jossa nuori aatelisherra sanailee siten, että perhe passittaa nuorukaisen Kanadaan. Romaanin alku lupaa paljon: kerronnan elävyys herättää kiinnostuksen Edwin haahuiluun Kanadassa. Hänen osuutensa tosin päättyy melko nopeasti outoon kokemukseen vaahteran varjossa.
Edwardin kokemus sitoo yhteen romaanin monet muut episodit eri vuosisadoilta, myös 2200- ja 2400-luvuilta. Meidän aikojamme lähellä olevat episodit kytkevät romaanin myös St. John Mandelin aiempiin romaaneihin, eritoten Lasihotelliin. Minua kutkuttavat kirjailijat, jotka kierrättävät eri romaaneidensa henkilöitä, esimerkiksi Elizabeth Strout ja Pierre Lemaitre. Sellainen tarjoaa tasoja ja näkökulmia juoneen ja tarinaan. Konsti on samalla kuitenkin sellainen, että lukija, joka ei voi tunnistaa viittauksia aiempien romaanien henkilöihin, saa kuitenkin eheän romaanikokemuksen.
•
Hienoiseksi ongelmaksi minulle muodustuu Rauhallisuuden meri –romaanintulevaisuuden vuosisadat, miljööt ja teknologia. Romaanin tulevaisuudessa on siirtokuntia kuussa ja muualla avaruudessa. Osin kuvitelma tulevasta tuntuu uskottavalta, osin ei. En esimerkiksi saa kiinni yhteiskuntarakenteesta.
Avaruuselämässä tapahtuu myös tämän ajan toimintaa kuten kirjojen kirjoittamista ja kirjailijoiden kirjakiertueita. Olen valitettavan skeptinen kirjamuodon ja -kiinnostuksen säilymisestä 2200-luvulla, mutta kyseinen olkoon oma ongelmani.
•
Ihminen on sen sijaan romaanissa tunnistettava nyt ja tulevaisuudessa: poloiset ovat erehtyväisiä, pandemioiden uhkaamia ja sattumien saattelemia. Vai ovatko sattumat jonkun ulkopuolisen vaikutusta?
Mielenkiintoista on romaanin aikamatkailu ja sen etiikka. Romaanissa tulevaisuudesta tupsahtava tulija ei saa vaikuttaa sen ajan tapahtumiin, joihin hän siirtyy. Malttaako romaanin aikamatkailija tulevaisuudesta olla niin toimimatta? Se selviää vivahteikkaasti kerrotusta ja suomeksi käännetystä romaanista.
Rauhallisuuden meri ei leimallisesti ole naistenviikkokirja niin, että siinä olisi korostetusti naisasiaa. Se on naisoletetun kirjailijan romaani, jossa on ihmisasiaa ja mielikuvitusta.
•
Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2025, äänikirjana 6 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Putkonen-Örn. Kuuntelin BookBeatissa.
Keskikesäiseen tapaan tänään 21.7. on monen naisen nimipäivä, siis onnittelut Johanna, Hanna, Jenni (ja Jenny), Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna! Näitä etunimiä löytyy myös monilta kirjailijoilta.
Kolmen kirjailijan valinta tämänpäiväiseen postaukseen perustuu yksinomaan siihen, miten kaunokirjallisuus on moninaista ja vaihtelevaa. Esittelyiden kolme romaania voivat sopia sekalukijan valikoimaan tai jakaa lukijakuntaa makumieltymysten suhteen, sillä tarjolla on saksalaista vakavaa proosaa, tunnekylläinen romaani ja kotimaisen historiallisen romaanisarjan aloitusosa.
Jenny Erpenbeck: Kairos
Jenny Erpenbeckin romaanin Kairos (Tammi 2025) alussa selviää, että romaanin nimi juontaa juurensa antiikin onnellisten hetkien jumalaan. Ernbeckin romaani tuottaa laatuproosan lukijoille onnellisuuden hetkiä siten, että kirjan tylyntiukan kerronnan taitoa alkaa arvostaa, siten se onnellistaa. Sen sijaan romaanin henkilöiden onnellisuuden hetket ja niiden kääntöpuolet saavat kaipaamaan tätä nimettyä antiikin hiipparia, Kairosta.
Itäberliiniläiset Katharina ja Hans rakastuvat silmäiltyään toisiaan bussissa. Hans lähentelee jo iältään kuuttakymppiä, mutta Katharina on täyttänyt vasta 19 vuotta. Hans on naimisissa ja teinipojan isä, mutta se ei estä muutaman vuoden kestävän suhteen syntymistä ja kypsymistä.
Romaani tallentaa suhteen vaiheet äärimmäisen tarkoin yksityiskohdin kuitenkin niin, että kerronnassa säilyy ilmaa. Näkökulmia ei osoitella, kun ne vaihtuvat, eikä dialogia tallenneta suoraan. Kerronnassa toimii etäännytys, joka oudosti onnistuu vaikuttaa tehokkaammin, kuin jos kuvatuissa tilanteissa ryvettäisiin tuntemuksissa. Kielen tarkkuus lähettää täsmäiskuja, joiden sirpaleet alkavat jäytää lukijaa. Romaani kuvaa viiltävästi vallankäyttöä suhteessa ja valtiotasoisesti.
Romaaniin vaikuttaa ajankohta: 1980- ja 1990-lukujen taite tarkoittaa itäblogin hajoimista ja Saksan yhdistymistä. Harvoin olen lukenut saksalaista romaania, joissa eleettömästi natsi- ja kommunismimenneisyydet kietoutuvat henkilöihin muurin murtumisen alla ja miten DDR:n hajoaminen koskee henkilökohtaisesti – koskee kaikin tavoin. Monisärmäistä, sanoisin.
Päähenkilöiden suhteen eteneminen sadistiseksi tunnustamisen, painostamisen ja taipumisen karuselliksi on kuin stasilaista toimintaa privaattitasolla. Vakuttavaa, harkittua – viileää ja polttavaa yhtäaikaisesti.
Ihan kuin Johanna Elomaan romaani Rosalisa (Otava 2025) olisi tähdätty kansainvälisille viihdemarkkinoille, sillä siinä Gotlannin ja Cronwallin ikiaikaisilla kalliojyrkänteillä tuodaan tunnelmiin dramatiikkaa, salaparäisyyttä ja myös romantiikkaa. Lisäksi Töölöön keskittyvä Helsinki saa sijansa juonessa, joissa tunnepuolella sattuu ja tapahtuu.
Juonen tiivistän siten, että hentoinen, aikuinen nainen Siru kärsii sydänsairaudesta ja saa aivokuolleelta naiselta elämänsä pelastuksen, sydämen. Siru saa elinaikaa vain niin, että joku toinen kuolee, ja se sysää Sirun ns. syviin vesiin. Sirun hämmennystä lisäävät oudot näyt, unet ja tuntemukset, joten juoni kovertaa realismiin yliluonnollisuuksia solujen muistista. Siruun siirtyy sydämen myötä sydämenluovuttajan Alisan elämä, jota Siru selvittää salapoliisin tavoin.
Uskon tunteellisiin arvioituksiin tykästyneiden tempautuvan juonen mukaan. Itse en ollut otollisessa mielentilassa, enkä saanut itseäni uskomaan siirtosydämen menneen elämän taakkaan ja juonikuvion sattumiin, mutta kirja sopi sadepäivän ratoksi.
• Johanna Elomaa: Rosalisa, Otava 2025, 360 sivua. Kustantaja lähetti arvostelukappaleen.
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Kesäkepeään sopii Jenna Kostetin Sinisiipisten saari (Aula & Co 2025), kun tavoitteena on pieni todellisuuspakoinen lukurupeama. 1930-luvun alun Turkuun sijoitettu romaani vie tietyllä tapaan viattomuuden aikaan, vaikka oikeistoradikalismi ja rotuopit vaikuttavat porvarispiirien salonkikeskusteluihin ja käytökseen. Romaani tarkastelee tuon ajan ilmapiirin hengessä nuorten naisten paikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä.
Sukulaisten armoilla elävä Aina Ahlgren yllättää kaikki katoamalla eli pestautumalla perhostutkijan assistentiksi saaristoon. Tähän juonikehikkoon mahtuu sukulaissuhteita, hyönteistutkijoiden yhteisön kesäelämää ja Ainan identiteettikriisi, jossa lojaliteetti riitelee omien intressien ja sydämen äänen kesken. Romanssiakin lukija saa ounastella, sillä Ainaa alkaa kiinnostella mies, joka hautoo monen naistenviihteen teoksista tuttua dilemmaa, eli miestä painaa synkkä salaisuus.
Sadanvuodentakainen Turku ja saariston kimmeltävä kesä tallentuvat mukavasti kirjaan. Kevyen kerronnan alla viriää naisasia- ja yhteiskuntakysymyksiä, mutta fokus pysyy vähitellen vahvistuvan Ainan kokemuksessa ja valinnoissa. Sarjan aloitus tuntuu pohjustukselta mutta kasvattaa odotuksia, mihin Ahlgrenin nuoret naiset alkavat suuntautua. Kuinka pitkälle he pääsevät suvun päivällispöydistä omille poluilleen? Trilogiaa pukkaa!
• Jenna Kostet: Sinisiipisten saari. Osa 1 – Ahlgrenin suvun nuoret naiset, Aula & Co. 2025, 185 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kesääni sulostuttavat ”tavallisten” romaanien ohella dekkarit ja historialliset romaanit. Historiallisuus tarkoittaa aikoja ennen lähivuosikymmeniä, ja eritoten viehättää aikamatka vuosisatojen taa.
Monesti historiallisia romaaneja ryydittää romantiikka, ja jostain syystä siihen liittyy helposti vähättelyä. Loksautettiinhan aikanaan Kaari Utriokin rouvaspornon ja -viihteen lokeroon. Kumma kyllä romaanitaide usein pöyhii rakkauden teemoja, eikä miesten kirjoittamat rakkausromaanit muinaisilta ajoilta saa moista leimaa. Esimerkiksi Mika Waltarin romaaneissa miespäähenkilöt säntäilevät kuin päättömät kanat rakkautensa perässä, ja – kaikella kunnioituksella – ei historiamestarin naiskuva oikein enää kestä päivänvaloa.
•
Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt naiskirjailijoiden monia päteviä historiallisia romaaneita, joissa näkyy nykyajan emansipaatio menneisiin aikoihin saatettuna. Romanssit ja kuuma seksi kuuluvat asiaan myös. Toiset teokset ovat viihteellisempiä kuin toiset.
Keväällä minut iloisesti yllätti Ulla RaskinBlanka, Itämeren tytär (WSOY 2025), jossa on uskottava historiallinen kehys 1600-luvun alkupuolelta osana Blankan kasvutarinaa. Naisen asema porvarispiireissä huipentuu kauppatavarana, jolloin rakkaus jää toissijaiseksi, kun suvun jatkaminen ja varallisuuden kerryttäminen painottuvat.
Raskin romaanin tallinnalainen Blanka naitetaan erinäisten vaiheiden jälkeen lyypekkiläiselle kauppiaalle, mutta morsmaikuin merimatka sulhon luo tekee merirosvomutkan. Merirosvoilu kenties menee romaanissa överiksi, mutta virkistävästi muuten juoni yllättää ja välttää ennalta arvattavuuden. Pisteitä ropisee naistenvälisestä solidaarisuudesta ja naimakaupan laatuvaihtelun sävykkyydestä.
•
•
U. M. Susimetsä on kirjailijanimi, jonka takana kirjoittavat aviopari Ulla ja Marko Susimetsä. Heidän historiallinen viihdetomaaninsa Hämeen linnan Kerttuli käynnistyy vuodesta 1612 ja jatkuu parisen seuraavaa vuotta. Tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnaan ja sen seutuville. Romaanissa käväistään myös Hattulan kirkossa noin 100 vuotta Anneli KannonRottien pyhymys -tapahtumien jälkeen.
Ei ole ihan helppo vetää rajaa, mikä on viihdettä ja mikä ei. Jo totesin rakkaden sopivan vallitsevana teemana kaikenlaiseen kirjallisuuteen, mutta kenties viihteen tunnistaa parhaiten siitä, että teemojen moninaisuus jää kapeaksi ja sivuhenkilöt tyypeiksi. Hämeen linnan Kerttuli –romaanissa rakkaus polttaa nivusissa ja ylittää säätyeroja, mutta niiden vastapainona kytevät vallanhalu ja kateus. Pahat ovat turhan vivahteettomia pahoja, hyvät ajattelevaisia ja oikeamielisiä.
Päähenkilö Kerttuli häärää Hämeen linnassa fatabuuripiikana, ja sitä ennen hän on kokenut kovia kuninkaan miesten ryöstötoimien vuoksi. Usko ja luotto Ruotsin kuninkaan miehiin ei ole suuri, mutta linnaan saapuva vapaaherra Karl Ulvhufvud muuttaa kaiken. Verevä lempi leiskuu, heinänkorret ja untuvapatjan höyhenet pöllyävät. Salasuhdetta säätyeron lisäksi uhkaavat Jumalan sana, hyvät tavat, pahantahtoinen palvelija ja juonitteleva vallasnainen.
Historiallinen tausta tuntuu vakuuttavalta, ja ajan henki huokuu töistä, tavoista, asenteista ja asuinoloista. Valtakunnan tilanne tulee tiettäväksi Karlin sotakokemuksin ja kuninkaan Kustaa II Adolfin määräyksin. Hämäläisen kansan ominaispiirteet näkyvät melko oletuksenomaisina, mutta virkistävästi kansanuskon rippeet elävät Hämeen kansassa. Esimerkiksi helatulet polttavat kuumina, ja Kerttulin keinot hallita elämää uskomiskeinoin on sopiva kansanuskomauste tarinaan. Viihdyin.
•
Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär, WSOY 2025, 375 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli, Karisto 2025, 446 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Vaihtelua jännäreiden perustyyliin saa irlantilaisen Liz Nugentin romaanista Särmikäs Sally Diamond. Siinä rikosasetelmia käännellään asentoihin, jotka yllättävät. Myös tyyli tuulettaa trillerigenreä. Siispä leuhuttelen sillä naistenviikon dekkari-ilmaa, ja uussuunnilta puhaltelevaa tuulta saa alleen myös Patricia G. Bertényin jännäri Rikoksista pahin.
Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond
Särmikäs Sally Diamond (Sitruuna 2025) käynnistyy, kun päähenkilö Sally Diamond polttaa isänsä ruumiin roskana. Selviää, että nelikymppinen Sally olettaa isänsä toivoneen niin; selviää myös, että Sally on lapsena adoptoitu psykiatriperheeseen ja hänen taustansa traumaattisuus on johtanut sosiaaliseen rajoittuneisuuteen.
Mainitsin jo Liz Nugentin loihtiman tuulettavan, psykologisesti purevan tyylin. Siinä yhdistyy tilannekomiikka ja rikollisten tekojen kauheus. Omalaatuisesti tilannekomiikka ei vesitä rikollisten tekojen tuhoavuutta vaan toimii inhimillisenä selviytymiskeinona – lukijalle. Eivät tilannehuumoriväläykset peitä äärimmäistä julmuutta, josta romaani pohjimmiltaan kertoo. Pääteema on perusluottamuksen menetys. Sallyn yritykset tavoittaa luottoa muihin ihmisiin kouraisevat kirjan loppuun asti.
Sosiaalinen taidottomuus saa lukijan Sallyn puolelle, sillä Sallyn vilpittömyys viehättää. Sally sanoo, mitä ajattelee, ja saa aikaan törmäyksiä – välillä myös lämpöä ja iloa. Sallyn toiminta paljastaa henkilöistä hyvä ja huonoja puolia, lisäksi sekä-että-inhimillisyyttä ja silkkaa pahuutta, sillä sitä on.
Juoni rakentuu lähinnä Sallyn nykyhetkestä ja taustasta sekä toisen kertojan muistoista Sallyn äidistä lapsikaappauksen uhrina, myös kaappaajasta. Ne osuudet ovat rankkaa luettavaa: väkivalta ja manipulointi satuttavat. Romaani kertoo myös psykologisesti siitä, minkälainen valta vanhemmilla on, ja aika lohduttomaksi voi vetää sekä kirjan biologisen isän kuin adoptioisän rooli lapsen kehityksen muovaajina. Kauheaa, kuitenkin terävästi kerrottuna kiinnostava lajissaan.
Miksi jännityskirjoissa möyritään niin paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvassa väkivallassa? Miehet joutuvat eniten rikosten uhreiksi, mutta väkivalta tyttöjä ja naisia kohtaan on silti rakenteellista. Miksi se myy viihteenä? Krista LaunosenKuvankauniit ja kuolleet -kirjassa etsitään osaltaan vastauksia kysymyksiini, ja kirjoitan kirjasta naistenviikon päättöpostauksessani 24.7.
Yhä useimmin dekkareissa on alettu ottaa kantaa naisten kokemaan väkivaltaan. Martta Kaukosen sarjaa (postaus päätösosasta Poissa) on tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi feministiseksi jännäriksi, jossa naisiin kohdistunut väkivalta kostetaan naisnäkökulmasta. Taitavaa ja sanoisinko jopa sävykästä on Patricia G. Bertényin jännityskerronta. Hänen Osasto C1-sarjansa yhdistää sairaala- ja jännitysromaania feministisellä kärjellä, etten sanoisi ihan intersektionaalisesti.
Romaanissa Rikoksista pahin (Tammi 2025) etsitään naisia vaanivaa, kylmän psykopaattista sarjamurhaajaa. Minun suosikkijännäreihini eivät mielenvikaiset sarjaveriteot kuulu, mutta tässä jännärissä on sen voittavaa ainesta. Naisiin kotona kohdistuva väkivalta on myös aiheena, ja lisäksi julkituodaan ylipäätään rakenteellinen vinouma tyttöjen ja naisten väkivaltauhasta. Jälkimmäisen sanottaa meetoo-henkeen romaanin poptähti.
Jännäristä löytyy siis sisältöä naisen asemasta, myös työpaikkahierarkiasta. Romaanihenkilöiden moninainen seksuaalinen ja sukupuoli-identiteetti tarjotaan sellaisina kuin ne ovat, ei korosteta eikä vähätellä. Jos joitain kaikuja ulkopuolisten ennakkoluuloista kumiseekin, henkilöt ovat sinuja itsensä kanssa ja heillä on tukijoukkoja. Virkistävää, tähdellistä.
Juoni käynnistyy niin, että teho-osastolle tuodaan hoidettavaksi vakavan pahoinpitelyn uhri, yksi osaston hoitajista. Uhrin ystävä Dan(iela) ryhtyy omahoitajaksi. Syyllisyys ihmissuhteista riivaa Dania, ja osaston siivooja Janka seuraa tilannetta sivusta – kuulee, näkee ja päättelee kaiken, lisäksi hän löytää sarjamurhaajaviitteet – ja uteliaisuuttaan selvittelee rikosten johtolankoja, jolloin mielessä liikkuvat palaset loksahtelevat paikoilleen.
Berténey ehkä turhan paljon viivähtelee sairaalan ammattikielessä ja hoitoyksityiskohdissa mutta tekee sen uskottavasti. Hän saa myös Aboan (melkein suur)kaupungin uskottavaksi kuten myös päähenkilönsä kaikkine ekstremepiirteineen. Kuusikymppinen, lonkkavaivainen laitosapulainen Janka Vitéz nousee oitis yhdeksi suosikkidekkarihahmokseni kuten myös Jankan eläköitynyt, jäyhä patologiystäväkin.
Jankan hahmo saakoon meidät kaikki kiemurtelemaan häpeästä, sillä miten helposti vanheneva nainen, siivoojan habitus ja puheen ulkomainen korostus tekee monille sellaisesta ihmisestä näkymättömän ja vähätaitoisen. Janka on kaikkea muuta. Romaanissa on myös muita tasoja vähemmistöistä, integraatiosta ja perhesuhteista. Siispä suosittelen tätä turkulaisjännitystä ja siihen ujutettua muuta sisältöä – on vetävästi kirjoitettu.
•
Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin, Tammi 2025, 11 tuntia 37 minuuttia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.
Toukokuussa Chimamanda Ngozi Adichie vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa ja kertoi romaanistaan Unelmia (Tammi 2025). Tätä romaania ennen hänellä venyi tauko, jolloin romaaneja ei ilmestynyt. Siihen vaikutti kirjailijan äidin kuolema. Lavalla kirjailija säteili arvonsa tuntevana daamina.
Käynnistän vuoden 2025 kirjasomen naistenviikon Unelmilla. Postailen päivittäin lajista toiseen, mutta enää en vedä haastetta vaan sen 11. kierroksella juttuja kokoaa Tuulevin lukublogi.
•
Unelmia ei varsinaisesti ole romaani kirjailijan äidistä, vaikka aihe vaikutti kirjailijaan. Adichie avaa taustoja kirjan loppusanoissa, eritoten taustavaikuttajasta, sinnittelevästä surusta. Romaanissa sijan saavat lähivuosien tapahtumat kuten korona ja siihen liittyvät harhaluulot ja odottamattomat kuolemat. Toinen vaikuttava tapahtumasarja on kirjaan ollut kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan raiskaussyyte. Adichie käsittelee raiskaukseen liittyvien raskaiden rattaiden hinkkausta yhden romaanihenkilön kannalta.
•
Romani rakentuu neljän naisen näkökulmiin. Kaikki heistä on afrikkalaistaustaisia, pääosin nigerialaisia, mutta miljöönä toimii lähinnä amerikkalaiset suurkaupungit. Neljällä naisella on erilaiset siteet toisiinsa, lisäksi heidän lähipiirissään on muita naisia, miehiäkin.
Näkökulmat kumpuavat pääasiassa yläluokkaisesta elämänpiiristä. Chiamaka on vauraan perheen matkakirjailija, joka kirjassa kelailee miessuhteitaan. Tyly Omelogor on Chiamakan serkku, menestynyt pankkialalla mutta haluaa vaihtaa väitöstutkijaksi ja latelee blogissaan tuimia totuuksia miehille. Chiamakan ystävä Zikora menestyy lakialallaan mutta onnelliselta vaikuttava parisuhde kääntyy päälaelleen. Näitä kolmea yhdistää samnatyyppinen tausta ja hyväosaisuus, kun taas Chiamakan taloudenhoitaja, kiltiksi kasvatettu Kadiatou joutuu kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön kurimuksen.
Naisten elämäntarinoista koostuu luistava lukuromaani. Se saa pohtimaan kasvuympäristön ja kulttuuriperinnön vaikutusta elämään ja sen kolhuista selviämiseen. Romaani käsittelee lähiyhteisöjä ja ystävyyttä. Ystävyys ja auttaminen korostuvat ja ovat kestävämpää rakkautta ja tyytyväisyyttä tuottavampaa kuin heterosuhteet.
” ’Eikö ystävyydessä ole kyse juuri siitä, että haluaa toisen hyväksynnän?’ Oloni oli hitusen teennäinen. Ystävyyteen pitäisi kuulua etuliitteitä, loppuliitteitä, vivahteita.”
•
Ajatuksia minussa herättävät romaanin päähenkilöiden äidit ja vanhemmat sukulaisnaiset, jotka yksiviivaisesti jatkavat kulttuurisia perinteitä, osa myös tyttöjen ympärileikkausta. Vanhempien naisten suhtautuminen tuntuu kovin päällekäyvältä ja eriarvoistavalta. Romaanin kuvaamat perinteet osoittavat patriarkaattia palvelevia piirteitä.
Esimerkiksi avioliiton solmimisen sosiaalinen paine näkyy ja tuntuu kaikissa kirjan naisissa. Monikaan naisista ei romaanin mittaan aviosatamaan purjehdi, mutta erilaisten heterosuhteiden kokemuksia kyllä kertyy. Pitkälti naiset ja miehet näyttävät tulevan vastakkaisista maailmoista, kuluneesti naiset Venuksesta ja miehet Marsista – ovat he sitten juuriltaan Afrikasta, Amerikasta tai Euroopasta.
Vanhempi polvi (muutkin) hellivät myös stereotypioita muista kansoista, ja onkin valaisevaa länsimaisena valkoisena havahtua siihen, että Nigeria ei ole joku yhtenäinen mustien valtio jossain kaukaisessa Afrikassa vaan lukuisten kansojen sulatusuuni, jossa kansanosat luokittelevat toisaan ja eroavat toisistaan jyrkästikin.
•
Kerronnaltaan Unelmia johdattelee lukijaa varmaotteisesti naisesta toiseen ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Jokainen näkökulmahenkilö erottuu omaksi persoonakseen eikä kukaan ole yksioikoinen tai vain muutaman piirteen tyypittely. Hyvin myös vaihtelevat tunnelmat kepeydestä raskaaseen.
Paksu romaani osoittautuu nopealukuiseksi. Pysyn kuitenkin kumman etäällä henkilöistä ja eksyskelen tarinoiden sivupoluilla. Aiempien Adichien romaanien vaikuttavaa kolahtamista ei kuulu, mutta silti luin kirjan mieluusti. Vahvoja jälkitunnelmia ei romaani minuun jättänyt, mutta kiinnostavaa on, miten avoimeksi se jää – romaani antaa lukijalle tilaa. Unelmia on siten mainio naistenviikkokirja monien naiskohtaloiden kuvaajana.
Onnittelut Kristiinoille ja kaikille muille päivän nimipäivänaisille! Jatkan naistenviikkoa viihdekirjalla, jonka päähenkilö Kristiina eli Krisse, joka voimaannuttaa itseään – ja miksei myös lukijaa.
Maija Kanjanto aloitti kahvilasarjansa parisen vuotta sitten: Korvapuustikesä (WSOY 2022) tutustuttaa päähenkilöön lähipiireineen, jyväskyläntakaiseen pikkupaikkakuntaan ja pienyrittäjyyteen. Sarjan ensi osan jälkeen on ilmestynyt joka vuodenaikaan sopiva herkku, ja viides kahvilakirja ilmestyy joulukirjamarkkinoille. Keväällä Hesarista luin, että Kajanto tienaa elantonsa kirjoillaan, mikä on nyky-Suomessa harvinaista.
•
Pitihän minun ottaa selvää, mikä on Kajannon suosion salaisuus ns. naisviihteen saralla. En viihdettä karsasta, mutta makumieltymykseni suuntaavat yleensä muualle. Luulen tuntevani lajin konventioita ja ihailen alkuäitiä Jane Austenia, jonka terävyys ja sosiaalisten rakenteiden särmä jää yleensä puuttumaan viihteestä. Viihteeseen on sen sijaan poimittu Austenilta tavallisesti vain romanssikuvio. Muuten: Korvapuustikesän Krisse mainitsee iki-ihahan Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Mr. Darcyn, kun hän keskustelee Korvapuustikesän ilmiselvän darcylaismiehen kanssa.
Tunnistan Korvapuustikesästä monia peruskuvioita: päähenkilön haavoittunut suhdehistoria, kimurantit välit äidin kanssa, irtiotto vanhasta ja uusi alku. Uusi alku saa päähenkilön Krissen toteuttamaan itseään kahvilayrittäjänä. Lisäksi Kajanto varioi modernisti austentyypillistä kahden miehen kuviota. Sivuhenkilöt värittävät tunnelmaa ja tukevat päähenkilön kehitystä.
Kajanto kirjoittaa ketterästi ja panostaa kepeään sanailuun: napakka dialogi tehoaa. Teksti tasapainottelee päähenkilön surujen ja ”meille käy hyvin” -toiveikkuuden kesken. Tunnelman lämpö saa puolelleen, ja yksi kirjan lämmönlähteistä on Krissen isoäiti, josta kaikki tuntuvat saavan voimaa.
•
On hyvin mahdollista, että jatkan kahvilasarjan lukemista, sillä sujuvasti kirjoitettu viihde maistuu välipaloina muun lukemisen välissä. Kenties myös kokeilen reseptejä, joita sinne tänne kirjaa sijoitellaan.
Ymmärrän Kajanto-kirjojen suosion: kannattaa muistaa, että Suomi on muutakin kuin Helsinki. Suuri osa suomalaisista asuu muualla ja suuri osa helsinkiläisistä on muualta kotoisin. Siksi idyllinen järvimaisema koivupuineen ja kompakteine pikkukeskuksineen on samastuttava. Siinä on jotain idylliä ja nostalgiaa herättävää, vaikka Kajanto kuvaa realistishenkisesti nykyelämän ehtoja henkitoreissa pinnistelevissä pikkukunnissa. On toivoa antavaa lukea arkisen konstailemattomasta pienyrittäjästä, joka saa toteuttaa visioitaan, nauttii työstään ja kenties myös saa makeita mausteita rakkauselämäänsä.
•
Maija Kajanto: Korvapuustikesä – Osa 1 – Kahvila Koivu, WSOY 2022, 210 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Golnaz Hashemzadeh Bonden tiivis ja tiukka romaani on naistenviikkoni hätkähdyttävin teos. Äitiys-tematiikan käsittelyyn se tarjoaa ravisuttavia näkökulmia. Otsikointi Luontainen käytös (Otava 2024) johdattaa odottamaan toista kuin mitä kirja kuvailee.
Bonde kuvaa äitiä, joka kohtelee julmasti ja kylmästi lastaan. Syyllistäminen ja henkinen väkivalta ympäröi Lily-tyttöä, joka janoaa äidiltään hyväksyntää ja rakkautta niitä saamatta. Sen kirjan teksti kuvaa tarkasti, peittelemättä.
”Lilyllä oli vain yksi äiti. Ei kukaan muu voisi ruveta hänen äidikseen. Jos äiti ei voinut antaa sitä mitä Lily tarvitsi, niin sitten Lily jäisi ilman.”
Romaanin järkytysteho perustuu pitkälti siihen, että romaaniin valikoidut asiat rajataan tarkasti. Lilyn lapsuusosuus kilpistyy lemmikkikissaan ja naapurin Gunillaan. Kumpikin tuo ulottuvuuden äitiyden varjopuoliin Lilyn Mona-äidin lisäksi. Kissan merkitys jää minua jäytämään.
•
”Ehkä turvattomuus oli seurannut häntä kaiken aikaa, joka hetki, ollut mukana joka valinnassa, jonka hän oli tehnyt. Eikö häntä ollutkin aina peilistä katsonut lapsi, jota ei voinut rakastaa? Katsoessaan peiliin hän oli nähnyt naisen, joka erosi muista, koska ei herättänyt suojelunhalua ja jäi vaille huolenpitoa. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään.”
Romaanin toinen aikataso kertoo Lilystä aikuisena parisuhteessa Marcuksen kanssa, keisarinleikkauksesta ja Jack-vauvan ensi viikoista. Aikuisosuus tarjoaa jonkin verran tulkinnan varaa, mutta Lilyn lapsuuskokemukset selittävät hänen välttelevää, umpimielistä ja takertuvaa toimintaansa. Perheettömyyden ja rakkaudettomuuden kokemumukset määrittelevät Lilyä. Voiko sellaisen kierteen katkaista? Vaikeita vanhemmuuden kysymyksiä riittää:
”Oli yksi asia nojata lapseen, jotta saisi itselleen roolin ja paikan maailmassa. Antaa lapsen nojata itseensä turvaa saadakseen oli toinen. Pitääkö toisesta huolehtimisen olla toiselle alistumisen synonyymi? Pitääkö oma itsensä hävittää jonkun toisen tieltä? Pitääkö olla puolikas voidakseen palvella jonkun toisen tarpeita ja haluja? Mikä fyysinen laki sen määrittelee? Eikö ihminen pikemminkin muutu suuremmaksi, jos liittää itseensä jonkun toisen? Eikö silloin ole kaksi kertaa isompi?”
•
Lukiessani käteni hikoilivat – jännitin ja pelkäsin. Olen todella kiitollinen, että Bonde antaa kirjan lopussa armon auringon pilkistää edellisten sukupolvien peittämän pilvien välistä.
Naistenviikolle nappaan kaksi biofiktiota pioneerinaisista. Heidän nimipäiväänsä ei viikolla vietetä, mutta muuten kirjat käyvät hyvin naisteemaan. Kummankin romaanin päähenkilön etunimi on Agnes, ja kumpikin opiskeli yliopistossa aikoina, jolloin naisen piti saada vapautuksen sukupuolestaan opiskellakseen ja toimiessaan ammatissaan. Romaanit osoittavat hyvin samansuuntaisesti, minkälaisia ennakkoluuloja vastaan akateemiset naiset saivat taistella miesvaltaisessa ammattikunnassa – selvä naisviha on heitä vastassa. Asiakkaat sen sijaan ottivat ammattilaisnaiset vastaan melko hyvin.
On paikallaan, että Agneksien tapaisista voimahahmoista julkaistaan romaaneja, jotta ei unohdu, mitä esteitä satakunta vuotta sitten naiset kohtasivat. Tällaiset henkilökuvaromaanit toivottavasti vaikuttavat niin, että sukupuoli (tai sukupuolisuus) ei asetu nykyaikana kenenkään kynnykseksi.
Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat
Terhi Rannelan biofiktion päähenkilö on ensimmäinen eurooppalainen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg (1880 – 1964). Romaani Niin kuin muutkin herrat (Karisto 2023) kertoo Agnekseksen urasta ylioppilastutkinnosta hautajaisiin. Terhi Rannela löysi sattumalta naisen, jonka elämänvaiheiden draama sytyttää – ei tarvitse keksiä käänteitä. Sen sijaan kirjailijan kontolle on jäänyt kerronta ja rakenne. Rannela on päätynyt episodiseen käsittelytapaan, ja vuosista 1911 – 1964 hän poimii ydinasioita. Näin kerronta pelkistää mutta samalla korostaa tiettyjä koho- tai käännekohtia.
Jälkisanoissa Rannela toteaa, että minäkerronta ei ollut vaihtoehto, sillä Agnes S on kirjoittanut omaelämäkerran. Ehkä se verottaa jonkin verran, sillä minulle Agnes jää melko ulkokohtaiseksi. Toisaalta pidän siitä, että Agnes nähdään myös muiden näkökulmasta, esimerkiksi suomalaisen opiskelutoverin, siskon, parin eläimenkin. Tekstiä rikastetaan myös kirjein ja sanomalehtitekstein.
Saan romaanista kokonaiskuvan tinkimättömästä ja sitkeästä ammattilaisesta. Epäselväksi ei jää, mitä päähenkilö joutui kokemaan ensimmäisenä naisena. Opiskelu Saksassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana sekä etenkin suomalaisten miesopiskelijoiden kaunaisuus kauhistuttavat, samoin professoreiden tapa omia alaisen tutkimuksia. Agneksen pätevyys tulee hyvin esille, myös ymmärrys eläimien hyvinvoinnista. Työelämässä hän pärjää, rakkauselämä ei ole yhtä onnekasta. Ja Agnes valitsee Suomen, vaikka häntä houkutellaan tutkijaksi maailmalle ja vaikka kotimaassa kollegat syrjivät viimeiseen asti.
•
Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat. Romaani eläinlääkäri Agnes Sjöbergin elämästä, Karisto 2023, 224 sivua. Lainasin kirjastosta.
Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi
Marja Toivion biofiktiossa seurataan Agnes Lundellia (1878 – 1936) lakiopintojen aloittamisesta 50-vuotiaaksi. Eteneminen on kutakuinkin kronologista ja tyylikeinoksi on valittu hän-kerronta niin, että pureudutaan päähenkilön ajatuksiin ja tuntemuksiin. Näin välittyy rohkean mutta ujon naisen urapolku. Kerronta vaikuttaa vanhahtavalta, silti sopen kuvausaikaansa.
Agnesin kotitaustan köyhyys vaikuttaa päähenkilön valintoihin. Lahjakas ja kunnianhimoinen nainen valitsee alansa intohimonsa mukaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja puurtaa itsensä tuomari-titteliä myöten itselliseksi asianajajaksi ja sen lisäksi liikenaiseksi.
Romaanissa kuvataan aika elävästi ajan lakimieskäytäntöjä, ja muutamien oikeusjuttujen esittely tuo siihen havainnollisuutta. Agneksen perhesuhteet, ystäväsuhde ja mutkaton yhteiselo alaistensa kanssa valottaa päähenkilöä. Myös mahdollinen romanssinpoikanen näyttää, kuka Agnes on: vaivalla hankittu työura värittää kaikkea.
Koskettavimmillaan romaani on yksinäisyyden tuntojen kuvauksessa. Muuten sujuva kerronta jää aika lailla pintaan. Niin usein biofiktiossa käy, kun faktat painavat mutta romaanimaisuutta on kuitenkin pidettävä yllä. Kiinnostava ajankuva ja naiskuva Agneksesta kuitenkin kehkeytyy.
•
Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi, Atrain & Nord 2024, 320 sivua. Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.
Päivi Laitinen on poiminut tietokirjaan Naisvakoojat (Tammi 2024) kymmenkunta naisvakoojaa, jotka ovat vaikuttaneet sotien kulkuun. Suuri osa heistä koki vakaumuksensa ja työnsä vuoksi karun kohtalon, mutta sitä ennen he saavuttivat hankkeissaan onnistumisia. Osa eli salaisuuksineen ja kokemuksineen luonnolliseen kuolemaansa asti. Laitisen sanoja lyhentäen: menestyneimmät vakoojat ovat silti ilmeisesti olleet ne, joista emme tiedä mitään.
Kirja valikoitui naistenviikkoon, koska halusin viikolle erilaisia kirjoja hömpästä suosikkikirjailijani romaaniin, uusiin romaanituttavuuksiin ja biofiktioihin. Myös tiedolle oli tilaus.
Laitisen tietokirjatyyli on kerrassaan sutjakkaa kuunneltavaa eli sopii luureihin. Kirjoittaja onnistuu myös siinä, että spekuloidessaan pidän häntä uskottavana. Nautin välillä lennokkaaksi äityvästä kielestä, linjakkaista vertauksista ja metaforista. Kirja on samalla viihdyttävä, henkilöhistoriointiin sopivaa ja maailmanpolitiikkaa ruotivaa. Punainen lanka on se, miten naiset toimivat miehisessä vakoilukulttuurissa.
*
Kirjan naisvakoojien habituksella on ollut merkitystä. Luonnollisesti kirjassa on Mata Harin tapaus: humputteleva sarjaviettelijä muina puuhineen vakoili sinne ja tänne. Kaunottarien osuus vakoilijoissa osoittaa, miten eroottisesti sytyttävät naiset veivät miehiä kuin pässejä narussa. Toisaalta vakoilijoissa on ollut tanttoja, joita kukaan ei olisi uskonut tiedonkerääjiksi ja -välittäjiksi. Lisäksi genderblenderöinti oli keino jo Amerikan sisällissodassa, jossa taisteli miehiksi pukeutuneita naisia.
Kirjan kattaus ajallisesti lähtee Amerikan sisällissodan naisvakoojista, tarkastelee ensimmäisen maailmansodan melskettä, painottuu toisen maailmansodan vakoilutoimintaan eri rintamalinjoilla ja päättyy 2000-luvulle. Minun mieleeni jäivät eritoten eläväinen Nancy Wake ja traaginen lasikattosärkijä Elizabeth van Lew.
*
Kuuntelin kirjaa neuloosin vallassa maaseudun rauhan pihakeinussa, jolloin kesälämpö helli. Kontrasti kirjan naisten kokemuksiin korostui kuuntelutuokioissani. Mietin, miten pasifistishenkisenä suhtaudun aatteen naisiin. On minulla poliittiset kallistumiseni sen suhteen, mikä on minusta oikein tai kenen ”puolella” olen ollut missäkin sodissa. Kirjassa on vakoojia, joiden vakaumuksen kyseenalaistan. Siispä: miten se vaikuttaa siihen, miten suhtaudun naisten vakoojapuuhiin?
Kummallisesti väistin sympatiseeraamiseni ja antipatiani – seurasin vain naisten konsteja. Kaikkien kohdalla ajattelin, että jokakesäisten James Bond -uusintojen sijasta voisi tv tarjota kiehtovia sarjoja eri aikojen naisvakoojista, joiden todellisuus on ollut tarua ihmeellisempää.
*
Päivi Laitinen: Naisvakoojat. Seikkailijoita, viettelijöitä ja isänmaanystäviä, Tammi 2024, 11 tuntia 52 minuuttia, lukijana Karoliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.
Olen hyvin tietoinen, että nyt vietetään kirjasomen naistenviikkoa. Silti postaan romaanista Mies joka näki kaiken (S&S 2024). Perustelen valintani sillä, että romaanin on kirjoittanut ihailemani Deborah Levy. Häneltä on suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia ja pari romaania. Niiden kuvaustapa ja tunnelma ovat minut vanginneet.
Viime kesän kirjakohokohtia oli Levyn Kuumaa maitoa, toden totta naistenviikolle naksahtava tytär-äiti-kirja. Sen perään onkin kiinnostavaa lukea romaani, jossa pääosassa on mies. Ja se oli kiinnostava myös siksi, että juuri sitä ennen luin keski-ikäisten naisten perhesuhteista kirjoittaneen Nina Lykken romaanin Emme ole täällä pitämässä hauskaa, jossa yllättäen olikin päähenkilönä keski-ikäinen mies.
•
Onko kirjallisuudessa väliä sukupuolella? On ja ei. Kaunokirjallisuus rakentaa maailmoja, näkökulmia ja mielikuvia. Kokonaisuus muodostuu kirjailijan ja lukijan kyvystä kuvitella. Romaani voi tarkastella ensisijaisesti sukupuolirooleja tai sukupuolisuutta kaikista näkökulmista riippumatta kirjailijan sukupuolesta. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Levyn romaani.
Voi myös kysyä, onko kirjailijan ja lukijan edellytys eläytyä kuvattuihin henkilöihin. Kyllä siitä on hyötyä henkilövetoisissa romaaneissa – toki on myös toisenlaisia romaaneita, joissa kieli ja rakenne voittavat. Minua miellyttävät sekä-että kirjat: henkilö kiinnittää tarinaan, kieli rakentaa maailmaa ja rakenne ryydittää. Levyn romaaneissa henkilöt ovat ristiriitaisia, mikä tekee hänen kirjoistaan kiehtovia.
•
Mies joka näki kaiken jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa itäsaksalaista sosialismia tutkiva 28-vuotias Saul matkustaa Itä-Berliiniin vuonna 1988. Toisessa osassa vuonna 2016 Saul potee sairaalassa verenmyrkytystä, ja silloin Saulin mieli harhailee ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Jotkut henkilöt tosiasiassa käyvät hänen vuoteensa vieressä – kaikista ei voi olla varma.
Saulissa kiehtoo ja kismittää sietämättömät puolensa: sisäänpäinkääntyneisyys, joka näyttäytyy itsekkyytenä. Romaaniin upottuu motiiveja ilmentää sitä, esimerkiksi ananaspurkki. Yksi romaanin oivalluksista on se, miten sama asia merkitsee eri asioita eri henkilöille.
Saulin ja romaanin muiden henkilöiden persoonaa ja toimintaa olisi houkutteleva ruotia lukupiirissä, sillä lukijalle heitetään tekstissä vihjeitä ja arvoituksia ratkottaviksi. Se rakentaa antoisan romaanikerronnan perustaa.
•
Romaanissa aika kytkeytyy vuosilukuihin ja ikään, mutta osoittaa liu’untavoimansa. Esimerkiksi Saul berliiniläismökillä isänsä tuhkaa tulitikkuaskissa kokee seuraavaa:
”Minusta tuntui, että olin vereslihalla aivan kuin jaguaari olisi juuri repinyt sisälmykseni ulos. DDR:ään puhalsi tuulenvire, ja tiesin, että se tuli Yhdysvalloista. Toisesta ajasta. Se tuoksui suolaiselta merilevältä ja simpukoilta. Ja villalta. Lapsen neulotulta peitolta. Tuolin selkänojalle viikatulta. Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.”
Epäuskoisille itäberliiniläisille Saul ennustelee muurin tulevaa murtumista. Toisaalta Saul on ajassa – tai jäljessä sitä. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Saulin jättävä tyttöystävä Jennifer ottaa Saulista Beatles-imitaatiokuvan Abbey Roadilla. Kuva on tosin tarkoitettu tuliaisiksi Berliiniin.
•
Romaanin ihmissuhteet poukkoilevat. Ne ovat pullollaan varautuneisuutta, virettä ja hetken läheisyyttä. Romaanin mittaan ja lopuksi päädyn kuitenkin siihen, että joka kohtaamisella on merkityksensä ja jälkensä. Sekä-että-asetelma kantaa kokonaisuutta, myös Saulin sukupuolisuutta. Oleellisinta on uskallus: mitä pystyy, haluaa ja voi antaa muille, tulla läheiseksi:
”Oli totta, että olin loukannut siipeni. Oli totta, etten ymmärtänyt alkuunkaan, miten kestäisin elämän, kaiken siihen sisältyvän. Vastuun. Rakkauden. Kuoleman. Seksin. Yksinäisyyden. Historian.”
Siinä sitä oli – Levyn romaani käsittelee kaikkea sitaatissa mainittua omaleimaisin tavoin. Se kestää lukukerran ja -tavan jos toisenkin.
P.S. Sari Karhulahdelle, taitavalle kääntäjälle, myöhästyneet nimipäiväonnittelut – nimipäivä oli eilen!
*
Deborah Levy: Mies joka näki kaiken, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2024. Sain kirjan kustantajalta.
Onnittelut Sallat, Sallit, Sarat, Saarat ja Sarit! Nimipäivänaisista valikoitui naistenviikkopostaukseenSalla Leponiemen kirja Firenzeläiset elämät. Se viehättää historiasta, kulttuurista ja elämäntavoista kiinnostuneita. Näin uskallan luvata oman kokemukseni mukaan.
•
Aloitan sitaatilla kirjan loppupuolelta. Tämä mielestäni kiteyttää Leponiemen kirjan yhtä puolta:
”Firenzen vanhan kaupunginmuurin vierustalla tunsin ja tajusin yhtäkkiä käveleväni vuosisataisten sielujen virrassa. Eri aikakausina eläneet firenzeläiset kulkivat rinnallani tai tulivat minua vastaan. Vain hetki, ja he olivat kadonneet.
Olin tässä, oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa, siinä missä minun pitikin olla. Mutta tunsin olevani osa sitä pitkää virtaa, joka kuljettaa ihmisen perusolemusta sukupolvelta toiselle.”
Laulaja ja taidehistorioitsija Salla Leponiemi onnistuu yhdistämään sujuvasti omaa firenzeläisyyttä monisatavuotiseen kulttuurikaupunkihistoriaan. Viime vuosina henkilökohtaisen ja tiedon yhdistäminen on tullut suosituksi (muun muassaMia Kankimäen kirjat), ja sehän sopii, kun ainekset natsaavat. Leponiemellä natsaa.
Kirjoittaja nappaa anekdootteja Firenzen historian henkilöistä, hallitsijoista, taiteilijoista ja elämäntavasta ennen ja nyt. Ne viihdyttävät ja välittävät sisäistettyä tietoa. Kirja ei ole knoppikokoelma vaan tarinat kaupungista ja kaupunkilaisista saavat ympärilleen toimivan kontekstin.
Kirjan toinen puoli on kirjoittajan oma tarina firenzeläisyymisestään – siitä kirjan alaotsikko: Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista. Asuntojen ostojen kommervenkit ja italialainen mentaliteetti huvittavat, ehkä hieman vahvistavat stereotypioitakin. Leponiemi kirjoittaa viihdyttävästi ja kääntää varmasti häntä vaivanneet asiat humoristiseen valoon, kun tapahtumat ovat jo ehtineet hieman sulaa. Aitoa tragiikkaakin kirjaan mahtuu koiraystävän kohtalon tiimoilta, mutta sitä ennen lemmikistä suodattuu suurta iloa. Tunteet siis välittyvät kirjassa luontevasti.
•
Tänä kesänä en matkaile kuin kodin ja vapaa-ajan asumukseni väliä. Siksi kesän alussa lukemani Firenzeläiset elämät palautti mieleeni vuosientakaisen matkani joulukuussa 2018 hienoon taidekaupunkiin, ja kirjan myötä sain taas siellä oleilla mielikuvissani. Kirjojen voima!
•
Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät. Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista, Gummerus 2024, 216 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
On ilo käynnistää Naistenviikko 2024 osaltani romaaniin, joka on ollut yksi kesäni huippulukukokemuksista. Monitasoinen romaani sopii naistenviikon teemaan esimerkiksi niin, miten kertojat vaihtuvat ja samalla kielellinen ilmaisu vaihtuu: johtuuko se sukupuolesta, kertojasta vai mistä? Se ei ole ainoa asia, jota romaani pistää pohtimaan.
Lina Wolffin romaanin Rakastajat (Otava 2024) on nimetty ruotsiksi De polygotta älskarna. Mikähän on mahtanut vaikuttaa siihen, että suomeksi ”polygotta” on jäänyt pois? Sana tarkoittaa monia kieliä osaavaa. No, kieltämättä monikieliset rakastajat kalskahtaisi kankealta. Siispä Rakastajat:
”Me olemme vain rakastajia ja rakastajattaria, niin sanon joskus itselleni, me vain haaveilemme ymmärretyksi tulemisesta. Silti meillä on voima, valta ja myös halu tuhota toistemme elämä. Sanojeni banaalius puistattaa minua.”
Ehei, ei ole banaali romaani. On erittäin hyvä.
•
Romaanin teho perustuu eri kertojien näkökulmiin sekä kerrontaan, jossa aikatasot liukuvat menneen ja tapahtuma-ajan välillä. Rakastajat alkaa siitä, kun skånelaisnainen alkaa etsiä 36-vuotiaana netissä seuraa ja päätyy ylimielisen kirjallisuuskriitikon rakastajaksi Tukholmaan. Muita kertojia ovat ruotsalaiskirjailija (polygotti) Max Lamas ja italialainen Lucrezia Orsi. Romaanin osia yhdistää Max ja myös hänen käsikirjoituksensa ”Polyglottirakastaja”.
Romaanista rönsyää rutkasti tasoja, ja ne limittyvät ja lomittuvat pitkään lukemisen jälkeen. Kirja kestää monta lukukertaa ja avutuu eri tavoin. Yksi taso on aika ja muistot. Romaanin kirjailija, Max, tuo siihen kirjan tunnelmaa selittävän puolen: voiko muistelu olla muuta kuin nostalgista?
”Elämässä on solmukohtia, tapahtumia, jotka lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttavat meitä. Nuo tapahtumat käynnistyvät muiden ihmisten vaikutuksesta, ja kyseiset ihmiset voivat näyttää perifeerisiltä, epäselviltä hahmoilta valokuvan taustalla, kunnes eräänä päivänä huomaa, että he ovatkin koko ajan olleet keskeisiä. Ihminen ei yleensä tiedosta tiettyjen hetkien valtavaa merkitystä silloin, kun elää nuo hetket, ei tiedosta, kuinka ne tornien lailla kohoavat korkeuksiin ja heittävät varjonsa muiden hetkien ylle. Monet seikat on mahdollista huomata vasta jälkeenpäin.”
•
Edelliseen sitaattiin viitaten romaani tutkii kertojahenkilöiden elämän solmukohtia. Lukuisista kiinnostavista yksityiskohdista minussa ehkä jää eniten jylläämään aloitusosan skånelaisnainen ja teinirakkaus Johnnyyn. Fyysinen suhde kulminoituu siihen, että Johnny vei tyttöystävänsä tappelukerhoon ja kertojasta kehkeytyi taitava hakkaaja. Johnnyn kiinnostus lopahtaa nopeasti, kun kertojan pulskistuu. Kertojan kiinnostus näyttää sen sijaan jatkuvan pitkälle aikuisuuteen. Siihen – ja karuun kerrontaan peilaten – naisen ja kirjallisuuskriitikon yhteiselo tuntuu vähintään kummalliselta. Näin naistenviikolla romaanin tämän kertojanaisen kuvailutapa, sen luoma tunnelma – sähkö ja samalla tietynlainen virrattomuus – jäävät kytemään.
Rakastajat nautinnollisesti sotkee kirjan joka osassa kultivoituneisuutta fyysiseen ja ei-älylliseen. Jännite kummastuttaa ja hämmästyttää – luo ennen lukematonta. Moni suhde jakautuu käytännöllisen, ei-kirjallisen ja läpikotaisin kirjallisen ääripäihin. Esimerkiksi Michel Houllebecqin tuotannon tunteminen voisi olla tämän kirjan tulkintaa syventävää, mutta nyt olen vain Googlen tietojen varassa. Moni muukin kirjailija mainitaan.
Aistit ja fyysisyys kuuluvat romaaniin. Luonnollisesti fyysinen puoli tulee esille rakastajasuhteissa, mutta niin yksioikoiseksi ei tämä ulottuvuus jää. Ei sekään jää pinnalliseksi, että kirjassa mainitaan henkilöiden fyysiset ominaisuudet lihavuudesta ei-niin-viehättävään ulkomuotoon vaan romaani pakottaa katsomaan ulkoista, sisäistä ja niiden yhteyksiä. Näköaisti korostuu kirjassa ulottuen myös sokeuteen.
Yhtenä teeman voi pitää sosiaalista statusta. Monia muita teemoja tunkee mieleeni, myös kosto. Mutta mitä henkilöt kostavat ja miksi? Minä jään vielä pitkään pähkäilemään monikielisyyden merkitystä. Siispä suosittelen Rakastajat-romaania kesälukemistoon ja lukupiireihin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 