Välillä kirjallisuuden tehtävä on viihdyttää ja tarjota arkipako. Sellaisen tehtävän täyttää mainiosti Richard Osmanin sarja Torstain murhakerho. Uusin suomennettu osa Mahdoton mammona (Otava 2026) jatkaa maukkaasti rakennettua sarjaa.
Neljä senioria syttyy kerta toisensa jälkeen rikostappauksesta. Tällä kertaa porukan aivot, Elizabeth, saadaan apeudesta taas tositoimiin. Miehensä menettänyt (entinen) vakooja saa takaisin kipakoita ja tylyjä toimintatapojaan, kun hän ryhtyy selvittämään kadonneen bitcoin-miljonäärin tapausta. Joyce seuraa Elisabethia uskollisesti, ja psykologi Ibrahamin asiakas – joka on myös porukan ex-ammattiliittoaktiiivi-Ronin pahimpia vihollisia – liittyy mutkan kautta rikoskumppaneineen juonenkulkuun.
Osmanin jännärijuonen sytytyslanka kytee hitaahkosti mutta säkenöi vivahteikasta henkilökuvausta. Jokainen päähenkilö kyllä tukeutuu muutamaan ominaisuuteen, silti kuvaus ruokkii niitä niin, että kerronta maistuu herkulta. Huumori ripottaa tavan takaa tekstiin pikanttia maustetta. Komiikka syntyy nopeista tilannehuomioista ja sattuvasta sanailusta.
•
Mahdoton mammona tuo uuden pysyvänoloisen henkilön pääjoukkoon. Ydinporukkaa on neljän murhakerholaisen ohella Joycen tytär. Tämän kirja käynnistyy Joycelle merkityksellisellä juhlalla: tytär pääsee vihdoin naimisiin! Joyce saa sanoa nyt sanan vävy, ja tämä vävy sulautuu sopivasti porukkaan, vaikkakin hieman tunnustellen.
Myös Ronin perhe tulee osaksi kirjaa, sillä sivujuoni keskittyy Ronin tyttären perheen tilanteeseen, ja pikkuvanha tyttärenpoika saa aika paljon tilaa. Näin henkilögalleria venyy noin yhdeksänvuotiaista ysikymppisiin.
•
Henkilöiden välinen välittäminen tuo kirjaan söpöstelyä: päähenkilöt ovat toisilleen lojaaleja, ja ilmapiiriin leviää lämpö: välittämiseen ei vaikuta henkilöiden tausta, asema tai ammatti. Huumori taittaa ylimakeutta, ja lämpö ulottuu lukijaan saakka.
Luulenpa, että tämä maailma kaipaa ystävällisyyttä ja välittämistä. Siksi nielen sujuvasti ja loppuun asti pureksimatta Osmanin sarjan unelmanomaisen, ylisukupolvisen yhteisön, joka jakaa hienotunteista ymmärrystä ja siirtyy suoraan toimintaan toistensa tueksi. Ja huomannet: jännärijuoni ei juuri lukukokemukseen vaikuta vaan kirjan muut ainekset.
•
Richard Osman: Mahdoton mammona, suomentanut Antti Saarilahti, Otava 2026, 255 sivua eKirjana.
On PlatoninPidot ja PetroniuksenTrimalkion pidot, löytyy myös muita pitoisia kirjanimiä. Ehkä selvin viitekehys Johanna Forssin romaanille Pidot (Tammi 2026) on Petroniuksen satiiri antiikin yläluokan pippaloista. Forss vie nelikymppisten some- ja markkinointivaikuttajien kemuihin, joissa sampanja virtaa ja pöllyt pöllyävät.
Kirjan minäkertoja Maria on saanut kutsun koulu- ja nuoruudenajan bestiksen Mairannen juhliin helsinkiläiseen bilepaikkaan. Yhdessä poikkeusnaisten taide-elämistä Kuopiossa nuorena haaveilleiden naisten tiet ovat eronneet parikymppisinä.
Kumpikin on lukion jälkeen jättänyt kotikonnut taakseen. Maria opiskeli taidevalokuvaa, mutta ahertaa museoassarina ja kipuilee ruuhkavuosien elämänpettymystä. Marianne sen sijaan porhaltaa somekunigattarena ja hehkuu keskipisteenä rakkautta – myös romaanin juhlissa:
”Nostan katseeni puhelimesta, etsin vaistomaisesti Mariannen uppiniskaista hiusrajaa mutta en näe sitä enää. Hän on livahtanut pois lähipiirinsä kanssa. Pöytäseurue näyttää siltä kuin joku olisi ottanut tulpan irti lavuaarista ja kaikki vesi olisi valunut viemäriin.”
•
Näissä kekkereissä minäkertoja rähjääntyy fyysisesti ja psyykkisesti. Kyse on nykypitojen varjolla kasvukertomuksesta ja keski-iän kriisistä, mutta lisäpanoksia paukkuu perhesalaisuudesta, joka paljastuu kirjan mittaan.
Kolmiosaisessa romaanissa alussa ja lopussa tihkuu juhlahumun keskellä tietoa kertojan ja Mariannen lapsuudesta ja nuoruudesta. En ole ihan varma olisiko väliosa suoraan kuopiolaisesta menneisyydestä tarpeen, sillä rakenteellisesti juhlatilanteesta menneeseen hyppely sujuu hyvin ja virittää tunnelmaa. Marian ja Mariannen nuoruus vie mielikuviin intensiivisestä suhteesta Valoa valoa valoa -tyyppisten tyttökertomusten tapaan.
Satiiri juuttuu melkein vain ökyjuhlien ja vaikuttajatalouden terävään havainnointiin. Romaanissa alkaa painottua ihmisuhteet ja minäkertojan kuprut niissä, jolloin vino virnuilu tosikoituu, ja nelikymppisten avio-ongelmat jämähtävät sukupuolten perusasetelmiin. Luokkaretki ja erivaraiset kotitaustat mahtuvat romaaniin mukaan niin, että ylhäältä voi pudota ja alhaalta nousta.
•
Tämä on romaanissa erittäin kiinnostavaa: ”Olivatko kuvat myös tekoja?” Valokuvilla on romaanissa rooli motiivina ja monitulkintaisena merkityksenä kautta romaanin. Taiteelliset ambitiot, kilpailu ja vallankäyttö kietoutuvat yhteen monin tavoin. Siitä löytyy kirjassa herkkupaloja.
Pidot kehkeytyi siis kiinnostavaksi ihmissuhdesykeröksi, jota juhlahumun kuvaus ryydittää. Vaikka en olisi halunnut olla kutsuvieraana noissa somekerman näytöstyylisissä juhlissa, tirkistely niihin kannatti. Loppuosan hienoinen hajaannus pelastuu minäkertojan henkilökohtaisena nousuna menneisyyden yläpuolelle.
•
Johanna Forss: Pidot, Tammi 2026, 113 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Huomaan vältteleväni romaaneja muistisairaudesta, sillä vietin yli 12 vuotta niiden seurassa. Isäni sairastui Alzheimerin tautiin, joka eteni aluksi hitaasti mutta varmasti ja sitten niin, että meni vuosia, ettei hän enää tuntenut minua. Äitini muistisairaus oli toisenlaista, vaihtelevaa: välillä harhoja ja ajantajun katoamista, välillä läsnäoloa. Vaikka isäni kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta ja äitini viisi, yhä väistelen aihetta – niin kipeitä ovat muistot vanhempien haurastumisesta ja omasta hoitajarooliin asettumisesta.
Lukijat ovat erilaisia. Jotkut eivät väistele vaan nimenomaan haluavat lukea siitä, mitä juuri itse elävät tai ovat kokeneet. Siksi eri kirjat iskevät lukijoihin eri aikoina eri tavoin.
Fiktion lukeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tulisi olla aiheesta omakohtaista kokemusta. Fiktion merkitys on juuri siinä, että se avaa tuntemattomia maailmoja, saa kokemuksia erilaisista elämistä. Heijastus elämästä välittyy vain sanoin, ja se muuttuu lukijassa kokemukseksi, ajatuksiksi ja tunteiksi. Kukin kokee ja tulkitsee romaania tilanteen, omien kirjallisten makumieltymysten ja elämäntaipaleensa mukaan.
Joskus aihe jyrää koko kirjan. Niinpä minä en voi muuta kuin lähteä muistisairausromaaneihin oman väkevän muistitietoni ja kokemukseni kera. Silloin saattaa kirjalliset ja romaanirakenteelliset seikat jäädä jalkoihin, kun aihe polkee ne.
Riitta Heimonen: Äkkiä oli ilta
Riitta Heimosen romaanissa Äkkiä oli ilta (WSOY 2025) kuusikymppinen sairaanhoitajatytär joutuu vastuuseen iäkkäiden vanhempien kunnon huononnuttua. Väsähtävä isä on muistisairaan vaimonsa omaishoitaja, ja pariskunta elää jo kestämätöntä tilannetta.
Romaani välittää hyvin tilanteen, joka on jyrätä minäkertojatyttären alleen. Raksaan työn raatajanaista painavat jokapäiväisen soitot kauas vanhemmille ja ainainen pelko, mistä on kyse, kun puhelin pirahtaa. Usein on kyse kotikatastrofista, jota tytär lähtee selvittämään kauas vanhempien taloon näivettyvälle pikkupaikkakunnalle. Minäkertoja ottaa välillä etäisyyttä hoitotaakkaan hotelliöinä ja reissuina serkun huvilalle. Ulkomailla asuvaa omaa tytärtään kertoja ei tiukalla elämäntilanteellaan rasita.
Heimosen kerronnassa vaihtelee tukahtuminen ja vapaa ilma, se on minäkertojan paneutumisen, paineen ja pakoilun kierrettä, mikä ilmaisee hyvin, miten raskasta on omien, jääräpäisten vanhempien tilanteen seuraaminen ja yritykset puuttua siihen. Kertoja on tilanteen sisällä, silti ulkona omien vanhusten keskinäisestä, kiinteestä yhteydestä.
Kerrotusta löytyy paljon samastuttavaa, ja kuvaus taiteilee hyvin konkretian ja realismin sekä hieman unenomaisen etäännytyksen kesken. Lukujen kursivoidut satuosuudet ensin arvelluttavat, mutta loksahtavat paikoilleen. Romaanin nimi sykähdyttää: ihmiselämä lipuu ehtooseensa yllättävän nopsaan.
Camilla Nissisen romaanissa Rihmasto (Tammi 2025) äidinkielenopettaja Alma on juuri saanut lapsen ja on hukassa tuoreen äitiytensä kanssa. Samaan aikaan äidinisän muistisairaus etenee niin, että autioituvalla maaseudulla yksin asuminen käy mahdottomaksi. Alman vauvavuosi koostuu pitkälti ajomatkoista ukin luo yksin tai vauvan kanssa.
Romaani sisältää tukun kipeitä asioita: Alman mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on jättänyt tytön, kun Alma on vasta kouluikäisenä tutustunut isoisäänsä. Isoisän elämä valottuu takautumin aikoihin, jolloin Alman äiti on ollut lapsi, ja perhettä ravisteli tragedia.
Nissinen saa hyvin eri ainekset toimimaan. Kauheat kokemukset monessa polvessa lomittuvat – siitä syntyy rihmasto. Vaan ei romaani vain kaikkea synkkää ja painavaa levitä, sillä kerronta tarjoaa myös arjen huumoria, jota elämä isoisän kanssa sisältää. Pohjoiskarjalainen murre ryydittää dialogeja ja lisää elävyyttä. Ja vaikka Alma peittelee mieheltään synkkiä PTS-tunteitaan, on siippa hämmästyttävän empaattinen. Se virkistää: kirjan suhteessa on paljon välittämistä ja sitoutumista. Sama pätee Alman ja ukin väleihin.
Alman sisäinen sekamelska ja ulkoinen toimintakyky sisältävät ristiriidan, jonka teksti välittää. Se vetää puoleensa ja saa seuraamaan päähenkilöä. Sama koskee ukin muisteluosuuksia. Ukin umpimielisyys toimii myös kontrastina nykymiehen tunnepuhetaitoon, jonka Alman mies taitaa. Osuvasti romaani myös näyttää vanhustenhoidon kipukohdat. Turhauttavan hoitopalaverin kuvaus taitaa olla piinallisen tuttu lukijoille, jotka ovat yrittäneet hoitaa läheistensä asiaa sote-viranomaisten kanssa.
Uutuuskirjojen joukosta pomppasi innostava kirjan nimi, Metsä ei sinusta lähde (Johnny Kniga 2026). Samastun ajatukseen ja ihastun sanajärjestykseen. Vilkuillessani Mattias Timanderin romaanin takakansitekstiä nakertaa minua hienoinen epäilys: jaaha, esikoiskirja nuoresta miehestä; kenties taas sellainen tavallinen nuoren miehen odysseija, tuiki tavallinen kehityskertomus. No joo, mutta paljon epäilystäni joutaa myös romukoppaan. Tykästyin.
•
Parikymppinen pohjoisen poika asustaa yksin tunturien kupeessa torppaansa ja elää välitilassa välivuosia lukion jälkeen. Hukassa ovat elämisen tavoitteet. Hän tarkkailee luontoa, vaeltelee lähialueilla, välillä käy kaupungissa (Kiiruna), ihmettelee kotikylän sukuriitojen salaisuuksia, hakkaa halkoja naapurin Tagen kanssa ja vaihtelevasti välttelee ja lähentyy naapuritaloa, jossa asuu ”se”, selvästi moneen vaikuttava vanha nainen.
Sitten nuoreen mieheen iskee kiinnostus pään sisäisen ulkopuolelle – tai oikeastaan syvemmin sen sisälle. Kertoja löytää kirjallisuuden. Se vie hänet suurkaupunkiin, jossa lukeminen etenee uudelle tasolle – ja lukemiseen tulee lisä, kirjoittaminen:
”Sen sijaan että olisin vaan ahminut kertomukset ja tapahtumat, alistunut teleologisen halun orjaksi niin kun Vera Brandt sanoi, luin hitaasti ja niin sanotusti kätten työtä pohdiskellen. Ihan samalla tavalla kun sitä saattoi olla hyvä tai huono metsässä tehtävässä ruumiillisessa työssä, saattoi kertomisessakin olla hyvä tai huono. Ja lukemisessa samaten. Sain ikään kun kielen tuohon kaikkeen. Tai sitten en saanut ja ehkä ne lehden ihmiset tykkäsikin juuri siitä. Että minä vaan sanoin.”
•
Alkuun päästyäni ihastun kirjan kerrontaan, sillä siinä on vaivaton autenttisuuden tuntu. Teksti etenee jutustelun tai sisäisen puheen rytmiin. Se säilyttää minäkertojan ajatustenkulun tuoreena ja saa tutustumaan kertojapersoonaan. Vilpittömät, yksinkertaiset havainnot vaikuttavat toisaalta naiiveilta – ja sitten ei ollenkaan.
Kerronta noudattaa juuri sitä, mitä kertoja pohtii kirjallisuuden ytimestä, symbolisuudesta. Silloin kaikki, joka kirjaan painetaan, muuttuu merkityksiksi. Tämän lukuohjeen lisäksi kertoja onnistuu naulaamaan joukkoon aforistisia huomioita.
Harvoin olen lukenut lukemista ja kirjallisuusinnostuksesta tällaista. Romaani tallentaa lukemisen uutuudenviehätyksen ja ajatteluprosessin käynnistyksen. Suurkaupungissa nuori mies kovin onnenkantamoisesti ajautuu kirjallisiin piireihin, sopiihan se, kuten myös kimurantti ihastuminen. Kaikki vie lukemista ja havainnointia eteenpäin.
Kun lukuputkeen tulee katkos, senkin ymmärtää, sillä elämä on elämää, ei vain kirjallisuutta. Kertoja ei kerro kaikkea, eikä hän tiedä kaikkea. Aukot kutkuttavat.
•
Metsä ei sinusta lähde on ylistys lukemiselle mutta ennen kaikkea juurille, kotiseudun tarinoille, luonnolle, luonnolliselle elämänrytmille ja ihmisille. Kotikylän rinnakkaisena alkavat Tukholman korttelikahvilat, baarit ja kirjalliset piirit tuntua vain omina kylinään.
Ruotsin Lapista kerrotaan ruotsalaisessa nykykirjallisuudessa verrattaen paljon (esimerkiksi Karin Smirnoffin Jana Kippo -sarja ja Ella-Maria Nuttin romaanit), mutta hienosti Tiamander löytää oman kulmansa Lappi-kerrontaan. Romaani sulattaa kuvaamansa ympäristöt ja suuret teemat (kuolema ja rakkaus) omanlaisekseen. Sellainen saa innostumaan.
•
Mattias Timander: Metsä ei sinusta lähde, suomentanut Jonja Rajala, Johnny Kniga 2026, 119 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
En voi vastustaa historiallisia romaaneita ja tarinaa, jossa seurataan sukupolvia ja mukana kulkee esinemotiivi. Ja ei tietenkään tarvitsekaan vastustaa, kun tarinaa kerii varma kertoja, Jari Järvelä: romaani Raiteet (Tammi 2025).
Järvelän romaanin esinemotiivi on kultainen taskukello, joka kulkeutuu romaanin ensimmäisessä osassa nuorelle Amandalle. Tyttö rakentaa veljensä kanssa nälkävuosien aikana Pietarin rataa. Kello siirtyy romaanin seuraavassa osassa Amandan pojantyttärelle Kuutamolle. Hän taistelee Kouvolan seudulla punaisten rivissä ja ampuu valkoisia taisteluvaunusta, joka suhaa raiteilla. Viimeinen osa vie jatkosodan loppuun, jolloin Kuutoamon poika Voitto hoitaa pientä, autiota rautatieasemaa kaukana vallatun itärajan reunamilla.
•
Järvelällä on taito kertoa vetävästi niin, että henkilöt tulevat tutuksi ja heidän kohtaloitaan sitoutuu seuraamaan jännittäen. Lisäksi hän taitaa karkeiden, väkivaltaisten tilanteiden kuvauksen. Niissä ei kaihdeta puistattavia yksityiskohtia: ne pakottavat katsomaan silmiin syitä ja seurauksia. Kauheudet kestää, sillä takaa kuultaa ymmärrys ja lämpö etenkin altavastaajia ja vähäosaisia kohtaan.
Raiteet-romaanissa sympatiat kääntyvät oitis Amandan ja Voiton puoleen. Kuutamo on kenties äkkivääränä kiukuttelijana vähän vaikeampi henkilö oitis sympata, mutta hienoisesti tihkuvat tiedot hänen elämänsä alusta ja kulusta kartuttavat ymmärrystä nuoren naisen valinnoista. Näin Voitto kertoo äidistään ja samalla jakautuneesta yhteiskunnasta:
”Isomummini väittää, että äiti lentää harakkana taivaalla ja valvoo kulkuani, harakka hän oli eläessäänkin. Sähäkkä, mustavalkea niin asultaan kuin mielipiteiltään, metallinkiiltoinen, vilkasliikkeinen. Ryöstelevä harakka, teräväkatseinen harakka. Toisten mielestä pirun lintu jonka pesä pitää hajottaa, toisten mielestä se puu jossa harakka päivystää on päinvastoin pyhä puu.”
Huomasin uppoutuvani romaaniin täysin. Henkilögalleria on toisaalta rajattu, toisaalta ympäröity niin, että kuvattujen tilanteiden ja ympäristöjen ominaispiirteet välittyvät. Ripaus taikauskoa maustaa päähenkilöitä. Jokaisen kolmannen osan sivuhenkilöistä syntyy vereviä hahmoja, jotka lisäävät näkökulmia aikaan, josta kerrotaan. Uskon kaiken, mistä romaani kertoo.
•
Historiallisen romaani on ikään kuin mikrohistoriaa: fiktiiviset henkilöt elävöittävät yksilöiden näkökulmista historian tapahtumia. Järvelä osaa sen. Esimerkiksi romaanin alkuosan nälän kuristamat luurangonlaihat selviytyjät ovat tottuneet kalmoihin, joten he eivät hätkähdä sitä, miten itärata rakentuu vainajien luiden päälle. Minun on syytä siitä hätkähtyä.
Ratarakennus piirtyy sieluni silmiin tarkasti köyhiä kyykyttävänä hankkeena, mitä korostaa romaanin hirtehinen alku. Kirjoittajan Järvelä osaa yhdistää rankkaa ja kevyehköä viemättä kummaltakaan sävyltä tehoa. Järvelä näyttää siten kansanosien railot, ja se korostuu romaanin kansalaissotakuvauksessa. Silloin luut entisestään lisääntyvät kotomaan maaperässä.
Romaanin loppuosa tuo sotakuvauksiin uutta, sillä Voiton vahtiman aseman tapahtumat viittaavat Suur-Suomen epäonnistuneiden toimien pimeään puoleen, keskitysleirien karmeuteen. Itse leireille ei kirja vie, vain joihinkin seurauksiin, mikä mielestäni lisää tehoa.
•
Romaanin rakenne on onnistunut – kuten jo alussa mainitsin kolmen sukupolven seuraamisesta. Kerronta monipuolistuu kertojavalintojen keinoin: ensimmäisessä osassa Amanda ja tapahtumat valottuvat Amandan isoveljen silmin, seuraavissa osissa kertoo Kuutamo ja Voitto.
Suosittelen romaania kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Tämä romaani näyttää ensinnäkin yhden käsittelemättömän aiheen, ratarakennuksen. Lisäksi se tuo uusia näkökulmia jo kolutuiksi luultuihin kansalais- ja jatkosotiin.
Järvelä ei himmaile hirveyksiä, mutta ei jumitu niihin. Romaania ei vesitä se, että henkilöihin vähintään kätkeytyy toivo ja rakkaus.
•
Jari Järvelä: Raiteet, Tammi 2025, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Säästin tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista joululomalleni Jarkko Volasen romaanin Vainovalkeat. Romaanin tunnelma tuntuukin yhtä valottomalta kuin on lumeton joululuonto.
Romaani seuraa aluksi traumatisoitunutta veljesparia, Valdemaria ja Viktoria. He tapaavat tauon jälkeen, ja heitä yhdistää rankka lapsuus oletettujen isovanhempien kovassa kurissa. Valdemar tutustuu Annaan Viktorin pidätyksen jälkeen. Anna on toimittaja, joka salailee suhdetta vaimoonsa Elenaan. Naisparilla on myös yhteinen lapsi.
Tapahtumapaikkana on salaperäinen Medaljonkikaupunki, jonka voi paikantaa venäläiseksi keskusta- ja lähiöympäristöksi. Toisinajattelijoiden vaino vaikuttaa kaikkeen, ja pelon ilmapiiri luo klaustrofibisen tunnelman, jossa tapahtuu diktatuureilla tavallinen: on vaikea luottaa kehenkään, on helppo epäillä kaikkea, eikä mielivallalla ole rajoja.
•
Volasen romaani onnistuu sokkeloisessa henkilö- ja tapahtumakuvauksessa. Juonikehikko sisältää arvoituksellisuutta ja salaisuuksien vähittäistä avautumista, mutta henkilöille se tarkoittaa ahtautta: kaikille keskeishenkilöille olo muuttuu Venäjällä tukalaksi.
Romaanin yhteiskunnallinen aines on sen sijaan avoin: se nimenomaan kuvaa mekanismeja ei-demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa monipulointi ja toisinajattelijoiden elämää tukahdutetaan. Samalla se ottaa kantaa suomalaiseen turvapaikkatilanteeseen, jossa ei tunnisteta hegenvaaraa.
•
Kerronta on tavallaan vanhanaikaista: hän-muoto katsoo henkilöitä ulkoapäin mutta samalla kaikkitietävästi näkee ajatukset ja tunteet. Perinteinen keino on sekin, että salaisuuksia puretaan kirjemuodolla.
Henkilöt jäävät minulle kovin etäisiksi, ja etenkin veljespari tuntuu selllaiselta, että heidän rakennuspuunsa ovat näkyvissä. Naisparin elämän epävakaus ja etenkin Annan ajatuksiin pureutuminen vaikuttaa elävimmältä.
Vainovalkeat vakuuttaa minut sillä, miten se luo ahdistavista elämäntilanteista tumman tunnelman. Romaanina se antaa näkymän tämän päivän todellisuuksiin, ja saa uskomaan kuvaamaansa. Lisäksi se saa ymmärtämään yksilön hädän, jolle ei ole mitään sijaa, kun yhteiskuntarakenteet eivät ota yksilöä huomioon. Myös kaksinaamaisuuden paineet tulevat hyvin esille.
Kerronnallisesti tai kuvauksellisesti romaani ei nouse tämän vuoden lukukokemusteni kärkeen. Kuitenkin: kokonaisuus on tarkkaa ja taitavaa tekstityötä.
•
Jarkko Volanen: Vainovalkeat, Teos 2025, 400 sivua. Lainasin kirjastosta.
Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.
Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.
Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.
•
Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…
On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.
•
Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:
”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”
•
Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.
Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.
Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus.
•
Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.
•
Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Toissakesäinen lukukokemukseni Lina Wolffin romaanista Rakastajat oli kerrassaan innostava. Tohkeissani ihastelin henkilö-ja tapahtumakuvauksen taitoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista löydän myös Wolffin uutuusromaanista Lihan aika (Otava 2025), mutta tohkeilun sijaan hämmennyn. Sen sijaan olen innoissani siitä, että Lina Wolff tulee toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan: ehkä hän avaa kummallisen ja kuumottavan kirjansa saloja.
Matkailua, pakoilua, ihmeitä, nunnia, tositeeveetä, uhkaa, väkivaltaisia kohtaloita ja mitä vielä! Romaanissa on vyyhti, joka keriytyy kyllä mutkittelevaksi juoneksi, jossa yhdistyvät kovin erilaisten kirjahenkilöiden tulkinnat elämänarvoista. Yksioikoista ei siitä kehkeydy. Uskottavuuskin on koetteilla, mutta hurttina menona sellaisen voi ottaa vastaan.
Juonesta sen verran, että ruotsalaiskirjailija saapuu Madridiin ja sattuman sanelemana majoittaa tositeeveenunnaa (!) pakoilevan miehen, Mercuron. Kirjailija pyrkii joltisenkin pyyteettömään hyvään, joten hän värväytyy dementoituneen miehen osa-aika-avuksi. Siinä sattuu kupru, joten nainen matkustaa mielentyyneyttä etsien Mercuron kanssa rantalomalle, joka muuttaa kaiken. Se johtaa kirjailijan ja ikivanhan Lucia-nunnan kirjeyhteyteen, jossa selviää muun muassa, mikä ja miksi uhkaa naisen majoittamaa Mercuriota.
•
Pidän romaanin arvaamattomuudesta ja yllätyskäänteistä, samoin viehättää se, että akseli hyvä-paha näyttäytyy hämäränä, välillä merkillisen sumeana. Lopullisuus kuten kuolema sisältää edeltäviä tekoja, jotka voi eri henkilöt nähdä ja perustella eri tavoin.
Vanhan ja nuoren nunnan mukaan tulo romaaniin tuottaa minulle mielenrauhan menetystä. En ihan saa kiinni taajuuksista, joita romaaniin ilmaantuu. Voi olla, että katolinen meininki pysyy minusta etäällä. Ehkä nunnuuden käsittämistä ei tarvita, riittää kenties vain ihmisten kummallisuus ylipäätään. Sellaista löytyy vanhan nunnan Lucian taustoista kuin myös nuoren Adankin vinksahtaneesta persoonasta.
•
Romaanissa on useita kerroksia moraalin ja eettisyyden mietintää, monen keissin voimin. Kiinnostavin juonne löytyy tositeeveetyyppisestä nettiohjelmasta, jossa moraalia punnitaan. Romaanin Mercuro ilmoittautui vaimonsa kanssa ohjelmaan, sillä Mercuro halusi sovittaa pettämisensä vaimolleen. Mercuro kuvailee jopa runollisesti ohjelmatyyppiä:
”Tiesin, että kun aloittaisimme, kaikki menisi suorana nettiin. Jaksoja ei ole koskaan leikattu, eivätkä Mister Blue ja Miss Pink välitä, vaikka tilanne riistäytyisi käsistä. Olen useita kertoja nähnyt niin tapahtuvan, kun olen istunut turvallisesti kotisohvallani, ja suoraan sanoen tuntenut vahingoniloista nautintoa. Juuri sitä minä tässä ohjelmassa arvostin. Jumala ja Jumalatar eivät kavahtaneet mitään. Mutta kun oma perse on tulessa, kaikki tietenkin asettuu eri valoon. Tarkoitan, kun istuu siellä itse. Näin sieluni silmin, kuinka kommenttikenttä lainehti kuin viljavainio lempeässä tuulessa. Tähkät liikkuivat hiljaa, jännittyneen odotuksen vallassa. Mutta horisontti oli tumma.”
Mercuron painostus menee äärimmäisyyksiin. Wolff luo romaaniin väkivallan uhkaa, tunnelman tummuus sen kuin sakenee romaanin edetessä.
•
Kirjassa kertojat vaihtuvat. Aluksi hallitsee kirjailijaminäkertoja, mutta oman äänen saa myös Mercuro ja Lucia-nunna. Siitähän seuraa aina luotettavuuskysymys, sillä minäkertoja valitsee kerrottavansa kuten myös sen, mitä kertoja ei kerro. Menen leikkiin mukaan, mutta huomaan nopeasti itseni syrjästäkatsojaksi. Siksi romaanista ei jäänyt minulle huimia muistijälkiä, vain lukuhetkien mittaisen ihmettelyrupeaman.
”Pete sulki silmänsä ja ajatteli, ettei millään ollut lopulta mitään väliä. Universumi oli ikuinen ja ääretön, eikä heitä pian muistaisi kukaan. Hän ei tiennyt, mitä Tamminiemessä oli tapahtunut sata tai edes kymmenen vuotta sitten, samalla tavalla tämä ilta valuisi pimeyteen. Vaikka ajatus ei ollut ihan tosi, se sai olon muuttumaan paremmaksi.”
Tai mitä väliä on ollut ajasta kevättalvesta 1972 tammikuuhun 1973? Se olisi ehkä vaipunut pimeyteen, ellei JP Koskinen olisi kirjoittanut romaania. Ajasta kirjojen kansiin on päässyt Urho Kekkosen kotipesä, Tamminiemi, ja sen ympärillä pörräävä väki. Hyvät veljet -romaanissa (WSOY 2025) seurataan teini-ikäistä Peteä valtiovallan liepeillä.
•
Pete on Sylvi Kekkosen etäinen sukulainen, joka jää orvoksi, kun alkoholisoitunut yksinhuoltajaäiti kuolee. Varaton Pete ei voi jatkaa oppikoulua eikä sieltä lukioon, ja matematiikkakilpailun palkintokin menee sivu suun juuri koulupudokkuuden vuoksi. Pete saa turvapaikan Tamminiemen saunakammarista, ja hänen elämänsä muuttuu.
Urkki vilahtelee saunan puolella, niin myös vallan ytimen muut miehet. Ahti Karjalainen kantaa Petelle kuittipinoja, koska Pete tiedetään matematiikan taitajaksi. Jotain häikkää Keskustan kuiteissa on, mutta Pete laskee niitä salassa. Lisäksi Pete pääsee moniin hämäriin reissuihin Tamminiemen henkilökunnan kanssa, asiana Urkin toimeksiannot – eivätkä monikaan niistä kestä päivänvaloa. Joskus Pete lukee Sylville ääneen ja Sylvi jupisee miehestään ja käyttää hänestä nimeä Häiskä.
•
Koskisen romaani käsittelee ulkopuolisuutta ja osattomuutta – sellaiseksi Pete ruumiillistuu. Se kertoo myös siitä, että voi olla mukana tapahtumissa niin kuin Pete on hämärähommissa mutta silti koko ajan irrallinen. Riipaiseva kuvaus syrjään sysätystä syntyy jouluaaton ateriasta: Pete ja taloudenhoitaja kyökin puolella pupeltamassa herrasväen jämiä.
Romaani kuvaa lisäksi aikaansa arvomaailmaa, esimerkiksi maksullista oppikoulua ja lukiota, johon ei köyhillä ollut asiaa. Aikaan kuuluvaa on lisäksi poliittinen suhmurointi, ja siksi keskiössä zoomataan suomalaista demokratiaa silmään sahanneen poikkeuslain pohjustusta, siis sitä, miten Kekkosen presidenttikausien jatko pyrittiin turvaamaan. Romaani paljastelee tuota taustatohinaa – mikä siitä on tosipohjaista, mikä ei, tiedä häntä.
•
Lukija on valinnan edessä.
Valinta 1: Hyvät veljet vaikuttaa veijarihenkisenä, ehkä jopa kirjan takakansitekstin mukaisesti gangsteriromaanina, kun lukija tempautuu täysillä tilanteiden sisään ja Peten kohtaloon. Silloin myös tunnelma tiivistyy sivujen myötä, kiristyy ja pistää jännittämään Peten puolesta. Ja uups, loppu yllättää!
Valinta 2: Hyvät veljet hämmentää, kun päästää itsensä epäilemään, miten teini-Pete saa aseman, jossa hän vaalii Urkin salaisuutta ja vahtii pressan keskustelujen mahdollisia muistiongelmia sekä laskee Karjalaisen kuittipinoja. Uskottavuusongelma jää vaivaamaan, vaikka ihailisi kirjailijan kerronnan kokonaishallintaa.
No, kallistuin kakkosvaihtoehdon puolelle ja iloitsen, että on monia ykköskohdan lukijatyyppiä. Arvostan suuresti JP Koskista tarinankertojana ja kiinnostavien henkilöiden kohtaloiden kuvaajan historian rattaissa niin että he nousevat romaanissa sivusta keskiöön (esimerkiksi Ystäväni Rasputin ja Tulisiipi). Odotan sellaiselle jatkoa.
•
JP Koskinen: Hyvät veljet, WSOY 2025, 302 sivua.
Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Biofiktiopukessani olen lukenut romaanin PakolainenAino Kallaksesta ja Minna Rytisalon romaanin Lapin legendaarisesta Petronellasta, Sylvia. Kolmantena lajiin loksahtavana teoksena luin Tiina Käkelän romaanin Fredrika Runebergista, Fredrika (Aviador 2025). Juttujeni ilmestymisputken katkaisi Finlandia-hässäkkä, mutta nyt on Fredrikan vuoro.
Käkelän romaania kehystää minäkertoja, joka kirjoittaa lehtiartikkelia Fredrika Runebergista ja on tätä tutkinut opiskellessaan jo gradun verran. Kehykseen kuuluu myös kertojan elämänvaihe päiväkoti-ikäisen lapsen yksinhuoltajana ja toistuva tuska karhuta lapsen holtittomalta isältä lainmukaisia elatusmaksuja. Lisäksi kylpyhuoneen vesivahinko rasittaa arkea, joskin kylppäriremontoija myös herättää kiinnostusta.
Kertojan sakeaa arkielämää katkaisee paneutuminen Fredrikan Runebergin elämään. Kertoja kuvailee ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaneen rouva Runebergin elämää ja kirjallista tuotantoa esseistisesti niin, että siinä on tutkimusfaktoja ja kertojan kommentointia. Fredrikan ajan tapahtumat ja aatteet sekä J. L. Runebergin nousu kansallisrunoilijaksi ja naisseikkailut kuuluvat kirjan aiheisiin.
•
Romaani ei sinänsä tee uusia löydöksiä Fredrikan elämästä vaan toimii kirjassa kiinnostavana elämäntarinana ja tietyllä tavalla peilaa naiskirjailijan tilannetta. Fredrikalle arjen pyöritys lapsikatraan äitinä ja miehensä palvelijana ei juuri anna kirjoittamisrauhaa. Silti hän ehtii kirjoittaa ja toivoa arvostusta, vaikka kamppaileekin itsetuntonsa kanssa: aina vaivaa ajatus, ovatko tekstit tarpeeksi hyviä.
Nykynaisen arki on ahdasta toisin, vaikka on päiväkodit ja arkea helpottavaa infraa. Itsetunto kirjoittajana kumpuaa fredrikoista, eli kipuilu tarpeeksi hyvästä jatkuu. Koska päähenkilö on freelancer, hänen elantonsa on kiinni siitä, että viimeisin juttu myy, jotta seuraaville on tilausta.
•
Käkelä kirjoittaa luistavasti ja viihdyttävästi. Kuvailu on havainnollista ja selkeää. Aikaliikkuvuus kerrontahetkestä omiin muistoihin ja Fredrikan aikaan sujuu joustavasti. Kertojan tunne-elämä tulee kirjaan mukaan hitusen romanttisen viihteen tavoin, mutta se maustaa kokonaisuutta yllättävän mukavasti ja tuo tullessaan lämpöä.
Kertojan elämänkulku muuttuu kontrastiksi verrattuna Fredrikaan, joka ei kokenut elämässään huolenpitoa:
”Runebergin vuonna 1863 saama aivohalvauskohtaus on kuin maanjäristys tai tsunami, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisellään Fredrikan elämässä. Runebergistä, perheen sosiaalisen elämän keskuksesta, tulee vallasta syösty synkkä despootti, musta aukko, joka imee voimaa ympäristöstään siinä missä ennen aurinkona säteili sitä muille. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Fredrika huomaa muuttuneensa satelliitiksi, joka pyörii tuon tyhjän kohdan ympärillä voimatta irrottautua sen vetovoimasta. Tai ehkä Fredrika ei käyttäisi ihan tällaista kielikuvaa, ehkä hän ajattelisi olevansa hevonen tukkikuorman edessä tai kaivon pohjalla ämpäri.”
Fredrika-romaani maistui minulle mukavasti. Eläneen henkilön elämäkerta elävöittyi romaanin nykytason rinnalla, ja nykytaso tarjosi jatkumoa kirjoittavasta naisesta.
•
Tiina Käkelä: Fredrika, Aviador 2025, 129 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Torstaina 27.11. paljastuu kirjavuoden 2025 pääpalkinnot. Yksi henkilö valitsee mieluisimman kuudesta vaihtoehdosta. Valitsijalla on omat kriteerinsä kuten kaikilla lukijoilla. Lukijuus ja valinnat puhuttavat, ja siksi juttuni aluksi pohdin viimeaikaista kirjallisuuskeskustelua ja lopuksi tiivistän kaunokirjaehdokkaat.
Kantoja kirjallisuuskeskusteluun
Syksyn kirjakeskustelussa on ollut mielenkiintoisia piirteitä. Tikun nokkaan on nostettu lukemisen performatiivisuus, siis se, että ihmiset kokoontuvat tai näyttäytyvät kirja kädessä tai ilmoittavat, kuinka monta kirjaa ovat lukeneet/kuunnelleet kuukaudessa tai vuodessa. En keksi syytä sellaista paheksua.
Ei ole keneltäkään pois, jos joku korvaa määrää laadulla tai esittelee vain statussyistä lukemista. Näinä (kulttuurivihamielisinä) aikoina on aika hauskaa, jos lukeminen koetaan esittämisen väärtiksi. Kyllä siellä joukossa on aitoja lukukokemuksia, ja kenties kirjojen kanssa näyttäytyminen saattaa houkutella lukukokemuksiiin. Ja kenestä meistä on arvottamaan toisten lukukokemuksia? Tällaista lisää: päättäjille kirja käteen näyttäytymistilaisuuksissa!
•
Entä sitten kirjallisuuden keskiluokkaistuminen? Suurin osa kirjoittajista ja lukijoista taitaa olla keski-ikäisiä keskiluokasta, joten ei hämmästytä kirjallisuuden keskiluokkaiset aiheet – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Olen yhä uskossa, että ei aihe vaan miten.
Eli ei ole oleellisinta, mitä luokkaa kirjassa kuvataan vaan minkämoisin teemoin ja kerrontakeinoin. On toki latteaa, jos kirjailijat alkavat kirjoittaa vain kirjailijoista, mutta en näe sellaista vaaraa. (Kirjailijoiden keskiluokkaisuus keskimäärin pienituloisina on sitten toinen kysymys.) Kaikkina aikoina on ilmestynyt taiteilijaromaaneja – ja kaikkea muuta, kaikista yhteiskuntaluokista. Niin tänäkin vuonna, joten kiitettävästi tarjolla on kirjoa.
Oma taustani on luokkaretkeilijä, maalaistyttö ei-akateemisesta työläis- tai alimman tason työnjohtajaperheestä. Haluan lukea kaikenlaista, niin omaa taustaa liippaavasta kuin keskiluokasta, johtohommista ja kulttuuripiireistä – kunhan löydän teksteistä kiinnostavaa. Käsitän kirjallisuuden merkityksen yhä olevan se, että se avartaa ja tarjoaa erilaisia maailmoja – ei vain vastaa taustaani tai odotuksiani.
•
Hiukan on päätään nostamassa kirjojen arvottaminen niin, että viihde tuomitaan. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa se, että tekoäly auttaa sepittämään selkeäjuonisuutta. Tekoäly saa savun nousemaan korvistani, mutta sallin silti lukijoille omat valintansa: jokainen saa viihtyä, kiihtyä ja kohota valitsemastaan kirjasta.
Joillekin kirjoissa riittävät tapahtumat, mistä kertoo esimerkiksi dekkarien ja romanssien suosio: vetävä juoni, sen selvittäminen ja selviäminen koukuttavat. Mikäpä siinä. Tärkeintä on, että tarjolla on monenlaista luettavaa – aiheita, teemoja, asemaltaan erilaisia henkilöitä, yllätyksiä, omaperäisyyttä, myös kokeilevaa kerrontaa.
Vaikka romaanirakennetta rikottaisiin ja kokeiltaisiin kerronnan rajoja kielellisin keinoin, lukija usein nappaa mieleen jäävän henkilön ja hänelle tapahtuvan. Toki hienosti sanottu jää myös miellyttämään. Lukijoita kiinnostavat ihmiset ja ihmisenkaltaiset sekä heidän kokemuksensa, niin myös kirjoissa, enkä näe siinä tuomittavaa. Näen yhtenä kaunokirjallisuuden merkityksenä inhimillisen ymmärryksen kehittymisen.
Finlandiaehdokkaista sattumia
Monica Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia
Nuori nainen muuttaa elämänsä 1970-luvun lopulla. Sen lisäksi hänen valinnoistaan huolimatta moni asia romahtaa hänen ympäriltään, mutta hän löytää väylän ilmaista itseään. Kerrontapyörre vie monia tarinalinjoja eteenpäin. Lisää blogissani.
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
Luokkaretkeilijä palaa autioituvalle paikkakunnalle ja kotitaloon. Mieli myllää ja kaksi kertojaa möyhii nykytilannetta ja muistoja. Synkkyydestään huolimatta romaanista syöksyy mustaa huumoria. Siinä on vaaran tuntua, jota varma kerronta vie eteenpäin. Lisää blogissa.
Riko Saatsi: Yönistujat
Tämä romaani tarjoaa karjalaisen elämäntavan esittelyn ja näyttää evakkouden raskauden, omaan kultturiin kohdistetun kaltoinkohtelun ja paineen häivyttää oma kulttuuriperintö ja kieli. Kuvauksen keskittyminen kuolemaan ja hautajaisiin on tehokas. Lisää blogissani.
Elli Salo: Keräilijät
Itärajan lähellä arkeologi etsii sota-aikaista esineistöä kuskinaan karhukuvaaja ja naapurinaan venäläistaustainen asukas. Yksi keräilee esineitä, toinen kuvia ja pulloja, kolmas marjoja. Kuvaus laajenee alueelle, muihin aikoihin ja sukuihin. Menneet tapahtumat vaikuttavat nykyisyydessä, väreilevät, ja romaaniin se sulautuu niin, että siinä on kiinnostavaa ennalta-arvaamattomuutta. Lisää blogissani.
Jarkko Volanen: Vainovalkeat
Valitettavasti en ole tätä vielä saanut lainausjonosta luettavakseni.
Hanna Weselius: Pronominit
Pronominit istuttaa henkilönsä lentokoneeseen, jonka päämäärä on hämärä. Matkustajien mieli vaeltelee suljetussa tilassa, ja lukijana pääsen seuraamaan kunkin mielenkulkua. Romaanin vaikuttavuus perustuu varmaan kerrontaan ja näkemykseen ihmisyydestä ja ihmisten vaikutukseen toisiinsa. Kirja voi tuntua raskaalta mutta sen on tarkoitus olla painava, sillä sen asiat ovat perustellun järeitä. Lisää blogissani.
•
Ennustukseni voittajaksi ovat vaihdelleet. Aluksi kallistuin Eristystilan / Kapinoivia naisia puoleen, mutta sitten alkoi Pienen budjetin sotaelokuvan vinkeys ja villeys viehättää. Tällä hetkellä valintani on Pronominit. Huomenna se selviää.
Isoviha riivasi Suomea 1700-luvun alkupuolella. Siitä on viime vuosina saatu taiteellista näkemystä, muun muassa Ilmajoelle ooppera (libretto Anneli Kannon) ja Päivi Alasalmen romaani Meren ja veren liitto. Jenni Räinän romaani Vaino (Otava 2025) vie vuoteen 1715, jolloin Pohjois-Pohjanmaalla venäläiskasakat tekevät yllätyshyökkäyksiä, ryöstävät, raiskaavat ja tappavat koska voivat, koska ovat valtaapitäviä, koska pelolla hallitseminen pakottaa nöyryyteen.
Vaino-romaanin päähenkilö Valpuri Hansintytär pakenee pikkuveljen kanssa jokivartta myöten, toinen veli on myös karkumatkalla perheen metsästysmökkiin, joka on kaukana synkässä salossa. Kasakat ovat tappaneet perheen vanhemmat, eikä muutakaan turvaa kotikylällä ole kasakoiden vainon vuoksi.
Romaani seuraa alle 20-vuotiaan Valpurin vaellusta ainoaan turvaan, mikä on tuntemattoman taipaleen takana. Valpuri eksyy veljistään, mikä lisää huolta ja turvattomuutta. Jokainen risahdus metsässä ja ylimääräinen veden molskahdus voivat merkitä, että pakeneminen on ollut turhaa. Vaaran tuntu seuraa koko ajan, myös suvantokohdissa.
Vaino on kahden päähenkilön kirja. Toinen syntyy tositapauksesta: kasakat sieppasivat Iistä nimismies Lillbäckin kolme poikaa, joista Gustafista palasi väkivaltaisena kasakkana kotikulmille. Romaanissa ei kuvata lapsen aivopesua Venäjällä, vain se tulokset: Kustaa on kasakoista kylmimmästä päästä.
•
Vaino vaikuttaa väkevästi. Siinä kaikin aistein koetaan sotaa siviilin ja soturin osuuksin. Väsymys, kylmä, nälkä ja kivut tunkeutuvat tekstistä ulos väkivallan uhan ja sen itsensä lisäksi. Vaikka kaikki tapahtuu noin 300 vuotta sitten, ei tunnetaso vanhene, eivätkä ikävä kyllä lapsikaappaukset, siviilien turmelu ja sodan PTS-ilmiöt ole poistuneet. Luontokin toistaa selvitymistaistelun luonnetta:
”Jos katsoisi tätä kaikkea kuusten latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuksi tai syödyksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.”
Historiallisena romaanina teksti on uskottavaa, joten ajan elämäntapa ja arvot välittyvät lukijalle erinomaisesti. Esimerkiksi Valpurissa elää vielä vanhaa kansanuskoa, mikä julkijumalaisen veljen silmissä muuttuu tuomittavaksi. Hienosti muutenkin kirkon ja esivallan asema tunkee vähintään rivien välistä tekstiin. Ilmeinen ristiriita syntyy siitä, miten nimismiehen jälkeläinen voi toimia isäänsä, isänmaataan ja kaikkia perusarvoja vastaan.
•
Romaaniin sopii erinomaisesti, että siinä kertojat vaihtelevat, myös kerrontatapa. Eri näkökulmat laventavat: nimismieheltä saan vanhemman kokemuksen, Kustaan osuus on etäännytettyä ja Valpurin minäkerronta lähennyttävä.
Kustaa järkyttää ja Valpuri vetää puoleensa – kummassakin ristiriitaisuus elää. Kustaa säälittää ja korventaa; Valpurin henkilöhahmo on huolella rakennettu aikansa nuoreksi naiseksi, elämänhaluiseksi ja sisäisen elämänsä salaajaksi. Räinän romaanin hienouksien yksi puoli on se, että se johdattelee ihmisen ytimeen, joka ei ole yhdenlainen vaan tilanteisiin reagoiva, itsensä yllättävä. Se ei selitä vaan näyttää, mitä ihminen voi tehdä itsesuojelusta. Se ei tapahdu psyykkisiä jälkiä jättämättä. Räinä ei psykologisoi, mikä kuuluukin kirjan ajankuvaan – senkaltaiset tulkinnat kuuluvat lukijalle.
Vaikka Vainossa pahin tapahtuu, romaani kannattaa ja täytyy lukea. Kerronta vangitsee, tunnelma tarttuu ja tapahtumat pakottavat katsomaan sotaa silmiin. Kirjan kieli ja kuvaustapa tarjoavat hienon romaanikokemuksen, joka jättää jälkiä.
Jenni Räinän Vaino kuului mukaan omalle kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalleni. Kun hänen tietokirjansa Veden ajat (Otava 2025) sai tietokirjaehdokkuuden, ounastelin jo historian havinaa: sama kirjailija saa ehdokkuuden kahteen kategoriaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Veden ajat yhdistää henkilökohtaista, haastattelu- ja keskusteluaineistoa asiantuntijoita ja kokemusasiantuntijoilta sekä tietoja monipuolisista lähedeaineistoista. Esseistinen ja hieman kaunokirjallinenkin ote maustaa tietotekstiä, jossa kirjoittaja ei himmaile oman äänen ja mielipiteiden kuulumista.
Kirja tutkii vesistöjen merkitystä ja muutosta. Käsittely lähtee kirjoittajan lapsuudenmaisemista ja keskittyy muutenkin pitkälti pohjoiseen Suomeen. Sisällöllisesti se etenee vesiteemalla noroista ja puroista lähteisiin, pohjaveteen, jokiin ja mereen. Samalla avohakkuiden, soiden kuivattamisen, ojitusten ja patoamisen vaikutukset tuodaan konreettisesti esille.
•
Vakuuttavasti kirjan alku johdattelee teemaan, jota koko kirja jatkaa: liukuva perustaso. Siinä ihminen tottuu ylisukupolviseen muutokseen ympäristössä eikä tiedä menneestä:
”Liukuvien perustasojen vuoksi emme kaipaa talvisin pimeää taivasta, vaan meille kelpaa valosaasteen maitomaiseksi lakaisema taivas. Se on normaalia meille. Samasta ilmiöstä johtuen laskeudumme ruskeaan jokiveteen uimaan emmekä edes huomaa veden väriä.”
Toinen tärkeä teema liittyy sukupolvien vaihtumiseen, sillä kirja alkaa kirjailijan isän kuolemasta. Kirja asettuu osaksi kuoleman käsittelyä ja surua, joka kulkee mukana muuttuen mutta vähintään pinnan alla vaikuttaen. Koko kirja vakuuttaa ihmisen ja ympäristön suhteesta, jonka tulisi perustua vaalimiseen ja kunnioittamiseen kuten kaikkien suhteiden.
”Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.
Monet ajat ovat läsnä yhtä aikaa ja havahdun kerta toisensa jälkeen tuntemukseen, ettei isä olekaan poissa. Hän on säikeissäni, lasteni ristityissä jaloissa, korkeissa poskipäissä, sirossa niskassa. Maassa, maisemassa. Muistoissa. Opeissa. Sanoissa.”
•
Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman, Like/Otava 2025, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Lyhyet romaanit kiinnostavat minua, sillä niissä usein tiivistyy tunnelma ja sanottava. Riko Saatsin kompakti romaani Yönistujat (Gummerus 2025) vastaa odotuksiani: henkilöiden ja yhteisön jännitteet sähköistyvät rajatussa ajassa, paikassa – ja sivumäärässä.
Yönistujat sijoittuu Nurmeksen takamaille sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaan. Karjalalainen maanviljelijäperhe on jättänyt rajan taa viljavat maansa ja mantunsa ja yrittää sopeutua uuteen elämänpiiriin. Raja railona aukeaa luterilaiseen ja itämurteiseen valtaväestöön verrattuna, koska kirjan perheen kotikieli on karjala sekä uskonto että tavat ortodoksisia.
Romaanin kertojana toimii perheen äiti, Nasti. Hän seuraa miehensä ja poikiensa töitä ja mielentiloja. Päivän kulun muuttaa Tatjana-anopin kuolema. Romaani avaa etnografisen oven ortodoksisiin ruumiinvalvojaisiin. On erittäin tietoista tarjota lukijoille sisänäkymät, miten toimintatavat vainajan saattaminen hautajaisiin eroavat luterilaisista.
”Kiitin ihmisiä, jotka olivat valvoneet mummun vierellä. Laskin haudalle aseteltujen lautojen päälle pienen Suistamolta mukaan pakatun lautasen, jolle pudotin kämmenellisen kolikoita.
Sit ottakkua nyt hauvankaivajat, ruuhen luadijat, pezijät, yövalvojat palkkua, sit ottakkua – ken midä ottanou, sanoin.”
•
Romaani on ensinnäkin sanomaromaani. Monin esimerkein se osoittaa, miten ennakkoluulot erilaisuudesta ajaa evakot ahtaalle. Vaikka evakkojen asuttaminen näyttäytyy historiankirjoissa menestystarinalta, yksilökokemukset ovat karuja. Vieraan vieroksunta on ollut avointa ja julmaa. Silloin ja nyt.
Toisekseen romaani kertoo paineesta mukautua ja muuttua hyväksynnän saamiseksi:
Sodan myrsky lennätti tilojen peruskivet kauas järven taakse ohjusten laukaisualustoiksi. Oli paras hyväksyä muutos ja yllätykset. Varautua pahimpaan, jos ylipäänsä meinasi pysyä järjissään. Kun Lasarin suu uusi hampaita, sanoin pojallekin, että lujemmilla hampailla hän voisi isompana elää myös hammasta purren. Sopeutuminen oli asioiden tarkoituksen kysymistä ja uuden omaksumista. Kylänväen vanhoja tapoja oli tyhmää yksin ylläpitää. Vanha kieli oli hyödytön, jos sitä ei voinut käyttää kodin seinien ulkopuolella.
Romaanin äidin hätävalheet kirpaisevat, koska niiden takana on vain ja ainoastaan tasoittaa lastensa tietä valtakulttuuriin. Romaanin loppuhuipennus hautajaiskonflikteineen korostaa äidin valintoja.
Kolmanneksi näkemys tämän- ja tuonpuoleisen rajan häilyvyydestä istuu romaanin maailmaan. Perheen herkkä ja hauras Lasari-poika näkee näkyjä. Äiti-Nasti ymmärtää pojan erikoislaadun mutta pelkää, miten maailman murjomaksi lapsi voi joutua.
•
Kuten jo viittasin Yönistujien valtti on kompaktius. Rajattu kuvaus fokusoi elämisen ehtoihin ja tarjoaa eläytymisen aineksia. Kulttuuri-identiteetin merkitys korostuu, ja sitä myötäilee romaanin karjalankieliset osuudet. Finlandia-palkintoehdokkuuden syiksi ounastelen etenkin yhteiskunnallisia teemoja yksilön näkökulmasta, sillä siinä kaunokirjallisuuden voima piilee.
Elli Salon romaani Keräilijät (Otava 2025) virkistää romaanina, josta ei voi arvata, miten se etenee ja minne päätyy. Mukavan tiiviinä tarinakudelmana siinä on arvoituksellisuutta, joka kiehtoo, ja samalla siinä on suoruutta, jota on luistava lukea (tai kuunnella).
Harvoin kuuntelen kirjoja, mutta Keräilijät vauhditti ajomatkaani. Suosittelen muita lukemaan kirjan, sillä uskon siten romaanista irtoavan vielä enemmän kuin kuunnellen. Kielen ja kerronnan sävyt ja kerrokset vaikuttavat kuuntelua tehokkaammin.
•
Yksi minua miellyttävä piirre kirjassa on, että siinä kyllä tekee mieli miettiä kirjan henkilöiden ihmissuhteita, mutta rakkaussuhteissa ei ole tarvis möyriä. Sukulaisuudella on kyllä merkitystä.
Monenlaiset sukusuhteet putkahtelevat kainuulaisesta kylästä ja vanhasta talosta, jota romaanissa asuttaa tylyhkö karhujen valokuvaaja Ani. Kuvaajan autiolle leirintäaluelle majoittuu arkeologi Heini, joka etsii sodanaikaisia esinelöytöjä. Leirintäaluella hänen naapurina elelee Ljudmila, supermarjastaja.
Ja mitäkö sitten tapahtuu? Heini minäkertojana kertoilee oman valintansa mukaan. Voisihan sitä kutsua haahuiluksikin, osin suunnitelmalliseksi etsinnäksi. Mutta mitä löytyy? Melko vähän esineistöä, sopivasti tarina-aiheita.
•
Kotimainen kirjallisuus saa aiheita sotakokemuksista – voisi ehkä sanoa, että yhä vain, yhä paljon. Sota vilahtaa romaanissa koskettavasti, samoin arkeologin perhetragedia. Myös alkoholin liikakäyttö saa olla kirjassa suomalaiskansallisesti jossain määrin huumorin lähde mutta lähtökohdiltaan raadollisen säälittävää.
Komiikka syntyy tilanteissa, joissa aistin hienoista arktista hysteriaa. Kerronnasta löytyy leikillisyyttä, esimerkiksi keksityn eräkirjailijan tekstikappaleet pomppivat välistä kirjaan. Dialogiin osuu irrallisia kommentteja kuten keskusteluissa sattuu tapahtumaan, arjen absurdiutta.
Finlandia-ehdokkaana romaani kenties yllättää. Tämä kirjaa kantaa: napakka lause rytmittää sanottavaa, sanavalinnat toimivat varmoina ja elävinä.
”Teki mieli vain makailla mökissä ja olla ajattelematta ketään. Olisi ollut täydellinen aika keskittyä lukemiseen, mutta en saanut sanoista selvää, jäin omien ajatusten ja kirjan lauseiden väliin. Torkahtelin selälläni, kirja vatsalla, kädet ristissä kirjan päällä. Se oli minun soturiasentoni. Tapahtui mitä vaan.”
Sutjakka kerronta takaa mukavan luku(kuuntelu)rupeaman, jota en halunnut keskeyttää vaan kokea yhteen menoon. Se tarjosi mietintää ihmiselon sattumista. Niissä on keräiltävää.
•
Elli Salo: Keräilijät, Otava 2025, 4 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Monica Fagerholm yllättää ilmoittamalla, että hän on kirjoittamassa trilogiaa. Sen ensimmäinen osa on Finlandia-palkintoehdokas Eristystila / Kapinoivia naisia (Teos & Förlaget 2025).
Helsingin kirjamessuilla Fagerholm tunnusti, että hän oli aikanaan päättänyt, ettei kirjojensa päähenkilöksi valitse kirjailijaa, vaan kuinkas kävikään! Uutuuskirja kertoo aloittelevasta kirjailijasta 1970-luvun loppupuolella. Fagerholm kertoi myös, että hän sai aikanaan saman neuvon, jonka saa myös uutuusromaanin päähenkilö Alice: ”kirjoittaa kuin pieni eläin”.
Samaisessa kirjamessuhaastattelussa kirjailija selitti ajankohtaa, että tavallaan kirjan kuvaamat vuodet edustavat aikaa, jolloin ei tapahtunut maailmanhistoriallisesti juuri mitään – ja silti tapahtui.
Monica Fagerholm Helsingin kirjamessuilla 2025
•
Fagerholmin kirjoissa tarina ja juoni solmiutuvat sykkyräksi, josta voi toki selvittää päätapahtumat. Ja täytyy todeta, että kyllä aiheilla ja juonellakin on kirjassa merkitystä: niistä nousee aikaan ja henkilöihin vaikuttavia seikkoja, ja ne vetoavat lukijaan. Fagerholmin tyyliin kuuluu, että juonenkulut eivät pysy salassa vaan päätapahtumat mainitaan ennen kuin niihin varsinaisesti päästään tai paneudutaan. Kertoja myös puhuttelee lukijaa.
Minulle Fagerholmin teokset – niin myös tämä – merkitsevät omaperäistä kerrontaa. Ihastelen sitä. Kerronta etenee pyörteen tapaan: kertaa, toistaa, tuo joka kierroksella jotain uutta, kommentoi, palaa takaisin ja vie eteenpäin.
Tässä romaanissa on myös eri tekstilajeja, myös päähenkilön esikoisromaanin katkelmia, jotka palasina muodostavat oman sisäkertomuksensa. Kaikessa teemaksi tunkee naisten valinnat ja pyrkimykset omanlaiseen elämään. Riippumattomia he eivät ole eivätkä vapaita, eivät vapaita myöskään uhkasta, jota miehet monella tasolla merkitsevät.
Tämä romaani vangitsee hetkiä, ja näkökulma on nuorten. Silloin aikakäsitys vanuu ja välillä tiivistyy: jotkut hetket tuntuvat aikaansa pitemmiltä, ja toisaalta ne menevät nopeasti ohi.
”NYT, tässä valtaisassa, nuoressa NYT-hetkessä aurinko kalliot ja Honecker joka puhuu siitä, että aikoo kirjoittaa. ’Ryhdy kirjailijaksi!’ Alice sanoo väliin. Honecker katsahtaa häneen kärsimöttömästi samalla kun aurinko nousee taivaalla, muuttu kuumemmaksi ja kuumemmaksi ja polttaa heidät punaisiksi niin että ihoon puhkeaa rakkuloita ja heidän on iltaisin rasvattava vartaloaan lypsyvoiteella, ’minä aion kirjoittaa, sanon minä, aion ja HALUAN olla lukeva ja kirjoittava ihminen – se… ei ole ammatti vaan toimintaa, yhdenlainen maailmassa olemisen tapa.’
•
Sananen pintatasosta: juonesta ja henkilöistä. Lukiota lopetteleva Alice muuttaa maaseudulta äidin ja siskon luota kaupunkiin Max-isän perheen luokse, jossa vaikuttajahahmo on isän kansainvälistä uraa tekevä vaimo Siri. Perhedynamiikasta vie tilaa teinipoika Prinssi, Joackim, jonka varjoon jää Alicen ikäinen veli Michael. Alicelle suuri merkitys on tutustua Sirin ystävään, teatterivaikuttaja Veronica Segeriin.
Perhekuvion, joka etenee tragediaan, ja Veronican kulttuuripiirivaikutteiden lisäksi Alicen tunnelmiin vaikuttavat mennyt kuuma kesä sekä tuttavuus ”Honeckerin” ja salaperäisen amerikkalaisen, hetkellisen poikaystävän kanssa. Kesto ei ole pitkä, mutta vaikutus kestää: sen seurauksena käynnistyy Alicen kirjaidea, joka on varastettu ”Honeckerilta”.
Yhtenä taustatarinana kirjassa kulkee saksalainen terrorismiaalto ja vangittujen terroristien kohtalo. Eli kyllä maailmalla taphatui vuosina 1976 – 1977, ei vain Alicen privaatissa ja perhepiirissä.
•
Monica Fegerholmin romaanin runsaudesta voisi tempaista monia eri aiheita, tapahtumalinjoja, juonilankoja tai henkilöitä. Kaikkia voisi ruotia ja pohtia. Siksi kirja on mitä mainioin lukupiirikirja. Esimerkiksi kuulisin mielipiteitä Alicen siskosta ja siskosten suhteesta, ja Alicen suhde äitiinsä askarruttaa myös, puhumattakaan isän perheen sekasotkusta. Ja ei se siihen jää, kaikkea kiinnostavaa kirjasta pursuaa.
Sanavalintoihin voi myös pysähtyä – kiitos myös suomennoksen. Esimerkiksi ”nukkekoti” isän perheen asunnosta ja Kahjola-paikannimenä eivät tavallaan juuri tulkintoja tarvitse, ja kuitenkin tarvitsevat.
Innostun siis kirjan kertomasta ja kerronnasta. Aistit välittyvät voimalla, tässä kirjassa etenkin kuuman kesän väreily polttaa sivuilta lukijaa. Sen lisäksi Fagerholm onnistuu vangitsemaan kirjaan tunnelman, jossa usein on vaaran tuntu. Se kiehtoo ja pitää otteessaan. Täyteläinen teos – toista osaa odotellessa!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 