Aihearkisto: Romaani

20 huhtikuun, 2017 · 6:00 am

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwan? Kyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , ,

15 huhtikuun, 2017 · 2:05 pm

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Loistava ystäväni aloitti Elena Ferranten Napoli-sarjan, ja nyt on pääsy toisen osan suomennoksen kimppuun: Uuden nimen tarina (WSOY 2017). Ensimmäisen osan loppu nostaa tunnelman huippuun, ja siitä seuraava osa suoraan jatkaa. Täysillä törmätään 16-vuotiaana avioituneen Lilan avioliiton karikkoon ja Elena-kertojan kolhiutumiseen samassa mylläkässä.

Ystävättäret

Tavallaan ei mitään uutta, sillä Lila edellä mennään, ja Elena on ystävänsä kahleissa, vaikka hän pitää välillä etäisyyttä ja pystyy itsenäisiin tekoihin. Tai sittenkin: Elenan omaehtoisuus on paljolti näennäistä.

Kyllä, olisi hienoa, jos hän [Lila] alkaisi taas lukea. Palaisimme kansakouluaikaiseen asetelmaamme, jossa hän oli aina paras ja minä toiseksi paras. Opiskelulle tulisi merkitys, koska Lila osaisi antaa sille merkityksen. Pysyttelisin hänen varjossaan ja tuntisin oloni vahvaksi ja turvalliseksi. Kyllä vain. Alkaisimme kaiken alusta.

Paluuta entiseen ei ole, sillä avioituneelle italialaistytölle on raamitettu paikka ja niin on työläistaustastaan kouluttautumaan pyrkivällekin. Palaan myöhemmin jälkimmäiseen, nyt sananen Lilan virittyneestä maailmasta.

Olen kyllästyä kirjan vuolaaseen osuuteen Lila-johtoisesta rantalomasta. Vaikka ymmärrän tarkan kuvauksen kertovan teineistä, jotka haluavat telmiä mutta ovat ajautuneet aikuisten asemaan, väsyn pitkitykseen. En imeydy hulluun rakkauteen. Eivätkä ylenpalttisesti kuohuavat tunteet, normalisoitu perheväkivalta ja machonokittelu tunnu tarjoavan uutta näkökulmaa, vain ärryn asioiden tilasta.

Ystävyysdynamiikan kuvaus kiehtoo minua ensimmäisen romaaniosan tapaan. Jatkuva voimainkoettelu riipii. Äkkikäänteinen, viirusilmäinen, ylivertainen Lila alkaa vaikuttaa hahmottomalta ilmatila-ahmatilta, sen sijaan Elenasta saan entistä enemmän irti, ja vaikka hän yrittää kätkeytyä sivustaseuraajan tai korttelikronikoitsijan rooliin, hän yrittää: ”Lähden tästä liejusta niin kauas kuin mahdollista.”

Nuorena, kunnianhimoisena, pätemään pyrkivänä Elenan elämä on yhtä pinnistelyä ja todellisen minän peittelyä. Sitä on myös ystävyys, jossa hän vaappuu ilmapuntarin nuolena ja koittaa pitää tilannetta korkeapaineen puolella, vaikka sisällä myrskyää. Opiskelu Pisassa toisaalta antaa liikkumatilaa.

Kuinka helppoa onkaan kertoa itsestäni ilman Lilaa: aika hidastuu ja vuosien tärkeät tapahtumat liukuvat niin kuin matkalaukut lentokentän kuljetushihnalla; niihin voi tarttua, ottaa ylös, ja kaikki on selvää.

Luokkaretki

Ja nyt pääsen kirjan kiinnostavimpaan puoleen, yhteiskunnalliseen kerrokseen. Elena kortteleineen on kotoisin yhteiskuntaluokkien kellarista. Nyt aikuistumisen kynnyksellä Elena möyrii kellarista, mutta tuntee lähtökohtien pimeyden aina sisällään, toiseuden, toisaalta-todellisuuden.

Poissa oli mielenkiinto kehittää puhetapaani, eleitäni, pukeutumistani ja kävelytyyliäni ikään kuin olisin kilpaillut parhaasta valepuvusta, naamiosta, joka istui minulle niin hyvin, että siitä oli tullut tavallaan kasvot.

   Yhtäkkiä tajuntaani iski tuo sana: tavallaan. Olinko selviytynyt? Olin, tavallaan. Olinko repäissyt itseni Napolistani, kotikorttelista. Tavallaan. – -. Pelkäsin niitä, jotka osasivat olla sivistyneitä aidon huolettomasti, eivät vain tavallaan, kuten minä.

Zlatan sen jo sanoi: vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Vaihda tosielämän jalkapallotähden nimen tilalle 1960-luvulle sijoitettu fiktionainen Elena.

Elena tekee niin sanotun luokkaretken, mutta lähtökohtiaan tai kotiolojaan hän ei pääse pakoon – eikä Lilan vaikutusta. Elenan isovanhemmat eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, vanhempia ei moinen voi vähempää kiinnostaa. Elenalle yliopistotutkinto ja kirjoittaminen ovat tavoiteltavaa ja omaa. Vai ovatko? Romaani päättyy moniselitteisesti siihen, että Elena on epävarmana esikoisromaanin kirjoittajana sosiaalisesti tyhjän päällä ja hänen romaaninsa sydän on Lilan 10-vuotiaana kirjoittama kertomus.

Kohti tv-sarjaa

Kerronnallisesti Uuden nimen tarina sisältää jäynän: se on kuin uudelleen kirjoitettu Elenan esikoisromaani astetta tosipohjaisemmin sisältäen Lilan salaisten muistiinpanovihkojen sisältöä. Se etenee kronologisesti ja huokuu sitä, miten kertoja tietää muistelijana jo kaiken – tai se on hänen tulkintansa menneistä vaiheista, tunteista ja ajatuksista. Kierrettä lisää se, että minäkertojan nimi on sama kuin kansilehden kirjailijan, mikä suuntaa ajattelemaan autobiografiaa. Ja kirjalijanimi on tämän ajan kuuluisin pseudonyymi, jonka henkilöllisyys salataan.

Uuden nimen tarina

Totesin jo, että Elenan hahmon koskettavuuden lisäksi kirja sisältää minua kismittävää ainesta. Kuvaustarkkuus välillä väsyttää, toisaalla ravistaa. Korttelin yhteisöllinen, patriarkaattinen, seksistinen, juoruileva ja väkivaltainen henki kyllä välittyy, ja nuorten aikuisten seksuaaliset viritykset voimistavat sitä. Melske lähentelee klisettä – toisin kuin esimerkiksi sekä Elenan että Lilan karmivat neitsyydenmenetykset, joiden taustoitus ja kuvaus pomppaa paperista iholle.

Ahmaisen tarinan, koska kieli on soljuvaa, etenevää ja ilmeikästä. Siitä kiitos sujuvalle suomennokselle. Ihastelen viimeisen kappaleen juoniveiviä – kuten kävi myös ensimmäisessä osassa. Kolmatta osaa saa odottaa vuoden, ja kovasti kyttään jo tulevaa tv-sarjaa, sillä toivon, että minua hiertäneet osuudet toimivat visualisoituina, kunhan roolitus osuu kohdilleen.

– –

Elena Ferrante
Uuden nimen tarina
suomentanut Helinä Kangas
Napoli-romaanisarjan toinen osa
508 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kakkososan (englanniksi) lukeneita: Lukuisa, Omppu ja Riitta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 huhtikuun, 2017 · 6:06 am

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Googletin vartavasten kaupungin nimen, Gwiazda. Ei sellaista kaupunkia kai Puolassa ole, mutta se on puolankielinen sana: tähti. Joudun tapahtumapaikan eli Gwiazdan lisäksi muuhunkin nimien ja olemattomuuksien kierteeseen Katja Kaukosen romaanissa Lumikadun kertoja (WSOY 2017). Lumikatu ei ole oikeasti Lumikatu, vaan lempinimi, tapahtumasta tarinaksi muuttunut. Kertoja-Bajekin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan. Bajekin suojatti on Lilka. Liljaa tarkoittavalla Lilkalla on monia hellittely-, tai sanoisinko, roolinimiä (Lilith, Berenike). Mistä on kysymys?

Luen Lumikadun kertojan kertomukseksi heistä kaikista, joiden nimiä tai joiden elämästä emme tiedä, mutta jotka ovat onnettomuuksien ja sotien uhreja, syyttömiä, eläneitä. Jotta emme unohtaisi.

”Et voi tehdä mitään, vain katsoa ja kertoa.”

Noin sanotaan kertojalle, ja se on hahmon ydintä. Hän on pienessä puolalaiskaupungissa 1937 – 1942 jonkinmoinen Kohtalon (Jumalan? Kuoleman?) lähetti. Tulee mieleen Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla, jossa enkeli seuraa tapahtumia. Kertoja tietää, mitä tuleman pitää vaan ei voi vaikuttaa asioihin.

Lumikadun kertoja on talonmiehenä näkyvä hahmo. Hän näkee seinien läpi, katujen tuolle puolen, ajassa eteenpäin, taaksekin. Hän kertoo sekä tarkasti että hämärästi.

Tarkaksi sanoisin kieltä ja kerrontaa, joka kuvaa tilanteita, paikkoja ja yksityiskohtia henkilöistä. Romaanista kohoaa komeita kohtia. Sellaisia on niin hyvistä kuin kohtalonomaisista hetkistä, kuolemaan johtavista kauheuksista ja viimeisistä näyistä sekä asioista, jotka olisivat voineet tapahtua. Ja sitten seuraa mainitsemani hämäryys: salaperäisyys, enteet ja Chagall-henkinen epätodellinen leijailevuus, realismista irtautuvat tunnelmien tähdenlennot.

Lumikadun kertoja

”Minun tarinani on vielä kesken, niin kuin meidän kaikkien. Tai se alkaa juuri täältä.”

Bajek-nimen saava kertoja kertoo etenkin Lumikadun yhden talon väestä. Henkilöitä on paljon, ja hahmoista syntyy enemmän laatukuvia kuin verta ja lihaa, vaikka jokaisen rikkinäisyys näytetään. Aluksi henkilöihin tutustutetaan, jotta lukija seuraisi heitä saksalaismiehitykseen. Ja kaikkihan me tiedämme, mikä on siviilien osa sodassa, mitä natsit saivat tehdä arjalaismuottiin sopimattomille, mitä tekivät ilmiantajat tai hinnalla millä hyvänsä hengissä selviämiseen tähtäävät.

Paha päätti, ettei ihan vielä, ei sittenkään, sen pikkuveli Piina pitäisi meille seuraa siihen asti.

Miksi juuri Puola? En tiedä, mutta tiedän, että Puolan ovat vuosisatoja talloneet kaikki valloittajat mennen tullen. Siksi se sopii sellaisenaan tai vertauskuvana ihmisen osalle. Natsiaikainen tuho on vielä aika lähellä, ja se tarjoaa karkean näyttämön sille, mitä ihmiset ovat ja mitä voivat toisilleen tehdä.

”Jos rakkaus on maailmojen vaihtamista – -.”

On henkilöitä, jotka romaanissa vaihtavat maailmoitaan, mutta on myös paljon heitä, jotka jäävät sitä kaikkea vaille. On myös huolenpitoa ja hyväksymistä. Ymmärrän romaanin tehokeinot, kurottelen tunnelmaan, mutten ihan ulotu jakamaan maailmoita.

Romaani on kyllä täyteläinen ja sisältää paljon lumoavaa. Vaikutun monessa kohdassa, silti tunnen itseni kärsimättömäksi. En pääse hienon pinnan läpi tarinan tai henkilöiden ytimiin. Romaanin kerronnan ja kielen kauneus hivelee, mutta se melkein nielee Piinan ja Pahan. Onko kaikessa jotain liikaa: kohtalonomaisuutta, arvoituksellisuutta, pituutta? Kaukosen edellinen romaani Kohina puolestaan ei ollut minulle tarpeeksi; se piti toisella tavalla etäällä kuin Lumikadun kertoja.

Minusta tuntuu kuin kirja sisältäisi symboliikkaa, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. ”Vain sanojen täyttämät ihmisen ääriviivat”. Sellaisia ovat henkilöt, hienosti aseteltuja sanoja kyllä, se on selvää. Kertoja ja henkilöt ovat kuin vertauskuvia, ja niiden lisäksi on merkitysladattuja kirsikkapuita, tähtiä, pilviä ja kottaraisia.

Ihmiskohtalot leikkasivat toinen toisiaan kaikkialla kaiken aikaa, he olivat mosaiikkimaisia palasia. Joku piti kädessään kaleidoskooppia, nosti sen kohti valoa ja liikutteli palasia, näki alati vaihtuvia mielivaltaisia, silti symmetrisiä kuvioita, joita yksittäisen ihmisen, tai ehkä hän oli tertusta riivitty kirsikka, nauhasta pudonnut helmi tai lattialaatoituksesta potkaistu mosaiikin palanen, oli vaikea hahmottaa.

Uskon kirjan vetävän lukijoita, jotka heittäytyvät tunnelmaan. Kirjasta huokuu varmuus siitä, että kirjailija on tärkeän äärellä, kiistämättömän ihmisyyden. Siitä vaikutun. Sitä arvostan.

– –

Katja Kaukonen
Lumikadun kertoja
WSOY 2017
romaani
357 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lumiomenan tapaan olisin halunnut ihastua kirjaan täysillä, Kirjaluotsi paneutuu kauneuteen ja ikimuistoisiin henkilöihin, Leena Lumelle kirja on huikea, ja Annelin lukuvinkit viittaa myös Wendersin elokuvaan.

P.S. Kirja herätti kipinän käydä katsomassa Reposaaren kirkon Segerstrålen kattomaalauksia. Romaanissa viitataan niihin tehoavasti osana kertojan kokemuksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 huhtikuun, 2017 · 8:01 am

Philp Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017) vie perheiden ja yksilöiden mikromaailmoihin. Ehkä niissä jotain loppuu, ehkä ei, ainakin muuttuu. Kummallisen taian Philip Teir tekstiinsä saa, vaikkei varsinaisesti tapahdu erityisen erikoista.

Helsinkiläisperhe viettää koko kesän Pietarsaaren lähellä. Rähjäinen talo on vettynyt käyttämättömänä sitten 1980-luvun, jolloin perheen kirjailijaäiti Julia vietti siellä lapsuudenkesiä. Jätetty talo, jonka putkistoissa löyhkää ja kellarissa odottaa vedenpaisumus, kuvastaa perheen tilaa, ehkä jopa koko maailman.

Tällä tavalla maailma loppuu

Julia yrittää saada kolmatta romaaniaan käyntiin. Erik hautoo itsekseen irtisanomisilmoitusta, jonka sai loman alussa mutta josta hän ei perheelleen kerro. Kolmetoista täyttävä Alice ja kymmenvuotias Anton poukkoilevat vieraassa maalaisympäristössä. Porukkaan liittyy Erikin veli, irrallinen Anders, joka tutustuu naapurin salaperäiseen Katiin. Naapuristossa hörhöilee myös Julian lapsuudenystävä Marika perheineen. Marikan mies Chris on protohihhuli Aniara-ympäristötuholiikkeineen, ja pariskunnan teinipoika Leo lyöttäytyy Alicen seuraan.

Miksi selitän tuon kaiken? Ehkä siksi, että romaani kertoo yksilöistä perheissä. Henkilöiden asemointi muihin tuntuu tärkeältä, vaikka jokainen möyrii erillisenä oman henkilökohtaisen kehityksensä nivelvaiheessa. Nämä ”maailmanloput” voi joskus tajuta vasta aikojen päästä.

Romaanin alakulotunnelma ja sisäiset tapahtumat ulkoisen tapahtumattomuuden sisällä kiehtovat. Juonen esittelyn koen järjettömäksi, sillä kesäpäivien kulku on vain pakollinen pinta sille, mitä tapahtuu pinnan alla. Ja pinnanalaiseen sopii juhannusyön juhlinnassa siteerattu T.S. Elliotin The Hollow Men:

”Olemme ontot miehet, olemme täytetyt miehet, yhteen nojaten, päät täynnä olkia. Voi! Kuivuneet äänemme, kun yhdessä kuiskaamme, ovat heikot ja tarkoituksettomat, kuin tuuli kuivassa ruohossa, tai rottien askeleet lasin siruilla kuivassa kellarissamme.”

Houkutus on suuri märehtiä kutakin henkilöä. Toivon eksyväni johonkin lukupiiriin, jossa saan joukon jatkona vatvoa romaanin aikuisia ja lapsia. Tähän siirrän vain pääajatukseni vanhemmuudesta, jota pidän yhtenä romaanin oleellisista teemoista.

Osoittelemattoman koskettavasti romaanissa kerrotaan lapsista, jotka vielä tarvitsevat vanhempiaan mutta joiden vanhemmat luottavat lasten itsekseen pärjäämiseen. Vanhemmat kuvittelevat lasten nauttivan vapaudesta mutta silti päättävät lasten puolesta, mitä he olettavat lasten haluavan. Lapsille ja aikuisille on yhtä mahdotonta selvittää toisiltaan, mitä he ajattelevat ja tuntevat.

Kiinnostavasti romaanin lopussa näkyy, miten sukupolvien toimintamallit vaikuttavat. Etenkin se välittyy Julian ja Marikan kautta. Toiselle tulee yllätyksenä oman lapsuuden kulissintakaiset tapahtumat, toinen huomaa toistavansa perittyä kaavaa.

Oman juttunsa väärti olisi romaanin pessimistinen maailmannäkemys. Tuho odottaa ennemmin tai myöhemmin. (Luonnon)katastrofin vääjäämättömyys tunnustetaan, ja siihen reagoidaan perustaen lahko, reppureissaillen tai satunnaisesti roskia lajitellen – mutta aina itsekkäästi. Yhteiskuntaluokat ovat toisaalta sekoittuneet, toisaalta eivät, mutta mikään ei ole enää varmaa, ei esimerkiksi akateemisesti koulutettujen työnsaanti.

Toisaalta Teir jatkaa samoilla linjoilla kuin esikoisromaanissaan Talvisota. Avioliittoromaani, eli porvariston hillitty charmi ja siihen liittyvät melko tavanomaiset kuprut välittyvät varmoin tyyli- ja kerrontakeinoin. Jollain tavoin Teir tuo mieleeni brittikertojat, jotka kauhovat henkilöiden sisuksia tekstin pintaan.

En ihmettele, jos jotkut ihmettelevät romaania lukiessaan, miksi kaikki tämä, miksi tämä näin loppuu tai miksei tämä jo lopu. Minua Tällä tavalla maailma loppuu hiertää hyvällä tavalla: sen tunnelma vangitsee määrittelemättömästi.

P.S. Romaaninimet ovat tätänykyä tällaisia, ainakin kevätakudella on voinut kulkea kaaren Mistä maailmat alkavat – Tällä tavalla maailma loppuu.

– –

Philip Teir
Tällä tavalla maailma loppuu
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
287 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita bloggaajia: Jorma Melleri ja Kirja hyllyssä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 huhtikuun, 2017 · 6:44 am

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori rasahtaa auki epäuskottavasti: sikiö tilittää tilanteita päiviä ennen syntymäänsä. Mahdotonta. Silti tuo syntymätön poikalapsi kietoo napanuoransa lukijan ympäri. Ian McEwan synnyttää täysin älyttömästä ideasta elinkelpoisen romaanin (Otava 2017).

Minäkertojasikiön voisi heti synnyttyään ilmoittaa Oxfordin tai Cambridgen yliopistoon. Hän vaikuttaa todella oppineelta, havainnoiltaan tarkalta, terävä-älyiseltä ja sanavarastoltaan ylivertaiselta. Sikiö uskottelee lukijalle, että kaikki on sen ansiota, että äiti kuuntelee radion puheohjelmia ja kotoa pois potkittu isä käy lukemassa äidille runojaan.

Olen pukeutunut äitiini kuin tiukkaan pipoon. Selkääni särkee, olen vääntäytynyt muodottomaksi, kynteni kaipaavat leikkaamista, olen läkähdyksissä tässä hämärässä missä turtumus pikemminkin vapauttaa ajatukset kuin kahlitsee niitä. Nälkä, sitten uni. Ad infinitum, kunnes tarpeista tulee pelkkiä oikkuja, ylellisyyttä. Tässä kaikessa on jotain mikä sivuaa läheltä meidän yleistä olotilaamme, mutta sitä saavat muut miettiä.

Romaanissa on yhteiskunnallisia tasoja, esimerkiksi pisteliäitä ovat syntymättömän puheet sivistymättömyyden leviämisestä. Moraalista on myös kyse. Koko jutun juoni juontuu Hamletiin. Pähkinänkuoressa äiti seurustelee isän veljen kanssa, ja salapari suunnittelee isän murhaa. Se oman kohtalon ohella luonnollisesti huolettaa sivustaseuraajasikiötä. Hän ymmärtää kaiken vaan ei voi tehdä mitään.

Juonen toisaalta ohittaa kerronta. Sen McEwan taitaa. Se on irtonaista, ironista – ja nautittavaa. Sikiö intoutuu luennoimaan, välillä hän referoi, tarkkailee ja kommentoi. Joskus kertojan lennokkuus huvittaa, toisaalta surettaa, sillä kertoja tietää tulevaisuudennäkymänsä ahtaiksi – joskin on sellainen olo jo kohdussakin.

Shakespearelaisuus vaikuttaa taustalla, hiukan mukana taitaa olla dostojevskilaisuutta, mutta käsiala on McEwanin. Ihmisen kimpoilu oikean ja väärän keikkulaudalla toimii taas. Ei Pähkinänkuori Lauantaita, Sovitusta tai Lapsen oikeutta voita, mutta ainutlaatuisen tuokiokuvan se tarjoaa. Ja jos haluat päästä aitiopaikalle tilanteisiin, joissa äiti juo tai rakastelee sedän kanssa sekä miltä se sikiöstä tuntuu – tämä kirja on sinun.

Pähkinänkuori

Kuva liittyy ehkä juuri sen verran kirjaan, että taustalla on oikeuspalatsi… Luin romaanin Munchenissä, kuva on keväisestä puistosta 2.4.2017.

– – –

Ian McEwan
Pähkinänkuori
suomentanut Juhani Lindholm
romaani
Otava 2016
200 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Leena Lumi, Kirjaluotsi ja Kirjvinkit ovat pähkinänkuorta jo purreet.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 huhtikuun, 2017 · 6:06 am

Jo Nesbø: Jano

Kerron vaarin tarinan miehuusvuosilta. Mummun synnytystuskien huuto järsi vaaria mureniksi. Sitä jatkui tuntikausia. Vaari ei kestänyt vaan tarvitsi jotain, missä hänellä oli käyttöä. Hän valjasti hevosen auran eteen, aurasi vimmalla kunnes hevonen uupui, ja sen jälkeen vaari veti itse auraa. Mummu ja vauva selvisivät hengissä, vaarikin, mutta hevonen löydettiin pilttuusta kuolleena.

Tarina ei ole minun, vaan referointi Jo Nesbøn sankarin Harry Hole isoisän tarinasta, josta Harry imee voimaa pahimman edessä: ”Niin vaari oli aina sanonut hänelle: tarvitset vain jotain, missä sinulle on käyttöä.” Kylmät väreet nostattava vaarijuttu ei ole ainoa hieno yksityiskohta erinomaisen onnistuneessa jännärissä Jano (Johnny Kniga 2017).

Myönnän, että olen dekkareissa aika kyllästynyt sarjamurhaajiin, moraalittomiin poliiseihin ja mediahäikäilemättömyyksiin. Samoin minua yleensä riepoo se, jos poliisisankari joutuu hullun rötöstelijän tähtäimeen. Mutta nyt, nyt iskee! Edellisen Hole-romaanin latteahko rutiinimaku väistyy, sillä Jano – etten sanoisi – saa verenmaun suuhun.

Romaanin vampyrismiin liittyvät iljettävyydet ovat kyllä sietokyvyn rajoilla. En ole varma, onko paikallaan Janon tapainen julmuusyksityiskohtien revittely. Mietin, mahtuuko mukaan tarpeetonta hirvittävyyksien estetisointia. Ainakin väkivalta tuntuu kauhealta.

Jano

Juoni perustuu jahtaamiseen ja harhautuksiin. Yksi taso on se, että Kinder-yllätysten sijaan sattuu karmaisevia Tinder-yllätyksiä. Pirullisesti myös Harryn läheiset ovat (aina) vaarassa, enkä lukijana voi luottaa onnellisiin loppuihin. Tässä osassa tulee aikamoisia hätkähdyksiä, ja loppuosa vetää vauhdilla. Vallan näppärästi pitkin matkaa vihjaillaan kaiken pahuuden takapiruun; arvuuttelen kolmen ehdokkaan välillä, ja on se sitten se, jota alkuun ounastelin mutta silti minut yllätetään. Ja paha jää kytemään. Ei ihme: Nesbø on luvannut sarjan jatkuvan.

Nesbø osaa kertoa. Henkilöt hahmottuvat vaivattomasti, ja hienosti sivuhenkilöitä sävytetään. Ainoa, joka jää kummasti sisäistä kuvaussäteilyä vaille, on Raakel, Harryn aurinko ja kuu.

Kielellistä taitoa on: suoraan ei kaikkea sanota vaan viedään tunnelmaan. Janossa psykologisoidaan paljon, myös Holen itsetutkiskelu luotsataan syville vesille. Harry heiluu touhuilun ja itsepetoksen hauraalla pinnalla, lisäksi häneen vaikuttaa alkoholismin vaihtaminen työnarkomaniaan. Levoton poliisi puskee töitä, jottei tarvitse pysähtyä oleellisen ääreen. Rakkaus sisältää aina menettämisen mahdollisuuden, eikä sitä kaikki meinaa kestää.

»En tiedä. Tiedän vain, että kun kävelen onnellisuuden ohuella jäällä, minua pelottaa ihan sairaasti, minua pelottaa niin paljon, että toivon että se olisi ohi, että hulahtaisin jo veteen.»

Harry Holen seikkailut pysyvät pinnalla minun jännityssuosikkilistoillani. Sen uskallan sanoa –  muuta tämän kummempaa paljastamatta. On se hyvä.

– – –

Jo Nesbø
Jano
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2017
471 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 maaliskuun, 2017 · 1:10 am

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

HarjunpääRomaanista voi näemmä rakentaa maatuskanuken, jonka kuoria ovat jännitys-, poliisi- ja rikos-romaani. Omat kuorikerrokset siinä on varattu perhe- ja ihmissuhderomaanille. Pikkunukkena koko rakennelman sisällä on psykologinen romaani. Nukkemaakarina on askarrellut Matti Yrjänä Joensuu, ja maatuskaksi osoittautuu vuoden 1993 teos Harjunpää ja rakkauden nälkä (Otava 1993).

Harjunpää ja rakkauden nälkä on Harjunpää-sarjan yhdeksäs osa, ja se sai ilmestymisvuonnaan 1993 Finlandia-palkintoehdokkuuden. Sen jälkeen sarjassa ilmestyi harvakseltaan enää kaksi osaa. Tässä vuoden 1993 osassa väreilee väsynyttä raskautta sen ohella, että teksti tehoaa tuoreena, ajallisuudestaan huolimatta melko ajattomana. Hyvin se sopii Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa-sarjan vuoden 1993 kirjaksi: kansalaiset kärvistelevät lamassa, työpaikoilla on väärää vallankäyttöä ja perheissä selvittämättömiä suhdemöykkyjä.

kirjojen-suomi

Kerronta kulkee

Juonen tiivistän näin: stalkkaaja tiirikoi tiirailemaan naisia; kytät kyttäävät tätä naistenkyttääjää ja toisiaan, perheenjäsenet toisiaan. Kaikki ovat olosuhteiden uhreja. Asiat jäävät usein retuperälleen. Jokunen asia kyllä tavallaan selviää, mutta monet jutut jäävät vaiheeseen tai sattumankaupaksi.

Nykyisin vähintään joka toinen (rikos)romaani noudattaa rakennetta, jossa lomitetaan eri näkökulmia. Näin teki Joensuukin: yhtäällä on rajatilainen Tipi-Asko ja hänen pankkiryöstäjäveljensä, toisaalla Timo Harjunpää peheineen ja kitkaisine poliisiyhteisöineen. Sivuille vilkaisten näkyy myös rikosuhrien elämäntilanne.

Vasta tällä toisella lukemalla (ensimmäinen 1990-luvulla) ymmärrän kerronnan koko komeuden. Romaanissa kommentoiva kaikkitietävä kertoja selostaa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä. Henkilöiden merkityksellinen menneisyys välittyy, vaikka keskiössä on nykyisyys. Kertoja välillä vihjaa tulevasta, lisäksi jätetään aukkoja, jopa loppuratkaisu aukottuu. Modernia siis – ja ihan ehtaa kaunokirjallisuuskerrontaa.

Sitähän se kaikki on

Joensuu teki poliisityötä eläköitymiseensä asti, vuoteen 2006. Ammattitausta vaikutti poliisityökuvausten uskottavuuteen, ja varmasti myös tarkkanäköisyys tutkia ihmistä on työkokemuksen peruja.

Rakkauden nälkä on monelta osin nimihenkilö Harjunpään kriisikuvausta. Työtoivottomuuden lisäksi suhde työpari-Onervaan on jonkinmoisella kynnyksellä, ja kotona on pakka sekaisin: vaimo on hurahtanut uskoon, lapset kasvavat etäälle ja kauan sitten hylätty isä on dementoituneena palannut lähelle, liian lähelle.

Tässä Harjunpää-romaanissa pidän riitaisen ja kavalan työyhteisön sekä etenkin leväperäisen pahojen kyttien osuutta väsyneenä. Väsynyttä ei sen sijaan ole päähenkilö Harjunpään uupumuksen kuvaus.

– – hän oli väsynyt tappajiin ja murhapolttajiin ja raiskaajiin ja siihen että kammottavimpienkin tekojen takaa löytyi aina joku tavalla tai toisella rampa, inhimillisellä tyhmyydellä tai rakkaudettomuudella runneltu. 

Rakkaudettomuudella runneltu – siinä se tuli, koko romaanin ydin. Päähenkilön lapsuudesta löytyy teemaan resonoivaa, nykyisyydestä myös. Käynnissä oleva rikostutkinta sisältää silkkaa rakkauspuuteasiaa yhdestä itsensä puukottajasta tirkisteltäviin naisiin ja Tipin elinpiiriin asti. Harjunpään suulla todetaan pessimistisesti, etteivät terapiat eivätkä lakikirjat tehoa alunalkuun vinoon vieneisiin voimiin.

Runnellun kuva

En muista, milloin ”syrjäytyneisyys” pesiytyi sanastoomme, mutta Harjunpää näyttää romaaneissaan syrjässä elävien tilanteita, tässä osassa rakkaudettomuutta ja kaltoinkohtelua kokeneen Tipin.

Tipi ei avannut vieläkään silmiään. Hän tunnusteli mitä hänen sisällään oli, mutta ei saanut siitä vielä selvää, ja niin hän jäi kuuntelemaan mitä päivä puhui. 

Todellinen kerrontataito piilee siinä, että Tipin kammottavuus ja säälittävyys säväyttävät yhdessä. Huomaan olevani usein pelottavaa Tipiä symppaamassa, vaikka tunteet ja järki sanovat muuta. Hahmon päänsisäinen verbalisoidaan siten, että kipeän terävästi selviää henkilön ajattelu ja heiveröinen ote todellisuuteen, kuten tärkeiden asioiden nimeäminen, vaikkapa jalat (Pessi ja Mooses), puukko (Liekki) ja ihmiset (Vehnätukka, Silkkipeppu, Rusko). Selviävät lisäksi syyt, miksi Tipin maailma on järkkynyt ja mikä sen lopullisesti hajottaa.

Klassikkoainesta

Joensuu sai aikanaan tunnustusta, palkintoja sekä lukijoiden ja kriitikoiden kiitoksia. Hänen romaaneissaan viehättää todentuntuinen jännitys, inhimillisyys ja yhteiskunnallisuus. Jotenkin tulee ruotsalaisen Henning Mankellin Wallander-sarja mieleen.

Tutkin asiaa, koska kierosti ajattelin Joensuun vilkuilleen naapurin tyyliin. Jos jotain sellaista on ollut, sen on toisinpäin. Sattumoisin kummatkin kirjailijat syntyivät samana vuonna 1948. Mankellin Wallander-sarjan ensimmäisen osan suomennos ilmestyi vasta 1993 (ruotsiksi se julkaistiin 1991). Siis samana vuonna, kun Harjunpää ja rakkauden nälkä ilmestyi. Joensuun sarja käynnistyi 1976, ja Harjunpää-ruotsinnoksia ilmestyi jo vuodesta 1983. Joensuuta on käännetty kaikkiaan noin 20 kielelle.

Niin tai näin, Joensuun maailmanvalloitus jäi. Suomalaiset hän vakuutti siitä, että jännärit voivat olla Kirjallisuutta, sellaista, jossa koukuttavan juonen lisäksi käytetään kekseliästä kieltä ja kerrontaa sekä loihditaan samastuttavia henkilöitä. Ja vaikutetaan sanomalla, esimerkiksi tällaisella: rakkauteen kytkeytyvät vapaus ja vastuu  – vaan väärinkäytettynä vakava vaara.

Sen sanottiin olevan hyvää, tavoittelemisen arvoista, kauneinta mitä elämässä on – mutta vaiettiin visusti siitä, että ne joiden haltuun rakkautta oli annettu olivat saaneet samalla salaisen valtuutuksen tappaa ne jotka rakkautta heiltä anelivat.

– –

Matti Yrjänä Joensuu
Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993
romaani
313 sivua.
Ostin e-kirjan.
Kirjan saa lainattua Kirjojen Suomi -sivuston kirja-esittelystä, jonka videoklipissä poliisikirjailija Marko Kilpi keskustelee kirjasta toimittaja Nadja Nowakin kanssa.

101_kirjablogit_pysty

Sarjan kirjablogijuttuihin pääset klikkaamalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 maaliskuun, 2017 · 10:01 am

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty rakentelee tarinaa taiten. Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY 2017) selvittelee henkilösuhteita ja asioiden tilaa pihajuhlia ennen, aikana ja jälkeen. Ja pihajuhlien jälkeen:

Mikään ei enää tuntunut samalta.

Elämä oli jatkuvaa irvikuvaa.

Rakennekeikaukset ovat ilahduttaneet Moriartyn tuotannossa. Joustavasti myös  tässä kirjassa sinkoillaan ajasta toiseen, ja henkilöiden menneisyys saadaan ujutettua mukaan luontevin muisteloin. Tämä suomennosuutuus pihtaa käänteentekevää tapahtumaa aika pitkään, ja sitten kun se selviää, jälkimainingeissa henkilöissä tapahtuu sisäisiä muutoksia.

Moriarty on myös taituri kuljettelemaan montaa henkilöä  niin, että heidän persoonaansa ja käytöstään avataan apposelleen. Tässä romaanissa keskitytään lähinnä kolmeen erilaiseen pariskuntaan, ja heitä pöyhitään yksilöinä psykologisen terävästi. Kaikista putkahtaa yllätyksiä, mutta niitä osaa moriartymaisesti odottaa. Mielenkiintoisesti kirjassa pureudutaan siihen, miten eri henkilöt reagoivat pihajuhlien traumaattiseen tapahtumaan.

Eniten minua kiehtoo Erikan ja Clementinen ystävyyssuhde. Siinä on merkillistä kyräilyä ja nokitteluenergiaa. Erikan kasvuolot hamstraajaäidin tolkuttomassa huomassa ovat saaneet Clementinen sosiaalityöntekijä-äidin saattaamaan tytöt lapsena yhteen. Tämä pakkoystävyys on jatkunut aikuisuuteen. Tunneilmaston tulehtuneisuus liittyneenä yhteiseen pitkään historiaan välittyy kuumottavasti.

tavalliset pikku pihajuhlat

Paikallaan on kuitenkin liikennevaroitus: äänikirjana sepite voi aiheuttaa rattiin nukahtamisen. Ainakin minun piti joillain ajo-osuuksilla läpsiä naamaani ja pysähdellä huoltoasemilla. Tavalliset pienet pihajuhlat ei siis ole yhtä vetävä kuin esimerkiksi Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet. Tiivistämisen varaa olisi, sillä turhan usein henkilöiden ajatusjorina junnaa. Pidin käteni ratissa (lukuunottamatta napakoita virkistyslitsareita), vaikka mieli teki kelata äänikirjaa eteenpäin.

Vaikka välillä väsähdin äänikirjareissuilla, totean, että Moriarty on mainio viihdytyskirjailija. Hänen kirjoissaan juoni koukuttaa ja henkilöistä tongitaan inhimillisiä kuonaa pintaan vinkein rakennekeinoin. Kannustan australialaissuosikin teoksia lukemaan, kuuntelemaan ja jopa katsomaan: tv-sarjaksi taipunut Big little lies (HBO Nordic 2017) näyttää muutaman jakson perusteella erittäin onnistuneelta filmatisoinnilta, ja vaikuttava tähtikaarti (mm. Nichole Kidman, Reese Witherspoon, Shailene Woodley ja Laura Dern) tuntuu olevan sinut rooliensa kanssa. Sarjan henkilösuhteet kutkuttavat ja tunnelmassa väreilee pahaenteisyys. Jaksojen alkujen tunnarimusiikki säväyttää ja johdattelee hitusen vinksahtaneeseen henkeen.

– – –

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2017
romaani
äänikirjana noin 15 t 20 min
lukijana Meri Nenonen.
Ostin äänikirjan.
Muissa blogeissa mm. Amman lukuhetki, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 maaliskuun, 2017 · 7:30 am

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala 2015) on oikea suhteen anatomian oppitunti. Geir Gulliksenia kutsuisin avioliiton ruumiinavaajaksi.

Romaanissa aviomies sanoittaa avioliiton vaiheet, yrittää nähdä ne vaimon kannalta, vaikkei voi irrottautua omasta kokemuksestaan. Kumpikaan ei ymmärrä, miksi unelma-avioliitto hajoaa. Miehelle liitto oli toinen, hullaannuksesta syntynyt. Miehen ex-vaimo toivoi miehen itse kokevan jätetyksi tulemisen kauhut. Näin sitten tapahtuu.

Sain kuin sainkin kokea sen, minut jätettiin, minutkin, menetin sen ainoan, johon luotin, juuri niin kuin hän, ja minusta tuli se, jota ei enää haluttu.

Jon jätti nuoren perheensä, kun hurahti ”Timmyyn”, naiseen, jonka kanssa hän sai kaksi poikaa ja suhteen, jossa oli kipinää, flirttiä ja muuta panostusta virkeään yhteiseloon. Herran tähden tätä ”pillow talkin” määrää, peitonheiluntaa ja miehen ihailevaa katsetta! Kaikki suodattuu miehen kautta, joten mietin, mikä on koko totuus.

Romaanin mies puhuu, pussaa, huolehtii, sallii, kannustaa – kaikkea sitä, mitä unelmien mies tekee. Sen lisäksi mies syö naistaan silmillään, haluaa kuulla kaiken, olla selvillä kaikesta, haluaa ja haluaa. Taitaa liika olla liikaa.

Poikkeuksellista tässä eroromaanissa on se, että jätetyksi tuleva mies on koko ajan vaimon irtautumisprosessissa mukana, ennakoi ja seuraa aitiopaikalta. Ja rakastaa. Mies lämmittelee vanhan hurmoksen hiilloksella. Vaimo sanoo:

– Minusta taas tuntui kuin olisin yhtäkkiä parantunut jostakin. Enkä ollut edes tiennyt että olin ollut sairas, minähän viihdyin meidän yhteisessä elämässämme.

Norjalaisen Gulliksenin romaania vertaisin ruotsalaisen Lena Anderssonin tapaan läpivalaista suhdetta. Kuvauksissa veivataan ja möyritään. Kummassakin röngtensäde kuvaa tekoja, ajatuksia ja tunteita. Kummassakaan ei oikein selviä, mitä rakkaus on. Pakkomiellettä, riippuvuutta, takertumista, jakamista, antamista, ottamista, arkea, juhlaa, tapaa, tottumista, sulautumista, irtautumista?

Kertomus eräästä avioliitosta

Omat tunteeni heiluvat puolelta toiselle. Toisaalta on kiehtovaa upota kirurgiseen tarkasteluun, toisaalta saman seulominen riepoo. Ehkä näin painava kirjoitetaan ulos ja jopa pois. Eroon johtavat vaiheet tehdään mahdollisiksi ja mahdottomiksi – kuten ne ovat minäkertojalle.

Kummastelen, etten kummoisesti kosketu. Riipaisevia hetkiä koen silloin, kun tilanne hieman avautuu mies-vaimo-umpiosta. Esimerkiksi pienet havainnot lasten asemasta eroissa, etenkin vanhemman pojan reagointi, ovat sellaisia. Suosittelen kirjaa sananasettelutaidon vuoksi, ja kyllä kirjasta löytää kiinnostavaa muutkin kuin vain eroavat, eronneet, jättäjät ja jätetyt. Kirjan kertomaan viitaten jokainen voi olla joku päivä joku noista.

Nyt varoitus romaanista kiinnostuville. Varoitan, koska paljastan romaanin loppulauseet. Ne ovat hienot. Kahdensadan sivun tarkan selvityksen jälkeen minäkertoja päättää kaiken asettamalla asiat uusiin mittasuhteisiin.

Kyse on vain tunteista. Tosin meidän molempien vahvoista tunteista, rankoista, kaiken tuhoavista ja häkellyttävistä tunteista, niin vahvoista, että niiden takia kokonainen maailma voi tuhoutua. Ja silti ne enemmin tai myöhemmin laantuvat, lakkaavat olemasta totta ja hiljalleen irrottavat otteensa.

– –

Kertomus eräästä avioliitosta
suomentanut Hanna Tarkka
Siltala 2017
romaani
200 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.

Lue myös nämä: Kulttuuri kukoistaa ja Helmi Kekkonen.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2017 · 8:00 am

Han Kang: Vegetaristi 

Kehollista tekstiä tässä Vegetaristi-romaanissa (Gummerus 2017)! Han Kangin kirja ei maistu paperilta, vaikka kieli on hallittua, jopa paikoin ankaran kontrolloitua.

Kehollisuus syntyy monesta tekijästä. Ensinnäkin päähenkilö Yeong-hye lopettaa lihan syönnin. Sillä hän pyrkii hallitsemaan uniaan ja elämäänsä, vähitellen se tähtää muuttumiseen ajatuksettomaksi luontokappaleeksi, puuksi. Toisekseen naisen lanko pakkomielteisesti näkee kälyn kehon videotaideteoksen kasvina siten, että haluaa maalata vartalon kukka-aihein, jolloin rajat häviävät: ”Oliko Yeoung-hye ihminen, eläin vai kasvi?” Nämä tapahtumat murtavat tavallisten ihmisten tavallisen elämän pariskuntina ja perheenä, myös yksilöinä.

Vegetaristin kerronta vaihtelee romaaniosittain. Romaani alkaa Yeong-hyen aviomiehen minäkerronnalla. Se taustoittaa: perusmiehille naiset ovat omaisuutta. Romaanin toinen osa nähdään langon näkökulmasta. Hän on poikkeusmies, vaimonsa elättämä taiteilija. Päätösosa on itsellisen siskon, jonka kannalta nähdään yhteinen lapsuus ja murtunut nykyisyys.

Päähenkilö saa oman äänen kuuluviin vain muutaman kerran, kun hän romaanin alussa kuvaa käänteentekeviä uniaan. (Kukaan muu ei unikuvauksia kuule, ei mies, ei sisko, ei vanhemmat – vain minä.) Niistä irtoaa kauhu, jota nainen kokee. Jostain se kauhu kumpuaa, niin rajusti nainen reagoi uniin. Ja selittäväthän unet:

Jospa tietäisit, miten kovasti olen aina joutunut ponnistelemaan, jotta hallitsisin itseni. – -. Olin yksin; koko äärettömässä avaruudessa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin minä.

Korealaista kulttuuria en tunne. Patriarkaatilta se vaikuttaa. Ja pärjätä pitää muttei saa erottua muista. Universaalin tunnistan: puhumattomuus ja kaltoinkohtelu aiheuttavat pahaa. Romaani kuvaa sisäänpäin kääntynyttä aggressiota, siten selviytymistä ja tuhoutumista. Äärimäisillään se on siinä, miten vain oman kehon kontrolloinnilla kokee hallinnan tunteen. Samalla hallinnan, häviämisen ja pakenemisen rajat hämärtyvät. Kaikki tämä sen jälkeen, kun olemme olleet muka tavallisia, muista erottumattomia, siten hyväksyttyjä, ja jäämme täysin tuntemattomaksi ja ulkopuolisiksi – kuten vaimo miehelleen:

Näin unen. Niin hän oli sanonut kaksi kertaa. Olin näkevinäni hänen kasvojensa vilahtavan ohi ikkunan takana pimeässä tunnelissa, mutta ne tuntuivat vierailta kuin tuiki tuntemattomat kasvot.

Vegetaristia on laajalti hehkutettu, joten odotukseni ovat olleet korkealla. En pety, en kuitenkaan lukiessani hihku. Kunnes luetun jälkeen teksti alkaa versoa tajunnassani kuten lankomiehen ihomaalaukset Yeong-hyen katoavalla keholla.

Romaani on eittämättä hieno. Siinä on vahva tunnelma ja kerrontaa, jonka aukkojen ja symbolien arvoituksia ratkon. Yksin – niin kuin ihmiset tajuntansa kanssa jäävät. Siinä yksi romaanin teemoista. Ja niitä riittää. Yllätyin: Vegetaristi on samalla ”tavallinen” psykologinen romaani, ahdistavuuten asti surullinen ”tavallinen” tarina siitä, miten kasvu- ja kotiolot vaikuttavat ja vahingoittavat.

Romaanin loppusivut: hirvittää. Valoa näkyvissä yhdelle henkilölle? Väkevää.

Vegetaristi

– –

Han Kang
Vegetaristi
englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2017
215 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Paljon on jo kirjoitettu, muutamia: Luettua elämää löytää monia verrokkeja, Omppu tuntee yötajunnan voiman, Lumiomenalle unohtumaton, Kirjaluotsille moniselitteinen ja Lukuisalle monikerroksinen.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 maaliskuun, 2017 · 5:05 am

Katja Kallio: Yön kantaja

Olen lukenut kevään kohottavimman romaanin. Katja Kallion taitoteos Yön kantaja (Otava 2017) valuu minuun, pysäyttää ajatukset ja ajan. Päähenkilö Amanda tietää tunteeni:

Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.

Yön kantaja

”Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi.”

Romaanin päähenkilön taustalla lepattaa tosielämä, Amanda Fredrika Aaltonen (1864 – 1918). Amanda syntyi aviottomana lapsena, pidätettiin useaan otteeseen ”loisnaisena” irtolaisuudesta ja sijoitettiin Seiliin, saareen, josta ei ollut paluuta.

Asiakirjamerkinnöistä kehittynyt romaani hengittää kaunokirjallisuutta. On aivan sama, onko oikea Amanda remunnut Pietarissa ja Moskovassa tai lennellyt kuumailmapallolla Lontooseen ja Pariisin. Tämä pitelemätön romaanin nainen on niin tehnyt, ja vaikka hän vaikuttaa alkuunsa todella rasittavalta, epämiellyttävältäkin, taide on tällaista: Amanda viettelee puolelleen, eläytymään, elämään yhdessä.

Romaanissa on monia perustavanlaatuisia teemoja kuten erilaisuus ja yhteisön valta yksilön yli. Siinä loimuaa elämisen vimma ja rakkaus. Siinä vangitaan elämän etenemättömyys ja elämätön elämä. Ja tuosta jälkimmäisestä: ei ole elämätöntä elämää, vaikka kantaisi sisällään yötä ja olisi teljettynä Seilin selliin. Siitäkin tulee elämä – vaikkei itse valittu.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.

Asiantiloille ei romaani anna yhtä selitystä tai ratkaisua. Jossain vaiheessa ällistelen, ettei Amanda voi reuhtomisensa jälkeen noin hallittu olla kuin hän Seilissä on, paikoitellen kyllä äkkiväärä ja laskelmoiva, leikkisäkin. Kai väistämättömän kanssa oppii elämään. Onko se oikein? Siihen voi etsiä vastausta kukin tahollaan.

”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta.”

Romaanissa on selkeä juoni, kiinnittäviä henkilöitä ja kiinnostava rakenne. Pidän siitä, ettei Kallio ole valinnut minäkerrontaa vaan liukkaan kaikkitietävän kertojan, joka zoomailee kohteisiin vaihdellen läheisyyttä.

Vaikka romaanin valtiatar on Amanda, on romaanissa paljon muitakin henkilöitä. Heitä nähdään Amandan näkökulmasta mutta myös etäämmältä tai toisten henkilöiden kuvakulmista. Suljetun yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet tuntuvat tosilta, ja on välillä vaikea seurata, kuka on hoitaja ja ketkä hoidettavia. Ystävyyden ja rakkauden aaltoilussa lähennytään ja etäännytään, ei pysytä samoina. Se koskettaa.

Aika on muovailuvahaa Kallion käsissä. Pääosin kerronta on kronologista, muutamia poikkeamia siinä on takaumin ja ennakoinnin. Aikaa lohkotaan myös muistoin. Merkityksellisintä on se, miten ajankulua kuvataan. Joskus pieni hetki voi pitkittyä määrättömyyksiin, joskus vuosien läpi kiritään pikaisesti. Romaani kourii ennen kaikkea koettua, ja siksi aika on suhteellista, ei kellon viisarein mitattua. Huomaan, että Amandallle on tärkeä tietty, oikea kello – lähinnä symboli, ei ajanseurantaväline.

Seilin saari on myös symboli samalla kuin konkreettinen paikka. Saari on eristetty muusta maailmasta ja ajankulusta. Sillä on historia spitaalisten säiliönä, ja se jatkaa romaanissa paikkana, josta ei päästä pois. Siksi Seiliin voi pysäyttää ajan. Seili on vääjäämättömän kohtaamista: siellä ei itse saa määrittää kuka on ja missä on – ja toisaalta on juuri se, mikä on ja missä on.

Seili

Seilin hautausmaa 1980-luvulla (kuva: Jani Ahti)

”Tähtisumu loikoo taivaan mustalla pohjalla.”

En pidä Yön kantajaa itsetarkoituksellisena runoromaanina, vaikka kielen kuvallisuus on sille leimallista. Ilmaisuvoima värittää henkilöt, tapahtumat ja miljöön. Kieli toisaalta aukaisee avaruuksia kuten käy huikeissa kuumailmapallohetkissä. Toisaalta se määrittää tarkkaan ympäristöjä niin kuin Turun tienoota, Pariisin nuhruisia kulmia, Isakssonin tupaa tai Seilin luontoa. Toisaalta se tiivistää yhteen virkkeeseen koko sielun kuten lapsenmurhasta tuomitun Gretan hetkenä, jona Greta pääsee lapsenlikaksi:

Greta nousi, otti tyttöä kainaloiden alta kiinni ja painoi vasten rintansa lämmintä, silkkistä tuhkaa.

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

Mutta muisto ei asetu, ei millään. Se sähisee ja sylkee ympärilleen.

Amandan ajatukset kipinöivät ja helisevät, ne säteilevät joka puolelle kuin kipu.

” ’Tässäkö kaikki’, hän kysyi.”

Voisin kirjoittaa naisia hyväksikäyttävistä miehistä, mielenterveyshoidon alkeellisuudesta, ymmärtämättömästä hoitokulttuurista ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Voisin kirjoittaa saavuttamattomasta rakkaudesta. Voisin kertoa vaikka mitä Amandasta sekä Duplessista, Isakssonista, Sofiasta ja Gretoista. En kirjoita. Vellon vain siinä, miten romaanin tunnelma ja siitä säteillyt ihmisnäkemys saa ihon kihelmöimään. Sellaisessa kokemusvyöryssä luen viimeiset sata sivua.

Vaikka Yön kantaja kertoo Amandasta, poikkeusyksilöstä poikkeusoloissa, tunnen, että jokaisella taitaa olla omat pienet tai isot Seilinsä. Amanda kesti, kun hänellä oli jotain odotettavaa, esimerkiksi hyvä kirja. Niin minäkin, ja jaan tässä sen Amandan tavoin:

Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan.

– – –

Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
romaani
380 sivua.
Ostin kirjan.

19 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 maaliskuun, 2017 · 3:48 am

Kirjojen naisia kotoa ja kaukaa

Tällä kertaa niputan juttuuni kaksi kirjaa. Toinen on kirjoitettu silkalla suomella, toinen alunperin katalaaniksi. Vähän väkinäistä tämä yhdistäminen on, sillä kytkeä voin kirjat vain siksi, että kirjailijat ovat naisia ja kirjojen pääosissa on naisia. Koska tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä, menköön kirjaparikkiesittely sen piikkiin, että nykyään nainen saa kirjoittaa naisista tässä ja vaikka missä ajassa niin kuin haluaa. Kiitos meidän Minnalle ja katalaanien minnoille.

Meillä

Heidi Mäkinen tunnetaan hauskasta blogista Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja samanniminen romaani ilmestyi viime vuonna (Karisto). Minua riemastuttaa romaanin nimi, ja myös itse romaanissa on huvitushetkensä.

Kirjassa kuljetaan kahden samassa talossa asuvan naisen matkassa. Toinen on leskeytynyt, ja hän etsii itsellisen elämän tapaa ilman mölömiestään. Toinen nainen postaa Facebookiin positiivisia päivityksiä, vaikka tyhjyys vaanii ihmissuhdehämärän rajamailla.

Ei saa mennäNämä eri-ikäiset naiset ovat muutoksen kynnyksellä, ja sitä romaanissa kuvataan kevyesti. Jonkun verran turhan ohutta henkilökuvaus on, joskus jopa osoittelevaa. Aika nopsaan loikitaan käännekohdista toisiin.

Romaanin tähti on leskirouvan kissa, jolla on tinkimättömän omnipotentti luonne. Ehkä katin ylivertaisuusfantasiat olisivat voineet jäädä kissamaisemmiksi, vaikka valloittava Kyllikki-kissa kyllä on. Kissan kohtalo minua kirpaisee, samalla naisväki viedään kohti toiveikasta tulevaisuutta. Kokonaisuudessaan romaani on leppoisaa ajanvietettä elämän kiertokulusta, sen kuopista, yllätyksistä ja nusuista, myös äkkipyähdyksistä.

Muualla

Suklaan makuCare Santosin Suklaan maku (S & S 2017) sijoittuu eri vuosisatojen Barcelonaan. Lähivuosikymmenistä kertoo kirjan osuus suklaapuotinaisesta, miehestä ja yhteisestä ystävästä. 1800-luvun päähenkilö on orpo palvelijatar säätyristiriidassa ja kaakaokannun omistuskurimuksessa. 1700-luvulla keskiössä on kekseliäs köyhäintalon kasvatti suklaantekokoneineen. Kaikkia kolmen erillisen romaaniosan henkilöitä yhdistää suklaa ja kaakaokannu. Lopuksi selviää kannun alku ja juuri.

Älkää nyt naurako, mutta Suklaan mausta tulee mieleen Pentti Haanpää Yhdeksän miehen saappaat. Tietysti saa nauraa. Yhtymäkohtana noille kahdelle kirjalle on vain se, että tietyllä ”kiertopalkinnolla” liimataan juonen osaset yhteen. Santosin romaanissa posliinikannu käy symbolista, joka välittää fatalistista näkemystä: ajat ja tarina elävät esineiden kautta ihmisissä oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Nyt se on sinun, Sara, sinun omasi. Voit olla tyytyväinen: ostit esineen joka on täynnä tarinoita. Kuulet ne , jos kuuntelet tarkasti, olen varma. Sinä olet selvästikin se, jota me olemme täällä kaksikymmentäviisi vuotta odottaneet. Niin se vain on, asiat tapahtuvat kun niiden pitää tapahtua, eivät yhtään aikaisemmin.

Suklaan maussa on aineksia mukavaksi historiaromaaniksi, ja aluksi annan sille mahdollisuuden viihdyttää. Sitten alan vetää väärään kurkkuun turhan sakeaksi vispilöityä juomaa. Tarkoitan sitä, että romaanissa on liikaa kaikkea. Fokus katoaa, enkä niele kaikkia juoni- ja kerrontakonsteja, joten lopputarinan kulauttelen vain kakistellen alas. Idea on kiva, ja kirjassa on hetkensä, mutta kokonaisuus ei sitten kuitenkaan maistu.

– –

Heidi Mäkinen
Ei saa mennä ulos saunaiholla
Karisto 2016
romaani
242 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa vaikkapa Luettua elämää, Lukutoukka ja Marjatan kirjaelämyksiä.

Care Santos
Suklaan maku
katalaanista suomentanut Anu Partanen
S & S 2016
romaani
416 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, muutaman mainitakseni Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin avain ja Mummo matkalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

15 maaliskuun, 2017 · 10:00 am

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Heti kärkeen kerron, etten ole lukenut Yösyöttöä enkä Tarhapäivää. Ne ovat Eve Hietaniemen kaksi edellistä kirjaa, jotka kertovat Pasasen pojista. Aloitan tutustumisen Pasasiin vasta romaanilla Hammaskeiju (Otava 2017).

Huomaan: pääsen hyvin perhetarinan kyytiin. Hammaskeijussa yksinhuoltajaisä Antti Pasanen kertoo poikansa ensimmäisestä koululukukaudesta. Siinä samalla selviää, että Paavo-pojan äiti jätti perheensä heti synnytyksen jälkeen ja Antti-isä on selvinnyt lapsen ja työn hoitamisesta yritysten ja erehdysten menetelmällä.

Mutta mä kuitenkin pärjäsin. Opin pärjäämään. Kaikki ei mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta kenellä edes menisi… paitsi tietysti niillä, jotka asuu Strömsössä. Niillä menee.

Ekaluokalle on selvitty, mutta nyt alkaa kuormitus käydä psyyken päälle. Tässä romaanisarjan kolmannessa osassa Antille todella kirkastuu harmaan sävyjen seasta, että tarvitaan koko kylä lapsen ja aikuisen miehen kasvatukseen.

Aluksi hieman skeptisenä seurailen kivaa kommellustamista, sellaisia söpöjä sattumuksia suolletaan solkenaan. Annas olla! Vauhdikas teksti viettelee mukaansa, ja isämiehen naseva arkihavainnointi komiikkakulmineen kutkuttaa nauruhermoja. Esimerkiksi arkitoilailut ja väärinkäsitykset huvittavat, ja Antin toistuvat kohtaamiset partiopoliisin kanssa naurattavat vesissäsilmin. Myös hykerryttää hiekkalaatikkokumppaneiden melkoiset persoonallisuudet lisänimineen, samoin tyyppien elämäntianteesta johtuva muuttuminen koiratarhavierustovereiksi. Eikä minulla ole mitään romanttisia käänteitä vastaan.

Hammaskeiju

Antti-isän ja Paavo-pojan suhde liikuttaa. Se, miten tummat loimet limittyvät selviytymistarinaan syyslukukauden edetessä, hellyttää minut lopullisesti. Tämä käy sydämen päälle! Hammaskeiju vie masennuksen syövereihin, ja kirjan ekstrajuoni liittyy kehitysvammaisiin ja heidän oikeuksiinsa normaaliuteen – ja niistäkin Hammaskeiju saa irti iloa ja itkua sekä kauniita mahdollisuuksia.

Okei, on tämä aikuisten satu. Mutta tekee niin hyvää olla vietävissä kertomukseen, jossa perheenjäsenet, ystävät, työkaverit ja tutut tekevät toisilleen palveluksia puhtaasta välittämisestä. Erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, sanailevat sivu suun, toisten ohi ja myös kovin, kovin lähelle.

Tarvitsin juuri nyt lukupinoni väliin tällaisen viihdyttävän, leikkisän, lämmittävän ja liukaskielisen kirjan. Jo taas jaksaa tarttua kotimaiseen kokeilevaan proosaan, kun mielen on puhdistanut konstailematon hyvän mielen kertomus kaikin maustein. Tällaista tarvitaan.

– – –

Eve Hietamies
Hammaskeiju
Otava 2017
romaani
415 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postaan juttuni tänään samanaikaisesti Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Amman kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 maaliskuun, 2017 · 10:15 am

Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt 

Kivat kirjat

Miltä tuntuu, kun lukee ihan kivaa kirjaa? ”Ihan kiva” voi kuulostaa aika lattealta. Muistan ystäväni kertoneen pienen lapsen selittäneen käsitteen näin: ”Ihan kiva yhtä kuin nolla.” Kirjaa kuvailtaessa kivuus ei välttämättä tarkoita yhdentekevyyttä, nollaantumista tai tekstin tallomista.

Ihan kiva kirja ei ole säkenöivä, maailmaa mullistava tai huikea lukukokemus. Se on kuitenkin kirja, jonka lukee mielellään ja soisi muidenkin lukevan. Se on hyvää ajanvietettä, miellyttävää arjen täytettä. Se täyttää kirjallisuuden tehtäviä, eli kirjan myötä kulkee erilaisten henkilöiden matkassa, jakaa kokemuksia tarinan ja tapahtumien kanssa.

Kivoja kirjoja tulee luettua aika paljon. Ne voivat olla joskus kuin seisovaa vettä mutta onneksi usein raikkaita kulauksia huippuviinien tai hapantuneiden maistiaisten välissä.

Raikas kulaus Keskilännestä

Tuollaisia tuumasin, sillä luettuani J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt (Tammi 2016) ei päähäni aluksi kirjasta välittynyt muuta, kuin että se on kiva kirja. Viihdyin hyvin, mutten mieti kirjaa kaihoisasti jälkikäteen. En myöskään mieti henkilöiden kohtaloita, kuljin tyytyväisesti vain kirjan verran heidän kanssaan. Enkä himona merkinnyt sivuilta sitaattiehdokkaita.

Kirjan rakenne on tosi kiva. Siinä edetään kronologisesti mutta episodisesti. Eva syntyy alussa ja on lopussa kolmannellakymmenellä. Kirjan luvuissa hän on enemmän tai vähemmän esillä: välillä päähenkilönä, välillä vain ohimennen sivuhenkilönä.

Ehkä rakenne vaikuttaa siten, että en hurahda henkilöihin, sillä kaikkea ikään kuin sivutaan. Hetkittäin heihin pureudutaan ja tartutaan kohtaloiden koskettaviin kohtiin. Ne on vain jotenkin helppo sivuuttaa. Teksti tokenee nopeasti tyypistä ja tilanteesta toiseen.

keskilannen-keittiot

Ravinnoksi

Keskilännen keittiöissä maistellaan ja laitetaan ruokaa. Reseptiikkaa on hieman, se ei ole pääasia vaan elämän sopassa sattumien löytäminen ja keitoksen maustaminen oman maun mukaan. Toisilla makuaisti on todella tarkka, toisilla ei. Näin niin kuin vertauskuvallisesti.

Ja löysin kuin löysinkin sitaatin ravintolarekvisiitasta. Se johdattelee siihen, miten tarinoilla viihdytetään ja luodaan mielikuvia:

Evasta oli mukava pysähtyä katsomaan seepiansävyistä valokuvaa, joka esitti paikan omistavia Jack Daughertya ja Ismael Mendozaa, ja kehystettyä ”Lulu’sin tarinaa”, jonka oli tarkoitus viihdyttää pöytää jonottamaan suostuvia asiakkaita. 

Eva päätti, että sitten kun hänellä olisi oma ravintola, hän ripustaisi eteiseen samanlaisen taulun, ja omassa tarinassaan hän mainitsisi – -.”

– –

Ryan Stradal
Keskilännen keittiöt
suomentanut Mari Hallivuori
Tammi 2016
romaani
392 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Avainsanat:

28 helmikuun, 2017 · 6:25 pm

Bram Stoker: Dracula

Voiko sanoa, että jännitys tiivistyy, kun kauhuklassikosta tehdään selkoversio? Bram Stokerin Draculan on ensin ruotsin kielelle selkoistanut Johan Werkmäster, ja selkoversion on suomentanut Ari Sainio (Opike 2017).

Alkuperäisteos on ilmestynyt 1897, sen jälkeen Draculan hahmo on jatkanut elämäänsä monenlaisissa filmatisoinneissa ja vampyyritarinoissa. On paikallaan, että Draculan perustarinasta saa nyt selkoa. Täsmennän: pidän kulttuuritekona, että länsimainen kauhukirjallisuuden perusteos on saavutettavaa kirjallisuutta. Sitä pääsevät nyt lukemaan myös lukijat, joille ei avaudu 600-sivuinen Jarkko Laineen suomennos.

dracula

Perustarinaa on helppo seurata. Henkilöitä on neljä Draculan lisäksi. Päähuomio on Jonathanissa, joka kauppaa lontoolaistaloa kaukaisen Transilvanian linnanherralle. Tämä kreivi osoittautuu verenhimoiseksi yöeläjäksi, joka vaanii Jonathania ja hänen läheisiään. Jännitys syntyy vihjeistä ja suorasta toiminnasta. Painajaisunen tunnelma yhdistyy keskushenkilöiden toimintaan. Draculan hahmo on onnistuneen hyytävä.

Äkkiä Jonathan kylmeni pelosta.
Eräässä arkussa makasi kreivi Dracula!
Draculan silmät olivat auki,
mutta niissä oli täysin tyhjä katse.
Jonathan kumartui kreiviä kohti.
Näytti siltä, ettei kreivi hengittänyt lainkaan.
Dracula näytti aivan kuolleelta.
Silti Jonathan tiesi, että Dracula ei ollut kuollut.

Kuolemaa, pelkoa, kiperiä tilanteita, pimeyttä, rottia, lepakoita ja muuta kauhugenren perusrekvisiittaa riittää. Niin pitääkin. Tarina on siis kaikkien kauhujen äiti (vai isä?) ja siksi siihen tutustuminen sivistää.

Voi sanoa, että Dracula on yleisselkokieltä. Sen kieli on helppoa lukea, tarina etenee sujuvasti ja pysyy tajuttavana, lisäksi eri henkilöt ja heidän tunnevaihtelunsa erottuvat. Kirja sopii laajasti selkokielen käyttäjäryhmille – ja toivottavasti myös monille muille.

– –

Bram Stoker
Dracula
Selkomukautus Johan Werkmäster
suomennos Ari Sainio
Opike 2017
87 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kannatta katsoa Draculan kirjatraileri.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kilpailu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: