Suomessa ilmestyy nykyisin vuosittain kolmisenkymmentä selkokirjaa. Määrä on ilahduttavasti kasvanut viiden vuoden sisällä. Juttusarjaani Selkosyksy 2025 koko vuoden selkokirjoista ehti melkein kolmannes.
Minkä asioiden täytyy loksahtaa kohdilleen, jotta syntyy lukijat tavoittava selkokirja? Se riippuu monista tekijöistä, ainakin näistä:
Kirjailijat hallitsevat sujuvan ja luistavan selkokielen, joka sopii selkokielen käyttäjäryhmille, eli lukijoille, joilla on kielellisiä vaikeuksia. (Lisäbonusta tulee, jos lukijakunta on sitä laajempi, ”kaikki”, mutta se ei ole edellytys selkokirjalle.)
Kirjailijat luovat uusia kirjallisia maailmoja selkokielellä, siis kirjoittavat mukaansa tempaavia tarinoita alun perin selkokielellä. Se edistää selkokirjallisuuden kehittymistä eli kaunokirjallisen ilmaisun kokeilua selkeän selkon rajoissa.
Selkomukauttajat loihtivat jo ilmestyneistä kirjoista – sekä ajassaan elävistä että ajattomista – selkokielisiä versioita eli mukauttavat niitä selkeäksi, sujuvaksi selkoksi.
Kustantajat kustantavat selkokirjoja ja myös markkinoivat niitä säännöllisesti ja pitkähkön aikaa kirjan ilmestymisen jälkeen monissa kanavissa. Kirjatapahtumissa myös selkokirjailijoita ja selkokirjoja näkyy esiintymislavoilla muiden ohella.
Kirjallisuusmedia nostaa vuosittain selkokirjoja esille julkaisuissaan. Se lisää tietoa ja tuntemusta selkokirjoista ja edistää sitä, että lukijat innostuvat niistä: ostavat kirja- ja verkkokaupoista ja lainaavat kirjastoista. Eli silloin kirjoja on myös kirjakaupoissa, ja kirjastot hankkivat niitä (edellytys: hallitus palauttaa pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen).
Viiden kohdan listassa on loppupuolella myös toiveajattelua, se sallittakoon.
• • •
Julkaisin jutut sarjassa Selkosyksy 2025 kymmenestä selkokaunokirjasta ja yhdestä yleiskielisestä tietokirjasta, jonka aiheena on selkokieli.
Lokakuun olen kartuttanut Selkosyksy 2025 -sarjaa. Painopiste on ollut suoraan selkokirjoille kirjoitetuissa kirjoissa, mutta muutama mukautus on mahtunut mukaan.
Hanna Männikkölahti on mukauttanut Leo Ylitalon romaanin Banaanitalo (Verbal 2025, alkuteos on ilmestynyt 2017). Se kuuluu Tukholman yliopiston hankkeeseen, jossa mukautetaan muutamia ruotsinsuomalaisia romaaneja.
Banaanitalo kertoo kertoo suomalaisista nuorista aikuisista, jotka ovat tulleet Ruotiin töihin Maraboun suklaatehtaalle. Tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1977, jolloin kirjan henkilöt asuvat Banaanitalossa, kaarevassa kerrostalossa. Heissä elää sotaveteraani-isiltä peritty ”kaveria ei jätetä” -henki. Sen vuoksi kirjan henkilöiden mieltä painaa yhden asukkaan ja työkaverin itsemurha.
Romaanin päähenkilö Raimo pärjää hyvin suklaatehtaassa, mutta hän haluaa elämältään enemmän. Hän opiskelee työn lisäksi ja pohtii tulevaisuuttaan. Romaani seuraa Raimon elämää muutaman kuukauden ajan, ja kirjassa on paljon sivuhenkilöitä: Raimo tapaa töissä, talossa ja vapaa-ajalla monia suomalaisia ja muista kulttuureista kotoisin olevia. Romaani päättyy siihen, kun Raimo muuttaa Göteborgiin opiskelemaan opettajaksi.
•
Romaanin arvo on siinä, miten se tallentaa 1970-luvun suomalaistaustaisten työläisten elämää Ruotsissa. Selkokirjoissa ei ole käsitelty aiemmin aihetta Ruotsiin muuttaneista suomalaisista. Romaani kertoo kaunistelemattomasti maahan muuttaneiden tilanteista ja yhteisöstä. Siirtolaisuus ja suhteet maanmiehiin ovat kirjan tärkeitä teemoja.
Uskon kirjasta saavan eniten irti lukijat, jotka ovat eläneet 1970-luvulla tai tuntevat ajan elämää ja yhteiskuntaa. Täsmäisku se on Ruotsissa asuneille suomalaisille. Tietysti kirja sopii myös lukijoille, joita kiinnostaa suomalaisten elämä maahanmuuttajina.
Pientä aukkoisuutta juonessa on paikoitellen, ja banaaninimi kaipaa selitystä heti kirjan alkuun. Kirjan selkokieli on haastavaa, koska siinä on paljon vaikeita, pitkiä sanoa ja monimutkaisia sana- ja lauserakenteita. Niillä luodaan ajan- ja tilannekuvia, mutta se myös rajaa kirjan sopivaksi lukijoille, jotka lukevat perusselkoa vaativampaa kieltä. Myös runsas henkilömäärä ja takaumat vaativat tarkkaa seuraamista. Lyhyet luvut auttavat annostelemaan kerrottua sopiviksi kokonaisuuksiksi.
Lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen kuitenkin kauhugenreen sopivan mukautuksen, sillä sitä lajia ei liiemmälti selkokirjallisuudessa ilmesty. Ja onhan viikon loppua kohti tuloillaan kekri, kansainvälisesti halloween.
Sanna-Leena Knuuttila on mukauttanut Marko Hautalan romaanin Kuokkamummo (Haamu 2025). Alkuteos on katkelmallinen, ja siinä on takaumia ja muuta selkeää rakennetta rikkovaa, joten mukautus helposti seurattavaksi selkokirjaksi on ollut selvä haaste. Rakenneratkaisuna on se, että kirja on jaettu kahteen osaan, joista kumpikin etenee kronologisesti.
Kuokkamummon ensimmäinen osa kertoo 1980-luvusta. Samuel ihastuu Juliaan, jolloin Samueliin ihastunut Maisa jää paitsioon. Romaanin nuoria pelottaa ja kiinnostaa saaren arvoituksellinen Bondorffin kartano. Paikasta kulkee huhuja kadonneista nuorista, ja kyllä keskeiset henkilöt joutuvat siellä tekemiseen kuokkaa kuljettavan, mustakielisen kalmanhajuisen naisen kanssa.
Romaanin toisessa osassa tapaamme taas Maisan mutta 2000-luvulla. Maisa kohtaa teinejä, jotka jatkavat urbaania legendaa Kuokkamummosta. Siihen liittyvät salaisuudet paljastavat joutuvat vaikeuksiin, ja Maisa selvittää, mitä on tapahtunut kadonneelle Sagalille. Paljon muuta en tohdi paljastaa.
•
Arvoituksellinen, tummanpuhuva tunnelma on säilynyt selkomukautuksessa tehokkaasti. Juoni kulkee sutjakkaasti, ja tapahtumat rytmittyvät mainiosti niin, että kauhukohtaukset kohauttavat. Joukossa on sopivasti selittämötöntä ja selityksiä kylmiä väreitä herättäville hetkille.
Kuvitus tarjoaa lisäsävyjä, joskin kyllä jo teksti jättää lukijan mieleen visuaalisia mielikuvia. Sisäkannen irralliset hampaat purevat heti lukijaa, johdattelevat tunnelmaan, ja erikoiskehu kirjan mainiosta neliömuodosta.
Selkokieli toimii sujuvasti. Joitain pitkiä rivityksiä pohdin, mutta niihin tuskin lukijat kiinnittäävät huomiota. Mainiosti selkomukautuksessa säilyvät tarinan ja henkilöiden särmät. Henkilökuvauksessa kiinnostavaa on se, että mustanpuhuvan tarinan päähenkilöt eivät juuri ole mustavalkoisia. Joten: selkokauhua nuorille ja aikuisille, olkaa hyvät!
•
Marko Hautala: Kuokkamummo, selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila, Haamu 2025, 163 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Nuortenkirjoissa käsitellään usein ongelmia – se on tavallista myös selkokielisissä nuortenkirjoissa. Tässä jutussa on yksi mukautus, Katri Alatalon romaanin Kesäkuu on mukauttanut Riikka Tuohimetsä. Esittelen myös alun perin selkokieliset kirjat: Edith ArkonSamira/Ninni ja Marja-Leena TiaisenLumi ja Leo.
Ongelmakeskeisillä nuortenkirjoilla on aikansa ja paikkansa. Yläkoululainen lukija kokee ongelmia tutuiksi, saa vertaiskokemuksia ja tukea. Nuortenkirjoille on lisäksi ominaista, että toivoa on ja toivoa tarjotaan – niin myös näissä kolmessa nuortenkirjassa.
•
Selvästi ajassamme liikkuu aiheita, joita kirjailijat nappaavat samanaikaisesti, niinpä myös esittelyyn valikoituneessa kolmikossa on yhteisiä aineksia. Kaikissa on kaksi henkilöä, joihin tarina keskittyy. Tärkeää on henkilöiden ystävyys ja yhdistävät kokemukset. Yksi kirjoista osoittaa, että ystävyys voi kestää vain yhden yön, ja sillä on silti merkitystä.
Kolmikko-otannassani käsitellään nuorten vaikeaa suhdetta vanhempiin: luottamuksen ja kontaktin karkaaminen vaivaa nuoria. Kahta kirjaa yhdistää veljen kuolema, mikä on jättänyt syvän trauman. Kahta kirjaa yhdistää lisäksi nuoren masennus ja itsemurha-ajatukset. Kahdessa kirjassa toinen keskushenkilöistä on muu kuin syntyperäinen suomalainen, ja mukana on siihen liittyviä kysymyksiä, mutta myös se, että kumpikin on koulussa kympin tyttöjä eikä se varjele ongelmilta.
•
Kukin kirja käsittelee omaehtoisesti aiheitaan niin, että kirjat ovat täsmäiskuja etenkin ysiluokkalaisille. Koulu vaikuttaa nuorten elämään, joka on sakeanaan myös muuta pulmallista. Löydän kolmikkokirjasta myös omaa, uutta nuortenromaaniani viistävää: Vihreä on hyvä väri -selkokirjassa ysiluokkalainen pohtii ammattikoulun alavalintaa, ja se on myös teemana Arkon Samirassa. Tiaisen Lumi ja Leo esittelee sinitukkaisen tytön, kun taas oman romaanini Sara sekoittaa tavallisuuttaan vihreällä tukalla. Lumia ja Saraa yhdistää myös se, että he asuvat kaksin isänsä kanssa.
Lumi ja Leo on kerrottu kahden kertojan vuorottelulla kuten oma romaanini, jotta tulee tapahtumiin kaksi näkökulmaa, ja Arkon romaanin kääntökirjamaisuus tarjoaa lukijoille myös kaksi näkökulmaa. Oma romaanini on tietoisesti rakennettu niin, että siinä painopiste ponkaisee ongelmista muihin teemoihin – vähän vastapainona ongelmiin keskittyviin nuortenkirjoihin – vaan ainahan kaunokirja rakentuu jollain tavoin pulmien käsittelystä.
Seuraavassa lyhyet esittelyt kolmesta nuortenkirjasta.
Kesäkuu-romaanin (Hertta 2025) kertoja Juli joutuu kesäleirille maaseutumaisemiin. Julin provosoiva ja äkkipikainen käytös on vaikuttanut siihen, että hän ei tule toimeen muiden kanssa; lisäksi taustalla vaikuttavat koulukiusaaminen, ADHD ja surematon suru veljen kuolemasta, eikä suhde äitiinkään ole kasvua tukevaa.
Juli karkaa leiriltä, ja matkaan mukaan lähtee Bao, Kiinasta adoptoitu, masentunut kympin tyttö. Kahden erilaisen tytön kohtaamisen jännite kantaa hienosti juonta ja tunnelmaa. Kirjassa on yllätyksiä ja omaperäisen kohottava loppu.
Riikka Tuohimetsä on mukauttanut romaanista vetävän, luistavan ja kompaktin kokonaisuuden. Julin persoonan äkkivääryys välittyy hienosti, ja mukana on mukavasti tilannekomiikkaa, jolla on sija kirjan nuoria painavien ongelmien rinnalla. Nuorten puhekieli taipuu uskottavasti selkokieleksi: kuvaus on elävää ja sujuvaa. Onnittelut Riikka Tuohimetsälle myös siitä, että hän on saanut tänä vuonna Seesam-tunnustuspalkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä!
•
Katri Alatalo: Kesäkuu, selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Hertta 2025, 103 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Edith Arkko: Samira/Ninni
Edith Arkko sai Punni-palkinnon edeltävästä kääntökirjasta Aurora/Eino (Hertta 2024), ja Samira/Ninni jatkaa samaa, kerronnallisesti toimivaa linjaa. Taitavasti samat tapahtuvat taipuvat kahden kertojan kuvauksiksi niin, että niissä on luonnolliset yhtäläisyydet mutta kiinnostavat näkökulmaerot.
Samira on ysiluokkalainen ensimmäisen polven maahanmuuttaja, joka menestyy erinomaisesti koulussa. Häntä painaa vanhempien toive lukiosta, sillä hän itse haluaa opiskella ammattikoulussa kosmetologiksi. Myös opo painostaa lukioon. (Opo olisi kyllä voinut ohjata myös välimuotoon, kaksoistutkintoon.)
Samira tutustuu ilmaisutaidon tunneilla Ninniin ja varovaisesti he ystävystyvät ja avautuvat ongelmistaan. Samirasta on suuri tuki Ninnille, joka masentuu ja ahdistuu vanhempien avioerosta ja huonoista väleistä. Ninni ahdistus alkaa vaikuttaa joka tilanteessa ja vie itsetuhoisiin ajatuksiin. Romaani tuuppaa tapahtumia kauniisti eteenpäin niin, että toivottomuuteen löytyy apu ystävästä ja ystävän avusta oikeanlainen taho auttaa eteenpäin. Lisäksi kirjan lopuissa on vinkit auttajatahoista.
Arkko kirjoittaa joustavaa puhekielen tyylistä selkokieltä, joka sopii yläkoululaisille, jotka eivät ole välttämättä tottuneita kirjan lukijoita. Heillä ei ehkä ole kielellisiä vaikeuksia, mutta he hyötyvät selkokielestä, joka on melko lähellä yleiskieltä mutta luettavuudeltaan helpompaa kuin yleiskieli. Usein selkokirjat ovat alle 150-sivuisia, mutta Arkko tarjoaa samassa kirjassa kaksi noin 150-sivuista kirjaa. Se on aika rohkeaa mutta perusteltua: vetävistä tarinoista lukija haluaa lukea kummatkin puolet. Lukuinto kasvaa!
•
Edith Arkko: Samira/Ninni, Hertta 2025, 149 sivua + 159 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo
Marja-Leena Tianen on konkarikirjoittaja, ja hänen selkokielensä on tarkkaa ja joustavaa. Sujuva selkokieli saattaa juonen ja tarinan matkaan niin, että sitä on helppo seurata ja samalla kirjan henkilöt tulevat tutuiksi ja ottavat otteeseensa. Lumi ja Leo (Avain 2025) on kirjoitettu siten, että nuoret kertovat vuorotellen minämuodossa. Siten kertojien ajatukset ja tunteet välittyvät mutkitta.
Lumin vanhemmat ovat eronneet, koska Lumin äiti on päihdeongelmainen. Isän luona on turvallista, mutta Lumiin vaikuttaa suhde epäluotettavaan äitiin, ja hän joutuu ongelmiin hyväuskoisuutensa vuoksi.
Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun nuoret tapaavat rippileirillä. Leo suree päihteisiin kuollutta veljeään, kun taas Lumia piinaa äidin päihde-elämä. Mutkien kautta nuoret tutustuvat toisiinsa, löytävät yhdistäviä asioita, ja kenties ilmassa on ihastustakin. Tiainen punoo viehättävän kokonaisuuden arjen elämisestä, jossa on monenlaisia sävyjä.
•
Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo, Avain 2025, 148 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.
Lokakuun ajan julkaisen solkenaan juttuja selkokirjoista sarjassani Selkosyksy 2025. Tänään tutustumme novellikokoelmaan Kahvilaan syttyy valo (Oppian 2025).
Olen jo julkaissut jutun nuorille aikuisille (toisen asteen opiskelijoille) suunnatun kokoelmasta Kutsumaton vieras (Nokkahiiri 2025), ja seuraan solahtaa aikuiseen makuun sopiva Kahvilaan syttyy valo. Katri Savolan, Johanna Veistisen ja Katja Villanen-Juvakan kokoelmassa päähenkilöt ovat mukavan vaihtelevasti eri-ikäisiä nuorista aikuisista eläkeläisiin.
Kolmikon kokoelmassa on 12 novellia, joita yhdistää kahvin tarjoilu ja juonti. Näkökulma voi olla kahvilan henkilökunnan tai asiakkaan. Kahvilassa voi syttyä romanssi tai suhde päättyy eroon; kahvitellen voivat vanhat muistot aktivoitua tai kahvitarjoilun aikana saattaa alkaa ystävyys yli sukupolvien. Monet novelleista liittyvät suhteisiin, jotka yleensä kiinnostavat lukijoita, mutta mukana on mukavasti myös yllätyksiä tai novelli vie tunnelmallisesti hetkeen ja havaintoihin.
•
Kokoelman novelleissa on epätavalliseen tapaan ingressi, jossa on novellista parin virkkeen johdanto tai tiivistys. Hetken sitä ihmettelin, mutta päädyin siihen, että johdattelu sopii selkonovelliin: pohjustus kertoo aiheen ytimet, joten lukija voi orientoitua muutaman sivun kertomukseen.
Selkokielen suhteen novellit tarjoavat vaihtelevuutta. Joissain novelleissa on perusselkokieltä vaativampaa sanastoa ja rakenteita – silti konteksti auttaa luetun ymmärtämistä. Sellainen käy kokoelmaan, sillä jokaisen novellin kielitason ei tarvitse olla samanlainen.
Novellit ovat selkokirjallisuudessa melko suosittuja, koska lyhyt kertomus sopii esimerkiksi ryhmätoimintaan. Esimerkiksi novelli käynnistää keskustelu: yhteinen, kompakti lukukokemus saa lukijat kertomaan mietteitä lukemastaan tai kuulemastaan. Sellainen palvelee monia tarkoituksia: rohkeus puhua ja kertoa lisääntyy, mielipiteiden esittäminen saa varmuutta ja vuorovaikutus tukea.
Kahvilaan syttyy valo –kokoelma sopii mainiosti moneen lukutilanteeseen, sillä arkinen, kaikille tuttu kahvittelu on oiva yhdistävä kokemus – ja novellit tarjoavat tutusta lähtötilanteesta uusia suuntia.
•
Katri Savola & Johanna Veistinen & Katja Villakka-Juvakka: Kahvilaan syttyy valo, Oppian 2025. Lainasin kirjan kirjastosta.
Lokakuun ajan blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alunperin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Nyt on vuorossa Titta Kemppaisen romaani Sotalotan kivi.
Aiemmin sota-ajasta on kirjoittanut Sanna-Leena Knuuttila selkoromaanisarjassaan, jossa sotaa käsitellään kotirintamalta. Kemppaisen romaani kertoo lotan äänellä sota-ajasta: kirjan kertoja Elli lähtee rintamalle ja myöhemmin osallistuu ilmavalvontaan Kuopiossa. Kirja ei kuvaa taisteluita mutta tilanteita, joissa myös lotta kohtaa sodan vaarallisuuden.
Elli on luonteikas minäkertoja. Päähenkilön persoona välittyy hienosti: lukija saa otteen omapäisestä, rohkeasta ja toimeliaasta nuoresta naisesta. Minäkertojana hän paljastaa myös pelkojaan. Hän tiputtelee harkiten, pitkin matkaan murheitaan, joten lukija saa sopivasti tiedonmuruja ja kiinnittymiskohtia.
Sotalotan kivi on myös rakkaustarina. Naapurin Niilo on Ellistä kiinnostunut, mutta Ellin kiinnostus suuntautuu muualle. Romaani kuvaa luontevasti kahden naisen rakkauden syttymistä ja suhteen mutkallisuutta.
•
Titta Kemppaisen kirja on mainio esimerkki alunperin selkokielelle kirjoittamisen tärkeydestä. Aihevalinta tarjoaa uutta, koska kirjailija valitsee oman luovan prosessin myötä sisältöä ja teemoja. Tapahtumat ja henkilökuvaus saavat sellaisen tilan, joka sopii kirjailijan intentioihin ja ilmaisutapaan selkokielen rajoissa.
Kirjailijan valitsema selkokieli on vaikeimmasta päästä, sillä sanojen ja virkkeiden rakenteissa on monesti perusselkokieltä hankalampaa kieliainesta. Jostain syystä myös dialogien johtolauseet ovat poikkeuksellisesti aina puheenvuorojen jälkeen. Näin toki voi olla, sillä selkokirjojen lukijoita on monenlaisia. Kaikkiaan kirja sopii kuitenkin helppolukuiseksi.
Romaanin tarinankuljetus on sujuvaa ja kuvaus eloisaa. Sotalotan kivi sopii hyvin yläkouluun valottamaan sota-ajan haasteita, ja se sopii samasta syystä myös toisen asteen opiskelijoille ja aikuisille. Sotateema on ajassamme valitettavan ajankohtainen, ja siksi Sotalotan kivi sopii monesta syystä tähän aikaan.
•
Titta Kemppainen: Sotalotan kivi, Avain 2025, 133 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Blogissani on lokakuun käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista.
Tässä jutussa esittelen uuden novelliantologian. Sen myötä sopii myös toivottaa hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää 10.10. Saamme elää maassa, jossa kirjailijat ottavat huomioon monenlaiset lukijat ja jossa on vielä tilaa pienkustantamoille.
Selkokielisiä novellikokoelmia ilmestyy melko paljon, mikä selittyy sillä, että lyhyt muoto sopii selkolukijoille: kompakti selkopala on sopiva pureskeltava ja herättää lukuhalun haukata lisää. Ilahduttavasti viime vuosina on ilmestynyt erilaisia selkonovellikokoelmia: tiettyyn teemaan liittyviä kertomuskokoelmia, moniaiheisia ja monen kirjailijan antologioita sekä yhden kirjoittajan novelliteoksia.
Kutsumaton vieras (Nokkahiiri 2025) on Päivi Lukkarilan toimittama 13 novellin kokonaisuus, kirjoittajia on viisi: Tapani Bagge, Mervi Heikkilä, Markku Karpio, Anne Leinonen ja Päivi Lukkarila. Muutamaa novellia tehostaa Oona Liukkosen kuvitus.
•
Kirjan novelleja yhdistää se, että ne kertovat nuorista aikuisista. Henkilögalleriasta löytyy lukiolaisia ja ammattikoulun opiskelijoita – joskus opiskelun mainiten, usein mainitsematta. Henkilöissä on lisäksi sekä maahanmuuttotaustaisia että juuriltaan suomalaisia.
Antologia tarjoaa vaihtelevuutta, sillä aihepiirit ovat moninaisia, samoin ote kerrottavaan. Osa novelleista ankkuroituu arkeen ja realismiin, jokunen juttu yllättää absurdina ja spekulatiivisena fiktiona.
Kirja sopii myös koulukäyttöön, sillä henkilögalleria hienosti tavoittaa etenkin koko toisen asteen ikäluokan. Uskon, että kirjasta saa paljon irti: voi käsitellä novellien näkökulmia, tyyliä, genrejä ja kerrontaa. Ehkä käy niin, että selkokieli ei sinänsä ole seikka, joka nousee analysoitavaksi vaan ylipäätään novellistiikan tarkastelu.
•
Poimin muutaman esimerkin kirjan novelleista. Ne osoittavat sisällön monipuolisuuden.
Anne Leinosen novelli ”Kutumaton vieras” ovelasti kääntää arkisen tilanteen perheeseen ilmestyvästä kissasta epätodellisen puolelle. Tapani Baggen ”Hissi” yllättää aika- ja todellisuussiirtymällä. Markku Karpion ”Sormet” nyrjähdyttää tavallisen työpaikkatoiminnan kiehtovan oudoksi.
Päivi Lukkarilan novelli ”Silloin se tuntui hyvältä idealta” vie tilanteeseen, jossa tuli tehtyä tyhmästi ja nuori joutuu kohtaamaan tekosensa seuraukset. Mervi Heikkilän ”Mitä mä tein?” käsittelee osuvasti hämmennystä, jossa nuori ei tiedä, onko töpännyt peruuttamattomasti vai ei. Sen paljastan, että kumpikin novelli tarjoaa toivoa.
Novellien selkokieli pysyy melko perusselkona, mutta tarjoaa kielellistä vaihtelua. Sellainen sopii antologiaan: on valinnan varaa ja haasteita, jotka mahtuvat selkokielen rajoihin.
Julkaisen lokakuussa juttuja selkokirjoista, mutta sarjaan mahtuu lisäksi tietokirja, jossa haarukoidaan selkokieltä tutkimuksen näkökulmasta. Camilla Lindholmin ja Leealaura Leskelän toimittama Tutkimusretkellä selkokieleen (Gaudeamus 2025) tarjoaa monia näköaloja selkokielen nykytilaan. Tänään 8.10. vietetään Selkeän kielen päivää, mikä tarjoaa tilaisuuden pysähtyä selkeääkin selkeämmän kielen nykytilaan.
Kaikkiaan teoksessa on 21 artikkelia, ja kirja jakautuu neljään osaan: selkokielen tutkimus, tarve ja käyttäjät, erilaiset lähestymistavat sekä erilaiset selkoviestinnän piirteet. Jo tästä huomaa, että kirja antaa kattavan kuvan selkokielestä eri näkökulmin. Jos lukija ei tunne selkoviestintäkenttää hyvin, kirja on erityisen avartava lukukokemus – eikä vähiten siksi, että tekstien kieli on soljuvaa, asiatyylistä yleiskieltä. Lisäksi kirjan tietolaatikot tiivistävät osuvasti olennaista. Asiaan vihkiytyneille artikkelikokoelma täydentää ja ajantasaistaa ansiokkaasti tuttua aihetta.
•
Selkokielen tutkimukseen liittyvät artikkelit osoittavat kiinnostavasti kansainvälisen yhteistyön ja tutkimustyön kontekstin, ja lisäksi selkokieli oikeutetusti asetetaan paikoilleen tärkeäksi osaksi saavutettavuutta. Artikkelissa ”Apuvälineitä selkotekstien kirjoittamiseen ja arviointiin” otsikkonsa mukaan artikkeli välittää vinkkejä. Lähestymistapa osoittaa konkreettisesti sen, miten monialaisen soveltamisen taito rikastaa selkokäytäntöjä, esimerkiksi kääntäjien menetelmiä voi hyödyntää selkotyössä.
Kirja keskittyy myös selkokielen käyttäjiin, ja siihen liittyen artikkelit valottavat uutta selkokielen tarvearvioita ja käyttäjien erilaisia lähtökohtia. Jos viranomaisia tai muita toimijoita askarruttaa raha, suosittelen artikkelia, jossa käsitellään selkokielen kustannusvaikutuksia. Yksiselittinen, tekokas, selkokieliammattilaisen teksti säästää kuluja.
Artikkeleissa tuodaan esille kirjoitetun selkokielen lisäksi puhe ja vuorovaikutus. Tarjolla on myös annos kieliaktivismia. Kiinnostavia artikkeleita selkotekijöille oman työn tueksi ovat kirjan tekstit, joissa pureudutaan sanastoon, rakenteisiin ja visuaalisiin seikkoihin. On tärkeää tarkastella näkökulmia kielen valinnoista ja saada avartavia havaintoja niistä. Lisäksi on paikallaan, että myös selkokirjallisuus on saanut kirjaan oman lukunsa, sillä selkokirjat ja lukijatutkimus tarvitsevat näkyvyyttä – ja lisää tutkimusta.
•
Tutkimusretkellä selkokieleen popularisoi selkoviestintätutkimusta tarkoituksenmukaisesti. Kirjasta saa varmasti irti paljon, vaikka ei ole kieliasiantuntija eikä selko-osaaja. Selkotekijöitä se virittää ja virkistää: kirja pitää ajan tasalla.
Syys-lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen Silja Vuorikurun lastenromaanin Nelosten tanssit (Avain 2025).
Kymmenvuotiaiden kohokohta on monella paikkakunnalla itsenäisyyspäivän tanssit koulussa ja kunnan juhlatilassa. Vuorikuru kerrassaan ihastuttavasti tarttuu tähän säpinään ja läikyntään, jota huipputapahtuma aiheuttaa lapsissa.
Romaanin päähenkilö on Aada, mutta moni muukin hänen luokaltaan tulee kirjassa tutuksi. Hienosti Aadan pohdinnat lomittuvat tapahtumakerrontaan. Esimerkiksi Aada kyseenalaistaa totuttuja kaavoja ja pohtii kysymyksiä, miksi tytön täytyisi tansseissa olla lyhyempiä kuin poikien, miksi pitäisi pukeutua tietyllä tavalla ja miksi ylipäätään kaikkien pitäisi olla samanlaisia.
•
Kirjassa on siten moniarvoisuuden opetuksia, mutta Vuorikuru lomittaa sanoman nätisti osaksi tilanteita. Aadan luokkalaisten touhut ja tokaisut kulkevat pääjuonessa luontevasti kuten myös kasvattavat merkitykset. Eloisa lapsijoukko tuntuu uskottavalta, ja minua ilahduttaa kiltteys ja huomaavaisuus, jota lapsista löytyy. Ystävyysteema loistaa kirjassa kauniisti myös säröt ymmärtäen.
Samalla kaikki ”hömppä” asuista, kampauksista ja muusta hulinasta saa ansaitsemansa osan. Suuren tapahtuman aiheuttamat tunteet jännityksestä iloon ja yhteisöllisyyteen välittyvät aitoina. Tilanteita käsitellään kirjassa niin, että tyttöjen lisäksi tarttumapintaa riittää myös pojille ja mahdollisille muunsukupuolisille.
Siispä Nelosten tanssit olkoon kouluikäisten romaani, jonka joka kunta voisi ostaa nelosluokkalaisille syyslukukauden alkuun. Vuorikurun kirja hienosti osoittaa, että selkokielen helppous ei vie mitään pois vetävältä tarinalta, joka on sisällöltään täsmäisku lukijoille, jota aihe koskettaa. Kirjan sävykäs selkokieli kantaa aiheen komeasti.
•
Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit, Avain 2025, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Uusin selkoromaanini Vihreä on hyvä väri (Avain 2025) on juuri ilmestynyt. Nimi ei viittaa politiikkaan vaan värin muihin mielteisiin: tuoreus, kasvu, aloittelijuus. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu romaani kertoo nuoruuden ja täysi-ikäisyyden välitilan valinnoista ja tunnevaihteluista. Ujutan kirjajutun lokakuun Selkosyksy 2025 -juttusarjaani.
Kirjassa on kaksi kertojaa. Jali täyttää juuri 18 vuotta ja aloittaa oppisopimuksen kulttuuritalossa. Hän opiskelee turvallisuusalaa ammattikoulussa ja alkaa ymmärtää työnsä luonteen. Sara on lyhyen ajan työharjoittelussa samassa kulttuuritalossa kuin Jali. Yhdeksäsluokkalaisen Saran täytyy päättää yhteishakua varten, mitä hän haluaa opiskella peruskoulun jälkeen, ja hän pohtii, mikä ammattikoulun ala sopisi hänelle. Kumpaakin jää kutkuttamaan tapaamiset kulttuuritalossa, mutta miten sellainen muuttuu ihastumiseksi?
•
Selkopolku-hankkeen kyselyissä nuoret toivoivat kirjoja, joissa ystävyys, perhe ja tavallinen elämä näyttäytyvät. Sellainen on Vihreä on hyvä väri. Päähenkilöiden aiemmat vaikeudet ailahtavat, vaan suunta on elää eteenpäin. Ehkä myös taustalla väreilee ilmastokriisi tai maailman epävakaus, mutta pääasia on se, mitä tapahtuu juuri nyt nuorten lähellä ja mielessä.
Romaani paneutuu siihen, mikä vaikuttaa tulevaisuuteen. Tapa elää omana itsenään ja olla vuorovaikutuksessa on yksi teema, toinen on alavalinnat. Aika vähän on käsitelty sitä, mitä paineita ja pohdintatarvetta yhteishaku tai jo valittu ala voi tuottaa nuorille, joten sillä on rooli tässä kirjassa.
Vihreä on hyvä väri kertoo myös rakastumisesta. Monilla tuore tunne valtaa mielen ja tekee välillä epävarmaksi, välillä riehakkaaksi – ja kaikkea siltä väliltä. Romaani kertoo ihastumisen levottoman kutittavasta tunteesta, kun nuori velloo toiveissaan. Myös ystävyys on kirjassa tärkeä teema.
•
Selkokirjani ovat tavallisesti perusselkokieltä. Vihreä on hyvä väri pääosin noudattaa helppolukuisen selkokielen periaatteita, mutta poikkeaa siten, että Jali ja Sara kertovat puhekielellä. Esimerkiksi persoonapronominit ja passiivimuodot myötäilevät puhekieltä, samoin rektiovirheet (ne sanoo -tyylisesti).
Halusin kirjaan Jalin ja Saran ajatukset ja tunteet tuoreeltaan. Siksi he kertovat kirjassa vuorotellen, preesensissä elämästään yhden vuodenkierron. Vastaavaa rakennetta ei juuri selkokirjoissa ole ollut, mutta halusin vuorottelulla lisätä jännitettä ja jännitystä Jalin ja Saran välille ja siten koko tarinaan. (Kääntökirjaratkaisuja on tosin selkokirjoissa käytetty niin, että tarina saa kaksi näkökulmaa.)
Toivon, että nuoret peruskoulussa ja toisella asteella löytävät romaanini. Tavoitteeni on tarjota kirjahetkiä, joissa lukija viihtyy ja kokee lukuiloa niin, että lukemisesta viriää eläviä mielikuvia ja lukijan omia pohdintoja.
•
Tuija Takala: Vihreä on hyvä väri, Avain 2025, 153 sivua.
•
Lisähuomiot ammattikoulunäkökulmasta
Nuortenkirjallisuudessa kerrotaan verrattaen vähän ammattikoululaisista, myös selkokirjallisuudessa, vaikka peruskoulusta noin puolet nuorista siirtyy ammattikouluun.
Aiempi YA-selkoromaanini Lauralle oikea (Avain 2018) yritti jo paikata puutetta ammattikoulukirjahenkilöistä, ja tämä uutuusromaani Vihreä on hyvä väri tekee sen taas, sillä kirjan kahdelle päähenkilölle ammatilliset alat sopivat parhaiten. Päähenkilöiden ystävät valitsevat lukion, joten kumpikin vaihtoehto romaanista löytyy.
Selkokirjoja voivat toki lukea kaikki nuoret, mutta suurin osa selkokieltä tarvitsevista tai siitä hyötyvistä nuorista on peruskoulusta ammattikouluun siirtyviä. Selkokielen tarve juontuu oppimisvaikeuksista, lukutottumattomuudesta tai -haluttomuudesta tai suomen kielen osaamisen tukitarpeista. Siksi selkokirjavalikoimaan sopii amisnäkökulma.
Olen päätyössäni mukana VIERKO-hankkeessa, jossa yksi tavoite on vieraskielisten ammattikoululaisten lukuinnon edistäminen. Olemme hankkeessa tehneet jo muutaman selkonovellin vihkosen Opiskelijan hetkiä (aoe.fi). Ammattikoulu- ja selkovajeen nuortenkirjoissa ovat lähiaikoina muutkin noteeranneet. Syyskuussa on uutisoitu, että WSOY aloittaa ei-selkokielisen sarjan, jossa päähenkilöt ovat ammattikoulusta; Tammi puolestaan alkaa mukauttaa lanu-kirjoja Selkee-sarjaan.
Ehkäpä vähitellen selkokirjat saavat aseman, että ne ovat kirjoja kirjojen joukossa – tosin helppolukuisia mutta sisällöltään monipuolisia ja lukuelämyksiä tuottavia. Ja kenties ne näkyvät myös kulttuurimediassa. Sopii toivoa.
John Boynen romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa kouluikäinen Bruno muuttaa 1940-luvun alkupuolella perheensä kanssa Berliinistä Auschwitziin. Brunon isä johtaa keskitysleiriä, joka näkyy Brunon huoneen ikkunasta. Yksinäinen Bruno ystävystyy salaa keskitysleirin aidan toisella puolella elävään samanikäiseen poikaan Shmueliin.
Boynen romaanin jännittynyt ja pahaenteinen tunnelma syntyy kerronnan näkökulmasta. Tilanteet nähdään pienen pojan silmin, joka ei ymmärrä natsi-Saksan aatteellista ja poliittista tilannetta. Häneltä on myös pimitetty keskitysleirin tarkoitus. Kaiken karmeus korostuu, kun sitä tarkastellaan viattoman lapsen silmin.
John Boynen romaani ilmestyi alun perin 2006, suomeksi 2009 (Bazar, suomentanut Laura Beck). Romaani on siitä lähtien kiinnostanut – myös järkyttänyt – lukijoita, ja siitä on tehty myös elokuvaversio (2008). Kirjan ilmestymisestä on kulunut siis lähes 25 vuotta ja se kertoo melkein 80 vuotta sitten tapahtuneesta. Vanhentuneeksi ei sitä voi sanoa.
•
Poika raidallisessa pyjamassa on nyt muokkautunut selkokieliseksi kirjaksi. Se takaa, että romaani on yhä useamman lukijan saavutettavissa.
Selkokieli vaikuttaa kirjaan niin, että kieli on helppoa, mutta tarina ja tunnelma säilyvät ennallaan. Kielimuodon muutos ei vie mitään henkilöiden, juonen eikä sanoman tehosta. Sivumäärältään selkokirja on alkuperäistä lyhyempi, lisäksi tässä selkokirjassa on apuna henkilöluettelo, sanasto ja lyhyt taustatietokoonti.
Boynen romaania ovat lukeneet eri-ikäiset ihmiset, ja sama saa jatkua selkokielisen kirjan voimin. Lisäksi uusi kielimuoto lisää kirjan käyttömahdollisuuksia. Esimerkiksi kouluihin selkokielinen kirja tarjoaa monia mahdollisuuksia, koska lukijat voivat valita lukemistilanteeseen sopivan version.
Selkokirjat tuovat kaunokirjallisuuden lukemisen lumon myös lukijoille, joille lukeminen on eri syystä vaikeaa. Taustalla voivat vaikuttaa muun muassa tottumattomuus lukea kirjaa tai pitkää tekstiä, lukivaikeus tai keskittymisen ja tarkkaavuden ongelmat. Selkokieli tukee myös lukijoita, jotka opiskelevat suomen kieltä (S2-oppijat).
•
Voisi sanoa, että Poika raidallisessa pyjamassa on valitettavan ajankohtainen. Kirjan lukeminen tarjoaa pohdittavaa tämän ajan sodista ja poliittisista jännitteistä. Mietittävää kertyy propagandasta ja sen vaikutuksista, viholliskuvista sekä ihmisten luokittelemisesta ja syrjimisestä rodun, ominaisuuksien tai erilaisuuden perusteella.
Edellisistä syistä on erityisen tärkeää, että tämän romaanin voi lukea nyt myös selkokielellä. Kaunokirjallinen elämys on saatavilla niin, että lukutaidon mahdolliset esteet on poistettu, ainakin ne ovat huomattavasti vähentyneet. Silloin kaunokirjallisuus saa näyttää keinojensa voimaa, tunteen ja ajattelun yhdistymistä.
Faktatekstejä tehokkaammin mielikuvitus vie eläytymään fiktion henkilöihin, tilanteisiin ja aiheisiin. Sellainen vaikuttaa, säväyttää, hätkähdyttää – osuu sieluun ja sydämeen. Sellaista vaikuttumista tarvitsemme näinä aikoina.
Kirjan mukauttaja Tuija Takala. Kuva: Jani Ahti
•
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, suomentanut Laura Beck, selkomukautus Tuija Takala, Bazar 2025, 108 sivua.
Eino Leino (2887 – 2926) oli tuottelias kirjailija, joka julkaisi runojen lisäksi runsaasti proosaa ja draamaa. Lisäksi hän toimi tietokirjailijana ja toimittajana. Monipuolisuuteen ei ole aina suhtauduttu myönteisesti, ja esimerkiksi Leinon proosa on pistetty ”vain” toimeentulon piikkiin: Leinon oli suollettava julkaisuja elääkseen.
Kirjailijan kivistä tietä Leino käsitteli paljon runoissaan. Niissä tulee esille sekä psyykkinen että muu elämän kuorma. Esimerkiksi runossa ”Elegia” siitä kertoo säe: ”Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat.” Nyt säkeen ja koko runon voi lukea selkokielellä.
Selkomukautukseni Seikkailijatar ja muita tekstejä (Laatusana 2025) tarjoaa näkymän Leinon monipuolisuuteen. Seikkailijatar-pienoisromaanin lisäksi kirjassa on selkomukautetuksina kuusi Leinon symbolismikauden lyhyttä tarinaa. Kirjan lopusta löytyy myös viisi Leinon runoa ja niiden rinnalla selkomukautukset.
•
Kirjassa on ”Elegian” lisäksi Leinon runot ”Ma metsän polkua kuljen”, ”Lapin kesä”, ”Suvi-illan vieno tuuli” ja ”Tulkaa kotiin”. Runojen mukautuksiin suhtaudun siten, että niiden kuuluu olla alkuperäisen seurana, sillä lukijan tulee kokea alkuperäisen runon rytmi ja sointuisuus – runon koko olemus äänteistä, sanoista, sanajärjestyksestä säe- ja säkeistöjakoon saakka.
Sisältö sen sijaan voi olla vaikeaa ymmärtää vanhan sanaston ja vaikean rakenteen vuoksi: siksi on selkoistus, joka säilyttää sisällön ja tunnelman mutta ilmaisee ne ymmärrettävästi lukijoille, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Näin jatkuu kaikenlaisten lukijoiden tuntuma lyriikkaan, joka kuuluu suomalaiseen kulttuuriseen perintöön ja muistiin.
Leinoa voi hyvällä syyllä kutsua kaanonkirjailijaksi. Jopa Suomen passiin on päätynyt säkeistö runosta ”Lapin kesä”. Selkosuomeksi se värssy kääntyy näin:
”Oi, oppikaa joutsenista.
Ne lähtevät syksyllä, keväällä palaavat.
Meidän rannoillamme on rauhallista,
ja tunturin rinteillä ne turvassa ovat.”
•
Runoissa selkoperiaatteet jonkin verran joustavat kuten edellisessä lainauksessa sanajärjestys loppusointujen ehdoilla. Proosassa pystyy pitäytymään runoja paremmin perusselkokielessä.
Leinon kuusi tarinaa kokoelmasta Päiväperhoja (1903) ovat pitkälti vertauskuvia. Tarinoiden sisällön monimerkityksellisyys tarjoaa lukijoille tulkittavaa, mutta tarinat voi lukea myös sellaisenaan, pieninä tarinoina, mikä onkin Leinon tarinakokoelman alaotsikko. Selkokirjaan valitut tarinat edustavat Leinon uusromanttista maailmankuvaa.
•
Seikkailijatar (1913) kertoo Zaidasta, joka ponnistaa maalaisaatelistosta maailman metropoleihin valloittamaan miehiä. Pienoisromaanin Zaida haluaa valtaa ja rahaa, eikä hänellä ole muuta konstia toteuttaa tavoitteitaan kuin viettely ja manipulointi. Niitä hän käyttää myös rikoksiin.
Miksi moinen tarina tähän aikaan? Seikkailijatar yllättää, sillä siinä on samaa, kuin mitä voimme lukea päivittäin lehdistä tai tutkia suoratoistopalveluista, joissa ihmiset hakevat kumppania bachelor-ohjelmista, etsivät sugardaddyja, nakuilevat saarilla tai tienaavat onlyfans-sivuilla saadakseen rahaa ja valtaa (näkyvyyttä). Media täyttyy nykyisin myös true crime -jutuista, eikä Leinon romaani kovin kaukana siitäkään nykylajista ole, sillä romaanin tarina sai alkunsa tosielämän uutisesta.
Leinon romaanin päähenkilöä voi hyvin tutkailla suhteessa tämän päivän ilmiöihin, ja se tarjoaa myös yhteiskunnallisia näkymiä naisen asemasta ja mahdollisuuksista sekä eurooppalaisesta arvomaailmasta. Seikkailijatar on kaikkiaan mielenkiintoinen romaani vallasta ja vallattomuudesta. Se tarjoaa makupalan Leinon proosasta, joka keskittyi julkaisuaikojensa kaupunkielämän moderneihin ongelmiin.
•
On ilo esitellä Leino-selkoistus kansainvälisenä selkokielen päivänä, jota vuosittain vietetään toukokuun 28. päivä. Uusi selkokielen tarvearvio muistuttaa, että noin 600 000 – 800 000 ihmistä Suomessa tarvitsee selkokielistä viestintää, siis jopa noin 14 %:a.
Selkokielisen tiedotuksen ja asiaviestinnän lisäksi selkokirjoille on suuri tarve. Monet selkokirjat tarjoavat tietoa; Leino-kirjassakin on tieto-osuus kirjailijasta. Lisäksi slkokielinen kaunokirjallisuus tuottaa elämyksiä niin kuin taide tekee: välittää tunteita ja ajatuksia.
Tiedämme kansalaisten lukutaidon heikenneen – monista syistä. Lukutaitoa ei paranna muu kuin lukeminen. Kukaan ei ole syntyjään hyvä urheilija tai muusikko, vaan taituruus kehittyy vain harjoittelemalla. Sama koskee lukemista, ja reitti hyvään taitoon voi kulkea esimerkiksi juuri selkokirjojen kautta.
•
Kannatta kokeilla selkokirjoja, alunperin selkokielelle kirjoitettuja ja selkokielelle mukautettuja! Ne kuljettavat klassikoita nykypäivään, tarjoavat uutta luettavaa helpolla kielellä ja johdattelevat lukuiloon.
Tämän vuoden tuotannostani vinkkaan selkokielen päivälle mukautettujen Leino-tekstien lisäksi alunperin selkokielelle kirjoitettua novellokokoelmaani Aamusta yöhön(Avain 2025), josta on myös vironkielinen käännös Hommikust ööni(Eluset Enesest 2025). Selkokeskuksen sivuilta löytyy paljon muita uutuuksia. Lukuintoa kaikille!
•
Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2025, 122 sivua. Kirjaan on saatavissa selkokielinen tehtäväpaketti kustantajan nettisivuilta (Äidinkielen opettajain liitto, ÄOL).
Vuoden alkupuolella ilmestyi novellikokoelmani Aamusta yöhön(Avain 2025). Kirja painettiin Tallinnassa, ja siellä innostuttiin novelleistani niin, että Lauri Juursoon vironnos Hommikust ööni (Eluset Enesest 2025) on jo julkaistu.
Virossa selkokirjallisuus on käsittäkseni käynnistynyt käännöksin. Ainakin Marja-Leena Tiaisen selkokirjoja on siellä ilmestynyt. Olen kovin tohkeissani, että novellini ovat tarjolla nyt myös lahden toisella puolella.
•
Vironnoksesta on poissa kaksi suomenkielisen kirjan novellia, ja noveilleihin on tehty pari pientä paikallismuutosta, mutta muuten luonnollisesti tekstit säilyvät ennallaan, vaikka kieli muuttuu. Novelleissa kerrotaan yhden kerrostalon asukkaista marraskuun aikana. Mutta huomaa: novellit eri-ikäisistä sopivat luettavaksi ihan ympäri vuoden.
Kerrostalon asukkaat tavataan arjen tilanteissa, ja niin novelleissa kuin yleensäkin elämässä tavallisen sekoittavat yllätykset, nyrjähdykset ja rippusellinen maagista realismia. (Lue suomenkielinen juttuni kirjasta Aamusta yöhön.)
•
Olen vuosia sitten opiskellut vain viron alkeet, joten en kykene arvioimaan vironnoksen selkokielisyyttä. Mutta hyvältä kirja näyttää: kovat kannet, väljä taitto, selkokielinen ulkoasu ja raikas, sama kansi kuten alkukielisessäkin.
Toivon, että lyhyt proosamuoto innostaa lukemaan täällä ja Virossa.
•
Tuija Takala: Hommikust ööni, tõlkinud Lauri Juursoo, Elust Enesest 2025, 92 s.
Huhtikuinen lukuviikko etenee motolla Löydä lukufiilis! Lukufiiliksen voi löytää monin konstein. Myös selkokirjat nostattavat lukufiilistä.
Viestittelin taannoin selkokirjailijakollegoiden kanssa, ja esille tuli toistuvia väitteitä, myös väärinymmärryksiä, joita selkokirjailijoille esitetään. Käyn läpi jutussani yleisimmät 10 väitettä.
Juttuni venyi, sillä sanottavaa selkokirjoista riittää. Tutkimukset osoittavat, että pitkien tekstien lukeminen on katoavaa kansanperinnettä, tai ainakin kansa on karkeasti jakautumassa lukutaidossa. Eli lyhyelle ilmaisutavalle ja selkokielelle on yhä suurempi tarve. Kirjoitan kuitenkin selkokirjajutun pitkästi ja yleiskielellä.
Väite 1: Kaikkihan osaavat Suomessa lukea, ei tarvita mitään helppokirjoja.
Lukumotivaation puutetta tai keskittymisvajetta on monilla ihan tavallisilla, kaikenikäisillä kansalaisilla – tai vain väsyttää tarttua paksuun kirjaan. Se on yksi syy valita selkokirja, joissa sana- ja virkerakenteet välttävät monimutkaisuutta mutta sisällöstä irtoaa lukunautinto.
Myös mielenterveyden haasteet voivat vaikuttaa niin, ettei lukija jaksa lukea pitkiä tai monimutkaisia kirjoja. Lisäksi henkilöllä on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia: se on yhdistävä tekijä selkokielen käyttäjille. Syy voi olla esimerkiksi lukivaikeus tai ADHD: vaikeus lukea, ymmärtää luettua ja keskittyä. Siksi helppokielinen kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden lukunautintoon.
Välttävä tai huono lukutaito on äidinkieleltään suomenkielisistä peruskoululaisista 40 %:lla ja ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttotaustaisista nuorista vielä isommalla joukolla (viimeisin Pisa-tutkimus). Tilannehan on vaarallinen kansalaistaitojen ja osallisuuden kannalta.
Totta kai olisi toivottavaa, että nouseva nuoriso ymmärtäisi (tai jaksaisi lukea) yleiskieltä. Näin ei ikävä kyllä nykyään ole. Siksi monen nuoren lukukokemukset (peruskoulussa) syntyvät pääosin selkokirjoista. Onneksi on selkokirjoja.
Ensimmäisen väitteen purku sisältää jo väitteen 2: Selkokirjat on tarkoitettu vain kehitysvammaislle.
Ilman muuta myös kognitiivisista syistä tarvitaan selkokirjoja, ja siksi selkokirjallisuudessa on sisällöltään ja kieleltään helppoja kirjoja, jotka sopivat myös kehitysvammaisille.
Selkokielen tarve on muuttunut ja moninaistunut vuosikymmenten aikana, joten iso osa selkokirjoista on ns. perusselkokieltä, joka sopii mahdollisimman monille selkokielen käyttäjäryhmille. Kirjojen aiheetkin ovat usein sellaiseen sopivia.
Selkokirjailija voi suoraan selkokielellä kirjoitetuissa kirjoissa parhaiten valita tietyille kohderyhmille sopivaa kieltä ja aiheita. Silti suuri osa selkokirjoista on sellaisia, ettei kohderyhmää rajata: kirjat sopivat kaikille.
Monet selkomukautukset jo aiemmin julkaistuista kirjoista voivat olla melko vaikeaa selkokieltä, jolloin lukijat löytyvät lähinnä heistä, joilla ei ole niinkään kognitiivisia ongelmia mutta muista syistä kielellisiä vaikeuksia (oppimisvaikeudet, suomen kielen harjoittelu, jaksamisen ongelmat, muut syyt helpohkon tekstin lukemiseen.)
Väite 3: Selkokirjat eivät ole oikeaa kaunokirjallisuutta. Koska kirjoitat oikean kirjan?
Tähän vastaan: Mielestäni olen kirjoittanut oikeita kirjoja. Olen vain valinnut kaunokirjoihini kielimuodon, joka ei sulje pois vaan mahdollistaa.
Otan huomioon selkokielen käyttäjäryhmät laajasti. Yleensä kirjoitan aikuisille niin, että kirjani sopivat myös nuorille – tai päinvastoin. Minulla on aihe, teemat, kieli- ja mielikuvat ja mittaamattomat kielen keinot. Ne myllään selkokaunokirjallisuudeksi. Se tarkoittaa, että lukijat, jotka karttavat ”vaikeita” runoja, novelleja ja romaaneita pääsevät lukuiloon kiinni.
Selko ei tarkoita yksioikoista, latteaa tai sisällyksetöntä. (Joskus kirja voi tietysti olla sellainen, eikä sellaiset tuntemukset kohdistu vain selkokirjoihin tai johdu selkokielestä vaan ylipäätään lukijan makumieltymyksistä.)
Monimutkaisen, kerroksellisen tekstin lukijoille vastaan seuraavissa väitepuruissa.
Väite 4:Selkokirjoissa käytetään köyhää kieltä.
Selkokielen periaatteisiin kuuluu helpon, tutun sanaston käyttö, lyhytlauseisuus ja helppo virkerakenne, mutta se ei tarkoita töksähtelevää kökkökieltä.
Selkokirjoja on erilaisia kuten kaikkea kirjallisuutta: on ilmeikästä kerrontaa ja kielenkäyttöä selkon rajoissa – ja on sinne päin. Voi löytyä esimerkiksi kankeahkosti kirjoitettua, sujuvaa tai liian runsasta.
Onvaikeaa selkokieltä, eli kirjoja, joiden kieli lähestyy yleiskieltä, esimerkiksi proosassa käytetään puhekieltä ja puhekielen rakenteita. Perusselkokieli noudattaa linjakkaasti selkoperiaatteita, ja helppo selkokieliedellyttää vain helpoimpia ilmaisutapoja ja usein myös kuvatukea.
Edellisen väitteen perään sopii väite 5: Luin yhden selkokirjan ja se riitti, en tykännyt yhtään.
Saman väitteen voi esittää mistä tahansa kirjasta: miksi tuomita kirjailija, kielimuoto tai genre yhden esimerkin perusteella? Kannattaa yhden selkolukukokemuksen jälkeen kokeilla toista, sillä kirjojen laatu ja taso sekä lukijan makumieltymykset vaihtelevat kuten kaikessa kirjallisuudessa on tapana.
Hyvän selkokirjan kieli ja kerronta soljuvat sulavasti, eikä selkokielen kielelliset valinnat kangista kerrontaa. Hyvän selkokirjan tunnistaa siitä, että et kiinnitä niinkään kieleen vaan sisältöön ja tarinan kulkuun: ne sekä välittävät ajatuksia ja tunteita että herättävät niitä. Hyvän kirjan tarina vetää ja vie mennessään – on se sitten selkoa tai ei ole.
Väite 6: Selkokirjat ovat lyhennelmiä.
Ehei! Paljon selkokirjoja kirjoitetaan suoraan selkokielelle: kaikenikäisille tietokirjoja kaunokirjallisuutta eri genreistä. Jo julkaistuja kirjoja myös mukautetaan eli muutetaan selkokielelle. Silloin kyse ei ole lyhennelmästä tai ”selkokäännöksestä”, vaan kirjan keskeinen sisältö muuttuu selkokieliseksi niin, että alkuperäisen pääsisältö ja tunnelmat säilyvät.
Väite 7 liittyy edelliseen: Kaikki selkokirjat ovat selkomukautuksia.
Voi ei, ei ole! Tosin melko paljon on ilmestynyt klassikkokirjallisuutta ja myös uutta kirjallisuutta selkomukautuksina. Kutakuinkin yhtä paljon on julkaistu alun perin selkokielellä: napakkaa tietokirjallisuutta ja mielikuvitusta sytyttävää kaunokirjallisuutta: romaaneja, novelleja ja runoja.
Väite 8: On vahingollista lukea selkokirjoja, jos ei ole kielellisiä ongelmia – lukijat laiskistuvat.
Mitä vahinkoa voi syntyä kirjojen lukemisesta? Selkokirja tarjoaa samaa ”piilo-opetussuunnitelmaa” kuin muukin kirjallisuus: kielellisiä malleja, sanavaraston kasvua ja mielikuvitusta lisäävää ainesta sekä intoa tarttua kirjaa. Ehkä myös tartuntaa lukea seuraava kirja.
Miksi pelätä, etteivät ”oikeat” kirjat enää maistu, kun lukija on päässyt helpon makuun? Selkokirjat ovat kirjallisuutta, joka tarjoaa lukijalle samaa kuin kaikki kirjallisuus. Esimerkiksi runoista voi tutkia ilmaisutapoja ja tulkita runoa tai proosasta voi analysoida kerrontaa, henkilöitä ja muuta antia.
Valmiudet lukea kaikenlaista lisääntyvät, kun lukutottumusta tulee lisää.
Väite 9 edellisen väitteen hengessä:Selkokirjojen lukijat tottuvat liian helppoon kieleen.
No ei tämän ajan vaihtelevissa tekstikonteksteissa pääse niin käymään, vaan selkokirjojen lukijat tottuvat ylipäätään lukemaan kirjoja.
Kirjoista innostuvat kyllä löytävät monenmoista kirjallisuutta – sen sijaan selkokirjoja voi olla vaikea löytää (väite 10).
Kaikessa kirjallisuudessa on kieleltään ja kerronnaltaan valinnan varaa, ja lukijoiden maku ja tarpeet vaihtelevat. Monipolvisen kielen ja kerronnan ystävä valitsee vaikkapa Volter Kilven Alastalon salin tai Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön, ja selkeän etenemisen ystävät valitsevat esimerkiksi episodiromaanini Sormuksen, Satu Leiskon fantasiamukautuksen Ihmisenhaltija tai Silja Vuorikun tietokirjan Titanic (Selkokeskuksen äänestys Suomen paras selkokirja; linkin takana paljon muitakin ääniä saaneita selkokirjoja).
Selkokielisten kaunokirjojen helppous tapahtuu kielen tasolla, ei ajatusten, tunteiden eikä lukukokemuksen tasolla. Kielen kuvallisuus, virkevyöryt, sisällön rönsyt ja kronologiapoikkeamat on toki selkokirjoista karsittu, mutta aina jää purtavaa tulkintaan. Siksi selkokirjat sopivat tilanteen ja lukuhalujen mukaan paljon lukeville, suomen kieltä harjoitteleville ja vähän lukeville suomalaisille.
Moni väittää myös: 10. Selkokirjoja ei löydä oikein mistään.
Totta. Selkokirjat eivät näy kirjoina kirjojen joukossa.
Media ei arvioi eikä esittele selkokirjoja, joten suuri yleisö ei saa tietoja ja vinkkejä selkokirjoista. Selkokirjailijoista ei tehdä syvähaastatteluja päivä- ja viikkolehtiin eikä muuhun kirjallisuusmediaan. Tämä tilanne voi johtaa siihen, että mahdolliset ennakkoluulot ja tietämättömyys jylläävät.
Selkokirjoja ei juuri myydä kirjakaupoissa, enemmänkin kirjakauppaketjujen ja kustantajien verkkokaupoissa. Kirjastoissa on usein erilliset selkokirjahyllyt. Kirjastojen selkokirjasaatavuus huolettaa, sillä hallitus poisti vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen.
Onneksi on Selkokeskus! Sillä on helppo nettiosoite (selkokeskus.fi), ja sen alasivuilta Selkokirjallisuus löytyvät tiedot uutuuskirjoista, ja lisää tietoa ja vinkkejä voi hakea selkokirjatietokannasta. Sitten ei muuta kuin verkkokaupoille tai kirjastoon!
Bonusväite: ”Kirjojen lukeminen lisää lukutaitoa, myös selkokirjojen lukeminen.”
Totta. Yllättävän moni ei ole lukenut koulussa yhtään kirjaa alusta loppuun, mutta valistuneen vinkkauksen jälkeen selkokirjasta syntyy lukukokemus.
Monta kertaa minulle on kerrottu, että selkokirja on ollut ensimmäinen kirja, jonka suomenkielinen nuori, aikuinen tai S2-oppija on lukenut alusta loppuun. Ja tykännyt. Ja nostattanut itsetuntoa: lukija ymmärtää, mitä hän on lukenut. Lukija on nauttinut sisällöstä eikä kompastunut kieleen.
Lukukokemus voi johtaa lukuharrastukseen, jossa ei punnita lukemista sen perusteella, onko kirjassa selkotunnus vai ei ole. Silloin vain luetaan ”oikeita” kirjoja, joita ovat myös selkokirjat. Selkokirjan lukeminen ei vähennä lukukokemuksen arvoa eikä vie lukuhaluja vaan yleensä lisää niitä.
Joten: hyvää lukuviikkoa ja antoisia lukukokemuksia kaikenlaisten kirjojen seurassa!
*
Oma selkokirjatuotantoni
1
romaani
Vihreä on hyvä väri, Avain 2025 (syyskuussa)
2
novellit
Aamusta yöhön, Avain 2025
3
runot
Alusta loppuun, Avain 2023, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
4
romaani
Sormus, Avain 2022
5
novellit
Niin metsä vastaa, Avain 2021
6
romaani
Lauralle oikea, Avain 2018
7
novellit
Hyvä päivä, Opike 2018, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
runot
Onnen asioita, Avain 2017
9
runot
Kierrän vuoden, Opike 2016, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
Selkomukautus, jossa on kirjoittamani selkotietotekstit (suomalainen kirjallisuushistoria)
1
runot
Vanhat runot, uudet lukijat, Avain 2020
Selkokielelle mukauttamani kaunokirjallisuus
2
romaani
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Bazar 2025 (elokuussa)
3
kertomukset, pienoisromaani, runot
Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, Laatusana 2025 (toukokuussa), lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
4
romaani
Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2024
5
romaani
Maria Jotuni: Huojuva talo, Laatusana 2024, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
6
pienoisromaani
Minna Canth: Hanna, Oppian 2024 (uudelleenmuokkaus vuoden 2019 äänikirjaversiosta)
7
kertomus runoelmasta
J. L. Runeberg: Hanna, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
romaani
Juhani Aho: Papin rouva, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
9
novelleja, pienoisromaani
Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Laatusana, 2022, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
10
kertomus näytelmästä
Aleksis Kivi: Kullervo, Laatusana 2021, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 