Aihearkisto: teatteri

17 tammikuun, 2018 · 8:00 am

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Tottahan juju on siinä, että on vaikea saada samaan lauseeseen saati yhteen sanaan masennusta ja komediaa. Kansallisteatterissa niin tehdään. Masennuskomedia irrottaa mielenterveysongelmista iloa niin, ettei juurikaan naureta ongelmien kustannuksella vaan omituisille olosuhteille.

Teräksinen metalliyhtiön johtaja Eeva Ahonen hajoaa tulospaineissa, ja hänet ohjataan toipumaan mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Yritysmaailman asenne ja kieli kohtaavat sosiaalityön vastaavat. Työkeskuksen työntekijät ja asiakkaat haahuilevat kiireettömässä sossusumussa – Eeva ei. Tai niin hän luulee. Tästä jännitteestä näytelmän naurut noudetaan. Uupumustaan tunnistamaton Eeva paahtaa bisnesjargonin voimin brändiä, logoa ja muuta firmapöhinää porukkaan, joka jaksaa juuri ja juuri vaihtaa ajatuksia psyykelääkkeistä.

Kärjistys tässä esityksessä osataan: vastakkainasettelu pehmeiden ja kovien arvojen välillä on ilmeinen. Hahmot tyypitellään aika karkeasti. Monessa paikkaa puhe kuulostaa luennoinnilta tai julistukselta. Ja silti dialogi useasti luistaa, esitys etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että väliajan jälkeen ilman muuta halusin nähdä, miten Eevalle ja työkeskuksen hullupupuprojektille käy.

Varmaan kaikilla on tuttava- tai lähipiirissä mielenterveysongelmia potevia, joten on paikallaan normalisoida ja kommentoida aihepiiriä komedian keinoin. On myös perusteltua, että ihmisen arvo asemasta, terveydestä ja tuottavuudesta huolimatta tunnustetaan. Toivottavasti se ulottuu Kansallisen lavalta liike-elämän ja päättäjien kabinetteihin.

Masennuskomedia

Näytelmässä yhtenä juonteena on sukupolvien ymmärryserot mielekkäästä elämästä. Äitinä Eeva painaa päälle, jotta kolmekymppinen poika ryhtyisi tavoitteellis-tuottavaan toimintaan, kun taas hipsterihemmo mieluummin ideoi, reppureissailee ja itkee orankien kohtaloa. Tämä aihepiiri jää mielestäni puolitiehen, mutta äiti-poika-keskustelut toteutuvat maukkaasti.

Masennuskomediassa on paljon puhetta ja rytmikkäästi eteneviä lyhyitä kohtauksia. Roolit istuvat esittäjilleen, mutta ei heille juurikaan anneta tilaa syventää hahmojaan. Pirjo Luoma-ahon esittämä Eeva on eittämättä keskushenkilö. Roolihahmo taiteilee hysteerisesti rajalla: meneekö yli vai ei? Täysillä menee yli – ja siksi se kantaa mainiosti esitystä. Ja asia tulee selväksi. Kuka vain voi saada särön, murtua ja kasata rosoiset palat mukavuusrajat rikottuaan.

– –

Masennuskomedia
Kansallisteatteri 2017/esitys 15.1.2018
Käsikirjoituksen alkuperäisidea: Mari Rantasila, käsikirjoitus: Kirsikka saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus: Mari Rantasila
Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.

Kiitos lipusta bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,

17 joulukuun, 2017 · 10:07 am

Kansallisteatteri: Mestari ja Margarita

Olen lukenut Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan. Siksi aprikoin, miten kirja taipuu teatteriesitykseksi. Omin silmin pääsen näkemään, että panostus visuaalisuuteen herättää romaanitunnelmia eloon. Näin käy Kansallisteatterin esityksessä Mestari ja Margarita.

MESTARIJAMARGARETA

Mielikuvituksellinen romaani sisältää sakeasti sävyjä ja lukemattomia juonenkäänteitä, joita sitovat Saatanan ja hänen apureidensa toistuva väliintulo ja tapahtumien järjestely. Tärkeitä juonisäikeitä ovat kirjailijan eli Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, Mestarin ja runoilijan keskustelut mielisairaalassa sekä Mestarin Pilatus-kirjan käsittely. Nämä erottuvat teatteriesityksessä. Aika säästeliäästi esitykseen irtoaa kirjan karnevalistisia tapahtumamylläköitä, fantasia-aineksia ja kirjoittamisajan poliittis-kulttuurisia piikkejä, veitsenteräviä pilkkaiskuja.

Etenkin lavastusratkaisut ovat hienoja, jopa huikeita. Willensaunan pieni näyttämö ON Pilatuksen palatsi tai ratikkalinjan katunäkymä tai Moskovan yleiskuva kattojen yllä.  Musiikki, liike  ja valot tukevat hienosti tunnelmia. Kohtaukset lomittuvat sujuvasti.

Hienoja hetkiä on esimerkiksi tanssiaisissa: koko näyttämö on pelkkää lainehtivaa Margaritan kirkkaanpunaista silkkimekkoa. Myös Pilatuksen ja Jesuan poistuminen kuunsiltaa pitkin sykähdyttää. Monia hauskoja pikkuyksityiskohtia jää myös mieleen kuten kirjailijaliiton kokoustalon tupsahtaminen pienoismallina katosta. Nukketeatterielementtien yhdistäminen esitykseen miellyttää, etenkin ensimmäisen näytöksen nukkeosuudet naksahtavat paikoilleen ja edistävät juonenkuljetusta. Kaikkea en toisessa näytöksessä ymmärrä: miksi roolihahmo on esillä nukkensa kanssa, miksei roolihahmo silloin riitä? Loppupuoliskolla rakastavaisten sänkykohtaus nukke-esityksenä on kyllä hieno. Nukkeja olisi voinut hyödyntää kaikkiaan enemmän esimerkiksi lisäämään tarinan fanatasiakäänteitä.

Paikoitellen tyylittelyt huvittavat ja kirjalle ominainen hurttihuumori pilkistää, mutta muut sävyt eivät oikein erotu. Kokonaisuutena Mestari ja Margarita on kavalkadi, eikä siksi tarina nouse henkilöihin samastuttavaksi. En usko, että se on tarkoituskaan: näyttämöllä välitetään keskeisteemaa, joka kertoo ihmisistä pelinappuloina. Siitä järjestelystä vastaa Saatana apureineen – on aika tai yhteiskuntajärjestelmä mikä tahansa.

Saatanassa porukoineen on ilkikurista leikittelyä ihmispoloisten ponnisteluilla. Välillä se tehoaa minuun, hetkittäin ei, mutta sen sanon empimättä, että Saatanassa on värisyttävää viekkautta. Muuten roolisuorituksissa on epätasaisuutta, joka laimentaa teatterielämystäni. Esimerkiksi rakastavaisten leimuava lempi ei yllä kakkosrivin istumapaikkaani, vaan kaipaan lisää tulta ja välitöntä läsnäoloa.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä huusi bravota ja nousi ylös aplodeeraamaan. Sellaista kokee harvoin suomalaiskatsomossa. Vaikken syttynyt moisiin liekkeihin, vilpittömän iloisena läiskin kämmeniäni yhteen kekseliäille visualisoinneille ja hienoille näyttämökuville.

– –

Mestari ja Margarita
Kansallisteatteri 2017, esitys 16.12.2017
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Rooleissa Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Juha Varis.

Lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Muissa blogeissa mm. Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja ja Mannilainen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

15 lokakuun, 2017 · 6:59 am

Teatteri Jurkka: Kim, Lekki & Namwaan

Näytelmä Kim, Lekki ja Namwaan on syntynyt otsikosta luettavissa olevien naisten ja Saara Turusen yhteistyönä. Turunen sai vuosia sitten idean saattaa näyttämölle muita kuin ammattinäyttelijöitä kertomaan Suomeen rakkauden vuoksi muuttaneiden tarinoita ja siten tarkastella myös suomalaisuutta. Prosessista Turunen kertoo enemmän Teatteri Jurkan kotisivujen tekstissä, jonka perusteella voin vain todeta, että lähtökohta on tärkeä ja esityksen sisällön tuottamiseen täysillä heittäytyneet esiintyjät rohkeita.

Naiset esittävät vuorotellen monologeja, suomeksi ja englanniksi. Niiden välissä thai-kieliset iloiset rupattelut välittävät naisista toisen puolen – silloin minä olen kielitaidoton ja esiintyjät elementissään. Esityksen voitto on se, että  se moniäänisesti välttää thai-suomalaisuus-yksinkertaistukset, vaikka tyypillisiä kulttuurimielikuvia sivutaan.

Naisten elämäntarinat ovat kasvukertomuksia. Jokaisen kertojan lähtökohdat ja vaiheet eroavat toisistaan, ja siksi niitä seuraan herkeämättömällä mielenkiinnolla. Esiintyjien tarinoiden sisältö ja tapa kertoa viehättävät ja liikuttavat. Aitous ja raikkaus valloittavat. Myös kehon kieltä käytetään esityksessä mainiosti sipsuttelusta tanhuun ja revittelevään miestanssiin. Naisissa on ilkikurisuutta, riemua, voimaa ja herkkyyttä.

Esitys kertoo thai-naisten ohella suomalaisista miehistä – ja taas pisteet siitä, että yksioikoisuudet ohitetaan. Yhdelle naiselle suomalainen mies on aina kannustava sielunkumppani, rakastettava robotti, toiselle arvostuskokemus hiipuu arvostamattomuuteen, ja kolmannen elämänkulussa ero rajoittajamiehestä on reitti täyteen omaehtoiseen, häpeämättömään minuuteen. Katsojalta itku tiristyy väkisinkin tunteikkaissa tuokioissa, samoin hulvattomuuksissa.

Kim

Ihastelen monia näyttämöratkaisuja. Esimerkiksi esineet symboloivat syviä tuntoja. Sellaisina toimivat perunat, kahvikupit, pikkukuuset, käärme ja hirvensarvet. Valokuvilla on pieni rooli, suuri vaikutus. Paljastan nyt yhden minua säväyttäneen näyttämökuvan. Sain aika alkuvaiheessa kuulla, miten käärmeen näkeminen merkitsee thai-kulttuurissa rakastetun pikaista kohtaamista. Käärmeen avulla kiteytetään rakastuminen ja suhteen aistillisuus. Kun käärme sitten haudataan suomalaisen metsämökkipihan perunakasaan, se riittää kuvaamaan monen haaveen hautaamista.

Ihastelen myös tapaa, miten suomalaismiehet kuvitetaan jorailukohtauksessa: riemastuttava remuaminen sisältää samalla piikkejä äijäilystä ja tuskallisia thai-naisten kokemuksia kuten setelitukkoa tyrkyttäviä turjakkeita. Kohtausta voimistaa kunnon Suomi-iskelmä, joka tilanteessa muuttuu hupsutuksesta satiiriksi. Muutenkin äänimaailma on monipuolinen ja tilanteita sävyttävä kanneltyyppisestä taustamuzakista ja länsimaisista klassikkokappaleista buddhalaismunkkien muminaan.

Mitä enemmän esitystä muistelen, sitä enemmän kerroksia siitä keksin. Paljon kokemuksestani kertoo se, että työviikosta ryytyneenä raahauduin ennakkoesitykseen, ja lähdin sieltä virkistyneenä ja virittyneenä. Esitys puhuttelee: yksityisestä tulee yleistä ja yhteiskunnallista, kulttuurinen monimuotoisuus yhdistää vierasta ja tuttua. Loppukohtaus tiivistää sen, että esityksen naiset ovat tulleet sinuiksi kahden kulttuurin kanssa – tai sanoisin mieluummin: minuiksi, omiksi itsekseen.

– –
Kim, Lekki & Namwaan
Teatteri Jurkka, ensi-ilta 14.10.2017
Näyttämöllä: Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart, Namwaan Yingsuksantisuk
Ohjaus ja dramaturgia: Saara Turunen
Dramaturginen dialogi: työryhmä
Koreografi: Janina Rajakangas
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

kim2

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,

14 syyskuun, 2017 · 5:00 pm

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Keväisellä bloggariklubilla Pirkko Saisio kertoi Kansallisteatterin tilaaman juhlanäytelmän lähtökohdan sisältävän kaikki kipsaavat tekijät: Suomi 100 vuotta ja Kansallisteatterin iso näyttämö. Saisio otti avukseen modernin parviälyn ja kysyi Facebookissa, mitä ihmiset haluavat nähdä tällaisessa juhlanäytelmässä. Monet ehdottivat suurnaisia, muita juhlakaluteemoja tai sisällissotaa. Toisin kävi:
– Valitsin aiheita, jotka minua aidosti kiinnostavat. Punavihreä kupla näyttää olevan aihe, jota ei saa mainita. Näytelmään siirsin itseään analysoivan keskiluokan, joka määrittelee kaikkea. Rapujuhlista metsän keskellä kehittyy dystopia arvaamattomassa tilanteessa.

Näytelmän nimi liittyy luonnollisesti Topeliuksen klassikkosatuun Koivu ja tähti. Saisiota kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun satu loppuu.

*

Koivu ja tähti.jpeg

Kolmetuntinen Koivu ja tähti käynnistyy keski-ikäisten sisarusten rapujuhlavalmisteluista, joista vastaa thai-kotiapulainen. Sisarukset ja sekalainen toverijoukko sitovat polveilevaa juonta. Tulkitsen kuitenkin näytelmää niin, että pysyvintä on metsä ja 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jotka jäävät juhlaväen jälkeen uuden porukan käyttöön.

Juhlanäytelmässä katsotaan suomalaisia yhden suvun välityksellä lyhyin historiasykäyksin päätyen tulevaisuuteen, jolloin äkkiarvaamatta voivat tiet katketa eristysmuurein ja metsissä vilistä suomalaisugrilaisia pakolaisia. Kuvaavaa on, että hyvinvoiva väki veivaa ideologioihin ja elämäntapaan liittyviä asioita, eivätkä huomaa, mitä tapahtuu todelle tai mitä todella tapahtuu. Paljo puhe osoittautuu merkityksettömäksi. On aika vähän asioita, joilla lopulta on merkitystä. ”Kurjet tulevat aina joka kevät. Vain se on tärkeää.”

Kurkien merkitys hivelee eritoten minua, jolle jokavuotinen kurkien saapuminen on huippuhetki ja lähtö haikeuden lähde. Kurkien myötä näytelmässä välittyvät kiertokulku, lajitovereiden ryhmäturvan merkitys ja luonnon luonnollinen julmuus. Saision näytelmässä luonnolla on muutenkin suomalaisuuteen sopivasti keskeinen rooli. Näytelmässä kurkien lähtöön limittyy luonnon päätyminen epätasapainoon. Muutokset eivät tunnista maan rajoja: esimerkiksi jääkarhun elinympäristö on siinä tilassa, että karhu ottaa osaa viimeiselle matkalle.

Esityksessä on paljon yllätyksellisyyttä, mitä sirpalemainen eteneminen korostaa. Pidän pönöttämättömyydestä, ja lisäksi koomisten tilanteiden tiputtelu keventää aihelmien runsautta. Esimerkiksi jääkarhu paljastuu teatterikriitikoksi ja hylätyn ideologian Lenin-patsas raahataan kesämökkikorpeen – tällaisia absurdeja kohtia putkahtelee sieltä täältä. Kaikessa on kuitenkin asiaa takana, ja mikä parasta, pääosin selityksiä katsoja voi kaivella mielestään esityksen aikana ja pitkään sen jälkeen. Jonkin verran dialogissa osoitellaan, ei kuitenkaan puhkiopeteta. Kohtauksesta toiseen liu`utaan liukkaasti, ja tuntuu väkevästi siltä, että draamateksti ja Laura Jäntin ohjaus pelaavat samaan maaliin.

Henkilöihin en pääse syvälle, pidän heitä enemmänkin ihmisten edustajina. Sisaruussuhteesta irtoaa jotakin, elämäntavasta aatevaihteluineen yhtä ja toista. Vasta vähitellen luulen älyäväni, miksi historiapätkät ovat sellaisia kuin ovat: 1700-luvulla ei ollut varaa lapsihempeilyyn, kun lapsia kuoli solkenaan ja suomalaiset olivat Ruotsin valtakunnalle lähinnä tykinruokaa; 1900-luvun alussa nainen saattoi agitoida tasa-arvoa ja samalla epäsolidaarisesti rähjätä pikkuasioista; sota-aika näkyy vain lättäjalkaisen öykkärin, rintamakarkurin ja desantin tasolta. Nykyajassa muunmaalaiset muka-suvaitaan apulaisina tai tyttöystävinä, mutta pakolaiset rämpivät omin päin metsikössä. Ja aina voi tulla äkkikäänne, joka katkaisee kaiken. Sitä eivät itseensä käpertyneet eläjät oikein käsitä – Tuonelan virrallakin täytyy ottaa vielä yksi selfie.

Veli (Jukka Puotila) ja sisar (Tiina Weckström) kannattelevat tarinaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Muut näyttelijät urakoivat joustavasti useita rooleja. Pyörivä lava rytmittää liikkeillään tapahtumien kulkua. Toistoelementtinä toimii perinteinen mökki aikojen saatossa. Tila rauhoitetaan vain sille, mitä tapahtuu lavalla: huomaan innostuvani siitä, ettei esityksessä käytetä videokuvaa (no, yksi lyhyt poikkeus on). Lumoava lavastusosa on viitteellinen metsä ja sen hengiksi heräävät, raukean ajattomasti sanailevat puut.

*

Bloggariklubilla Saisio sanoi kansan identiteetin muodostuvan siitä, että kansalla on kirjoitettua historiaa ja kirjallisuutta. Suomalaisuus merkitsee Saisiolle kieltä. Se näkyy esityksessä. Juhlanäytelmä aluksi hämmentää aikaloikilla ja puheen pulputuksella, mutta mitä enemmän tunteja ensi-illasta on vierinyt, sitä enemmän Koivu ja tähti minua viehättää. Runsaudesta ponnahtaa asioita, hetkiä, näyttämökuvia, jotka selittyvät nyt tai vaivaavat monimerkityksellisinä, hihityttävät tai vievät syntyihin syviin. Loppukuvat lautalla ovat hienoja ja avonaisia, ja kaikista tuhon enteistä huolimatta niihin sisältyy lohdullisuutta. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, tapahtuu nyt tai tapahtuu, kun kaikki loppuu. Kurjet kuitenkin tulevat taas keväällä.

– –

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri 13.9.2017 (ensi-ilta)
Pirkko Saisio (teksti) ja Laura Jäntti (ohjaus)
Kati Lukka (lavastus), Tarja Simonen (puvustus), Morten Reinan (valot)
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Matti Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue, Paula Siimes
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

P. S. Käsiohjelmassa on valaisevat tausta-artikkelit Topeliuksen sadusta ja uralilaisista kansoista.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

5 elokuun, 2017 · 1:47 pm

Seitsemän veljestä Suomenlinnassa

Repaleiseksi olen lukenut pokkarikappaleen Seitsemästä veljeksestä. Voi kuulostaa kuluneelta, mutta Aleksis Kiven suurteos on minulle horjumaton kotimaisen kirjallisuuden kivijalka ja kurkihirsi. Tarinoinnin, kielen ja rakenteen kekseliäisyys onnistuu  joka luku- ja silmäilykerralla yllättämään.

Seitsemän veljestä

Jalustalle asetetun kirjan näyttämöversiot aina jännittävät. Ryhmäteatterin kesänäytelmässä ei tarvitse pelätä yletöntä modernisointia, sillä uskollisesti siinä juonta seurataan ja alkukieltä ketterästi käytetään. Säästeliäät ei-kirjalliset heitot pysyvät sietorajoissa. Kiven kirjan yksi mainio piirre on tunnelmista toiseen siirtymät, ja ne säilyvät Kari Heiskasen sovituksessa, mikä osaltaan pitää draaman kaarta jäntevänä. Yli kolme tuntia on hivenen liikaa, löydän kyllä pois napsaistavia kohtauksia, mutta silti viihdyin viileän illan esityksessä mainiosti vedet silmissä nauraen ja liikutusta tuntien.

Madonluvut luettakoon ensin. Vaikka sanoin väliajalla teatteriseuralleni, että Laurin esittäjä voisi ulkonäkönsä perusteella vetää Aleksis Kiven roolin, en tarkoittanut sitä toiveeksi tähän esitykseen. Turhaan toisen näytöksen melskeen väliin oli ympätty Kiven deliriumhoitojakso mielisairaalaan. Moitin myös siitä, että monen näyttelijän huutoreplikointi kuulosti säännönmukaisesti häiritsevän epäselvältä. Välillä tanssinpelmahdukset olivat irrallisia, esimerkiksi joulunvietto Impivaarassa vaikutti oudolta, kun ylimääräinen porukka törmäsi lavalle kirmaamaan. Tällaista maltillista marisemista tämä lopulta on.

Rönsyilevästä tarinasta näyttämölle siirtyvät kirjan ikoniset kohdat, ja hyvin siirtyvät, nauhamaisesti ja joustavasti liukuen. Jokainen veljes sai luonteensa ja kehityskaarensa esille, ja kollektiivin voimallinen yhteishenki vakuutti. Fyysisyys ja toiminta pitivät esitystä liikkeessä, ja sekä suurieleisyys että pienet lihasnytkähdykset näyttelijöiden kasvoissa pysyivät balanssissa. Eturivissä sain jännittää, putoavatko kisailevat tyypit syliin, ja samalla pääsin nauttimaan mikroilmeistä.

Veljessarjan roolitus onnistui. Suosikkimieheni velisarjasta on aina ollut Lauri, eikä hahmo himmene tämän esityksen myötä, vaikka humalamölinästä oli vaikea sada selvää. Ei ole muilta pojilta pois, vaikka mainitsen vain pari veikkosta: Eero murkkuveljenä muikistelee sopivasti ja järkimies-Aapon diplomatia puree. Mutta Juhani, tuo punakkana puhiseva päällepäsmäri! En usko, että verkkokalvoiltani koskaan pakenee hetki, jona Juhani oppi lukemaan. Sen tuskan ja voitonriemun lihaksi ja vereksi muodostumista sain etuoikeutettuna todistaa.

Poikkean hieman erityispedagogisiin päätelmiin. Kielen ja kerronnan nerokkuuden lisäksi Kiven läpileikkaus kansasta  – joskin vain miesnäkökulmasta – yhden veljessarjan välityksellä lähestulkoon noudattaa prosenttijakautumaa erityisryhmistä. Joukossa on oppimisvaikeuksisia, tarkkaavuusongelmaisia, mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsiviä puhumattakaan sosiaalisista ongelmista. Ilman erityisopettajia ja sosiaalipedagogeja seitsemän veljestä selviää syrjäytymiskierteestä siten, että he löytävät yhteisöllisesti sisäisen motivaation vaikuttaa omaan elämäänsä valinnoin ja teoin vain sitkeys ja vertaistuki apunaan. Kehitys luo uskoa uusiin yrityksiin, muutoksen mahdollisuuksiin. Jotenkin näin Aapo asian muotoilee: Onpa maailma meille niin kuin maailmalle me.

Tämä sosialisaation ja kehitysuskon sydämeen käyvä sanoma välittyy vaiheikkaasti ja sävykkäästi Ryhmäteatterin versiosta. Kaksi Kiven lempirunoa kuulen sulosointuisin äänin laulettuna. Teatteritraditiolinjaa kunnioittaen ”Timon laulu oravasta” kuuluu 1970-luvun sävelin, mutta aina itkettävä ”Tuonen lehto” päättää harmonisena perinneversiona koko esityksen. Väittäisin, että Kiven runo on ensimmäinen suomalainen taideruno, joka kuvaa äidin synnytyksenjälkeisen masennuksen tuntoja sen lisäksi, että runon synkkien tunnelmien joukossa on pohjatonta toivoa kaikesta hyvästä. Liikuttavasti loppulaulu sinetöi sovituksen sanoman.

Näytelmässä ei jääty ruotimaan veljesten loppuelämää, jota Kivi kirjassaan vielä valottaa. Sen taas jälleen kertasin nuhraantuneesta pokkaristani. Seuraavaksi odotan, miten Petri Tamminen lopun muotoilee, sillä elokuun puolivälin tienoilla ilmestyy fanifiktionovellikokoelma Jatkuu! (Gummerus 2017), jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet kotimaisiin klassikoihin. Kivi elää muodossa ja toisessa, ja syksyllä veljekset nousevat taas Turun kaupunginteatterin lavalle.

– –
Seitsemän veljestä
Suomenlinnan kesäteatteri, Ryhmäteatteri
Sovitus ja ohjaus: Kari Heiskanen
Perustuu Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä (1870)
Veljeksinä Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero).
Lisää esityksestä: http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto

Seitsemän veljestä2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

12 helmikuun, 2017 · 8:29 pm

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Avainsanat: , ,

15 syyskuun, 2016 · 9:07 pm

Kansallisteatteri: Sumu

Sumu leijuu katsomossa esityksen alkaessa. Laskeutuu se sittenkin, kun Kansallisteatterin Sumu päättyy. Siinä välissä on viritelty kauppasuhteita venäläisten kanssa, neuvoteltu ulkoministeriössä ja tehty työtä tutkimusprojektissa, joka valmistaa terveydenhuoltoteknologiaa. Tai lähinnä on puhuttu, paljon.

Mikä ilo on seurata luontevaa dialogia, jossa asiat polveilevat mutta sanat sinkoilevat selkeinä! Näyttelijöiden kemiat kohtaavat, ja roolihenkilöistä syntyy tunnistettavia persoonia, monisärmäisiäkin. Etenkin alkupuolella ilmeisyydet vältetään. Ilahdun siitä, miten monipuolisesti politiikka, kaupankäynti, tiede ja identiteettipohdinnat yhdistyvät.

Juha Jokela on aiemminkin onnistunut toimistoympäristössä. Jo tv-komedia Pulkkisessa heitettiin huulta liikeväen kustannuksella, ja Mobile Horror toimi iskevänä konttorikamarinäytelmänä. Sumu sanoittaa tiiviin työyhteisön kriittisiä hetkiä.

Tutkija-Taisto (Jani Karvinen) haluaa pitää kiinni humaaneista periaatteistaan, mesoaa Venäjän suurvaltapolitiikasta ja Putinista. Firman kauppaneuvottelija ja Taiston ”aivosolukaveri” eli teekkariaikojen kimppakämppääjä Olli (Timo Tuominen) joutuu pulaan joviaalina jees-miehenä, kun taas markkinointihenkinen Jone (Kari Ketonen) on valmis myymään periaatteet. Tästä viriää monenmoista vääntöä, mehukasta sanailua.

Firman venäläinen tulkki (Elena Spirina) tuo teokseen filosofisen teemalisän. Hivenen luennoivasti esitellään identiteetin häilyvyyttä: minuus on tunne, muuttuva, jopa ruumiista irtautuva. Leijuva sielunhetki esityksessä koetaan, ja siinä iso, paloista koostuva videoseinä esiintyy edukseen.

Näytelmän alaotsikko on Itsesensuurikomedia. Mikään kuoliaaksi naurattaja ei esitys ole, mutta taitavan viihdyttävästi vakavaan asiaan ujuttuu ihmisten naurettavuus, jolle voi hymähdellä, ja osuuhan muutama pyrskähdyttävä heitto.

Itsesensuuria näytelmä käsittelee monelta kantilta. Jutun juonena painottuu uussuomettuminen, se, miten talouden nimissä moni haluaa joustaa eettisissä kysymyksissä. Kotimaan politiikka näytetään kyynisessä valossa: kun ministeri vaihtuu, kaikki alkaa alusta, vain jarruttelevat virkamiehet jatkavat samalla tyylillä. Venäjän tilannetta katsotaan kriittisesti valloituspolitiikan ja ihmisoikeuksien kannalta.

 


Isolle näyttämölle ladataan esitys, jossa on vähän toimintaa, rajallinen henkilöjoukko ja riisuttu tummanpuhuva lavastus. Etenkin ensimmäisessä näytöksessä jännite rätisee mainiosti. Toinen puoliaika on hieman hajanainen, hetkittäin vire löystyy ja lopussa on makuuni turhaa suoraviivaisuutta. Tämän pienen marinaosuuden jälkeen tähdennän, että Sumu on virkistävää, näppärää ja nautittavaa ajankohtaisdraamaa, jossa arvostetaan kieltä, sykkii sydän ja säteilee äly.

Lopusta paljastan sen, että ikoninen ”suo, kuokka ja Jussi” -mielikuva vinksautetaan. Kuokka pysyy mutta käyttötarkoitus vaihtuu – ja suossa ollaan. Joskin siellä on taidettu olla jo pitkään; hienosti Ollin suulla esimerkiksi mietitään sitä, miten hyvinvointivaltiomme on mahdollistanut maajussien kouluttautumisen tutkijoiksi mutta maa makaa tilanteessa, jossa kaikkien tulevaisuus on udun peitossa.

Siispä Sumu on draama, josta löydän koko ajan uusia puolia, kun sitä jälkikäteen tuumailen, se ei tyhjene helposti. Tunnen olevani kyllä vähän sumussa: ymmärsinkö kaiken sen, mitä pitäisi tietää viime vuosista, oivaltaakseni kaiken draamassa kuvatun? Haastava, kiehtovaa.

– –
Sumu. Itsesensuurikomedia
Juha Jokela, teksti ja ohjaus
Kansallisteatteri, ensi-ilta 14.9.2016
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/sumu/
Käsiohjelmassa on kosolti taustainformaatiota, muun muassa kirjailija-ohjaajan komea YYA-aikojen juhlallista puhetyyliä myötäilevä esittelyteksti.
Suuri kiitos Bloggariklubin tarjoamasta ensi-illasta!

sumu4

Bloggariklubi tarjosi moninaista hyvää, esimerkiksi kirjailija-ohjaaja kävi tapaamassa meitä ennen ensi-iltaa. Kuvassa Juha Jokela ja Kirsin Book Clubin Kirsi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,