Aihearkisto: Tietokirja

15 elokuun, 2014 · 7:58 am

Kissoja, käärmeitä, ihmisiä

– – etteivät loput ole tarinoissa yhtään niin kiinnostavia kuin alun yksityiskohdat, joissa raunioina olevan ihmisen ajelehtiminen elämänsä kivimurskassa käy ilmi esimerkiksi siitä, että tarinan päähenkilö kalastaa joka päivä vaikka hän ei syö kalaa, tai siitä että hän vie kumppaninsa syömään kalliiseen ravintolaan vaikka hänellä ei ole yhtään rahaa.

Edelliseen viitaten totean, että Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian ensi sivut avaavat mielenkiintoisesti kivimurskasirpaleisen päähenkilön, mutta romaani on seuraamista vaativa loppulauseeseen asti. Minulle kävi niin, että sytyin romaaniin hitaasti, mutta sitten lämpö pysyy. Esikoisromaani on moneen suuntaan harova, ja kaikista niistä koen saavani jotain.

Keskeishenkilö on Bekim, päällisin puolin Suomeen integroitunut kosovolaistaustainen nuori mies, joka kertoo tarinaa lähinnä nykyajassa. Toisena kertojana on Bekimin äiti Emine, jonka tarina alkaa Jugoslavian viime hetkinä 1980-luvulla, jolloin hän avioituu maaseutuperintein Bajrimin kanssa.

Romaanissa kuvataan hienosti Eminen silmin Kosovon albaanien tapoja, arvoja ja asenteita ennen ja jälkeen Jugoslavian hajoamisen. Samoin sukupuoli- ja -polviroolit, pakolaisuus ja pakolaisten häpeä, yksinäisyys ja juurettomuus ilmaistaan koskettavasti. Romaani on myös perhetarina, josta ei draamaa eikä kipua puutu. Emine on selkeä kertoja, jonka tarkat, arkielämän havainnot ja tunteet kirpaisevat.

Bekimin kerrontaosuudet puolestaan rispaannuttavat realismin rajoja. Bekimin kasvutarina vaatii puhuvan kissan, toisenkin kissan, kiemurtelevia käärmeitä, oudon ja toden yhdistelyä. Symbolisuus voi olla kuormittavaa mutta henkilökuvauksen ja teemojen kannalta tarpeellista. Symbolit ja metaforat ovat aukkoja pinnan alle. Bekim kantaa pelkojen ja lapsuudenperheen taakkojen lisäksi monenlaista toiseutta. Niiden selvittely edellyttää rikkomista.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Kissani Jugoslavia -romaanissa kieli ja kerronta luistavat, henkilöiden kauheus ja kauneus elävät. Kerronta ja käsitelytapa eivät ole mustavalkoisia  – vaikka yksi kissa on. Ahdistuksen ja raskauden tunteiden ohella on toivoa ja rakkautta. Lukuiloni syntyy etenkin siitä, että romaani kasvaa loppua kohti sivumääräänsä suuremmaksi.

Tätä tarvitaan: Suomeen paenneiden ihmisten näkemystä maasta ja maailmasta sekä erilaisten vähemmistöjen kokemusten ääniä. Kirjallisuuden yksi tarkoitus on avartaa maailman- ja ihmiskuvaa, ja sitä tämä romaani tekee. Luettuani en voi kuin surra ja raivota sitä ennakkoluulojen ja törkeyksien määrää, mitä maan ja maailman erilaiset tai alistetut saavat kohdata.

En halua tyhjentää romaania teiltä, joita lukukokemus vielä odottaa. Lisävihjeitä sisällöstä saa monista innostuneista kirja-arvosteluista tai blogeista, kuten Lumiomena ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

 

Jälkisanatyyppisesti haluan palata Kissani Jugoslavian mustavalkoiseen puhuvaan kissaan. Suorasanainen, itsekäs, herjaava (ihmis)katti on romaanin alkupuolen valloittajahahmo. Tällaisesta keinosta voidaan käyttää käsitettä maaginen realismi tai reaalifantasia: pohjimmiltaan realistinen romaani kätkee joitain irreaaleja elementtejä.

Tässä sopiikin vinkata Hanna Matilaisen tietoteosta Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (Avain 2014). Matilainen esittelee lyhyesti ja ytimekkäästi fantasia-, kauhu- ja tieteiskirjallisuuden (spefi) historiaa, lajeja ja alalajeja. Lisäksi mukana on kartoitusta muusta spefiin liittyvästä toiminnasta. Valaiseva on kirjan 100 suomalaiskirjailijan katsaus. Tähän joukkoon ei Statovci vielä ehtinyt, vaikka reaalifantasian piirteitä hienosti ujuttaakin koskettavaan, todellisenoloiseen tarinaansa.Mitä kummaa

– –
Sain kirjat kustantajilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

14 elokuun, 2014 · 8:06 am

Digiraja railona aukeaa

Toivottavasti ennakkoasenne on puppua, siis se, että koulun ja nuorison välissä on nykytekniikkahärpäkkeiden täyttämä kuilu. Teineillä on kyllä keskimäärin paremmat pelit ja vehkeet kuin opettajilla, mutta pelkkä laitteisto ei pedagogista tieto- ja viestintätekniikkaa ratkaise. Koulut ovat tosin epätasa-arvoisessa asemassa laitesaatavuuden ja opettajien osaamisen suhteen. Silti.

Tähän pohdintaan innostaa Hannele Niemen ja Jari Multisillan toimittama Rajaton luokkahuone (PS-kustannus 2014). Siinä käsitellään uutta teknologiaa koulussa tutkijoiden, opettajien, vanhempien ja oppilaiden näkökulmasta. Rajaton koulu tarkoitta sitä, että oppia voi missä vain ja koulun on siirryttävä jakamisen kulttuuriin. Teoksessa on 16 artikkelia, joissa ilahduttavasti esitellään konkreettisia koulukokeiluita. Yleisellä tasolla liikkuvat artikkelit ovat nekin havainnollisia perehdytyksiä tvt-aiheeseen.

Yksi osa Rajattomasta luokkahuoneesta käsittelee digitarinoita. Välillä tuntuu, että silkka videointi ja digitarina sotketaan toisiinsa, mutta loppupeleissä ei silläkään ole väliä. On tärkeää, että näiden menetelmien käytössä oleellista on se, että oppija saa tuottajan ja toimijan aktiivisen roolin. Digitarinan pohja on hyvä tarina, käsikirjoitus. Teknisesti lopputulos tehdään still-kuvista, äänestä ja simppelistä editoinnista.

Kirjallisuuden lukijana ja kausittaisena kirjallisuuden opettajana digitarina inspiroi. Olen jo kokenut, miten kirjatrailerit voivat innostaa tarttumaan kirjaan. Kun lukemastaan saa vielä värkätä omaehtoisen digitarinan, saattaa se käynnistää kirjallisuuskeskustelun, ja toisten digitarinoiden näkeminen voi lisätä lukuintoa. Mikä olisi sen parempaa kirjallisuuskasvatusta? Mikä on parempaa ammattikirjallisuutta kuin sellainen, josta saa ideoita työhön?

Vielä jaksan muistuttaa siitä, että ei parane levittää väitteitä vallattomista diginatiiveista, jotka multimodaalisti mobiililaitteitaan hipaisten oppivat ja soveltavat tuota pikaa mitä vain. Osa osaa, osa ei. Viihdekäyttösovelluksia ei ketteräkään nörtti välttämättä hyödynnä koulussa. Siihen tarvitaan pedagogin auttavaa kättä, altista mieltä ja uusille ideoille sykkivää sydäntä. Ja niitä laitteita ohjelmineen.

Rajattomassa luokkahuoneessa eivät seinät rajaa oppimisympäristöjä.

Rajattomassa luokkahuoneessa eivät seinät rajaa oppimisympäristöjä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista, Tietokirja

21 toukokuun, 2014 · 2:52 pm

Äikänope kirjoittaa

Ammatinvalintaan vaikuttavat tietysti monet asiat, mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävät usein pyrkivät opiskelemaan niitä sivuavia aineita, kuten kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja tiedotusoppia. Moni haaveilee toimittajan tai tutkijan urasta, ja usea unelmoi urasta kirjailijana. Vähitellen kasvaa varman päälle ottavien joukko, joka antaa pikkusormen kasvatustieteelle – jospa sitten opettamaan tätä kaikkea, äikänopeksi. Se voi viedä koko käden.

On joitain sinnikkäitä, jotka onnistuvat yhdistämään äidinkielenopettajuuden ja kirjailijuuden. Pasi Ilmari Jääskeläinen on luotsannut lukiolaisia ja kirjoittanut moniaineksista proosaa. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006), jossa seikkailee hämmentynyt äidinkielenopettaja työtaakan ja salaisuuksien riepoteltavana.

Viime syksyn julkisuussieppo oli Taivaslaulu (Gummerus 2013), äidinkielenopettaja Pauliina Rauhalan esikoisteos, puhutteleva äitiyden ja uskon kuvaus. Viimeisten tietojen mukaan hän heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Katja Kaukonen on julkaissut jo useita teoksia. Hänen uutuutensa Kohina (WSOY 2014) on yksinäisen miehen kasvukipukertomus. Siinä ei ole kytkentöjä äidinkielenopetukseen – vai olisiko aihepiirissä, päähenkilön autiosaarelle eristäytymisessä, jotain vastapainoa meluisaan luokkahuoneammattiin?

Vuoden 2014 Topelius-palkinnon sai Jyri Paretskoi nuortenkirjasta Shell’s Angels (Karisto 2013), jossa teinipoikien kovaa elämää kuvataan letkeästi. Voi olla, että tekijällä ollut poikapedagogiikka mielessä, äikänmaikka kun on.

Ainakin kaksi kevään esikoiskirjoilijoista on niin ikään äidinkielenopettajia. Petri Vartiaisen Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa ruuhkavuosia isän vinkkelistä. Välillä pistäydytään isän töissä, yläkoulun äidinkielenopettajana. Parhaansa päähenkilö yrittää sielläkin, vaikka vastaanotto ei ole aina suopea.

Kevään kirjapankin räjäytti Tommi Kinnunen romaanillaan Neljäntienristeys (WSOY 2014). Arvostelumenestys on innostanut ostamaan ja lainaamaan esikoisromaania, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on yli tuhat halukasta lainausjonossa. Romaani on taidokas rakenteeltaan ja kerronnaltaan. Kirjailija saa henkilönsä elämään pätkäotoksissa, joissa kolmen sukupolven kulku tulee lukijaa liki.

Äidinkielenopettaja-kirjailija -listani on vajavainen, poimin muutaman tuoreusnäkökulmasta, moni tärkeä kaunokirjailija jää varmasti mainitsematta. On siis kollegoita, joilta fiktio luistaa. Jokunen kirjallisuutta, suomen kieltä ja tiedotusoppia opiskellut ja opettajaksi päätynyt tuottaa siinä sivussa tietokirjallisuutta. Oppikirjojen tekijöitä on aika liuta, muunlaisen tietotekstin myös. Ja nyt aivan pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi nousee kirjainten lomasta kissan häntä, pahoittelen.Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa

Elise Tarkoman kanssa koostimme tietokirjan aiheesta, josta ei aiemmin ole kokonaisesitystä tehty: Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa. Näkökulmia pedagogiikkaan ja didaktiikkaan (Finn Lectura 2014). Ammattikoulutus jää usein pimentoon, kun käsitellään opetusta ja koulutusta, vaikka se koskee puolikasta toisen asteen opiskelijajoukosta ja on lukion rinnalla tasa-arvoinen jatkokoulutusväylä. On siis korkea aika avata ammatillisen äidinkielen olemusta.

Aihepiiri ymmärrettävästi kiinnostaa rajattua joukkoa, tosin toivon, että kirjaan tarttuvat kaikki äidinkielestä, didaktiikasta ja koulutuksesta kiinnostuneet. Kirjamme dokumentoi sekä ylessivistäviä että ammatillista osaamista täydentäviä opetuksen sisältöjä ja toteutustapoja sekä äidinkielenopettajien monipuolista osaamista. Se on tietynlainen tilinpäätös, mutta myös osoitus teksti- ja viestintätaitojen merkityksestä nyt ja tulevaisuudessa ‒ ja sellaisena ajankohtainen, koska uuteen opetussuunnitelmaan siirrytään jo elokuussa 2015. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , , , ,

15 toukokuun, 2014 · 10:20 am

50 parasta kirjaa

Linnasta humisevalle harjulle (Avain 2014) esittelee 50 kaikkien aikojen parasta kirjaa. Ainakin ne ovat kirjabloggareiden 500 ehdotuksen listasta äänestetty parhaimmiksi. Pitää tietysti suhtautua suhteellisuudentajuisesti kirjojen parhauslistaukseen. Tämä julkituodaan myös Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen kokoaman teoksen esipuheessa.

Onko järkeä koota kirjaksi rajatun joukon äänestämät suosikkikirjat? Järjestys ja valinnat voisivat olla tänään erilaiset kuin syksyllä 2013, jolloin äänestys oli käynnissä. Kirjan luettuani tunnustan auliisti julkaisujärjen. Tämähän on mainio kirjavinkkikooste, käsikirja ja kirjan ystävän lahjakirja. Linnasta humisevalle...

Esitysjärjestys on hauskasti käänteinen, sijalta 50 aloitetaan ja ensimmäiseen lopetetaan. Puran teosta kuudella otannalla.

49. Yann Martell: Piin elämä

Esittely alkaa teossitaatilla, kirjan juonta juoksutetaan aika tarkkaankin, teemaa ja kerrontatapaa kuvaillaan napakasti. Lisäksi tarjotaan tietoa kirjan taustasta ja vastaanotosta sekä filmatisoinnista. Lopuksi kerrotaan, kenelle kirjaa voi suositella ja annetaan lisätietolähde.

Likipitäen edellä kuvatusti jokainen 50 kirjaa esitellään. Piin elämään ei ole muita populaarikulttuurikytkentöjä kuin elokuva, mutta moneen muuhun 50 kirjaan liittyy kulttuuri- ja musiikkituotteita, ja niiden tiedot on hienosti kaivettu esille. Tekijöiden tapa esittää asiat on asiantunteva, sujuvasti tietoa ja tulkintaa yhdistelevä.

Luin Piin elämän 2003 ja ihastuin kovin. Siksi oli kiinnostava muistella kirja- ja elokuvakokemusta tämän esittelyn avulla. Romaanin uskonnollinen osuus oli vaipunut minulta unholaan, nyt se otettiin elävästi esille ja näin palautuu sekin osa lukutunnelmaa. Listauskirja siten virittää kirjamuisteluun ja kokemusvertailuun, parhaassa tapauksessa kirjakeskusteluun.

36. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Olen lukenut Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan. Knausgårdin tarkkuustyyli ja tinkimättömyys vetivät väkevästi, mutta lukukokemus myös uuvutti, siksi tämä toinen osa jumittaa hyllyssä.

Linnasta humisevalle harjulle -kirjan ihastuttava puoli on juuri siinä, että se innostaa tarttumaan kirjaan, jota on vältellyt, josta ei ole tiennyt tai jonka olemassaolon on unohtanut. Taisteluni-kirjan esittely on asiallinen ja analyyttinen, osuvasti erittelevä ja taustoja avaava, lisäksi se kiteyttää tunnelmia: ”Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee lukijalle totta.” Kyllä, lupaan lukea ”Knasu” 2:n viimeistään kesällä.
50 parasta Nälkävuosi ja Knasu

24. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

50 suosikin joukossa on useita melko uusia kirjoja. Ollikaisen sijoitus ei yllätä minua, itsekin innostuin siitä erikoisen paljon. Savolaisen/Jalkasen esittely Nälkävuodesta on hyvä esimerkki kirjan tekstistä parhaimmillaan: tieto, tiivistys ja tulkinta limittyvät informatiivisesti ja ilmeikkäästi. Kirjan vastaanotosta tekijät poimivat mainintoja sekä päivälehtikritiikistä että blogeista. Se on tekijöiden tietoinen, arvovapaa valinta: osuva kommentti kirjan ytimestä ei ole julkaisutavasta kiinni.

Joidenkin kirjojen esittelyn päätteeksi kerrotaan kirjan sopivuudesta kirjapiirikirjaksi. Tätä mainintaa ei Nälkävuoden yhteydessä ole, mutta voisi olla. Oman lukupiirini kirjana tämä teos herätti paljon keskustelua yhteiskunnasta, säädyistä, sukupuolesta, kieliryhmistä, henkilökuvauksesta, kerronnasta ja taiturimaisesta tunnelmatavoittamisesta.

16. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Esipuheessa arvioitiin, että kirjaäänestyksen lanseeraus kaikkien aikojen kirjan etsimisenä innosti äänestäjiä valitsemaan erityisiä lukuelämyksiä, ja usein mieleen painuva kokemus on syntynyt lapsuudessa. Siksi 50 kirjan joukossa on useita lasten- ja nuortenkirjoja.

Pikku Prinssiin liittyy minullakin tukuittain hyviä tunnemuistoja. Isän kainalossa katselin jännittäviä kuvia ja kuuntelin lukutaidottomana tarinaa, joka oli salaperäinen ja surullisen lumoava. Nyt kun isäni muisti on hiipunut vaikeasti tavoitettavaan hämärään, minä muistan vielä, muistan boan, ketun ja ruusun, muistan turvallisen tavan kohdata käsittämätöntä.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

50 kirjan joukossa on odotetusti klassikoita, erityisen monta tyttö- ja naisklassikkoa johtuen kirjabloggareiden naisvaltaisuudesta (jos näin seksistisesti uskallan sanoa). Kirjan suosikkilistassa on minulle useita yllätyksiä. Niitä on hauska bongata ja arvuutella, miten lista varioituisi erilaisia lukijaryhmiä äänestyttämällä.

Austenin säätykuvaus loistaa Kersti Juvan uutena suomennoksena. Minulle se on tämän kevään yksi tärkeimmistä lukuhuipuista. Austenin kirja ylsi vanhana suomennoksena listan kakkossuosikiksi. Savolainen/Jalkanen tavoittavat kirjan kerrontatavan ja ajankuvan, mutta myös tyyppikuvauksen ajattomuuden, kaiken taitavasti kontekstiin upottaen.

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Lukioikäisenä koin yhteiskuntaherätyksen Linnan kirjojen avulla. Kahden aikuistuvan pojan äitinä en kyennyt toissa talvena katsomaan Koivusalon elokuvan Koskelan poikien ampumiskohtausta tai kuolinviestin viemistä Koskelan torppaan. Liian koskettavaa, liian kovaa. Linnan luoma historiallinen tosi fiktiossa elää. Ymmärrän hyvin, miksi trilogia on listan ykkösenä ja vastaan sanomaton kansalliskirja.50 parasta Linna ja Pikku Prinssi

En paljasta, millä sijalla ovat Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, Rikos ja rangaistus, Kurjat, Kotiopettajattaren romaani, Ronja Ryövärintytär ja… Millä sijalla tai ovatko ollenkaan listalla minun suurimmat suosikkini ‒ tai sinun? Linnasta humisevalle harjulle -kooste antaa lukuideoita, sen pohjalta voisi järjestää seuraleikkinä oman lukulistaäänestyksen tai tietokilpailun tai…
– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , ,

10 toukokuun, 2014 · 7:45 am

Sydämenlyöntien nopeuttaja

 

Mitä sanoisin?
Kirja kertoo naisesta,
matkasta moneen.

Hän tutkii ja yllättyy,
löytää kirsikankukan.

Asioita jotka 1Heittäydyin näin wakailemaan eli rustaamaan runon japanilaisittain, tanka-tyyliin: tavurajoina 5-7-5-7-7. Inspiroijana on Mia Kankimäen viihdyttävä ja elämyksellinen matkapäiväkirja ja tutkimus(matka)selostus Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013, Miki-laitos 2014). Vapaavuoteen heittäytyvä nelikymppinen tilittää vilpittömästi elämäntilanteestaan, ajatuksistaan ja tunnelmistaan samalla, kun hän yrittää tavoittaa japanilaista hovinaiskirjailijaa Sei Shǒnagonia tuhannen vuoden takaa.

Kirjan runkona on kronologinen vuorotteluvapaan kulku, ja siihen kietoutuu tutkimustietoa Seistä ja japanilaisesti kulttuurista nyt ja ennen, matkakuvauksia Kiotosta, Phuketista ja Lontoosta, listauksia ja havaintokirjauksia Sein tapaan, muisteluita, taide- ja kulttuuripohdintoja ja itsetutkiskelutuumailuja. Kirjoittaja liittää tekstiinsä suomennoksiaan Sein proosasta, välillä hän puhuttelee Seitä, kirjoittaa hänelle ja kuljettaa häntä mukanaan vertaisena ja parinaan.

Hah.
Olen uponnut hetteiseen suohon, jossa tarvon läpimärkänä kaikkialle risteilevien juonien ja arvoitusten sekamelskassa. Olen hikinen ja epätoivoinen. Miten olen voinut arvioida tilanteen näin väärin?
   Sei, mistä minä olisin tiennyt, että olet niin täynnä arvoituksia ja näkökulmia, ettei niitä kaikkia ole mahdollista yhdessä kirjassa esittää? Mistä minä olisin tiennyt, että kaikki mitä kirjoitit, onkin jotain aivan muuta, kuin miltä näyttää?

Kirjoittaja saa tekstiinsä sekä seikkailun tunnun että hytinän, että se sisältää muutakin kuin mistä kertoo. Hän esittää itsensä sisäänpäin kääntyneeksi,  epäsosiaaliseksi kontrolloijaksi, mutta siihen nähden hän kuvaa monia seurallisia kohtaamisia, hurmioituneita ihanuuskohtauksia ja heittäytymistä hetkeen.

Ristiriitaisuus kuuluu asiaan, se on Sein kaltaista. Kirjoittaja ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka on etsimässä elämälleen suuntaa. Hän on hupsu ja syvällinen, leikillinen ja vakavissaan. Teksti on jäntevää, ilmeikästä, tuoretta ja purevaa. Kankimäen bloginomainen teksti toimii  painettuna yllättävän hyvin. Kirja tarjoaa tietoa ja kokemuksia rennolla tavalla. Kirjoittaja analysoi elämyksiä, ja löytää niille uusia nimiäkin. Yhdestä Kankimäen osuvasti ja vetoavasti erittelemästä japanilaiskäsitteestä muotoilin tankan:

Mia, se termi,
tuo mono no aware,
kuin hetken lume:

pakahduttava onni,
joka katoaa, pian.

Kirjoittaja mainitsee, että ”tärkein Japanissa oppimani asia on se, että pudonneet kukat ovat vähintään yhtä kauniita ja merkityksellisiä kuin puissa olevat”. Kankimäen kirjassa yhdistyvät hienosti arkipäiväisyys, päivittäispuuhista jaarittelu, toisteisuus, tavallisuutta taittavat huiput, taiturimaiset kuvaukset, poikkitieteellistaiteelliset tulkinnat ja koskettavat oivallukset. Kiteytän tankamaisesti lukukokemukseni:

Ihailen tätä:
teksti elävöittää ja
luo monta aikaa.

Ajatella, vierasta
aihetta voi ahmia.

 

Kämmenenkokoinen uustestamentillisesta, läpinäkyvän ohuesta paperista painettu Miki-kirja on kevyt lukea. Helppo esine on hauska viritys e-kirjojen rinnalle ja kätevä kuljettaa matkalla.

Kämmenenkokoinen virsikirjamaisesta, läpinäkyvän ohuesta paperista painettu Miki-kirja on kevyt lukea. Helppo esine on hauska viritys e-kirjojen rinnalle ja kätevä kuljettaa matkalla.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

22 huhtikuun, 2014 · 7:16 am

Mediakasvatuksesta pariin biisipurentaan

Elämme mediasoitumisen aikaa. Näin väittävät tutkijat ja näin sen näen. Ei ole ohjelmaa tai verkko- tai printtilehteä, jossa ei olisi monta juttua muista medioista tai mediapersoonista. Lehdet eivät menesty ilman viihdeohjelma- tai elokuvatähtien haastatteluita, ja on niissä melko tasaisesti kirjailijoitakin haastateltavina. Television ajankohtaisohjelmat tai radio-ohjelmat eivät elä enää ilman Twitteriä tai Facebook- ja Instagram-yhteyttä. Perinteiset mediat liukuvat verkkoon, elävät sekä-että, ja nuoriso seuraa mediaa lähinnä netistä valikoiden ja silmäillen, ja kaikkea yhdistää sometus.

Media on mustekalamainen luikertelija, jonka lonkeroiden ulottuvuus ja kiemurtelu estävät näkemästä otuksen päätä, ehkä sillä ei sitä edes ole. En kuitenkaan edusta uhkakuvilla mässäilevää mediakäyttäjärotua vaan mediamyönteistä mahdollisuuskuluttajaa ja -kasvattajaa. Pääni selventämiseksi luin Ritva-Sini Merilammen terävän koonnin Mediakasvatuksen perusteet (Avain 2014).

Hienosti kirja kelaa mediahistoriaa sekä erilaisia suuntia ja näkökulmia mediakasvatukseen. Se on kooste mediakehityksestä ja mitä sen kanssa voi tehdä. Pohjavirta on pedagoginen ja osin didaktinenkin, mutta pettymyksen kirja tuottaa niille, jotka toivovat suoria opetusideoita. Minua miellyttää otteen katsauksenomaisuus, ja etenkin se, että sen lisäksi, että kirja käsittelee käsitteitä, teorioita ja suuntauksia, se haastaa ja on myös jotain mieltä. Merilampi ottaa kantaa ja esittää teesejä.

Merilampi on välillä kovin abstrakti ja kirjanoppinut, mutta hänen tekstinsä on silti sujuvaa ja selkeää. Kirjasta on moneksi, mutta tässä poimin lyhyesti pari käsitettä. Merisalo puhuu mediakielitaidosta ja esittelee mediakielitaidon portaat. Ne sisältävät kaiken hyvän ja kauniin, mitä pitää mediataitajan tulisi hallita – tapahtuu se minkä ikäisten kanssa tahansa kotona, koulussa, turuilla tai toreilla. Mediakielitaito on ymmärtämistä, soveltamista ja luomista vuorovaikutuksessa, konteksti käsittäen. Loppuun Merilampi heittää kunnon teesit ja päättää kirjansa uushumanismin ja mediasivistyksen strategian haasteeseen. Tavoitteena mediakielitaidossa on tiedon (ymmärtäminen), tunteen (elämys) ja tahdon (oma luovuus) yhdistyminen. Ei ole yhtä tietä eikä oikoteitä onneen, ja Merilampi päättääkin teoksensa kuvaavaan Herman Hesse -sitaattiin: ”Kuitenkin minun täytyy totella sisimpäni hämärää käskyä ja yrittää yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä on se jousi joka pitää käynnissä pientä kelloani.”

 Mediakasvatuksen perusteet

Testaan hetkisen tieto-tunne-tahto -kolmiota viimeaikaisiin mediakokemuksiini. Niistä puuttuu nykyisin merkityksellisin aisti: näkö, visuaalisuus. Autoa ajaessa kuuntelen radiota, joten keskityn auditiiviseen puoleen ja etenkin laululyriikkaan (ymmärtäminen ja tunne). Kuuntelusta voi siirtyä kokemusten kirjaamiseen (onhan se tahdon ja oman luovuuden osuutta). Laululyriikasta ei voi toisaalta irrottaa musiikin osuutta, sillä se iskee vielä johonkin atavistisempaan kuin sanat: melodia, soitanta, tuotanto kulkee rinnalla, tukee tai painaa päälle ja aiheuttaa tunteita, joihin ei välttämättä yksin sanoilla ylletä. Pistän kuitenkin painoa sanoitukselle; laulu sanoineen on enemmän kuin yksi instrumentti, sillä siinä kiteytyy teema, sisältö ja sanoma.

Taannoisella ajoreissulla kaksi mukavuusalueeni ulkopuolelta soivaa laulua pysäytti, nuori nainen ja vanheneva mies tulkitsijoina. Suvi Isotalon laulu ja sanoitus korostuvat kappaleessa Yksi (Näin minusta tuli ihminen 2014), sillä soitanto on tarkoituksellisesti taustalla. Kokonaisuus on kansanlaulumaisen simppeliin popmelodiaan istutettu riipaiseva  kurotus muiden yhteyteen. ”Se ei ois keltään pois, jos yksi muista ois. Ryhtyis kuoroon ihmisten, omaa ääntä laulaen.” Kertosäe on tunnemyllerrys eristyneisyydestä ja mahdollisuuksista murtaa se. Muussa sanoituksessa on kirkkaita kielikuvia, jotka avaavat puhujan tilannetta. Kappale päättyy hiipuvaan kuoro- ja yksinloilotukseen, mikä tarjoaa tulkintalisää: pystyykö pettynyt ja pelokas eristäytyjä rohkaistumaan ja uskomaan itsensä riittävyyteen?

Viime vuosina ja osin postuumisti Johnny Cash on aiheuttanut kylmiä väreitä vanhan miehen tulkintauskottavuudella, kaikki coveritkin kuulostavat juuri hänelle tehdyiltä. Tällä kertaa veret seisauttaa Cashin minimalistisesta voimasta poikkeava Pepe Willbergin uusin julkaisu Tällä kadulla (2014, sanat Timo Kiiskinen). Sovituksessa kaikki menee överiksi, tuloksena on patetiakertoimet ylittävä popsinfonia, jossa on kattava kokoelma 1960-1970 -lukujen sovitus- ja sävelkulkukliseitä. Nostalgiabiisirunoelmassa kuvaillaan elettyä elämää kokemuksen syvällä mutta kuulaalla rintaäänellä. Vaikka en jaa muistoja katumaisemista, uskon laulajan kaiken kaipuun, luopumisen ja elinvoiman. Sanat ja paisuvat sävelet toimivat yhdessä, vain yhdessä. Vaikuttava metelikokemus. (Aivan lopun kitarasoolo olisi kyllä voinut jäädä pois.)

Samaan postaukseen ympätyt mediakasvatuskirja ja biisikokemukset voivat tuntua kaukaa haetuilta, mutta sellaista on mediamoniäänisyys. Ja näin innostava tietokirja voi puskea soveltamaan teoriaa käytäntöön. Samaan aikaan Facebookissa on käynnissä haasteketju, jossa pyydetään listaamaan 10 merkitysbiisiä elämän varrelta, ne, jotka vaivatta ja miettimättä putkahtavat mieleen. Mitkä ne olisivat? Miksi juuri ne?

_ _

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki, Tietokirja

Avainsanat:

13 tammikuun, 2014 · 9:19 am

Reilun pelin taiteilijaelämää

Tove Janssonin syntymästä tulee vierähtäneeksi 100 vuotta. Siihen sopien ilmestyi loppuvuonna Tuula Karjalaisen kirja Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Alaotsikko on Janssonin ex libriksestä, ja se on ollut taiteilijan johtotähti, jota kirjakin uskollisesti seuraa.

Janssonin ex libris -motto ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Janssonin ex libris -motto ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Karjalaisen kerronta etenee sutjakkaasti, selkeästi ja asialliseen tyyliin. Alkusanoissa on kuvaus henkilökohtaisesta tapaamisesta, muuten materiaali koostuu haastatteluista, kirjeistä, tutkimuksista ja muista julkaistuista materiaaleista. Kirjeiden ja kirjojen sitaatit elävöittävät tekstiä. Taitto kuvineen on harkittu ja lukijaystävällinen. Hienoisesti asioiden toisteisuus häiritsee, mutta ymmärrän sen tarkoituksen, sillä vaikka kirja etenee pääsääntöisesti kronologisesti, on siinä myös teemallista jaksotusta, johon asioihin palaaminen liittyy.

Tove halusi päteä etenkin kuvataiteilijana, ja siihen liittyvä pettymys kuvataan kirjassa hyvin. Sarjakuvien ja kirjojen menestys oli balsamia haavoille, mutta myös taakka. Karjalainen tulkitsee maalauksia mielenkiintoisesti liittäen työt hyvin kontekstiin. Kirjojen esittely jää aika pintapuoliseksi ja biografiset tulkinnat painottuvat. Tietynlainen asioiden nopsaan ohittaminen on paikallaan, sillä kirjassa tavoitellaan populaaria yleisesittelyä valtavan monipuolisesta kulttuurihenkilöstä.Tee työtä ja rakasta

Nuorena tyttönä Tove oli piirtänyt Pellingin kesäpaikan ulkokäymälän seinälle ensimmäisen muumipeikkoa muistuttavan hahmon, joka esitti Immanuel Kantia. Hän oli kirjoittanut sen yhteyteen lauseen: ”Vapaus on paras asia”. Vapaus eri olomuotoineen askarrutti häntä ja sen tutkiminen oli vahva ja koko hänen tuotantonsa läpi kulkeva asia.

Vapaus työntekoon oli Tovelle tärkeää, vapaus rakastaa oli sekin merkittävää, mutta sitä varjosti ajatus siitä, että rakastaminen rajoittaa vapautta. Karjalaisen kirja näyttää Janssonin ihmisenä, jolla oli ailahtelevia tunteita ja vaihtuvia suhteita, suuria rakkauksia ja järkkymätön lojaalisuus lapsuudenperheeseensä. Hän on ollut kertakaikkisen suurisydäminen, ristiriitainen, kiehtova, rohkea ja omaperäinen ajattelija. Onnekasta meille lukijoille, että nämä piirteet yhdistettynä leikkisään, humaaniin ja särmikkääseen ilmaisuun siirtyivät Janssonin kirjoihin.

Viime vuosisadan renessanssinainen saa kirjassa oikeutta. Ja mielenkiinnolla jään odottamaan maaliskuun puolivälissä avautuvaa Tuula Karjalaisen kuratoimaa Ateneumin Jansson-näyttelyä.

Reilua peliä, taustalla taiteilijan omakuva.

Reilua peliä, taustalla taiteilijan omakuva.

Karjalaisen kirjan innoittamana tartuin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Tove Janssonin kirjaan Reilua peliä (suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990). Se on rakenteeltaan novellistinen romaani. Romaaninomaista on tarinasta toiseen säilyvät päähenkilöt, joiden suhde sitoo kokonaisuutta. Novellistista on se, että jokainen luku on oma kokonaisuutensa.

Seitsemänkymppinen naispari tekee töitä, aterioi, katsoo videoelokuvia, matkailee ja viettää kesäpäiviä saarella. Tilannekuvaukset ovat keskeisiä, referoiva dialogisuus vuorottelee sen kanssa. Välillä näkökulmapainotus kallistuu toisen naisen puoleen, välillä toisen. Muu kuin yhteinen maailma on melko etäällä; muita henkilöitä on mukana vain satunnaisesti ja heidänkin roolinsa on paljastaa jotain olennaista pariskunnan suhteesta.

On helppo uskoa, että Mari on Tove ja Jonna Tuulikki. Teksti kiertää ilmeisen: lukiessa ei tule tirkistelevä olo. Yksityinen osoittautuu yleiseksi, kas, tällaista on (pitkässä) suhteessa, pyritään harmoniaan mutta silti tarkkaillaan toista tunnustelutilassa. Kuvauksesta huokuu yksilöllisyyttä ymmärtävä lämpö. Kahden taiteilijan pitkä liitto yhdistää ja antaa tilaa olla niin kuin on.

He eivät koskaan kysyneet toisiltaan: saitko tänään tehdyksi mitään? Kaksikymmentä vuotta sitten ehkä vielä kysyivätkin, mutta olivat vähitellen oppineet jättämään koko tavan. On tyhjiöitä joita tulee kunnioittaa: ne usein varsin pitkät kaudet, jolloin kuvaa ei näe, sanoja ei löydä ja on saatava olla rauhassa.

Henkilöiden reagointi- ja ajattelutapa tallentuu varmasti, lyhyesti ja ytimekkäästi. Toisen erillisyyttä kunnioitetaan, mutta ymmärrys toisen ytimestä kantaa. Välillä nokitellaan, ollaan kateellisia ja vaietaan, mutta lopulta toisen onni on oleellisinta. Kaikki tämä kerrotaan selvin sanoin, mutta niin huokoisesti, että teksti hengittää ja jättää oivalluksen kolosia. Sielua hivelevän kirkasta kerrontaa!

PS. Moni blogi on tarttunut Karjalaisen kirjaan, ainakin Lumiomena, Kuplii, Luettua elämää, Kirahvila, Sininen linna.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

7 marraskuun, 2013 · 5:22 pm

Koulun kauhein luokka

Kaksi setämiestä istuu lukuvuodeksi pulpettiin ysiluokkalaisten kanssa. On sosiologitutkijoiden osallistuvan havainnoinnin aika. Toinen on vähän hikke, joka saa jopa ääniä kevään stipendiäänestyksessä, toinen enemmänkin lintsari. Koulukokemuksista on syntynyt Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun tutkimusjulkaisu Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus 2013). Tämä julkaisu on osa tutkimushanketta, jossa on tarkoitus läpivalaista suomalaisia kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioita. Tutkijoista peruskoulu osoittautuu opetustehtaaksi, jossa kohdataan yksilön, ryhmän ja instituution ristiriita.

Tutkimus esittelee kiinnostavia asioita maallikoille. Sellainen olo tulee, että vaikka on koulunsa käynyt ja työelämässäkin peruskoulua lähellä, on lukijana tavis ja maallikko, joka pääsee kurkkimaan kulissien taa. Tutkijoille koulu on kokonaisvaltainen ajan, tilan, ihmisten ja arkkitehtuurin kohtaamispaikka. Ysin jälkeen tapahtuu jakautuminen: lukio/amis-valinta näkyy yhä tapahtuvan kotitaustan mukaan.

Tutkimus käsittelee paljon ryhmädynamiikkaa. Jokaisella luokan oppilaalla on roolinsa, viiteryhmänsä ja paikkansa. Kauheinta on yksin jääminen. Tutkijat huomaavat nuorten herkkyyden ja identiteetin haavoittuvuuden. Ryhmässä mylläävät kinat, kaveriliittoumat ja kiusaaminenkin. Kiinnostavaa on myös se, miten tärkeää ryhmäläisille on luoda legendaa hirveänä luokkana. Se vahvistaa ryhmähenkeä ja on samalla erityisyyttä kohottava epiteetti. Levottomuus on murkkuluokissa tavallista, ja kännyköiden kanssa räpelletään.

apina pulpetissaKoulussa, kas, myös opitaan. Tutkimuksen perusteella tunnit täyttyvät yhä paljon opettajan puheesta ja kysymyksistä, joihin opettaja tietää vastauksen. Ei erityisen aktivoivaa, mutta ei tätä ammoista menetelmää tyrmätäkään. Tutkijoilla on aika setämäisiä kantoja: liiallinen elämyspedagogiikka on väsyttävää, eikä uusteknologia opetuksessa heitä säväytä.

Tärkeä huomio on se, miten turhauttavaa (harvoille) läksyjen tekijöille on se, että tehtävien tuntitarkistus meneekin lintsareiden ehdoilla eli ne tehdään uudelleen tunnilla. Oppimistavoitteet ovat kuitenkin vaativia. Pedagogisesti älyttömät kouluvuoden jaksot herättävät myös hämmästystä. Osaavan aineopettajasysteemin varjopuolena tutkijat pitävät sitä, että ei ole yhtä aikuista, joka seuraa yläkouluryhmää tilanteesta toiseen.

”Koulun sosiaaliset seinät on rakennettu niin, että oppiminen osoitetaan opettajille ja lähes salataan oppilastovereilta.” Miksi nuorelle on häpeä, jos hän on kiinnostunut oppimisesta ja koulunkäynnistä? Sitä sietää pohtia, vastauksia ei kirjassa suoraan ole. Uuden oppiminen vaatii usein harjoittelua ja puurtamistakin. Odottavatko koululaiset, että kaiken kuuluu olla hauskaa, läppää tai ajantappoa? Ja on myös ristiriita: koulussa toimitaan ryhmänä, mutta arvioidaan yksilöinä.

Apina pulpetissa on kirjoitettu aika irtonaisesti ja helposti lähestyttävästi. Joukossa on paljon eläviä haastattelusitaatteja. Poissa ovat viitteet ja tutkimuksellinen raskaus, sillä pyritään saavuttamaan erilaiset koulusta kiinnostuneet lukijaryhmät. Eipä unohdeta sokeria pohjalta. Tietysti kirja käsittelee myös sitä, millaisia opettajat ovat. Hyvä ope on se, joka osaa pitää kuria. Koulun kauhein luokkakin sisimmässään tahtoo, että heidät pidetään ruodussa. Hyvä opettaja tiivistyy tutkimuksessa lisäksi näin:
”Onnistuneita opettajia yhdistää etenkin se, että he osaavat puhutella oppilaissa olevaa lasta, ja toiseksi heitä yhdistää se, että he pystyvät käsittelemään sekä yksilöä että ryhmää herkästi ja luontevasti ja samaan aikaan osaavat lukea yksilöä ryhmässä ja ryhmää yksilössä.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

8 elokuun, 2013 · 7:49 pm

Kirjallisuudesta kertomisen ilo

Hilpeää, että kirjabloggaamista käsittelevä koonti ilmestyy kirjana – ja toisaalta miksei niin, sillä blogattavat tekstitkin ovat vielä nykyään enimmäkseen printtimuodossa. Kirjablogikirja Rivien välissä (Avain 2013) on ahkerien ja suosittujen kirjabloggareiden Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen tuore yhteenveto lukuharrastuksen julkitulosta sosiaalisessa mediassa.

Kirjailijoiden, kustantajien, kirjakritiikkien ja perinteisen kirjallisuusmedian kukkapenkkiin on kymmenkunnan vuoden aikana kasvanut riveistä karkaileva, kirjava, rönsyilevä blogikasvusto. Lukija kukoistaa siinä entistä näkyvämmin. Tätä ilmiötä Jalkanen ja Pudas perkaavat havainnollisella ja jäsennellyllä tavalla. Kirja tarjoaa tietoja ja kokemuksia innostavasti. Kirjan aineistona on käytetty luonnollisesti kirjablogeja sekä kyselyitä kirjablogisteille, lisäksi tietoa on kerätty kirjailijoilta ja kustannusalan työntekijöiltä.

Kohde on eläväinen: aiheeseen liittyvästä voi sanoa harvoin jotain tarkkaa. Kirjablogeja syntyy ja hiipuu, joten todellinen lukumäärä on arvoitus. Sisältö, tyyli, julkaisutiheys, kirjoitusten aiheet, laajuus ja laatu vaihtelevat laidasta laitaan. Enemmistö kirjoittajista on naisia, kirjoittajat ovat yleisemmin nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä. Ammattikirjokin on laaja, mutta monet ovat koulutettua väkeä, ja kirjallisuus liittyy noin puolella opintoihin tai ammattiin. Yksi on selvää ja yhteistä: bloggareina kirjoittajat ovat kirjallisuuden harrastajia ja lukuinnostuksen jakajia. Väline mahdollistaa keskustelun, ajatusten vaihdon ja vinkkaamisen. Monet intoutuvat myös yhteisiin tapahtumiin ja tempauksiin.

Löysin itseni tämän kirjan rivien välistä, koska yli kaksi vuotta lukuharrastukseeni on kytkeytynyt lukupäiväkirjamainen kokemuksien sanallistaminen. Parvena pörräävät ajatukset löytävät ilmaisun ja muodon, ja voin palata luetun tuottamiin tunnelmiin. Pidennän kirjakokemusteni elinkaarta. Lopetan tämän oitis, jos lukemisesta tai siitä kirjailemisesta tulee suoritus tai näytösluontoinen performanssi.

Useasti olen miettinyt, miksen kirjoita vain omiin tiedostoihini. Kerran kynnyksen ylittäneenä julkistaminen on yhä vain entistä hauskempi harrastus, kiinteä kylkiänen ja lukemisen kaveri, enkä nolostele tai kainostele, sillä näin luin, näin koin. Lukeminen on ilo tai oivallus, saan jakaa sen, se ei ole minulta pois, muilta pois – tuumailuni voi ohittaa tai osallistua siihen.

Ja miten ilahduttavaa on, kun joku kommentoi blogissa tai livenä kirjoitustani tai luettua kirjaa! Villiä ajatustenvaihtoa en ole sivuilleni saanut synnytettyä, kuitenkin tunnen olevani osana lukijayhteisöä. Ajatella, että yksinäisen nykerrysta vaativan lukuprosessin jälkeen lukemisesta saadaan yhteinen kokemus ajasta ja paikasta riippumatta.

Kirjablogikirja tekee näkyväksi tiedostamatta nappaamani kirjoittamattomat säännöt. Juonia ei pilata paljastamalla niitä muille. Blogilukijalle lorinani parhaimmillaan toimivat kirjainnostajina. Ja välillä kirjablogissa harhaudutaan muihin elämyksiin, virkistäydytään kuvin ja linkein sekä paljastutaan enemmän tai vähemmän. Kirjoitettujakin sääntöjä on: tekijänoikeuksia kunnioitetaan. Sitaatteja sallitaan, niin tässäkin Rivien välistä: ”Varmaa on, että kaikkien kirjojensa keskellä ja jokaisen rivinsä välissä kirjabloggaajat ovat kirjojen ja kirjallisuuden asialla.”

– –

Sain kirjan kustantajalta toisen kirjoittajan Katja Jalkasen avustuksella.
Innostusta lisäämään:
Katja Jalkasen blogi Lumionena
Hanna Pudaksen blogi Kirjainten virrassa
Kirjaseuranta-sivusto
Kotimaiset kirjablogit -Facebook-sivu

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , ,