27 tammikuun, 2016 · 1:01 am

Eeva Joenpelto -haaste

Kirjabloggaajat kaivelevat naftaliinista Eeva Joenpellon (1945 – 2004) tuotannon. Tänään Joenpellon kuolinpäivänä (27.1.) käynnistyy haaste: lue, bloggaa ja kommentoi Joenpellon teoksia. Postaukset julkaistaan Joenpellon syntymäpäivänä 17.6.: KOONTI ON TÄSSÄ.

Joenpelto-haaste

Eeva Joenpellon tuotannossa on valinnan varaa:
 Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
 Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
 Kaakerholman kaupunki, 1950
 Veljen varjo, 1951
 Johannes vain, 1952
 Kivi palaa, 1953
 Neito kulkee vetten päällä, 1955
 Missä lintuset laulaa, 1957
 Ralli, 1959
 Syyskesä, 1960
 Kipinöivät vuodet, 1961
 Naisten kesken, 1962
 Viisaat istuvat varjossa, 1964
 Ritari metsien pimennosta, 1966
 Halusit tai et, 1969
 Vesissä toinen silmä, 1971
 Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
 Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
 Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
 Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
 Elämän rouva, rouva Glad, 1982
 Rikas ja kunniallinen, 1984
 Jottei varjos haalistu, 1986
 Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
 Avoin, hellä ja katumaton, 1991
 Tuomari Müller, hieno mies, 1994
 Uskomattomia uhrauksia, 2000

Itse tartun todella halukkaasti esimerkiksi Lohja-sarjaan. Lähden tutkimaan, mitä muistan aiemmin lukemastani ja miten toisin luen nyt, vuosikymmenien jälkeen. Myös syksyllä ilmestynyt Helena Ruuskan  Eeva Joenpelto -elämäkerta inspirioi palaamaan tuotteliaan kirjailijan teoksiin.

Haasteeseen heittäytyjä: toimi seuraavasti

1) Ilmoittaudu tämän jutun kommenttikenttään.

2) Julkaisen oman Joenpelto-postaukseni aamulla varhain 17.6. 

– Bloggaaja: käy päivän aikana lisäämässä kommenttiin linkki omaan Joenpelto-juttuusi. 

– Muu lukija: kerro päivän aikana lukukokemuksestasi kommenttiin.

26 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 tammikuun, 2016 · 2:27 pm

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kotiinpaluu-romaanin (Otava 2016) kansikuva lupaa paljoin: 1950-lukutyylinen nuoripari halailee veden partaalla puuhun nojaten. Odotan kannen avattuani epookkista laatuproosaa, jossa henkilöiden tunnevyöryt nivoutuvat odottamattomaan juonenkuljetukseen ja makunystyröitä hellivään kerrontaan. Kaikkea tuota hyvää kohti johdattelee edellinen Sadie Jonesin proosan lukukokemus Ehkä rakkaus oli totta (Otava 2015).

Kotiinpaluu 1
Lupausten lunastus ei tapahdu Kotiinpaluu-romaanissa automaattisesti. Vaikka tarina tutustuttaa minut tehokkaasti nuoren Lewisin ahdinkoon, aste asteelta voimistuva synkkyys tuntuu raskaalta. Hoksaan, se on tyylikeino: siinä on vakuuttavasti 50-lukulaisten elokuvien melodraaman henki. Tarinan vaiheita voi ennakoida, paisutus kuuluu asiaan ja niin myös Tunne (isolla kirjaimella). 

Toteutus on tyylikäs. Näen kerrotun technicolor-värein sävytettynä, henkilöiden luoden viistoja silmäyksiä, hidasliikkeisesti tukahdutettuja tunteitaan padoten. Taustalla soi hillitty jatsi, jonka kontrabasso sykkii tummia, levottomuutta herättäviä taajuuksia kokijan vatsanpohjassa.

Kotiinpaluu huokuu tummaa tunnelmaa. Romaanin kohtauksissa viritellään toinen toistaan seuraavia katastrofeja. Niissä pysäytetään sää, miljöö ja henkilöt otoksiin, joissa tapahtumat viedään räjähdyksen partaalle, räjähdyksiin, ja asetetaan uudelleen sytytyslanka kytemään.

Julkinen häväistys sai Gilbertin avuttoman vihan valtaan, ja kotona hän sulki Lewisin huoneeseensa. Alice meni kylpyyn ja kaunistautumaan Gilbertiä varten, ja päivällisen jälkeen kaikki oli taas kohdillaan: Lewis oli mahdoton, Alice oli tehnyt parhaansa ja Gilbert antoi heille molemmille anteeksi. Alicelle hän antoi anteeksi sängyssä, kun taas Lewis ei koskaan saanut tietää anteeksiannosta. Hän söi illallista huoneessaan ja nukkui vaatteet yllään. Aamiaisella kukaan ei maininnut edellisen päivän tapahtumia.

Lewis rikkoutuu rakastavan äidin kuoleman vuoksi. Pojan tuska kääntyy sisäänpäin, muille näkyväksi se purskahtaa murrosikäisenä. Onnetonta kierrettä ruokkivat Gilbert-isän ymmärtämättömyys, Alice-äitipuolen taitamattomuus ja porvariston hillitty charmi, joka pysyy hengissä kangistuneen tapakulttuurin ulkokultaisen asenneilmapiirin varassa.

Oikeastaan romaani kertoo siitä, miten sisäoppilaitoksissa kasvanut aikuisväki on jäänyt lämpöä vaille eikä osaa sitä siten jakaa. Lisäksi sodan jälkeen oli vaikea jatkaa perhe-elämää. Etenkin miesten paluu rujoista oloista siistiin porvaripikkupiirin ei vaurioitta onnistunut. Sukupuolten roolit ja perhemalli jäykistyivät ahtaisiin asemiin. Tunteita ei saanut näyttää, ulospäin piti olla kunnollista, mutta aggressiivisuus vaikutti joko passiivisena tunnekylmyytenä tai kodin suojissa aktiivisena väkivaltana. Uhka piilotettiin ja pelon ilmapiiri peitettiin teeskentelyyn. Ahdistus siirtyi näin seuraavan sukupolveen. Siitä ovat esimerkkinä Lewis ja Carmichaelin perheen tyttäret Tamlin ja Kit.

Kotiinpaluu 2

Talvipäivän taikaa: kirja vie toiseen tunnelmaan, aikaan ja paikkaan.

Myötätunto ja toivonkipinä kaltoinkohdeltuja Lewisiä ja Kitiä kohtaan kantavat lukuprosessiani – antaudun sittenkin melodraaman virran vietäväksi. Ja viehän se! Jones osaa upottaa henkilöiden mielenliikkeisiin, mikä jouduttaa eläytymistä tapahtumiin ja toivomaan romaanin lempihahmoille parasta ja käsittämään monien ei-mieluisten tyyppien käytöksen.

Miksi The Outcast -otsikko on käännetty Kotiinpaluuksi? Onhan se sisältöön sopiva ja hienovarainen, mutta alkuperäinen antaa raamit sille, mistä on kysymys. On myös kysymys siitä, että lasin ja peilin voi rikkoa itsensä ja maailman väliltä ja nähdä eteenpäin. Ja siten hylkiökin voi nähdä hyväksyvän katseen, edes yhden. Ja kuulla:

”Minä ymmärrän sinua. Uskot olevasi synkkä, ja sinun ympärilläsi on kauheasti kaikkea synkkää, mutta kun minä katson sinua… Sinä kiillät. Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.”

– – –
Sadie Jones
Kotiinpaluu
The Outcast
Suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2016
romaani
355 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Leena Lumi, Pieni kirjasto ja Sivutiellä.

 

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 tammikuun, 2016 · 7:31 am

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Empimättä myönnän skeptisyyteni, kun luen Fausto Brizzin roomaanin 100 onnen päivää (Gummerus 2015) markkinointitekstiä. Houkuttimina ovat mainesanat ”koskettava nyyhkytarina”.

Sitten tapahtuu jotain. Kansitekstikin kysyy: ”Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä?” Ajatus oikeasti alkaa vaivata minua.  Torjun peruuttamattoman kysymyksen, ajattelen vain jatkavani vanhaan malliin kummoisia miettimättä (vaikka tiedän toisin). Päädyn tunteensiirtoon. Haluan tietää, miten kuolettavaan syöpään sairastunut Lucio käyttää viimeiset 100 päiväänsä.

Ja kuitenkin minulla on minulle rakkaat vaimo ja kaksi lasta, mahtavia ystäviä, vesipallojoukkue, joka uhraisi henkensä minun puolestani, olen tehnyt virheitä ja tulen tekemään niitä lisää, mutta minäkin olen ollut mukana juhlissa. Minäkin olin täällä. Ehkä vähän sivussa, en minään juhlittuna sankarina, mutta kuitenkin. Ainoa harmin aihe on se, että minun piti kuulla kuolevani alkaakseni elää.

Romaanin lukunumerointi on käännetty päälaelleen, lähtölaskentatyyliin. Se sopii Lucion tarinaan, hilpeyshakuiseen kerrontan ja avautuvaan elämänymmärrykseen. Vähitellen alkaa kuristaa kurkkua: luopumisen ja kesken jääneen elämän suru siirtyy minuun. Ai miten sentimentaalisuuden liukkaalla pinnalla luistellaan! Onneksi mukana on myös arkisuutta ja ehdottomuutta. Romanttisen komediatyylin tietoinen huumori vilkuttaa kirkasta valoa, vaikka vääjäämätöntä pimeää kohti edetään.

Tärkeintä on, että kohtaamme kuoleman elävinä.

Perimmäisistä kysymyksistä kerrotaan kepeästi, pintaliitävällä pehmoironisella otteella. Elämänarvojen muuttumista romaani silti kuvaa, ja kuin ihmeen kaupalla imelyys tuntuu sopivalta. Kehittyvä ymmärrys ja lämpö välittyvät, tavanomaisia päiviä ei unohdeta, ja erinäisten törttöilyiden seuraukset tuntuvat. Loppukypsyttelyyn sulan. (Todettakoon kuitenkin, että viimeinen luku ”Myöhemmin” on valitettavan turha.)

100 onnen päivää vaikuttaa tosiaan mahdollisuudelta tuntea eläneensä ennen kuolemaa. Oikeassa elämässä taasen – hui – tämä elämähän voi päättyä hetkenä minä hyvänsä.

100 onnen päivää

– – –
Fausto Brizzi
100 onnen päivä
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2015, ilmestyy 1/2016
412 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muita lukijoita mm. Lilli ja Umami.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 tammikuun, 2016 · 3:57 pm

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson kuorii ajan, ihmisen ja elämän kerroksia romaanissa Hävityksen jumala (S&S 2016). Olen  ihastunut  Atkinsonin Brodie-dekkarisarjaan (etenkin itse Brodieen).  Elämä elämältä (2014) tärisytti tasapainoani pari vuotta sitten, ja tämä rinnakkaisteos tekee sen taas. Aluksi kohtuuttoman kovat odotukset jarruttivat heittäytymistä, mutta loppua kohti ei enää mikään estänyt. Hävityksen jumala on monihaarainen romaani rakkaudesta, kuolemasta ja sodasta.

Hävityksen jumala 1

Sukupolvet

Elämä elämältä -romaanin perheen parissa jatketaan; nyt Ursulan sijasta päähenkilönä on Toddien kuopus, joka toisen maailmansodan aikana toimii hävittäjälentäjänä. Teddy on Ursulan veli, sittemmin Nancyn mies, Violan isä sekä Bertien ja Sunnyn isoisä. Hän lupaa yrittää olla aina ystävällinen, jos vain sodasta selviää. ”Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Teddy on romaanin kokoava lämpökeskus, ja hänen elämänkaarensa lähes satavuotiaaksi on kaiken kehys.

Atkinsonin tyyliin ei kuulu tyhjentävä henkilökuvaus vaan sirpaleina levittyvä hajaannus. Kolmannen persoonan kerronta valitsee jonkun henkilön, jota seurata ja jonka ajatuksiin ja tunteisiin voi tunkeutua – ja siirtyä toisiin. Tästä huolimatta ja johtuen henkilöistä haluan tietää lisää. Romaanikerronnan elämänkahmaisutaitoa todistavat useat kohdat, joissa noin yhdessä sivussa syntyy täysi kuva yhtäkkiä siihen putkahtaneeseen hahmoon. Täyteys on huokoista ja viitteellistä.

Henkilön rooli voi olla vain sarkastisen tölväisijän Sylvie-äidin ja Bertie-tytön tyyliin tai kontrasti, kuten Violan dickensiläinen appivanhempikauhuperhe on vertailukohta Teddyn vaatimattomalle huolehtivaisuudelle. Viola-tyttären karikatyyrinen itsekeskeisyys on muistutus siitä, että jokaista määrittää kasvuympäristö mutta myös määräysvalta omaan käytökseensä. Runsaan henkilögallerian merkityksellisyydestä voisi jatkaa loputtomiin.

Ihmisen elämänkulkuun liittyvistä aihelmista monet menevät ihon alle. Esimerkiksi Alzheimerin taudin olemus ja omaisen olo ovat karuudessaan suojukset irrottavia.

Sota meissä

Hävityksen jumala alkaa sykähdyttävällä kuvalla luonnosta ja leivosista, ja vastaavista kauneuskokemuksista saa nauttia pitkin romaanimatkaa. Romaania väkevöittää ajatus kauneuden ja kaiken katoavaisuudesta. Mikä sen tuimemmin osoittaisi kuin sota, jolloin antiikin veistosta muistuttava kaunotar voi hetkessä revetä kappaleiksi tai pommi tuhota taideaarteita pursuavan talon?

Linnut ja lentäminen liihottavat toistuvasti symboleina, mutta ne ovat myös tarkasti kuvattua sotatodellisuutta. Lennostotoiminta, pommittajan riskit ja taisteluiden ristiriitaisuus näyttäytyvät Teddyn kautta ja kotirintamakokemukset muiden henkilöiden avulla. Sattumanvaraisuus ja hetkellisyys korostuvat.

Oli käynyt ilmi, että koko sivilisaatio oli rakennettu juoksuhiekan ja mielikuvituksen varaan.

Hävityksen jumala todistaa, ettei sota pääty rauhanjulistuksiin. Se jatkuu elettynä elämänä sodan kokeneissa ja heistä se siirtyy seuraavaan polveen. Se jättää jälkeensä miljoonien uhrien elämättömiä elämiä, joista olisi syntynyt arvokkaita tarinoita. Romaanin pasifismi puhuttelee.

Sota oli ammottava railo, eikä heillä ollut enää pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet.

Hävityksen jumala 2

”Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita vaan uhreja, jotka kannettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, muuri murtuisi jossain vaiheessa.”

Hölskyvä aika

Elämä elämältä leikittelee mahdollisilla maailmoilla. Hävityksen jumala on samoilla jäljillä mutta eri kerrontakeinoin. Yhdessä tekstikappaleessa voidaan visiteerata monessa ajassa. Kerronta tapahtuu tilassa, jossa aika hölskyy. En tunne Stephen Hawkingsin säieteoriaa (johon romaanissa kerran viitataan), mutta tiedän, että siinä neljäs ulottuvuus on aika. Aika-avaruusteorioissa eri paikoissa tapahtumien aikajärjestys ei ole yksiselitteinen. Teorioinnista kokemukseen: Atkinsonin romaanissa ajan säikeet kietoutuvat toisiinsa moniselitteisesti yhdistellen olevaa, mennyttä ja tulevaa.

Elastinen tapa suhata tilanteesta, näkökulmasta ja ajasta toiseen on ehtaa Atkinsonia, joka kieputtaa tarinaa miten tahtoo. Toisto kerronnan keinona ei yleensä vetoa minuun, nyt se ei häiritse, esimerkiksi yksi timanttisormus kimmeltää proustilaistyylisenä symboliherkkuna. Kaiken kielen koreuden ja komeuden kääntää Kaisa Kattelus nautittavaksi suomeksi.

Rakenne ja kerronta valloittavat minut piiritystaktiikalla, vähittäin ihastuttaen. Teksti vaikuttaa omaan aikaani. Olen pakotettu lukiessani viivyttelemään, hetkittäin kiihdyttämään, pääasiassa hidastumaan.

Fiktion valta

Kirjallisuus parhaimmillaan on tätä: se vie uskomaan keksittyyn, ja vaikka uskoa tietoisesti horjutetaan, fiktion voima vain vahvistuu. Tunteet liikahtavat, odotukset muuttavat muotoaan ja ajatukset auraavat entisistä poikkeavia uria. Uppoudun, liikutun, pakahdun. Atkinson kirjoittaa syyn siihen romaanin lopun avartavissa ”Kirjailijan saatesanoissa”:

Tällainen jääräpäinen fiktiivisyys vaatii sitä, että on sydämestään paneutunut kirjoittamaansa, sillä muuten kirjoittaminen muuttuu kaksiulotteiseksi tilaksi ja teksti lakkaa olemasta oman itsen ja maailma kohtaamispaikka.

Romaanin Teddy ja Nancy yhdessä keskustelussa toivovat, ettei kaikkea pitäisi eikä voi pukea sanoiksi. Hävityksen jumala on lukukokemuksena niin voimakas, että ensin en löytänyt keinoja kielellistää sitä (ja sitten liiankin kanssa). Mielessä möyryää kiitollisuus kohdata Atkinsonin teksti ja lukea se omaksi.

– – –
Kate Atkinson
Hävityksen jumala
A God in Ruins
Suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2016
romaani
492 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita: Lumiomena, Lukutoukka, P.S. Rakastan kirjoja, Taikakirjaimet ja Ullan luetut kirjat.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 tammikuun, 2016 · 7:39 am

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Luettelenpa asiat, jotka nyt vain täytyy hyväksyä:
1. Lisbeth Salander on sarjakuvien ja tarujen supersankariperillinen, ainakin Pepin, Robin Hoodin ja Waspin (?) ihmetyttöristeytymä. Kipeän hyvä ollakseen totta. Ai niin, onkin fiktiota.
2. Mikael Blomkvist on jumaloitu journalisti. Tällaisia pitkän kaavan printtimedian julkkissenttaajia siis voi olla. Fiktiossa.
3. Nerot ovat vähintään sosiaalisesti rajoittuneita, parhaimmillaan autistisia savantteja.
4. Alkulukujen moninaisuus yhdistyy tekoälytutkimusrikollisuuteen ja Amerikka-Venäjä-vehkeilyyn Helsingin kautta Tukholma polttopisteenä. Ei se mitään, vaikkei tästä paljon ymmärrä.
5. Rahastustarkoituksessa tuotettu suosikkisarjan jatkoteos voi silti olla viihdyttävää jännityskirjallisuutta.
Se mikä ei tapa

David Lagercrantz kaikista epäilyistäni huolimatta selviytyy melkein mahdottomasta tehtävästä. Se mikä ei tapa (WSOY 2015) sointuu Stieg Larssonin menestystrilogian sävyihin. Olen aika ällistynyt siitä, miten tutut henkilöt jatkavat elämäänsä tunnistettavalla kuvaustyylillä.

Juoni kulkee ansoja virittäen. Henkilöitä on turhan paljon, vaan aika hyvin heidät saadaan punottua tapahtumakäänteisiin. On toki joukossa ennalta-arvattavaa ja varmuus siitä, että supersankarit selviävät. Joukossa on hämmentävän runsaasti matemaattistietoteknistä luentomateriaalia tällaiselle lyhyen oppimäärän rimaahipoenselviytyjälle.

Tärkeintä on että me ymmärrämme että elämä on vakavaa ja rikasta. Meidän tulee sekä arvostaa sitä että pyrkiä parantamaan maailmaa.

Ohhoh! Näin ylevästi kaiken hakkerointi- ja takaa-ajomelskeen keskellä siteeraa rabbiaan romaanin kiinnostavin henkilö, rikostutkija Bublanski, joka etsii elämään tarkoitusta sekä ratkaisua murhaan, katoamiseen ja hakkereiden tietovuotoihin. Häneen keskittyvät keskeisimmät syvävirtaukset. Dekkarin ydintä on tietoteknistymisestä haurastuneen maailman muutostuska, jota meidän kaikkien puolesta Bublanski potee.

”Me elämme sairaassa maailmassa, Mikael.”
”Niinkö?”
”Maailmassa, jossa vainoharhainen on terve.”

Mikael on vetämättömässä kunnossa, Lisbeth sen sijaan kuin nälkäinen näätä. Sananen vielä Lisbethistä. Onhan hän uskomaton luomus. Voin vain toistaa itseäni ja tähdentää, että tyypin suhteen on luovuttava uskottavuusodotuksista: tuloksena voittamaton äärimmäisyys. Olkoon hän kaikkien epäinhimillisyyksiä kokeineiden selviytymisuskoa kannatteleva superhahmo. Sarja jatkukoon – hyvän ja pahan taistelu jää merkittävästi kesken.

– – –
David Lagercrantz
Se mikä ei tapa
Suomentanut Outi Menna
WSOY 2015
Jatkoa Steig Larssonin Millenium-sarjalle
544 sivua.
Sain bloggaajakaverilta.
Muualla muun muassa:
Kulttuuri kukoistaa pitää kirjaa vauhdikkaana ja tasokkaana vaikka henkilöitä aiempaa laimeampina.
Kirsin kirjanurkkaa ärsyyntyi mutta halusi kuulla kaiken nyt ja vielä lisää tulevaisuudessa.
Kirsin Book Club olisi halunnut tykätä enemmän.
Lillin kirjataivas koki odotuksensa täyttyneen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

13 tammikuun, 2016 · 10:00 am

Blogistania 2015

Taas on aika riipivän pisteytyksen: kirjabloggaajien vuoden 2015 PARHAAT-äänestys. On niin monta erilaista hyvää lukukokemusta, joten niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen tuottaa puistatuksia. Osallistun silti, jopa joka kategoriaan.
Blogistaniat

 

Blogistania Finlandia
blogistanian_2015_finlandia

3 pistettä
Laura Lindsted: Oneiron (Teos 2015)

On, ei, on: Oneiron. Pari sekuntia kuoleman välitilassa luo seitsemälle naiselle elämän ja minulle merkillisen kokemuksen. Siihen on kuulunut ihastusta, kauhistusta, uuvutusta ja herätyksiä. Olen kokenut olevani osa jotain ainutlaatuista. Kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla Oneironin kaltainen löytöretki kielen ja kerronnan keinoin jonnekin kerrassaan ennen kokemattomaan.

2 pistettä – vai saako jakaa kahdelle 3 pistettä, jos ei jaa jämäpointsia muille?
Petri Tamminen: Meriromaani (Otava 2015)

Tämän vuoden suosikkikirjani ovat ääripäitä. Oneiron liukuu laveasti henkilöstä, tarinasta ja tyylistä toiseen. Petri Tammisen Meriromaani on keskittynyt, karsittu ja hiottu yhden elämän ajaton kuvaus – ja samalla luita ja ytimiä laajentava elämäntuntotarina. Luin sen henkeä pidätellen, hymähdellen, hymistellen ja liikuttuen. Silmäilin sen heti perään keräten kiteytymiä, joita kieleen saadaan sidottua silloin, kun kirjailija osaa napauttaa vähään kertakaikkisen paljon. Ja olen sen lukenut vielä uudelleenkin sana sanalta yhä uusia löytöjä tehden. Meriromaanissa kielenkäytön ohella ihastuttavat juoni, henkilökuvaus, tarina ja niistä irtoava näkemys elämästä.

Jämäpistettä en siis anna. Sen olisivat ansainneet ainakin Anneli Kannon Pyöveli, Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Ainakin.

Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.

 

Blogistania Globalia
blogistania_globalia

 

3 pistettä
John Williams: Stoner (Bazar 2015)

On sitten syynä kirjan keräämä kohu ja kehut vai puhdas kokemus, mutta konstailematon elämäntarina tuntuu puhtaalta ja puhdistavalta kaunokirjallisuudelta. Stonerissa ei kikkailla, siinä vain kuvataan mahdollinen ihmiselo epäonnisine valintoineen, masentavine konflikteineen ja hetkittäisinä hyvänolontunteineen – ja nämä kaikenkattavan elämänarvoisesti.

2 pistettä
Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

Ajattelin kyllästyneeni natsikorttiin, jota kaunokirjallisuudessa usein vilautellaan. Sopimus tuo aihepiiriin saksalaisen kotirintaman ja kolmannen valtakunnan rakentajien arjen olosuhteet, joskin riutuvaa rintamaakin kuvataan karusti. Lisäksi Sopimus käsittelee perhesuhteita kylmänkuumalla liekillä. Kerrontaote tepsii minuun ja tarjoaa aiheeseen tuoreutta.

1 piste
Herman Koch: Naapuri (Siltala 2015)

Naapurissa on tavallaan kaikki nykykirjallisuuden ”viat” eli eri näkökulmia, aikatasoilla sahailu ja dekkarimaisuus. Niistä ja taitavasta henkilöiden tavoittamisesta syntyy nappaavaa proosaa, joka jää kaivertamaan. Naapuriin upottuu monia teemoja valinnoista ja vastuusta, sattumastakin.

Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

 

Blogistania Tieto
blogistanian_2015_tieto

3 pistettä
Bea Uusma: Naparetki (Like 3015)

Naparetki kertoo epäonnisen kuumailmaretkueen kuolemansyyn kartoituksesta. Jos ei aihe kuulosta kummoiselta, toteutus on kahmaiseva. Kerronta kaappaa mukaansa, sillä Uusma upottaa itsensä täysillä selvitystyöhön ja lukijan sitä seuraamaan. Aihe jättää nälän tietää Andréen retkueesta lisää. Tietokirjaan tunkeutuvat tunteet, ja Naparetken kokonaisesteettinen elämys lisää tehoa.

2 pistettä
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

Jos haluat harjoitella selkeän ja vastaanottajaa huomioivaa tekstiä, kokeile selkokirjoittamista. Jos opit kirjoittamaan hyvää selkotekstiä, sinulta sujuu entistä paremmin myös yleiskielinen kirjoittaminen. Näin uskon. Kirjoittajakehitykseen on nyt entistä ehommat mahdollisuudet, sillä hyvien selkokirjoittamisen yleisohjeiden lisäksi muutamaan tekstilajiin tarjotaan havainnolliset neuvot kirjassa Selkokirjoittajan tekstilajit. Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja konkreettisesti.

1 piste
Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet… (Otava 2015)

…vaikka mitä ja voit olla vaikka mitä. Voimaballadi kaikelle tyttöydelle iästä ja sukupuolesta riippumatta, vaikka kohderyhmänä onkin nuoret neidot – sitä on monipuolinen ja reipas asenneasiateos. Erityisesti minua viehättää se, että kirja välittää aktiivista ja yritteliästä meininkiä olematta ruusunpunainen söpöstely. Sävykkäälle  kasvatuskirjalle piste!

Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.

 

Blogistania Kuopus
blogistanian_2015_kuopus

 

3 pistettä
Panttivanki ja muita kertomuksia (OPH 2015)

Uskokaa jo, että iso osa teineistä ei halua tarttua kirjaan, koska se on vanhanaikainen, väsyttävä ja tylsä kapine. Siinä silmäily tai sipaisu sivulta toiselta ei onnistu. Siksi tarvitaan lyhyitä, helppoja kertomuksia, silti kiinnostavia ja kirjallisesti innostavia. Siksi tarvitaan selkokielinen Panttivanki ja muita kertomuksia. Kirjan selkokielisyyttä ei mainosteta, mutta nykykirjailijoiden tekstit on vaivattomaksi selkoistanut taitava Ari Sainio. Sekin on merkittävää, että melko uusista ja suosittujen kirjailijoiden teksteistä koostetaan kokoelma, joka sopii kaikille ja monenlaisille nuorille lukijoille. Kiitos valikoimatyön toimittajalle, Päivi Heikkilä-Halttuselle!

2 pistettä
Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni : Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015)

Lapsille pitää lukea, kaikenikäisille taaperoista teineille. Maami mustikka on yhdistelmä Eppu Nuotion alkuperäissatuja, visualistin oivaltavaa retrokuvitusta ja varhaiskasvatusammattilaisen sepitämiä, sanataideopetukseen sopivia hauskoja leikkejä ja tehtäviä. Kirjasta poikii näin monipuolinen kielitietoisuutta ja mielikuvitusta ruokkiva kokonaisuus. Lapsille pitää siis lukea: lisää tietoja ja vinkkejä on Päivi Heikkilä-Halttusen mainiossa Lue lapselle! -kirjassa.

1 piste
Nadja Sumanen: Rambo (Otava 2015)

Tässä on kaikki katastrofin ainekset: erityislapsi, mielisairaus, kuralla olevat perhesuhteet, avioero, menneisyyden kasvatusvirheet. Kaikki tuo kuorma painaa, mutta niin vain painetaan eteenpäin ja eletään päivä kerrallaan melko valoisissa kesätunnelmissa. Ja se kerrotaan luistavasti. Eikä jahnata hikisessä teiniseksissä, sen hinkuamisessa tai kiusaamiskuvioissa. Rambo miellyttää tällaista mummeli-ikää lähentyvää, toivottavasti murkkujakin.

Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

13 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

12 tammikuun, 2016 · 7:17 am

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carverin tyyliä on kutsuttu likaiseksi realismiksi. Siitä esimerkillinen näyte on novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015). Samanniminen novellivalikoima on ilmestynyt suomeksi jo 1986, mutta syksyllä 2015 julkaistu Seppo Lahtisen suomennos on käännös alkuperäisestä vuoden 1981 novellikokoelmasta.

Olen aiemmin lukenut Carverin Oikopolkuja ja nähnyt siitä Altmanin filmiversion. Kumpikin vaikutti tunnelmallaan, ja sama vetoaa tässä kokoelmassa. Novelleihin vaipuu kuin epämääräisen seepianväriseen painajaiseen: tässä olen, enkä muuta voi, mutta mitä tapahtuu? Ei välttämättä mitään, mutta varuillaan minun pitää olla.carver

Novelleja on yhteensä 17. Ne ovat lyhyehköjä tilannekuvia. On tapahtunut jotain sitä ennen, ja varmasti tapahtuu sen jälkeen. Olen mukana ihmistenvälisessä kohtaamisessa, jonkinlaisessa konfliktissa tai jännitetilanteessa. Mukana on täytepuhetta, jonka takana on muuta, monesti räjähtämätön tunneruuti. Synkänpuoleisesti elämää esitellään vaan ei tylsästi.

Selittelylle ei anneta tilaa, ja se, mitä on, ilmaistaan napakoin virkkein. Carver vie arkihetkiin usein dialogin keinoin. Siinä sitten sivusta seuraan, mitä on meneillään, ja arvailen vihjeiden varassa. Tehokkain Carver on novellien päätöksissä: lopputuloksena on usein avoin yllätys.

Niminovelli on kerrassaan kiehtova. Siinä on paljon puhetta, humaltuvaa ja tilaa vievää paasausta, kiristyvää jännitettä sekä rivienväleistä tihkuvia tietoja. Ja kun rakkaudesta puhutaan, puhutaan kaikesta muusta(kin).

” – -. Kaikesta tästä, kaikesta tästä rakkaudesta josta me nyt puhumme jäisi jäljelle pelkkä muisto. Ehkei edes sitä. Olenko hakoteillä? Puhunko pelkkää hölynpölyä? Sanokaa toki jos olette sitä mieltä. Tahdon tietää. Myönnän etten tiedä mistään mitään ja myönnän sen auliisti.”

Kokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta kirpaisee. Carver ei hio särmiä, hän antaa niiden viillellä.

– – –
Raymond Carver
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Suomentanut Seppo Lahtinen
Sammakko 2015
novelleja
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Maailman kirjat mutustelee monipuolisesti uutta Carver-suomennosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

9 tammikuun, 2016 · 6:31 am

Helena Ruuska: Eeva Joenpelto

Elämän kirjailija – oivallinen alaotsikko Eeva Joenpelto -elämäkerralle (WSOY 2015)! Tahtooko kirjoittaja Helena Ruuska upottaa siihen monimerkityksellisyyttä samoin kuin Joenpelto romaaninimiin? Ensinnäkin Joenpelto esitellään ihmisten elämän psykologisena kuvaajana, toisekseen Joenpelto venytteli omissa jutuissaan totuutta eli kirjaili elämään omasta päästä kuvioita niin sanoakseni mielin määrin. Ja viittaahan se yhteen Joenpellon romaanin nimeen, Elämän rouva, rouva Glad.
Eeva Joenpelto
Joenpelto halusi olla sekä rouva että kirjailija. Rouvuus koki kolauksen, mutta sen jälkeen kirjailijuus kukoisti. Ruuska ripottelee Joenpellosta privaattitietoja ja kytkee niitä tuotantoon. Teosanalyyseja ei parane tältä kirjalta odottaa, vaikka tuotannosta hyvin kerrotaankin, sillä tavoitteena on tavoittaa Eeva. Sen verran ylväs hahmo hän on ollut, että heti nolottaa mainita hänet vain etunimeltä.

Komeus ja kopeus tulevat teoksessa liki, Joenpellon persoona ei. Se olikin hänen ydintään: varauksellisuus ja etäisyys. Tunteet piti peittää, paitsi kiukku. Ulkopuolisille ei aikanaan traagiset perhetapahtumat näyttäytyneet, nyt ne levittäytyvät lukijan nähtäväksi. Pitkä ja katkennut avioliitto jää kuitenkin kutkuttavan arvoituksellisena, samoin Joenpellon muu suhde-elämä.

Kirja ilmestyi sopivasti Joenpellon 100-vuotissyntymävuotena. Muuten ei paljon ole ollut melskettä aikanaan suositun kirjailijan tuotannosta. Missä ovat juhlapainokset Lohja-sarjasta tai uusintaesitys siitä tehdystä tv-sarjasta? Tämä elämäkerta muistuttaa, että Joenpelto oli myyvä ja luettu kirjailija. Se myös kertoo lähivuosikymmenten kirjallisesta kentästä kohdettaan enemmän. Ruuska on selvitellyt ansiokkaasti valtavaa aineistoa. Jotain toisteisuutta olisin karsinut, mutta sujuvaa teksti on, ja mukavasti kohteen oma ääni kuultaa rivien välistä.

Joenpelto oli arvonsa tunteva ja selvästi kilpailuhenkinen. Monesti häntä verrataan lähihistorian kuvaajana Väinö Linnaan. Antaa kirjailijan itse vastata siihen:

”En itsekään pidä siitä, että minua toistuvasti verrataan Väinö Linnaan. En ole hänen veroinen, en parempi jos en paljon huonompikaan. Olen aivan erilainen, koko kirjoittamiseni perustuu ihmiskuvaukseen eikä laajoihin eeppisiin kaariin.”

Luin lukioaikana useita Joenpellon kirjoja pakollisen kirjallisuustutkielman vuoksi. Valitettavasti tutkielma on hävinnyt, muisto ei. Paniikissa etsin lainaksi juuri ilmestynyttä viimeistä osaa Lohja-sarjasta, ilman sitä ei tutkielmasta olisi mihinkään. Lempiaineeni historian (oli myös Joenpellon lempiaine) lehtori lainasi oman kappaleensa Eteisiin ja kynnyksille -romaanista vannottaen haluavansa lukea sepustukseni. Jo olin otettu. Yksi nuoruuteni talviloma meni Joenpelto-tulkintoja naputellen vanhanaikaisella kirjoituskoneella.

Elämäkerran innoittamana palaan nyt Joenpellon kirjoihin. Vetää kaikista ovista on jo iPadiini ladattuna. Miltä mahtaa maistua Lohja-sarja vuosikymmenten jälkeen? Voinkin lukea hitaasti, sillä käynnistän kirjabloggaajien Joenpelto-haasteen 27.1. ja postaukset paljastuvat vasta Joenpellon syntymäpäivänä 17.6. Tule mukaan!
Joenpelto-haaste
– – –
Helena Ruuska
Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija
WSOY 2015
elämäkerta
498 sivua.
Ostin itselleni joululahjaksi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

6 tammikuun, 2016 · 6:02 pm

Jari Järvelä: Romeo ja Julia

Romeo on 17-vuotias Vantte, Julia on 13-vuotias Julia. Kouvolan kulmilta romanssi alkaa, ja rakastavaisten pako päättyy hyiseen huvipuistoon. Jari Järvelän modernisoiman Romeon ja Julian (Tammi 2007) päähenkilöt ovat esikuviensa ikäisiä, ja tuttua on myös se, että teiniromanssi on epäsopiva. Nyt ei ole kyse sukuvihasta, vain siitä, että lempiväiset ovat liian nuoria. Järvelä lisää juoneen ennen kokemattomia: tulee mieleen eräs tien päällä irrotteleva tappaja-Valjakkala Shakespearen sijaan.
Romeo ja Julia_Järvelä
Shakespearen Romeo on tunnekuohujaan hallitsematon teini, joka pari kertaa tirvaisee pistoaseella. Vantte tappaa monesti, eri konstein, aika harkiten ja jälkiään korkeajännitteisen ruokottomasti peittäen. Jään pitkäksi aikaa mietteisiini romaanin loppusanojen jälkeen: ”Me vaan rakastettiin toisiamme.” Ja olihan heti kärkeen omistus ”nuorelle rakkaudelle”.

Mitä on nuori rakkaus? Se on äkkinäistä, ehdotonta, näköalatonta, ryöpsähtelevää, hillitöntä. Siinä on ujoutta, kokeilua, todistelua ja näyttämistä. Siinä ollaan hauraita ja puolustusasemissa. Luovun selvittämästä, miksi Vantte niksahtaa. Seuraan kauhun vallassa. Julia on aivan vietävissä. Tapahtuu pahoja. Rakkaus ja nuorten mielenliikkeet välittyvät lähinnä tekoina tai vyöryvänä höpinänä, jonka epätoivoinen lapsekkuus lisääntyy tapahtumien kärjistyessä.

Tarinan jutustelee Vantte. Etenkin romaanin käynnistys on juipin sanailun säihkettä, ja hienosti kieli mukautuu mielen ja tekojen mutkistuessa. Vanten sanomisen tapa on assosiatiivista, se hyppää mielleyhtymästä toiseen ja kuljettaa vallan varmasti. Shakespearelaisia sulosointuja ei luettavaksi loruilla, jonkin verran virtaa joukkoon valo-pimeys/päivä-yö -tekstiä esikuvan lailla. Mutta pistämättömästi Vantella on siis sana hallussa – muuten hän pistää sillä, mikä käteen osuu.

Kuuntelen radiosta kun meistä puhutaan, joka toinen lause kompastuu naamalleen teknopoppiin, radio Novosibirskin laulaja kimittää taustalla huokailee itseltään mursunnahkasukkahousut pois. Saan huokausten seasta selvää, olen aseistettu ja vaarallinen.

Juttu jää loppupuolella junnaamaan, toisaalta tragedian suhteettomuus on suhteessa nuoruuden suhteellisuudentajuttomuuteen. Tekstitaidosta teos todistaa.
Romeo ja Julia_J&S
– – –
Jari Järvelä
Romeo ja Julia
Tammi 2007
romaani
182 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

5 tammikuun, 2016 · 5:01 am

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Jännärivuosi 2016 on hienoa aloittaa tällaisella kirjalla, joka yllättää ja muuttuu. Renée Knightin trilleri Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, ilm. 5.1.2016) on ilmeisesti innostanut jo ympäri englanninkielistä maailmaa ja se on kääntymässä usealle kielelle.

Priimatrillerissä psykologista korkkiruuvia kierretään, ja väännössä irtoavat purut murenevat vanhaan espanjalaisviiniin, jota voisi luonnehtia adjektiiveilla nahkainen ja kitkerä. Pahoittelen tällaista koristelua, joten sanon suoraan: Knightin esikoiskirjassa on tehokas juonenkuljetus nyky-Englannissa ja parinkymmenen vuoden takaisessa Espanjassa.

Catherine jatkaa matkaa alas, ja kirjan katkelmat välähtelevät hänen päässään. Osa Brigstogen kuvauksista piti paikkansa. Mistä tieto on peräisin? Ja sitten hän kuulee menneisyydestä kaikuvan äänen: räps, räps, räps.

Catherine tunnistaa itsensä hänelle lähetetyn romaanin henkilöstä, ja käy ilmi, että romaani on varta vasten tehty herättämään hänen syyllisyytensä. Se, mitä on tapahtunut, on tuhonnut ainakin yhden pariskunnan. Se, mikä on nyt kirjoitettu, muuttaa peruuttamattomasti Catherinen, hänen miehensä ja aikuisen poikansa elämän. Mikään ei ollutkaan sellaista kuin oli näyttänyt olevan, ja uhat vaihtuvat toisiin. Onnistuneinta trillerissä on tapahtumien vähittäinen paljastuminen sekä asiantilojen ja henkilöiden muutos. Siinä sivussa muokkautuu lukijan suhtautuminen kuvattuihin henkilöihin.Kenenkään ei pitänyt tietää

Kenenkään ei pitänyt tietää etenee näkökulmia vaihdellen, mikä ei ole uusinta uutta, eikä sekään, että kerrontaan on upotettu romaanisepitettä ja mennyttä aikaa. Nämä keinot sopivat tähän tarinaan mainiosti lisäämään hinkua tietää asioiden todellinen laita. Vaikka loppupuolella on jännityslopahdusta, muuttavat viime sivut käänteentekevästi jälkimakua.

Kuten monesti, nytkin perhesuhteet ovat tärkeitä. Voi pojat ja poikien äidit! Kipeitä kehityskulkuja kuvataan uskottavasti ja mielestäni jopa erilaisesta kulmasta kuin tavallisesti. Tästäkin kirjasta varmasti tehdään tiheätunnelmainen leffa tai sarja, ja kyllä kirjan kimmoisa kerronta ja nopeat leikkaukset sopivatkin sekä jännäritekstiin että draamaan.

– – –
Renée Knight
Kenenkään ei pitänyt tietää
Disclainer
Suomentanut Arto Schroderus
Otava 2015, ilmestyy 5.1.2016
trilleri
318 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 tammikuun, 2016 · 7:04 am

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Haluatko lukea arvaamatonta tarinankuljetusta, jossa nuoren tytön silmin pyritään pääsemään kärryille ihmisten toiminnasta? Suosittelen Ida Simonsin romaania Tyhmä neitsyt. Se on vuodelta 1959 ja juuri suomennettu (Gummerus 2015).

Romaania markkinoidaan ”Hollannin Stonerina”, sillä Ida Simons on vastikään löydetty uudelleen. Häntä mainostetaan myös ”Antwerpenin Jane Austenina”. Se osuu, sillä Simons tarkkailee terävänpirulllisesti ihmisten käytöstä silmän pilkettä unohtamatta.
Tyhmä neitsyt

Kannen vangitseva kuva on Shiori Matsumoton hitusen magrittetyyppisen surrealistisesta maalauksesta, ja se sopii mainiosti romaanin sisältöön: kummassakin on selkeyttä ja tarkkuutta, silti tunnelma kummallistaa kaiken. Maalaus myötäilee Tyhmä neitsyt -romaanin keskeisteemaa:

Milin mukaan jokaiset ihmiskasvot kätkivät sisäänsä salatun tarinan, mutta vain viisaat silmät osasivat lukea sen oikein.

Romaani on saanut nimensä Raamatun kertomuksesta, jossa viisaat neitsyet osaavat varautua vaikeuksiin ja selvitä niistä, tyhmät eivät. Päähenkilö joutuu karusti kokemaan tyhmien joukkoon joutumisen. Voi miten kokematonta hupsutetaan aikuisten pelissä, jonka sääntöjen tulkintaan tarvittaisiin kokemuksen hiljaista tietoa!

Romaanin minäkertoja on Gittel, jonka äänessä välillä värähtää jälkiviisas aikuinen, mutta pääasiassa kertoja on 8-13-vuotias juutalaistyttö 1920-30-luvun taitteen Hollannissa. Laaja suku ja tuttavapiiri ovat romaanin oleellisin ympäristö. Juoneen kuuluvat jatkuva matkailu äidin suvun hoteisiin ja Gittelin yksityinen ystävystyminen Mardellin perheeseen. Minua ja kirjan henkilöitä hämmästyttää kolmikymppisen neiti Mardellin kiihkeä ystävyys pikku-Gitteliin, vaan selviäähän syy siihen.

Lämpenen hissukseen Tyhmän neitsyen tarinaan ja sitten hyrisen sen tahdissa, hytisenkin. Ikään kuin kasvan ja kehityn Gittelin kanssa havaitsemaan ympäristön ihmissuhdekuhinaa. Hämmästelen aikuisten suhtautumista lapseen sekä aikuisten tempoilua ja ymmärtämättömyyttä. Naureskelen ja nautiskelen tarkkanäköisiä tilannekuvia.

Ennen kaikkea kerronnan ja juonen ennakoimattomuus tekevät vaikutuksen. Tyhmä neitsyt hämmästyttää olemalla erikoinen kasvukertomus. Vaikka se ankkuroituu kulttuuriin, aikaan ja paikkaan, kokonaisuus on ajaton ja ilmaisu omaperäistä. Tämä romaani kuuluu hyvien romaanien ketjun niihin kirjoihin, jotka avaavat lapsen silmin tirkistysluukkuja ailahtelevaan aikuisuuteen.

Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.

_ _ _
Ida Simons
Tyhmä neitsyt
Suomentanut Sanna Van Leeuwen
Gummerus 2015, ilmestyy tammikuussa 2016
Hollannissa romaani on julkaistu ensimmäisen kerran 1959.
190 sivua.
Sain kirjan kustantajalta – kiitos Gummeruksen kevätkauden esittelytilaisuuden!

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 tammikuun, 2016 · 6:18 pm

Kalle Lähde: Happotesti

Minä olen poikkeustapaus. Oikeastaan juon masennukseen, kipuun, vitutukseen, sortovallan vuosia miettiessäni ja saunan jälkeen. Olenko edes alkoholisti? Vuotta aikaisemmin psykiatrilta saamani masennusdiagnoosi on tallessa. Olisin halunnut kehystää sen seinälle, vaimo olisi voinut vilkaista sitä aina kun rupesi syyttelemään juopoksi.

Kalle Lähteen esikoisromaani sopii tipattoman tammikuun alkajaisiksi. Happotesti (Otava 2015, julkaistuvapaa 1.1.2016) avaa alkoholistin mielenmaiseman apposelleen. Selityksiä löytyy, syy on aina jossain muualla. Humaltumisen himo hyökyy kaiken yli.Happotesti

Romaanin alkupuolella tuumailen, millainen draaman kaari on tulossa. Eihän koko kirja voi olla vaan ryyppykierteestä toiseen ruuvaamista, eihän? Tuoko käänteen jokin pohjanoteeraustöppäily vai vaimon lähtö vai kuoleman porteilla käynti vai uskoon tulo? Lopputulosta en sitten sinulle kerrokaan, sen totean, että olisin toivonut jonkinlaista dramaturgista vaihtelevuutta. Ymmärrän kyllä, että sen puutteella on sanomansa.

Kyllä koko ajan sattuu ja tapahtuu. Lyhytvirkkeisenä naputtava kerronta luistaa, monesti se luistelee itseironiaan ja sarkasmiin. Terävä sanailu naurattaakin. Minäkertoja ruhjoo rujosti alkoholistia; teksti onnistuu hyvin kaksoisvalaisemaan minäkertojan ylemmyydentunnon vs. lukijan ymmärryksen asiantilasta. Tunnustus: en ole lukenut Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa, en voi siis verrata Happotestiä siihen. Sen tiedän, että kummassakin kirjassa on sittemmin raitistuneen kirjoittajan mellastuskokemuksia.

Eritteitä ei Happotesti kaihda, esimerkiksi onnistuneet ja epäonniset vessareissut tulevat tutuiksi.

Eritteitä ei Happotesti kaihda, esimerkiksi onnistuneet ja epäonniset vessareissut tulevat tutuiksi.

En olisi kirjan kuvausta ihan näin pitkäksi venyttänyt, mutta alkoholismia kirja kieltämättä pistää pohtimaan. Ja sitä, miten monen todellisuutta se on ja miten asiaan voi vaikuttaa. Ymmärrykseni mukaan Lähde tallentaa Happotestiin alkoholistin itsekeskeisen tunkkaisentahmean umpioitumisen, jossa läheisiä ovat vain baarimikot ja taksikuskit, jossa häpeä hämärtyy ja jossa päihde- ja terveydenhuollosta ei ole mitään hyötyä.

– – –
Kalle Lähde
Happotesti
Otava 2015, julkaisuvapaa 1.1.2016
romaani
269 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

31 joulukuun, 2015 · 10:00 am

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Avainsanat: , , , , , , , ,

30 joulukuun, 2015 · 8:05 am

Selkokirjoittajan tekstilajit & Selkeää ja saavutettavaa viestintää

Kirjoittajan ja lukijan suhde syntyy vain tekstin välityksellä. Kenelle minä kirjoitan? Aina en ajattele lukijaani, kirjoitan vain ryöpsähtäen kirjan tai kulttuurielämyksen herättämistä mietteistäni, jotta ne eivät häviä mielestäni. Välillä vilahtaa kyllä Lukijahenkilö. Hän on kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja hän pitää kielen kirjosta. Hän saa kiinni kielikuvista ja mielleyhtymistä, ja kulttuurikontekstit ovat hänelle mieluisia. Joskus näkökentässäni välähtää joku lukeva tuttuni, mutta huomaan, etten kohdenna tekstiäni tietylle kasvolle.

Kirjoittaja-lukija-suhde mietityttää minua luettuani mainion kirjan Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015). Kirjassa käsitellään mediatekstejä, informatiivisia tekstejä ja kaunokirjallisuutta. Selkotekstissä oleellista on lukija – ymmärrys lukijan intresseistä, motivaatiosta ja kielitajusta. Muutenkin kirja palauttaa minut juurille. Vaikka kirjassa puretaan auki tiettyjen tekstilajien selko-ohjeita ja annetaan teksteistä valaisevia esimerkkejä, tarjoavat ne minkä tahansa tekstin kirjoittajalle ajateltavaa. Kuka on siis lukija? Miten tekstilajitietoinen hän on tai minä olen? Miten ja miksi valitsen sisällön sekä venytän sitä tekstilajin rajoissa? Miten rakennan tekstin ja motivoin lukijaa aina asian vaihduttua? Sidostanko ja viittaanko luistavasti sisältöä ja lukijaa kuljettaen?

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen ovat kirjoittaneet tärkeän opas- ja käsikirjan, jonka avulla kirjaan valitut tekstilajit on entistä helpompi kirjoittaa selkokielellä. Eikä vain selkokielellä: ruohonjuuriohjeet antavat varmuutta versoa tekstiä selkosuomea seikkaperäisempään kielimuotoon. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjan ohjeiden mielessä pitäminen auttaa ketä tahansa tekstintekijää näkemään entistä tarkemmin tekstivalintojen vaikutukset. Selkokirjoittajan tekstilajit

Mukana kirjassa on myös kokemuskertomuksia: selkokirjoittaja-asiantuntijat aukaisevat asiaa. Erityisesti jää mieleen YLE:n Selkouutisten toimittajan Pertti Sepän hieno, jopa tarinallista lähestymistapaa lähenevä teksti kohderyhmänäkökulmasta. Monia muitakin kiintoisia kokemuskulmia on, esimerkiksi selkokirjailija Johanna Kartion juttu mukauttamisvalinnoista.

Informatiivisten tekstien luku on osuva opastus tietotekstien kirjoittajille. Selkokielisestä kaunokirjallisuudesta on erityisen kattava esitys: ennen ei ole samalla tavalla purettu eri genrejä. Esimerkit ja vinkit ovat oivaltavia. Koko lähtökohtahan on ongelmallinen, sillä kaunokirjallisuuden taiteellinen kieli- ja kerrontavapaus on ristiriidassa selkokriteereiden kanssa. No, on löydettävissä kompromisseja ja ratkaisuja, jolloin fiktion kiinnostavuus säilyy. Toivottavasti fiktiokirjoittajat ja kustantajat oivaltavat, että erilaiset lukuvaikeuksiset ja -haluttomat voisivat olla varteenotettavaa lukijakuntaa.

Olen kirjoittanut muutaman blogijutun selkokielellä, mutta pääsääntöisesti tekstini on yleiskielen taitajille suunnattuja. Olen bloggaajana myös jonkinlainen mediatekstinikkari mutten siis selkomediateksteilijä. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjassa käsitellään myös mediatekstilajeja, joskin aika printtipainotteisesti. Mediatekstien henkilövetoistuminen, tarinallistuminen ja lajiheilunta on kirjassa hyvin tavoitettu.
Selkeää ja saavutettavaa

Jos liukuisin kirjavlogin tai -trailereiden tekijäksi ja haluaisin saavuttaa selkovastaanottajat, toimisin kirjan Selkeä ja saavutettavaa viestintää (Kehitysvammaliitto 2015) ohjeiden mukaan. Siinä esitellään eri elementtien (teksti, ulkoasu, puhe, kuva, ääni, editointi) ottaminen huomioon selkoilmaisussa. Kirja koostuu asiantuntevista ja havainnollisista artikkeleista, ja verkkomaailmaan vähittäinen siirtyminen myös selkoasioissa tuodaan näin ajanmukaisesti esille.

Vastaanottaja siis keskiöön! Selko-ohjeistukset saavat näistä kirjoista merkittäviä täydennyksiä ja tarkennuksia. On sitten tarkoitus selko- tai yleisviestiä, viestittelijä voi kirkastua tällaisten perustanpalauttajakirjojen avulla.

_ _ _
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen
Selkokirjoittajan tekstilajit.
Opike 2015.
tieto- ja opaskirja
200 sivua.

Selkeää ja saavutettavaa viestintää. Viisi artikkelia selkoilmaisusta
Toim. Hannu Virtanen
Kehitysvammaliitto 2015.
tieto- ja opaskirja
62 sivua.

Sain kirjat kustantajilta.

Tiesitkö tämän?
– Yleisiä selkokirjoitusohjeita on Suomessa ollut jo yli 30 vuotta.
– Selkokieli on helpompaa kuin yleiskieli kolmella tasolla: sanasto, rakenne ja sisältö. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjan lopussa on kiteytetty 66 yleisohjetta ja kirjassa on tekstilajikohtaiset tarkennetut ohjeet sekä niiden koosteet lukijaystävällisesti kiteytettynä lukujen lopussa.
– Selkokielestä hyötyviä on Suomessa noin puoli miljoona. Syinä ovat neurobiologisista syistä pysyvästi poikkeavat kielelliset taidot, heikentyneet kielelliset taidot tai väliaikaiset kielelliset puutteet.
– Selkokielellä kirjoitetaan tekstejä suoraan selkokielisiksi tai mukautetaan yleiskielisiä tekstejä.
– Selkokielellä on julkaistu internet-sivuja, esitteitä, lehtiä, oppaita, oppikirjoja, tietokirjoja ja kaunokirjoja, myös verkkokirjoja ja kaksi e-kirjaa. Selkokirjoja ilmestyy vuosittain parikymmentä uutta nimekettä, kaikkiaan selkokirjoja on noin 350 nimekettä.
– YLE julkaisee selkokielisiä radiouutisia ja joulukuusta 2015 lähtien myös TV-uutisia.
– Selkeää ja saavutettavaa viestintää kokoaa ensimmäistä kertaa selkokielisten verkkomateriaalien (mm. videot, animaatiot, verkkosivut) ohjeita.

JA VIELÄ TÄMÄ: Selkologo uudistuu 2016 eli S-tunnus virtaviivaistuu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: , , , ,

28 joulukuun, 2015 · 2:08 pm

Downton Abbey: sarja ja kirja

Epookki-intoilijana olen saanut nautiskella usean vuoden Downton Abbey -sarjasta, joistain tuotantokausista useaan otteeseen. Vaikka juoni ja henkilökuvaus ovat latistuneet kausi kaudelta, on ajankuvassa ja sen ulkoisessa koreudessa sitä jotain. Ajan rekvisiitalla, asuilla ja asusteilla herkuttelu ei ole makuaan menettänyt.

Matka ennen ensimmäistä maailmansotaa 1920-luvun puoliväliin on ollut vaihteleva. Erottuvat tyypit ja sattumukset ovat sarjassa kiehtoneet yhteiskuntaluokkakuvauksen ohella. Samaa tähdennetään kirjassa Downton Abbey. Kartanon vuosi (Readme.fi 2014) käsikirjoittaja-tuottaja Julian Fellowesin kannalta:

Julian on kiintynyt hahmoihinsa ja näiden perimmäiseen kunnollisuuteen. Julianin palavan kiinnostuksen kohde on kuitenkin Downtonin tapahtuma-aika ja sen myötä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Muutos onkin sarjan keskeinen teema.

Ehkä sarja olisi saanut jo päättyä aiemmin, sillä Batesin pariskunnan oikeustaistelut ovat olleet uuvuttavia, Thomasin törttöily surkeaa, Maryn kalseus yksioikoista, Edithin epäonni lamaannuttavaa ja Bransonin säätyloikka epäuskottava. Vanhojen rouvien sanailu on sen sijaan ollut pistämättömän piristävää, kuolemantapaukset pakahduttavia ja Carsonin kosinta itkettävän ihana. Kaikkea kokeemaani voisi luetella rivikaupalla. Sarja on siis tehnyt tehtävänsä eli viihdyttänyt ja herättänyt tunteita.

Kaksiosainen lopetusdraama päättyi juuri. Haikeaksi vetää. Ja jokunen kyynelkin tirisi. Sopuisasti solmittiin kohtaloita ja otettiin askelia muutokseen.
DA

 

Joulunpyhät ja vuodenvaihteen selailin viidennen tuotantokauden ympärille koottua ”coffee table” -kirjaa Downton Abbey. Kartanon vuosi. Tällaisia oheistuotteita voi pitää rahastuksena, mutta fanille laadukas painotuote runsaine valokuvineen mahdollistaa miellyttävän fiilistelyn. Alkusanat ovat käsikirjoittaja Julian Fellowesin kynästä, ja hänen terävää ja kulttuurihistoriatietoista tekstiään lukisi enemmänkin. Varsinaisesti kirjan on kirjoittanut veljentytär Jessica Fellowes. Hänen tekstissään kerrotaan kiinnostavia asioita tuotantoprosessista. Johtava tuottaja Gareth Neame esimerkiksi toteaa ytimekkäästi sarjasta sekä paineista säilyttää laatu ja kiinnostavuus:

”Se voi olla vaikeaa, sillä sarjassa on niin paljon kerrontaa. Meidän on löydettävä tuoreita toteutustapoja, mutta säilytettävä asiat, joita katsojat rakastavat. Sarjan tuttuus on suurin osa viehätystä. Meillä on nyt selkeä käsitys siitä, miten Violet, Carson tai Tom Branson suunnittelemissamme tilanteissa käyttäytyvät. Meidän on silti löydettävä tasapaino odotetun ja odottamattoman välillä.”

Yllätyn, miten monipuolinen kirja kaikkineen on: taustat tuodaan napakasti näytille. Koko sarja on tehty pieteetillä ja huolelella, ja kaikki mahdollinen tarkistetaan asiantuntijoilla. Tietoiskuja on muun muassa maanomistuksesta, töistä, matkailusta, ulkoliikuntaharrasteista, lastenhoidosta ja koulutuksesta. Vaikka luokkaerot voivat Briteissä yhä paksusti, 1920-luvulla alkoi merkittävä murros, jota Downton Abbey heijastelee:

Käsitys, jonka mukaan jokainen tiesi yhteiskunnassa oman paikkansa ja sitoutui siihen, oli vihdoin kumottu. Robertin, Violetin ja Carsonin kaltaisille ihmisille tästä saattoi seurata vain kaaos. Muille se merkitsi toivoa.

Kartanon vuosi -nimensä mukaan etenee kuukausi kerrallaan. Vuodenkierron tapahtumia ja juhlia on näin luonteva kuvailla sekä ympätä teemaan sopivia reseptejä. Hauskoja yksityiskohtia kerrotaan ateriointikohtauksien järjestämisestä ja tuntikausia kestävistä kuvauspäivistä.DA kirja

En ole muihin vastaaviin oheistuotekirjoihin tutustunut, mutta tämä minulle päätynyt opus on hupaisan hellyttävä fanituote. Sopii minulle. Vaikka kirja on lopullisista tapahtumista jälkijunassa, voin siitä lehteillä menneen tv-kartanoelämän tunnelmia ja 2010-lukuni tv-todellisuuspakohuippua. Vielä pitäisi tallentaa tunnusmusiikki läikyttämään sarjamuistoja.

Jos Downton Abbeyn maailma tuntuu todelliselta, se johtuu siitä, että aikoinaan se on sitä ollutkin.

– – –
Downton Abbey
Carnival Films & Television Llt 2010-2015

Jessica Fellowes (esipuhe Julian Fellowes)
Downton Abbey. Kartanon vuosi
Suomennos Irma Rissanen
Readme.fi 2014
319 sivua.
Sain kirjan joululahjaksi.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: