8 heinäkuun, 2015 · 6:13 pm

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Kaikkien kirjallisuusrakastajien painajainen on varmaankin kirjojen makulointi. Siihen ja arkisen elämän unelmasyrjään pureutuu Lukija aamujunassa, Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaani (suom. Kira Poutanen, Tammi 2015).

Koska nykyaikana ei länsimaissa tehdastyötä enää paljon ole, on koneen toiminnan kuvaus tässä romaanissa harvinaisen väkevän tuntuista. Kirjoja silpova kone saa inhimillisen teurastajan olemuksen. Koneenkäyttäjä Guylain vihaa työtään, tekee sen kuitenkin ja kaappaa irrallisia kirjansivuja pedon hampailta, lukee niitä työmatkoillaan junassa ääneen.

Kotiin kulkevassa junassa hän veti vihdoin pelastetut paperit esiin ja laski ne varovasti imupaperille, joka imi sisäänsä niiden kuiduissa edelleen olevan kosteuden. Huomenna tässä samassa vaunussa eloonjääneet lopulta kuolivat, kun Guylain vapautti heidän sanansa.

Muutakin kirjallisen eksentristä väkeä romaanissa on, kuten aleksandriinimitan keinoin kommunikoiva porttivahti ja Guiseppe, jonka jalat jatkavat elämäänsä eräässä puutarhakirjassa. Aivan.

Romaani kertoo yksinäisyydestä, ystävyydestä ja muutoksen mahdollisuudesta. Siinä on sadunomaista hyväntahtoisuutta, ja romantisoitu kuorrutus on lopulta aika viehättävä. Hyvässä sadussa on pahiksia, tässä romaanissa työpaikan ilkimykset ja kirjantuhoajakone. Ilmiselvä hyvis on päähenkilö, ja sadun tapaan saamme hänelle onnellisen lopun, todennäköisesti niin.Lukija aamujunassa

Eikä tarina ole aivan vailla terää. Raadollista kuvausta on paikoittain, ja tyylinvaihtelua tarjoavat junasta löydetyn muistitikun tekstit, vessavahdin päiväkirjakatkelmat. Makulointiaiheessa on myös kirjan elinkaarikritiikkiä, ja niinpä lukemisen ja kirjallisuuden merkitys sekä arvostus ponnistavat sadun opetukseksi rakkaudellisuuden lisäksi.

Kirjallisuus on vuorovaikutusta tekstin ja lukijan kesken. Yllätyksekseni tunkeutuu tämän kirjan lukuprosessiin tuntematon tekijä hämmentämään intiimiä suhdettamme. Tuo minua edeltänyt lukija on alleviivaillut siellä täällä hennolla lyijykynäjäljellä yksittäisiä sanoja. Yllätyn niiden voimasta, sillä näennäisessä epäloogisuudessaan merkinnät sysäävät minut vieraille raiteille: mitä tuo lukija meinaa, miksi nuo sanat ovat merkityksellisiä? Välillä hän suivaantuu korjaamaan käännöstä. Huomaan lukevani sekä Didierlaurentin että edeltävän lukijan kirjaa. Juuri kun olen innostumassa merkinnöistä, niiden tekijä luovuttaa. Jäljelle jäävät vain Lukija aamujunassa ja minä. Sopii, on meillä mukavaa kaksin.

Ex-lukija sotkeutuu tekstin ja minun suhteeseen.

Ex-lukija sotkeutuu tekstin ja minun suhteeseen.

P.S. Lukija aamujunassa kuvaa valloittavasti vanhuksille järjestettäviä lukutuokioita, joissa osallistujat nauttivat teksteistä ja niiden kirvoittamista keskusteluista. Tämähän sopii mainokseksi viime vuosina kehitetylle lukutuki-toimintamallille (linkkiä klikkaamalla saat tietää siitä lisää). Toivottavasti Didierlaurentin kirja innostaa vapaaehtoisia julkilukijoita vanhainkoteihin.

– – –
Jean-Paul Didierlaurent
Lukija aamujunassa
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2015
romaani
189 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita ihastuneita lukijoita ovat mm. Omppu, Jonna ja Henna – ja Hannakin melkein.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Avainsanat:

5 heinäkuun, 2015 · 9:42 am

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Mitä mää tierän
Heli Laaksosesta?

Heli Laaksonen on oman kielensä ja suomen kielen tuntija, ja hän taitaa jutustelevan tyylin. Runokiertuesitykset ovat mutkattomuudessaan valloittavia, ja proosatekstiin hän saa sanomisen rytmin. Oikein kuulee esimerkiksi Lähtisiks föli (Otava 2015) tekstiä lukiessaan Helin äänen, sen sävyvaihtelut ja painotukset, naurunkajon. Korvakuuloa voi vahvistaa seuraamalla perjantaisin tv:stä Helil kyläs -ohjelmaa.

Matkalaukussa mukana.

Matkalaukussa mukana.

Sanamaija on monipuolinen, ja hän on osannut tuotteistaa tapansa elää kielestä ja omia latujaan tamppaavasta mielestä. Helin valtti on nimenomaan tapa tarkastella elämää huithapeliboheemisti, yksityiskohdista nautiskelevan sanavalmiisti ja itseironisesti. Uusimmassa kirjassaan Heli tekee myös aluevaltauksen ilmeikkäänä kuvittajana.

Ja sen tiedän vielä entisestä työkaveristani, että impulsiivisen ideoijan lisäksi hänessä on hommansa harkiten hoitava puoli. Ja kun kirjailija on pikkuisen tuttu, jatkan juttuani hänestä vain etunimeä käyttäen.

Mitä mää tierän
murteesta?

Niin paljon, etten itse kirjoita murteellani, hämeeksi. Jätän ne hommat kielikorvaisille. Uudessa krjassa Heli kertoo sellaisenkin anekdootin, jossa Jarkko Laine suhtautui aloittelevan runoilijan murretyyliin suopeasti, mutta tuomitsi, ettei sellainen myy. Jarkko-vainaa oli väärässä, Heli niin oikeassa.

Lähtisiks föli? on muikea murrepakinakokoelma lounaissointuisten runokirjojen ja näytelmän jatkoksi. Jokaisen Helin runokirjan olen lukenut, viimeksi Aapise, ja ihailen niiden oivallusten sekä mieli- ja kielikuvien määrää. Helin luomuksissa on ääneennauratushetkensä, mutta huumori kumpuaa mielleyhtymistä, ei itse murteesta. Etenkään runot eivät elä vain huvituksesta, ydintä niissä on elämänpohdiskelu ja kaipuu.

Mitä mää tierän
lukunautinnosta?

Otin Lähtisiks föli? matkaseuraksi Gdanskiin. Harvoin pääsee eroon arjen painosta paremmin kuin istuen aurinkoisen hansakaupungin komistustalojen suojassa katukahvilassa ja höröttäen Helin kirjan jutuille. Vieressä taidokas katusoittaja hellii jousisoittimellaan barokkisävellyksiä.

Kirja muodostuu lyhyistä luvuista, joista monet perustuvat Helin kokemuksiin eri paikkakunnilta. Sattumukset ja sanomiset kirjautuvat ytimekkäästi ja häpeämättömän omakohtaisesti. Parasta kirjassa on havaintojen haaliminen. Niitä kertyy matkoilta, mutta aivan yhtä osuvasti Heli onnistuisi, vaikka seisoisi kotitalonsa itänurkalla heinän heilumista katsellen. Kyse on taitavasta tavasta ilmaista arvaamattomat ajatukset.

Turussa opiskelleena murrejuttelu ei tuota minulle hankaluuksia, se soljuu korvissani hyväntuulisena, jopa lukemista seuraavan yön uniin siirtyen. Yksi ilon aihe on siis kieli, toinen on tunnelmatavoitus. Lähtisiks föli? on hilpeintä Heliä, silti mieleenpainuvin on juttu Helin pappaystävästä ja elämän kiertokulusta. Monen naurun jälkeen herahtaa kyynel.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.


Kirja fölis.

Kirja fölis.

– – –
Heli Laaksonen
Lähtisiks föli?
Kuvitus: Heli Laaksonen, kansi: Heli Laaksonen & Elina Varsta
Otava 2015
murrejuttuja pakinatyyppisesti
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

3 heinäkuun, 2015 · 10:12 am

Matkailua Gdanskissa ja Grass

Hansakaupunki Danzig on nykyään Gdansk. Kauan se porskutti monikulttuurisena vapaakaupunkina, vaan natsien ja neukkujen jäljiltä se raunioitui. Sitkeän jälleenrakentamisen jäljiltä kaupunkikuva vaikuttaa metsäsuomalaisesta autenttiselta. Suosittelen silmäkarkkimiljööseen tutustumista: reissu sopii mainiosti muutaman päivän arkipaussia kaipaavalle. Seuraavaan kuvakoosteeseen olen koonnut talohelmiä – se vie minuutin elämästäsi, jos Drive-linkki toimii…

Itse asiassa oli rentouttavaa vain harhailla pienen ja korean vanhankaupungin kaduilla ja jokivarsilla. Kiire ja totisten toimien toteutus kaikkosi. Damian Hirstin taidetapahtumaa en koskaan löytänyt, ja ainoa museokäyntini oli ripeä mutta antoisa. Hans Memlingin vastikää restauroitu kolmiosainen maalaus viimeisestä tuomiosta (1467-71) on komea kuva. Värit hehkuvat, vaatetusyksityiskohtien neulokset erottuvat janvaneyckmaisen hienosti, ja ihmispolot joko kärsivät helvetin lieskoja tai paratiisinporttien autuutta.

Museopihan mainos Memlingistä

Museopihan mainos Memlingistä

Grass fölis

Mutta kun keväällä viisikymmentäkahdeksan vierailin Puolalle kuuluvassa Gdanskin kaupungissa etsimässä jälkiä Danzigista eli kirjaamassa menetyksiä, sainkin huomata, että kaupunginkirjasto oli entisellään ja että sen salit olivat yhä paneloidut ja vanhanaikaiset, niin että minun oli helppo nähdä itseni kasvuikäisenä, polvihousuisena poikana tutkimassa kirjaston aarteita – -.

Grass GdanskDanzig/Gdanskia ei kirjabloggaaja taida voida mainita ilman Günter Grassia. Danzigiin sijoittuva Peltirumpu oli ammoin vaikuttava lukuelämys. Nyt otin matkaan muistelman Sipulia kuoriessa (Tammi 2007). Kaupunki on taiteesta, lukemisesta ja naamanvääntelystä kiinnostuneen pojan koti. Myös kaupungin sodanaikaisiin tuhoihin kirjailija puuttuu moneen otteeseen. Iso osa kirjaa käsittelee kuitenkin Grassin sotakokemuksia ja miehistymistä sodan jälkeen.

Grass on kertojana poukkoileva ja rönsyävä. Aikatasot, kommentoivuus ja persoonamuotovaihdokset vilisevät. Tietoisesti kirjailija kuorii elämänsä sipulikerroksia, muistaa oikein ja väärin. Kiintoisasti eri elämänkerrokset päällekkäin ja lomittain kulkevat kertojansa mukana. Sotaan ja natsismiin osallisuuttaan hän ei selittele pois, kummastelee ehkä hieman ajautuvuuttaan.

Heli GdanskKieltämättä Sipulia kuoriessa on lomalukemistoksi aika raskassoutuinen. Käykin niin, että loppuosa kirjasta jää silmäilyn varaan. Alkureissun kirja sen sijaan ilostutti alusta loppuun: Heli Laaksosen Lähtisiks föli? (Otava 2015) on lounaismurteisen letkeää lukemistoa kirjailijan matkailusta ja paljosta muusta (pyhitän sille oman postauksen).

Torun, Turku

Joskus suunnitelmallisuuteen ripustautunut matkailija saattaa hellittää ja päättää lähteä pääkohteesta spontaanille päiväreissulle. Jotain pientä lukaisin etukäteen toisesta hansakaupungista Torunista, Unescon maailmaperintökohteeksi nimetystä pikkukaupungista. Kolmen tunnin junamatka suuntaansa kuumana kesäpäivänä oli ehkä ylimitoitettua spontaaniutta, mutta onhan tuo jokivarsikaupunki nätti. Se sentään säilyi sodasta ehjänä, ruotsalaiset sen sijaan sitä kävivät sörkkimässä vuosisatoja aiemmin. Iso osa kaupunkia on 1300-luvulta lähtöisin, mutta eri aikakerrokset elävät mukavasti rinnan. Uusimpia taitavat olla muutamat jugendtalot.

Kopernikus tutki täällä.

Kopernikus tutki täällä.


Aikoja, tapoja.

Aikoja, tapoja.

Eihän tässä voi kuin kateellisena murehtia, ettei Turusta kehittynyt aikanaan kunnon hansakaupunkia ja että monet tulipalot tuhosivat vanhan rakennuskannan (suurtoria lukuun ottamatta). Toisaalta nyt ei tarvitse sättiä sitä, miten grynderit olisivat todennäköisesti kohdelleet Auran partaan hollantilaistyyppisiä fasadeja.

Lopuksi vielä pari palaa Gdanskista.

Portista vanhaan kaupunkiin.

Portista vanhaan kaupunkiin.


Kerroksia.

Kerroksia.


Elämä etenee, vuosisatoja.

Elämä etenee, vuosisatoja.


Ajatonta.

Ajatonta.


Siinä se.

Siinä se.

– – –
Günter Grass
Sipulia kuorimassa
Suomentanut Oili Suominen
Tammi 2007
521 sivua
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: ,

1 heinäkuun, 2015 · 8:00 am

Tove Jansson: Kesäkirja

Pitkät automatkat sujuvat yleensä radiokanavilla puikkelehtien. Vähitellen sisäänajan itseäni äänikirjallisuuteen. Kuuloaistin varassa kirjaan uppoaminen ei ihan luonnikkaasti minulta suju, silti yhden suvisen reissun vietin soljuvan kuulonvaraisen tekstin turvin: Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY Äänikirjat 2014).Kesäkirja

Janssonilla on kyky taluttaa turvallisesti tarinaan, jonka kulkua ei voi ennakoida. Hän tallentaa tunnelmia, väläyksiä ja tilanteita. Selityksiä ei hän tarjoa, enkä minä niitä kaipaa. Kuljen mukana luottaen mutta valppaana, silla myös jotain vaarallista voi tapahtua.

Kesäkirja on rakenteeltaan novellimainen: jokainen luku on oma ehjä kertomuksensa, joka toimii sellaisenaan. Kokonaisuus sen sijaan tarjoaa kesän kiertokulun keväästä syksyn alkuun. Mukana on sakeaa elämäntuntua mutta myös katoavuuden haikeutta.

Pieni tyttö ja isoäiti viettävät kesän saaressa vanhassa suvun huvilassa. On mukana isäkin, vaan hänellä on vain taustarooli, ei yhden yhtä repliikkiä. Keskustelut ja toiminta kilpistyvät Sofiaan ja isoäitiin. Mitään erityistä ei tapahdu, kesää eletään luonnon helmassa, ja silti tapahtuu paljon merkityksellistä kävely- ja meriretkillä, leikeissä, sadepäivien tylsyydessä ja kuumottavien kallioiden lämmössä.

Taustalla on tytön äidin kuolema. Se vain ohimennen mainitaan, mutta se säteilee tunnelmaan ja tytön olemiseen. Jansson tavoittaa ihailtavasti elämän hahmottamista harjoittelevan lapsen ja jo siitä luopumista lähenevän vanhan naisen maailmat sekä heidän keskinäisen suhteensa. Siinä on leikkiin antautumista, lempeyttä, kiukuttelua ja ärsyttämistä. Lapsen kirje kiteyttää paljon: ”Vihaan sinua. Rakkaudella Sofia”

Kesäkirjan päähenkilöihin kiintyy, mutta heitä ei voi koskaan tuntea läpikotaisin. Heissä on ikuinen kasvunvara, iästä riippumatta. Kuvaus lumoaa, ja sitä lisää saariluonnon ja vaihtelevien säätilojen tallennus. Kesäkirjan äänenä on Tytti Paavolainen, jonka luenta vahvistaa tekstin tunnelmaa: siinä on väkevää läsnäoloa ja ajattomuutta.

Toivottavasti kaikilla on aikaa kompaktille Kesäkirjalle joko kuultuna tai omin silmin luettuna. Teoksen tunnelmista intouduin luomaan oman kirjatrailerin. Jos alla oleva kuvake ei käynnistä traileria, tämä Drive-linkki sen teke (pahoittelen kuvan laatua).

 

 
– – –
Tove Jansson
Kesäkirja
WSOY Äänikirja 2014
Lukijana Tytti Paavolainen, äänitys vuodelta 1998
Kesto n. 2 t 35 min
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Avainsanat:

30 kesäkuun, 2015 · 8:10 am

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,

28 kesäkuun, 2015 · 1:49 pm

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Ambomaalle, suomalaisten lähetyssaarnaajien luo 1890-luvulta vuoteen 1924, minut johdatti Lauri Mäkisen esikoisromaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala 2015). Nimi on napattu raamatunlauseesta, joka sopii lähetyssaarnaajille: ”Katso minä lähetän teidät niin kuin lampaat susien keskelle; olkaat siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset.”

Toimelias Tobias Johansson nuorikkoineen sekä muutama muu lähetyspappi saapuvat Ambomaalle jatkamaan työtä lähetysasemalla. Pakanoita olisi tarkoitus käännyttää oikeaan uskoon. Taikauskoon perustuva paikallisten maailmankuva ei kuitenkaan helposti horju. Valkonaamoja vaivaavat malarian lisäksi eri kirkkokuntien kisailu sieluista, lisäksi siirtomaapolitiikka heijastuu elämään kaukaisessa Afrikassa, jonne leviävät vähitellen tekniset uudistukset, aseet, autot ja lennätin.Äly1

Mäkinen luo häkellyttävän uskottavan ajan- ja ympäristökuvauksen. On käsittämätöntä, miten kirjaimet paperilla voivat viedä vuosisadan taakse aivan vieraisiin yhteisöihin ja ajattelutapoihin. Sen suhteen romaani on paikkansa lunastanut.

Oliko tämä kaikki tarkoitettu, oliko tämä kaikki Jumalan suunnitelmaa? Vai olisiko kaikki voinut mennä toisin, jos Tobias olisi ymmärtänyt Jumalan tahdon paremmin? Oliko hän toiminut oikein vai väärin, ollut Jumalan palvelija vai vain mies, joka valjasti korkeimman asian oman turhamaisuutensa kilveksi? Sulkivatko nuo kaksi pois toisensa?

Päähenkilö Tobias on kiinnostava henkilö, ja lähinnä hänen välityksellään aikamatkaa kuljetaan. Valitettavasti hän jää erehtyvyydessään, ristiriitaisuudessaan ja kunnianhimossaan etäisemmäksi kuin toivoisin, en pääse ihon alle. Sama vaivaa muitakin henkilöitä, joita on riittämiin. Hyvää yritystä on kyllä kovin, mutta henkilöihin syventämistä kaipaan samalla kuin myös tarinaan tiivistystä.

Juonenkuljetus onnistuu hyvin, ja sitä jäntevöittää murhamysteeri, jota selvitettäessä kurotaan aikatasoja vähitellen lähelle toisiaan lähetystyön alusta marraskuuhun 1924. Syyllisten etsintä siis sitoo kokonaisuutta, mutta oleellista on muu lähetysasemaväen kolmen vuosikymmenen toiminnan oikeutuksen läpikäyminen. Syyllisyydestä sikiää monitahoinen teema, johon nivoutuvat vallanhimo, eri kulttuurien uskomukset ja toimintatavat. Mäkinen onnistuu minusta parhaiten siinä, miten kiihkottomasti hän kuvaa valkoisten tunkeutujien ja alkuperäisheimojen ja -klaanien rinnanelon, eroavuudet ja kohtaamiset.

Lähetystyö on varmasti saanut aikojen saatossa hyvää aikaiseksi esimerkiksi koulutuksen levittäjänä ja terveyden edistäjänä. Muusta en ole niin varma, siitä olen, että älykkyys ja viattomuus on harvinainen yhdistelmä. Ihminen on monimutkainen ja arvaamaton olento pyrkimyksineen, himoineen ja kulttuureineen. Sitä pistää Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset pohtimaan.

– – –
Lauri Mäkinen
Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Siltala 2015
(rikos)romaani
438 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

27 kesäkuun, 2015 · 9:16 am

Mad Max – Fury Road

Leffassa viihtymiseni aikaan levisi järkyttäviä uutisia kolmesta muslimi-iskusta. Viattomia uhreja vaativat terrori-iskut Ranskassa, Kuwaitissa ja Tunisiassa. Syyllisiksi epäillään äärimuslimeja. Miten tämä liittyy elokuvakokemukseeni? On varmaan ihan sama, hihkuuko tappoteon yhteydessä uskossaan sokea taistelija ”Allah” vai ”Walhalla”. Ydin on siinä, että väkivallalle on haettu oikeutus kaiken järjen peittoavasta uskosta. Sitä lietsoo karismaattinen johtaja, jumalan sanansaattaja, jonka puolesta ollaan valmiita mihin tahansa asian ja oman kuolemattoman sielun vuoksi. Seurauksena on vain tuhoa, turhia kuolemia ja inhimillistä kärsimystä.

Nyt voitte pistellä minua neulalla, jonka kaivelin heinäsuovasta, eli väkisin hain sanomaa ja vakavaa teemaa sekä allegoriaa nykytoteen räiskintäelokuvasta Mad Max – Fury Road (2015). Kehyskertomukseen siis kuuluu ”Walhaallaan” onnistuneen itsemurhaiskun jälkeen hamuava persoonallisuuksista riisuttu soturiyhteisö. Sen dystooppisessa tulevaisuusmaailmassa taistellaan vedestä ja polttoaineesta. Porukan despootti pomo jalostaa itseään vaimojoukoin ja ravitsee soturieliittiä tehdashenkisesti tuotetulla äidinmaidolla. Kärsivälle rahvaalle hän uskottelee olevansa jumala, joka annostelee mielivaltaisina armonhetkinään vettä. Elokuva ei lähtökohtaisesti ankkuroidu tämänpäiväiseen arkeen vaan on viihteellistä todellisuuspakoa.

Juoneen, mars. Max vangitaan yhden soturin veripankiksi. Soturiporukka ja ketjuin kytketty Max lähtevät ajamaan takaa Furiosa-nimistä naisrekkakuskia, joka on kaapannut tankilliset polttoainetta ja äidinmaitoa sekä edustavan otoksen pomon vaimoja. Naisten päämääränä on vapaus.

Välillä laskin minuutteja, jotka eivät liity takaa-ajoon. Niitä oli muutama. Vauhti, väkivalta ja villit koneet ovat elokuvan ydintä. Lavastus ja puvustus ovat mielikuvituksen riemuvoitto, etenkin monenmoiset ajopelit ja taisteluhärvelit ovat näyttäviä, ja koko visuaalinen ulospano on vaikuttava. Kokonaisuus on sekä pitkitetty tietokonepeli että tempaiseva toimintaelokuva.

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Nythän on niin, että leffasarjan uutuus on nähtävä suhteessa muihin madmaxeihin ja saman lajityypin edustajiin. En ole niiden asiantuntija enkä fani, mutta nirppanokkaisena taide-elokuvien ystävänä totean, että narikkaan unohdetut aivoni tempautuivat vauhtiin ja lopetin tappotyön uhrien laskemisen. Elokuvan jälkeen olin uupunut kuin parin tunnin lenkin jäljitä. Odotusten vastaisesti eläydyin päähenkilöihin, vaikka juonenkulussa ei ollut yllättävää tai sanottavaa. Charlize Theronille (Furiosa) ja Tom Hardylle (Max) oli varattu pari ilmettä ja repliikkiä, mutta ne riittivät kantamaan elokuvaa. Komeilta he näyttivät.

Elokuva flirttailee emansipaatiolla, mutta miesten silmin kaikkea katsotaan. Furiosa pärjää olemalla äijä, paras äijä, autoilemalla ja tappelemalla kovemmin ja sitkeämmin kuin muut. Silti hän selviää vain miehen neuvokkuuden avulla. Kaikkiaan naiseudesta on valittu ääripäät: taistelija tai synnytyskone. Seireeneiltä vaikuttava vaimoviisikko on vähävaatteinen kaunotarjoukko, joka tarjoaa katalogityyppistä silmänruokaa elokuvan karungroteskiin ympäristöön. Ei kokonaisuus minun silmissäni naisasiaksi sillä muutu, että leffan kiistaton sankari on käsipuoli nainen, joka vastustaa ihmisen kauppatavaruutta. On kuitenkin paikallaan Alien-elokuvien hengessä nähdä nainen toimintaelokuvan kärkenä ja oikealla asialla.

En kadu kesäleffavalintaani, meno ja melske toivat vaihtelua hiljaiseloon. Ja tämän jälkeen maittaa taas jokin verkkainen taide-elokuva.

– – –
Mad Max – Fury Road
Warner Bros 2015, Yhdysvallat ja Australia.
Ohjaus: George Miller
Pääosissa Charlize Theron ja Tom Hardy
120 min.
Kiitos ilmaisleffalipuista pomolle.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Avainsanat:

25 kesäkuun, 2015 · 5:06 pm

Neiti Fisherin etsivätoimisto

Dekkarikesäkuuni viimeisen viikon sulostuttaja on ollut tv-sarja Neiti Fisherin etsivätoimisto. Yle1 syytää sarjaa joka arkipäivä alkaen 22.6. Viimeinen osa esitetään 6.8., joten kolme tuotantokautta tuutataan putkeen. Sarja perustuu Kerry Greenwoodin dekkareihin, filmatisoinnista vastaa ABC (Australia 2012 – 2014).

Ensimmäisen viikon perusteella sarja on valopilkku tv-dekkareiden sakeassa sumussa. Australialaisia sarjoja ei paljon näytetä, joten uusi ympäristö virkistää. Ajankuva ihastuttaa: 1920-luvun tyyli, muoti ja elämäntapa ovat todella tyylikkäästi toteutettu. Aikaan kuuluvaa poliittistakin problematiikkaa sivutaan anarkismista sionismiin. Ensimmäisestä maailmansodasta vapautunut henki hönkii täysin palkein, ja sen mondeemi ilmestys on neiti Phryne Fisher.

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Hyvästi suhdehäiriöiset ja alkoholisoituvat mörököllipoliisit, tervetuloa villi ja vapaa yksityisetsiväneiti. Neiti Fisher saapuu näyttävästi Englannista Melbourneen. Taustalla vaivaa siskon väkivaltainen kuolema. Se lienee syynä siihen, että selvittämättömät kuolemat kiehtovat. Mutkattomasti hän heittäytyy yksityisetsiväksi, hankkii näppäriä apulaisia ja liitelee paikallisen virkavallan apuriksi. Komistuskomisariossa voisi olla suhdeainesta, jos kunniallisuus höllentyy, ainakin yhteistyö alkaa lupaavasti pilke silmäkulmassa mutta etäisyyden säilyttäen. Vapaamielinen ja flirttaileva neiti Fisher vakuuttaa vastustavansa vakiintuneita suhteita, irtosellaisia hän solmii mieluusti. Ei ole eilisen teeren tyttöjä tämä neiti, itsellinen omasta ruumiistaan ja valinnoistaan vastaava aikuinen nainen.

Phryne Fisher on häpeämättömän hurmaava. Ensimmäisen esitysviikon jaksoissa hän on osoittautunut muun muassa tangon taitajaksi, autohurjastelijaksi (Hispano Suiza, totta kai) ja pienkonelentäjäksi sen lisäksi, että hän on välkky oivaltaja. Tuttavapiiri on laaja, lähinnä liikutaan varakkaan väen joukossa, mutta selvästi neiti Fisherillä on myös suvaitsevainen ja herkkä sosiaalinen omatunto. Tunnelma on pääsääntöisesti kepeä, mutta esimerkiksi neljännessä jaksossa on tummia sotamuistumia ja luokkataistelutunnelmia. Kaiken kaikkiaan Essie Davis loihtii roolihahmostaan eloon monitaitoisen, uskaliaan ja neuvokkaan naisen, ja upeasti hänelle sopivat 20-luvun mekot, hatut ja pääkoristeet.

Sarjan osat näemmä edellyttävät johdonmukaista seurantaa, sillä henkilöiden elämässä tapahtuu jakso jaksolta edistystä. Varsinainen dekkaritapaus vaihtuu osasta toiseen. Näin alkutaipaleella juonet ovat olleet ihan näppärää kulissia komealle ajankuvalle. Huoleni on, miten pysyn näin tiiviin esitystahdin vauhdissa – pysyä haluaisin. Toivottavasti taso säilyy.

P.S. Tunnustan, että kiilasin Netflixin avulla katsomaan ensimmäisen tuotantokauden viisi jaksoa etukäteen. Tykkään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Draama

Avainsanat: ,

24 kesäkuun, 2015 · 11:16 am

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihmisen pitää tuntea olevansa kyllin hyvä. Kun on kuullut olevansa kyllin hyvä, jaksaa ponnistella eteenpäin. Joskus sen voi kuulla liian myöhään, vallankin jos jotain peruuttamattoman pahaa on sitä ennen tapahtunut. Silloin kalvavat vääryydet voivat synnyttää kostajan, vaikkapa määrätietoisen tappajan. Näin käy Jussi Adler-Olsenin neljännessä Osasto Q -dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015).

Juoni tehoaa. Niin överiksi ei äidytä kuin Metsästäjissä, eikä jännitys ole niin hikoiluttavaa kuin Vangissa tai Pullopostissa. Komeasti Tapaus 64 etenee loppua kohti kiihtyen ja yllättäen. Otsikko osuu: paperilla voi olla numeroitu tapaus, mutta numeron takan on tunteva ja kokeva henkilö, joka muistaa.Tapaus 64

Taas sukkuloidaan eri ajoissa. Dekkarin mittaan eletään Neten rinnalla 1950-luvulta lähtien: hänelle tapahtuu ikäviä, ja sen seurauksena tapahtuu lisää ikävää. Neten tarina kytkeytyy Osasto Q:n käynnistämään vuoden 1987 outojen katoamisten ketjuun. Nykyhetki on vuodessa 2010, jolloin katoamistutkinta alkaa ja politikassa puoluekenttään on tyrkyllä kansallismielinen ja rasistinen liike. Sen oppi-isä on keskeinen tekijä kirjan 50-luvulta nykyhetkeen.

Adler-Olsenin sarjassa on mojovia henkilöitä. Osasto Q:n pomo on Carl Mørk, mörkki mies, jolla on pehmeä ydin. Myös hänen kotiväkensä värittää tapahtumia. Poliisityössä Mørkilla on puolustajia, mutta häntä vastaan myös vehkeillään, mikä yhdistää sarjan osia. Sarjan romaanien kovaa ydintä ovat multipersoonasihteerikkö Rose ja hellyttävänkova, arvoituksellinen apuri-Assad. Jokainen vuorollaan epäilee toistensa mielenterveyttä, varmaankin syystä, mutta osa osalta porukka hitsautuu yhteen.

Carl katsoi Assadia valppain silmin. Tämä tapaus vaikutti Assadiin enemmän kuin yleensä, niin, se näytti vaikuttavan molempiin Carlin avustajiin. Se tuntui menevän suoraan heidän sydämeensä. Ja miksi ei olisi mennyt, olihan heillä kummallakin varmasti arpia sielussa, mutta silti Carl ihmetteli, että Assad oli niin tosissaan ja vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.
”Näköjään ne ovat onnistuneet kuljettamaan naisia saareen”, Assad jatkoi vääjäämättä tummat kulmakarvat kurtussa, ”ja tappamaan monta tervettä sikiötä ja steriloimaan paljon naisia. Silloin he voivat onnistua missä tahansa. Sitä minä vain tarkoitan, Carl. Eikä se ole yhtään hyvä asia, jos he istuvat samaan aikaan kansankäräjillä.”

Adler-Olsen käsittelee dekkarissaan sitä, miten riittää aina tyyppejä käyttämään hyväkseen heikossa asemassa olevia. Hän näykkii myös yhtä Pohjoismaisten demokratioiden häpeäpilkkua, eugeniikkaa. Klaus Härön elokuva Uusi ihminen (2007) kertoo siitä riipaisevasti ruotsalaisittain, ja niin tekee tämä romaani tanskalaisittain. Yhteiskunta, joka sallii jakaa kansalaisiaan kasteihin ja päättää, kuka saa lisääntyä, on puistattava natsismin jatke. Näin on ollut meillä ja muualla noin puoli vuosisataa sitten. On aivan oikein muistuttaa siitä vaikkapa näin. Ettemme unohtaisi emmekä hyväksyisi. Mutta miten suhtautua tappokostoon, pahan palkkaan eliminoimalla?

Aihepiiri vie lukurupeaman aikana välillä vakavoitumaan. Osasto Q -sarjan toinen puoli on tilannekomiikka ja osuva letkauttelu. Siitä on vastuussa kööpenhaminalaisen poliisitalon kellarissa lymyävä epäsuhtainen kylmien tapausten pöyhijäkolmikko. Iso osa huumorista lepää Carl Mørkin leveillä harteilla, ja hyvin lepääkin. Vaikka sivuja on rapiat 500, en pitkästy, en marise tiivistämistä. Luen jännitysviihtyen ja myötäeläen.

– – –
Jussi Adler-Olsen
Tapaus 64
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2015
dekkari
517 sivua.
Ystävä lainasi.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2015 · 10:04 am

Pauliina Susi: Takaikkuna

Kaikki tietosuojaepäilijät ja -vainoharhaiset: tässä on yllyttävää tekstiä teille. Huoletonkin nettikäyttäjä saa aimo annoksen tuumailtavaa Pauliina Suden dekkarista Takaikkuna (Tammi 2015). Siispä suosittelen tätä kaikille koukuttavaa jännitystä hamuaville.

On mielipiteitä jakavan projektin akateemisesti koulutettu toiminnanjohtajanainen Leia Laine ja hänen teinityttärensä Viivi. On tuore oikeusministeri uusperheineen ja neuvonantajineen. On tietokonevelho Land-o, joka saa ministeriin ja äiti-tytär-pariin liittyvän hämärän toimeksiannon. Land-o pystyy murtautumaan läpi kaikkien tietoverkkosuojausten – ja jo alkaa tapahtua.

Äskeinen soitto tuli prepaid-liittymästä. Osaa soittaja sentään perusasiat. Toisaalta hän ei käyttänyt äänenmuunninta, joten hänet olisi mahdollista esimerkiksi virkavallan tunnistaa. Varotoimien ja heidän yhteistyönsä diskreetin luonteen vuoksi soittaja voi kuitenkin luottaa siihen, että keskustelun sisältö ei vuoda muille. Sanomattakin on selvää, ettei näitä puheluita esimerkiksi tallenneta.
Hän kuuntelee sen uudestaan.

Pauliina Susi sitoo pätevään juonisykkyrään, jossa on yllätyksiä. Juttu alkaa vetää turbovauhdilla parinsadan sivun tienoilla, jolloin Leian kaikki hankkeet kääntyvät vikasuuntaan. Sitä ennen pohjustetaan erittäin kiinnittävästi henkilöitä ja aihelmia. Keinona on nykyisin hyvin tavallinen näkökulmatekniikka, zoomi osuu neljään henkilöön: Leiaan, Viiviin, ministeriin ja Land-o:hon. Kikka toimii erittäin hyvin, vallankin kun jännitysmomentteja kiristetään aste asteelta.Takaikkuna

Takaikkuna on kunnon kesäjännitysviihdettä. Juoni on vetävä, ja monet henkilöt ovat sopivan kerroksellisesti kuvattuja. Ministerihahmo on aika ohut, ja muutama motiivi myös, mutta mitä siitä, kun juttu luistaa näin sujuvasti. Tällaisia tosikkomaisuutta vältteleviä mutta asioita purevasti käsitteleviä dekkareita ei kotimaisessa tarjonnassa paljon ole.

Kiinnostavasti Susi sujauttaa joukkoon vakavia teemoja. Nettiturvallisuus/-turvattomuus on tietysti ykkönen. Ja yksikin harharetki vaikkapa nettiseksihenkisesti voi johtaa arvaamattomuuksiin. Romaanissa käsitellään myös riistäytyvää nettikeskustelukulttuuria. Lisäksi äitiys ja isyys/isättömyys kulkevat henkilöiden myötä teoksen teemoina.

Takaikkuna viittaa Hitchcockin elokuvaan, ja Tähtien sodasta ammennetaan myös. Romaanin näen silmissäni tv-jännityssarjana, niin näppärästi romaani on dramatisoitu. Runsaan romaanin luvut ovat lyhyitä ja päättyvät lähes aina cliffhangeriin (mikä ihme se on suomennettuna). Ja konsti jatkuu viimeiseen lauseeseen saakka. Tehokasta!

– – –
Pauliina Susi
Takaikkuna
Tammi 2015
dekkari
550 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muita innostuneita ovat muun muassa Kirsin Book Club, Lukutoukka, Rakkaudesta kirjoihin ja Notkopeikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2015 · 3:09 pm

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Yön sydän on jäätä aloitti sarjan, jota Käärmeitten kesä (Otava 2015) jatkaa.Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt 1921-vuoden Helsinkiin ja ajanjakson poliisityötapoihin, politiikkaan, tyyliin ja kieleen. Aikamatka on vakuuttava.

Oliko Käärme Merthen vai joku herroista Rimala, Laakkonen ja Boman-Roselius, joita he olivat pitäneet apureinaan? Jos Merthen ei ollut Käärme, oliko Käärme kuitenkin saanut vallan Merthenin yli ja käyttänyt tätä hyväkseen? Puhuiko Malmsten totta? Minne Rimala, Laakkonen ja Boman-Rosenius olivat kadonneet? Kenellä oli hallussaan Alina Jegoroffin kaulakoru ja Eliassonin aarre?

Siinä se: Hämeen-Anttilan dekkarissa on runsaasti henkilöitä ja juoniaineksia. Olen tippua tämän tarina-automobiilin kyydistä, vaikka henkilöistä on monisivuinen luettelo sekä tiivistelmät vakoilu- ja rodunjalostustaustoista. Lisäksi romaanissa on tarjolla teosofisia oppiriitoja ja valkoiset-punaiset-problematiikkaa sekä kaksoisagentti. Ja jos joku kirjan lukija haluaisi raivata väkeä luonnonkasvimyrkyin, siihenkin dekkari antaa näppäriä vinkkejä.

Yksityisetsivä Björk selvittää epäilyttävää kuolemaa ja jalokivivarkautta, mikä ryöpsähtää monihaaraiseksi – vertauskuvaksi ei riitä käärmeen kaksihaarainen kieli. Minua dekkari ei jännityttänyt, vaikka monenlaista uhkaa tuppaa. Jännäriainekset ovat raami, jossa porukka pysyy ajassa ja paikassa. Runsaus vie terän, silti tunnelmassa ja kerronnassa on viehkoa perinteiden kunnioitusta tyyliin Agatha Christie.

Ensimmäisessä osassa kaipasin päähenkilön, virkamies-yksityisetsivä Björkin hahmon syventämistä. Siinä sarjan toinen osa astuu askeleen eteenpäin. Yhä miekkonen keikaroi ja ihailee huoliteltuja naisia, myös mielenmyllerrykset tihkuvat hiotusta ulkokuoresta. Björk ehtii: hän jakaa aikaansa virkatyön, väitöskirjan ja rikoslaboratorioharrasteen kesken sekä sukkuloi monenmoisten sukulaisten ja tuttavien parissa. Nelisen neitoa luo häneen silmäyksiä, kohtalokkaimmin Mata Hari -tyyppinen lumoaja. Romanssiosuus jää lupaavasti auki. Koska sukuperintö, salainen addiktio ja yleneminen virassa ovat taitekohdassa, jatkoa seurannee.Käärmeitten kesä

Björkin rinnalla on kiinnostavia henkilöitä, jotka jäävät haljuiksi. Esimerkiksi Martti-poliisissa kollegoineen voisi olla potentiaalia. Björkin uusi apuri on oiva lisä. Poika on kyllä hämmentävä: 13-vuotias kengänkiillottaja, joka kirjoittaa hienoja yleiskielisiä raportteja mutta puhuu värikästä stadin slangia. Naiskuvat jäävät aika pinnallisiksi, muutaman ominaisuuden tyypeiksi.

Ymmärrän hyvin 1920-luvun ihailijana, että ajan tarjoomukset ovat niin kiehtovia, että on vaikea rajata. Silti kannattaisi. Hämeen-Anttila on osoittanut, että hän todella hallitsee taustatyön ja päähenkilöhahmotuksen. Miten olisi fokusointi päähenkilön sieluntuskan kehityskaareen ja johonkin kiinnittävään, ajanhengen ytimeen natsaavaan juonenkulkuun?

_ _ _

Virpi Hämeen-Anttila
Käärmeitten kesä
Otava 2015
351 sivua
dekkari
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2015 · 10:22 am

Mehmet Murat Somer: Gigolomurha

Atatürkin uskonnottomasta politiikasta Turkki on livennyt vähitellen toiseen suuntaan. Ei ole kauaakaan, kun puhututti turkkilaisen johtajamiehen paheksunta naisten nauramisesta suu auki. Ainakin istanbulilaiset naiset reagoivat remuamalla mielenosoituksessa hampaat näkyen. Ehkä väljempää on tulossa, sillä juuri käytyjen vaalien perusteella konservatiivinen AKP ei voi enää yksin muodostaa hallitusta eikä puolueen keulakuva presidentti Erdogan huseerata yksinvaltiaana. Näin oletetaan.

Median välittämään kuvaan nyky-Turkista liittyvät mielenosoitusväkivalta ja sanavapausrajoitukset. Tuoreessa muistissa on esimerkiksi Orhan Pamukia uhannut oikeudenkäynti epäisänmaallisuudesta. Millainen mahtaa olla sikäläinen suhtautuminen Mehmet Murat Someriin? Hänen trillerinsä Gigolomurha (suom. Tuula Kojo, Schildts & Söderströms 2014) ei aivan istu AKP-linjaan.

”Tunnetko olevasi nainen?”
”Toisinaan”, minä sanoin.
”Mistä asti olet ollut tuollainen?”
”Siis transvestiittiko?”
”Niin…”
”Kaiketi jo pitkään”, minä sanon. ”Mutta pukeudun joskus myös mieheksi.”
Siis mitä, rupesinko minä jo kieltämään itseni ja siirtymään puolustuskannalle?

Dekkarin minäkertoja on istanbulilainen henkilö, joka liikkuu yökerho- ja hakkeriympyröissä. Lähipiiri on homo- ja transuväkeä. Suhdeverkosto on laaja, eikä mielihaluja peitellä. Tietoverkkokaappausten ohella päähenkilö toimii yksityisetsivänä. Tässä romaanissa etsinnän alla on intohimoja herättäneen gigolon murha.

Alakulttuurikuvaus on värikäs, mutta kaipaan lisää Istanbulin olemuskirjavuutta. Poliittista tai yhteiskunnallista kannanottoa ei suoraan kirjassa ole. Jonkin verran suhdeverkostojen, vallankäytön ja raharikkaiden etuilu näkyy. Homofobinen eriarvoasetelma ei erityisesti erotu. Erilaisuus ei kuvatuissa piireissä hätkähdytä, ja tuntuu siltä, että poikainkeskeinen vehtaaminen on luonnollista ja yleistä. Tietysti niin, koska se on romaanin keskeisnäkökulma elämänmenoon.Gigolomurha

Kerronnallisesti tai juonikuljetukseltaan ei Gigolomurha poikkea keskivertodekkarista. Tätä tyyliä on paljon. Kertoja on aika rehvakka sanailija, näppärä toimija ja tehokas selviytyjä. Ihmissuhteissa on sotkua. Tuttavapiiri on värikäs, ja sen avulla tavoitellaan komiikkaa. Näitä hakkereitakin nykydekkareissa riittää. Täytyy myöntää, että luistavasti kirjassa juttu luistaa, silti hetkittäin ehdin hieman pitkästyä.

Gigolomurha on dekkariviikkoni välipala. En ole aiemmin lukenut turkkilaista dekkaria – nyt olen. Täysillä en syttynyt. Mutta kirjassa on mielenkiintoinen ääniraita. Etenkin eurooppalainen barokki soi herkullisen ristiriitaisesti muun melskeen taustalla.
– – –
Mehmet Murat Somer
Gigolomurha
Suomentanut Tuula Kojo
Schildts & Söderströms 2014
Hop-Çiki-Yaya -trilleri
289 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Vaikka varsinainen dekkariviikko on ohi, jatkan vaan…
Dekkariviikko_logo_260px (1)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2015 · 7:00 pm

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

On ilo reissata kirjallisesti erilaisissa kulttuureissa. Taitaa olla Dolores Redondon Näkymätön vartija (suom. Sari Selander, Gummerus 2015) dekkariensivisiittini Baskimaahan. Vuoristoisen maaseudun jokilaaksossa tapahtuu murha. Vähitellen on syytä etsiä sarjamurhaajaa. Murhamenoihin liittyy rituaalin piirteitä, esimerkiksi paikallinen leivonnainen asetellaan teinityttöruumiiden strategiselle paikalle. Tapausta komennetaan selvittämään rikosylikonstaapeli Amaia Salazar miehistöineen. Amaian tehtävän hankaluutta lisää se, että hän joutuu palaamaan lapsuudenmaisemiinsa.

Näkymätön vartija -dekkarin juoni tempaa hyvin mukaan. Myös ympäristökuvaus tehoaa. Helmikuisen kelin värittämät joenpenkereet, vuorenrinteet ja metsiköt kuvaillaan houkuttelevasti. Kylänäkymien visuaalisuus viestittää tarkkoja mielikuvia. Ihmisten suhtautumisessa ympäristöönsä on yhä jämiä muinaisesta luonnonuskosta.

Ainoastaan sata tai korkeintaan sataviisikymmentä vuotta sitten olisi ollut todella harvinaista löytää joku, joka ei olisi uskonut noitiin, täkäläisiin sorgiñoihin ja belagileihin, basajauniin, tartaloon ja ennen kaikkea Mari-jumalattareen, henkeen, äitihahmoon, satojen ja karjan suojelijaan, joka saattoi halutessaan täyttää taivaan salamoilla ja pudottaa maahan raekuuroja, minkä seurauksena ihmiset joutuivat kitumaan pitkään nälissään.

Mainituista uskomusolennoista saadaan jopa joitain näköhavaintoja. Se tarjoaa tarinaan paikallis- ja erikoisväriä, joskin olisin kaivannut mytologiasta salakavalampaa pohjustusta ja ilmenemistä. Vaistot, ennusmerkit, tarotkortit ja uskomusolennot tyrkitään framille mutta lopulta melko pintapuolisesti. Kerronnaltaan Näkymätön vartija ei lajia uudista, välillä taannutaan luennoimaan. Käännöksen soisin olevan sujuvaa suomea, nyt on tekstissä hieman kiireen tuntua.Näkymätön vartija

Siirryn näin osastoon ”mutta”. Kovin kulunut on naispoliisin ja miestyökaverin jännitesuhde, samoin tuiki tuttua on päähenkilön henkilökohtaisen elämän kulminaatioiden ujuttaminen osaksi juonen kulkua. Tässä romaanissa pääpari ei ole eroaikeissa, päinvastoin Amaian mies on pikemminkin liian ihana. Pariskunnan kemiakohtaukset ovat melko makeilevia. Lapsettomuussuru ja häiriintynyt äitisuhde kuuluvat romaanin privaattiprobleemaosastoon. Minun makuuni äidin ja isosiskon kauhutyypit ovat liian äärimmäisiä, kaipaan muutakin syytä kuin vain sairaus tai selittämättömän kamala luonne. Summa summarum: romaanissa on paljon aineksia, ja jotkut niistä jäävät puolitiehen.

Mieltymyksieni pakottamana vertailuni osuu Fred Vargasin Adamsberg-dekkareihin, joissa hyödynnetään erilaisia keskieurooppalaisia mytologioita. Vargasin romaaneissa uskomusperinne lomittuu vinksahtaneeseen tarinankulkuun joustavasti, ja päämies-Adamsberg loistaa poikkeuspersoonana, luistavan kerronnan komiikkavire mukaan lukien. Vargas-Redondo -pelin tulos: 10 – 6.

Mutinat sikseen. Ahmin tämän uutuusdekkarin, eli juonivetoisena jännitysviihteenä se toimii. Sankarittaressa on synkän menneisyyden ja ammattipätevän nykyisyyden tehoa, kelpo päähenkilö siis, jokin erityishehku silti puuttuu, vaikka hän saakin karmean lapsuuden vuoksi kaikki sympatiani. Erikoissattuma on, että luin heti perään Gillian Flynnin Teräviä esineitä, jossa on samansorttiset lähtökohdat.

Olisin halunnut pitää Redondon dekkarista enemmän kuin pidin. Silti odotan Baskimaan murhien seuraavaa osaa, sillä kyllähän pitää saada selville, miten päähenkilön elämä etenee ja laakson varjoissa vaaniva vaara jatkuu. Ja haluan palata Amaian kanssa baskimetsään.

Tuo metsä tarjosi monenlaisia aistimuksia: siellä vierailijaa olivat vastassa ikiaikainen luonto, pyökkien ja kuusien takaa kantautuva mahtipontinen veden jylinä, Baztanjoen nouseva viileä raikkaus, satunnaiset eläinten ja maahan putoilevien lehtien äänet. Nuo syksyn lehdet verhosivat maata kuin suuri silkinpehmeä peitto ja välillä tuuli lennätti niitä mielensä mukaan kasaten niitä toisinaan keoiksi, jotka näyttivät keijukaisten pesäpaikoilta, toisinaan taas lamioiden kulkureiteiksi tarkoitetuilta maagisilta poluilta.

 

Dekkariviikon päätteeksi muutama kirjabloggaaja postaa samaan aikaan (14.6. klo 19.00) kokemuksensa Näkymätön vartija -jännäristä. Ainakin Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Nenä kirjassa ja Lukutoukan ruokalista ovat mukana – katsopa heidän lukutunnelmansa.

 

Dolores Redondo
Näkymätön vartija
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2015
Baskimaan murhien ensimmäinen osa
469 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

13 kesäkuun, 2015 · 11:09 am

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

”Äideistä parhain sä oot.” Tuo laulunluritus muistuu mieleeni joistain muinaisten vuosien tenavatähtikisoista riipaisevana ja hirvittävänä. On oletettavasti populaa, joka sitä kuunnellessaan pidättelee oksennustaan, sillä kaikilla ei ole ollut pullantuoksuisen lempeää emoa. Jos Gillian Flynnin romaanin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015) päähenkilö viisusta jotain tietäisi, seuraisi siitä vihlovia viiltoja.

Minäkertoja Camille on pienen ikänsä kiusannut itseään, syypää sille on Adora-äiti, järisyttävän kauhea kurppa. Suhde nyt kolmikymppiseen tyttäreen on ollut jääpalakoneen luokkaa. Harvoin lukee sellaista aikuisen tyttären nöyryytystä kuin esimerkiksi romaanissa kuvattu yhteisen laatuajan vietto muotiliikkeessä.

Flynnin dekkarin ydinjuonena on kahden pikkutytön murha, jota journalisti-kertoja passitetaan raportoimaan. Sattuu siis niin, että murhat tapahtuvat päähenkilön lapsuusmaisemissa. Kätevästi näin saadaan kuvaukseen mukaan päähenkilön häiriintynyt äitisuhde, traumat kuolleesta pikkusiskosta ja kammotusouto 13-vuotias siskopuoli. Muuten poliisitutkimukset polkevat paikoillaan, eikä Camillen journalistityö huippua hio. Ja pikkukaupungista saa kovin twinpeaksimaisen kokemuksen.Teräviä esineitä

Flynn on vetävä kirjoittaja. Tämä esikoisromaani kiitää samoilla minäkerrontaradoilla kuin Paha paikka ja Kiltti tyttö: teksti on kaihtelematonta ja tarkkanäköistä. Esikoisessa ei ole yhtä nasevaa yhteiskuntanäkemystä kuin kahdessa jo aiemmin suomennetussa romaanissa, mutta sitäkin pistävämpi se on kertojapäähenkilön suhteen. Siekailematon tuskaoperetti.

Flynnin tavaramerkki on epämiellyttävät henkilöt. Tässäkään päähenkilö ei ole helppo tyyppi, mutta vetää puoleensa. Teräviä esineitä saa etenkin kauhistumaan, millaisia jälkiä epäinhimillinen lapsuus on Camilleen jättänyt ja mitä kamppailua jokapäiväinen selviytyminen yhä on; kertojan itseinho ja itsetuhoisuus sekä niistä pyristely tekevät todella kipeää (sitaatti fonttivalintoineen kuten romaanissa):

Vesi kirveli silmiäni, peitti nenäni, ja sulki minut sitten sisäänsä. Kuvittelin, miltä mahdoin näyttää ylhäältä käsin: ruoskittu iho ja äänettömät kasvot välkehtivät veden kalvon alla. Ruumiini pani hanttiin hiljaisuudelle. Korsetti, rivo, nalkuttaa, leski! se huusi. Vatsani ja kurkkuni kouristelivat, halusivat epätoivoisesti kiskoa happea. Sormi, huora, ontto! Vain hetki itsekuria. Miten puhdas tapa kuolla. Kukka, hehku, sievä.
Nytkähdin pintaan, haukoin henkeä. Huohotin pää kattoa kohti kallellaan. Rauhassa, rauhassa, vakuutin itselleni. Rauhassa, tyttökulta, kyllä sinä pärjäät. Silitin poskeani, lepertelin itselleni – miten säälittävää – mutta hengitykseni tasaantui.

Dekkariviikkoni mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että amerikkalaisen Flynnin esikoisdekkarissa ja baskimaalaisen Dolores Redondon esikoisessa Näkymätön vartija (blogissani 14.6.2015) on aivan samat lähtökohdat: kolmikymppinen, äitisuhteesta traumatisoitunut nainen saa työkokemuksen kotipaikkakunnalle, jossa vinksahtanut sisko vaikuttaa tapahtumiin. Muuten eroja löytyy. Redondon dekkariin siis palaan myöhemmin, Terävistä esineistä tiivistän lopuksi, että se on kasvuolosuhdetutkielma, jossa jännitys on pikemminkin psykologista kauhua epäinhimillisestä ympäristöstä päähenkilövetoisesti kuin varsinainen rikoksenselvittelykertomus. Minä ahmaisin sen aihetta kauhistellen.

– – –
Gillian Flynn
Teräviä esineitä
Suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2015
dekkari
316 sivua.
Sain pikalainan kirjastosta.
Arja, Leena ja Omppu käsittelevät viiltävää kirjaa terävästi.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2015 · 11:11 am

Jo Nesbø: Verta lumella. Osa 1

Lyhyt oppimäärä palkkatappajaan ihastumiseksi

1) Mies pitää tarinoista ja muuttaa ne mieleisikseen. Hän omistaa yhden kirjan, Viktor Hugon Kurjat, lyhennetyn version. (Kurjat on varhaisnuoruuteni lempikirjoja.) Oikea juoni ei rajoita häntä: ”Uskoin tarinaan. En vain uskonut että Viktor Hugo kertoi sen oikein.”

2) Hän on älykäs ja sinnikäs. Lukivaikeus ei ole lannistanut opinhalua eikä lukemisen lumoa. Se on lisännyt luovuutta ja herkkyyttä sävyille. Hänestä on kehittynyt tarkkanäköinen ja asianhoitohommissa harkitsevan varma. Se, mihin tavoitteellinen toiminta suuntautuu – siitä voimme olla montaa mieltä.

3) Hänellä on hyvä sydän. Ammatilla on nurjat puolensa, mutta myötäelämisen kyky ei ole kadonnut – se on vetoava yhdistelmä. Hänessä on myös robinhoodmaisuutta.

4) Hän arvostaa äitiään ja hyväksyy tämän heikkoudet. Isän väkivaltaisuus on voimistanut hänen oikeudentuntoaan. Hän ei voi sietää naistenhakkaajia. Hän tiedostaa isän vaikutuksen valintoihinsa ja toimintaansa. Toimintansa ja ajatuksensa hän kertoo tiiviisti, paisuttelematta ja eleettömästi. Vaikka hän ei kaikkea kerro tai kertoo ne tulkiten ja valikoiden, hän vaikuttaa vilpittömältä.

5) Hän tuntee heikot kohtansa, minäkertojapäähenkilö Olavin omin sanoin:

Eli tiivistetysti asia menee näin: En osaa ajaa hiljaa, olen pehmeä kuin voi, rakastun aivan liian helposti, menetän malttini kun suutun ja olen huono matematiikassa. Olen lukenut yhtä ja toista mutta tiedän hyvin vähän, enkä ainakaan sellaista mille olisi käyttöä. Ja kirjoitan hitaammin kuin tippukivi kasvaa.

Verta lumella 1
Näin näen Jo Nesbøn häpeämättömän romanttisen ja napakan ammattitappajaromaanin Verta lumella ensimmäisen osan. Mitä ihmettä voi olla osassa 2?
– – –
Jo Nesbø
Verta lumella. Osa 1
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2015
195 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Dekkariviikolla mm. Kirsi on postannut uudesta Nesbøsta.
Dekkariviikko_logo_260px (1)

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: