11 kesäkuun, 2015 · 8:14 am

Vera Vala: Tuomitut

Viime kesänä uppouduin kolmen kirjan verran Arianna de Bellisin elämään ja rikostutkimuksiin. Italialaissuomalainen yksityisetsivä on ärhäkkä nainen, jolla on menneisyys. Päähenkilön entinen elämä on arvoitus Ariannan osittaisen muistinmenetyksen vuoksi. Uusin Vera Valan dekkarisarjan osa Tuomitut (Gummerus 2015) paljastaa Ariannan muistikatkojaksosta yllätyksiä.

Arianna-dekkarit kuuluvat lajityypin siihen heimoon, jossa päähenkilön rakkaus- ja muu privaattielämä on tasavahva kiinnostuksen kohde jännärijuonen kanssa. Neljännen osan perusteella voin sanoa, että Vera Vala annostelee yksityisetsivänaisen elämäntapahtumia tarkoituksenmukaisen säästeliäästi, jotta jännite kasvaa. Paljastuksia putkahtelee tässä osassa Ariannan unien muodossa. Ne ovat osin uskottavuusrajoilla, ja onhan kaikissa aatelius-, muukalaislegioona-, terroristi- ja ministerielementeissäkin sulateltavaa. Lukuvire kyllä pysyy, esimerkiksi kadonneiden vuosien vaiheita ei voi todellakaan arvata. Ja rakkaus. Eihän auvoisuudesta synny draamaa, joten säröjä syntyy ja synnytetään.Tuomitut

Tuomitut-osaa virkistää Ariannan pappisveli Ares. Lisäksi hän on arvostettu ihmismielen tutkija, väitöskirjakin on sarjamurhaaja-aiheesta. Jumalan rakkauden varaan heittäytynyt karismaattinen selibaattikomistus on nykyajalle outo hahmo. Vala onnistuu luomaan Areksesta romaanin kiinnostavimman henkilön, jossa on sisäistynyt valittu elämäntapa, omien virheiden tunnistaminen sekä itsensä ja muiden hyväksyminen. Ares ei ole mikään nössö kirkonmies, ja hänestä vilahtaa päivänvalolle arkoja seikkoja. Taitaa niistäkin jäädä selvitettävää tuleviin osiin.

Ares kulki salista toiseen. Hän hillitsi itsensä, ettei olisi pysähtynyt ihastelemaan lasivitriineissä olevia, vuosituhansia vanhoja taideteoksia ja tavaroita. Häntä sykähdytti nähdä esineitä, jotka kertoivat omaa, yleismaailmallista tarinaansa ihmisen tarpeesta uskoa johonkin itseään korkeampaan. Aikakaudesta riippumatta ihmisen sisin oli samanlainen, niin hyvässä kuin pahassa.

Juoneen oleellisesti liittyy Areksen osuus pappien sarjamurhan selvittämisessä, ja Ariannan työtehtävänä on löytää Damanhur-lahkoon kadonnut sukulaistyttö. Lähinnä syynätään uskontoihin liittyvää lahkolaisuutta ja niiden äärituotoksia. Ares itse edustaa katolisuuden sisällä toimivaa jesuiittasuuntausta. Yksi henkilö on vouhottava manaajapappi, ja henkilögalleriaan kuuluu lahkolaisuudesta toipuvien psykoterapeutteja. Lisäksi taustalla vaanii edellisistä romaanisarjan osista tuttujen mithralaisten kosto.

Damanhur-lahkon toimintatapoja kuvataan paljon, ja antiikin uskonsymboliikkaa avataan tarkasti. On vaarana, että maallistuneesta lukijasta hihhuliuskonnot tuntuvat liian kummallisilta ja niihin hurahtaminen epäuskottavalta, mutta hyvin tämä puoli romaanissa pelaa. Nostan hattua kirjailijan perehtyneisyydelle, ja mielestäni käsittely välttää päälle liimatun oppineisuuden osoittamisen, joskin jonkin verran uskonasioissa olisi tiivistämisen varaa.

Tuomitut rakentuu Ariannan, Areksen ja lahkolaissukulaisen vuorotteleviin näkökulmaosuuksiin. Se toimii ahmittavasti, ja jännitys tihenee sopivasti loppua kohti. Suosikkimieheni Angelo saa harmittavan vähän letkautustilaa. Minun makuuni yhteensattumia on roimasti, eikä varsinainen murhajuoni ole romaanin vahvin puoli. Nautittavaa on tekstin joustava eteneminen ja henkilöiden sisäisen elämän selostaminen osana tapahtumien virtaa. Lisäksi Vera Vala esittelee ihastuttavasti Italiaa. Nyt on vuorossa Torino, ja sen piazzat, kujat, barokkijulkisivut, puistot ja metsät henkivät tarinaan tehoa.

Viihdyn de Bellisin sisarusten seurassa, ja haluan hengailla liepeillä jatkossakin. Mihinkähän kaupunkiin heidän kanssaan seuraavaksi päädyn ja mitä vielä paljastuukaan?
– – –
Vera Vala
Tuomitut
Gummerus 2015
457 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko_logo_260px (1)

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 kesäkuun, 2015 · 7:36 am

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar ja Barbarotti-sarja

Håkan Nesserin Barbarotti-sarja päättyy viidenteen osaan Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015). Seulon viisi syytä, miksi se ja koko sarja kannattaa lukea. Muut osat ovat järjestyksessä

Sukujuhlat
Kokonaan toinen juttu
Herra Roosin tarina
Yksinäiset.nesser barbarotit

Hurmaava päähenkilö

nesser barbarottiJo ensimmäisessä osassa sydämeni alkoi sykkiä viisikymppiselle ruotsalaisitalialaiselle rikosetsivälle Gunnar Barbarottille. Hiukan hitailla hyrräävä herra on lämmin ja viisas, ymmärrystä riittää inhimillisille tragedioille. Olen myös myötäelänyt sarjan ajan Barbarottin yksityiselämän epävarmuuden ja onnen ajat, nyt lopuksi suren suurta menetystä.

Nesserin taito henkilökuvaajana loistaa etenkin päähenkilön hahmottelussa. Barbarottiin kiintyy juuri siksi, että hänen aivoituksensa välittyvät tekstistä polveilevan särmikkäinä. Myös ”family man” -tyyppinen sitoutuminen lämmittää tätä lukijaa. Ilolla olen seurannut lisäksi suhdetta luotettavaan työkaveriin, Eva Backmaniin, ja omalaatuiseen pomoon.

Ihmisen asialla

nesser ihmisetBarbarotti-sarjalle on ominaista, että Gunnar Barbarottin ja myös Eva Backmannin elämä etenee yhtä ponnekkaasti kuin rikosselvittely. Romaaneissa on myös vähintään kolmas näkökulma, selvitettävän jutun ydinhenkilö tai -henkilöt.

Barbarotti-sarjan rikoksissa ei varsinaisia verikekkereitä vietetä. Aina murhien syynä on ihmistä satuttanut vääryys, jota lukija johdatellaan ymmärtämään, ei itse väkivallantekoa. Tai ehkä joskus vähän sitäkin, tässä viimeisessä osassa ainakin. Itse teossa ei viivytä, vain sen taustoituksessa ja selvittämisessä.

Teematäyteläisyys

Jo on varmaankin tullut esille, että keskeistä tematiikkaa ovat ihmissuhteet, etenkin perheeseen ja rakkauteen liittyvät. Niihinhän yhdistyvät ihmisen elämän suurimmat riemut ja vääryydet.

nesser teemaSarjan mittaan kiihtyy Barbarottin uskonnollinen etsintä. Ei Barbarottin kiirastuli kärvennä muita, se on hänen henkilökohtainen kamppailunsa. Viidennessä osassa Barbarotti kärttää kontaktia tuonpuoleiseen ja odottaa taivaasta viestiä. Uskonasiat ovat kyllä sarjan hämmentävin taso, mutta tällaisena epäilevänä tuomaksena voin todeta, että teema ujuttuu tarinaan epäkonventionaalin kiinnostavasti.

Usko on kaikki tai ei mitään -asia. Ja kaikkea siltä väliltä niin kuin saamelaisten nimitykset lumelle tai feminismi. Tai Korkeimman kaikki nimet, joista sadannen ja viimeisen vain kameli tiesi. Monitahoinen ja monimerkityksellinen joka tapauksessa. Asia, jonka olisi pitänyt olla selvä ja yksinkertainen, kietoutui sanojen vyyhtiin, kiertelyyn ja kaarteluun.

Kerronnan koukut

Se, että selvitetään kuolemanvakavia asioita, ei ole estänyt Nesseriä naurattamasta. Hän on taitava yhdistelemään tekstiinsä monenlaisia aineksia, ja sanailu sujuu erilaisia sävyjä sulauttaen.

nesser kerrontaViides osa on aiempia alakuloisempi, humoristisuus on hukkua syviin vesiin. Nesserille ominainen vaivaton teksti ei ole minnekään hävinnyt, kerronta on helposti lähestyttävää ja muutakin kuin pintatason sisältävää.

Kuin tummaa vettä ohuen jään alla metsälammessa, niin hän oli ajatellut viimeksi tänä aamuna ja se oli luultavasti melko osuva kuvaus tilanteesta.

Juonikas

Juonilangat ovat aina aluksi sopivasti hajallaan, vähitellen ne kiinnittyvät, ja mikä hienointa, joskus joku säie jää irtonaisena heilumaan. Nesser on myös vaihdellut juonenkuljetuskeinoja sarjan eri osissa. Välillä on saanut henkeä pidellen odottaa rikosratkaisua, välillä henkilöiden ihmissuhdepäätöksiä.

Nesser juoniPikku-Burman teurastajatar -romaanissa Barbarotti palaa puolikuntoisena töihin ja saa selvitettäväkseen vuosia sitten kadonneen miehen tapauksen, johon kytkeytyy vielä vanhempi miesmurha. Eva Backman puolestaan selvittelee poliitikon äkkikuolemaa. Kumpikin etsivä on alamaissa perheasioiden vuoksi.

Viidennessä osassa on kieltämättä tuntu, että viimeistä viedään. En sanoisi otetta väsyneeksi, mutta tunnelman melankolisuus heijastuu juonenkuljetukseen. Viivyn mieluusti vetkutellen mukana, koska tiedän tuttavuutemme päättyvän. Romaanin loppu palkitsee. Siinä yhdistyvät usko, toivo ja rakkaus, ja viimeinen mielikuva pistää pyrskähtämään – naurusta.

Hyvästi Gunnar! Saanhan näin päätteeksi sinutella. Uskon sinun taaplaavan tavallasi vielä useita vuosia, vuosikymmeniä, vaikkeivät tiemme enää kohtaa. Viihdyin seurassasi; odotin jännityksellä aina uutta osaa, sillä tiesin, että osaat yllättää ja koskettaa. Tätä et kyllä minusta uskoisi, mutta toimin nyt tavallasi: tyrkkään sormeni summittain Raamatun väliin, neuvoa hakien. Päätän tuttavuutemme siten näihin sanoihin: ”Älköön kukaan enää tämän jälkeen tuottako minulle vaivaa. Onhan minulla Jeesuksen arvet ruumiissani.” (Kirje galatalaisille 6, loppusanat 17.) Hmm.

– – –
Håkan Nesser
Pikku-Burman teurastajatar
Rikosromaani
Suomentanut Päivi Kivelä
Tammi 2015
411 sivua
Sain kirja bloggaajakollegalta, kiitos Salla!
Siteeraukset ovat sarjan viimeisestä osasta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

8 kesäkuun, 2015 · 10:00 am

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Se pyysi minua kertomaan itsestäni. Koskelo oli etukäteen kehottanut minua skippaamaan mielimusiikkini ja lempivärini ja menemään suoraan asiaan. Rykäisin ja kerroin, että olen tappanut kaksi ihmistä.

Metro on tyly ja vihainen nuori nainen. Sille pohjustuksen voi lukea Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi (Grime Time 2014), jonka Dekkariseura valitsi viime vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Trilogian toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015) vie Metron Tsernobylin kautta Berliiniin ja koukkaa sieltä Kotkaan. Reitin varrelle kertyy graffitteja ja tuhotöitä.

Olimme majailleet laittomasti vintillä, virallisesti emme olleet asuneet siellä. Kaksi murhaa oli tehty, ruumiit oli kuitenkin todennäköisesti hävitetty. Banksyn työ oli varastettu, niin mikä työ, sen olemassaolosta eivät tienneet kuin me ja varkaat.

Tästä kaikki alkaa: Berliinissä tapahtuu, eikä Metro ole tällä kertaa tappaja vaan takaa-ajettu kostaja. Graffittikulttuurista romaani spreijaa tälläkin kertaa elävää tarinapintaa hittitaitelija Banksysta lähtien. Juonenkuljetus vetää teholla: koko ajan on vaaran tuntu. Ja kun on päähenkilön puolella, saa pelätä ja toivoa.

Eikö jengi voi olla sellaisia kuin minä? Tasapainoisia ihmisiä saatana.

Jaa-a, stabiliteetti on suhteellista. Minäkertoja-Metro ei ole aloilleen asettuvaa hymytyttöainesta, hän on levottomuudessaan ja ahdingossaan tosi. Hän on myös harvinaisen kekseliäs ja sitkeä.

Järvelä taitaa täyteläisen henkilökuvauksen: tyypistä kasvaa persoona minäkerronnan tiukan sanomisen tahtiin. Kertojan näkökulma on rajattu, sentimentaalisuudelle ei ole sijaa, vaikka tunteita jäytäviä seikkoja setvitään. Ja kun koston tielle lähtee, ilmestyy koko ajan lisää syitä kostaa, joskin Metron suhteen tilanne on kääntymässä koston kohteeksi. Odotan pistoksissa trilogian kolmatta osaa, sillä auki jäävät asiat jäävät jomottamaan.Tyttö ja rotta

Aihepiiri on kaluamaton, juoni kulkee arvaamattomasti ja päähenkilö lähipiireineen vangitsee. Väkivalta on rujoa ja rumaa, lopussa se ryöpsähtää ensimmäisen osan tapaan. Annan armon langeta: verenroiske ja ruhjoutumiset tuntuvat todella häijyltä, mutta Järvelä ei kuvaa väkivaltaa ihannoiden vaan osana Metron selviytymistä. Tyttö ja rotta -dekkarissa on hitusen kangistunutta kärjistystä, sillä jokunen tyyppi on yhden ominaisuuden edustaja, etenkään vartijoille ei sävyjä heru. Rivakan toiminnan lisäksi juoneen ujuttuu asiaa: Järvelällä on sanasensa sanottavana taidebisneksestä, rahavallan turmeltuneisuudesta ja venäläisten homojen kohtelusta.

Kerronta on kotonaan sekä Kotkassa että säteilevällä ydinvoimala-alueella ja raunioituvassa berliiniläistalossa. Järvelä on etenkin ränsistyneen miljöön maalari, ja hänen omaperäinen dekkaritäginsä syntyy ekonomisin, visuaalisin kielikuvin. Romaanissa on hätkähdyttävän rajuja toimintakuvauksia, mutta siinä on myös huikean kauniita näkyjä metsästä, merestä ja taivaasta. Tyttö ja rotta on jäljentämätön kirjallinen graffitti, omalakinen piissin suhautus verbaalisti. Sen jälkiä ei hapolla syövytetä.

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Näin käynnistyy Kirja 2015 -vuoden dekkariviikko. Omppu postaa Tytöstä ja rotasta samalla kellonlyömällä.
– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja rotta
Tammi 2015
dekkari
248 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko_logo_260px (1)

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

4 kesäkuun, 2015 · 8:02 am

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Kun on lukenut liudan vakavia ja synkkiä kirjoja, on otollista lepuutella kevyen otteen tekstillä. Tämä lukukokemus kasvaa sitä miellyttävämmäksi, mitä pitemmälle tarinassa etenen. Fredrik Backmanin romaanin Britt-Marie kävi täällä (suom. Riie Heikkilä, Otava 2015) voin nimetä hyvän mielen kirjaksi.

Sosiaalisesti rajoittunut kuusikymppinen kotirouva ja siivousmaanikko Britt-Marie on aviokriisin kourissa, jättää tutun ja turvallisen sekä hakee työvoimatoimistosta töitä. Britt-Marie ajautuu Borgin rakennemuutoskaupunkipahaseen työnomaiseen asemaan.

Tämä kaikki toisin sanoen tapahtuu juuri ennen kuin kaikki alkaa.

Määrätietoisen jähmeä, jääräpäinen ja huumorintajuton Britt-Marie tyrmistyttää siellä, missä liikkuu. Aluksi hahmo vaikuttaa liian asetelmalliselta, sillä kyse on jokaisen kauhunaapurista, pedanttisesta besservisseristä syyllistävään tyyliin ”kaikella ystävyydellä”. Noin sadan sivun jälkeen sulan tyypille kuten romaanin muutkin henkilöt. Hänen maneerinsa selittyvät ja alan toivoa hänelle kaikkea hyvää. Sitä toivon myös muulle kirjavalle porukalle Borgin nuorisotalon, jalkapalloalueen ja pitserian kulmilla.
Britt-Marie kävi täällä

Minussa on listauksiin, rutiineihin ja sääntöihin uskovaa brittmarieainesta, joten haluaisin tarkan määritelmän ja nimityksen tällaisille lempeille aikuisten saduille. Jostakin viihdekirjallisuuden alalajista on kuitenkin kyse. Tyylittelyn ja huumorin keinoin kerrotaan nätisti tärkeistä asioista siten, että juoni jolkottaa varmasti ja viekoitellaan ihastumaan henkilöihin. Ihastunhan minä, ja lisäksi tarinan edetessä haluan antaa anteeksi kaikki ennalta arvattavat hahmot ja käänteet, sillä kerronnan lämpö ja silmistäni tursuavat kuumat kyyneleet sulattavat kyynisyyteni. Voi kun tällainen suvaitseva usko ihmiseen ja hyvyyteen olisi totta! Romaanissa on.

Britt-Marie hieroo paitaansa ruokasoodaa.
– En kerta kaikkiaan pysty käsittämään miksi rakastat jalkapalloa niin paljon että olet valmis laittamaan henkesi peliin tuolla tavalla, Britt-Marie pihisee.
Vega näyttää mietteliäältä. Sitten hän vaikuttaa epäröivän.
– Etkö sinä ole rakastanut mitään sillä tavalla?

Pohjoismaisen arkisen miljöön sekä jöröjen, kangistuneiden, ujojen ja sinnittelevien henkilöiden kätköissä kytevät suuret tunteet ja koskettavat elämänkohtalot. Sivuhenkilöjoukko on taidolla asetettu asemiinsa, ja päähenkilön muutosprosessi on koukuttavasti kuvattu. Myös yhteiskuntakritiikkiä tihkuu tapahtumien saumoista.

Ja sitten on tämä kuningas jalkapallo. Samalla kun sen salat vähitellen avautuvat Britt-Marielle, jalkapalloilun elämää suurempi symboliikka osuu maaliin. Vaikka mitä tapahtuisi, aina tulee uusi peli ja otteluiden ketju jatkuu, yhteispelillä. Vaan mikä onkaan kunkin paikka pelissä ja mahdollisuudet vaikuttaa pelipaikkaan? Sitä Britt-Marie kävi täällä tuuppaa lempeästi tuumimaan.

Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hän miettii oikeastaan koko ajan yhtä ja samaa: miten tätä elämää tulisi elää?

_ _ _
Fredrik Backman
Britt-Marie kävi täällä
Britt-Marie var här
Suomentanut Riie Heikkilä
Otava 2015
379 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 kesäkuun, 2015 · 4:30 pm

Kesäkuun 2015 kirjavinkit

Kesäkausi nytkähtää liikkeelle. Nakkaan siksi lomailijoille muutaman kirjavinkin. Toivottavasti jokaisella on aikaa hetkeksi retkahtaa mukavaan asentoon lämpimän päivän vehreään varjoon, viileän illan viltin sisään tai suvisateen ropinaan kiehtovan kirjan kanssa.

Historiaa

KantoHistoriallisista romaaneista pitäville suosittelen Anneli Kanton romaania Pyöveli (Gummerus 2015). Siinä kolme kertojaa nappaa lähikuvia 1600-luvun suomalaisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Lähtökohta on kieltämättä kolkko, sillä päähenkilö perehdyttää pyövelin työn perusteisiin. Kerronta on kerrassaan vetävää ja kuvatut kohtalot mukaansa tempaavia. Oi aikoja, oi tapoja, oi ihmiseloa!

Muualta

ShinKulttuurikurkistusta kaipaavalle tarjoan ensimmäistä eteläkorealaista suomennosta. Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) sijoittuu nyky-Koreaan, mutta henkilöiden välityksellä saa käsitystä laajemminkin yhteiskunnan ja perhekäsitysten muuttumisesta. Kerronta ja rakenne etenee kekseliäästi. Inhimillinen katsanto on universaali – niin, äideistä on tarpeen pitää huolta, kaikista muistakin.

Sotaa

sopimus 2Sotakirjaharrastajat saavat kotirintamaperspektiiviä taistelu- ja marssikuvausten lisäksi Audrey Mageen Sopimuksen (suom. Heli Naski, Atena 2015) myötä. Saksalaista mielenmaisemaa toisen maailmansodan aikoina romaani kuvaa tinkimättömän konstailemattomasti. Teksti on toteavaa, ja sellaisena se vakuuttaa ryöstöviljellyn aiheen tuoreena toteutuksena. Myös keskittäminen kannattaa: yhden perheen välityksellä nähdään uho ja tuho.

Lyhyttä

UlitskajaTiiviin ilmaisun ystäville neuvon lyhytproosaa. Klassikoita ei kannata unohtaa, itse palasin pitkästä aikaa Tšehovin novelleihin, ja kyllä kannatti. Selkeää, terävää ja elävää tekstiä ei aika nakerra. Rinnalla voi ahmaista Ljudmila Ulitskajaa, nykyvenäläistä napakkaa kertojaa. Aloita pienoisromaanilla, Iloisilla hautajaisilla (suom. Elina Kahla, Siltala 2013; Tytölapsia-kokelmasta postaan myöhemmin, Siltala 2015).

LatvalaNykynovelleista kiinnostunut voi saada säväyksiä Taina Latvalan kokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Kokoelman nykypäivän nuoret aikuiset ovat kuin kuminauhalla kiinni menneessä, silti eteenpäin on elävän mieli. Teksti nappaa kolmikymppiset tai varhaisaikuisuutta elävästi muistelevat, oletan.

Jännityksellisyyttä

AtkinsonJännityskirjalukijoille ei minulla ole vinkkiä käsiä hikoiluttavasta dekkarista, vaan valitsen hykerryttäviä teoksia, joita ryyditetään dekkarityylillä. Kate Atkinsonin Brodie-sarja on epätasainen, mutta uusin osa viehättää minua kovasti. Romaanin Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015) päähenkilö on vedenjakajalla, ja etsintäjuoni monine henkilöineen on herkullinen.

LindgrenMinna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on hurtti kärjistysnäytelmä palvelutalon teknologisesta tehokkuudesta. Lindgren on hurja ja viihdyttävä visionääri. Varsinasta dekkariputkea suunnittelen kesäkuuksi, lukupinossa on muun muassa uusinta Jari Järvelää, Pauliina Sutta ja Vera Valaa. Eli perästä kuuluu.

Muutosta

GavaldaElämänmuutosta miettivä voisi lukea Anna Gavaldan Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015). Aika samalla tyylillä Gavalda riepottaa nuorehkoja pariisilaisia kuin edellisessä suomennoksessa Lempi ei ole leikin asia, mutta se ei haittaa, jos tyylistä pitää. Minulle Gavaldan kaksi kertomusta tarjosi virkistävän rohkaisupläjäyksen monien kevään synkkien kirjojen lomaan. Jos onkin uhkia, on myös mahdollisuuksia.

Tiedosta tekoihin

AholaTietokirjoja olen lukenut kevään aikana valitettavan vähän. Tohdin silti toivoa, että otat Suvi Aholan vinkista vaarin. Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015) esittelee monipuolisesti ja lukijaystävällisesti kirjallisuuspiiritoimintaa, tätä hauskaa ja virkistävää harrastetta, jossa kokoonnutaan maukkaan purtavan pariin keskustelemaan niitä näitä kirjoista ja muusta. Toivottavasti kaikilla on kesän aikana tilaa ystäville ja kirjoille.

 
Jos kaipaat lisää suosituksiani, pääset huhtikuun vinkkilistaan tästä linkistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , , , , , , , ,

1 kesäkuun, 2015 · 7:30 am

Anna Gavalda: Parempaa elämää

LUKIJAN NOTKAHDUS JA NOUSU

Olen aiemminkin pohtinut lukemisen tilannesidonnaisuutta. Vireystila, elämäntapahtumat ja mieliala vaikuttavat luetun vastaanottamiseen. Hyväkin kirja voi joskus maistua tahmealta, jos muun elämän levottomuus tai painavuus vaivaavat. Silloin ainakin minuun leviää epäilys arvostelukyvyttömyydestä: mitä voin sanoa kirjasta, jos ulkokirjalliset seikat sekoittuvat lukukokemukseeni? Se ei ole oikeudenmukaista luetulle kirjalle. Silti on kyse minun lukukokemuksestani.

Eihän sitä voi välttää, että lukuharrastus tapahtuu jossakin kontekstissa. Siinä on aina mukana lukijan eletty elämä, lukupinot, makumieltymykset ja nykytilanne. Hieno kirja voi irrottaa arjesta, se voi myös ankkuroida siihen tai toimia siitä huolimatta, voipi myös hämärtyä, mutta tausta on aina vaikuttamassa tavalla tai toisella.

Olen lukenut peräkanaa muutaman romaanin, jossa aiheet olivat synkkiä ja joissa veivattiin kertomusta eri aikatasoissa ja näkökulmissa. Kaikki kunnia näille kiinnostaville kirjoille ja rakenteille, mutta ajoitus ja peräkkäisyys alkoivat painaa lukumieltäni. Raskaat tarinat viettivät minua varjoisaan notkoon, jota oman elämän huolivyöryt lisäksi pimensivät. Tästä ei voi kuin nousta: tarvitsin nostavaa välipalaluettavaa.

Ja sitten avasin kannet, joiden välistä tulvi ketterää, kronologista minäkerrontaa, rempseän itseironisesti, huolettoman nuorekkaalla tyylillä. Huoliakin kuvailtiin, masennuslamaakin, mutta liukkaasti edettiin elämän kauniissa turhuudessa ja olemisen sietämättömässä keveydessä. Taas saa epäillä arvostelukykyäni, mutta ilmava sepustelu sopi minun lukutilanteeseeni. Kiitos notkosta nostolle Anna Gavaldan kahden kertomuksen kirjalle Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015).Parempaa elämää

Kahdessa erillisessä kertomuksessa on samasta asiasta kysymys. Alle kolmikymppiset nuoret aikuiset ovat tavoitteettomia ja ajautuvia tyyppejä. Sattuu jotain odottamatonta, joka sysää kohti käännettä ja uutta. Gavalda hallitsee draaman kaaren ja sukkelasanainen verbaaliveto käy kovilla kierroksilla. Sopii minulle juuri nyt.

Ensimmäisessä kertomuksessa Mathilde kadottaa laukkunsa rahatukkoineen. Pakkomielteenomainen nainen etsii laukkunsa löytäjää ja samalla elämänsä suuntaa sekä tekee ratkaisun – käy miten käy.

Välillä minäkerronta kuin varkain vaihtuu kolmanteen persoonaan: tilitysvyöry etäännyttää näkemään loppuratkaisun näyttämönomaisesti, kokonaisuutena. Nykivä sanailuvauhti ja juonen tiiviys säilyvät. Kertojaääni muistuttaa edellistä suomennosta Lempi ei ole leikin asia. Kummassakin kevyeen, kiihkeään juonikuljetukseen kuuluu sekä katkeria muistoja että apeutta lievittävää vääjäämättömän toiveikasta eteenpäinmenoa.

Toisessa tarinassa Yann kohtaa naapurin perheen, ja se muuttaa hänen elämänsä. Samalla teemalla mennään Mathilden kanssa: muuta suuntaa – menee syteen tai saveen. Kerronta etenee taas minämuodossa. Vauhtia on, vyöryäviin virkkeisiin ympätään osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja monia, monia ihmiselämiä, sukuja ja tapoja olla kanssaihmisten kanssa.

Lumoudun Yannin tapaan kuvatusta naapuripariskunnasta, seuraan kiihkeästi tunnelmia ja tarinapolkuja. Virkistyn, saan virtaa ja nyökyttelen naapurin elämänopeille (toivottavasti muistan ne vastakin, olen rohkea, avoin ja valpas):

Tulee hetki, jolloin kohtaloa pitää kovistella. Eli se pitää haastaa. Niin, aina tulee hetki, jolloin pitää koetella onneaan kunnolla, ravistella sitä ja panna kaikki peliin.

_ _ _
Anna Gavalda
Parempaa elämää
Suomentanut Lotta Toivainen
Gummerus 2015
kaksi kertomusta
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

31 toukokuun, 2015 · 10:57 am

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Jonkinmoinen kumu on jo kuulunut siitä, että Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) on koskettava. Kiitos lukijaystävälleni Ritvalle suosituksesta. Kirjabloggaajista muun muassa Minna, Ulla ja Sara ovat kirjoittaneet romaanin kauneudesta. Romaani on hiljalleen avautuva ja kaihertava kertomus eteläkorealaisen perheen elämästä ja suhteista.

Huomasin, etten tunne äitiä. Voi toki olla että siinä tilanteessa äiti ei voinut muuta kuin ajatella meitä. Mutta miten mekin saatoimme pitää äitiä aina vain äitinä? Minäkin olen äiti, mutta minulla on paljon unelmia, ja muistan lapsuuteni ja nuoruuteni elävästi enkä ole unohtanut mitään. Äidillä ei ollut mahdollisuutta toteuttaa unelmiaan. Hän kohtasi yksinään sen aikakauden heittämät haasteet, köyhyyden ja surullisuuden, eikä hänellä olllut muuta mahdollisuutta kuin selvitä siitä, tehdä parhaansa ja uhrata sille mielensä ja ruumiinsa. Miksi en koskaan uhrannut ajatustakaan äidin unelmille?

Näin perheen nuorin tytär kirjoittaa sisarelleen. Keskeisteema kuulostaa banaalilta – äitikin on ihminen – mutta toteutus on omaperäinen. Kiinnostavaa on myös lukea fiktiota eteläkorealaisesta elämänmenosta.pidä huolta äidistä

Perhe on peräisin maaseutumaisesta ympäristöstä. Vanhemmat on naitettu alle parikymppisinä, ja suku on muutenkin vaikuttanut jokapäiväiseen elämään. Ei ole ollut helppoa eikä auvoista. Pariskunnalle on syntynyt viisi lasta, joista eloon jääneet neljä on kukin vuorollaan muuttanut Souliin koulutuksen perässä.

Romaani käynnistyy siitä, että vanhemmat tulevat aikuisten lasten luo Souliin kyläilemään, ja äiti katoaa metroasemalla. Muiden pönkittämiseen keskittynyt ahertajaäiti tulee näkyväksi muille vasta kadottuaan. Romaanissa on sillä hilkulla, että äidistä luodaan madonnamainen pyhimyskuva – vaan ei sittenkään. Mukana on sopivasti särmää ja arvoitusta. Äidin lisäksi eri perheenjäsenten kehityskulku paljastuu vähitellen aika- ja näkökulmatasoja vaihdellen.

Olen aina vierastanut sinämuotoista kerrontaa. Alkuun se tässäkin romaanissa riepoo, kunnes ymmärrän, ettei kertojan ole tarkoitus sinutella itseään, vaan kertoja katsoo kaikennäkevin silmin ja mielin jostain ylhäältä rakkaitaan. Hän haluaisi puhutella juuri heitä, vaan kertoja yltää vain meihin lukijoihin asti. Minäkerrontaosuudesta viimeistään selviää, että äänessä on kadonnut äiti. Pidä huolta äidistä erottuu juuri katsantotavaltaan ja kerronnaltaan, sillä tarkkaavainen näkijä-kertoja pitää fokuksen kirkkaana.

Ensimmäinen eteläkorealaisen romaanin suomennos on siinä mielessä universaali, että jokainen on syntynyt äidistä. Siksi romaanin tematiikka koskettaa kulttuurista riippumatta, ja se, mikä on kulttuurisidonnaista, kuvataan kiinnostavasti. Vanhempien suhteeseen vaikuttaa järjestetty avioliitto, esikoisen asema on ylittämätön, ja äidin kunnianhimo ja tinkimättömyys lastensa suhteen on järeää, näin muutamia elementtejä mainitakseni.

Hienosti romaani tavoittaa perheen muutoksen. Perheyhteys katoaa kaupungistumisen, taloudellisen ja koulutuksellisen kehityksen edistyessä. Kiire ja tietty itsekkyys nielevät, esimerkiksi osuvasti on kuvattu koulutettujen tyttärien etääntyminen lukutaidottomasta ja maalaismaisesta äidistään.

Onhan tavallista, että vasta menetyksen jälkeen arvot kirkastuvat, kuten tässä romaanissa äidin merkityksellisyys. Pidä huolta äidistä kerii aihetta taitavasti ilmeisiä vältellen. Huomaan sujahtavani tarinaan, siedän sinäkerrontaa ja jopa pidän sitä perustavanlaatuisen oikeana valintana juuri tälle tarinalle, joka yhtenä monista mutta omanlaisesti muistuttaa toisten huomioimisen ja läheisten arvosta. Lukiessani pysähdyn aprikoimaan omia elämänvalintojani, samalla olen kaukana erään korealaisperheen luona.

En tiedä, miten pysäyttäisin nämä muistot, jotka puskevat ylös kuin kevään versot. Kaikki unohtuneet asiat vyöryvät pintaan. Riisikulhot keittiön hyllyllä, takapihan erikokoiset ruukut täynnä maustetahnoja, ullakolle johtavat puuportaat, muurin alapuolelta alkavat ja ylös asti kiemurtelevat rehevät kurpitsaköynnökset.

– – –
Kyung-sook Shin
Pidä huolta äidistä
suomentanut Taru Salminen
Into 2015
209 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

29 toukokuun, 2015 · 10:10 am

André Brink voisi olla 80 v: haaste

André Brink kuoli alkuvuodesta. Koska hän olisi täyttänyt tänään 80 vuotta, pieni kirjabloggajaporukka postaa Brink-aiheisia juttuja. Vaikuttihan eteläafrikkalainen kirjailija merkittävästi siihen, miten 1970-80 -luvuilla hänen kotimaansa rotusortopolitiikka tuli maailmalla tutuksi ja tuomituksi.

 

Tässä on lista blogeista, jotka ilmoittautuivat Brink-haasteeseen. Katsopa, mitä linkkien takaa tänään löytyy – Brinkiä vai jotain muuta:

Kirjakaapin kummitus
Kirjava kammari
KirjaValas
Lukutoukan kirjablogi
Kuutar lukee
P.S. Rakastan kirjoja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haastepostaukseen pääset tästä.

 

Kun 1980-luvulla luin romaanin Valkoinen, kuiva kausi, muistan vaikuttuneeni. Uusintalukuun valitisin kuitenkin Ruttomuurin (suom. Seppo Loponen, WSOY 1984). Valintani oli sattumanvarainen, ehkä päävaikutin oli se, ettei minulla ole ensimmäisestä lukukerrasta minkäänlaista mielikuvaa.

Tuhoisia muistoja. Jotka teki mahdolliseksi – ei, väistämättömiksi – tämä paluu Avignoniin. Mandlan läsnäolo vieressäni, kaunani Paulia kohtaan. Ja siitä tuo outo vaikutelma, lähestyessämme sitä ihanaa kaupunkia joka yhä pelotti ja vaivasi minua, että nämä eivät olleet suinkaan muistoja jotka palautuivat vuosien takaa, eivät verukkeita tai päiväunia, vaan jotakin joka tapahtui minulle nyt, tällä hetkellä, jotakin joka kuului tämän päivän intohimoihin ja kapinaan: jatkeita ja lisäyksiä, välittämätöntä täydennystä.

Anderea etsii kuvauspaikkoja Paulin rutosta kertovaan elokuvaan ja reissulle lyöttäytyy pakosalla oleva Mandla. He kaikki ovat eteläafrikkalaisia, Paul valkoinen, muut mustia. Andrea kelailee suhdettaan poissaolevaan Pauliin, samalla hän pui mielessään aiempia suhteitaan, etenkin romanssiaan toiseen valkoiseen mieheen, Brianiin. Lisäksi muistot lapsuus- ja nuoruusvuosista eteläafrikkalaisessa perhe- ja rotusortokulttuurissa aktivoituvat. Mandla palauttaa Andrean näkemään juurensa.Ruttomuuri

Kerronnassa on vaihtelevuutta. Pääosin Andrea kertoo minämuodossa, mutta aina välillä, odottamatta, kuvaus etääntyy seuraamaan kuin yläviistoon: tapahtumia seurataan kolmannessa persoonassa. Aivan yhtä odottamatta vaihtelevat aikatasot muistikuvien liukuessa asiasta toiseen. Lisäksi mukana on väläyksiä ranskalaisista ruttoepidemioista 1300-, 1500- ja 1700-luvuilla.

Vai jäivätkö aiemmat rakkaudet piilemään vereen, hautumaan, odottamaan aikaansa puhjetakseen kuolettavaksi paiseeksi? Eivätkä vain rakkaudet, vaan kaikki mitä oli kokenut, kaikki mitä oli uskaltanut olla.

Kyllä, juuri niin käy. Ja ruttohommeli on luonnollisesti vertauskuva päähenkilön muhittamille muistoille ja koko Etelä-Afrikan tilanteelle. Rutto levisi ammoin Euroopassa muureista piittaamatta ja muutti pikkuhiljaa ajattelua, hitaasti mutta varmasti. Niin voi käydä kaikelle muullekin.

Ruttomuuri kohosi melkein ylittämättömäksi, mutta sisulla kapusin sen yli. Tarina ei käynnistynyt vetävästi, uuvuin suhdevatvontoihin. Elokuvahanke on turha, puolet tekstistä olisi surutta voinut karsia ja etsiä oleelliset ihmissuhteista, politiikasta ja ruttoyhteyksistä. En millään kiinnostunut henkilöistä. Periaatteessa Andrea on särmäisen jännittävä nainen, mutta hänelle käy, kuten Andrea jossain kohtaa sanoo, tyyliin ”mies ei voi koskaan oikein tietää, millaista on olla nainen”. Ihan kuin Brink olisi hekumoinut ihannenaisen itselleen, mutta minä näen hänet vain äijäkatseen kohteena, tirkisteltynä sanoma-agendana, johon pakonomaisesti ängettiin sexappealia.

Aika taisi rapauttaa Ruttomuurin. Kaikki kunnia kuitenkin kirjailijan elämäntyölle ja rodullista tasa-arvoa kunnioittavien teemojen nostamiselle.

– – –
André Brink
Ruttomuuri
Suomentanut Seppo Loponen
Romaani
WSOY 1984
Kirja löytyi kotihyllystä.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

27 toukokuun, 2015 · 9:39 pm

Rein Raud: Rekonstruktio

Onpa romaanilla osuva nimi! Rein Raudin kirjassa Rekonstruktio (suom. Hannu Oittinen, Like 2015) Enn-isä kokoaa pala palalta kuolleen Anni-tyttärensä viimeisiä aikoja. Isä on perimmäisten kysymysten äärellä:

– – että minun mielestäni ei ole tärkeää, onko se mitä uskomme välttämättä totta. Onko jumala olemassa, lämpiääkö ilmasto, pystyykö kaksi ihmistä rakastamaan toinen toisiaan läpi koko elämän? Tärkeää on se, millaiseksi se meidät tekee.

Rekonstruktio
Isä kertoo omasta ja tyttärensä elämästä tulkiten ja merkityksiä etsien kuten taakseen katsova ja elämän rajallisuuden tajuava tekee. Hän haastattelee Annin tavanneita henkilöitä, ja nämä kertomukset kertoja dokumentoi huolella, tietoisena, että joku – minä – luen ne.

Omat muistikuvat ja kokemukset kertoja-Enn tallentaa havainnollisesti, ja niihin usein limittyy painavaa pohdintaa. Elämännäkemys versoo kuoleman läheisyydestä, ja se terävöittänee havaintoja. Pidän kertojan tavasta ilmaista ajatuksenjuoksujaan. Vaikka niissä on moneen kertaan lausuttua, ei niitä esitetä falskisti.

En ole koskaan epäillyt, etteikö maailmassa olisi muutakin minun lisäkseni, ja siitä seuraa, että kaikki ne paikat, joissa en itse parhaillaan ole, elävät omaa elämäänsä täysin riippumatta minusta ja minun mielihaluistani. On silti eri asia tietää, aivan eri asia tuntea.

Romaanin alku vie tehokkaasti tarinaan ja kertojan tilanteeseen. Alan odottaa jatkostakin samaa. Vaan käy oudosti: en tutustu Anniin, en pääse kiinni hahmoon, vaikka eläydyn isän tarpeeseen ymmärtää lastaan ja hänen valintojaan. Myös loppuromaanin provokaattorihahmo Android ja hänen merkityksensä jäävät minulle arvoitukseksi.

Uskontoon ja epäuskoon (uskontoa sekin) liittyvät filosofeeraamiset valtaavat loppuromaanissa alaa. Silloin keskiössä on Annin viimeinen pysähdyspaikka, hihhulimaiseksi kehittyvä yhteisö. Taiteellis-elämänkatsomuksellisen porukan kuvauksessa on terävä, jopa piikikäs ote. Mutta voi minua, sillä vaivun hortoilemaan omiin ajatuksiini enkä käsitä uskonteon tavoitteita. Tai en hyväksy. Tähdennän silti, että fundamentaalisuushurahdusmietinnät ovat tärkeitä ja ajankohtaisia.

Luoksesi vain ilmaantuu joku oikeaan aikaan silloin kun elämäsi on karilla, hän painelee oikeita nappuloita – lohduttaa, esittää kysymyksiä, seisoo rinnalla – ja järkevinkin meistä, elämänmyönteisinkin sielu on valmis luopumaan vakiintuneista periaatteistaan. Ei hänestä heti uskovaista tule, mutta uskolle altis ja uskoa kaipaava, ja se on jo ensimmäinen askel, jota pian seuraavat toinen ja kolmas. Ja on pelkkää sattumaa, onko se mistä tulee korkein totuutesi jokin vanha institutionaalinen uskonto, joka parhaassa tapauksessa opettaa suhtautumaan muihin sallivasti, vai jokin sekopäiden lahko, joka pitää jaloimpana ilmaisumuotonaan itsensä räjäyttämistä keskellä toria, myrkkykaasun toimittamista metroon tai kollektiivista itsemurhaa kauniissa talossa lähellä Viljandia.

Rekonstruktio ei tällä lukemalla juuri tässä hetkessä ollut minun kirjani. Selkeä kieli ja kerronta kyllä miellyttävät. Sisältö mietityttää, ja on myönnettävä, että ajoitus ei ole hyvä, sillä hiljattain lukemani Kun aika loppuu ja Viimeinen sana ovat jo tematiikasta tarjonneet rautaisannoksen. Kuten jo totesin, monet kertojan havainnot herättivät ajattelemaan – vaikkapa hetkien ainutlaatuisuutta ja jokaisen omaa tapaa nähdä, tulkita ja rekonstruoida ne.
_ _ _

Rein Raud
Rekonstruktio
Suomentanut Hannu Oittinen
romaani
288 sivua
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

25 toukokuun, 2015 · 10:46 am

Ulitskaja ja Tšehov

Lukijaystäväni Johanna toi luettavakseni kirjaparin. Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset on ilmestynyt venäjäksi 1990-luvun lopulla, Anton Tšehovin Tarpeettomia ihmisiä -kokoelman novellit syntyivät 1800-luvun loppuvuosikymmeninä. Ensinnäkin on erityisen hauskaa saada minua ajatellen valittu Ulitskajan kirja, josta en tiedä etukäteen mitään. Toisekseen kutkuttaa saatu kirjakaveri, aikojen takainen klassikko, jota kirjasuosittelija tietystä syystä tarjoaa rinnakkaiseksi.

Iloiset hautajaiset (suom. Elina Kahla, Siltala 2013) on sirkushenkinen kertomus venäläisemigranttien muutamasta päivästä 1990-luvun alussa, kun taakseen jäänyt kotimaa, äiti-Neukku, hajoaa Venäjäksi. Newyorkilaisasunnossa vietetään Alikin kuolinvuodevalvojaisia, joissa ravaa tuttuja ja vähemmän tuttuja, myös ortodoksipappi ja juutalaisrabbi.Iloiset hautajaiset

Kerronta on irtonaista. Siinä yhdistyvät kuvattu nykyhetki sekä vaihtuvat tarinat, joissa poukkoillaan eletyissä elämissä. Vaikka hahmoruuhkassa on välillä vaikea samoilla, reitittyy sisältö kerrassaan hienosti. Romaanin henkilöistä välittyy slaavilaisboheemi hetkellisyys. Touhusta hersyy elämäntotuuksia, ja pintapälpätyksen takana jäytää kärsimys.

Tässä pilailevassa sananvaihdossa kaikki oli syvällisempää kuin pinnalta näytti, kumpikin oli siitä selvillä ja tehdessään hölmöjä kysymyksiä tähtäsi siihen tärkeään joka on ominaista ihmisten välisessä kanssakäymisestä – kosketukseen jonka jälki ei kulu pois.

Iloiset hautajaiset on tiivis näytös venäläisyydestä, emigranttiudesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Suuria tunteita lähestytään sirpaleisen sattuvasti, joten romaanista kehkeytyy kiinnostava sekamelska elämästä.

Tarpeettomia ihmisiä (suom. Juhani Konkka, Kirjayhtymä 1964) on sekä Tšehovin novelleista kootun kirjan nimi että yhden keskeisen novellin otsikko. Sananen siis siitä. Novellissa on tilannekuva isästä huvilaan saapumisen päivänä ja -iltana. Pientä, arkista säätöä – samalla erityisen oleellista ihmiselosta ja rakkaudesta. Ulitskajan romaanin tapaan porukkaa lappaa, heitä majoitetaan sohville ja lattioille. Suurisydämistä hetkessäelämistä ja vaihtelevia tunteita.Tsehov Tarpeettomia ihmisiä

Siinä missä Ulitkajan teksti kimpoilee henkilöstä ja elämänkokemuksesta toiseen, Tšehov keskittää. Tietysti novellirakenne asettaa omat rajansa. Pidän Ulitskajan vauhdikkaasta ilmaisutavasta, eikä sitä vähennä se, että selkeän Tšehovin parissa olen kuin virkistävien vetten äärellä. Kerronnan kirkkaus elvyttää, ja täytyn ihailusta. Kiitän, että minut palautettiin vuosikymmenten tauon jälkeen tämän klassikkokertojan luo.

Aika ei kuluta taidokkaan kertojan terää. Tšehovilta voi oppia yhä paljon, esimerkiksi esipuheen siteeraaman mestarimiehen opetuksen: ”Lauseet on rakennettava huolellisesti, siinä kirjailijan koko taito.”

_ _ _
Ljudmila Ulitskaja
Iloiset hautajaiset
Suomentanut Elina Kahla
Siltala 2013
romaani
183 s.

Anton Tšehov
Tarpeettomia ihmisiä
Suomentanut Juhani Konkka
Kirjayhtymä 1964
novelleja
228 s.

Sain kirjalainat ystävältä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Avainsanat: ,

22 toukokuun, 2015 · 8:06 am

Audrey Magee: Sopimus

Minua ovat useasti askarruttaneet fanaattiset liikkeet, jotka elävät toisenlaisten sorrosta ja eliminoimisesta. Eniten jaksaa ihmetyttää se, miten niin sanotut kunnon ihmiset lähtevät joukolla mukaan väkivaltaisiin tekoihin tai ainakin hyväksyvät ne. Niinkö minullekin kävisi, jos tarpeeksi vakuutetaan, tarjotaan hyötyhoukuttimia minulle ja läheisilleni tai uhataan, pelotellaan, kiristetään?

Natsi-Saksa on kulunut mutta keskeinen esimerkki edellä esittämästäni meiningistä. Onhan se hämmentävää, että kristinuskoon perustuva arvopohja (”älä tapa”, ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” jne.) on mahdollistanut karkean väkivallan ja riiston. Sotatoimien raakuuksista puhumattakaan. Audery Magee tarjoilee näkymiä ko. dilemmaan. Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) on romaani, joka sen kummemmin selittelemättä näyttää toisen maailmansodan kotirintamaihmisiä Berliinissä ja rintamamiehiä marssilla Neuvostoliiton valloitukseen.

”Meidän täytyy tehdä osuutemme. Noudattaa määräyksiä.”
”Seurauksista välittämättä.”
”Muuten syntyy kaaos.”
”Tämä on joka tapauksessa yhtä kaaosta.”
”Se tulee olemaan sen arvoista.”

Niinpä niin. Perheessä ja yhteiskunnassa auktoriteetti- ja hierarkiasysteemi on täydellisesti nielty. Toimintaa tukee kuuliaisuuden lisäksi pelko: jos ei ole näkyvästi systeemin puolella, on sitä vastaan ja tuhon oma. 

Romaanikeskiössä on yksi perhe. Herra Spinelli on ensimmäisen maailmansodan käynyt mies, joka uskoo vahvasti Saksan ylemmyyteen. Rouva Spinelli myötäilee, kunnes perheen poika uhrataan yhteisen hyvän nimissä. Tytär Katharina nai sotaponnistelusyistä tuntemattoman sotilaan Peter Faberin. Faber syttyy apen ja avioliiton myötä aatteeseen ja leimuaa sitä rintamalla. Mutta nälkä voittaa aatteen. Muutenkin tappiot turmelevat ihmisten tahtoa.

Romaanin kalsea kerronta on oikea tapa pysäyttää. Ei paisutella. Ei myöskään säästellä, esimerkiksi rintamatapahtumien kaameutta ei kaunistella. Dialogi on iskevää, osin töksähtelevän karua. Henkilöissä on lojaalit puolensa ja sitten ne puolet, jotka mahdollistavat kaiken kauhisteltavan piittaamattomuuksista ja raakuuksista takinkääntöön.

Hyytävä on natsihierarkia, ja niin on myös hyväuskoisten kotirintamahölmöjen usko sotimiseen ja nopeaan voittoon. Kuvaava on tilanne, jossa nuori morsmaikku lähettää pari suklaalevyä sulholle ”retkievääksi”. Sotilasmies kahlaa paksuissa kinoksissa Venäjän aroilla kohti Stalingradia nälän ja raakuuksien näännyttämänä, aseveljien suolenpätkiä kokoillen. Siitä ei suklailla selvitä. Ei myöskään sodan jälkiselvittelyistä.

Sopimus on nopealukuinen mutta vaikutukseltaan pitkäkestoinen. Tyly tarina, valitettavan uskottava.Sopimus – – –

Audrey Magee

Sopimus

The Undertaking

Suomentanut Heli Naski

Atena 2015

332 sivua

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita riittää, esimerkiksi kirja imaisi Nannan, se vei Ompun sodan lähietäisyydelle, ja Villasukkaa vavahduttivat minun laillani kerronnassa käytetyt kontrastit.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 toukokuun, 2015 · 3:35 pm

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) tutustutti hurmaaviin yhdeksänkymppisiin palvelutaloasukkeihin. Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkoi tuttujen ikäihmisen seurantaa kotihoidon kurimuksessa. Kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) palauttaa porukan tuttuun palvelutaloon – tai oikeastaan tuntemattomaksi remontoidun vanhusvankilan virtuaalihoivaan. Minna Lindgren räiskii täyslaidallisen nykyisen ja tulevan vanhushoidon tilasta. Ehtoolehto on monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jossa älylaitteet ja robotit hoitavat hommat monikansallisen pörssiyhtiön piikkiin.

Tämä tirkistelyyn perustuva vanhustenhoiva on vielä suurempi vitsi kuin tehostettu kotihoito! Absurdimpaa on vain kierosilmäinen kyklooppi.

Harvoin pääsee lukemaan näin överiksi äityvää kuvausta hoiva-ajattelusta ja teknologian käytöstä. Vesissä silmin nauran romaanin alkupuoliskon tilanteille, joissa vanhusväki hiplaa älylaitteita, kuuntelee robottiääniä sekä vastaanottaa näyttöjen tiedotteita ja Raamatun värssyjä. Nauruntyrskeessä tajuan, että oikeastaan pitäisi itkeä, sillä Lindgrenin kauhuskenaario on liian lähellä.

Huumori perustuu tilannetajuun ja taitavaan verbaliikkaan. Sanailut ja oivallukset ihastuttavat suuresti. Kerrassaan upeasti Lindgren tavoittaa ikiaikaisesti eläneiden vanhusten kokemushistorian ja kielenkäyttötavat. Niiden valossa nykytavat ja -ilmaisut näyttäytyvät naurettavina. Aivan yliveto on Ehtoolehtoa luotsaavan Jerry Siilenpään konsulttikieli:

Mykkyyden autuus on vapauttava tekijä! Kun kumppani edustaa inhimillistettyä automaatiota, itsellä on vapaus olla kommunikoimatta. Sä päätät itse. Tällä tiellä kun edetään, päästään siihen, että geronteknologia ja inhimillistetty automisaatio lisäävät loppupeleissä loppukäyttäjän itsenäisyyttä, päätäntävaltaa ja valinnan vapautta. Selvällä suomen kielellä sanottuna sä päätät itsen tekemisistä. Eeppistä, vai mitä? Tällainen ympäristö niin kuin Ehtookehto, on kustannustehokas, asiakasystävällinen ja se on sitä 24/7. Juurikin niin. Tää ei ole dadaa, tää on tätäpäivää.

Jälleen kerran totean, että Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla. Ehtoolehdon tuho -romaani on irvokas kärjistys sopeuttamistoimien seurauksena tekoälyloukkuun jätetyistä hoidokeista. Hyväksyn äärimmäisyyksiä hipovan satiirin, sillä aihe vaatii ravistelua. Niin hoito- kuin uskontobisnes saavat kuulla kunniansa. 

Jännärigenrestä isketään kipinää, heikosti tosin, sillä varsinainen roihu syttyy lennokkaasta kerronnasta juonikkaan ihmisyyden nimissä. Kaiken kerrotun hulabaloon sanoma on äärimmäisen vakava: ihmiset tarvitsevat ihmisiä, kuulluksi tulemista kasvokkain ja arvostaen sekä aidosti koskettaen. Siihen ei skype eikä robottihylje riitä.

Romaanin yksi keskeisteema on kuolema. Sen läheisyys on lähes satavuotiaille luonnollinen, muille ei. Monet kuolevat valitettavasti laiminlyömisen tuloksena, mutta koetaan kirjassa yksi erityisen kaunis, liikuttava kuolema. Lindgrenin kerrontaskaalaan kuuluu lämpö, joka kurkistaa älykkäiden kärjistyskulmien takaa.Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehdon elo vertautuu Mannin Taikavuoreen, vilahtaapa myös yhteys Camus’n Ruttoon. Klassisen musiikin sävelet siivittävät usein ehtoolehtolaisten eloa. Kultturelli kehys sopii mainiosti raamittamaan elämänarvoja, joita eivät sähkökatkokset eivätkä verkkovirukset pimitä. Jotain kärpästenherramaisuuttakin kirjassa on: henkilöt ovat eristyksissä oman onnensa nojassa. Hoito- ja omaisväki loistavat poissaolollaan.

Ehtoolehto on myös satu. Siinä hyviksiä ovat neuvokkaat mummelit. Hoitokodeissa ja vanhusosastoilla käyn säännöllisesti, enkä Siirin, Irman ja Anna-Liisan kaltaisia näe, eivätkä dementiaan uponneet onnettomat ole hellyttävää hoitoloiden rekvisiitta. Hyvässä sadussa saa reaalirajoja rikkoa, sillä sadussa on sanoma ja opetus sen lisäksi, että tavoitteena on kerätä väki seuraamaan tarinaa ja viihtymään. Lindgren onnistuu siinä mainiosti.Tämän opin: Ehtoolehdon sivistyneet kaverukset pitävät toisistaan huolta kunkin kummallisuuksista ja höperyyksistä huolimatta. He odottavat hyvää kuolemaa – ja sitä ennen haluavat elää ihmisarvoista elämää lempeässä, inhimillisessä hoidossa.

– – –
Minna Lindgren
Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
romaani
289 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

17 toukokuun, 2015 · 6:30 pm

Brittijännitystä televisiossa

Poliisi- ja etsiväsarjat houkuttelevat. Ehkä taustalla on yksinkertaisesti se, että väärät teot paljastuvat vähä vähältä, ihmisessä oleva paha tulee näkyväksi ja kiinni otetuksi. Kotisohvalla toisten synkkyyksiä seuraten voi unohtaa omansa ja heittäytyä asteittain kiristyvään juoneen, elää mukana selvittäen arvoitusta.

Huomaan usein, että minulle ei pelkkä juoni riitä. Liiallinen väkivalta ja verellä mässäily karkottavat, tarvitsen mukaan ihmisen repaleista moninaisuutta. Minut houkuttelevat sarjaseuraajaksi päähenkilöt, joissa on persoonaa. Vera Stanhope ja George Gently ovat tänä keväänä olleet sellaisia.

Valitettavasti viimeinen osa George Gentlyn tutkimukset -sarjasta (yhteensä kuusi tuotantokautta, 19 osaa, BBC 2007 – 2011) esitettiin juuri YLE1:llä, mutta kuuleman mukaan on uusi kausi tekeillä. Yksi sarjan viehätystekijä on 1960-luvun ajankuva, joka on todella huolellisesti tavoitettu. Puvustus ja lavastus myötäilevät aikaa, puhumattakaan Gentlyn apurin John Bacchusin tukkatyyleistä. Myös sorahtelevan töksähtelevä paikallismurre miellyttää. Värimaailma on ruskeanharmaa ja tunnelma kireä monestakin syystä.

Vakiokaavaan kuuluu pomo-alainen-suhde, ja keskeinen se on Gently-sarjassakin. Korruptiota vastustava rehti Gently on viisas, kokenut kettu, välillä ärähtävä, välillä lempeän empaattinen tyyppi. Leskimiehellä on menneisyys, mutta nykyisyydestä ei hänestä kaikkea meille näytetä. Leimahteleva ja tunteella törmäilevä, nulikkamaisen asenteellinen Bacchus on särmää lisäävä vastapari. Minulle ainakin käy niin, että varsinaisia jännärijuonia oleellisemmaksi käy päähenkilöiden suhde ja hermoilevan Bacchuksen yksityiselämä. Suurin ansio tietysti lankeaa uskottaville näyttelijöille. Minä ainakin sulan Gentlyn (Martin Shaw) altakulmainkatseen alla ja seuraan levottomana Bacchusin (Lee Ingleby) säntäilyä.

George Gently perustuu Alan Hunterin dekkareihin (joita en ole lukenut) ja Vera Stanhope Ann Cleevesin kirjoihin (joita olen jokusen lukenut). Vera Stanhope -sarjaa on aiemminkin YLE1 esittänyt, nyt on menossa neljäs tuotantokausi (ITV 2013), ja viides on tulossa.

Vera Stanhopea kulmikkaampaa naishahmoa saa hakea. Aluksi vierastin Vera Stanhope tutkii -sarjan Brenda Blethyn jopa karikatyyrisesti esittämää naamanmutristelijaluomusta, mutta olen tottunut häneen samoin kuin fiktiohahmon alaiset, jotka tavoittelevat pomonsa kanssa jonkinmoista kauhun tasapainoa. Kompleksisen hahmon erikoista lapsuutta väläytellään persoonan perusteluksi.

Työsuhteessa Joe Ashworthin kanssa on tiettyä nyrjähtäneisyyttä. Pomo pompottaa mutta mukana on hermostunutta äidillisyyttä ja pingottunutta mustasukkaisuutta. Nuorehko komistusetsivä (David Leon) on hieman pökkelö roolissaan muttei haittaa. Tunnelma on riippuvainen kiukkuisen Stanhopen tuulenpuuskista. Ja taaskaan en vaivaudu mainitsemaan mitään itse dekkarijuonista; ihan kelpo kuljetusta niissä on, mutta päähenkilö ja sivuhenkilöpoliisit peittoavat ne kiinnostavuudellaan.

Kesän iloksi Hercule Poirot (BBC:n 70 jaksoa vuodesta 1990 lähtien) palaa perjantai-iltojen kotoiluseuraksi 19 tv-elokuvassa. Katsoin ensimmäisen osan, Stylesin tapaus, ja voin vain kumartaa syvään pieteetillä toteutetulle ajankuvalle. David Suchetin luoma Poirot on todella huolellisesti Agatha Christien kirjoista elävöitetty salapoliisi. Roolityön tarinan voi tv-sarjan täydentäjäksi lukea näyttelijän kertomana. Minäkin luin, ja pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on oiva tausta tv-seurannalle; David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva 2015).

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Avainsanat: , ,

17 toukokuun, 2015 · 8:00 am

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

On tavallinen akateeminen perhe. Vanhemmilla on vastuulliset työt ympäristönsuojelualalla, ja aiheesta riittää kotikeskusteluihinkin. Välillä vanhemmilla on eripuraa ja kohtaamattomuutta. Isosisko Aava huolehtii pikkuveljestä, vetäytyy sitten oman elämän rakentamiseen ja työhön sota-alueiden avustustöissä. Pikkuveli Aslak ei saa ystäviä, eikä kukaan osaa auttaa. Vakava, pohtiva poika katoaa salattuun sisimpäänsä. 27-vuotiaana Aslak ryhtyy ankarin keinoin eliminoimaan liikakansoitusta.

Se, mitä minun lapseni nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) pureutuu etenkin äitiin, ja siihen on äitinä kivuliasta samastua. Myös siskon tuska tuntuu pahalta. Itse Aslak jää etäälle, kaikille. Perheenisä on lähinnä puhumaton. Hirvonen kohdistaa vakavan katseen koko perheeseen, kun Pärttyli Rinne käsittelee samaa teemaa Hirvosta rajatummin keskittyen vain nuoriin romaanissaan Viimeinen sana. Kummatkin jyräävät nuoren miehen väkivaltateoilla.

Hirvosen romaanissa on isoja asioita kuten ympäristökysymykset, katastrofiapu ja ihmisarvo. Ääriliikkeisiin lipuminen niin lännessä kuin islamistisissa maissa on sekin vaativa aihe. Sukupolvilta toiselle siirtyvä selviytymispaine on kova teema, ja sitä sivutaan äidin kokemusten kautta. Vaikean lapsen lamaannuttava vaikutus parisuhteeseen ja sisaruksiin värisyttää sekin. Aihepaino on musertaa alleen. Lapsen vanhempien – vain äiti on äänessä – syyllisyysahdinko vetoaa minuun, vaikka muuten taitava teksti pitää minua kummasti käsivarrenmitalla etäällä. En tiedä, miksi. Ehkä kaikkea on liikaa.

Koko ruumiissani läikähti onni. Miten ihmeellistä oli pitää sylissä ihmistä, joka jonakin päivänä astuisi maailmaan ilman minua, haastaisi ajatuksillaan minut.

Toiveet ja totuus törmäävät. Nyt ratikoissa ihastuttavat pikkulapset toimivat parinkymmenen vuoden perästä – niin miten? Kuin Aslak? Mitä ja miten meni ja menee vikaan? Joitain selityksiä voi tekstistä lukea, joukossa on kulunuttakin osoittelua erilaisuudesta ja nettiryhmistä. Kukaan vanhempi tai sisarus ei ole virheetön, on tavallista rakastaa vajavaisin taidoin. On tavallista tuntea maailmantuskaa. On kammottavan yleistä jäädä yksin, masentua. Mikään näistä ei oikeuta tappamista. Käsittämättömyys on osa ahdistavuutta: on kyse teosta, jolle ei ole hyväksyttäviä perusteita, vain läheisten parantumaton syyllisyydentunne.Kun alika loppuu

Romaanissa on perhedynamiikan takautumakatselmusta, mutta se ei tapahdu räikeästi jälkiviisastellen. Tunteet ovat tanassa, pakahtumispiste kohteena. Näkökulmatekniikkaa viljellään nykyisin runsaasti, ja sen käyttö sopii tähän kokonaisuuteen.

– – on kuvat jotka vain toinen muistaa ja yhteiset hetket, joista jää jokaiselle erilainen jälki.

Kenellekään ei soisi tapahtuvan romaanissa kuvattua ajan loppumista, mutta niin vain on käynyt tasaisin väliajoin meillä ja muualla, siksi aihe on tärkeä, sitä sietää valottaa, vaikkei valoa paljon olekaan. Kun aika loppuu on jättää pimeään, ja sittenkin tekstistä voi ottaa vastaan toivon:

Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

– – –
Elina Hirvonen
Kun aika loppuu
WSOY 2015
romaani
Lainasin kirjan kirjastosta.
Romaanin ovat monet lukeneet, esimerkiksi: Omppu pohtii romaanin turhan laajaa haarukointia, Elina kompasteli ja vaikuttui, Kristan kirja jätti hieman etäälle, Arjaa romaani ravisteli ja Sara pakahtui.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

15 toukokuun, 2015 · 6:09 pm

Anneli Kanto: Pyöveli

Sanoin, että olen Saksanmaalla opinkäynyt pyöveli. Olen ollut Lyypekissä, Hampurissa, Wismarissa, Räävelissä ja Oolannissa. Osaan mestata miekalla ja kirveellä, taidan hirttää, hukuttaa ja haudata elävältä. Voin rakentaa polttorovion ja polttaa elävän taikka kuolleen. Tiedän kovan kuulustelun menettelytavat. Olen nuori, joten palveluani voidaan käyttää monet kymmenet vuodet. En juo enkä tappele.

Vakuuttava työpaikkahaastatteluavaus, vai mitä! Tällä tavalla Johann markkinoi itsensä isänsä seuraajaksi Vaasan ja ympäröivän maakunnan pyöveliksi 1600-luvun loppupuoliskolla. Eikä muutenkaan tässä romaanissa kaihdeta kertoa asioita suoraan – etenkään sitä, miten ihmiseltä otetaan työn puolesta henki pois. Koska ennen kuolemaa eletään, on romaanissa siitäkin paljon sanottavaa. Anneli Kanto on kirjoittanut karkeanhoukuttelevan historiallisen romaanin Pyöveli (Gummerus 2015).

Pyövelin jäljiltä olen pyörryksissä: julma ammatti tehdään lähes käsitettäväksi, kun tuomioonpano ja sitä edeltänyt tuomarointi hoidetaan enempiä kärsimyksiä tuottamatta. Ei kuvaus käännyttänyt minua kuolemanrangaistuksen kannattajaksi, mutta teksti vie varmalla otteella 1600-luvun ihmisten ajattelu- ja toimintatapoihin sekä elinympäristöihin. Innostun juuri tällaisesta henkilövetoisesta tekstistä, jossa on taiten hallitut kerrontakeinot ja lisäksi fokusoitua sanottavaa elämästä, ajasta ja ihmisen ihmeellisestä ja kauheasta tavasta toimia. Pyöveli on ammatti, jonka äärimmäisyys johtaa käsittelemään teemoja oikeudenmukaisuus, jumaluskon epäloogisuus, kanssaihmisten kohtelu ja muiden elämästä päättäminen.

Kanto taitaa keinot, joilla henkilöistä syntyy seuraamista vaativia persoonia. Johann-pyöveli on selkeä päähenkilö, ja hänen kasvunsa, kehityksensä ja kohtalonsa on vaiherikas. Pidän siitä, että kaksi muuta erisäätyistä kertojaa avartaa ajankuvaa, vallankin kun hahmot ovat näin mielenkiintoisia kuin tuomari Wisander ja Pieti-apteekkari. Tekisi mieli pitkästikin laverrella esimerkiksi Johanin oppivuosista, Pietin viidestä elämästä tai tuomarin naimahuolista ja otteen lipeämisestä. En voi: haluan sinun kohtaavan nämä miekkoset avoimin mielin.

Kieli ja kerronta vakuuttavat. Johann-pyövelinpoika, tuomari Wisander ja puotipojasta apteekkariksi kohoava Pieti Sipinpoika kertovat jokainen heidän taustaansa sopivaa ja uskottavaa kieltä. Alkupuolella terävänäköinen ja -kielinen Wisander on jopa riemastuttavan rehevä sanailija. Pieti suunnittelee suuria, se näkyy ilmaisussa, joka on laskelmoivan miehen selkeää ja napakkaa tyyliä. Pyövelin tekstissä äly, tunne ja kehitys näkyvät karusti. Hulppeitakin hetkiä on, esimerkiksi saksalaisten pyöveleiden kokoontuminen on kuin ammattiliiton tyhy-päivä, jossa vertaillaan työmenetelmiä, valitellaan epäkohtia ja rentoudutaan. Välillä kolmen minäkertojan osuuksia lavennetaan ulkopuolisen kerrontakulmin. Tiukan elävästä ilmaisusta esimerkiksi käy vaikka seuraava raskaustilan kuvaus.

Vatsan pehmeä pussi täytyi hiljalleen ja valui kohti kylkiä. Se alkoi kohota ja pullistua kireäksi. Terävän harjan halkaisi tumma ura. Napa ponnahti esiin kuin tappi. Sinertävät suonet kirjavoivat mahan. Ne olivat samannäköiset kuin piiskaniskun arvet tuomitun selässä.

Romaanin loppuosan noitavainokiihkoilu paljastaa entisistä järkimiehistä kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Aluksi pidän päätösjaksoa jokinsortin notkahduksena. Tapahtumia vauhditetaan ja tempaistaan äkkiratkaisuja. Olkoon niin. Ymmärrän tarkoituksen: noitahullutus pistää koville Johannin (ja lukijan) ihmis- ja oikeususkon – usko kirkkoon on jo aikoja sitten mennyt. Pyövelin pohdinnat teoista, niiden seurauksista ja elämän edellytyksistä korostuvat loppua kohti. Syyllisyyden kantaminen on lähes ylivoimaista, mutta pyöveli solmii eräänlaisen elämäntaistelun välirauhan, höllentää kohtalon hirttosilmukkaa. Eristetyn ja hyljeksityn osa koskettaa.

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Vivahteikas ja ajankuvaltaan vakuuttava romaani ravitsee tällaista historiallisten romaanien ystävää. Sanottavaa on ja juoni luistaa. Henkilöt ovat vereviä, heissä on hyvää ja pahaa, ja paljon siltä väliltä. Päähenkilöiden miesvaltaisuus ei minua närkästytä, sillä sivuhenkilöt, esimerkiksi päämiesten vaimot, ovat luonteikkaita. Vieläkin pyörryttää: olipa täyteläinen ja karu reissu noin neljänsadan vuoden taa!

– – –
Anneli Kanto
Pyöveli
Gummerus 2015
historiallinen romaani
382 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Ullalle kuvaus on uskottavaa, Kirjakon kirja valloitti ja Sallan vakuuttivat omaperäisyys ja tyyli.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: