23 heinäkuun, 2024 · 7:30 am

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonden tiivis ja tiukka romaani on naistenviikkoni hätkähdyttävin teos. Äitiys-tematiikan käsittelyyn se tarjoaa ravisuttavia näkökulmia. Otsikointi Luontainen käytös (Otava 2024) johdattaa odottamaan toista kuin mitä kirja kuvailee.

Bonde kuvaa äitiä, joka kohtelee julmasti ja kylmästi lastaan. Syyllistäminen ja henkinen väkivalta ympäröi Lily-tyttöä, joka janoaa äidiltään hyväksyntää ja rakkautta niitä saamatta. Sen kirjan teksti kuvaa tarkasti, peittelemättä.

”Lilyllä oli vain yksi äiti. Ei kukaan muu voisi ruveta hänen äidikseen. Jos äiti ei voinut antaa sitä mitä Lily tarvitsi, niin sitten Lily jäisi ilman.”

Romaanin järkytysteho perustuu pitkälti siihen, että romaaniin valikoidut asiat rajataan tarkasti. Lilyn lapsuusosuus kilpistyy lemmikkikissaan ja naapurin Gunillaan. Kumpikin tuo ulottuvuuden äitiyden varjopuoliin Lilyn Mona-äidin lisäksi. Kissan merkitys jää minua jäytämään.

•

”Ehkä turvattomuus oli seurannut häntä kaiken aikaa, joka hetki, ollut mukana joka valinnassa, jonka hän oli tehnyt. Eikö häntä ollutkin aina peilistä katsonut lapsi, jota ei voinut rakastaa? Katsoessaan peiliin hän oli nähnyt naisen, joka erosi muista, koska ei herättänyt suojelunhalua ja jäi vaille huolenpitoa. Eihän sellainen ole ihminen eikä mikään.”

Romaanin toinen aikataso kertoo Lilystä aikuisena parisuhteessa Marcuksen kanssa, keisarinleikkauksesta ja Jack-vauvan ensi viikoista. Aikuisosuus tarjoaa jonkin verran tulkinnan varaa, mutta Lilyn lapsuuskokemukset selittävät hänen välttelevää, umpimielistä ja takertuvaa toimintaansa. Perheettömyyden ja rakkaudettomuuden kokemumukset määrittelevät Lilyä. Voiko sellaisen kierteen katkaista? Vaikeita vanhemmuuden kysymyksiä riittää:

”Oli yksi asia nojata lapseen, jotta saisi itselleen roolin ja paikan maailmassa. Antaa lapsen nojata itseensä turvaa saadakseen oli toinen. Pitääkö toisesta huolehtimisen olla toiselle alistumisen synonyymi? Pitääkö oma itsensä hävittää jonkun toisen tieltä? Pitääkö olla puolikas voidakseen palvella jonkun toisen tarpeita ja haluja? Mikä fyysinen laki sen määrittelee? Eikö ihminen pikemminkin muutu suuremmaksi, jos liittää itseensä jonkun toisen? Eikö silloin ole kaksi kertaa isompi?”

•

Lukiessani käteni hikoilivat – jännitin ja pelkäsin. Olen todella kiitollinen, että Bonde antaa kirjan lopussa armon auringon pilkistää edellisten sukupolvien peittämän pilvien välistä. 

•

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös, suomentanut Jaana Nikula, Otava 2024, 118 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2024 · 9:06 am

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi

Naistenviikolle nappaan kaksi biofiktiota pioneerinaisista. Heidän nimipäiväänsä ei viikolla vietetä, mutta muuten kirjat käyvät hyvin naisteemaan. Kummankin romaanin päähenkilön etunimi on Agnes, ja kumpikin opiskeli yliopistossa aikoina, jolloin naisen piti saada vapautuksen sukupuolestaan opiskellakseen ja toimiessaan ammatissaan. Romaanit osoittavat hyvin samansuuntaisesti, minkälaisia ennakkoluuloja vastaan akateemiset naiset saivat taistella miesvaltaisessa ammattikunnassa – selvä naisviha on heitä vastassa. Asiakkaat sen sijaan ottivat ammattilaisnaiset vastaan melko hyvin.

On paikallaan, että Agneksien tapaisista voimahahmoista julkaistaan romaaneja, jotta ei unohdu, mitä esteitä satakunta vuotta sitten naiset kohtasivat. Tällaiset henkilökuvaromaanit toivottavasti vaikuttavat niin, että sukupuoli (tai sukupuolisuus) ei asetu nykyaikana kenenkään kynnykseksi.

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat

Terhi Rannelan biofiktion päähenkilö on ensimmäinen eurooppalainen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg (1880 – 1964). Romaani Niin kuin muutkin herrat (Karisto 2023) kertoo Agnekseksen urasta ylioppilastutkinnosta hautajaisiin. Terhi Rannela löysi sattumalta naisen, jonka elämänvaiheiden draama sytyttää – ei tarvitse keksiä käänteitä. Sen sijaan kirjailijan kontolle on jäänyt kerronta ja rakenne. Rannela on päätynyt episodiseen käsittelytapaan, ja vuosista 1911 – 1964 hän poimii ydinasioita. Näin kerronta pelkistää mutta samalla korostaa tiettyjä koho- tai käännekohtia.

Jälkisanoissa Rannela toteaa, että minäkerronta ei ollut vaihtoehto, sillä Agnes S on kirjoittanut omaelämäkerran. Ehkä se verottaa jonkin verran, sillä minulle Agnes jää melko ulkokohtaiseksi. Toisaalta pidän siitä, että Agnes nähdään myös muiden näkökulmasta, esimerkiksi suomalaisen opiskelutoverin, siskon, parin eläimenkin. Tekstiä rikastetaan myös kirjein ja sanomalehtitekstein.

Saan romaanista kokonaiskuvan tinkimättömästä ja sitkeästä ammattilaisesta. Epäselväksi ei jää, mitä päähenkilö joutui kokemaan ensimmäisenä naisena. Opiskelu Saksassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana sekä etenkin suomalaisten miesopiskelijoiden kaunaisuus kauhistuttavat, samoin professoreiden tapa omia alaisen tutkimuksia. Agneksen pätevyys tulee hyvin esille, myös ymmärrys eläimien hyvinvoinnista. Työelämässä hän pärjää, rakkauselämä ei ole yhtä onnekasta. Ja Agnes valitsee Suomen, vaikka häntä houkutellaan tutkijaksi maailmalle ja vaikka kotimaassa kollegat syrjivät viimeiseen asti.

•

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat. Romaani eläinlääkäri Agnes Sjöbergin elämästä, Karisto 2023, 224 sivua. Lainasin kirjastosta.

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi

Marja Toivion biofiktiossa seurataan Agnes Lundellia (1878 – 1936) lakiopintojen aloittamisesta 50-vuotiaaksi. Eteneminen on kutakuinkin kronologista ja tyylikeinoksi on valittu hän-kerronta niin, että pureudutaan päähenkilön ajatuksiin ja tuntemuksiin. Näin välittyy rohkean mutta ujon naisen urapolku. Kerronta vaikuttaa vanhahtavalta, silti sopen kuvausaikaansa.

Agnesin kotitaustan köyhyys vaikuttaa päähenkilön valintoihin. Lahjakas ja kunnianhimoinen nainen valitsee alansa intohimonsa mukaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja puurtaa itsensä tuomari-titteliä myöten itselliseksi asianajajaksi ja sen lisäksi liikenaiseksi. 

Romaanissa kuvataan aika elävästi ajan lakimieskäytäntöjä, ja muutamien oikeusjuttujen esittely tuo siihen havainnollisuutta. Agneksen perhesuhteet, ystäväsuhde ja mutkaton yhteiselo alaistensa kanssa valottaa päähenkilöä. Myös mahdollinen romanssinpoikanen näyttää, kuka Agnes on: vaivalla hankittu työura värittää kaikkea. 

Koskettavimmillaan romaani on yksinäisyyden tuntojen kuvauksessa. Muuten sujuva kerronta jää aika lailla pintaan. Niin usein biofiktiossa käy, kun faktat painavat mutta romaanimaisuutta on kuitenkin pidettävä yllä. Kiinnostava ajankuva ja naiskuva Agneksesta kuitenkin kehkeytyy.

•

Marja Toivio: Agnes – Ensimmäinen naisjuristi, Atrain & Nord 2024, 320 sivua. Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

•••

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

21 heinäkuun, 2024 · 6:00 am

Päivi Laitinen: Naisvakoojat

Päivi Laitinen on poiminut tietokirjaan Naisvakoojat (Tammi 2024) kymmenkunta naisvakoojaa, jotka ovat vaikuttaneet sotien kulkuun. Suuri osa heistä koki vakaumuksensa ja työnsä vuoksi karun kohtalon, mutta sitä ennen he saavuttivat hankkeissaan onnistumisia. Osa eli salaisuuksineen ja kokemuksineen luonnolliseen kuolemaansa asti. Laitisen sanoja lyhentäen: menestyneimmät vakoojat ovat silti ilmeisesti olleet ne, joista emme tiedä mitään.

Kirja valikoitui naistenviikkoon, koska halusin viikolle erilaisia kirjoja hömpästä suosikkikirjailijani romaaniin, uusiin romaanituttavuuksiin ja biofiktioihin. Myös tiedolle oli tilaus.

Laitisen tietokirjatyyli on kerrassaan sutjakkaa kuunneltavaa eli sopii luureihin. Kirjoittaja onnistuu myös siinä, että spekuloidessaan pidän häntä uskottavana. Nautin välillä lennokkaaksi äityvästä kielestä, linjakkaista vertauksista ja metaforista. Kirja on samalla viihdyttävä, henkilöhistoriointiin sopivaa ja maailmanpolitiikkaa ruotivaa. Punainen lanka on se, miten naiset toimivat miehisessä vakoilukulttuurissa.

*

Kirjan naisvakoojien habituksella on ollut merkitystä. Luonnollisesti kirjassa on Mata Harin tapaus: humputteleva sarjaviettelijä muina puuhineen vakoili sinne ja tänne. Kaunottarien osuus vakoilijoissa osoittaa, miten eroottisesti sytyttävät naiset veivät miehiä kuin pässejä narussa. Toisaalta vakoilijoissa on ollut tanttoja, joita kukaan ei olisi uskonut tiedonkerääjiksi ja -välittäjiksi. Lisäksi genderblenderöinti oli keino jo Amerikan sisällissodassa, jossa taisteli miehiksi pukeutuneita naisia.

Kirjan kattaus ajallisesti lähtee Amerikan sisällissodan naisvakoojista, tarkastelee ensimmäisen maailmansodan melskettä, painottuu toisen maailmansodan vakoilutoimintaan eri rintamalinjoilla ja päättyy 2000-luvulle. Minun mieleeni jäivät eritoten eläväinen Nancy Wake ja traaginen lasikattosärkijä Elizabeth van Lew.

*

Kuuntelin kirjaa neuloosin vallassa maaseudun rauhan pihakeinussa, jolloin  kesälämpö helli. Kontrasti kirjan naisten kokemuksiin korostui kuuntelutuokioissani. Mietin, miten pasifistishenkisenä suhtaudun aatteen naisiin. On minulla poliittiset kallistumiseni sen suhteen, mikä on minusta oikein tai kenen ”puolella” olen ollut missäkin sodissa. Kirjassa on vakoojia, joiden vakaumuksen kyseenalaistan. Siispä: miten se vaikuttaa siihen, miten suhtaudun naisten vakoojapuuhiin?

Kummallisesti väistin sympatiseeraamiseni ja antipatiani – seurasin vain naisten konsteja. Kaikkien kohdalla ajattelin, että jokakesäisten James Bond -uusintojen sijasta voisi tv tarjota kiehtovia sarjoja eri aikojen naisvakoojista, joiden todellisuus on ollut tarua ihmeellisempää.

*

Päivi Laitinen: Naisvakoojat. Seikkailijoita, viettelijöitä ja isänmaanystäviä, Tammi 2024, 11 tuntia 52 minuuttia, lukijana Karoliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Naistenviikko, Tietokirja

Avainsanat:

20 heinäkuun, 2024 · 6:22 am

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Olen hyvin tietoinen, että nyt vietetään kirjasomen naistenviikkoa. Silti postaan romaanista Mies joka näki kaiken (S&S 2024). Perustelen valintani sillä, että romaanin on kirjoittanut ihailemani Deborah Levy. Häneltä on suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia ja pari romaania. Niiden kuvaustapa ja tunnelma ovat minut vanginneet.

Viime kesän kirjakohokohtia oli Levyn Kuumaa maitoa, toden totta naistenviikolle naksahtava tytär-äiti-kirja. Sen perään onkin kiinnostavaa lukea romaani, jossa pääosassa on mies. Ja se oli kiinnostava myös siksi, että juuri sitä ennen luin keski-ikäisten naisten perhesuhteista kirjoittaneen Nina Lykken romaanin Emme ole täällä pitämässä hauskaa, jossa yllättäen olikin päähenkilönä keski-ikäinen mies.

•

Onko kirjallisuudessa väliä sukupuolella? On ja ei. Kaunokirjallisuus rakentaa maailmoja, näkökulmia ja mielikuvia. Kokonaisuus muodostuu kirjailijan ja lukijan kyvystä kuvitella. Romaani voi tarkastella ensisijaisesti sukupuolirooleja tai sukupuolisuutta kaikista näkökulmista riippumatta kirjailijan sukupuolesta. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Levyn romaani.

Voi myös kysyä, onko kirjailijan ja lukijan edellytys eläytyä kuvattuihin henkilöihin. Kyllä siitä on hyötyä henkilövetoisissa romaaneissa – toki on myös toisenlaisia romaaneita, joissa kieli ja rakenne voittavat. Minua miellyttävät sekä-että kirjat: henkilö kiinnittää tarinaan, kieli rakentaa maailmaa ja rakenne ryydittää. Levyn romaaneissa henkilöt ovat ristiriitaisia, mikä tekee hänen kirjoistaan kiehtovia. 

•

Mies joka näki kaiken jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa itäsaksalaista sosialismia tutkiva 28-vuotias Saul matkustaa Itä-Berliiniin vuonna 1988. Toisessa osassa vuonna 2016 Saul potee sairaalassa verenmyrkytystä, ja silloin Saulin mieli harhailee ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Jotkut henkilöt tosiasiassa käyvät hänen vuoteensa vieressä – kaikista ei voi olla varma.

Saulissa kiehtoo ja kismittää sietämättömät puolensa: sisäänpäinkääntyneisyys, joka näyttäytyy itsekkyytenä. Romaaniin upottuu motiiveja ilmentää sitä, esimerkiksi ananaspurkki. Yksi romaanin oivalluksista on se, miten sama asia merkitsee eri asioita eri henkilöille. 

Saulin ja romaanin muiden henkilöiden persoonaa ja toimintaa olisi houkutteleva ruotia lukupiirissä, sillä lukijalle heitetään tekstissä vihjeitä ja arvoituksia ratkottaviksi. Se rakentaa antoisan romaanikerronnan perustaa.

•

Romaanissa aika kytkeytyy vuosilukuihin ja ikään, mutta osoittaa liu’untavoimansa. Esimerkiksi Saul berliiniläismökillä isänsä tuhkaa tulitikkuaskissa kokee seuraavaa:

”Minusta tuntui, että olin vereslihalla aivan kuin jaguaari olisi juuri repinyt sisälmykseni ulos. DDR:ään puhalsi tuulenvire, ja tiesin, että se tuli Yhdysvalloista. Toisesta ajasta. Se tuoksui suolaiselta merilevältä ja simpukoilta. Ja villalta. Lapsen neulotulta peitolta. Tuolin selkänojalle viikatulta. Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.”

Epäuskoisille itäberliiniläisille Saul ennustelee muurin tulevaa murtumista. Toisaalta Saul on ajassa – tai jäljessä sitä. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Saulin jättävä tyttöystävä Jennifer ottaa Saulista Beatles-imitaatiokuvan Abbey Roadilla. Kuva on tosin tarkoitettu tuliaisiksi Berliiniin.

•

Romaanin ihmissuhteet poukkoilevat. Ne ovat pullollaan varautuneisuutta, virettä ja hetken läheisyyttä. Romaanin mittaan ja lopuksi päädyn kuitenkin siihen, että joka kohtaamisella on merkityksensä ja jälkensä. Sekä-että-asetelma kantaa kokonaisuutta, myös Saulin sukupuolisuutta. Oleellisinta on uskallus: mitä pystyy, haluaa ja voi antaa muille, tulla läheiseksi:

”Oli totta, että olin loukannut siipeni. Oli totta, etten ymmärtänyt alkuunkaan, miten kestäisin elämän, kaiken siihen sisältyvän. Vastuun. Rakkauden. Kuoleman. Seksin. Yksinäisyyden. Historian.”

Siinä sitä oli – Levyn romaani käsittelee kaikkea sitaatissa mainittua omaleimaisin tavoin. Se kestää lukukerran ja -tavan jos toisenkin.

P.S. Sari Karhulahdelle, taitavalle kääntäjälle, myöhästyneet nimipäiväonnittelut – nimipäivä oli eilen!

*

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2024. Sain kirjan kustantajalta.

•

P. S. 2. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

19 heinäkuun, 2024 · 6:02 am

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät

Onnittelut Sallat, Sallit, Sarat, Saarat ja Sarit! Nimipäivänaisista valikoitui naistenviikkopostaukseen Salla Leponiemen kirja Firenzeläiset elämät. Se viehättää historiasta, kulttuurista ja elämäntavoista kiinnostuneita. Näin uskallan luvata oman kokemukseni mukaan.

•

Aloitan sitaatilla kirjan loppupuolelta. Tämä mielestäni kiteyttää Leponiemen kirjan yhtä puolta:

”Firenzen vanhan kaupunginmuurin vierustalla tunsin ja tajusin yhtäkkiä käveleväni vuosisataisten sielujen virrassa. Eri aikakausina eläneet firenzeläiset kulkivat rinnallani tai tulivat minua vastaan. Vain hetki, ja he olivat kadonneet.

Olin tässä, oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa, siinä missä minun pitikin olla. Mutta tunsin olevani osa sitä pitkää virtaa, joka kuljettaa ihmisen perusolemusta sukupolvelta toiselle.”

Laulaja ja taidehistorioitsija Salla Leponiemi onnistuu yhdistämään sujuvasti omaa firenzeläisyyttä monisatavuotiseen kulttuurikaupunkihistoriaan. Viime vuosina henkilökohtaisen ja tiedon yhdistäminen on tullut suosituksi (muun muassa Mia Kankimäen kirjat), ja sehän sopii, kun ainekset natsaavat. Leponiemellä natsaa.

Kirjoittaja nappaa anekdootteja Firenzen historian henkilöistä, hallitsijoista, taiteilijoista ja elämäntavasta ennen ja nyt. Ne viihdyttävät ja välittävät sisäistettyä tietoa. Kirja ei ole knoppikokoelma vaan tarinat kaupungista ja kaupunkilaisista saavat ympärilleen toimivan kontekstin.

Kirjan toinen puoli on kirjoittajan oma tarina firenzeläisyymisestään – siitä kirjan alaotsikko: Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista. Asuntojen ostojen kommervenkit ja italialainen mentaliteetti huvittavat, ehkä hieman vahvistavat stereotypioitakin. Leponiemi kirjoittaa viihdyttävästi ja kääntää varmasti häntä vaivanneet asiat humoristiseen valoon, kun tapahtumat ovat jo ehtineet hieman sulaa. Aitoa tragiikkaakin kirjaan mahtuu koiraystävän kohtalon tiimoilta, mutta sitä ennen lemmikistä suodattuu suurta iloa. Tunteet siis välittyvät kirjassa luontevasti.

•

Tänä kesänä en matkaile kuin kodin ja vapaa-ajan asumukseni väliä. Siksi kesän alussa lukemani Firenzeläiset elämät palautti mieleeni vuosientakaisen matkani joulukuussa 2018 hienoon taidekaupunkiin, ja kirjan myötä sain taas siellä oleilla mielikuvissani. Kirjojen voima!

•

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät. Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista, Gummerus 2024, 216 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Esseet, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2024 · 6:54 am

Lina Wolff: Rakastajat

On ilo käynnistää Naistenviikko 2024 osaltani romaaniin, joka on ollut yksi kesäni huippulukukokemuksista. Monitasoinen romaani sopii naistenviikon teemaan esimerkiksi niin, miten kertojat vaihtuvat ja samalla kielellinen ilmaisu vaihtuu: johtuuko se sukupuolesta, kertojasta vai mistä? Se ei ole ainoa asia, jota romaani pistää pohtimaan.

Lina Wolffin romaanin Rakastajat (Otava 2024) on nimetty ruotsiksi De polygotta älskarna. Mikähän on mahtanut vaikuttaa siihen, että suomeksi ”polygotta” on jäänyt pois? Sana tarkoittaa monia kieliä osaavaa. No, kieltämättä monikieliset rakastajat kalskahtaisi kankealta. Siispä Rakastajat:

”Me olemme vain rakastajia ja rakastajattaria, niin sanon joskus itselleni, me vain haaveilemme ymmärretyksi tulemisesta. Silti meillä on voima, valta ja myös halu tuhota toistemme elämä. Sanojeni banaalius puistattaa minua.”

Ehei, ei ole banaali romaani. On erittäin hyvä.

•

Romaanin teho perustuu eri kertojien näkökulmiin sekä kerrontaan, jossa aikatasot liukuvat menneen ja tapahtuma-ajan välillä. Rakastajat alkaa siitä, kun skånelaisnainen alkaa etsiä 36-vuotiaana netissä seuraa ja päätyy ylimielisen kirjallisuuskriitikon rakastajaksi Tukholmaan. Muita kertojia ovat ruotsalaiskirjailija (polygotti) Max Lamas ja italialainen Lucrezia Orsi. Romaanin osia yhdistää Max ja myös hänen käsikirjoituksensa ”Polyglottirakastaja”. 

Romaanista rönsyää rutkasti tasoja, ja ne limittyvät ja lomittuvat pitkään lukemisen jälkeen. Kirja kestää monta lukukertaa ja avutuu eri tavoin. Yksi taso on aika ja muistot. Romaanin kirjailija, Max, tuo siihen kirjan tunnelmaa selittävän puolen: voiko muistelu olla muuta kuin nostalgista?

”Elämässä on solmukohtia, tapahtumia, jotka lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttavat meitä. Nuo tapahtumat käynnistyvät muiden ihmisten vaikutuksesta, ja kyseiset ihmiset voivat näyttää perifeerisiltä, epäselviltä hahmoilta valokuvan taustalla, kunnes eräänä päivänä huomaa, että he ovatkin koko ajan olleet keskeisiä. Ihminen ei yleensä tiedosta tiettyjen hetkien valtavaa merkitystä silloin, kun elää nuo hetket, ei tiedosta, kuinka ne tornien lailla kohoavat korkeuksiin ja heittävät varjonsa muiden hetkien ylle. Monet seikat on mahdollista huomata vasta jälkeenpäin.”

•

Edelliseen sitaattiin viitaten romaani tutkii kertojahenkilöiden elämän solmukohtia. Lukuisista kiinnostavista yksityiskohdista minussa ehkä jää eniten jylläämään aloitusosan skånelaisnainen ja teinirakkaus Johnnyyn. Fyysinen suhde kulminoituu siihen, että Johnny vei tyttöystävänsä tappelukerhoon ja kertojasta kehkeytyi taitava hakkaaja. Johnnyn kiinnostus lopahtaa nopeasti, kun kertojan pulskistuu. Kertojan kiinnostus näyttää sen sijaan jatkuvan pitkälle aikuisuuteen. Siihen – ja karuun kerrontaan peilaten – naisen ja kirjallisuuskriitikon yhteiselo tuntuu vähintään kummalliselta. Näin naistenviikolla romaanin tämän kertojanaisen kuvailutapa, sen luoma tunnelma – sähkö ja samalla tietynlainen virrattomuus – jäävät kytemään.

Rakastajat nautinnollisesti sotkee kirjan joka osassa kultivoituneisuutta fyysiseen ja ei-älylliseen. Jännite kummastuttaa ja hämmästyttää – luo ennen lukematonta. Moni suhde jakautuu käytännöllisen, ei-kirjallisen ja läpikotaisin kirjallisen ääripäihin. Esimerkiksi Michel Houllebecqin tuotannon tunteminen voisi olla tämän kirjan tulkintaa syventävää, mutta nyt olen vain Googlen tietojen varassa. Moni muukin kirjailija mainitaan.

Aistit ja fyysisyys kuuluvat romaaniin. Luonnollisesti fyysinen puoli tulee esille rakastajasuhteissa, mutta niin yksioikoiseksi ei tämä ulottuvuus jää. Ei sekään jää pinnalliseksi, että kirjassa mainitaan henkilöiden fyysiset ominaisuudet lihavuudesta ei-niin-viehättävään ulkomuotoon vaan romaani pakottaa katsomaan ulkoista, sisäistä ja niiden yhteyksiä. Näköaisti korostuu kirjassa ulottuen myös sokeuteen.

Yhtenä teeman voi pitää sosiaalista statusta. Monia muita teemoja tunkee mieleeni, myös kosto. Mutta mitä henkilöt kostavat ja miksi? Minä jään vielä pitkään pähkäilemään monikielisyyden merkitystä. Siispä suosittelen Rakastajat-romaania kesälukemistoon ja lukupiireihin. 

•

Lina Wolff: Rakastajat, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2024, 176 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat:

16 heinäkuun, 2024 · 8:41 am

Naistenviikko 2024 – tätä on tulossa

Naistenviikko käynnistyy 18.7. ja jatkuu nimensä mukaisesti viikon. Haastan kirjasomea kymmenennen kerran keskikesäiseen joukkopostaukseen. Ilmoitin myös haastepostauksessa, että päätän mukavan haastekierroksen tähän vuoteen: 10 on oiva tasaluku pyörittää kesähaastetta.

Postaus- ja kommentointihasteen tavoitteena on ollut – ja on – kirjavinkkisade kesälukijoille. Viikon tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, mutta kaikkiaan haaste on vapaa. Kirjoja saa valita mielensä mukaan naistenviikkoon sopivasti – tai sopimattomasti.

Haasteeseeni on voinut ilmoittautua etukäteen tai siihen voi osallistua mielensä mukaan ilmoittautumatta tai postaamalla parin päivä päästä ex tempore.

Kokoan naistenviikkojutut koontipostukseeni 25.7. ja siihen toivon osallistujilta blogien juttulinkkejä ja muun somen linkkauksia tai kommentteja. Ainakin näissä blogeissa on luvassa naistenviikkojuttuja:

Ankin kirjablogi

Hemulin kirjahylly

Jotakin syötäväksi kelpaamatonta

Kirjaimia

Kirjakimara

Kirjaluotsi

Kirjan jos toisenkin

Kirjarouvan elämää

Kirjasähkökäyrä

Kirsin kirjanurkka

Kirsin Book Club

Kulttuuri kukoistaa

Marjatan kirjat ja mietteet

Sheferijm

Tarukirja

Tuijata

Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

*

Itse postailen päivittäin. Julkaisen tässä jo juttulistani naistenviikon nimilistaan osin sopien, osin ei.

18. heinäkuuta – Riikka

– Lina Wolf: Rakastajat


19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla

– Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät


20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

– Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

Päivi Laitinen: Naisvakoojat


22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat & Marja Toivio: Agnes – ensimmäinen naisjuristi


23. heinäkuuta – Olga, Oili

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös


24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

– Maija Kajanto: Korvapuustikesä

25. heinäkuuta: koontipostaus

Kirjakokemuksia naistenviikolle!

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 heinäkuun, 2024 · 5:51 am

Carlos Lievonen: Vain heteitä & runon ja suven päivä

Eino Leinon päivänä kesä on kukkeimmillaan ja siitä voi nauttia kaikin aistein. Sopivasti valitsin päivään aistillisen runokokoelman, Carlos Lievosen Vain heteitä (Otava 2024). Leino helkytteli runsain luontokuvin, ja samaa voi sanoa Lievosen esikoiskokoelmasta.

Vain heteitä on runokieleltään jopa ylenpalttinen. Kolmiosaista kokoelmaa suosittelen lukemaan osa kerrallaan, annostelemaan herkutellen. Runot huokuvat ja huokailevat. Runojen rakkaus hehkuu heteiden keskeisenä, joten kokoelma solahtaa sateenkaarikirjallisuuteen. 

Luin kokoelmaa ja kirjoitin siitä pride-viikolla. Toivottavasti en jyrää runojen homoeroottista voimaa toteamalla, että rakkaus on rakkautta, iho ihoa, halu halua suuntautumisesta riippumatta. Niin koin runot. Kenties myös jopa kadehdin runojen tunteen voimaa, jota puhuja vyörytti rakkaudestaan – tai ehkä sain siitä osani – sivusta, sivuilta.

•

Lievosen runokieli rönsyää vastustamattomana, sillä se hyökkää kaikkea niukkuutta ja hillittyä vastaan. Rokokoorunoutta nykymaailmaan! Itse olen kaikkein yksinkertaisimman runokielen käyttäjä, mutta nautin, että runoa voi olla monenlaista – tällaista lievoslaisen kaihtelemattoman korkealentoista myös. Luontometaforat luovat tunnelmaa, ylevä (osin vanhahtava) sanajärjestys (ja välillä sanamuodotkin) tuntuvat nikkaavan silmää sille, että tällainen ylhäinen korkeakirjallisuus tietoisesti huutaa näkyviin homosuhdetta, jota aiemmin yhteiskunnallisesti ja lainsäädännöllisesti pidettiin alhaisena.

Vain heteitä vaikuttaa aika- ja kulttuuritietoiselta. Hyvässä ja kenties pahassa – paha on suhteellista: minä en innostu harvinaisten vierasperäisten sanojen viskomisesta sinne tänne runoa.

Omaperäisyys nousee esimerkiksi siitä, miten runoilija uudentaa vanhoja, kuluneita metaforia ja sanoja. Esimerkiksi tämä otos runokokonaisuudesta muokkautuu oivallisesti: 

”Jossakin, mahdollisimman kaukana täältä, 

neula kalahtaa pienelle lattialle

ja kameli etsii heinäsuovasta

jotakin kuin itseään.”

Ja tämä pätkäisy:

”Tuuli yltyy, kun astut sisään.

Tunnen nousuveren suonissani

ja samassa kaikki kedon perhoset katoavat vatsaani.”

Ja vielä katkelma:

”Kohtaamisessa on kaikua.

Vedetään henkeviä, ilmauksia ihojen välistä.

Silmäys silmäyksestä,

Hammas hampaan likeisyydestä.”

Bongailen kirjasta lisäksi värssyjä, joiden merkityksen arvailussa menee tovi, eivätkä ne siltikään aukea. Sanomisen tapa sen sijaan viehättää.

Koen kokoelman kahden ensimmäisen osan linjakkaaksi tunteen palon eri puolien kielikuvittamiseksi ja rakastetun puhutteluksi. Kolmanteen osaan en oikein saa otetta, aistin kyllä runojen ilmaisemaa uhkaa ja pelkoa, lisäksi kirjan alkuosien värikylläisyys harmaantuu. Muodonkin puolesta runot muuttuvat sirpaleisimmiksi.

*

Suosittelen kirjaa pihakeinuun, luonnon helmaan, runon ja suven päivään. Lisäksi voi viettää tovin jos toisenkin ihailemassa kirjan kaunista kantta.

•

Carlos Lievonen: Vain heteitä, Otava 2024. Ostin kirjan.

Osallistun postauksella Ankin kirjablogin runon ja suven päivän haasteeseen.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Runot

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2024 · 8:09 pm

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa & dokumentti lukemisesta

Kävelykirjapiirin dokumentointi

Minulla on kaksihenkinen kävelykirjapiiri ystäväni Johannan kanssa. Kävelevä kirjakeskustelu käynnistyi korona-aikaan, ja sen jälkeen lukukokemusten käsittely on jatkunut välillä istuskellen ja välillä ulkoillen. Tänään kirjallisuuskävelymme taltioitiin.

Petri Kärkkäinen tekee dokumenttia lukemisesta, ja Jani Frisk toimii kuvaajana. Dokumenttiin tulee lukupiiriläisiä, kirjastovierailuja ja erilaisia lukutilanteita, myös selkokirjoihin liittyviä. Valmis dokumentti on odotettavissa ensi vuoden puolella.

Petri oli yhteydessä minuun ja kiinnostui kirjakävelyistämme. Sovimme kuvauspaikaksi pohjoishaagalaisen kävelytien. Johannan kanssa olimme jo aiemmin päättäneet, että keskustelemme Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Jani Frisk kuvasi, kun Johanna ja minä vaeltelimme metsikössä ja jaoimme ajatuksiamme romaanista ja muistakin kirjallisuusaiheista. Tilanne eteni luontevasti, vaikka virtailevaa jutusteluamme äänitettiin. Kaikkiaan kokemus oli miellyttävä.

Alakuvassa vasemmalta: Johanna Kartio, Petri Kärkkäinen ja Jani Frisk.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Pidimme siis hauskaa, vaikka kirjan nimi väittää toisin: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (Gummerus 2024). Norjalainen Nina Lykke virkistää lukijoita purevalla tyylillään. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet perhesuhteita, etenkin keski-ikäisen naisen näkökulmasta. Tällä kertaa vuoron saa uhanalainen ihmismuoto, keski-ikäinen valkoinen heteromies.

Entinen menestyskirjailija Knut ei saa aikaiseksi uutta kirjaa, joka palauttaisi hänen kirjallisen kunniansa. Sen sijaan nuorehkojen naisten nousu kaunokirjalliselle tähtitaivaalle tuottaa hänelle kyseenalaista mainetta. Eräskin ”totuuskirjailija” antaa tästä kirjailijamiehestä ällöttävän vaikutelman: tahmatassuinen lääppijä. Me too -leiman lätkäisy lyö miestä, joka muistaa tilanteet toisin. Tässä dialogissa aloittaa naiskirjailija, jolle Knut vastaa:

”- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteni.

– Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyisitte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. Te pitäydytte todellisuudessa niin pitkään kuin teille sopii, ja sen jälkeen te lisäilette ja poistelette jotta tekstistä tulee luettavaa, sillä kuten tiedetään, todellisuus ei ole luettavaa, koska se on täynnä epäolennaisia tapahtumia ja epätodennäköisiä yhteensattumia ja merkityksettömiä yksityiskohtia.”

Ketä me uskoimme? Tätä katkeraa, masentunutta muistelijamiestä vai välähdyksiä hänen kohtaamiensa henkilöiden kommenteista ja autofiktioboomilaisen naisen kirjan kuvailuja? Siinäpä herkullinen pulma, jota Johannan kanssa pohdimme. Olimme kovin yksimielisiä siitä, että kirja viihdytti, hauskutti ja antoi monipuolista mietittävää.

Romaanin tapahtumat huipentuvat Lillehammerin kirjallisuustapahtumaan. Satiiriksi äityvä, Lykken terävä kuvaustapa pääsee oikeuksiinsa, kun kirjallisten piirien pintakohtelias nokkimisjärjestys näkyy vähintään rivien välissä. Lukupiirikaksikkoamme alkoi kiinnostaa, miten norjalaiset kirjallisuuspiirit ovat ottaneet Lykken kirjan vastaan ja onko hänen oman kirjansa hahmoissa kaikuja ”totuuskirjallisuudesta” eli yhtymäkohtia aitoihin kirja-alan tapahtumiin ja tapauksiin.

Meitä puhututti autofiktio ja se, miten aika ja trendit muuttavat suhtautumista ja vaikuttavat suhtautumistapoihin. Lykken kirja tarjoaa maukkaita mietteitä nykykirjallisuuden virtauksista ja mediaa kiinnostavista kirjailmiöistä. Lisäksi voi pohtia myös keski-ikäisen miehen kriisiä: talous, ura ja perhe ovat mennyttä – muutenkin miehinen elintila on alkanut käydä ahtaaksi. Liukkaasta tekstistä löytää aihelmia yksinäisyydestä ystävyyteen, isyydestä irrallisuuteen. Lykken kirjalliseen tyyliin tykästyimme taas, sillä teksti ei töki, vaikka kirjailija tökkii henkilöitään, teemoja ja aiheita – myös kirjallisuuden tulevaisuusnäkymiä, jotka huomaa jo nyt:

”Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.

Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.

Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.

Kaikki kirjat ilmaiseksi!”

*

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa, suomentanut Sanna Manninen, Gummerus 2024, 190 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2024 · 6:15 am

Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun

Benjamin Stevensonin romaania Jokainen perheestäni on tappanut jonkun (Aula & Co. 2024) kuvaillaan takakannessa erilaiseksi, kummalliseksi ja hauskaksi murhamysteeriksi. Pitää paikkansa.

Stevenson toimii koomikkona, joten hän hallitsee sutkautukset, rytmin ja nopeat siirtymät koomisiin kuvauksiin ja huomioihin. Yksi tyylikeinoista on lukijan puhuttelu, mikä pyrkii rikkomaan fiktiota. No, se ei minuun tehoa. 

Minut pitää mutkikkaan juonen käänteissä mukana se, miten ”eikä yksikään selvinnyt” -klassikkotyyli varioituu. Gunninghamin perhekunta kokoontuu Australian korkeimpaan paikkaan, lumimyrskyiseen hiihtokeskukseen. Tuiskun eristäminä porukka on keskellä tilannetta, jossa löytyy tuntematon ruumis. Ja sen perään alkaa läheneminen muita murhia, rötöksiä ja salaisuuksia.

•

Vitsi on jo siinä, että rikoksistaan tunnetun suvun vesa ja romaanin minäkertoja on nimeltään Ernest. Isä on ollut tunnettu kriminaali ja veli-Michael vapautuu juuri vankilasta. Jälkimmäistä tapausta perhe on tullut juhlistamaan yhdessä, vaikka Ernestin kertomana näyttäytyy etenkin perheenjäsenten eriytyminen toisistaan. Ernest itse on leimattu luopioksi, jonka vuoksi Michael joutui vankilaan. Äiti syrjii Ernestiä, suosii Michaelia ja kaipaa lapsena kuollutta Jeremyä.

Romaanissa pyörii sukua, hotelliväkeä ja erikoinen etsivänplanttu. Henkilöt on tyypitelty komiikan ehdoilla, ja jokaisella on salaisuutensa (ja perheenjäsenellä kuolemantuottamuksensa). Romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, Ernest niitä kommentoi ja vie lukijan Agatha Christieltä tuttuun loppuhuipennukseen, jossa hän yhteen kootulle perheelle paljastaa asiat. Tyylitietoista.

Ruumiita tulee minun makuuni liikaa, ja mutkikkuuttakin piisaa. Tiivistämisen varaa olisi. Koko touhu on tavallaan parodia, sillä Ernest on menestymätön kirjoittamisoppaiden kirjoittaja. Liukkaasti kirjoitettu (ja käännetty) romaani on silkkaa viihdettä, jota ryydittää totuuden siemen perheen tärkeydestä. Kesäloman hellepäivien riippukeinuhupiin uskon Stevensonin tuiskuisen kirjan sopivan oikein hyvin.

•

Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun. Romaani, suomentanut Kaisa Haatanen, Aula & Co. 2024, 432 s. Sain kirjan kustantajalta.

Tähän päätän satoisan dekkariviikon, jota on ylläpitänyt Kirsin kirjanurkka. Dekkariseura on ollut yhteistyökumappani:

Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Muut juttuni dekkariviikolla 2024

Kaisu Tuokko: Yksin

Donna Leon: Hyvän nimissä

Shari Lapena: Valheiden verkko

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

Ragnar Jónasson: Repeämä

Guillame Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2024 · 6:30 am

Neljä jännäriä: Aarnipuron, Millerin, Jónassonin ja Musson uutuudet

Tiivistän neljän tämän kevään dekkarin esittelyt dekkariviikkojuttuun (viikkoa vie eteenpäin Kirsin kirjanurkka). Viihteelliset jännärit toimivat todellisuuspakona. Minun luettavakseni ne osuivat maalis-huhtikuun sairauslomalla: lepuutin leikattua jalkaa ja kävin kirjojen muissa maailmoissa.

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla

Tutustuin Kaarina Riikoseen Marja Aarnipuron sarjan kuudennessa osassa. Seitsemäs sarjan kirja Kuolema catwalkilla (CrimeTime 2024) vie helsinkiläiskerman kuohuihin. Raharikkaiden hyväntekeväisyysnäytöksessä tapahtuu kaksi myrkytystä, josta toinen johtaa kuolemaan. Kuollut on ex-balettitanssija, joka vaikuttaa nykyisin taidegalleristina. Tilaisuudessa on juorutoimittaja Riikonen kuvaajineen, joten hän on heti tapahtumien ytimessä.

Sarjan tyyliin Kaarina Riikonen pöyhii kilpaa poliisin kanssa kuolemantapauksen taustoja ja etsii syyllistä. Apuna on kollega lehtitalosta. Riikosen ihailema luottopoliisi on pelistä pois: kirja palauttaa mieliin korona-ajan alun ja siihen liittyvät pelot, sillä taudista ei tiedetty paljoakaan. Minullekin jää huoli, miten Kaarinan salainen ihastus selviää covid-tartunnasta. Muuten kirja on sujuvaa viihdekerrontaa.

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla. Kaarina Riikonen ratkaisee 7. Crime Time 2024, sivua. Luin BookBeatissa.

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

Minulle tulee mieleen Millerin dekkarin miljööstä Neiti Marplen kotikylä ja Midsomerin murhien pikkukaupungit. Eli brittiläinen cottagegardeneiden kukoistus, ihmisten pintakohteliaisuus, tuttavuudet, juorut ja rauhaiselo hönkivät taustalla. Taustalla on muutakin: menneisyyden möröt ja ajankohtaiset murhat.

Kyseessä on välipalaviihdytys, jossa viihdyin lukemisen ajan. Sen jälkeen kirja ei ole viipynyt mielessäni, mutta tämä ei ole moite. Kokonaisuus on moitteettoman lajityypillinen cosy.

Päähenkilö Freyan avioliitto ja itsetunto on kuralla. Hän saapuu tätinsä luo. Paikka on tuttu nuoruudesta, jolloin hän eli tädin hoteissa ja antiikkiasiantuntija Arthurin huomassa. Freyan välirikko Arthuriin varjostaa nykytilannetta, jossa mies on murhattu. Eksentrinen täti ja Freya joutuvat osallisiksi murhan setvintään – ja vaaraan. Sujuvasti juonen kuljetus etenee.

C.H L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas, Osa 1, suomentanut Antti Autio, Otava 2024, 249 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Repeämä

En ollut varma ensimmäisen Ari Thor -sarjan kirjan luettuani, luenko lisää. Mutta jo kolmas osa on luettuna, enkä sitä sen turhempana pidä kuin muutenkaan dekkareiden lukemista. Välipala, ei hassumpi.

Toistan surutta itseäni: Islanti kiehtoo, vaikka kerronta töksähtelee lievästi mutta on jotenkin sujuvampaa osa osalta. Ari itse vaikuttaa yhä melko jähmeältä persoonalta, koska hänelle tärkeä suhde on käännekohdassa – taas.

Tässäkin sarjassa seurataan rinnan poliisin ja toimittajan touhuja ja kummankin löydökset vievät juonta eteenpäin. Repeämää värittää murhien lisäksi luonnonolot ja koronankaltainen tuntematon tappava tauti. Henkilövetoisuus selittää kiinnostukseni: pää- ja sivuhenkilöitä menneisyys seuraa nykyisyyteen.

Ragnar Jónasson: Repeämä, Osa 3: Ari Thor, suomentanut Antti Saarilahti, Tammi 2024, 186 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

Kimalteleva Välimeri, sen sylissä kiehtova Beaumontin saari, idyllinen kolkka, jossa vielä sinnittelee omaehtoinen kirjakauppa. Sinne on viihdyttävä matkata Gillaume Musson dekkarissa Kirjailijoiden salattu elämä (Siltala 2024).

Nuori kertojamies saa pestin pitää huolta kirjakaupasta. Samalla hän saa mahdollisuuden tutustua saarelle erakoituneeseen entiseen menestyskirjailijaan Nathan Fawlesiin, joka murjottaa luksustalossaan. Sitten saarelta löytyy ruumis, ja sitä ryhtyy selvittämään toimittaja Mathilde Monney. Hän myös tutustuu mahtikirjailijaan.

Kirjallisuus – no, ei ihan keskiössä se ole, mutta tarinankulussa mukana. Kyllä trillerijuoni pääosan ottaa. Osin se vetää hyvin, mutta sanoisinko tässäkin: lajityypillisesti. En innostunut uutukaisesta niin kuin ensimmäisestä sarjan osasta Tyttö ja yö, sillä uutuussuomennos alkoi tuntua kovin laskelmoidulta. En päässyt henkilöiden ytimiin.

Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä, osa 2: Kirjailijatrilogia, suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 158 sivua. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Avainsanat: , , ,

13 kesäkuun, 2024 · 5:31 am

Tytti Parras: Jojo & kesäkuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirini tapasi poikkeuksellisesti ravintolapöydän ääressä. Yleensä kokoonnumme etäyhteydessä, mutta nyt Taru vietti kesälomapäiviä Helsingissä, joten saimme aikaan lähitapaamisen. Georgialaisten herkkupatojen ääressä juttelimme Anna-Riikka Carlsonin kirjasta Rakas Eeva Kilpi, Saara Turusen romaanista Hyeenan päivät ja jo klassikkoikäisestä Tytti Parraksen Jojosta.

•

Olen jo blogannut kahdesta ensin mainitusta kirjasta. Tiivistän juttelumme.

Rakas Eeva Kilpi ihastutti mutta pienesti myös pohditutti: ehkä Kilpi-osuutta olisi voinut olla enemmän. Johanna kaipasi hitusen särmää. Taru ja minä pidimme siitä, että positiivisuus näin somenegaatioaikoina kukoisti. Kiittelimme kuin yhdestä suusta Kilven suurta merkitystä ja aikaansa edellä toimimista luonnon puolesta.

Hyeenan päivistä tuumasimme, että kirjan aihe saattaa vaikuttaa siihen, miten kovaa kirja iskee. Turusen kirja palautti Johannan mieleen omat lapsenhankinta-ajat, ja hän ahmi kirjan. Tarua ei aihepiiri kiinnostunut, eikä sinänsä sujuva romaani jättänyt pysyvää jälkeä. Minä nautin siitä, että huumoria oli mukana. Turusen tyyliä kehuimme: hän valitsee asiat tarkkaan ja ilmaisee ne nasevasti. Meitä huvitti, että sotkeudumme Turusen teksteissä aina siihen, että meistä ne kertovat suoraan kirjailijasta itsestään.

•

Tytti Parraksen Jojo (1968) oli meille kaikille uusi tuttavuus, vaikka kotimaista kirjallisuutta olemme kaikki opiskelleet. Tiesimme kirjan ilmestymisaikaisesta kohusta, ja se teki meidät uteliaaksi.

Romaani alkaa tymäkästi. Nuoren kertojanaisen Tinjan etuhampaan puuttuminen herättää kiinnostuksen, ja syitä hammasaukkoon jemmataan kirjassa kutkuttavasti. Sittemmin romaani etenee tamperelaisen opiskelijakommuunin esittelyyn, kämppäkaverin rakastajan kännäilyyn ja hänen pikkupoikansa hyysäämiseen, Tinjan serkkurakastetun muisteluun ja isoveljen apuun.

Minäkertoja asettuu lähinnä sivustaseuraajaksi ja ajautuu tilanteisiin.  Kertojan haahuilu peittää hänen todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Aikanaan romaanin aborttikohta ja vapaiden suhteiden kuvaus saivat lukijat pöyristymään. Meihin aborttikuvauksen tarkkuus ja tietty kliinisyys tehosivat. Muutenkin kertyi meiltä Jojosta melkoisen samansuuntaisia kommentteja: väsyimme ryyppyhöpinäkuvauksiin, mutta Parraksen kertojataidoista pidimme muuten.

Etenkin se säväytti, että kertoja malttoi antaa lukijan valita tulkintansa. Johanna korosti sitä, ettei voinut tietää, oliko kuvauksessa kritiikkiä äijäilystä vai ei. Pidimme myös siitä, että kertojan, veljen ja serkkurakastetun konflikti ja menneisyys selvisivät vähitellen.

Lopputulema oli kuitenkin se, että kirja ei jää piirimme ikimuistoisten lukukokemusten joukkoon. Ehkä raportointityyli verotti. Mielensisäisyyttä tai kerrontairrottelua olisi voinut olla enemmän – kuten tällaista:

”Maa jousti jalan alla, kumisi kuin puusilta: tuntui siltä että maan alla olisi ollut toinen metsä, piti vain nostaa turpeet ja siellä olivat sitten puunlatvat ja mustikat ja varis nukkumassa männyn oksilla.”

•

Tytti Parras: Jojo, Saga Egmont iPod-edition, alun perin 1968, 256 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

12 kesäkuun, 2024 · 7:00 am

Dekkarikimppajuttu: Valheiden verkko & Hyvän nimissä

Shari Laharia on minulle uusi jännärikirjailijanimi, kun taas Donna Leonia olen lukenut kutakuinkin 30 kirjan verran. Yhdistän kirjailijoiden uutuussuomennokset samaan juttuun, sillä löydän niitä yhdistävän tekijän: lapsen, joka vaatii huomiota. Kummassakin se on keskiössä, vaikkakin toisessa kirjassa lapsuudesta on aikaa. Luin kirjat jo helmikuussa, mutta juttujulkaisu sopii Kirsin kirjanurkan vetämään dekkariviikkoon.

Shari Lapena: Valheiden verkko

Kanadalaiskirjailija Shari Lapenan jännäri Valheiden verkko (Otava 2024) koukutti minut yllättävän tehokkaasti. Taitavasti kasvatettu kumuloituminen tilanne tilanteelta eteni vääjäämättömästi ja psykologisesti terävänäköisesti.

Nukkumalähiön tohtori-isä pettää vaimoaan ja läimäyttää kotiin tultuaan nepsy-lastaan. Tästä alkaa vyörytä valheiden ja peiteltyjen asioiden virta. Poliisi tulee kuvioon mukaan, kun läimäytetty lapsi katoaa.

Ihmiset kriisissä voisi olla kirjan alaotsikko, ja hyvin Lapena näyttää lukijalle eri kriisivaiheita ja -reaktioita. Kerronnassa vaihtelee kahden perheen näkökulmat ja poliisien toiminta, mikä tällä kertaa tukee hyvin tarinan etenemistä. Persoonien särmät ja pinnanalaisuudet näytetään lukijalle siten, että lukija on edelleä tapahtumia ja muita henkilöitä. Sehän on maukasta. Samoin on illuusioton käsitys ihmisistä, rakkaudesta ja ymmärryksestä läheisten suhteen.

Tästähän syntyi pientä lukujumia laukaiseva viihdehetki.

•

Shari Lapena: Valheiden verkko, suomentanut Paula Takio, Otava 2024, 211 sivua eKirjana. Luin Book Beatissa.

Donna Leon: Hyvän nimissä

Keksin Donna Leonin dekkareille oman nimen: mindfulness-dekkarit. Tyyli on yli 30 kirjasta tuttu, päähenkilöt ovat muuttumattomia, mutta ennen kaikkea rusinan mutustelun sijaan voi vain antaa ajatusten levätä verkkaisessa tarinankuljetuksessa ja lukuisiin yksityiskohtiin pysähtymisessä. Muun maallisen voi unohtaa, kun kuuntelee päivällisen ruokalajeja, henkilöiden asukokonaisuuksia tai muita yksityiskohtia ja pysähtelevää juonta. Voi olla muissa maailmoissa.

Minun muissa maailmoissa olo Venetsiassa vierähti Hyvän nimissä (Otava 2024). Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on ollut mukana aina, nytkin korruptio on läsnä ja tärkeänä aiheena koronan vaikutukset Venetsiaan. Kyynisyys on kasvanut, mutta Brunetti hakee tekojen takaa inhimillisiä tekijöitä ja vaikutuksia. 

Tässä romaanissa on jotain, mikä kiinnosti minua tavallista enemmän. Hyväuskoisuus ja sen nimissä keinottelu (muukin keinottelu) korostuvat. Ja kaiken takana on lapsuus, kuten ihan alussa vihjaisin. Ammattietiikan vastaisesti (taas) Brunetti purkaa kyseisen casen yksityiskohtia kirjallisuudentutkijavaimolleen – syystä: Brunetti kokee, että heidän työnsä henkilöiden mielenliikkeiden, motiivien ja tekojen selvittämisessä on samanlaista.

Eritoten kiinnitän huomiota keskusteluihin, jotka ovat kuin pingisotteluita: lyöntimailan asento voi viedä pallon suuntaan jos toiseen. Brunettin tietoiset keskustelutavan ja sävyjen valinnat kuvataan mehukkaasti nonverbaalista kiinnostuneille. Lisäksi on väliä kielimuodolla, siis venetsialaisella murteella tai asiatyylisellä italialla. Ja aiai, aina ei voi onnistua, sen saa Brunetti tutaa.

•

Donna Leon: Hyvän nimissä. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024, 215 sivua & 9 tuntia 14 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Avainsanat: ,

10 kesäkuun, 2024 · 7:01 am

Kaisu Tuokko: Yksin

Käynnistän kesäkuisen dekkariviikon Kaisu Tuokon toisinkoisella. Se sopii mainiosti aloitukseksi, sillä Tuokon esikoisdekkari viime vuonna nostatti toiveita tasokkaan sarjan kehkeytymiselle. Sarjamuoto on jännityskirjallisuudessa kovin tavallinen. Siksikin tämä kirja sopii dekkariviikkopostauksieni aloitukseksi. Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka.

Yksin (Otava 2024) siirtyy vuoden eteenpäin esikoisesta Kosto. Tutut henkilöt päivitetään lukijalle nopeasti, ja uskon myös Kostoa lukemattomien pääsevän hyvin tarinaan kiinni. Tuokko tekee varmaa työtä henkilövetoisen dekkarin eteen, mikä sopii minulle.

•

Toimittaja Eevi Mannerin mieli myrskyää lapsettomuushoitojen hormoniaalloissa, joissa puoliso Mirek pyrkii luovimaan. Eevi kuitenkin empii: pysyykö liitto kasassa? Eevin ajatukset hajaantuvat turhan usein ensirakkauden Mats Bergholmin suuntaan. Uusi murha Kristiinankaupungin tuulimyllymäellä tuo entiset rakastavaiset taas yhteen.

Tuttuun tapaan romaani seuraa vuorotellen Eevin ja Matsin elämää työssä ja kotona, ja välillä he kohtaavat. Kohtaamiset vievät rikosselvitystä eteenpäin, samoin heidän suhteensa jännitteisyyttä. Lukijalle tilanne on herkullinen, sillä ex-rakastavaisten vire virittää myös lukijaa arvailemaan, kuinka heidän keskenään käy. Uskon tilanteen jatkuvan vastakin.

Yksin kantaa monta teemaa. Nimensä mukaan yhtenä on yksinäisyys, ja siitä on kirjassa monenlaista aihelmaa. Päähenkilötkin ovat ajatuksineen yksin. Pääteema on vanhustenhoito. Yksi linja siinä näyttää olevan yksityisten hoitokotien riistohinnoittelu ja epäselvyyden vanhustenhoidon laadusta.

•

Hieman Eevin onnenkantamoisilta näyttävät tiedonmuruset tuntuvat liian hyviltä sattumilta. Vähän samaa henkeä on toisen teeman – perheväkivallan – kytkeytymisellä juoneen. Vielä kolmaskin lomittuu: huumerikokset. Lisäksi tärkeä teema liittyy perhesuteisiin. Matsin ja pikkuveljensä vaikea lapsuus ja sen seuraukset näyttäytyvät nekin romaanissa. Aika paljon yhteen kirjaan. Liikaako? Pistän aprikointini pikkukaupungin piikkiin, eli Eevi kotikaupungissaan ja työssään törmää laajaan ihmismäärään ja siten moniin murheisiin.

Kaisu Tuokko kirjoittaa pohjoismaiseen dekkariperinteeseen loksahtavaa jännitystä. Siinä on kotoisuutta vaan ei ihan puhdasta cosya. Myös toimittaja-poliisi-yhteistyö sopii lajiin. Ehkä esikoinen oli toisinkoista jäntevämpi, mutta se ei haittaa. Luin uutuuden mielihyvin kesän alun dekkariviihdytyksenä. Odotan, mitä lopun käänne merkitsee Eevin, Mirekin ja Matsin elämänkäänteisiin ja minkälainen rikos saa seuraavaksi ratkaisunsa.

•

Kaisu Tuokko: Yksin, Otava 2024, 303 sivua. Sain kirjan kustantajalta kirjailijan tervehdyksin. Kiitos!

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Avainsanat:

9 kesäkuun, 2024 · 7:07 pm

Ryhmäteatteri: Don Quijote Suomenlinnassa

Tänä kesänä Suomenlinnassa vaeltaa Cervantesin Don Quijote aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa uljaan ratsun (rämä polkupyörä) ja aasin (jopo) selässä. Don Quijoten hyvinvoinnista huolehtii aseenkantajan lisäksi parturi (teatterikoulun lopputyön tekijä), kirkkoherra (roolistaan katkera) ja majatalon emäntä (tekohampaat). Lisäksi useammankin hidalgon rakkauden kohteeksi osuu hemaiseva lammaspaimen (tekohampaat). Länsimaisen romaanikirjallisuudenhistorian klassikko uustulkitaan Suomenlinnan muurien sisällä vapaasti ja vapautuneesti. Mutta mitä tarkoittaa tragikoomillinen transformaatio, jota esityksessä ilmenee?

En paljasta tragikoomillisesta transformaatiosta sen kummempaa kuin sen, että sen varjolla näytelmä saa eri aika- ja todellisuustasoja, myös komiikkakonsteja. Esityksen alussa siihen käytettiin makuni mukaan turhan paljon aikaa, mutta jatkossa transformointi ei niinkään haitannut vauhtia. Transformaatioon kuuluu myös näytelmän ylimääräinen henkilö, joka lopussa paljastuu ihmisyyden yhdeksi tukahdetuksi puoleksi. Saa arvata! En kerro. Koe itse.

•

Cervantesin romaanissa itsessään on jo tragikomiikkaa toden ja mielikuvituksen eroista. (Tiedän perusasiat romaania lukematta.) Koko kertomus (1605, 1615) pohjautuu parodiaan: päähenkilö, köyhä maalaisaatelismies Alonso Quijano on lukenut liikaa ritariromaaneita eikä hän enää erota fiktiota faktasta. Niinpä surullisen hahmon ritariksi, Don Quijoteksi, muuttunut ja mielenterveytensä menettänyt Alonso Quijano lähtee omalaatuisiin seikkailuihin hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Ja aseenkantaja Sancho seuraa.

Esityksen ensemble vuorottelee uustekstiä ja cervantesia. Näyttelijät esiintyivät itsenään – ja hups – Don Quijoten henkilöhahmoina. (Tai kenties majatalon emäntähahmo oli muunnos romaanin emännöitsijästä tms.) Tämä lienee nykyteatterin postbrechtiläistä vieraannutusleikkiä, ja osin lähdin leikkiin mukaan. 

•

Pidin eniten esityksen Cervantes-maailmasta, vuolaista puheenvuoroista ja niiden sutjakkaasta ja ilmeikkäästä vuodatuksesta. Don Quijoten (Robin Sandström) ja Sancho Panzan (Santtu Karvonen) dynamiikka ja suhteen kehitys eteni linjakkaasti. Jos jotain saisi toivoa, huuto-osuuksia voisi vähentää.

Koko näyttelijäjoukko (pääparin lisäksi Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel) vaihtoi rooleja tiuhaan ja pysyi valitussa tyylilajissa. Esityksessä on mukana prototyyppikesäteatterin peruselementit: hauskutus, pikkutuhmat eleet, ristiinpukeutuminen, tyylittely, kärjistys, ilmehtiminen. Ihan kaikesta en innostunut. Innostuin etenkin kohtauksista, joissa oli sävyjä. Eritoten ihastuin huimiin hidastuksiin: syntyi taidokkaita näyttämökuvia. Lavastus, äänitehosteet, puvustus ja maskeeraus ansaitsevat erikoiskehut.

Entä sisältö: hupsu henkilö hyvän puolesta pahaa vastaan? Kirjallisuuden lukemisen hurahduksen vaarat? Jotain sellaista seasta pilkistää, että kyllä saa tuulimyllyjä kuvitella jättiläisiksi sekä uskoa hyvään ja rakkauteen, lisäksi ystävyys suojelee. Entä henkilö, joka menee tolaltaan kirjallisuudesta? Kenties mielikuvituselämä saa ainakin välillä voittaa toden. Ja tähän sopiikin loppukaneetti esityksestä ja sen tyylivalinnoista: nykyajan uutistodellisuudesta Ryhmäteatteri tarjoaa parituntisen todellisuuspaon. Moni tarvitsee sellaista.

•

Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio. Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnassa 8.6.2024.

Ohjaus: Juha Kukkonen

Näyttelijät: Robin Svanström, Santtu Karvonen, Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel

Työryhmästä ja esityksestä lisää Ryhmäteatterin nettisivuilla.

Sain lipun ensi-iltaan, kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: , ,