10 elokuun, 2012 · 8:41 pm

Riivattu lukeminen


”Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekihtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista, jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuottavalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme.”

A S Byatt on kirjoittanut kimurantin kudelman romaaniinsa Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990, suom. 2008). Kaksi viktoriaanisen kirjallisuuden tutkijaa yhdistää voimansa tutkimuskohteidensa yhteyksien selvittämisessä. Yhteistyöstä kehkeytyy omaehtoinen, paikkaansa hakeva hauras suhde. Toimeen sotkeutuvat muut intohimoiset reliikkien metsästäjät kirjallisuudentutkimuspiireistä. Lisäksi herkutellaan postmodernistien, biografistien ja feministitutkijoiden fraseologialla.

Toinen kerronnan taso viipyilee viktoriaanisen ajan paineissa kamppailevien kirjailijoiden suhteen kehittymisen seuraamisessa ja seuraamuksissa. Rakkaus on joka ajassa, vaikkakin vaihtuvissa paineissa, piinallisen hankalaa. Kerrontaa katkovat monisivuiset mytologiset runoelmat, päiväkirjatekstit ja tutkimustulkinnat.

Kerronta on täyteläistä, latautunutta, kiemuraista ja ilmaisuvoimaista. Kirja pitäisi lukea useita kertoja uudelleen. Tenhoava juoni on nyt selvitetty, toisella lukukerralla voisi pureutua viktoriaaniseen kirjallisuuskäsitykseen ja siihen kuuluvan kielen symbolisiin kätköihin. Kolmannella lukukerralla voisi pureutua metaforisuuteen. Neljäs lukukerta voisi keskittyä uudelleen tutukimusmetodien irvailuun ja tyyppipiirteisiin.

Kesäni on kulunut toinen toistaan kirjallisimpien teosten parissa, ja välillä minua on askarruttanut päälleliimattu elitistisyys.Tämä teos on kuitenkin kaikesta krumeluurista huolimatta vaikuttava taidonnäyte ja lisäksi elävä, koskettava, monitasoinen ja vetoava. Kiitos Kersti Juvalle, joka vinkkasi hienoa teosta elokuun alun koulutuspäivillä, ja lisäkiitos Sadulle, joka vahvisti suositusta!

”Rolandille oli opetettu, että kieli on väistämättä riittämätöntä, ettei se kyennyt koskaan puhumaan siitä mikä oli, että se puhui vain itsestään. – -. Hänelle oli käynyt niin, että se, miten monella tavalla jokin on sanottavissa, oli kiinnostavampaa kuin ajatus, että jokin ei ollut sanottavissa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

4 elokuun, 2012 · 6:09 pm

Seikkailu Barcelonassa

”Se on laskelmoitu täsmäisku lukijan mielihyväkeskukseen.” Näin arvioi kriitikko Juhani Karila Carlos Ruiz Zafónin kirjojen hautausmaata ympäröivää Barcelona-sarjan kolmatta osaa. Tuulen varjo oli minulle aikanaan huikea kokemus, Enkelipeli kovien odutusten vuoksi pettymys, mutta tämän kolmannen osan Taivasten vanki jälkeen pitäisi kaikki osat lukea uudelleen. Palaset loksahtelevat naksahten yhteen. Tarinaan jää silti harkittuja, täydennystä huutavia aukkoja.

Yleensä en ole kovin innostunut tietoisen kirjallisista teosrakennelmista, mutta Ruiz Zafónin taitava tyylilajien soppa, juonellinen näppäryys ja dialogisanailun lennokkuus toimivat. Varhaisnuoruuteni suurelämys Monte Criston kreivi heräsi tässä teoksessa henkiin siten, että saanen olla kritiikitön ja heittäytyä nostalgiseen seikkauluun.

Seikkauluromaanien tapaan kaksi miestä hallitsevat juonenjuurta: vakaahko ”isäntä” ja vallaton apuri luottoystävinä. Daniel Sempere säilyttää melko hyvin kiinnostavuutensa, mutta Fermin Romero de Torres on varsinainen kalutun asetelman luuydin. Ilahduttavaa on se, että teoksen tyylilajipastisseihin kuuluu myös huumoriosuus, josta Fermin pitkälti vastaa. Tietysti tarvitaan pääpahis ja joukko hyväsydämisiä apureita. Naiskuvaus ei oikein päivänvaloa kestä, mutta siedän kliseet muun mukavan kustannuksella.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa, sillä voisin luetella lukuisia ennalta-arvattavia käänteitä ja kökköyksiä. Silti kokonaisuus jyrää, ja annan itseni nauttia; minua vedetään vääjäämättä sumuisen kaupungin mielikuvamaailmaan ja francolaisen kansalaisrakenteen ristivaloon, mutinastani huolimatta. Annan mennä. Haluan Semperen antikkaan. Kuulen korvissani nopeaa espanjankielistä pehmeää säksätystä ja näen dialogien käsivispaukset. Kuljen lukemattomien kirjojen mausoleumin labyrinteissa. Olen matkalla. Seuraan tapahtumapaikkoja kartalta. Kirjoittelen kirjassa heiteltyjä osoitteita mahdollista Barcelonan matkaa varten (ravintola Can Ljuis Calle de la Cera 49:ssa, baari El Xampanyet Calle Montcadalla, Calle Petritxolin kahvilat). Ja odotan luvattua neljättä osaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

31 heinäkuun, 2012 · 8:49 am

Tanska-draamat ja kesän lukulista

Harmaat, viileähköt ja tihkuiset kesäillat eivät ole tuottaneet minulle minkäänmoista haittaa. Olen viettänyt ne tanskalaisten draamasarjojen hyvässä seurassa. Ne vetivät seuraansa paisteellakin.

Borgenin (Vallan linnake) olen katsonut keväällä kertaalleen ja nyt suviajanvietteenä toistamiseen. Uusinta vain syvensi ihailuani: käsikirjoitus, casting, näyttelijätyöskentely ja kuvaus ovat huippuluokkaa. Tanskalainen nykypolitiikka tuntuu tutulta ja henkilöt ovat epätäydellisyydessään todenkaltaisia. Tottunutkin fiktion katsoja alkaa epäillä faktan ja fiktion rajoja ja uskoa henkilöiden olevan oikeassa elämässä.

Käsikirjoitus on neropattien työtä. Henkilöt syvenevät, eri puolia pomppaa pintaan ja tapahtumat koukuttavat. Kaikkiaan 20 jaksossa on vain pari keskinkertaista jaksoa, loput ovat tempaavia tutkielmia ihmisistä työn, ihmissuhteiden ja menneisyyden paineissa.

Tv-kierroksella jäi aikanaan Forbrydelsen (Rikos, ensimmäisessä tuotantokausessa 20 jaksoa) näkemättä, mutta englanniksi tekstitettynä tallennuksena se pysäytti näin vehreän kesän keskellä. Sarjassa on aina pimeä, sisätiloissa ei vahingossakaan napsauteta sähkövaloja päälle. Ulkona on joko loskaa tai sataa kaataen. Synkkä on itse rikoskin ja sen vaikutukset uhrin läheisiin ja tutkijajoukkoon.

Rikosvyyhteen kietoutuu kööpenhaminalainen paikallispolitiikka. Rinnakkain kuljetetaan uhriperheen, riksotutkijoiden ja poliitikkojen tilannetta, tunteita ja suhteita. Seurattavia henkilöitä on useita, ja näiden tuomat risteilevät näkökulmat nostavat sarjan reilusti yli keskivertojännäreiden. Nyt on kyse samastuttavista tilanteista ja henkilöistä. Juoni hölkkää mutkitellen; mokomia jaksojen loppukoukkuja olen harvoin kokenut.

Kiehtova henkilö on lähes autistinen tutkija Sarah Lund. Työnarkomaani paneutuu juttuun ja muut elämänaspektit hautautuvat. Lundin ja esimiesten poukkoileva luottamussuhde on välillä päälleliimattua, vaan ei haittaa. Myös opetusviraston pomossa on tenhoavaa karismaa, samoin murtumispisteessä tempolevassa karhumaisessa perheenisässä.

Rikoksen toinen tuotantokausi oli melkoinen mössö. Juoni oli epäuskottava, vaikka henkilöhahmot olivat yhä kiinnostavia. Lund ylsi lähes lisbetsalandermaiseen loppusuoritukseen, ja pomosuhteet rikkoivat kaikki uskottavuuden rajat. Loistavaa ensimmäistä tuotantokautta tämä ei kuitenkaan pysty himmentämään.

Luku- ja tv-draamakesäloma alkaa kääntyä kohti loppuaan. Monia mieleenpainuvia ja vaihtoehtoisia todellisuuksia olen päässyt kohtaamaan ja iloitsemaan niiden tekijöiden kerrontataidoista. Muistini virkistykseksi tallennan kommenttikenttään kesälukulistani; huippulukuhetkistä onkin jo olemassa aiemmin omia blogilurituksia.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

21 heinäkuun, 2012 · 12:46 pm

Wieniläistunnelmat

Seccession-rakennus: ”Kullekin ajalle taiteensa, taiteelle vapautensa.”

Kulttuurimatka Wienin oli monipuolinen. Teemana oli art deco, jugend, eritoten Gustav Klimtin 150-vuotisjuhlanäyttelyt, joita oli ripoteltu noin kymmeneen museoon. Minua on aina kiehtonut jugendin tyylittely, symbolisuus ja koristeellisuus. Myös kaikkea muuta kulttuurikaupunki on pullollan.

Hotellimme Das Tigra oli paikalla, jossa Mozart oli säveltänyt ensimmäiset teoksensa, mutta sen ajan jäänteitä ei paikalla näkynyt. Mozartia kuulin kuuluisassa valtionoopperassa. Ostin kotona netistä liput suurin odotuksin. Oopperatalo oli hieno, orkesteri soi kauniisti ja solistit myös. Yleisö oli järkyttävää porukkaa: sepustaa piti joka biisin välissä ja aikanakin, tuoleilta piti pomppia edestakas ja räiskiä salamavaloilla.

Ensimmäisen matkapäivän pääkohde oli Leopold-museo Museokorttelissa. Miljöö oli miellyttävä, ja museo hieno kokonaisuus. Klmtiä oli museon yläkerta elämäkertateemalla. Näytillä oli liuta taiteilijan raapustaamia postikortteja, joitain teoksia ja aikalaisten töitä. Klimtissä minua alkoi kiinnostaa ”platoninen” suhde ystävättäreen, Emilie Flögeen, joka oli aikansa jugendmuodin luoja. Huikea oli alakeran Egon Schielen laaja näyttely. Klimt viisaasti mentoroi Schieleä, vaikka nuori tulokas kehitti voimallista ekspressionististista tyyliä. Vaikuttavan persoonalinen tekijä kuoli jo 28-vuotiaana espanjantautiin, kuten raskaana ollut vaimonsakin. Samana vuonna 1918 kuoli Klimtkin, joskin yli viisikymppisenä. Traagisia kohtaloita.

Suudelma Klmtina ja Schielen kokemana

Suudelma Klimtin ja Schielen kokemana

Keskiviikon teemana oli jälleen Klimt ja pääkohteena Belvedere. Barokkipuisto oli näyttävä, kuten myös palatsit ja suihkulähteet. Klimtin suuret teokset ovat hohdokkaita, aikanaan uusi tyylitelty kuvaustapa voi näyttää nykypäivänä kiiltokuvamaisena romantisointina, mutta säväyttivät elävänä nähtyinä Suudelma, Judith, Aatami ja Eeva sekä maisema- ja muotokuvat. Niiden rinnalla olevat Schielen teokset samoista aiheista olivat kyllä omaperäisiä. Beldeveren muukin kokoelma oli kattava katsaus itävaltalaista taidetta ja muutakin, joukossa oli Davidin kuuluisa ratsumaalaus Napoleonista.

Belvedere iltaloistossa

Belvederen jälkeen ihastelin Otto Wagnerin jugendarkkiehtuuria Karlplazilla ja lähistöllä. Lisäksi Secession-rakennus oli juuri niin hieno kuin näkemissäni kuvissakin kultakupoleineen. Näin myös sisällä olevat Klimtin Beethoven-friisit. Irstaus oli vaikuttava teos, niin muutkin entisöidyt friisit.

Wien oli rikkaan kulttuurin rakentama kallis kulissi. Taas ihmettelin, millä varoilla ja kenen selkänahasta moinen on saatu aikaiseksi. Palatsit, hallintorakennukset ja eri aikakausien talot olivat toinen toistaan hienompia. Kovimman hellepäivän tosin vietimme toisissa maisemissa eli matkasimme Tonavaa pitkin Bratislavaan. Sen vanha kaupunki oli kovin tallinnamainen, sympaattinen ja kotikutoinen. Katumusisointi elävöitti: Vivaldi soi kauniisti.

Viimeinen matkapäivä oli ilmaltaan harmaa, mutta anniltaan valoisa. Olin säästänyt lähtöpäivälle taidehistoriallisen museon. Sen kattokupolin reunoilla on Klimtin tekemät eri taidehistoriakausia kuvaavat hienot maalaukset. Juhalvuoden kunniaksi oli rakennettu tellingit, jotta kuvia pääsi tutkimaan läheltä. Museon kahvila on upein, missä ikinä olen istunut. Mitättömän makuinen sacherkakkukin maistui miellyttävältä sellaisen loiston ympäröimänä, katto oli korkealla, kupolit ja krumeluurit kiilsivät.

Taiteilijan ateljeessa

Taiteilijan ateljeessa

Metsästäjiä lumessa

Metsästäjiä lumessa

Vermeerin Taiteilijan ateljeessa (1665) on hartaaksi vetävä teos. Valon tavoittaminen, tarkkuus ja tunnelma tekevät teoksesta maagisen, ja kuten muutkin Vermeerin työt, tämäkin pysäyttää ajan kulun. Museo oli muutenkin pullollaan menneiden mestareiden hienoja töitä. Yksi huoneellinen Pieter Brueghelin töitä oli merkittävä kohokohta. Hollantilaiset talvimaalaukset vetoavat minuun mystisesti, kuten Metsästäjiä lumessa (1565), joskin muutkin tämän omaperäisen maalarin tapahtumaa täynnä olevat työt kiehtoivat.

Venetsiassa innostuin Belliinistä, ja nyt Wienissäkin pääsin tutkimaan muutamaa mestariteosta, lisäksi Rafaelin Madonnaa. Vanhoista saksalaisista puhuttelivat Durer ja Cranach. Ja monet muut maalarit eri puolilta eurooppaa ihastuttivat, kuten Velaszquez, Lotto ja teatraalinen Caravaggio. Erityiskiitosmaininnan saavat Kunsthistorisches Museumin infotaulut teosten vieressä: niihin oli lyhesti vangittu kiinnostavia tietoja maaluksista.

Taidepläjäys oli täyteläinen, lähes tuli ähky. Onneksi tämä kokemus oli reissun viimeisenä päivänä; muut eivät ehkä olisi tuntuneet miltään tuon klassikkokimaran jälkeen. Kaupunki oli turisteja pullollaan, mutta merkillistä oli, että mihinkään museoon ei pitänyt juurikaan jonottaa. Muihin kävelimme suoraan lippuluukulle, vain Belevedereen odotimme pääsyä kymmenisen minuuttia.

Reissu oli menestys myös ruoka- ja juomakulttuurin suhteen. Paikallinen ruoka oli reilua ja mutkatonta, ja pari kertaa osuimme olut- ja viinitupiin, joissa kulmakunnan vakiokävijät selvästi viihtyivät, tunnelma oli hyvä. Viinit olivat raikkaita ja maukkaita. Myös markkina-alueen vietnamilainen ateria oli uusi makukokemus – joka haarukallisella useita kiinnostavia sävyjä suussa. Matka tarjosi siten elämyksiä kaikille aisteille. Vain wieniläiskirjailijan romaani Toiveet jotka toteutuvat jäi kesken. Ehkäpä Wieniinkin sijoittuva suomalaisromaani Täydellinen paisti antaa hyvän lukujälkimaun.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

12 heinäkuun, 2012 · 7:18 pm

Kaksi kattausta seuraelämää

Seuraelämän säännöt -romaani kuvaa nuoren naisen käännevuotta 1938 New Yorkissa. Venäläistaustainen sihteeri pääsee piireihin ja käynnistää uran lehtinaisena. Keskiössä ovat ihmissuhteet ja oman tien etsintä. Suhdeverkosto määrittää henkilöiden asemaa ja mahdollisuuksia. Suhteet syntyvät nopeasti, liihoittelevat ja haipuvat myös, toimivat vaihtokauppoina ja vaikutuskeinoina. Washingtonin kirjaamat vanhat 110 seuraelämän sääntöä peilautuivat näppärästi selviytymiseen pörssiromahduksen jälkeisessä ja sotaa edeltävässä ajassa.

Amor Towels pyrkii työläisnaisnäkökulmaan vanhan rahan liepeillä. Kirjailija on stanfordilaisia kirjallisuusmiehiä, ja alkupuolella minua vieraannutti paperinkahiseva kirjallinen tietoisuus. Nimipudottelu paljasti kerrontaesikuvia: Forster, Dickens, Hemingway, mutta myös Wirginia Woolf ja Agatha Christie. Sivistysarvo laskettiin henkilöhahmojen kirjallisella maulla ja lukeneisuudella. Tarina alkoi kuitenkin vetää ja siihen syntyi aitoa tunnelmaa Manhattanin iltasiluetista, ovimiesten vartioimista huoneistoista, kuppilatapaamisista ja klubien hämystä. Päähenkilö, itsenäinen ja sanavalmis Katya, oli kiinnostava, samoin vertailuhahmona toimiva vahva ja omaehtoinen Anna. Tottakai Kultahattu kimmelsi taustalla, ja minulle tuli lisäksi takautumia esiteininä lukemistani A. J. Croninin romaaneista, aidosti tuon aikakuden tuotteista. Lopputulemana on, että minä aloin tavoittaa tekstistä kuvittelemani ajan hengen ja pitää siitä.

Syön jonkun villamyssyistäni, ellei parin vuoden päästä ilmesty romaanista elokuvaversio. Siinä tulee olemaan upea ja laadukas 1930-lukulainen glamourpuvustus, kauniita ihmisiä (vaikkapa Kiera Knightly Katena ja Scarlet Johanson Evenä sekä Tinkerinä Joe Franco, Annana joku Sharon Stonen tapainen), tyylikästä epookkikuvausta ja nykyhollywoodilaista näyttelemistä, joka on näyttelemisen näyttelemistä – ja saadaan aikaan hengetön, ulkokohtainen tuote.

Toinen eräänlainen seuraelämän tai seuranhaun kuvaus on Joel Haahtelan Traumbach. Olen aina pitänyt Haahtelan tyylistä ja hivenen unenomaisesta kerrontatavasta. Tässä pienoisromaanissa seurataan lempeästi ja kaikkitietävän etäisyyden päästä nuorta miestä nimeltä Jochen. Tarina on osoitettu viattomille ja viallisille. Se kuvaa hyvin epämääräsessä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa vaeltelevaa valejournalistia, jolla on ihastuttavia kohtaamisia naisten kanssa. Loppu on hienostuneen ”ja sitten heräsin” -henkinen.

Tällä kertaa Haahtela ei haltioittanut. Vaikka kerronnassa oli viehkoa vanhahtavaa vetoa, lopputulos on melko yhdentekevä. Kauniisti kuvailevia elämänajatuksia eksyi joukkoon.

On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

9 heinäkuun, 2012 · 12:01 pm

Lukuromaaneja ja muita kulttuurikokemuksia

Keskikesän lukuputki on hyvässä vauhdissa, ja käsien välistä on lähtenyt useita lukuromaaneita. Viimeisin merkityksellisistä romaaneista on Jonathan Franzenin Vapaus. Franzen on aivan pistämätön terävässä henkilökuvauksessa. Ihmisen epätäydellisyys pajastuu kuin viiltelijän partakoneenterä ihokerrosten läpi: eritteitä tihkuu, kipua levittyy, mutta vähitellen se lievenee, jolloin elämä tuntuu (ehkä) aiempaa kirkkaammalta. Olipas vertaus – inspiraatio johtunee lukukokemuksesta. Vapauden lukeminen on matkankaltainen, innostava, elämyksiä tuottava ja kuitenkin myös väsyttävä, koska kerronta on niin täyteläistä, vyöryävää ja yksityiskohtaista.

Tätä ennen luin dekkarin Hämärän huoneet, joka avaa murhamysteeriota dementoituneen näkökulmasta. Se on toteutettu melko uskottavasti ja kiehtovasti. Kirjassa oli myös koskettavat hetkensä, sillä muistin menettäminen on niin traagista. Ihminen katoaa, ulkopuoli jää näkyviin, sisäinen elämä haipuu muiden uloittumattomiin.

Tässä välissä oli virkistävä Tallinnan matka ja Kumussa käynti. Matkalukemiseksi valitsin välillä eteläamerikkalaisen romaanin, sillä pikkuhiljaa minulle alkaa tulla yliannostus pohjoisamerikkalaista kerrontaa. Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta ei ollut kuitenkaan ilmaa raikastava välipala. Oli kerronnassa viehättävääkin, mutta tarina jätti minuun vaisun olon, vaikkakin siinä oli sukupolvidraamaa kerrakseen.

Kesäkuun viimeisen viikon kulttuurikokemukset olivat nekin monipuolisia. Ateneumin Schjerfbeck-näyttely ylitti odotukseni. Se oli todella laaja, ja monet teemanäyttelyt nähneenäkin voin todeta, että tässä katselmuksessa joukossa oli lukuisia ennen näkemättömiä tauluja. Näyttely etenee kronologisesti, mutta toisintoja on välillä vierekkäin, mikä on onnistunut ratkaisu. Hohdokasta oli El Grecon innoittamana tehtyjen teosten rinnastaminen esikuviin. Taiteilijoiden näkemys ihmisestä liippasi toisiaan, mutta mahtavasti Schjerfbeck on tosiaan vetänyt omaa ilmaisulinjaansa. Kummatkin mestarit ovat todella omanlaisiaan aikalaistensa joukossa.

Tuon viikon kotimaiset romaanit maittoivat mukavasti, kummatkin minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia. Eeva- Kaarina Arosen Kallorumpu on kerronnaltaan kekselijäs. Tässä romaanissa kertoja on todella kaikkitietävä. Hän ottaa elokuvaohjaajan roolin, joten hän halllitsee kuvia, otoksia ja kohtauksia. Asetelma on onnistunut ja aihekin kiehtova: vihdoin saatiin kauan odotettu Mannerheim-elokuva… Hienot mahdollisuudet kuitenkin hukataan mielestäni turhaan jännitteen löystyttämiseen, teksti olisi pitänyt toimittaa tiiviimmäksi.

Kristiina Lähteen Kuka on nukkunut vuoteessani -romaanissa viedään myytti suomalaisten puhumattomuudesta aivan uusiin ulottuvuuksiin. Absurdius on hauskaa. Kirja on tuore toteutus keski-iän angstista, ihmissuhdeongelmista ja elämänpettymyksistä. Etäännyttäminen mielestäni tällä kertaa toimi mainiosti. Eipä muuta kuin kohti kirjastoa ja uusia lukukokemuksia kohti.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , , ,

25 kesäkuun, 2012 · 9:25 am

Ja suurin niistä on

Luin keväällä Elif Shafakin Kirottu Istanbul ja ihastuin kerrontatapaan, tarinan kehittelyyn ja henkilökuvaukseen. Juhannuskirjakseni sain lainattua Shafakin ensimmäisen suomennoksen, romaanin Rakauden aikakirja, ja tartuin siihen suurin odotuksin. En kyllä tiennyt, mitä odottaa. Nimihän voi viitata imelään rakkausromaaniin tai mihin tahansa siihen suuntaan. Kyse on kuitenkin mystisfilosofisen 1200-luvun suufilaisuuden ja siihen liittyvien ihmiskohtaloiden kuvauksesta, johon lomitetaan nykyajan amerikkalaisrouvan elämänmuutos. Kyllä rakkaudesta kaikki kumpuaa, mutta ei erityisen makeillen. Rakkautta on niin monenlaista. En ole yleensä sinut vyöryävien tunteiden ja vahvojen sanojen proosassa, mutta nyt oli hyvä avartaa omia rajoja!

Kiinnostavinta romaanissa on ehdottomasti vaeltavan dervissin Shamsin ja saarnamies-lainoppuinut-filosofi Rumin suhde. Siihen liittyy näkyjä, enteitä ja elämänfilofisten näkökulmien vaihtoa. Henkilöt ovat tosipohjaisia ja tuttuja 1200-luvun persiankielisestä kirjallisuudesta: Rumi tunnetaan nykyisinkin runoilijana. Jaakko Hämeen-Anttila on 2000-luvun alussa kääntänyt hänen tekstejään ja Kaija Saariaho säveltänyt hänen runoihinsa sävelteoksen (tämänaamun Hesarissa oli arvostelu niistä…). Romaani kertoo Rumin elämästä ennen runoilua. Kohtaaminen Sahmsin kanssa tekee hänestä runoilijan: sen saa aikaan rakkaus ja etenkin rakastetun menettäminen, sillä rakkaus muuttuu sanoiksi ja rakastettu jatkaa puhetta niiden välityksellä. Rumilla on perhe ja siihen liittyviä hyviä tunnesuhteita, lisäksi hän on kunnioitettu oppinut, mutta vasta sielunkumppanuus, joka suistaa kunnioitusta ja korkeaa asemaa raiteiltaan saa hänet ymmärtämään ihmisiä ja rakkautta.

Tämä on kuitenkin hämmentävää: rakkaus toiseen mieheen saa aikaan merkittäviä ristiriitoja muiden kanssa. On toisaalta hienoa, että romaani osoittaa erilaisia rakkauden muotoja ja sen, että kahden miehen ystävyyttä voi sanaoa rakkaudeksi, eikä kyse ole fyysisetä suhteesta. Kuvatut henkilöt ovat ristiriitaisia, eikä suufilainen tyyneys ole kulmikkaissa kohtaamisissa aina läsnä. Monet ristiriitaisuudet tekevät näistä henkilöistä kiinnostavia, joskin henkilöt jäävät aika etäisiksi ja arvoituksellisiksi, siksi ehkäpä mieleenjääviksi. Shamisissa on jotain jeesuksenkaltaista, ihmeitätekevä kiivailija-julistaja saa puolustajia ja kiihkeitä vastustajia, ja kärsivällisesti esitettyjä sääntöopetuksia piisaa.

Pääpaino on suufilaisella tulkinnalla rakkaudesta ja elämänkatsomuksesta (tai tulkintoja on tietysti tuhansia, kiistanalaisia, tässä romaanissa yksi). Romaanissa on paljon opettavia vertauksia ja elämänasennetta voimistetaan neljälläkymmenellä säännöllä, joita tarjoillaan aina sopivin välein. Ne ovat vaikuttavia ja ajatuksia herättäviä. Välillä vertauskuvallisuus on raskasta, ja keretteläinen voisi ajatella, että nyt tarjotaan sofistikoidumpaa versiota Coelhon pseudofilosofoinnista.Olin kuitenkin lukijana otollisella mielellä, ja suufilainen ajattelutapa antoi paljon pohdinnan aihetta.

Numerokikkailu (40) tuntui kiehtovalta, samoin dervissitanssin keksiminen ja lukuisat elämänsäännöt. Vieraannuttavinta minulle olis silti jumalan ymppääminen mukaan, joskin tajuan, että jumala oli tässä lähinnä rakkauden synonyymi. Kyse on siitä, että kaikki uskonnot ovat virtoja samassa joessa, ja päämääränä on tähtääminen kaikkiaalliseen välittämiseen, myötätuntoon, epäitsekkyyteen ja mielen avaamiseen. Välittäminen on kuitenkin vaisu sana, kun tähtäimenä on rakkaus, joka tuntuu tulen ja veden yhdistymiseltä: ”Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä.”. Kirjassa on tukuttain symboliikkaa. Kolmas silmä tulisi löytää, se katsoo sisimpään, ja elämänelementtejä on viisi: maa, ilma, tuuli, vesi ja tuli, mutta siihen tulisi lisätä vielä yksi eli tyhjyys.

Romaanin kudos alkaa 40-vuotiaan 2000-luvun kotirouvan kytevästä elämänmuutoksesta rakkaudettomasta liitosta kohti ennakoimatonta tulevaisuutta, jolla ei ole juurikaan ajallisia mahdollisuuksia. Merkitystä sillä kuitenkin on. Kyse on opettelusta elämään nykyhetkessä, ja kipinän siihen tarjoaa mullistava rakkaus. Tämä tarina ei ole kirjan kiinnostavin osa, mutta kyllä siinäkin koskettavaa on. On myös ristiriitaisuuksia, sillä rakkauden vuoksi nainen joutuu jättämään toisia rakkauksia, kuten lapsensa. Aika makeilevaa on sähköpostirakastetun samankaltaisuus Shamsin kanssa, mutta sekin kytketään suufilaiseen ajatteluun: aina tulee uusi elämä entisen tilalle, elämä jatkuu ihmisestä toiseen, vuosituhannesta toiseen, tilalle tulijoita on. Jokaisella on ainutkertainen elämä, mutta niistä muodostuu Yksi. Perustunteet ovat samoja: ”Rakkauden etsintä muuttaa meitä. Rakkauden tavoittelijoiden joukossa ei ole yhtäkään etsijää, joka ei olisi kasvanut matkalla. Sillä hetkellä kun rakkautta alkaa etsiä, alkaa muuttua sisäisesti ja ulkoisesti.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2012 · 6:00 pm

Sanat musiikin

Olen viime aikoina pohtinut musiikin ja tekstin suhdetta. Aikojen alussa runot laulettiin tai lausuttiin toisille, ja ne säilyivät ja muuntuivat siten. Monet runot elävät sävellyksinä. Sanoitukset ovat omanlaistaan runoutta: toiset tekstit toimivat itsenäisesti, toiset vain sävellyksen kanssa. Onko eroa siinä, onko biisi tehty valmiiseen tekstiin vai onko sävellykseen jälkikäteen sepitetty sanat? Erottaako sen? Onko sillä edes merkitystä?

Vanhaan tanssimusiikkiin yhdistetään usein banaalit sanat. Silti ne koskettavat monia kuulijoita, herättävät tunteita ja muistoja. Lattea lemmenluritus voi olla jollekin merkittävä, viiltävä tunnekuva, omakohtaisena koettu tai muistoon kytketty. Omaan biisihistoriaani kuuluu lauantain toivotut ja etenkin viikon listasuosikit, joita kuuntelin radiosta alle kouluikäisenä naapurin teinityttöjen kanssa. Tapani Kansan Kuljen taas kotiinpäin tai Joukon ja Kostin Kun päättyy tää siirtävät minut välittömästi menneeseen maailmaan: minä nojaamassa ikkunalautaan katsellen hämäläistä kesämaisemaa, kun Tuula ja Heli valmistautuvat iltamenoihin. Hiuslakka tuoksuu, ikkunan takana koivunoksat heiluvat ja isona oleminen tuntuu olevan tavoittamattoman kaukana.

Joka musiikkigenressä on vähemmän merkittäviä sanoituksia ja toisaalta sanoituksia, jotka ylittävät musiikin. Sävellys ja sovitus lisäävät vaikutus- ja elämyspanosta. Haruki Murakamin romaanin Sputnik-rakastettuni päähenkilö on saanut nimensä Mozartin säveltämän Goethen runon (Das Veilchen) mukaan. Laulussa tunteeton tyttö tallaa orvokin (japaniksi sumire).

 –          Miten äitini saattoi antaa minulle niin kauhean laulun nimen? Sumire sanoi nyrpeänä.

Miu asetteli lautasliinan syliinsä, hymyili pidättyväisesti ja katsoi Sumireen. Hänen silmänsä olivat hyvin tummat. Niissä sekoittuivat monet värit mutta selkeinä ja avoimina.

–          Onko laulu sinusta kaunis?

–          Kyllä laulu sinänsä on nätti.

–          Jos musiikki on ihastuttavaa, sen pitäisi riittää. Eihän tässä maailmassa kaikki sentään voi olla kaunista, vai onko? Äitisi varmaan rakasti tuota laulua niin paljon, ettei sanoitus häirinnyt häntä.

Oman musiikkihistoriikin kirjoittaminen olisi kiehtovaa. Kehityskaari näkyisi tällaisessa biisilistassa ankaran paljastavana. Iskelmäihastukset muuttuisivat vinttikamarissa teininä kasettimankalta veivattuun Hassisen koneen Muoviruusuja omenapuissa ja Eppujen Älä mene, njet, net. Sitten soisi Pellen Juokse villi lapsi ja Hassisten Tällä tiellä. Jo alkaisi soida opiskeluyksiössä Sunday, bloody Sunday. Päästäisiin mutkikkaan biisilistan jälkeen tähän päivään, kielten kakofoniaan barokin, popin ja rockin soinnuin. Jonain päivänä ilahduttaa Kaunis päivä tai Veden alla, toisena Marras, Joutsenet, Foo Fighters, Lykke Li, tai vaikutuksen tekee Purcellin When I am laid in the earh.

Musiikki elää monella tavalla kulttuurissa ja antaa sisältöä elämään. Kokosin listan kaunokirjallisuutta lähivuosilta, jossa musiikki on merkittävässä tai jonkinmoisessa roolissa. Osan olen itse lukenut, osan päättelin sopivan valikoimaan. Listan voi lukea tämän tarinan kommentista.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2012 · 8:44 am

Lahden tuolla puolen

Kesäkuun alun Tukholma on viileän kaunis. Ensimmäisenä vierailupäivänäni saatoin istuskella Vanhan kaupungin Suurtorilla terassilla, mutta toisena päivänä vettä vihmoi hieman yli kymmennen asteen kylmyydessä. Eipä se suuremmin haitannut, sillä ohjelmassa oli joka tapauksessa visiitti valokuvamuseoon. Se avattiin 2010, joten kävin siellä ensimmäisen kerran.

Alakerrassa oli olympiavuoden tiimoilta urheiluvalokuvia. Menneiden vuosien voittajat toivat muistoja mieleen. Lisäksi monet urheiluvalokuvat ovat hienoja liikkeen ilmaisijoita, vaikka kuvan luonteena onkin pysäyttää liike. Yhden hetken irrottaminen toimintakokonaisuudesta ilmaisee ihan omia asioitaan: voimaa, tunnetta, kipua.

Päänäyttelyssä oli Sally Mannin valokuvia noin neljältä vuosikymmeniltä. Varhaiskuvat olivat sensuelleja nuorten naisten kuvia. Sen jälkeen vuorossa oli lapsikuvia, oivaltavia ja vahvoja, joskin vain veteen piirretty viiva erottaa joitain kuvia lapsipornosta. Joukossa on mahtavia asennekuvia, kuten kolmen naisen seisomapissaus. Mannin sanojen mukaan seksi ei ole enää tabu, mutta kuolema on. Täytyy myöntää, että ainakin Mannin maatuvien ruumiiden kuvat jäivät minulle tabuksi, vaikea oli niitä katsoa ja nopeasti ne ohitin. Näyttelyn tuoreimmat kuvat vanhenevan miehen kehosta puolestaan liikuttivat minua. Ikä tekee haavoittuvaksi.

Myös Strinbergistä kootut valokuvat olivat mielenkiintoisia.Pistäväkatseinen ja ristiriitainen kulttuuripersoona oli perso kuvalle. Nykyisin hänet varmaan diagnosoitaisiin monesta syystä narsistiksi. Yhtä kaikki: tässäkin kuvasarjassa komeasta ja intensiivisestä nuorukaisesta tukevaksi vanhukseksi mies muuttuu kuva kuvalta. Ai, ajan hammas – aika oikeudenmukainen kaikille.

Matkan päätarkoitus oli vierailu Centrum för Lättläst -keskuksessa. Kävimme myös Språkkonsulerna-firmassa. Yhtäkaikki ei voi kuin kadehtia ruotsalaista kieliasennetta: on lähettäjän häpeä, jos vastaanottaja ei ymmärrä tekstiä. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisen kommunikoinnen ajatus on kasvanut 1970-luvulta siten, että (ainakin sain sellaisen käsityksen) kaikessa (kirjallisessa) viestinnässä pyritään vähintään selkeään ja helppoon yleiskieleen. Selkoruotsia tuotetaan myös aivan toisella panostuksella kuin meillä selkosuomea. Lisäksi voi kouluttautua ”kielikonsulttilinjalla”, ja ilmeisesti on tilausta yksityisille(kin) kielikonsulttifirmoille, jotka varmistavat asiakkailleen, että heidän viestintänsä tapahtuu helpolla, ymmärrettävällä ja lähestyttävällä kielellä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

5 kesäkuun, 2012 · 8:59 am

Krookus ihmisessä

En ollut vielä tarpeeksi vanha tajutakseni, että elämä ei lähetä ihmistä tulevaisuuteen, vaan takaisin menneeseen, lapsuuteen ja sitäkin edeltäneeseen aikaan, yhteyteen vainajien kanssa.

Kaikkitietävä minäkertoja kahlaa kolmen sukupolven elämää 1920-luvulta lähelle 2000-lukua. Vuolaassa romaanissa lähdetään liikkeelle Turkin kreikkalaiskylän silkkiperhosten hoitajasta ja päädytään amerikkalaiseen diplomaattiin Berliinissä. Vaan ei ole suoraviivainen tämä tarina: tapahtumat polveilevat, henkilöt poukkoilevat, tulevaa ennakoidaan ja menneeseen palataan. Kyse on Jeffrey Eugenidesin romaanista Middlesex.

Päähenkilö on hermafrodiitti. Sukupuoli-identiteetin etsintä on yksi osa romaania. Mielenkiintoista siinä on pohdinta, miten sukupuoleen kasvatetaan, miten se vaikuttaa ja mikä osuus on omalla valinnalla. Kompleksista on, mutta romaani antaa toivoa ja uskoa epäuskottaviinkin tilanteisiin. Hyväksyminen on mahdollista ja epätodenmukaisuuksienkin (tai epätodellisuuksien) kanssa voi elää. Se, mikä erottaa muista, voi olla jotain kaunistakin, ja sen symbolina voi olla kukka, joka ensimmäisten joukossa herää keväällä, krookus.

Aloin kuitenkin ymmärtää jotakin normaaliudesta. Normaalius ei ollut normaalia. Ei voinut olla. Jos normaalius olisi normaalia, kaikki olisivat antaneet sen olla. Kaikki olisivat vain istuneet aloillaan ja antaneet normaaliuden ilmentyä.

Kiinnostavinta romaanissa on isovanhempien tarina. Jälleen kerran törmään kiehtovaan Turkki-aspektiin: tässä romaanissa jännitteiset Turkki-Kreikka -suhteet elävät henkilöissä. Usein mietin, miten vähän nykypäivän politiikassa tai fiktiossa palataan siihen, että Turkki ja Kreikka vihtoivat kansalaisiaan. Perheet, jotka sukupolvia olivat asuneet Turkin puolella, joutuivat muuttamaan Kreikan maaperälle ja päinvastoin. Menikö se todella vaivattomasti? Sitä ennen kuitenkin tapahtui enemmän tai vähemmän kansanmurhan tapaista, kuten tässäkin romaanissa Smyrnassa 1922.

Isovanhempiin sisältyy salaisuus, jonka juuret ovat sukupolvien takana ja joiden seurauksena päähenkilö Cal on poika tytössä. Romaani on sukupolviromaani, siirtolaisromaani ja identiteettietsintäkertomus. Kerronta on vallan valloittavaa: soljuvaa, rönsyilevää, haahuilevaa ja tarkkaa. Vaikka henkilöt jäävät jokseenkin pinnalliseksi, kuvaus on eläväistä ja tilanteet elokuvanomaisia kohtauksia. Lukeminen on helppoa ja viihdyttävää, joten lähes 800 sivua sujahtaa nopeasti.

Välillä romaanssa on filosofista pohdintaa, välillä veijariromaanimaista vetoa ja erikoisia henkilöitä: kaikki hyväksytään sellaisina kuin ovat. Henkilöihin ympätään hieman yliluonnollisiakin piiteitä, jotka nekin otetaan luonnollisesti vastaan. Kokonaisuus on kuin antiikin kreikan taruston ja tragedioiden yhdistelmämukaelma, joka kohtaa amerikkalaisen keskiluokan ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven siirtolaisuuden. Elämästä on kysymys, tai kuolemasta.

Ajattelin ihmeissäni, miten monta elämää maailmassa onkaan. – -. Joissakin taloissa ihmiset vanhenivat ja sairastuivat ja kuolivat ja jättivät toiset suremaan. Tätä tapahtui kaiken aikaa aivan huomaamatta, vaikka juuri se oli olennaista. Olennaista elämässä oli kuolema, kuolema antoi sille todellista painoarvoa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 toukokuun, 2012 · 5:59 pm

Erokirjeen elämä

Äitienpäivän kunniaksi raahasin melko vastahakoisen perheeni Emmaan. Kaikki kuitenkin vaikuttuivat tavallaan Sophie Callen Take care of yourself -näyttelystä. Siinä askarruttava sähköpostierokirje sai tulkinnan 107 naiselta. Tai no, yksi oli papukaija, joka käsitteli kirjettä suoraviivaisesti (ehkäpä sen ansaitsemalla tavalla) ja söi sen.

Ensin ajattelin, että nyt kyllä kieltämättä kriisin aiheuttava viesti märehditään hieman yliampuvasti. Huone oli hieno kokonaisuus eri näkökulmia ja reaktioita. Valokuvat, äänet, videot ja kirjalliset tulkinnat tekivät siitä monimuotoisen ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Joka asiaanhan löytyy niin monta tulkintaa kuin on tulkitsijaa. Jokainen näkee asian omasta kontekstistaan koulutuksensa, elämänkökemuksensa, arvojensa ja asenteidensa valossa. Papukaijan lisäksi minua viehätti pienen tytön käytännönläheinen ja paljas tulkinta: jos mies kertoo rakastavansa, miksi sitten ilmoittaa erosta – surullista.

Äitienpäivän muun osan vietin lukien romaanin Sinä päivänä. Siinäkin oli eroja ja kohtaamisia. Lukukokemus oli nostalginen, sillä melko läheltä omaa muisteluvarantoani liippaa ajanjakso 80-luvun puolivälistä noin vuoteen 2005, joten kirjassa heitetiin tutunoloisia bändien ja leffojen nimiä.

Päähenkilöiden risteilevät polut oli kuvattu mielenkiintoisesti, ja jännite säilyi melko hyvin. Välillä sanailu oli puuduttavaa, mutta kuitenkin juoni kääntyi vetkuttelujen jälkeen aina kiinnostavaksi. Loppupuolen aikatasojen vaihtelu lisäsi teeman koskettavuutta. En ole aikoihin lukenut erityisen romanttista kirjallisuutta. Vaikka juoni sisälsi ilmeisiä elementtejä, se ei kompastunut niihin. Viihdettä parhaimmillaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sekalaista

18 huhtikuun, 2012 · 7:22 pm

Oslon olemuksesta

Huhtikuinen piipahdus Oslossa oli pieni karkaus kevääseen. Silmut ja kevätkukat vihersivät ja värittivät muuten harmahtavaa kaupunkia. Yleisilme oli siisti ja viileä. Matkalla luin Jo Nesbon viimeisimmän romaanin Aave. Se tarjosi toisen näkymän kaupunkiin: yliannostuskuolemia eniten Euroopassa, huumekauppaa kadunkulmissa ja poliisien korruptiota. Päähenkilö oli ylivertainen yhdeksännessä ja viimeisessä Harry Hole -dekkarissa. Hän selivitti muilta tutkijoilta pimentoon jääneitä asioita tuossa tuokiossa. Ärsyttävää, mutta juoni ja henkilöt on vetävästi kuvattu. Pinnan alla oli muutakin. Hätkähdyttävää oli kuoleman kytkeminen läheisyyteen: miltä tuntuu, kun tietää rakkaan ihmisen olevan tappamisen takana ja edessä.

Hole istui oopperatalon kattokaiteella ja katseli kaupunkiaan, vanhaa osaa ja uudisrakentamista. Niin tein minäkin. Ooppera on kadehdittava rakennus: oslolaisten ja turistien olohuone hulppeilla näkymillä. Marmoripinnalla paistateltiin auringonpaisteessa ja nautittiin! Miksi musiikkitalo on ulkoapäin ankea musta loota, kysyy nimimerkki Wau-arkkitehtuurin ystävä.

 

Kansallisgallerian Munch-huone

Munchin taide oli yksi matkan pääintresseistäni. Kyllä kelpasi katsoa lähellä värejä, muotoja ja siveltimenvetoja. Munchin maalaukset ovat aina kiehtoneet minua, ja läheltä katsottuna ne alkoivat kertoa omia juttujaan minulle. Tai paremminkin omia juttujani minulle. Sitä se ekspressionismi teettää. Kansallisgalleria oli muutenkin katsomisen väärtti: Cranachista El Grecoon, ja Munchin lisäksi muita perusmodernisteja ja norjalaisia kansallistaiteilijoita. Munch-museo ei ollut niin järisyttävä kuin Kansallisgallerian nimikkohuone, jossa oli Huuto, Madonna, Tytöt sillalla ja muutama muu merkkiteos. Puberteetti oli pysäyttävä teos.

Matkalla näin Viekelandin patsaspuiston, Viikinkilaivamuseon, Modernin taiteen museon ja muitakin nähtävyyksiä. Oslonvuono eri sävyissä pilvisestä paisteeseen ja sateesta hämärään oli myös vaikuttava. Ja Holmenkollenin hyppyrin siluetti kaupungin takana! Tietysti on pakko mainita, että todella kallista kaikki oli. Kevään ensimmäiset terassikahvit ja -ateriat sain nauttia pohjoisen auringon lämmössä.

Ennen matkaa luin Jan Kjaerstadin romaanin Viettelijä. Sitä tituleerattiin moderniksi klassikoksi. Kyllä kirjassa on paljon kiinnostavaa: kaikkitietävä salaperäinen kertoja, tempoleva rakenne, verevä kuvaustapa ja ajankuva. Pehmopornahtavat otokset ovat saaneet virikkeensä Tuhannen ja yhden yön saduista ja Kamasutrasta. Norjan taloudellisen nousun symbolina päähenkilö toimii, ja sellaiseksi se kai on tarkoitettukin. Henkilönä Jonas jääkin pinnalliseksi ja teflonmaiseksi tuotokseksi. Kirja oli hauska esipuhe matkalle, mutta ei se pysyviä lukujälkiä kuitenkaan jättänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

8 huhtikuun, 2012 · 10:32 am

Hiljaisen viikon kotimaisia

Hiljainen viikko, piinaviikko – siinäpä valittavaa. Kuluneella viikolla luin kaksi viime vuonna ilmestynyttä kotimaista romaania. Teemaviikon sävyt sopivat niihin, ja kirjojen yhdisstävänä tekijänä oli miesten välinen ystävyys.

Jenni Linturin Isänmaan tähden kertoi muistista, menneestä ja menneen vaikutuksesta nykyisyydessä. Suomalaiset SS-sotilaat ovat siinä rintamalla, sodan jälkeen puolisoidensa parissa ja nykyhetkessä muistamattomina tai vanhoja muistellen. Kummalla tavalla kirja teki minuun hahmottoman vaikutelma, en saanut oikein kiinni mistään aikatasosta ja asetelmat ja henkilöt jäivät etäisiksi, koskettamatta. Aineksia muuhun kyllä olisi ollut, voi olla kyllä kyse lukuvireestänikin.

Tästä olen tekstin kanssa aivan samoilla linjoilla ja päivä päivältä kiivaammin: sotakokemukset (muutkin kokemukset) jäävät vaikuttamaan sitä seuraavaan elettyyn elämään. Lisäksi syvä sympatiani seuraa niitä, jotka joutuivat rintamalle ja sen jälkeen sopeutumaan normaalielämään. Nykymaailman terapiapuheen valtaamana voin vain ihmetellä, miten ihmiset selvisivät.

Toinen lukukokemukseni oli Tommi Melenderin Lohtu. Bel-Ami, elokuvamaailma ja Eliksen toinen elämä. Apeus ja lohduttomuus huokui elämänkuvasta. Toisaalta jotain sympaattista mutta minulle niin vierasta avautui miesten välisestä ystävyydestä: tilittämistä vailla vastakaikua tai vastavuoroisuutta, kykyä solmia rupattelututtavuuksia vaikka sisältä jäytää merkittävä vieraantumisen ja piinaava itsetarkkailun tuntu. Syvin rakkaudentunne syntyy videoblogissa lukevaan naiseen – saavuttamattomaan, etäiseen.

Ainakin kirja jäi askarruttamaan: miksi se on kirjoitettu. Haparoiva, tarkoitukseton, etääntynytkin elämä on elämää. Toiveikkuuttakin kirjassa on: ”On jatkettava elämistä, koska mikään vastaus ei anna varmuuttaa siitä, että kannattaisi kuolla.” Sanoja syytetään latteuksiksi, silti olemista puetaan sanoiksi ja ilman niitä kaikki jäisi näkymättömäksi. Sama koskee elokuvailmaisua, vaikka se voikin vangita sanattoman ilmaisun.

Onhan romaanissa näppärää kertomakerroksellisuutta: sähköposteja, artikkeleja, kohtausreferaatteja ja minäkerronnallista tilitystä. Ja sitten sitä nykyisin vieroksumaani elitistisyyttä: leffojen, ohjaajien, bändien, kirjailijoiden ja kirjojen nimien heittelyä. Eksistentiaalista elämänväymystä. Elämä alkaa, kun romaani loppuu.

Huhtikuun alun huippu minulle oli ei-kielellinen kokemus eli Suomen barokkiorkesterin konsertti palmusunnuntaina. Barokkimusan ilmavuus ja kohottava sointi toi iloa, lohtua ja kauneudenkokemuksia. Ai niin, lukaisin uusimman Donna Leonin, Kasvot kuvassa. Taas syötiin hyvin, perhe oli paras ja rikokset ja salaisuudet ratkesivat Venetsiassa. Viihdyttävää matkailua, siinä se.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

29 maaliskuun, 2012 · 10:55 am

Elämä on kaunista

Kun kuusituntinen elokuva päättyy sanoihin ”Elämä on kaunista”, ei voi olla kuin samaa mieltä. Loppusanoja ennen on ollut iloja, rakkautta, syntymiä, kasvua, sairautta, surua, kuolemaa, ahdistusta, sopeutumattomuutta jne. Kaikkea riipivää, pirstaleista, elämänkaltaista.

Kyse on elokuvasta Elämämme parhaat vuodet – La meglio gioventù (2003, RAI). Laffassa kahlataan yhden italialaisen perheen elämää 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Keskiössä on Nickola, joka elokuvan alussa vastavalmistuneena lääkärinä lähtee lomalle Norjaan (!), ja sykäyksittäin seurataan muuhun perheeseen liittyviä vaiheita. Toisena merkkihenkilönä on veli Matteo.

Kuulemani mukaan ohjaaja oli saanut tuottajayhtiö RAI:lta vapaat kädet toteutukseen. Tuloksena on soljuvaa kerrontaa, viipyilyä ja taajaa puhetta. Välillä tuntuu, että kohtauksia venytetään, niissä ei tapahdu mitään, ne ovat epäoleellisia – ja silti todella oleellisia tässä tarinassa, näille ihmisille.

Itkuhan siinä lopussa tuli, ja muutenkin. Vyöryävä kuvakerronta ja ihmiskohtalot putkahtavat mieleeni toistuvasti. Elänkaltaista, kyllä. Vaikuttavaa, ehdottomasti. (Huom! Kuusituntisen elokuvan katsominen on  mahdollista osissa, kotisohvalla lojuen.)

Maaliskuussa kulttuurielämääni on kuulunut tämän leffan lisäksi Kansallisteatterin Kansanhiihto, joka ei kokemusjälkiä jättänyt. Tänään näen Q-teatterin Harvalan (?).  Saapa nähdä, onnistuuko live-esitys elähdyttämään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

13 maaliskuun, 2012 · 5:43 pm

Kansanmurha vai ei – jatkokertomus

Minua on viime vuosina toistuvasti askarruttanut, miten armenialasten kansanmurhaan viittaaminen saa turkkilaisissa yhä edelleen vimmaisia tunteenpurkauksia aikaan. Kyse on vuoden 1915 – 1917 tapahtumista. Joidenkin lähteiden mukaan armenialaisia kuoli toista miljoonaa, turkkilaislähteiden  mukaan kyse oli vähäisemmän väkimäärän kuolemisesta ja väensiirroista, eikä systemaattisesta murhaamisesta. Tämän vuoden tammikuussa Ranskassa oli aikomus tehdä jopa lakialoite, jossa luokitellaan laittomaksi kansanmurhan kieltäminen. Sepä sai aikaan Turkissa aika äläkän, yhä, taas ja vieläkin!

Aihepiiriin liittyy Elif Shafakin romaani Kirottu Istanbul (suom. 2012). Tarina veti mukaansa, ja kerronta oli nerokkaasti kehitelty: näkökulmat vaihtelivat ja aikatasoja kudottiin lomittain. Henkilöt olivat kiinnostavia, epätäydellisiä ja moniulotteisia. Kieli herkutteli kuvailevan ja tarkan ilmaisun keinoin, ja realismi ja maagisuus punoutuivat yhteen. Alkupuoli toi lennokkuudessaan Gabriel Carzia Marquezin mieleen – ja höps, siihen sitten viitattiinkin itse kirjassa.

Temaattinen puoli innosti minua erityisesti. Armenialais-turkkilainen -aspekti on yksi osa kirjaa. Historiantulkintojen erot ja niiden syntyminen on teoksessa tärkeä juonne, ja etenkin se, miten ja miksi ihminen kantaa historiaa mukanaan. Onko se kansan (mikä on kansa ja kuka sen on päättänyt) vai isän (tai äidin) historiaa? Kuka kirjoittaa historiaa ja millä agendalla? Miksi historia vaikuttaa arvoihin ja asenteisiin, eli miksi ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, vaikka tapahtumista ja ympäristöistä on etäännytty jopa sata vuotta tai Atlantin yli?

Oleellista on muistaminen ja unohdus. Kaikkea tätä virittää monen sukupolven läsnäolo ja vaikutus yksilöiden tarinaan. Muistin merkitys näkyy vanhan polven Alzheimerin taudissa tai siinä, miten kuolema kätkee asioita unohduksiin; se vaikuttaa halussa unohtaa ikäviä asioita tai katkerien muistojen vaalimisena; se näkyy nuoren polven halussa historiattomuuteen ja toisaalta juurien etsimisessä.

Kirjassa on tuskastuttavia yhteensattumia, mutta pääasiassa siinä on elähdyttävää ja elävää kerrontaa. Olen turhan vähän lukenut turkkilaista kirjallisuutta, joten en voi tehdä kummoisia johtopäätelmiä. Aikanaan minuun teki suuren vaikutuksen Orhan Pamukin Lumi, ja saman sai aikaan tämä, samoin keinoin. Onko siten nykyturkkilaisessa kerronnassa yleistä erikoisesti sähköistävä henkilökuvauksen, kerronnan ja syväluotaavan tematiikan virta?

Vielä tästä kansanmurhaproblematiikasta: luonnollisesti Shafak on ollut turkkilaisen oikeuslaitoksen hampaissa (kuten Pamuk). Lukuisat vetoomukset pelastivat hänetkin vankilatuomiolta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: