Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Emmi Itäranta saa Lumenlaulajan (Teos 2025) ainekset kansanperinteestä ja kuvaa lumoavasti, miten Pohjolan kansan Lauha muuttuu Louheksi. Lisäosia romaaniin löytyy Elias Lönnrotin elämästä ja työstä, joka teki Louhesta tunnetun. Louhi puhuttelee romaanissa popularisoijaansa Eliasta:

”Olet vihdoin kuullut minut. Kuljin kanssasi ihmisiän. Sanat virtasivat välillämme, vaikka et sitä tiennyt, ja ne juurtuivat minuun. Nyt ne ovat osa minua. Nyt ne ovat minun.”

Louhi purkaa romaanissa Lönnrotin virhetulkintoja tarinastaan. Toisaalla Louhi toteaa hänelle:

”Ehkä kaikki ei tapahtunut kuten kerroin. Ehkä mikään ei tapahtunut kuten kerroin. Et kai tosissani kuvitellut, että luovuttaisin sinulle vallan itseeni?”

Ja näistä aineksista syntyy runsasaineksinen fantasiaromaani, josta voi ammentaa moneen suuntaan. Minua kiehtovat etenkin kertojan ja kerronnan valta, kokonaisuudessa teemat valta ja vallankäyttö sekä romaaniraamina kansanperinteestä tutut tarinat nyt toteutettuna matriarkaattikierteellä.

•

Romaanin juonesta löytyvät Kalevalan Pohjola-käänteet kosijoista, häistä ja sammosta sekä sen ryöstöstä. Selviää Pohjan Akan harvahampaisuuden ja kosijoiden kyykyttämisen syyt, moni muu tarinatuttuseikka, ja sammostakin saamme uuden tulkinnan. Taitavasti ne kutoutuvat romaaniin – ei mitään merkkejä Kalevala-kuluneisuudesta.

Lumenlaulajaa voi lukea myös päähekilökertojan kasvutarinana, sillä se upottaa lukijansa Lauha-Louhen elämäntarinaan. Äidin, siskojen ja tätien voimapiirissä kasvanut Lauha joutuu ensin pois kasvuympäristöstään ja löytää voimansa vallata Pohjola takaisin suvulleen. Samalla hän palauttaa uskon Synnyttäjättäreen, oman kansan uskomusperinteeseen. Päähenkilön elämänkulkuun vaikuttavat myös rakkaudet naiseen ja mieheen sekä äitiys sen lisäksi, että hän on lenkki Pohjolan suvun naisvallassa.

Muutos Louheksi välittyy väkevästi, mutta jo sitä ennen Lauhan ja sukunsa voima vetää täysillä puoleensa. Pohjolan naisilla on naisolemuksensa lisäksi eläinhahmo. Tilanteet, joissa henkilöt siirtyvät eläinolemukseensa ja sen näkökulmaan on kuvattu aistivoimaisesti. Lauhan eläinpuoli on maakotka: höyhenten, nokan, kynsien ja lentämisen tuntu verbalisoituvat kirjassa upeasti.

”Olin valmis. Linnun loitsuhahmo nytkähti rinnassani. Ihoa kihelmöi ja kirveli, kun sulat työntyivät esiin, peittivät käsivarteni ja reiteni ja kehoni. Tunsin kasvojeni pitenevän ja kapenevan, nenä ja suu sulivat yhteen pitkäksi, teräväksi nokaksi. Ehdin hädin tuskin heittää yltäni hameen ja nutun ja saappaat, ennen kuin niiden ihmismuoto olis vanginnut kasvavat siipeni sisälleen.”

•

Itäranta onnistuu viemään romaaniin niin, että antaudun sen laulujen, loitsujen ja taikojen maailmaan ihmeellisen ehdoitta. Mytologia tulee todeksi ja yliluonnollinen tavalliseksi – ja hups, nauliinnun romaanimaailmaan. Ihailen, miten kertoja kutoo kerrontaverkkoonsa ja pitää langat käsissään.

”Lauluni haki, kunnes tunsin sen hauraita kärhöjä vasten muodon, jota etsin. Kiedoin ääneni hallan synnyn ympärille ja tunsin, miten loitsu alkoi tihkua minuun, kapea jäinen puro suonissani.”

Olisi mielenkiintoista tietää, miten romaanin kokee lukija, jolle kansanperinteemme ei ole tuttu. Minä sen sijaan saan ihasteluväristyksiä, miten sitä taivutellaan tähän romaaniin. Esimerkiksi metsänpeitto toimii naisten turvakotina; Lemminkäisen äidin tausta avautuu kuin myös poikansa kokoonkursimisen seuraukset; Kullervon tappaman Ilmarisen vaimon tarinasta kumpuaa kiinnostavaa tulkittavaa. Pohjolan suvaitsevainen ilmapiiri rakkauden kaikille ilmentymille voi vaikuttaa utopialta mutta sisältää eri tavoin itäviä siemeniä ja loksahtaa kokonaisuuteen.

•

Ehkä eniten vaikutuksen minuun tekee se, miten sävykkäästi romaani käsittelee valtaa. Se näyttäytyy aina erilaiselta riippuen näkökulmasta, ja tätä riitasointuisuutta romaani kunnioittaa. Vaikka kokonaisuus näyttää kertojaltaan, saavat soraäänet kostosta sekä ”oikeasta” uskosta ja elämäntavasta sekä mahdollisuuksista kuulua ja näkyä. Ikuisteemat rakkaus ja kuolema elävät kerronnassa moninaisina, kumpikin rajoja ylittävänä ja erilaisia tunnesävyjä sisältävinä.

Yhdeksän lukon lukurakenne aukeaa oivaltavasti. En ole korukielen ystävä, mutta nyt nostan käteni pystyyn tässäkin suhteessa: kieli, kuvaus ja ilmaisutapa valloittavat. Itäranta kirjoittaa kaunista, aistillista kieltä, sellaista, joka auttaa näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Rytmissä ja sanajärjestyksessä kuultaa perinteen poljento, ilmaisuista tunnistan tuttua ja tälle teokselle tyystin omaa. Romaanikokonaisuus on kerrassaan hieno lukukokemus.

•

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja, Teos 2025, 410 sivua. Sain kirjan kustantajalta.