Niin lääkäri huutaa salissa. Näin minä kuvittelen. Lääkäri on koulutettu ihminen, auktoriteetti. On sanomatta selvää, että hän on mies.
Minä sain kuusi pistettä.
Meidän täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin.”
Käynnistin juttuni Soili Pohjalaisen romaanin Perätilassa (Atena 2025) alkukappaleella. Siinä syntyvät sekä rosoisenraikkaan perheromaanin kertoja että yksi perheen lentävistä lauseista. Ja mikä tekee perheestä perheen ihmisten lisäksi? No, lauseet, jotka ovat syntyneet jossain merkittävässä tilanteessa ja joita toistetaan, kun palautetaan tunneyhteys, muistutetaan yhteisestä jaettavasta ja liimataan perheenjäseniä tilannekomiikalla.
Kuuntelin Pirjo Heikkilän lukeman Perätilassa, enkä voinut jättää sitä kesken. Kirjan lyhyys sopi ahmintaan, ja kyllä kompaktius on eduksi koko kirjalle: napakka, iskevä tyyli tehoaa. Ja tärkeintä: sisältö viehättää – naurattaa ja vähän itkettääkin.
•
Ja jopas konstailematon ydinperhekuvaus pirskahtelee ja ydinperhe porskuttaa polvesta toiseen! Kertojan vanhemmat kulkevat yhä yksissä, ja äiti jaksaa vielä viksata itseään; kertoja on kimpassa aikuisten lastensa isän kanssa, ja kertojan tytär vakiintuu varhain ja odottaa esikoistaan. Kertojan mielessä käväisevät lisäksi usein omat isovanhemmat.
Kertojasta on tulossa isoäiti, ja jatkuvuuden ihme välittyy kirjaan – myös tyttären ennakoitu perätilasynnystys. Kirja etenee näennäisen kronologisesti mutta poukkoilee ilmavasti muistoissa ja tulevaisuuden peloissa. Kertoja kahlaa perhevaiheita, nappaa sieltä maukasta naposteltavaa kaikille jaettavaksi. Ja tämä lähelle nähty – kenties ihan autofiktio – on kertojalle myös keino selättää kirjoituskammo.
•
Romaani on viihdyttävä ja terävä tutkinta perhesuhteista ja tunnetaakoista. Vaikka kirja ei tunkeudu syvällisyyksiin, siinä psykologis-pedagoginen pohjavire pulputtaa pintaan kuplia siitä, mitä edeltävät polvet siirtävät jälkikasvulle ja miten ne voi poksauttaa. Kertojan huoli ja hyörintä omien virheiden vatvonnassa on samastuttavaa, ja jopa kadehdittavaa on se, miten luontevasti se siirtyy kaunokirjallisuudeksi.
Kerta kaikkiaan Perätilassa kuuluu naistenviikoille ja sopii kaikille viikoille.
Luen (tai kuuntelen) verrattaen vähän scifiä enkä ole ihan sinut lajin kanssa. Aikamatkailen kirjojen kera kyllä mieluusti menneisyyteen, mutta tulevaisuuden fantasiat kummasti etäännyttävät. Annoin silti avoimen mahdollisuuden Emily St. John Mandelin romaanille Rauhallisuuden meri (Tammi 2025) – alkaahan se 1900-luvun alusta.
Romaani käynnistyy konservatiivisen brittiperheen illallisilta, jossa nuori aatelisherra sanailee siten, että perhe passittaa nuorukaisen Kanadaan. Romaanin alku lupaa paljon: kerronnan elävyys herättää kiinnostuksen Edwin haahuiluun Kanadassa. Hänen osuutensa tosin päättyy melko nopeasti outoon kokemukseen vaahteran varjossa.
Edwardin kokemus sitoo yhteen romaanin monet muut episodit eri vuosisadoilta, myös 2200- ja 2400-luvuilta. Meidän aikojamme lähellä olevat episodit kytkevät romaanin myös St. John Mandelin aiempiin romaaneihin, eritoten Lasihotelliin. Minua kutkuttavat kirjailijat, jotka kierrättävät eri romaaneidensa henkilöitä, esimerkiksi Elizabeth Strout ja Pierre Lemaitre. Sellainen tarjoaa tasoja ja näkökulmia juoneen ja tarinaan. Konsti on samalla kuitenkin sellainen, että lukija, joka ei voi tunnistaa viittauksia aiempien romaanien henkilöihin, saa kuitenkin eheän romaanikokemuksen.
•
Hienoiseksi ongelmaksi minulle muodustuu Rauhallisuuden meri –romaanintulevaisuuden vuosisadat, miljööt ja teknologia. Romaanin tulevaisuudessa on siirtokuntia kuussa ja muualla avaruudessa. Osin kuvitelma tulevasta tuntuu uskottavalta, osin ei. En esimerkiksi saa kiinni yhteiskuntarakenteesta.
Avaruuselämässä tapahtuu myös tämän ajan toimintaa kuten kirjojen kirjoittamista ja kirjailijoiden kirjakiertueita. Olen valitettavan skeptinen kirjamuodon ja -kiinnostuksen säilymisestä 2200-luvulla, mutta kyseinen olkoon oma ongelmani.
•
Ihminen on sen sijaan romaanissa tunnistettava nyt ja tulevaisuudessa: poloiset ovat erehtyväisiä, pandemioiden uhkaamia ja sattumien saattelemia. Vai ovatko sattumat jonkun ulkopuolisen vaikutusta?
Mielenkiintoista on romaanin aikamatkailu ja sen etiikka. Romaanissa tulevaisuudesta tupsahtava tulija ei saa vaikuttaa sen ajan tapahtumiin, joihin hän siirtyy. Malttaako romaanin aikamatkailija tulevaisuudesta olla niin toimimatta? Se selviää vivahteikkaasti kerrotusta ja suomeksi käännetystä romaanista.
Rauhallisuuden meri ei leimallisesti ole naistenviikkokirja niin, että siinä olisi korostetusti naisasiaa. Se on naisoletetun kirjailijan romaani, jossa on ihmisasiaa ja mielikuvitusta.
•
Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2025, äänikirjana 6 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Putkonen-Örn. Kuuntelin BookBeatissa.
Keskikesäiseen tapaan tänään 21.7. on monen naisen nimipäivä, siis onnittelut Johanna, Hanna, Jenni (ja Jenny), Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna! Näitä etunimiä löytyy myös monilta kirjailijoilta.
Kolmen kirjailijan valinta tämänpäiväiseen postaukseen perustuu yksinomaan siihen, miten kaunokirjallisuus on moninaista ja vaihtelevaa. Esittelyiden kolme romaania voivat sopia sekalukijan valikoimaan tai jakaa lukijakuntaa makumieltymysten suhteen, sillä tarjolla on saksalaista vakavaa proosaa, tunnekylläinen romaani ja kotimaisen historiallisen romaanisarjan aloitusosa.
Jenny Erpenbeck: Kairos
Jenny Erpenbeckin romaanin Kairos (Tammi 2025) alussa selviää, että romaanin nimi juontaa juurensa antiikin onnellisten hetkien jumalaan. Ernbeckin romaani tuottaa laatuproosan lukijoille onnellisuuden hetkiä siten, että kirjan tylyntiukan kerronnan taitoa alkaa arvostaa, siten se onnellistaa. Sen sijaan romaanin henkilöiden onnellisuuden hetket ja niiden kääntöpuolet saavat kaipaamaan tätä nimettyä antiikin hiipparia, Kairosta.
Itäberliiniläiset Katharina ja Hans rakastuvat silmäiltyään toisiaan bussissa. Hans lähentelee jo iältään kuuttakymppiä, mutta Katharina on täyttänyt vasta 19 vuotta. Hans on naimisissa ja teinipojan isä, mutta se ei estä muutaman vuoden kestävän suhteen syntymistä ja kypsymistä.
Romaani tallentaa suhteen vaiheet äärimmäisen tarkoin yksityiskohdin kuitenkin niin, että kerronnassa säilyy ilmaa. Näkökulmia ei osoitella, kun ne vaihtuvat, eikä dialogia tallenneta suoraan. Kerronnassa toimii etäännytys, joka oudosti onnistuu vaikuttaa tehokkaammin, kuin jos kuvatuissa tilanteissa ryvettäisiin tuntemuksissa. Kielen tarkkuus lähettää täsmäiskuja, joiden sirpaleet alkavat jäytää lukijaa. Romaani kuvaa viiltävästi vallankäyttöä suhteessa ja valtiotasoisesti.
Romaaniin vaikuttaa ajankohta: 1980- ja 1990-lukujen taite tarkoittaa itäblogin hajoimista ja Saksan yhdistymistä. Harvoin olen lukenut saksalaista romaania, joissa eleettömästi natsi- ja kommunismimenneisyydet kietoutuvat henkilöihin muurin murtumisen alla ja miten DDR:n hajoaminen koskee henkilökohtaisesti – koskee kaikin tavoin. Monisärmäistä, sanoisin.
Päähenkilöiden suhteen eteneminen sadistiseksi tunnustamisen, painostamisen ja taipumisen karuselliksi on kuin stasilaista toimintaa privaattitasolla. Vakuttavaa, harkittua – viileää ja polttavaa yhtäaikaisesti.
Ihan kuin Johanna Elomaan romaani Rosalisa (Otava 2025) olisi tähdätty kansainvälisille viihdemarkkinoille, sillä siinä Gotlannin ja Cronwallin ikiaikaisilla kalliojyrkänteillä tuodaan tunnelmiin dramatiikkaa, salaparäisyyttä ja myös romantiikkaa. Lisäksi Töölöön keskittyvä Helsinki saa sijansa juonessa, joissa tunnepuolella sattuu ja tapahtuu.
Juonen tiivistän siten, että hentoinen, aikuinen nainen Siru kärsii sydänsairaudesta ja saa aivokuolleelta naiselta elämänsä pelastuksen, sydämen. Siru saa elinaikaa vain niin, että joku toinen kuolee, ja se sysää Sirun ns. syviin vesiin. Sirun hämmennystä lisäävät oudot näyt, unet ja tuntemukset, joten juoni kovertaa realismiin yliluonnollisuuksia solujen muistista. Siruun siirtyy sydämen myötä sydämenluovuttajan Alisan elämä, jota Siru selvittää salapoliisin tavoin.
Uskon tunteellisiin arvioituksiin tykästyneiden tempautuvan juonen mukaan. Itse en ollut otollisessa mielentilassa, enkä saanut itseäni uskomaan siirtosydämen menneen elämän taakkaan ja juonikuvion sattumiin, mutta kirja sopi sadepäivän ratoksi.
• Johanna Elomaa: Rosalisa, Otava 2025, 360 sivua. Kustantaja lähetti arvostelukappaleen.
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Kesäkepeään sopii Jenna Kostetin Sinisiipisten saari (Aula & Co 2025), kun tavoitteena on pieni todellisuuspakoinen lukurupeama. 1930-luvun alun Turkuun sijoitettu romaani vie tietyllä tapaan viattomuuden aikaan, vaikka oikeistoradikalismi ja rotuopit vaikuttavat porvarispiirien salonkikeskusteluihin ja käytökseen. Romaani tarkastelee tuon ajan ilmapiirin hengessä nuorten naisten paikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä.
Sukulaisten armoilla elävä Aina Ahlgren yllättää kaikki katoamalla eli pestautumalla perhostutkijan assistentiksi saaristoon. Tähän juonikehikkoon mahtuu sukulaissuhteita, hyönteistutkijoiden yhteisön kesäelämää ja Ainan identiteettikriisi, jossa lojaliteetti riitelee omien intressien ja sydämen äänen kesken. Romanssiakin lukija saa ounastella, sillä Ainaa alkaa kiinnostella mies, joka hautoo monen naistenviihteen teoksista tuttua dilemmaa, eli miestä painaa synkkä salaisuus.
Sadanvuodentakainen Turku ja saariston kimmeltävä kesä tallentuvat mukavasti kirjaan. Kevyen kerronnan alla viriää naisasia- ja yhteiskuntakysymyksiä, mutta fokus pysyy vähitellen vahvistuvan Ainan kokemuksessa ja valinnoissa. Sarjan aloitus tuntuu pohjustukselta mutta kasvattaa odotuksia, mihin Ahlgrenin nuoret naiset alkavat suuntautua. Kuinka pitkälle he pääsevät suvun päivällispöydistä omille poluilleen? Trilogiaa pukkaa!
• Jenna Kostet: Sinisiipisten saari. Osa 1 – Ahlgrenin suvun nuoret naiset, Aula & Co. 2025, 185 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kesääni sulostuttavat ”tavallisten” romaanien ohella dekkarit ja historialliset romaanit. Historiallisuus tarkoittaa aikoja ennen lähivuosikymmeniä, ja eritoten viehättää aikamatka vuosisatojen taa.
Monesti historiallisia romaaneja ryydittää romantiikka, ja jostain syystä siihen liittyy helposti vähättelyä. Loksautettiinhan aikanaan Kaari Utriokin rouvaspornon ja -viihteen lokeroon. Kumma kyllä romaanitaide usein pöyhii rakkauden teemoja, eikä miesten kirjoittamat rakkausromaanit muinaisilta ajoilta saa moista leimaa. Esimerkiksi Mika Waltarin romaaneissa miespäähenkilöt säntäilevät kuin päättömät kanat rakkautensa perässä, ja – kaikella kunnioituksella – ei historiamestarin naiskuva oikein enää kestä päivänvaloa.
•
Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt naiskirjailijoiden monia päteviä historiallisia romaaneita, joissa näkyy nykyajan emansipaatio menneisiin aikoihin saatettuna. Romanssit ja kuuma seksi kuuluvat asiaan myös. Toiset teokset ovat viihteellisempiä kuin toiset.
Keväällä minut iloisesti yllätti Ulla RaskinBlanka, Itämeren tytär (WSOY 2025), jossa on uskottava historiallinen kehys 1600-luvun alkupuolelta osana Blankan kasvutarinaa. Naisen asema porvarispiireissä huipentuu kauppatavarana, jolloin rakkaus jää toissijaiseksi, kun suvun jatkaminen ja varallisuuden kerryttäminen painottuvat.
Raskin romaanin tallinnalainen Blanka naitetaan erinäisten vaiheiden jälkeen lyypekkiläiselle kauppiaalle, mutta morsmaikuin merimatka sulhon luo tekee merirosvomutkan. Merirosvoilu kenties menee romaanissa överiksi, mutta virkistävästi muuten juoni yllättää ja välttää ennalta arvattavuuden. Pisteitä ropisee naistenvälisestä solidaarisuudesta ja naimakaupan laatuvaihtelun sävykkyydestä.
•
•
U. M. Susimetsä on kirjailijanimi, jonka takana kirjoittavat aviopari Ulla ja Marko Susimetsä. Heidän historiallinen viihdetomaaninsa Hämeen linnan Kerttuli käynnistyy vuodesta 1612 ja jatkuu parisen seuraavaa vuotta. Tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnaan ja sen seutuville. Romaanissa käväistään myös Hattulan kirkossa noin 100 vuotta Anneli KannonRottien pyhymys -tapahtumien jälkeen.
Ei ole ihan helppo vetää rajaa, mikä on viihdettä ja mikä ei. Jo totesin rakkaden sopivan vallitsevana teemana kaikenlaiseen kirjallisuuteen, mutta kenties viihteen tunnistaa parhaiten siitä, että teemojen moninaisuus jää kapeaksi ja sivuhenkilöt tyypeiksi. Hämeen linnan Kerttuli –romaanissa rakkaus polttaa nivusissa ja ylittää säätyeroja, mutta niiden vastapainona kytevät vallanhalu ja kateus. Pahat ovat turhan vivahteettomia pahoja, hyvät ajattelevaisia ja oikeamielisiä.
Päähenkilö Kerttuli häärää Hämeen linnassa fatabuuripiikana, ja sitä ennen hän on kokenut kovia kuninkaan miesten ryöstötoimien vuoksi. Usko ja luotto Ruotsin kuninkaan miehiin ei ole suuri, mutta linnaan saapuva vapaaherra Karl Ulvhufvud muuttaa kaiken. Verevä lempi leiskuu, heinänkorret ja untuvapatjan höyhenet pöllyävät. Salasuhdetta säätyeron lisäksi uhkaavat Jumalan sana, hyvät tavat, pahantahtoinen palvelija ja juonitteleva vallasnainen.
Historiallinen tausta tuntuu vakuuttavalta, ja ajan henki huokuu töistä, tavoista, asenteista ja asuinoloista. Valtakunnan tilanne tulee tiettäväksi Karlin sotakokemuksin ja kuninkaan Kustaa II Adolfin määräyksin. Hämäläisen kansan ominaispiirteet näkyvät melko oletuksenomaisina, mutta virkistävästi kansanuskon rippeet elävät Hämeen kansassa. Esimerkiksi helatulet polttavat kuumina, ja Kerttulin keinot hallita elämää uskomiskeinoin on sopiva kansanuskomauste tarinaan. Viihdyin.
•
Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär, WSOY 2025, 375 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli, Karisto 2025, 446 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Vaihtelua jännäreiden perustyyliin saa irlantilaisen Liz Nugentin romaanista Särmikäs Sally Diamond. Siinä rikosasetelmia käännellään asentoihin, jotka yllättävät. Myös tyyli tuulettaa trillerigenreä. Siispä leuhuttelen sillä naistenviikon dekkari-ilmaa, ja uussuunnilta puhaltelevaa tuulta saa alleen myös Patricia G. Bertényin jännäri Rikoksista pahin.
Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond
Särmikäs Sally Diamond (Sitruuna 2025) käynnistyy, kun päähenkilö Sally Diamond polttaa isänsä ruumiin roskana. Selviää, että nelikymppinen Sally olettaa isänsä toivoneen niin; selviää myös, että Sally on lapsena adoptoitu psykiatriperheeseen ja hänen taustansa traumaattisuus on johtanut sosiaaliseen rajoittuneisuuteen.
Mainitsin jo Liz Nugentin loihtiman tuulettavan, psykologisesti purevan tyylin. Siinä yhdistyy tilannekomiikka ja rikollisten tekojen kauheus. Omalaatuisesti tilannekomiikka ei vesitä rikollisten tekojen tuhoavuutta vaan toimii inhimillisenä selviytymiskeinona – lukijalle. Eivät tilannehuumoriväläykset peitä äärimmäistä julmuutta, josta romaani pohjimmiltaan kertoo. Pääteema on perusluottamuksen menetys. Sallyn yritykset tavoittaa luottoa muihin ihmisiin kouraisevat kirjan loppuun asti.
Sosiaalinen taidottomuus saa lukijan Sallyn puolelle, sillä Sallyn vilpittömyys viehättää. Sally sanoo, mitä ajattelee, ja saa aikaan törmäyksiä – välillä myös lämpöä ja iloa. Sallyn toiminta paljastaa henkilöistä hyvä ja huonoja puolia, lisäksi sekä-että-inhimillisyyttä ja silkkaa pahuutta, sillä sitä on.
Juoni rakentuu lähinnä Sallyn nykyhetkestä ja taustasta sekä toisen kertojan muistoista Sallyn äidistä lapsikaappauksen uhrina, myös kaappaajasta. Ne osuudet ovat rankkaa luettavaa: väkivalta ja manipulointi satuttavat. Romaani kertoo myös psykologisesti siitä, minkälainen valta vanhemmilla on, ja aika lohduttomaksi voi vetää sekä kirjan biologisen isän kuin adoptioisän rooli lapsen kehityksen muovaajina. Kauheaa, kuitenkin terävästi kerrottuna kiinnostava lajissaan.
Miksi jännityskirjoissa möyritään niin paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvassa väkivallassa? Miehet joutuvat eniten rikosten uhreiksi, mutta väkivalta tyttöjä ja naisia kohtaan on silti rakenteellista. Miksi se myy viihteenä? Krista LaunosenKuvankauniit ja kuolleet -kirjassa etsitään osaltaan vastauksia kysymyksiini, ja kirjoitan kirjasta naistenviikon päättöpostauksessani 24.7.
Yhä useimmin dekkareissa on alettu ottaa kantaa naisten kokemaan väkivaltaan. Martta Kaukosen sarjaa (postaus päätösosasta Poissa) on tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi feministiseksi jännäriksi, jossa naisiin kohdistunut väkivalta kostetaan naisnäkökulmasta. Taitavaa ja sanoisinko jopa sävykästä on Patricia G. Bertényin jännityskerronta. Hänen Osasto C1-sarjansa yhdistää sairaala- ja jännitysromaania feministisellä kärjellä, etten sanoisi ihan intersektionaalisesti.
Romaanissa Rikoksista pahin (Tammi 2025) etsitään naisia vaanivaa, kylmän psykopaattista sarjamurhaajaa. Minun suosikkijännäreihini eivät mielenvikaiset sarjaveriteot kuulu, mutta tässä jännärissä on sen voittavaa ainesta. Naisiin kotona kohdistuva väkivalta on myös aiheena, ja lisäksi julkituodaan ylipäätään rakenteellinen vinouma tyttöjen ja naisten väkivaltauhasta. Jälkimmäisen sanottaa meetoo-henkeen romaanin poptähti.
Jännäristä löytyy siis sisältöä naisen asemasta, myös työpaikkahierarkiasta. Romaanihenkilöiden moninainen seksuaalinen ja sukupuoli-identiteetti tarjotaan sellaisina kuin ne ovat, ei korosteta eikä vähätellä. Jos joitain kaikuja ulkopuolisten ennakkoluuloista kumiseekin, henkilöt ovat sinuja itsensä kanssa ja heillä on tukijoukkoja. Virkistävää, tähdellistä.
Juoni käynnistyy niin, että teho-osastolle tuodaan hoidettavaksi vakavan pahoinpitelyn uhri, yksi osaston hoitajista. Uhrin ystävä Dan(iela) ryhtyy omahoitajaksi. Syyllisyys ihmissuhteista riivaa Dania, ja osaston siivooja Janka seuraa tilannetta sivusta – kuulee, näkee ja päättelee kaiken, lisäksi hän löytää sarjamurhaajaviitteet – ja uteliaisuuttaan selvittelee rikosten johtolankoja, jolloin mielessä liikkuvat palaset loksahtelevat paikoilleen.
Berténey ehkä turhan paljon viivähtelee sairaalan ammattikielessä ja hoitoyksityiskohdissa mutta tekee sen uskottavasti. Hän saa myös Aboan (melkein suur)kaupungin uskottavaksi kuten myös päähenkilönsä kaikkine ekstremepiirteineen. Kuusikymppinen, lonkkavaivainen laitosapulainen Janka Vitéz nousee oitis yhdeksi suosikkidekkarihahmokseni kuten myös Jankan eläköitynyt, jäyhä patologiystäväkin.
Jankan hahmo saakoon meidät kaikki kiemurtelemaan häpeästä, sillä miten helposti vanheneva nainen, siivoojan habitus ja puheen ulkomainen korostus tekee monille sellaisesta ihmisestä näkymättömän ja vähätaitoisen. Janka on kaikkea muuta. Romaanissa on myös muita tasoja vähemmistöistä, integraatiosta ja perhesuhteista. Siispä suosittelen tätä turkulaisjännitystä ja siihen ujutettua muuta sisältöä – on vetävästi kirjoitettu.
•
Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin, Tammi 2025, 11 tuntia 37 minuuttia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.
Toukokuussa Chimamanda Ngozi Adichie vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa ja kertoi romaanistaan Unelmia (Tammi 2025). Tätä romaania ennen hänellä venyi tauko, jolloin romaaneja ei ilmestynyt. Siihen vaikutti kirjailijan äidin kuolema. Lavalla kirjailija säteili arvonsa tuntevana daamina.
Käynnistän vuoden 2025 kirjasomen naistenviikon Unelmilla. Postailen päivittäin lajista toiseen, mutta enää en vedä haastetta vaan sen 11. kierroksella juttuja kokoaa Tuulevin lukublogi.
•
Unelmia ei varsinaisesti ole romaani kirjailijan äidistä, vaikka aihe vaikutti kirjailijaan. Adichie avaa taustoja kirjan loppusanoissa, eritoten taustavaikuttajasta, sinnittelevästä surusta. Romaanissa sijan saavat lähivuosien tapahtumat kuten korona ja siihen liittyvät harhaluulot ja odottamattomat kuolemat. Toinen vaikuttava tapahtumasarja on kirjaan ollut kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan raiskaussyyte. Adichie käsittelee raiskaukseen liittyvien raskaiden rattaiden hinkkausta yhden romaanihenkilön kannalta.
•
Romani rakentuu neljän naisen näkökulmiin. Kaikki heistä on afrikkalaistaustaisia, pääosin nigerialaisia, mutta miljöönä toimii lähinnä amerikkalaiset suurkaupungit. Neljällä naisella on erilaiset siteet toisiinsa, lisäksi heidän lähipiirissään on muita naisia, miehiäkin.
Näkökulmat kumpuavat pääasiassa yläluokkaisesta elämänpiiristä. Chiamaka on vauraan perheen matkakirjailija, joka kirjassa kelailee miessuhteitaan. Tyly Omelogor on Chiamakan serkku, menestynyt pankkialalla mutta haluaa vaihtaa väitöstutkijaksi ja latelee blogissaan tuimia totuuksia miehille. Chiamakan ystävä Zikora menestyy lakialallaan mutta onnelliselta vaikuttava parisuhde kääntyy päälaelleen. Näitä kolmea yhdistää samnatyyppinen tausta ja hyväosaisuus, kun taas Chiamakan taloudenhoitaja, kiltiksi kasvatettu Kadiatou joutuu kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön kurimuksen.
Naisten elämäntarinoista koostuu luistava lukuromaani. Se saa pohtimaan kasvuympäristön ja kulttuuriperinnön vaikutusta elämään ja sen kolhuista selviämiseen. Romaani käsittelee lähiyhteisöjä ja ystävyyttä. Ystävyys ja auttaminen korostuvat ja ovat kestävämpää rakkautta ja tyytyväisyyttä tuottavampaa kuin heterosuhteet.
” ’Eikö ystävyydessä ole kyse juuri siitä, että haluaa toisen hyväksynnän?’ Oloni oli hitusen teennäinen. Ystävyyteen pitäisi kuulua etuliitteitä, loppuliitteitä, vivahteita.”
•
Ajatuksia minussa herättävät romaanin päähenkilöiden äidit ja vanhemmat sukulaisnaiset, jotka yksiviivaisesti jatkavat kulttuurisia perinteitä, osa myös tyttöjen ympärileikkausta. Vanhempien naisten suhtautuminen tuntuu kovin päällekäyvältä ja eriarvoistavalta. Romaanin kuvaamat perinteet osoittavat patriarkaattia palvelevia piirteitä.
Esimerkiksi avioliiton solmimisen sosiaalinen paine näkyy ja tuntuu kaikissa kirjan naisissa. Monikaan naisista ei romaanin mittaan aviosatamaan purjehdi, mutta erilaisten heterosuhteiden kokemuksia kyllä kertyy. Pitkälti naiset ja miehet näyttävät tulevan vastakkaisista maailmoista, kuluneesti naiset Venuksesta ja miehet Marsista – ovat he sitten juuriltaan Afrikasta, Amerikasta tai Euroopasta.
Vanhempi polvi (muutkin) hellivät myös stereotypioita muista kansoista, ja onkin valaisevaa länsimaisena valkoisena havahtua siihen, että Nigeria ei ole joku yhtenäinen mustien valtio jossain kaukaisessa Afrikassa vaan lukuisten kansojen sulatusuuni, jossa kansanosat luokittelevat toisaan ja eroavat toisistaan jyrkästikin.
•
Kerronnaltaan Unelmia johdattelee lukijaa varmaotteisesti naisesta toiseen ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Jokainen näkökulmahenkilö erottuu omaksi persoonakseen eikä kukaan ole yksioikoinen tai vain muutaman piirteen tyypittely. Hyvin myös vaihtelevat tunnelmat kepeydestä raskaaseen.
Paksu romaani osoittautuu nopealukuiseksi. Pysyn kuitenkin kumman etäällä henkilöistä ja eksyskelen tarinoiden sivupoluilla. Aiempien Adichien romaanien vaikuttavaa kolahtamista ei kuulu, mutta silti luin kirjan mieluusti. Vahvoja jälkitunnelmia ei romaani minuun jättänyt, mutta kiinnostavaa on, miten avoimeksi se jää – romaani antaa lukijalle tilaa. Unelmia on siten mainio naistenviikkokirja monien naiskohtaloiden kuvaajana.
Uskon, että kesälomani kirjallisuuspuolen huipentaa Vinhan kirjajuhlat Ruovedellä 25.- 26.7.2025. Viime kesän perusteella odotan leppoisaa pihaoleilua kirjailijahaastatteluja kuunnellen ja päivien päätteksi musisointia, ja toivon sään suosivan ulkotapahtumaa.
Tänä vuonna vinhailen kolmihenkisen kirjapiirini kanssa. Johanna ja Taru ovat lukeneet monia Vinhan kirjailijavieraiden kirjoja, samoin minä, joten on kiinnostavaa jatkaa kirjakeskusteluja kimpassa kuultujen haastattelujen pohjalta.
Pohjustan tulevaa kirjallisuustapahtumaa kooten lukukokemuksiani ”vinhalaisista” ja tiivistän niitä kirjajuhlien esiintymisjärjestyksessä. Kuvassa vain muutama kirjaesimerkki.
Satu Rämö: Hildur-sarja
Syksyllä tulee Satu RämönHildur-sarjan viides osa. Neljäs osa Rakel vei takaisin Islantiin, mikä palautti sarjan perusraiteilleen Jakob-notkahduksen jälkeen. Rämön tyyliin kuuluu, että joka kirjassa on ainakin yksi rikoskeissi, ja lisäksi päähenkilöiden perhesalaisuuksia tai -ogelmia viedään pykälä eteenpäin. Jälkimmäinen koukuttaa seuraamaan sarjaa ja selvittämään, mitä kaikkea piilee henkilöiden taustalla – siis henkilövetoista jännitystä bonuksena islantilainen elämänpiiri. Lisää Rämön kirjoista blogissani, esimerkiksi Rakel.
Outi Pakkanen: Kylmä talo
Olen lukenut monet Anna Laine -jännärit, mutta keittotaidostaan kuulun nuuskijan reseptejä en ole kokeillut. En tiedä olenko oikeassa, mutta minusta tuntuu, että OutiPakkanen on kirjoittanut cosy crimeä ennen kuin termi keksittiin. Hänen jännäreissään Lauttasaari ja Helsingin kantakaupunki elävöittyvät. Viimeisimmän kirjan Pakkaselta luin kevään lopussa, ja siinä yllätyksekseni ei ollut ennestään tuttuja henkilöitä (kuin ailahdus). Kollektiiviromaanissa Kylmä talo viritellään murhaa lauttasaarelaisessa kerrostalossa. Postasin siitä kesäkuun dekkariviikolla.
Joel Kangas: Kaamos
Joel Kankaan esikoisdekkari Kaamos alkaa jäntevästi ja tehokkaasti. Poliisitoiminta tuntuu uskottavalta ja päähenkilö Mikkal Moilanen kiinnostavalta henkilöltä. Minun makuuni jännitys edetessään venyy, ja henkilöiden psykopatologia saa ehkä turhankin paljon tilaa. Helsingin ja pohjoisen Suomen sekä henkilöiden menneisyyksien tapahtumat tarjoavat jännäriin paljon aineksia.
Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja
Viimeisin lukemani Riikka Ala-Harjan romaani on Tämä ei ole tv-sarja, joka leikittelee autofiktiolla. Romaanissa on tv:stä ja teatterista tuttujen julkkisten elokuvakerho, jossa viriää idea omasta tv-sarjasta. Kässäri etenee tuotantosuunnitteluun vaan se ei ole varsinainen romaanin juttu vaan terävä ja vähän vinksoittuneen humoristinen tekstiote, jolla kuvataan henkilöitä ja heidän suhteitaan. Lisää blogissa.
Laura Malmivaara: Vaiti ja Iltatähti
Laura MalmivaaranVaiti-romaani sai ilmaa siipien alle tosielämän tapauksesta, jossa elokuvaohjaajan toimintaa arvioitiin epäasialliseksi. Romaanin minäkertoja käy läpi suhdettaan tapaukseen, joka liittyy hänen ex-puolisoonsa ja lastensa isään. Romaani ohittaa hienosti tirkistelynhalun sillä fokus on suhdekaaressa ja tunnelukoissa. Kirjasta lisää blogissa.
Tuoreimmassa romaanissaan Iltatähti Laura Malmivaara kertoo viisikymppisen lapsen saannista. Tilanteeseen kietoutuu uusperhedilemmaa ja parisuhdeongelmia. Kiinnostavin ja tuorein on romaanin näkökulma aikuisten lasten roolista, kun iltatähti ilmaantuu ja muuttaa äitisuhdedynamiikkaa. Se kuvataan paljaasti ja tarkkanäköisesti. Muuten: syksyllä KokoTeatterissa Iltatähti muotoutuu monologinäytelmäksi, jossa kirjailija esittää tekstiään.
Kale Puonti: Topi
Kale Puonti kirjoittaa poliisisarjaa, josta Topi on uusin, seitsemäs osa. Osat voi lukea itsenäisinä kuten minä tein Topin suhteen. Yhteen hitsautuneen poliisiosaston persoonat tosin olisivat tulleet toisin tutuiksi, jos lukisi sarjan osat järjestyksessä.
Topi kertoo nimihenkilöstä, joka toimii häikäilemättömän bisnesmiehen apurina. Bisneksen tekoon kuluvat kokkeli ja seuralaispalvelut, joilla voidellaan kaupantekoa, ja yksi myyntitilanne tuottaa ruumiin. Kirja seuraa vuorotellen poliisien työtä ja Topin tilannetta. Kepeästi, karskihkosti ja pintaliitäenkin kerrottu kirja käsittelee ihmisarvoa, ihmiskohtaloita ja syyllisyyttä.
Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet
Tietoa ja omakohtaista yhdistävässa kirjassa Kuvankauniit ja kuolleetKrista Launonen tarkastelee ideaaliurhin käsitettä. Mediaa ja taidetta on kiinnostanut pitkään rikoksten uhrit, kun ne ovat nuoria, viattomia, kauniita naisia tai tyttöjä. Kirjassa on muutama valikoitu selvittämätön rikoskeissi meiltä ja muualta, ja niiden avulla selviää kiinnostukseen liittyviä yleisiä piirteitä. Postailen kirjasta lisää naistenviikon Kristan päivänä 24.7.
Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken
Kesän korvilla ilmestyi Juha Itkosen uusin romaani Huomenna kerron kaiken, jota on arvioinneissa jo tituleerattu kutakuinkin valkoisen, keski-ikäisen, keskiluokkaisen heteromiehen äänitorveksi. Romaanissa ikämies muistelee vuosientakaista suhdettaan, jossa on ollut onnen mahdollisuus. Varma kertojaote vie miehen melankoliseen mielenmaisemaan, ja siitä syntyy lukuromaanipotentiaalin täyttävää, henkilövetoista proosaa. Romaanista lisää blogissani.
Johanna Elomaa: Rosalisa
Keväällä ilmestyi Johanna Elomaan romaani Rosalisa, joka kertoo naisesta sydämensiirtoleikkauksen jälkeen. Päähenkilö Siru saa uudesta sydämestä outoja tuntemuksia ja ryhtyy kielloista huolimatta selvittämään sydämenluovuttajan taustoja. Kirjoitan romaanista hitusen lisää naistenviikolla 21.7. Johannan päivän postauksessa.
Petri Tamminen: Sinua sinua
Petri TammisenSinua, sinua on ollut yksi alkuvuoden kirjasykähdyttäjista. Romaani kertoo nuoruudenrakkaudesta – eikä kuitenkaan. Romaanin ydin löytyy kelpaavuudesta, muistista ja muistoista sekä etenkin äidistä ja vaimosta. Rakkauden olemus saa romaanissa monia muotoja. Kerronnaltaan teos valokuvineen on erinomaisen muodokas, ja siitä olen kirjoittanut lisää blogijutussani.
Kävin kesän alussa kuuntelemassa kirjailijaa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa, jossa hän tiivisti: ”Kaunokirjallisuus on tietokirjallisuutta elämästä.” Lisäkiteytyksiä odottaen!
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet
Paula Nivukoski kirjoittaa historiallisia romaaneja sijoittuen pohjalaiseen maalaismaisemaan. Naisnäkökulmainen ote on vahva, ja kerronta tuo lähelle päähenkilön vaiheet ja kehityksen. Edellisen näkökantani kirjoitin kirjailijan esikoistomaanin Nopeasti piirretyt pilvet perusteella (linkki postaukseen), sillä sitä seuranneet romaanit ovat jostain syystä lipsahtaneet lukematta, myös neljäs ja tänä vuonna ilmestynyt Pimeät päivät, valkeat yöt.
Markus Nummi: Käräjät
Markus Nummen romaani Käräjät sai viime vuonna lukijoiden Kiitos kirjasta -tunnustuksen. Omalta osaltani kiitän myös merkittävästä lukukokemuksesta. Pohjalaisen lapsenlähdettäjäoikeudenkäynnin lisäksi romaani tarjoaa vaikuttavan näkymän sotaa edeltäviin ja jälkeisiin ilmiöihin. Ilmiöiden takana on ihmisiä, ja sitä Nummi kuvaa elävästi ja eläytyen. Lisää blogissa.
•
Seuraavien Vinhan esiintyjien teoksia en ole lukenut: Tea Mäkipere, Janne Laine ja Helena Petäistö.
•
Perjantaina musiikista vastaavat duo Juha Itkonen ja Ville Härkönen sekä Irina Björklund, lauantaina Nössö Nova ja Kaj Chydeniuksen lauluja tulkitsevat Minja Koski, Mikael Saari ja Matti Hussi.
Tampere tarjoaa kesäretkeilijälle paljon silmänruokaa ja kulttuurikokemuksia. Tänä kesänä elokuun puoliväliin saakka on saatavilla Tampere-talossa erikoiskokemus, Van Gogh Alive. Immersiivinen näytös sisältää kuvakavalkadin Vincent van Goghin taideteoksista hyödyntäen nykyteknologian efektejä. Australialainen esityskokonaisuus on kiertänyt jo yli sadassa kaupungissa ympäri maailmaa, ja sen on nähnyt noin yhdeksän miljoonaa katsojaa.
Immersiivinen tarkoittaa sitä, että katsoja on ikään kuin teoksen sisällä ja kokee olevansa osa teosta. Van Gogh Alive -kokonaisuuden immersiivisyys totetuu siten, että ison, pimeän tilan seinät ja osin myös lattia heijastavat taiteilijan teoksia, myös joitain valokuvia taiteilijan elinajalta tai muuta maalauksiin liittyvää. Siitä muodostuu 360-laajuinen taideteosnäyttämö, jossa katsoja voi vapaasti vaeltaa, kääntyillä, istua tai lojua lattialla säkkituoleissa. Joitain maalauksia on animoitu, joten niissä on liikettä, ja parilla skriinillä vaihtuvat sitaatit taiteilijan kirjeistä veljelleen Theolle. Kokonaisuuteen kuuluu myös musiikkitausta, jossa kuullaan pääasiassa van Goghin ajan klassista musiikkia, myös vähän vanhaa viihdemusiikkia.
•
Esityssaliin johtaa esittelyhuone, jossa on faktoja taiteilijan elämästä ja näköistoteutus värikkäästä huoneesta, joka tunnetaan van Goghin maalauksesta. Näytössaliin pääsee peilihuoneesta, jossa heijastuu kenties taiteilijan kuuluisimpien maalausten miljöö, auringonkukkapelto. Keinotekoinenhan se on mutta tehokas.
Varsinaiseen näytöstilaan voi mennä milloin vain, vaikka esitys on tarkasti käsikirjoitettu noudattaen taiteilijan elämänkaarta. Alusta loppuun esitys kestää noin tunnin, mutta en usko kokemuksen väljähtyvän, vaikka saliin osuu puolivälissä ja jatkaa sen katsomista, kun alku taas käynnistyy. Tampere-talo ohjeistaa varaamaan 1 – 2 tuntia.
•
Van Gogh Alive koostuu yli 3000 kuvasta. Kuvat taiteilijan elinajan ympäristöistä ja taideteoksista vaihtuvat sopivalla sykkeellä teemoittain ja taiteilijan kausia myötäillen, ja kuvavaihtuvuus on suunniteltu sopivasti niin, että niitä ehtii tarkastella – tai niiden kauneuteen jää nälkä. Kyse on silti kokonaisuudesta, ei niinkään pysähtymisestä tiettyihin maalauksiin.
Esitykseen mennessäni minua vaivasi pari ennakkoluuloa. Ensinnäkin suhtauduin skeptisesti siihen, että aikanaan köyhän ja lainkaan teoksistaan tuottoa tai mainetta saaneen taiteilijan teosten kuvajäljennösspektaakkelilla rahastetaan rahvasta. Toisekseen ajattelin kevyen klassisen musiikin ja kuvajäljennösten yhdistelmän tuottavan vaivaannuttavaa kitsiä.
Ei se ihan niin mennyt.
•
Minulle immersiivisyys toimi yllättävän hyvin. Nautin vaeltelusta tilassa ja musiikki-kuva-yhteiselämyksestä. Melkein sain tipan linssiin esimerkiksi Satien musiikin ja van Goghin teosten kombosta.
Tällainen immersiiviesityksen taidepularisointi saattaa muuttaa taidetta kitsiksi, mutta onko siinä jotain pahaa? Eivät massiivisten skriinien kuvajäljennökset pysty tavoittamaan aitojen Vincent van Goghin maalausten siveltimenjälkien ja kerroksellisten väripintojen voimaa. Vaan kuinka moni pääsee reissaamaan tai haluaa lenneskellä ilmastokriisin keskellä maailman metropoleihin taiteilijan alkuperäisteosten perässä?
Tällä esityksellä onkin toinen teho kuin alkuteosten maalausteknisen konstikkuuden ihailu. Esitys osoittaa taiteilijan taidon nähdä ihmiset, ympäristö ja luonto. Ennen kaikkea immersiivinäytös kertoo taitelijan taidosta muuttaa näkemänsä näkemykseksi, taiteeksi. Eli osalliseksi taulukauneutta voi päästä näinkin – ja osalliseksi yhtä taiteilijan tavoitetta, joka valaistaan sitaattina näytössalin seinälle: ”Unelmoin maalaamisesta ja maalaan unelmani.”
•
Tampere-talon näytös toimi ikään kuin elämyksellisenä taidedokumenttina. Toki käsikirjoitus hyödynsi patetiaa van Goghin kauhesta kohtalosta, mutta sellainenhan se oli herkkyyksineen, mielisairauksineen ja itsemurhineen.
Eli Van Gogh Alive antoi miellyttävän pysähdyksen taiteilijan työn äärelle painottaen tunnetta. Oliko se oma taideteoksensa? Ainakin se oli tulkinta taiteilijan elämäntyöstä.
Suosittelen esitystä – tai näytöstä – (tämän tähän asti sateisen) kesän taukopaikaksi ja toivon, että katsoja malttaa unohtaa ajan, paikan ja itsensä (ehkä kännykkänsäkin) ja vain ON hetken van Goghin teosten todellisuudessa.
Ehkä näytös myös sytyttää kipinän käydä taidemuseoissa, joita kesämatkareiteille sattuu, ja nähdä eri aikojen taiteilijoiden alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Tampereen taidemuseossaon näytillä eri vuosikymmenten surrealismia ja museon alakerrassa Marco Brambillan vinkeä videoteos. Ja Van Gogh Aliven innottamana voi tarttua myös kirjoihin – nyt kirjapinossani odottaa antikvariaatista tilattu kirja, johon on koottu Vincent ja Theo van Goghin kirjeenvaihto.
Tamperelainen taidekollektiivi Iva tarjoaa kesäteatteria, joka toimii vastapainona keskivertokesähupailuille. Särkänniemen delfiinien entinen allashalli toimii robustina näyttämönä, ja juonivetoisten draamojen ystävät saattavat kokea yllätyksen: vähäisten tapahtumien ja dialogien draama keskittää ja sysää keskittymään.
Iva:n nettisivuilta selviää, että teatterikollektiivi haluaa tehdä omaehtoista ja tilalähtöistä teatteria. Entinen delfinaario muistuttaa teollisuusympäristöä: tyhjää tilaa ja etäisyyksiä, teräsaitoja, iso monttu keskellä, paljon betonia, vähän vaneria. Siitä syntyy rajattu ja suljettu tila, oma erillismaailmansa, jota esityksen ääni- ja valotehosteet korostavat.
•
Kolme siivoojaa kiertää kehää montun ympärillä puhdistaen aitoja ja lattiaa. Sille esitys antaa aikaa: näkymätön siivoustyö saa rutkasti tilaa. Ison osan esitysajasta vie hidas ja hiljainen työ, ja sen monotonisuudesta tulee tehokeino. Katsoja on pakotettu seuraamaan siivoustyötä, jota ei laajalti nähdä eikä arvosteta. Lisäksi siivostyön äänitaustana käytetään pitkälti korkakulttuuriin miellettyä musiikkia. Tätä voisi pitää kannanottona – ja pidänkin.
Siivouksen keskeyttävät tauot, jolloin kolmikko siirtyy katsomosta kaukana häämöittävään taukotilaan. Taukotilan toteutus toimii: kylmällä valolla valaistu koppero rajaa tehokkaasti näytelmän dialogitapahtumat. Musiikkatausta vaihtuu silloin sähköiseksi särinäksi.
Taukotilakohtaukset tarkastelevat pelkistetysti työyhteisödynamiikkaa: on innokas uusi työntekijä, nihkeä kollega ja uusia urahaaveita pohtiva siivooja. Ytimekkäissä kohtauksissa annetaan katsojille mahdollisuuksia tehdä tulkintoja työyhteisöstä ja kolmesta työntekijästä. Esitys tarjoaa täkyjä, jotka katsoja saa täydentää. Plussaa tulee siitä, että pelkistykset välttävät yksioikoisuudet. Näyttelijätyö on eleetöntä, miellyttävästi ei-esittävää.
•
Draaman kaari rakentuu toistosta ja toisteisuutta rikkovista yllätyksistä. Näytelmän dialogikohokohta syntyy kohtauksessa, jossa uusi ja kyllästynyt työntekijä intoutuvat kuvittelemaan ”missä olit silloin” -tilanteita. Siihen sisältyy oivallus, että ikoniseksi muotoutunut Diana-auto-onnettomuus on siirtynyt jo polvelle, joka on syntynyt Dianan kuoleman jälkeen: media, some ja länsimainen julkkiskulttuuri sisältävät jatkuvuutta siinä kuin nopeasti muuttuvaakin. Myös viimeisen taukotilakohtauksen vuodatus sometodellisuuden vääristymisestä ilmentää samaa, lisäksi se muuttaa esityksen dynamiikkaa.
Merkittävä draamallinen käänne syntyy silloin, kun uuden työntekijän likasanko kaatuu ja siivous muuttuu käänteiseksi. Näkymätön muuttuu näkyväksi, ja lian levittäminen siivouksen sijaan synnyttää outoa, häiritsevää tunnelmaa.
•
Esitys sisältää arvoituksellisuutta ja oivalluksia. Piirun verran sitä olisi voinut kirkastaa, joskin arvostan, ettei katsojille väännetty rautalankaa. Esityskokonaisuus hyödyntää mainiosti tilaa, äänimaailmoita, valaistusta ja eleetöntä näyttelijäpresenssiä. Monotonisuus, hillitty ja hallittu sekä hidastettu tyyli tuo mieleen Roy Anderssonin elokuvat ja Saara Turusen vähäsanaisten näytelmien draamatehokeinot.
Esityksen alle tunnin mittainen kesto on mitoitettu oikein, sillä siten kokonaisuus pysyy kasassa ja tarkoituksenmukaisena niin, että katsojan mielenkiinto säilyy. En tiennyt mennessäni, mitä olisin odottanut esitykseltä, jonka nimi jo herättää pituudellaan ja sisällöllään hämmästystä. Esityksen jälkeen olin teatteriseuralaiseni kanssa merkillisesti virkistynyt, ja ymmällään olo tuntui oikein sopivalta, erilaiselta kesäteatterikokemukselta.
•
Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta, esitys ensi-iltana 4.7.2025
Tampere, Särkänniemen entinen delfinaario
Konsepti: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski
Juhannusaaton aamuna kesäaurinko kimmeltelee metsän välistä. Aamunraikas ruoho tuoksuu, linnut visertävät ja kirpeänviileä ilma raikastaa kaiken. Alan valmistella juhannusta ja perheen kokoontumista maalaismökkiini Haavikkoon ja sen pihapiirin uutukaiseen kasvihuoneeseen, Haaveikkolaan.
Irrottaudun kesälomallani muutamaksi viikoksi sosiaalisesta mediasta ja keskityn vain oleiluun ja puutarhatöihin. Elelen kasvi-hupihuoneessani keskellä kasvun ihmettä: milloin siemenestä kasvattamani tomaatintaimet alkavat kukkia, tuleeko sormenpään kokoisista munakoison aluista mitään, miten pitkiksi pavut ja viinirypäle aikovat kasvaa ja kuinka rasahtelevanrapeita patiokurkuista mahtaa tulla?
Saatan lukea muutaman kirjan: ainakin kesäkirjapinossani on valinnan varaa. Sometaukoni voi katkaista jokin kesätapahtuma, mutta postailemaan palailen varsinaisesti vasta heinäkuisena naistenviikkona.
Toivotan teille kohottavaa kesäkulttuuria ja mukavia lukurupeamia kesälle 2025!
Suomenlinnan kivimuurin sisällä yleisö vetää 1800-luvun loppupuoliskon italialaissatuun. Disneyn hahmonakin tuttu Gepetto veistää nuken, josta kehkeytyy jonkinmoinen puoli-ihminen. Puinen poika liikkuu ja ajattelee, ennen kaikkea hän opettelee tuntemaan. Tavoite on päästä ihmiseksi, jolla omatunto ei kolkuta ulko- vaan sisäpuolelta. Sitähän me muutkin!
RyhmäteatterinPinokkio sijoittuu dystooppiseen yhteiskuntaan, jossa hyväosaiset elävät turvassa sähköaitojen takana. Muu väki elelee miten kykenee ulkopuolella. Tosin esityksen yhteiskunnallinen taso jää ohueksi, ohuenakin osoittelevaksi. Vaan vaikuttakoon se sadun taustalla.
Pinokkio on kuuluisa nenästään, joka venyy puupojan valheiden mukaan. Näytelmän Pinokkio ei ole ilkeä vaan kokematon, hyväuskoinen hölmö. Katson häntä symboloimassa nykymenoa, eli ihmiseltä hän vaikuttaa ja sätkynukkena toimii. Kukapa ei toimisi: ohjeita ja tietoja tulee sieltä ja täältä, on vaikea arvioida, mikä on totta, mikä fakenews.
Moraalitarinan kärki osoittaa etenkin kanssaihmisiin: kyky empatiaan ja tunteisiin on sitä, mitä maailmaan nyt kaivataan. Sanoma tiivistyy esityksen loppulauluun, ja sen sanoja mukaillen tarjotkaamme enemmän olkapäätä kuin kyynerpäätä.
•
Näytelmän Pinokkion nenä venyy valheesta vain kahdesti – hienosti kehitettyä nenätekniikkaa olisi voinut hyödyntää useamminkin. Muuten tekniikka toimii mainiosti. Lavastus muuttuu silmänräpäyksessä hienohelmojen kaupungista Gepetton kodiksi ja muiksi näyttämöympäristöiksi.
Näytelmä rakentuu sirpaleisista kohtaukavalkadeista, joissa hahmoja vilisee lähinnä Pinokkiota huijaamassa, vaikka ystävyyttäkin välähtää. Esityksen sirkusepisodissa palaset loksahtelevat kohdilleen, ja se tarjoaa liikkeen, tunteen ja oivallusten hetkiä, myös Shakespearea ja kaivattua komiikkaa. Merihirviökohtauksessa otuksen ilmestyminen aalloista vakuuttaa tehokkaana efektinä, ja haltijahetkissä laulu helisee ihanana. Kekseliäs puvustus värittää muuten synkähköä linnanmuuriympäristöä.
•
Minun ongelmakseni koituu se, että tarina jää minun makuuni (toistan) ohueksi, ja veikkaan, että lapsille (ikäraja 9) se jää silti aikuishenkiseksi. Jäntevöittämisen varaa jää, ja jotkut elementit tuntuivat irrallisilta. Alkuperäissatua kuitenkin ne myötäilevät.
Ryhmäteatterin tuttuun tapaan näyttelijät esittävät monia rooleja, ja sujuvasti se onnistuu. Tasapuolisesti kunnia ensemblelle, joka taipuu fyysisesti elastisiin roolitöihin. Ja erityishuomion saakoon Pinokkio, Mikko Kauppila. Hän on lähes koko ajan lavalla ja ilmentää puunukkemaisuttan taitavalla liikekielellään. Vetäköön se kesäteatterikävijöitä Suomenlinnaan!
”Mieli antaa tapahtumille merkityksen ja sitoo ne toisiinsa, kutoo kasaan merkitysten verkon, ja siellä merkitys ainoastaan onkin, yhden ihmisen mielessä.”
Seitsemänkymppinen Lasse kertoo meille lukijoille elämänsä käännekohdista Juha Itkosen romaanissa Huomenna kerron kaiken (Gummerus 2025). Hän palaa vuosituhannen vaihteen tapahtumiin ja aikaan, jolloin hän ei kertonut kaikkea elämänsä rakkaudelle, Marjalle. Silloin Lasse ja Marja olivat viisikymppisiä.
Itkosen romaanissa vaikuttavat ikuiset, kirjoittamisen väärtit aiheet: rakkaus ja kuolema. Romaanin voi katsoa valottavan rakkauden eri puolia, eri ihmisille tunteiden eri merkityksiä ja sitoutumisasteita, antautumista, intohimoa, velvollisuuksia ja vapautta. Kuvaus ei käänny mustavalkoiseksi vaan harmaan alueen valloitukseksi.
•
Lasse on klassista musiikkia kuunteleva antikvariaatin pitäjä, kirjallisuustieteen dosentti. Hän tissuttelee hieman liikaa, mutta hoitaa asialliset asiat. Antkvariaatissa hänellä puuhailee nuori Hansson, johon hän suhtautuu isällisesti. Perheettömän Lassen elämä on taloudellisesti vakaata, muuten vapaata.
Antikvariaattiin astuu Marja, espoolainen minkkiturkkirouva. He seurustelivat hetken nuorena, mutta vasta viisikymppisinä romanssi leimahtaa hehkuvaan liekkiin ja fyysiset palaset loksahtavat kohdilleen. Perheellinen Marja on eroamassa ja eroaakin, kaikki on hyvin, vaan Lasse ei vapaudu avautumaan. Mitä silloin tapahtuu rakkaudelle, suhteelle, koko elämälle?
•
Itkosen rakkausromaani vaikuttaa elämäntaparomaanilta, jossa kultivoitunut ylemmän keskiluokan mies taustanaan Schopenhauerin filosofia ja Jungin psykologia pohtii elämänsä kulkua ja sattumien vaikutusta. Havainnollinen minäkerronta vetää luottamaan kertojaan, joka tosin usein korostaa, että kyse on vain hänen totuudestaan, näkökulmastaan ja kokemuksestaan.
Pohdin tosin, onko myös tahatonta vai tahallista se, miten kertoja korostaa koko ajan parin paranevaa seksiä ja sen synnyttämää fyysistä yhteyttä. Mitä kertoja sillä pönkittää ja olikohan Marjan kokemus sama?
Ytimenä on rakkaussuhde, johon vaikuttavat muut ihmissuhteet, vaikka kertoja haluaisi vain Marja-maailman. Hyvin Itkonen tavoittaa sen, että jokaisen kokemus on omansa eikä se ole sama kuin toisen. Moni asia osoittautuu toiselle tärkeämmäksi kuin toiselle, ja ne vaikuttavat valintoihin.
•
Minäkertojan ajatuksenjuoksut välittyvät jälkiviisaan taustoittavasti ja perustelevasti. Kerronta kutoo pitävää verkkoa kertojan mielenmaisemaan. Hän ei silti räpistele kutomuksessaan irrallisena, vaan ympäröivä aika ja yhteiskunta vellovat ympärillä.
Itkonen kuorruttaa yksilötarinansa 1990-luvun ja 2000-luvun alun Suomella. Kertoja poimii ilmiöitä Nokia-landiasta keltaisiin lamborgineihin. Konteksti vakuuttaa, antaa tarpeellisen katsauksen lähimenneisyyteen.
•
Kerronnassa korostuu maltti, ja kertojalle annetaan rauha kertoa. Itkonen on hionut romaanin rakkauden yksityikohtien taiteeksi, jossa kaikella tuntuu olevan tasa-arvoinen merkitys kirjakokonaisuudessa. Siinä piilee myös pieni vaara: onko kaikki tarpeellista, kallistuuko jotain tylsyyden puolelle, kantaako kaikki rekvisiitta tarinaa?
Kyllä Itkosen kirjan voi turvallisesti ottaa seuraksi lukutuoliin, sohvannurkkaan tai kesäiltojen pihakeinuun. Sen soljuva proosa vie kertojansa maailmaan huolellisesti ja tarkasti, lukuromaanihenkisesti.
•
Toteutus on tyylikäs. Minulla käväisee mielessä amerikkalaiset lukuromaanit, sellaiset, joita esimerkiksi Jonathan Franzen kirjoittaa. Englantilainen Nick Hornbykin ailahti verrokkina ja eritoten romaani tuntui Kjell Westön suomenkieliseltä kirjakaverilta. Kyse on henkilövetoisesta, miesnäkökulmaisesta, melankoliaan kallellaan olevasta ihmissuhdeproosasta.
Minuun osuivat ajankuvat. Lisäksi kertoja kuvailee Beethovenin musiikkia tempaavasti, ja tuli mielihalu lukea (!) kertojan romaani suursäveltäjästä. Tämänikäiseen lukijaan iskee myös viisikymppisten kuuma suhde, eli myös keski-iän ylittäneet hullaantuvat ja hiottavat lakanoita muustakin kuin vaihdevuosisyistä. Lopun huippukohta lähentelee trillerihenkeä – paljastuu, mistä kertoja ei ole tohtinut kertoa kaikkea – ja jäntevöittää rakennetta.
•
Ja nyt kerron lukukokemuksestani kaiken: viihdyin kirjan parissa, en hullaantunut, en ahminut mutta luin liukkaasti sujuvan, harkitunhavainnollisen teoksen. Huomaan: oman ytimensä ympärillä kiertävä, elämänsä tilintekoon valmis kertojamies ei niinkään puno minua pauloihinsa, mutta hänen erillisyytensä ja lukkiutumisensa herättää ristiriitaisia tunteita, myös myötätuntoa.
”Muistini huijaa minua, surumielisyys tulee nykyhetkestä, omasta peruuttamattomasta vanhuudestani – siitä, että kaikki tällainen on osaltani ikuisesti ohi. En ymmärtänyt miten ainutkertaista se oli, istua luodolla kesäiltana rakastamansa ihmisen kanssa, eikä minun ehkä ollut tarkoituskaan, sillä jos olisin ymmärtänyt, en olisi kestänyt hetken katoavaista kauneutta.”
Itkonen ei esitä uusia ajatuksia rakkaudesta, ajasta, aikakäsityksestä tai muistamisesta vaan kirja pitäytyy tinkimättömästi minäkertojan maailmassa. Silloin toteutuu kaunokirjallisuuden tarkoitus, pääsy henkilön mieleen, näkemään toisin. Ja romaanin viimeinen kappale jää kutkuttamaan!
•
Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken, Gummerus 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kirjablogit ovat osallistuneet dekkariviikkoon. Kirsin kirjanurkka on sitä koonnut (käynnistyspostaus). Summaus: dekkarit kiinnostavat, myös kirjasomea.
Summaan oman viikkoni. Julkaisin jutut seuraavista kirjoista – toisista lyhyesti, toisesta sitä runsaammin:
Netflix julkaisi toukokuussa sarjan, joka perustuu Jussi Adler-Olsenin dekkariin Vanki (Gummerus 2014). Sarjaa on kehuttu laajalti, ja liityn kehujiin.
Olen lukenut koko kymmenosaisen kirjasarjan ja tykästynyt päähenkilöihin. Siksi ennakolta myös tuumailin roolitusta: kuka voi toimia mörkkinä Carl Mørkina, riemastuttavana Assadina ja rajatilaisena Rosena, joka ilmestyi kirjasarjaan vasta toisessa osassa? Epäilin myös, miten Kööpenhamina voi muuttua Edinburgiksi.
Eipä tarvinnut kuin vartin katsoa ensimmäistä osaa Dept. Q:ta (Netflix 2025), kun olin vakuuttunut: tämä toimii. Koko sarjan nähtyäni totean, että Dept. Q on parasta tv-jännitysgenressä pitkästä aikaan. Sen takaa jäntevä käsikirjoitus ja roolitus. Vaikka Vanki-kirjan tapahtumia ja henkilögalleriaa oli jonkin verran muutettu, jäljelle oli jäänyt Adler-Olsenin kirjan rakenteen koukkuja. Ne nappasivat.
•
TV-sarjan ytimen nävertävät tai ravitsevat roolihenkilöt. Nyt ravitsevat. Vaikka kirjan Assad (Alexej Manvelov) on saanut uuden nimen Akram, hänen rauhaisa hahmonsa, rautaisuutensa ja salaperäisyytensä valloittavat. Sarjan Rose (Leah Byrne) on kirjasarjan Rosea epävarmempi ja lempeämpi mutta sopii hyvin kokonaisuuteen.
Sarjan Hardy (Jamie Sives) on selvinnyt kirjahahmoaan paremmin vammoistaan, mutta se sallittakoon. Rikoksen uhrin Merritin (Chloe Pirrie) särmäisyys ja sitkeys välittyy väkevästi. Kaikki sivuhenkilöt poliisilaitokselta ja Carlin kotoa esiintyvät muikeasti eivätkä jää muiden varjoon, ja erityismaininta castingin onnistuneisuudesta: henkilöiden nuorisoversiot ovat ulkoisesti häkellyttävän samanoloisia aikuisversioiden kanssa.
Entä Carl Mørk (Matthew Goode), sarjassa englantilainen kummallisuus skottipoliisissa? Ensimmäinen jakso meni puoleenväliin, ennen kuin tunnistin Downton Abbeyn komistuksen Henry Talbotin siirtyneen kartanoepookista rähjäiseksi riksoetsiväksi. Onnistunut muodonmuutos! Vakuutuin osa osalta: olemus, mirkoilmeet, käytös ja sanomisen tapa luovat elävän henkilön. Kirjan Mørk sai siten itselleen sopivan habituksen, hitusen sarkastisempana mutta uskottavana.
•
Vanki-kirjan tapahtumien kauheus ja sadistisuus eivät ainakaan vähentyneet sarjatuotannossa. Jännitys piti otteessaan, vaikka kirjan juoni on tuttu.
Inhimillisiä karmeuksia loiventaa henkilöiden kipakka sanailu, joka vastapainoilee rikoshirveyden kanssa. Dialogien pingisottelut etenevät herkullisina. Ehkä välillä voisi sävy vaihdella kiukuttelusta ja sivalluksista toisaalle, ja onneksi sarjan loppupuolella esimerkiksi Mørkin ja ottopojan kesken niin käykin.
Hieman minua huolestuttaa, että naureskelen ilkeyksille, joita hahmot suoltavat toisilleen, ja eniten kauhistun, kun Assadin (sori, en osaa käyttää hahmon sarjanimeä Akram) ripeä toiminta kääntyy väkivallaksi – ja suon sen hänelle. Siis poliisihenkilöt saavat puolelleen, vaikka ei pitäisi.
Jatkoa on nettitietojen perusteella luvassa. Ainakin materiaalia kirjasarjan kymmenestä osasta riittää.
Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?
Tiina Martikainen: Verijäljet
Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.
Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.
Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti.
Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.
•
Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.
Kaisu Tuokko: Valhe
Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.
Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä.
Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.
Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee.
Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.
Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.
Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.
Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.
Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.
•
Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta.
Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.
Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.
•
Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 