Huomenna perjantaina 16.5. alkaa kaksipäiväinen käännöskirjallisuusfestari Helsinki Lit. Jo muutaman vuoden ajan se on välkkynyt kevään kirjallisuusvalopilkkuina. Tapahtuma sysää lukemaan itselle uusia muunmaalaisten kirjailijoiden tuotantoa ja tuonut silmien eteen kansainvälisiä suosikkikirjailijoita. Esimerkiksi viime kevään kohokohtia oli yhden suosikkini näkeminen ja kuuleminen, Elizabeth Stroutin. Tänä vuonna melkein viime metreille meni, että Litiin saatiin suuri kuuluisuus, Chimamanda Ngozi Adichie. Aloitan siitä, sitten muuta mielenkiintoista.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Ostin juuri Chimamanda Ngozi Adichien uutuuskäännöksen Unelmia ja kaavailen sitä kesän lomalukemiseksi. Aikaisemmin olen lukenut monia kirjailijan teoksia ja ihastellut niitä. Juuri ennen Lit-tapahtumaa luin novellikokoelman Huominen on liian kaukana (Otava eKirjana 2025, suomentanut Sari Karhumäki).
Kirjan novelleissa viivähdetään usein Amerikan siirtolaisina, ja henkilöt ovat tavallisesti koulutettuja ja varakkaita nigerialaisia. Erilaisia probleemeja perheessä ja suhteessa on heillä kuten muillakin.
Chimamanda Ngozi Adichien taito kertojana aina kohottaa mieltä: novellit nappavat tilanteita ja henkilöitä, joista napsin havaintoja, saan niistä kiinni ja kiinnostuneena seuraan, mihin tilanteet johtavat. Inhimillistä, yllättävää ja ilahduttavan ilmavaa.
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi
Olga Ravnilta on suomennettu kolme kirjaa, ja olen lukenut niistä kaksi, Alaiset (Kosmos 2022, suomentanut Sanna Manninen) ja Vahalapsi (Kosmos 2025, suomentanut Sanna Manninen). Kuuntelin Alaiset, jossa scifi-raameissa käsiteltiin ihmisyyttä. Romaanin androidin näkökulmasta kaikki alkoi avaruusyhteisössä mennä pieleen, ja elämän rajat ja tietoisuus nousivat romaanin pääteemoiksi.
Romaani Vahalapsi puolestaan kertoo historiasta, 1600-luvun noitavainoista Tanskassa. Romaanin kertoja on päähenkilön vahasta valettu nukke. Keinotekoinen ratkaisu toimii yllättävän hyvin, sillä vahanukkea ei estä mikään, vaan se näkee ja kokee eri henkilöiden ajatukset ja tuntemukset rajattomasti.
Vahalapsesta kehkeytyy hieno kuvaus sukupuolittuneesta vallasta ja uhasta, joita erilaisuus ja uskomusten kärjistykset tuottavat yhteisölle. Ravnin kerronnan kaihtelemattomuus vakuuttaa, eikä kerrontavoimaa vähennä romaanin taustalla vaikuttavat aidot asiakirjat. Väkevä teos!
Vielä kesken
Olivia Laingin esseekirja Yksinäisten kaupunki (Teos 2024, suomentaja Sirje Niitepold) on vielä yhtä esseetä vaille kesken, mutta uskallan jo todeta, että kirja on ollut nautinto. Turhan harvoin tulee esseitä luettua, vaikka ne ruokkivat tiedonhalua ja tarjoavat tunnecelämyksiä. Langin taide-esseet tarjoavat näkökulmia tuttuihin kuvataiteilijoihin ja ihka uusiin – siis minulle. Kirjan taiteilijat kuuluvat usein vähemmistöihin tai marginaaliin. Siten ne resonoivat kirjailijan mielialoihin erillisyyden kokemusten keskellä. Kiinnostava teos – kuten varmaan on myös juuri ilmestynyt suomennos Ruumiin rajat!
Mikael Niemeä olen lukenut paljon, en ehkä kaikkea suomennettua mutta tuttu tekijä hän jo on. Viimeisimmissä romaaneissa vaikuttaa historia suomalaisyhteyksin. Uusinkin suomennos Silkkiin kääritty kivi (Like 2025, suomentanut Jonna Koskitt-Pöyry) vaikuttaa sellaiselta. Aloitin kirjan kuunnellen, ja sehän veti heti mukaansa, lisäksi romaanin eri aikatasot vaihtelivat luistavasti, mutta ajan puutteen vuoksi kirja on vielä kesken. Eli alku lupaa hyvää.
Luetut ja lukemattomat
Alla on lista Lit-vierailijoista ja kursiivilla lukemani (ja kaksi kesken olevaa) vierailijoiden kirjat:
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin Collins
Annika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Ella-Maria Nutti kuvaa romaaneissaan pohjoisruotsalaista mielenmaisemaa. Helsinki Lit -kirjafestareilla Nuttia haastattelee Sirpa Kähkönen: mielenkiintoista, mitä teemoja Kähkönen lähtee kirjailijan kanssa käsittelemään. Ehkä äitisuhdetta?
Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Johonny Kniga 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä, joiden suhde on jännitteinen. Tytär on paennut pohjoisesta opiskelemaan Tukholmaan. Hän pyrkii unohtamaan lapsuuden ja nuoruuden kahleet yksinhuoltajaäidin huomassa ja tavoittelee citysinkun rentoa, itsellistä elämää.
Äiti tekee yllätysvierailun tyttären luo taakkanaan iso, lopullinen uutinen. Romaani rakentuu äidin näkökulmasta siihen, miten vaikeaa on tärkeä asia ottaa puheeksi. Romaanin draaman kaari rakentuu vuorovaikutuksen puutteeseen, ja välillä äidin kykenemättömyys kertoa tärkeintä saattaa hiertää lukijaa lähes raivon partaalle.
•
Puhumisen vaikeutta kuvaa myös Nuttin uusin suomennos Puiden luo (Johnny Kniga 2025). Siinä päähenkilötytär, joka opiskelee psykologiaa, vierailee kotona Ruotsin Lapissa. Tytär lähtee isän kanssa moottorikelkkailemaan, tapahtuu yllättävä käänne, jolloin isä ja tytär joutuvat myrskyn saartamiksi.
Luonteenomaista romaanille on se, miten aika liukuu muistoista nykyhetkeen. Siten päähenkilötyttären näkökulmasta tulee käsiteltyä lapsuutta, perhesuhteita, rakkaussuhdetta ja eron kipeyttä. Taustalla jäytävä epätietoisuus isän rakkaudesta kulminoituu romaanin nykyhetkeen.
Kipupisteet on sopiva sana romaanin teemoiksi; puhumattomuus on yksi kipukohdista, toinen on saamen kielen kadottaminen ja kolmas todellinen kipu, jonka kourissa tytär on kärsinyt nuoruudesta lähtien. Kipu toimii myös symbolina kaikille henkilökohtaisille tunteille ja tuntemuksille, joiden voimaa on vaikeus kuvata ja kuvailla – ja toisen ihmisen ymmärtää. Väkevä symboli on myös puu, ja se vetoaa minuun.
•
Nutti kertoo säästeliäästi ja keskitetysti. Etenkin suljetun paikan tuntu tulee kummassakin romaanissa hyvin esille. Ihmisten vuorovaikutuksen vaikeuksia romaanit tallentavat jopa piinallisesti.
•
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 4 tunti 1 minuutti. Kuuntelin BookBeatissa.
Ella-Maria Nutti: Puiden luo, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2025, 5 tuntia 18 minuuttia äänikirjana. Kuuntelin BookBeatissa.
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…) Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Oliver Lovrenskin romaanin Silloin ennen (Gummerus 2025) nuorisokuvaus vie monikulttuuriseen Osloon. Lukioikäiset nuoret – minäkertoja Ivor ja hänen kaverinsa Marco, Jonas ja Arjan – häilyvät kahden maailman välissä: enemmistön ja marginaalin. Jotkut selviävät aikuisiksi, toiset eivät.
”la familia
mut emmä ees tunne arjanii ja jonasta mitenkään hyvin, en niin ku tunnen marcon, ainakaan viel, mut täs onkin menny vast kuukaus siit ku marco alotti niiden kaa samal luokal ja ne alko hengaa meiän kaa, ei ihme etten tiiä niiden lempiruokii tai muuta sellast, ei hitos, mut anyway sillon ku hengailee paljon nii tutustuu nopeesti, varsinki kamoissa asiat etenee kauheet vauhtii, tripillä tuntuu ku oisitte tuntenu jo viis vuotta, ja mehä ollaa trippailtu jo 11 kertaa eli mitä siit tulee?
ainaki viiskyt”
Silloin ennen sukeltaa pää edellä nuorten miesten elämään ja kaveruuteen. Kaverusten kohellus johtaa yhä syvemmälle huumehuuruiseen hommailuun. Joillain heistä on ollut tavoitteita, myös Ivorilla, mutta ne virtaavat ohi, kun huumeilu voittaa muut harrasteet.
•
Mikä vetää nuoria huumehörhöilemään? Ehkä tavallinen arki ei anna tarpeeksi potkua. Koulutuksen vaikutuksiin tai ylipäätään tulevaisuuteen ei kaikilla nuorilla ole paremman elämän näkymiä, vaikka lahjoja ja haaveita olisi joskus ollutkin. Kotoa ei välttämättä saa mallia tai kannustusta opiskeluun, eikä sekava kotielämä ei tarjoa tukea terveisiin valintoihin. Lisäksi nuoren kokeilunhalu ja tunne omasta kuolemattomuudesta voi johtaa harha-askeliin.
Romaanin nuoret ovat silmätikkuja ja toisaalta näkymättömiä: he edustavat joukkoaan, alakulttuuriaan, eikä heitä oteta huomioon yksilöinä. Keskiluokkainen kunnollisuus ei houkuta vaan kokemukset, yhä enemmän rajattomammat kokemukset. Ja sellaisia Lovrenskin romaani vyöryttää.
•
Romaani kohoaa kaveruuden ylistykseksi ja päätyy ystävyyden haurauteen. Välittäminen tekee ihmisistä haavoittuvia. Päihdekierre lisää haavaumia ja kääntyy sellaiseksi, että luovuttaminen, luopuminen ja kuolema viistävät läheltä.
”mua pelottaa
se sano habibi, haluisin kyl jatkaa mut en tiiä jaksanko enää, haluisin et oltais vaan kahestaan jossain toises kaupungissa ilman tätä kaikkee, kaukan oslost, ayla sano et se imee sust elinvoiman, se vetää sut pinnan alle, ana khayfe ya rohi, mä nään et sä katoot”
•
Kirjan kieli, kerronta ja rakenne elävät hetkessä: lyhyitä kappaleita, puhekielistä tekstivirtaa vailla kirjakielen kahleita. Sattuman sanelemana kuuntelin Silloin ennen, ja se taisi olla oikea valinta. Vasta myöhemmin selailin verkkokirjaa ja näin, miltä teksti näyttää: puhekieleltä kirjaimin.
Vaan miten kirja vaikutti lukupiiriini? Minä kuittaan pääkokemukseni niin, että en oikein ensin erottanut nuorten huumetarinaa toisista kaltaisistaan, mutta rajaton kerronta vei mennessään. Mikään inhimillinen eikä epäinhimillinenkään ollut vierasta. Mitä sanovat Johanna ja Taru?
•
Lukupiirikaverini pitivät kirja hyvin luettavana, ja puhekieleen tottui nopeasti. Lyhytlukuinen fragmentaarisuus miellytti meitä kaikkia. Tarun mielestä uusi näkökulma pohjoismaalaisittain toimii: puhekieleen ujuttautuneet erikieliset rimpsut soljuivat hyvin tekstijoukkoon. Johanna mainitsi, että taitavasti Lovrenski sai kaiken sekoilun lomassa henkilökuvauksen kehittymään ja kokonaisuudesta kehkeytymään kasvukertomuksen, jota ei alleviivattu.
Ihmettelimme romaanin nimen suomennosta, joka tuo mieleen ikivanhan iskelmän. Se ei oikein istu nuoren muisteluun. Norjalaisen otsikon sanatarkka suomennos olisi meistä ollut osuvampi. Meitä kolmea hieman nyppi kliseinen käsitys koulusta, joka ei ymmärrä riiviöälykköä. Muutakin ihminen elämäänsä tarvitsee, että tekee tärveleviä valintoja.
Ja tarjoaahan romaani myös toivoa. Kaikkea ei ehkä nuori menetä, vaikka välillä sekoilee.
•
Lukupiirin kirjavalikoimaan kuului myös toinen norjalaiskirja, Ingeborg Arvolan historiallinen romaani Jäämeren laulu. Se kertoo suomensukuisista pohjoisnorjalaisista. Siitä julkaisen oman jutun viimeistään kesällä.
•
Oliver Lovrenski: Silloin ennen, suomentanut Onerva Kuusi, Gummerus 2025, 3 t 20 min. Kuuntelin BookBeatissa.
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…) Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Helsinki Lit -kirjafestareille (16. – 17.5.) saapuu Irlannista Louise Kennedy, jonka hieno romaani Rikkomuksia (S&S 2025) on ilmestynyt keväällä. Odotan innolla keskustelua kirjailija Karin Collinsin kanssa.
Rikkomuksia kertoo nuoresta alakoulun opettajasta Cushlasta, joka rakastuu vanhempiensa ikäiseen Michaeliin. Lakimies Michael on protestantti ja naimisissa, kun Cushla puolestaan on katolinen perhetyttö – kaikella tällä on merkitystä vuoden 1975 Belfastissa.
•
Kennedy mutkistaa juonta: Cushlan salainen rakkaussuhde, äidin alkoholismi, veljen pubinpidon paineet, miespuolinen ystävä koulusta ja Cushlan opettaman Gary-pojan perheen tilanne. Henkilökohtainen kietoutuu väkivaltaiseen aikaan, jossa brittimielivalta ja IRA-pomminpaukutukset rikkovat elämää. Kaikkea Kennedy kuvaa jollain tavalla varautuneesti ja samalla kuitenkin sävykkäästi.
Päähenkilö Cushlan tunteet välittyvät sekä suoraan että välillisesti. Salaisuudet niin äitisuhteessa kuin miessuhdekuvioista vaikuttavat tunnelmaan. Väreileviä tilanteita tapahtuu esimerkiksi pubissa ja iirinkielisessä kielikerhossa, johon Michael vie Cushlan. Jotkut tietävät, mistä suhteessa on kyse, monet eivät.
Suhde möyrii aaltoillen halusta syyllisyyteen. Ja kissakin on nostettava pöydälle:
”Olenko ensimmäinen katolilaistypykkä? Takuulla olen. Tuleeko siitä sinulle hyvä olo? Sellainen että pidät yllä osapuolten hyviä suhteita. Ja miksi ystäväsi eivät piittaa asiasta? Miten vähäpätöisenä heidän täytyy pitää vaimoasi, kun eivät edes silmäänsä räpäytä kun esittelet minua ympäriinsä.
Haluatko todella käydä tämän keskustelun? Michael sanoi kalauttaen lasinsa pöytään.
Haluan. Kyllä. Cushlan kurkkua kuristi.”
•
Edellinen sitaatti kuvaa hyvin kerrontaa, jossa ei dialogia erityisemmin merkitä tai tähdennetä. Se antaa tyyliin luonnetta: tapahtumat ketjuuntuvat samanarvoisiksi on sitten kyse vuorovaikutuksesta, kaupungin väkivaltatapahtumista, uutisista tai henkilökohtaisesti ainutlaatuisista tunnekokemuksista. Kennedyn kerronnassa jopa töksähtelevyys miellyttää. Tokaisevuus tuntuu oikealta valinnalta: näennäinen kielen ja kerronnan suoruus, osin tykitys, kaikenkattava osoittelemattomuus sopivat kaikkeen monimutkaiseen, joka ympäröi tulenarkaa Cushlan ja Belfastin tilannetta.
•
Louise Kennedy: Rikkomuksia, suomentanut Maija Heikinheimo, S&S 2025, 217 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…) Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Enni Mustonen on kotimaisen historiasarjaviihteen matriarkka. Tänä keväänä on ilmestynyt ”vain” kolmeen osaan pakattu romaanikokonaisuus mäntsäläsäisestä kartanoelämästä 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Päähenkilönä ja minäkertojana toimii Hedda Noora eli Hedvig Eleanora Lilliehöök af Fårdala, joka emännöi Frugårdia Viaporin linnoitusupseeri Adolf Gustaf Nordenskiöldin puolisona.
Romaanin henkilöt löytyvät historiankirjoista, ja Mustonen hyödyntää sujuvasti ajankohdan historiatietoja. Lisäksi hänellä on ollut käytössä perheen kirjeenvaihtoa. Siten romaania Matriarkka (Otava 2025) ja koko sarjaa Rouvaskartanon tarinoita voi kutsua biofiktioksi.
Tällä viikolla olen postaillut muustakin kevään naisbiofiktiosta: Laura LähteenmäenMarian kirja Elias Lönnrotin puolisosta ja Milla OllikaisenMathilda Hvitträskin taiteilijakollektiivista, Eliel Saarisen puolisoista Mathilda Saarinen-Gezeliuksesta ja LojaSaarisesta. Nämä tämän viikon kolme romaania näyttävät naisten näkökulmaa historiankirjoista löytyvien miesten takaa.
Biofiktio on tullut melko suosituksi lajiksi kenties siksi, että romaanimuotoinen kurkistus privaattiin ruokkii uteliaisuutta: mitä lienee kulissien takana tapahtuneen ja liikkuneen ajatus- ja tunnepuolella. Kirjailija saa keksiä perustiedon rajoissa ja herättää edesmenneet eloon fiktiossa. Ja romaani on silti aina romaani: mahdollinen maailma.
•
Hedda Noora on romaanissa 50-vuotias, mikä 1800-luvun alussa oli jo kunnioitettava ikä. Hän emännöi edelleen tarmokkaasti ja kekseliäästi kartanoa, johon on juuri valmistunut uusi, komea päärakennus. Jälleen kerran Mustonen pureutuu naisten töihin ja kuvaa niitä elävästi.
Romaanissa eletään Suomen kohtalonhetkiä, sillä Ruotsi-Suomi käy sotaa Venäjän kanssa ja jää alakynteen. Myös kartano joutuu kokemaan venäläisen sotaväen invaasion tiluksilleen. Kiinnostavasti romaani kertoo, miten kivuliaaksi osoittautuu Ruotsille uskollisen upseeriperheen olo, kun kutakuinkin lennosta tulisi siirtyä Venäjän vallan alle.
•
Romaani ansiokkaasti tallentaa tilanteita, jossa kartanonrouva hoitaa talousasiat, yhteydet sukulaisiin sekä hoivaa ikääntyneet ja sairaat perheenjäsenet eli huolehtii suvun sosiaaliturvasta. Heddan linja pitää: hän on loppuun asti neuvokas. Sarjan ensimmäisessä osassa, romaanissa Kasvattityttär hän joutuu nuorena vastuuseen taloudenpidosta, Kartanonrouvassa hän synnytysten välissä hallinnoi tilaa miehen viipyessä upseerihommissa toisaalla, ja Matriarkka sulkee mahtinaisen elämäntarinan.
Ikääntyminen kuvataan taitavasti, ja ilahduttavasti sivulta lehahtaa lentoon vanhojen puolisoiden kiintymys ja silloin tällöin myös vireys makuukammarissa. Sen ohella vanhenemisen vaikutukset näkyvät ja tuntuvat ruumiin ja mielen väsymisessä. Lukija palkitaan siten, että romaanisarjan ensimmäisen osan lemmendilemma saadaan lopullisesti suljetuksi.
Nuori polvi nousee tapahtumakuvauksissa vanhempien rinnalle ja ohikin. Hedda Noora tutkailee jälkikasvuaan ja antaa tilaa nimikaimalleen, Hedda-tyttärelleen. Tehokas ja varma nuori nainen pätevöityy emännöintiin ilman puolisoa. Romaanista löytyy lisäksi särmää romantisoituun tarinaan Frugårdin naapurikartanon Ulrika Möllensvärdistä, johon tsaari Aleksanteri I iski silmänsä Suomi-vierailullaan.
•
Rouvaskartanon tarinoiden kolmas osa taitaa olla sarjasta eniten minun makuuni. Kerronnallisesti se jatkaa vakaasti Mustosen linjaa, suoraa ja sujuvaa minäkerrontaa, jossa juonen kulku etenee mutkattomasti. Ehkä aikuisen naisen elämän ehtoo jostain syystä vetoaa minuun nyt enemmän kuin kuvaukset nuorten lemmenpulmista. Sarjan kolmannessa osassa elämän eri puolet saavat minäkertojan elämänkokemuksen myötä tilaa suomalaisen historian käännekohdassa.
•
Enni Mustonen: Matriarkka. Rouvaskartanon tarinoita III, Otava 2025, 248 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Biofiktioviikkoni on käynnissä. Jo julkaisin jutun Laura Lähteenmäen Marian kirjasta, ja lauantaina ilmestyy juttu Enni Mustosen Matriarkasta. Tänään tutustumme romaaniin kultakauden arkkitehtien vaimoista.
•
Hallituksen kulttuurisäästöjen vuoksi museovirastolla ei ehkä ole tulevaisuudessa varoja pitää auki Hvitträskin museota kesäisin. Ainakin tänä kesänä yleisö pääsee vielä ihastelemaan kansallisromanttista taiteilijakotikokonaisuutta, josta valitettavasti yksi pytinki paloi jo 1900-luvun alkupuolella. Joka tapauksessa rakennuksessa, puutarhassa ja poluilla kulkiessa historia havisee ihanteita suomalaisen taiteen kultakaudelta.
Arkkitehtitoimisto Saarinen-Lindgren-Gezelius suunnitteli merkkirakennuksia meille ja muualle, myös oman asumisympäristöönsä Kirkkonummelle, jylhälle mäelle järven ääreen. Milla Ollikainen herättää eloon Hvitträskin asujat romaanissa Mathilda (WSOY 2025), jossa nimihenkilö on Eliel Saarisen ensimmäinen vaimo.
Hvitträskissa on aikanaan kuplinut melkoinen suhdesoppa, sillä Saarinen erosi Mathildasta ja nai arkkitehtikumppaninsa Herman Gezeliuksen siskon Lojan. Herman puolestaan nai Mathildan – tässä romaanissa jopa samana päivänä vuonna 1904, samassa paikassa, Hvitträskissä. Tässä vaiheessa Lindgren perheineen oli jo häippässyt arkkitehtikollektiivin yhteistaloudesta.
•
Ollikaisen romaani käsittelee tyylikkäästi suhdekiemuroita. Päänäkökulma on Saarisen kakkosrouvan, Lojan, joka on maltillinen tarkkailija. Hän pitää mölyt mahassaan, mutta lukija saa vihin naisen suhtautumisesta ja aatoksista. Näin skandaali muuttuu ihmisenkokoiseksi, eletyksi elämäksi, jossa tunteet ja ajatukset risteilevät.
Loja tarkastelee tilanteita ja etenkin Mathildaa rakkaan veljensä tasapainottomana vaimona. Mathildan varjo yltää Lojan avioliittoon, vaikka ei ensimmäisen vaimon yhteiseloa Elielin kanssa juuri ruodita, eikä Eliel tarpeettoman paljon kohdista kiinnostusta entiseen vaimoonsa.
Kahden naisen dynamiikka Lojan näkökulmasta vaihtelee kiusaantumisesta ymmärrykseen.
”Lojasta se kuulosti syytökseltä, mutta katsoessaan Mathildaa hän näki aitoa surua. Se ei pesinyt niinkään silmissä vaan naisen koko hahmossa – ja siinä katsellessaan Loja ymmärsi, että se oli ollut hahmossa aina ennenkin, kuin suru olisi ollut aina pinnan alla ja nyt tuo pinta oli vain kulunut ja haalistunut niin, että suru tuli koko ajan näkyvämmäksi, paksuin ja kauneinkaan silkki ei sitä voinut peittää.”
•
Mathildalla on romaanissa minäkertojan rooli. Punainen lanka (tai napanuora) Matildan ailahtelevaan ja viininhuuruiseen elämään johdattelee ensimmäiseen avioliittoon ja traagisen keskenmenoon, joka johti lapsettomuuteen ja eroon Elielistä.
”Eikä Eliel kuitenkaan ymmärtäisi, ettei meidän lapsemme ole kuollut vaan vain jäänyt syntymättä. Hän on mennyt suoraan minun uneeni kulkematta maailman kautta.
Haluan antaa unelle kaikki voimani, niin että se kasvaisi ja muuttuisi enemmän todeksi kuin todellisuus. Siksi minä vain makaan tässä huoneessa, olen maannut monta päivää, ne ovat yhtä pitkää yötä, ja tässä minä makaan niin kauan kuin he antavat, näissä samoissa lakanoissa, tässä samassa vaatteessa, joka ylleni on puettu silloin, kun olen ollut tiedoton.”
Psyykkisesti Mathilda ei taida lapsivuoteelta kunnolla nousta, vaikka rakkaus toiseen aviomieheen kehkeytyy lujaksi. Mathildan elämänlanka kuitenkin keriytyy kireästi lapsuudenperheeseen ja äitiin, joka kohteli tyttäriään eriarvoisesti. Matildan siskolla oli kunnianhimoa ja taitoa taiteilijana, kun Matilda vain piirusteli ja sai muutenkin äidiltään väheksyvää kohtelua. Mathildan rooliksi lankesi olla vain kaunis ja sortua elon tiellä.
•
Romaani ei ole koskaan vain aiheensa. Tässä kirjassa toki aihe kiinnostaa kovasti, ja myös taiteilijaromaaniksi sitä voi tituleerata. Lisäksi romaani tarjoaa tervetulleen naisnäkökulman: arkkitehtimiehet häälyvät taustalla.
Loja veisti veistoksia ja suunnitteli sisustuksia, siis toimi taiteilijana, vaikka Elielin uran tukeminen sekä kodin- ja lastenhoito vaati aikaveronsa. Romaani avaa ihmissuhteiden tilaa ja kahden naisen – Lojan ja Matildan – erilaisia valintoja ja elämänkulkuja. Niissä on elävän elämän tragiikkaa romaaniksi muuntuneena.
Romani jäljittelee elämää, mutta romaanitaide on aina kielen ja sisällön valintoja, kerronnan keinojen käyttöä ja rakennetta. Merkitystä on sillä, että Mathildan osuudet taipuvat minäkerronnaksi, kun taas Lojan näkökulmaosuudet välittyvät astetta etäämmältä, kolmannen persoonan kerronnalla.
Ollikainen onnistuu näkökulmien valinnoissa ja moniäänisyydessä. Hotkaisin romaanin yhdeltä istumalta.
Elias Lönnrotista on juuri ilmestynyt uusi elämänkerta, jota en ole vielä lukenut, mutta siihen tarttumisen into kasvoi fiktion myötä. Laura Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin Lönnrotin vaimosta: Marian kirja (WSOY 2025).
Kirjan 1800-luvun elämä ja sen ehdot välittyvät kirjasta, vaikka näkökulma tulee lähellä porvarispiirejä, myös ajan kulttuurikermaa. Marian isä oli oululainen värjärimestari, sisko kapteenin vaimo ja serkku kuuluisa J. V. Snellman. Lönnrot tunnetaan Paikkarin torpan poikana, jollaisesta hän ponnisti multilahjakkuutena ja ylenpalttisen ahkerana professoriksi.
Yhteen Marian ja Eliaksen toivat työt Kajaanissa, ja siis kyllä: Maria halusi elää itsellisenä konttorineitinä ennen ”klik”-ihastumista. Ei ihan tavallista 1800-luvun alkupuolella, vaikka nuoren naisen vaikuttimena olikin herännäishenkisyys.
•
Lähteenmäki tavoittaa ajan ankaruuden. Kulkutaudit, kuolemantapaukset, nälkä, rahanpuute ja uskomukset vaikuttavat ihmisiin, myös Lönnrotin perheeseen. Onnea ja onnellisuutta ehtii miettiä hetkittäin, mutta paras on taipua elämäntapahtumiin.
Marian äkkivääryyden ja tiukkuuden takana piilee intohimo, jonka kirja kauniisti paljastaa: eriparisen ja eri-ikäisen avioparin yhteiselon ilon. Mariaa varjostaa puolisoiden elämän eriytyminen, sillä miehen oppineisuus eroaa vaimon arkipuurtajuudesta. Hieno oivallus romaanissa on Marian yritys puuttua Eliaksen virsisanoitukseen.
Juonenkulkuun sopii hyvin Marian ystävystyminen Snellmannin vaimon kanssa. Marian kateuden tunteet sulavat, kun totuuksia paljastuu ystävän liitosta. Häpeä omasta oppimattomuudesta vaihtuu Marian sisuuntumiseen.
”Sanottuaan asian ääneen se oli kirkkaampi myös hänelle. Joskus epämääräiset ajatukset selvenivät vasta saatuaan sanat kuvaamaan niitä. Hänelle elinikäinen tehtävä oli oppia tuntemaan oma sisimpänsä, ja kun se oli puhdas, hyvä ja toisia ihmisiä auttava, se riitti. Samaa sanoi Elias. Hänkään ei piitannut ihmisen oppiarvoista, säädyistä ja tietämisistä vaan siitä, mitä ihminen oli sisimmältään. Niinpä Maria kotiin palattuaan meni professorin työpöydän ääreen, repäisi palan Nikolainkirkon väristä paperia, ja kirjoitti sille kaksi sanaa: Det räcker!”
•
Romaanin kerronta joustaa kuvaamaan Marian tuneita ja havaintoja itsestään ja muista henkilöistä. Joustoa riittää kuvaushetken venymiseen muistoihin ja väläyksiin, mitä on ollut ja voisi olla. Esimerkiksi Marian nuoruusvuodet merillä tuovat kirpeitä suolanpärskeitä Marian kotiasioihin paneutuvaan elämään.
Ehkä romaanissa saa melko paljon tilaa Marian siskonpojan rakkauspäähänpisto ja sen seuraukset, mutta perusteltua se on Marian elämänkulun ja -asenteen kuvauksen kannalta. Sekin oli osa Marian perhe-elämää ja sisäistä elämää, johon Lähteenmäki uskottavasti johdattaa romaanin lukijat romaaniin valikoiduissa sisällössä.
”Myös tämän hän oli elämässään oppinut. Ei tarvinnut valita, ikävöikö Lilla Eliasta vai oliko kiitollinen kahdesta terveestä tytöstä ja uudesta, pian syntyvästä pienokaisesta tai oliko kateellinen Eliakselle vai iloinen hänen saavutuksistaan, sillä sitä saattoi olla molempia. Ikävöidä ja ei. Kadehtia ja iloita. Sitä saattoi riemuita lasten seurassa ja kaivata aikaa Eliaksen kanssa. Saattoi rakastaa puolisoaan ja ärtyä tämän taipumuksesta nauraa väärissä paikoissa. Tytöillä oli aina jotakin menossa, nenä valui, vatsaan sattui, mekosta putosi nappi. Eliaksenkaan työt eivät olleet vähentyneet.
Eliaksella oli työt, Marialla tytöt. Suomeksi siinä oli yhden kirjaimen ero.”
•
Minulle Marian kirja oli sisällöllisesti kiinnostava mutta myös kerronnallisesti kaunokirjallinen elämys, enkä tuhlaa aikaa biofiktion pohdintaan sen kummemmin. Elämä eläväisen ja ehtiväisen Lönnrotin rinnalla on jo faktojen perusteella kiinnostava, ja minua kouraisee tosielämän tieto, mitä Lönnrotin perheestä jäi jäljelle. Romaanin Maria ei tiedä tulevaa, ja siksikin minua koskettaa naisen elämänkaari ja kulissientakainen professoriperheen tarkastelu.
Minua miellyttää romaanin kieli, jossa kuulostelen kuvausaikaa ja Marian elämänasennetta ja elämisen tapaa. Kerronta kaappaa mukaansa, ja hyvän historiallisen romaanin tapaan Marian kirja kertoo henkilöstä ajassaan mutta antaa ajatuksia tälle ajalle ihmisen osasta.
•
Laura Lähteenmäki: Marian Kirja, WSOY 2025, 217 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.
•
Tällä viikolla postaan historiallisista romaaneista, kotimaisten naisten biofiktioista:
Laura Lähteenmäki: Marian kirja (Maria Lönnrot)
Milla Ollikainen: Mathilda (Mathilda ja Loja Saarinen)
Enni Mustonen: Matriarkka (Hedda Nora Lilliehöök af Fårdala)
Katja Meriluodon runokokoelma Puun avaruudesta (Aviador 2025) pakottaa googlettelemaan, ei paljon, juuri tarpeeksi. Sellainen avartaa ihan sellaisenaankin hienon kokoelman sisältöä.
Saan selville, että kokoelman ensimmäinen osa on nimetty kuusen tuholaisnävertäjän mukaan, ”Tähtikirjaaja”. Niin kaunis nimi hyönteiselle, joka tappaa puita. Mikä löytö runoille, sanojen merkitysten nävertämiseen! Jokainen voi samastua pieneen hyönteiseen, sillä onhan luonnon tila sellainen, että itse kukin järsii maailman keuhkoja.
Viimeinen kokoelman osa on nimetty ”Päpsiäinen”, joka on kärpäsiin kuuluva hyönteinen. Se käyttää ravintonaan tähtikirjaajia. Näin elämän kierto jatkuu – ja kokoelma keskustelee osiensa kesken.
Runoissa samastuminen pieneliöihin voi kertoa elämänkulusta, jokaisen paikasta kierrossa sen lisäksi, että metsä, puut, etenkin kuuset näyttäytyvät suojapaikkana, jotka tarvitsevat suojausta.
•
Meriluodon runot jatkavat yhtä nykylyriikkamme väkevää linjaa, joka täyttyy luontosymboliikasta vailla romantiikka. Runous ”vain” hyödyntää ehtymätöntä materiaalia ja symboliikkaa, jota luonto tarjoaa. Koska ehtymättömyys on suhteellista, luonto säilyy runoissa.
Puun avaruudesta lumoaa minut kielen ja ilmaisun taidoin. Runokielessä suoruus ja hämäryys kietoutuvat kiehtovaksi merkityskimpuksi.
Luen runoista metsässä hengittämisen vapautta, mutta luen myös läheisen hapertumista (muistin hidas katoaminen kuin tähtikirjaajan nävertämänä). Vanhemman sukupolven poistuminen ja muistot kuuluvat asioihin, joita runoista löydän – sekä sen, mikä on ikuisesti pysäyttävää: jokainen elää aikansa, ja sitten kohtalona on lähtö kiertoon.
Esimerkiksi vaikutun sukujuhlatunnelmista (sivu 29), väkevästä villin luonnon ja metroverkoston yhteenkiteytymästä. Ja miten ”tavallisen” lauseen toisto vie tulkintatasolta toiselle: ”Sulkeutuvien ovien väliin ei saa juosta.”
Meriluoto yhdistää luontokuvia vapaasti erilaisiin yhteyksiin. Siksi runojen rikkaus saa ahmimaan kirjan runoja, kelaamaan taaksepäin, hyppimään ja pysähtymään.
•
Runojen sanomisen tapaa maistelen kuten ennen aikaan ihmiset, jotka pureskelivat pihkaa: puhdistautuivat. Saan runoista lohdullisia voimalauseita maailmaan, jossa ei totuudella ole juuri sijaa: ”Mutta tuuli nousee, se ei ole mielipide.” Saan myös aineksia motoiksi: ”Mikä räpiköi ajassa, jähmettyy ikuisuuteen kuin pihka.”
Aforististen välähdyksien lisäksi runoissa on kerronnallisuutta ja ennen kaikkea kerroksellisuutta. Ja sen lisäksi on sellaista suoruutta, joka herättää toivoa elämän jatkumiseen ja ymmärrystä siihen pieneen siivuun eloa, joka jokaiselle on suotu. Ja totuuksiin:
”Niin kauan kuin kun metsää,
on metsää.”
•
Katja Meriluoto: Puun avaruudesta, Aviador 2025, 69 sivua. Lainasin kirjastosta. (Ostan kyllä kirjan, sillä tätä kokoelman avaruutta ei voi muutamalla lukukerralla tyhjentää.)
Eveliina Talvitien esikoisromaanissa Kovakuoriainen lähdettiin liikkeelle 1970-luvulta, ja lähihistoria vaikutti henkilöiden nykyaikaan. Uutuuskirjassaan Helga (Into 2025) peruutetaan vuosikymmeniä taaksepäin. Romaani käynnistyy sodanjälkeisessä tavalliseen palautumisen ajassa vuonna 1948 ja keskittyy Helgan tarinaan vuoteen 1963 saakka.
Romaanin rakenne toimii hyvin, sillä tiukan kronologinen eteneminen pitää sen jäntevänä. Vuosiluvuin nimetyt luvut johdattavat lukijaa, jolle vääjäämättä jää juonesta aukkoja, sillä vuodet vaihtuvat tiuhaan niin, että välistä jää aluksi joka toinen kertomatta. Aukkoisuus antaa ilmaa ja väljyyttä tarinaan, jossa Helgan nykyisyyden rinnalla selviää hippusia menneestä, syitä ja seurauksia.
•
Helga on avioitunut sota-aikana mutta myös hairahtunut. Maaseututaloudessa asuu Helgan ja Fransin lisäksi kaksi lasta, tyttö ja poika, lisäksi miehen mariseva sisko Suoma. Helga ei mahdu maalaisemännän muottiin, sillä hän ei osaa osallistua talon töihin vaan paneutuu ompelutöihin ja haaveilee muotilehtien maailmassa muusta kuin kalsarien ompelusta naapurustolle. Ystävän kanssa tehty Helsinki-matka ystävän Fanny-sukulaisen luo kääntää Helgan elämän suunnan, sillä itseään ei sovi kadottaa:
”Helga oli kokoamassa uutta Helgaa, hän siirteli vanhoja käsityksiä uuteen järjestykseen, osan heitti kokonaan pois ja asetteli tuoreempia tilalle. Syvimmälle juurtuneet hän yritti erottaa ja säilyttää, mikäli ne edelleen sopivat mukaan.”
•
Helgassa kiehtoo tunnelma, jossa väreilee utuisuus, samanlainen, jollaiseksi miellän myös Helgan haaveilevan mielen. Helgassa ristiriitaisuus tekee hänestä mielenkiintoisen, sillä muotitietoinen maalainen pitää etäisyyttä ja haahuilee, samalla hänestä löytyy määrätietoisuutta ja rohkeutta seurata unelmaansa.
Tietty hämäryys vaikuttaa romaanin henkilösuhteissa. Niihin kaikkiin jää arvoitus ja paljon sellaista, joita henkilöt eivät sano toisilleen ääneen, tuskin tohtivat ajatella. Pidättyvyys ja taitamattomuus sanallistaa tunteita sopii ajan kasvatukseen, samalla se on romaanin henkilökuvauksen polttoaine.
Ehkä olisin kaivannut vähän enemmän johtolankoja esimerkiksi Fannyn suhteen ja etenkin, mitä Helga koki ja tunsi jättäessään lapsensa ja pitäessään heihin sen jälkeen etäisyyttä.
•
Kokonaisuutena romaani sytyttää kipinän seurata sarjaa. Luvassa on siis Ompelija-trilogia. Kiinnostavasti romaani kuvaa päähenkilön uppoutumista intohimoonsa: erilaisiin tekstuureihin, leikkauksiin muotolaskoksineen, saumoihin ja neulanpistoihin. Näköaisti ja kädentaidot muuttuvat niitä ilmentäviksi sanoiksi kuten kirjallisuus voi ne muuttaa – ja herättää lukijan ne kuvittelemaan.
•
Eveliina Talvitie: Helga, Into 2025, 195 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Ulla Vanhatalo on kirjoittanut alakoululaisille kertomuksen Luka (Pieni Karhu 2025). Luka saa päähänpistoja ja toimii ennen kuin hän ehtii ajatella. Hän on myös äkkipikainen. Vaan ei siinä kaikki: Luka on myös kiva ja auttavainen.
Vanhatalon lastenkirjan mukava ote pitää lukijan hyppysissä. Kirja kuvaa ADHD-lasta lämpimästi ja samalla sopivan särmikkäästi. Kirjaa voi lukea niin, että eläytyy Lukan touhuiluun ja tunnevaihteluihin tai nappaa huomioita, miten lapsen tarkkaavuusongelmat vaikuttavat muihin. Kirjassa näkyy aikuisten ongelmia, mutta siten, että ne kuuluvat sellaisina elämään.
•
Kirjan kielen napakkuus miellyttää. Lyhyet lauseet ja virkkeet nakuttavat vaan eivät töksähtele. Kohderyhmän kannalta kielen keinot on valittu huolellisesti ja oivaltavasti. Helppo selkokieli ei vie mitään pois tarinasta ja tunteista.
Ihastuttava on esimerkiksi kirjan kohta, jossa Luka on keppostellut koulussa. Lukan ajatusharhailu kerrotaan vain nopealla siirtymällä, jossa Luka ohittaa koulukeskustelut ja suuntaa tarkkaavuuden – oravaan. Mainiota on myös sanan ”potentiaali”-käyttö. Kaikkea ei tarvitse selittää, ei edes helpossa selkokirjassa.
•
Aiju Salmisen kuvitus tukee onnistuneesti kirjan tarinaa. Selkeät ja silti ilmeikkäät kuvat antavat lisätason. Lukan uni esimerkiksi erottuu kuvakeinoin päivätapahtumista.
Lukuviikko 2025 päättyy tähän, mutta lukeminen ei siihen lopu! Luka lukee Akkareita ja mummo (liikaa) kaikenlaisia kirjoja. Toivottavasti vanhemmat lukevat joka ”lukalle” ja ”annille” – ja toisilleen sekä itsekseen. Sekä itselliset omaksi iloksi. Ja mummot ja vaarit aikansa kuluksi. Jatketaan sellaista!
•
Ulla Vanhatalo: Luka, kuvat Aiju Salminen, Pieni Karhu 2025, 55 sivua. Sain kirjan kirjastosta.
Vuoden alkupuolella ilmestyi novellikokoelmani Aamusta yöhön(Avain 2025). Kirja painettiin Tallinnassa, ja siellä innostuttiin novelleistani niin, että Lauri Juursoon vironnos Hommikust ööni (Eluset Enesest 2025) on jo julkaistu.
Virossa selkokirjallisuus on käsittäkseni käynnistynyt käännöksin. Ainakin Marja-Leena Tiaisen selkokirjoja on siellä ilmestynyt. Olen kovin tohkeissani, että novellini ovat tarjolla nyt myös lahden toisella puolella.
•
Vironnoksesta on poissa kaksi suomenkielisen kirjan novellia, ja noveilleihin on tehty pari pientä paikallismuutosta, mutta muuten luonnollisesti tekstit säilyvät ennallaan, vaikka kieli muuttuu. Novelleissa kerrotaan yhden kerrostalon asukkaista marraskuun aikana. Mutta huomaa: novellit eri-ikäisistä sopivat luettavaksi ihan ympäri vuoden.
Kerrostalon asukkaat tavataan arjen tilanteissa, ja niin novelleissa kuin yleensäkin elämässä tavallisen sekoittavat yllätykset, nyrjähdykset ja rippusellinen maagista realismia. (Lue suomenkielinen juttuni kirjasta Aamusta yöhön.)
•
Olen vuosia sitten opiskellut vain viron alkeet, joten en kykene arvioimaan vironnoksen selkokielisyyttä. Mutta hyvältä kirja näyttää: kovat kannet, väljä taitto, selkokielinen ulkoasu ja raikas, sama kansi kuten alkukielisessäkin.
Toivon, että lyhyt proosamuoto innostaa lukemaan täällä ja Virossa.
•
Tuija Takala: Hommikust ööni, tõlkinud Lauri Juursoo, Elust Enesest 2025, 92 s.
Edith Arkon nuorten selkoromaan sopii hyvin kääntökirjaksi. Toisella puolella kirjaa on Auroran tarina ja toisella Einon (Hertta Kustannus 2024). Kumpikin minäkertoja käy yhdeksättä luokkaa samassa koulussa. Nuorten ihastuminen toisiinsa käynnistyy jälki-istunnosta.
Selkokielisistä kääntökirjoista tunnen Pertti Rajalan selkoistaman Aleksis Kivi -kirjan, jossa on Nummisuutarit ja Kihlaus, mutta Arkon lähestymistapa kääntökirjaan on aivan toinen. Lukija voi valita samasta aiheesta ja samoista tilanteista eri näkökulman ja päättää, kumman päähenkilön silmin ensin lukee kertomukset. Samalla lukija voi kurkkia, miten eri tavoin tai samoin kertojat kokevat tilanteet ja asiat.
•
Nuortenromaaniin kääntökeino sopii erittäin hyvin. Sekä tytön että pojan kokemus välittyy: ihastuksen tunteet, pettymykset ja eka kerta. Kummankin persoona tulee tutuksi, ja samalla käsittelyyn pääsee monenlaista teemaa ihmissuhteista. Aurorassa lukija voi myös eläytyä nuorisokodissa asumiseen ja äidin alkoholismiin, Einossa urheilupaineisiin.
Käsittelutavassa on oivaa herkkyyttä. Romaanin nuorten taustat ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia, mutta silti voi löytyä yhteinen sävel.
•
Kun sain kirjan käsiini, pelästyin hieman sen paksuutta. Tavallisesti nuorten selkokirjat ovat alle 150-sivuisia, mutta Aurora/Eino on liki 300-sivuinen. Syy on luonnollisesti se, että yksi kirja sisältää kaksi kirjaa. Eikä huolta: kirjan teksti luistaa liukkaasti.
Edith Arkon nuortenkirja etenee sujuvasti, kieli rullaa helppona mutta ilmeikkäänä selkokielenä, ja kohderyhmälle sopiva puhekieli soljuu luontevasti. Fontti ja riviväli on isohko, mikä antaa sivuille ilmavuutta ja tukee lukemisen helppoutta.
Toisaalta kirjaa ei tarvitse ajatella erityisesti selkokirjana, vaikka se noudattaa selkokielen periaatteita näinkin: lyhyet luvut, kappaleet ja rivit. Kirjaa voisi myös tituleerata vaikkapa säeromaaniksi – tai ihan vain nuortenromaaniksi.
•
Lastenkirjallisuusinstituutti jakaa vuosittain Punni-palkinnon ansiokkaalle lasten- ja nuortenkirjalle, joka on esikoisteos tai rohkea avaus. Tänä vuonna palkinnon sai Edith Arkko. Onnea voittajalle!
Huhtikuinen lukuviikko etenee motolla Löydä lukufiilis! Lukufiiliksen voi löytää monin konstein. Myös selkokirjat nostattavat lukufiilistä.
Viestittelin taannoin selkokirjailijakollegoiden kanssa, ja esille tuli toistuvia väitteitä, myös väärinymmärryksiä, joita selkokirjailijoille esitetään. Käyn läpi jutussani yleisimmät 10 väitettä.
Juttuni venyi, sillä sanottavaa selkokirjoista riittää. Tutkimukset osoittavat, että pitkien tekstien lukeminen on katoavaa kansanperinnettä, tai ainakin kansa on karkeasti jakautumassa lukutaidossa. Eli lyhyelle ilmaisutavalle ja selkokielelle on yhä suurempi tarve. Kirjoitan kuitenkin selkokirjajutun pitkästi ja yleiskielellä.
Väite 1: Kaikkihan osaavat Suomessa lukea, ei tarvita mitään helppokirjoja.
Lukumotivaation puutetta tai keskittymisvajetta on monilla ihan tavallisilla, kaikenikäisillä kansalaisilla – tai vain väsyttää tarttua paksuun kirjaan. Se on yksi syy valita selkokirja, joissa sana- ja virkerakenteet välttävät monimutkaisuutta mutta sisällöstä irtoaa lukunautinto.
Myös mielenterveyden haasteet voivat vaikuttaa niin, ettei lukija jaksa lukea pitkiä tai monimutkaisia kirjoja. Lisäksi henkilöllä on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia: se on yhdistävä tekijä selkokielen käyttäjille. Syy voi olla esimerkiksi lukivaikeus tai ADHD: vaikeus lukea, ymmärtää luettua ja keskittyä. Siksi helppokielinen kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden lukunautintoon.
Välttävä tai huono lukutaito on äidinkieleltään suomenkielisistä peruskoululaisista 40 %:lla ja ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttotaustaisista nuorista vielä isommalla joukolla (viimeisin Pisa-tutkimus). Tilannehan on vaarallinen kansalaistaitojen ja osallisuuden kannalta.
Totta kai olisi toivottavaa, että nouseva nuoriso ymmärtäisi (tai jaksaisi lukea) yleiskieltä. Näin ei ikävä kyllä nykyään ole. Siksi monen nuoren lukukokemukset (peruskoulussa) syntyvät pääosin selkokirjoista. Onneksi on selkokirjoja.
Ensimmäisen väitteen purku sisältää jo väitteen 2: Selkokirjat on tarkoitettu vain kehitysvammaislle.
Ilman muuta myös kognitiivisista syistä tarvitaan selkokirjoja, ja siksi selkokirjallisuudessa on sisällöltään ja kieleltään helppoja kirjoja, jotka sopivat myös kehitysvammaisille.
Selkokielen tarve on muuttunut ja moninaistunut vuosikymmenten aikana, joten iso osa selkokirjoista on ns. perusselkokieltä, joka sopii mahdollisimman monille selkokielen käyttäjäryhmille. Kirjojen aiheetkin ovat usein sellaiseen sopivia.
Selkokirjailija voi suoraan selkokielellä kirjoitetuissa kirjoissa parhaiten valita tietyille kohderyhmille sopivaa kieltä ja aiheita. Silti suuri osa selkokirjoista on sellaisia, ettei kohderyhmää rajata: kirjat sopivat kaikille.
Monet selkomukautukset jo aiemmin julkaistuista kirjoista voivat olla melko vaikeaa selkokieltä, jolloin lukijat löytyvät lähinnä heistä, joilla ei ole niinkään kognitiivisia ongelmia mutta muista syistä kielellisiä vaikeuksia (oppimisvaikeudet, suomen kielen harjoittelu, jaksamisen ongelmat, muut syyt helpohkon tekstin lukemiseen.)
Väite 3: Selkokirjat eivät ole oikeaa kaunokirjallisuutta. Koska kirjoitat oikean kirjan?
Tähän vastaan: Mielestäni olen kirjoittanut oikeita kirjoja. Olen vain valinnut kaunokirjoihini kielimuodon, joka ei sulje pois vaan mahdollistaa.
Otan huomioon selkokielen käyttäjäryhmät laajasti. Yleensä kirjoitan aikuisille niin, että kirjani sopivat myös nuorille – tai päinvastoin. Minulla on aihe, teemat, kieli- ja mielikuvat ja mittaamattomat kielen keinot. Ne myllään selkokaunokirjallisuudeksi. Se tarkoittaa, että lukijat, jotka karttavat ”vaikeita” runoja, novelleja ja romaaneita pääsevät lukuiloon kiinni.
Selko ei tarkoita yksioikoista, latteaa tai sisällyksetöntä. (Joskus kirja voi tietysti olla sellainen, eikä sellaiset tuntemukset kohdistu vain selkokirjoihin tai johdu selkokielestä vaan ylipäätään lukijan makumieltymyksistä.)
Monimutkaisen, kerroksellisen tekstin lukijoille vastaan seuraavissa väitepuruissa.
Väite 4:Selkokirjoissa käytetään köyhää kieltä.
Selkokielen periaatteisiin kuuluu helpon, tutun sanaston käyttö, lyhytlauseisuus ja helppo virkerakenne, mutta se ei tarkoita töksähtelevää kökkökieltä.
Selkokirjoja on erilaisia kuten kaikkea kirjallisuutta: on ilmeikästä kerrontaa ja kielenkäyttöä selkon rajoissa – ja on sinne päin. Voi löytyä esimerkiksi kankeahkosti kirjoitettua, sujuvaa tai liian runsasta.
Onvaikeaa selkokieltä, eli kirjoja, joiden kieli lähestyy yleiskieltä, esimerkiksi proosassa käytetään puhekieltä ja puhekielen rakenteita. Perusselkokieli noudattaa linjakkaasti selkoperiaatteita, ja helppo selkokieliedellyttää vain helpoimpia ilmaisutapoja ja usein myös kuvatukea.
Edellisen väitteen perään sopii väite 5: Luin yhden selkokirjan ja se riitti, en tykännyt yhtään.
Saman väitteen voi esittää mistä tahansa kirjasta: miksi tuomita kirjailija, kielimuoto tai genre yhden esimerkin perusteella? Kannattaa yhden selkolukukokemuksen jälkeen kokeilla toista, sillä kirjojen laatu ja taso sekä lukijan makumieltymykset vaihtelevat kuten kaikessa kirjallisuudessa on tapana.
Hyvän selkokirjan kieli ja kerronta soljuvat sulavasti, eikä selkokielen kielelliset valinnat kangista kerrontaa. Hyvän selkokirjan tunnistaa siitä, että et kiinnitä niinkään kieleen vaan sisältöön ja tarinan kulkuun: ne sekä välittävät ajatuksia ja tunteita että herättävät niitä. Hyvän kirjan tarina vetää ja vie mennessään – on se sitten selkoa tai ei ole.
Väite 6: Selkokirjat ovat lyhennelmiä.
Ehei! Paljon selkokirjoja kirjoitetaan suoraan selkokielelle: kaikenikäisille tietokirjoja kaunokirjallisuutta eri genreistä. Jo julkaistuja kirjoja myös mukautetaan eli muutetaan selkokielelle. Silloin kyse ei ole lyhennelmästä tai ”selkokäännöksestä”, vaan kirjan keskeinen sisältö muuttuu selkokieliseksi niin, että alkuperäisen pääsisältö ja tunnelmat säilyvät.
Väite 7 liittyy edelliseen: Kaikki selkokirjat ovat selkomukautuksia.
Voi ei, ei ole! Tosin melko paljon on ilmestynyt klassikkokirjallisuutta ja myös uutta kirjallisuutta selkomukautuksina. Kutakuinkin yhtä paljon on julkaistu alun perin selkokielellä: napakkaa tietokirjallisuutta ja mielikuvitusta sytyttävää kaunokirjallisuutta: romaaneja, novelleja ja runoja.
Väite 8: On vahingollista lukea selkokirjoja, jos ei ole kielellisiä ongelmia – lukijat laiskistuvat.
Mitä vahinkoa voi syntyä kirjojen lukemisesta? Selkokirja tarjoaa samaa ”piilo-opetussuunnitelmaa” kuin muukin kirjallisuus: kielellisiä malleja, sanavaraston kasvua ja mielikuvitusta lisäävää ainesta sekä intoa tarttua kirjaa. Ehkä myös tartuntaa lukea seuraava kirja.
Miksi pelätä, etteivät ”oikeat” kirjat enää maistu, kun lukija on päässyt helpon makuun? Selkokirjat ovat kirjallisuutta, joka tarjoaa lukijalle samaa kuin kaikki kirjallisuus. Esimerkiksi runoista voi tutkia ilmaisutapoja ja tulkita runoa tai proosasta voi analysoida kerrontaa, henkilöitä ja muuta antia.
Valmiudet lukea kaikenlaista lisääntyvät, kun lukutottumusta tulee lisää.
Väite 9 edellisen väitteen hengessä:Selkokirjojen lukijat tottuvat liian helppoon kieleen.
No ei tämän ajan vaihtelevissa tekstikonteksteissa pääse niin käymään, vaan selkokirjojen lukijat tottuvat ylipäätään lukemaan kirjoja.
Kirjoista innostuvat kyllä löytävät monenmoista kirjallisuutta – sen sijaan selkokirjoja voi olla vaikea löytää (väite 10).
Kaikessa kirjallisuudessa on kieleltään ja kerronnaltaan valinnan varaa, ja lukijoiden maku ja tarpeet vaihtelevat. Monipolvisen kielen ja kerronnan ystävä valitsee vaikkapa Volter Kilven Alastalon salin tai Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön, ja selkeän etenemisen ystävät valitsevat esimerkiksi episodiromaanini Sormuksen, Satu Leiskon fantasiamukautuksen Ihmisenhaltija tai Silja Vuorikun tietokirjan Titanic (Selkokeskuksen äänestys Suomen paras selkokirja; linkin takana paljon muitakin ääniä saaneita selkokirjoja).
Selkokielisten kaunokirjojen helppous tapahtuu kielen tasolla, ei ajatusten, tunteiden eikä lukukokemuksen tasolla. Kielen kuvallisuus, virkevyöryt, sisällön rönsyt ja kronologiapoikkeamat on toki selkokirjoista karsittu, mutta aina jää purtavaa tulkintaan. Siksi selkokirjat sopivat tilanteen ja lukuhalujen mukaan paljon lukeville, suomen kieltä harjoitteleville ja vähän lukeville suomalaisille.
Moni väittää myös: 10. Selkokirjoja ei löydä oikein mistään.
Totta. Selkokirjat eivät näy kirjoina kirjojen joukossa.
Media ei arvioi eikä esittele selkokirjoja, joten suuri yleisö ei saa tietoja ja vinkkejä selkokirjoista. Selkokirjailijoista ei tehdä syvähaastatteluja päivä- ja viikkolehtiin eikä muuhun kirjallisuusmediaan. Tämä tilanne voi johtaa siihen, että mahdolliset ennakkoluulot ja tietämättömyys jylläävät.
Selkokirjoja ei juuri myydä kirjakaupoissa, enemmänkin kirjakauppaketjujen ja kustantajien verkkokaupoissa. Kirjastoissa on usein erilliset selkokirjahyllyt. Kirjastojen selkokirjasaatavuus huolettaa, sillä hallitus poisti vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen.
Onneksi on Selkokeskus! Sillä on helppo nettiosoite (selkokeskus.fi), ja sen alasivuilta Selkokirjallisuus löytyvät tiedot uutuuskirjoista, ja lisää tietoa ja vinkkejä voi hakea selkokirjatietokannasta. Sitten ei muuta kuin verkkokaupoille tai kirjastoon!
Bonusväite: ”Kirjojen lukeminen lisää lukutaitoa, myös selkokirjojen lukeminen.”
Totta. Yllättävän moni ei ole lukenut koulussa yhtään kirjaa alusta loppuun, mutta valistuneen vinkkauksen jälkeen selkokirjasta syntyy lukukokemus.
Monta kertaa minulle on kerrottu, että selkokirja on ollut ensimmäinen kirja, jonka suomenkielinen nuori, aikuinen tai S2-oppija on lukenut alusta loppuun. Ja tykännyt. Ja nostattanut itsetuntoa: lukija ymmärtää, mitä hän on lukenut. Lukija on nauttinut sisällöstä eikä kompastunut kieleen.
Lukukokemus voi johtaa lukuharrastukseen, jossa ei punnita lukemista sen perusteella, onko kirjassa selkotunnus vai ei ole. Silloin vain luetaan ”oikeita” kirjoja, joita ovat myös selkokirjat. Selkokirjan lukeminen ei vähennä lukukokemuksen arvoa eikä vie lukuhaluja vaan yleensä lisää niitä.
Joten: hyvää lukuviikkoa ja antoisia lukukokemuksia kaikenlaisten kirjojen seurassa!
*
Oma selkokirjatuotantoni
1
romaani
Vihreä on hyvä väri, Avain 2025 (syyskuussa)
2
novellit
Aamusta yöhön, Avain 2025
3
runot
Alusta loppuun, Avain 2023, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
4
romaani
Sormus, Avain 2022
5
novellit
Niin metsä vastaa, Avain 2021
6
romaani
Lauralle oikea, Avain 2018
7
novellit
Hyvä päivä, Opike 2018, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
runot
Onnen asioita, Avain 2017
9
runot
Kierrän vuoden, Opike 2016, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
Selkomukautus, jossa on kirjoittamani selkotietotekstit (suomalainen kirjallisuushistoria)
1
runot
Vanhat runot, uudet lukijat, Avain 2020
Selkokielelle mukauttamani kaunokirjallisuus
2
romaani
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Bazar 2025 (elokuussa)
3
kertomukset, pienoisromaani, runot
Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, Laatusana 2025 (toukokuussa), lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
4
romaani
Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2024
5
romaani
Maria Jotuni: Huojuva talo, Laatusana 2024, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
6
pienoisromaani
Minna Canth: Hanna, Oppian 2024 (uudelleenmuokkaus vuoden 2019 äänikirjaversiosta)
7
kertomus runoelmasta
J. L. Runeberg: Hanna, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
romaani
Juhani Aho: Papin rouva, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
9
novelleja, pienoisromaani
Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Laatusana, 2022, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
10
kertomus näytelmästä
Aleksis Kivi: Kullervo, Laatusana 2021, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
Sanna Karlströmin runokokoelma Maanpäällinen osa (Otava 2025) jakautuu kahtia: ”Maanpäällinen osa” ja ”Puutarha”. Katoavaisuuden, kuoleman ja jatkuvuuden tiiviit ilmaisut kasvavat runoissa laajoiksi mielleyhtymiksi elämän ja ihmisen osasta.
•
”Maanpäällinen osa” liikkuu läheisen kuoleman ajassa. Silloin aikaa ei mitata kellolla, päivillä tai vuosilla vaan ajat limittyvät. Aika saattaa pysähtyä konkreettisiin paikkoihin kuten sairaalavuoteelle tai ruumiskylmiöön; se kaappaa muistoja, joissa levysoittimen neula pysähtyy mutta levy pyörii.
Minuun vetoavat (muun lisäksi) lyhyet kaksisäkeistöiset runot, joissa kussakin säkeistössä on vain kaksi säettä. Tiiviys korostaa ja kohottaa. Lisäksi Karlsrtömin taito muuttaa arkisia esineitä ja paikkoja vertaus- ja mielikuviksi saa runoissa monta olomuotoa, esimerkiksi
”vaikka peitän korvat aina sama pauhu
simpukat ovat tallentuneet kämmenten sisään”
•
Kokoelman ”Puutarha”-osa hyödyntää lyriikassa usein käytettyä kasvien kasvun ja kuihtumisen kiertoa. Kasvukuvasto ei kulu käytössä, vaan sen elinvoima vakuuttaa. Puutarhaan mahtuu ilmaistavaa näkyville ja mullan alle:
”Yhdellä lapioniskulla väri virtaa mullan kalpeaan puutarhaan
ja toisella juurakot rasahtaen katkeavat”
”Lapioidessani kysyn maalta mistä sinä olet tullut”
”ja rastas, pieni radio, musta ovisimä
jota sivelin kipeään kohtaan”
Ristiriitoja, vastakohtia, viittauksia, metaforia, runon puhujan havaintoja, tunnelmia, ajatelmia, vertauksia – Karlströmin runokeinojen valikoiman runsaus kiteytyy ja kasvaa sanoja, lauseita suuremmiksi. Pisteet ovat silloin perustellusti melko tarpeettomia.
•
Kirjan kansi (suunnittelu Pirjo Puustinen) kuvittaa komeasti Maanpäällistä osaa elämää ylläpitävien keuhkojen ja juurien tyylitellyin kuvin. Sisältö kestää ja kenties myös tarvitsee usean lukukerran. Minulla kokelma on pysynyt huhtikuun pieluskirjana, johon iltaisin palaan. Vaikutun joka kerta, lisäksi kirjan loppupuolta nostattaa kasvun ihme, lohtu ja toivo.
Ja mikäpä olisi parempaa kuin lopettaa lukukokemuskatselmukseni Maanpäällisen osan aloitukseen, sillä se sopii lukemiseeni. Ja elämään.
”Jatkun kuin puutarha, syvälle maan sisään.
Tuuli lajittelee lehdet.”
•
Sanna Karlström: Maanpäällinen osa, Otava 2025, 52 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Vanhan kansan uskomukset ovat ulottuneet puihin. Kansanperinteestä löytyy paljon puu-uskoa, eli Suomen luonnonvaraisilla puilla on ollut ihmisille henkistä merkitystä. Reetta Ranta on koonnut kirjaan Pyhät puut (SKS 2025) mytologista tietoa.
Kansanperinteen elinvoimasta todistaa se, että Rädyn kirjaan mahtuu myös aikalaiskokemuksia. Aluksi vähän vierastin niitä, kunnes ymmärsin, että valinta osuus kerrassaan oikeaan. Niin kirja todistaa, ettei puihin liittyvä taika tai merkitys ole hävinnyt, vaikkakin se on muuttanut muotoaan sitten itämerensuomalaiskansojen uskomusaikojen. Kyse ei ole vain puunhalaajista vaan yhteiselotunteista. Joku tuntee olevansa puiden apumies; joku kokee velvollisuudeksi vaalia ja suojella ikivanhaa pihapuuta; toiselle puu tarjoaa voimaa levittävää kauneutta.
•
Pyhät puut esittelee ensin suomalaisen kulttuuriperinnön pyhät puut ja lehdot. Niihin kuuluu parannuspuita ja uhrilehtoja. Tärkeä perinne on ollut karsikot. Karsikko tarkoittaa muistopuuta. Etenkin itäsuomalaiset ovat veistäneet ristin puuhun kuolleen läheisen kunniaksi. Karsikko on saatettu tehdä myös muusta syystä, esimerkiksi saalisonnen vuoksi. Joka tapauksessa puu on kantanut muistoa ja puuta on kunnioitettu.
Pääosan kirjasta vievät kotimaisten puulajit. Kaikkiaan 16 puulajia tulee tutuksi kansanperinteen kannalta. Kirjoittaja siteeraa puuesittelyiden yhteydessä myös suomen kansan vanhoja runoja ja muuta kansanperinnettä sekä aikalaiskokemuksia.
Joka puulla on ollut erilainen henkinen merkitys: toisia on käytetty tunneasioissa, toisia tämän- ja tuonpuoleisen yhteyteen. Puu-uskomukset ovat vaihdelleet myös akselilla lehtipuu – havupuu. Puiden parantava vaikutus ulottuu psyykkisestä fyysiseen. Lähes joka puusta löytyy antibakteerisia vaikutuksia, joten puita on käytetty myös lääkitykseen.
•
Ranta kirjoittaa helposti lähestyttävää kieltä, joten lukija saa sujuvasta, yleistajuisesta tietotekstistä hyvän yleiskäsityksen puiden vaikutuksesta. Kirjoittaja sulattaa tiedot tekstiin; lähdeviitteitä ei läiskitä tekstin sekaan, koska kyse on populaarista tietokirjasta. Kattavasta tausta-aineistosta saa vihiä kirjan lopun lähdeluettelosta.
Metsäkeskustelu käy nyt(kin) Suomessa kuumana – pitkälti talous edellä. Siksi tarvitaan Pyhät puut –kirjan kaltaisia teoksia. Hiilinielutekijöiden lisäksi kirja muistuttaa, että puut ovat muutakin kuin ”Suomi nousuun” -talouselementti. Puut ovat kantaneet ikiaikaisesti suomalaisten henkistä perinnettä ja hyvinvointia. Toivottavasti se jatkuu.
•
Reetta Ranta: Pyhät puut, SKS 2025, 160 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 