Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esitys on kiertänyt eri näyttämöillä jo pitkään. Kantaesitys oli kevättalvella 2022, ja esitys on yhä voimissaan. Se tuli todistettua Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Klovneriakeinoja hyödyntävän esitystapa on Red Nose Companyn tyylikeino. Klovninaamaiset näyttelijät liioittelevat ilmeitä, eleitä, asentoja ja liikkeitä. Tämä ei-kielellinen lisää huumorielementtejä, joita kaksi näyttelijää viljelee myös sanallisesti. Käsikirjoitukset mitä ilmeisemmin tarjoavat tilaa paikalliselle ja ajankohtaiselle läpälle. 

Tuoreessa muistissa on RNC:n Punainen viiva, ja Aleksis Kivi rakentui samoin periaattein: elämä ja kirjallisuus lomitetaan toisiinsa, pienet kohtaukset seuraavat toisiaan ja niukan rekvisiitan avulla elävöitetään kuvaelmia kirjailijaelämästä ja kirjailijan teoksista samalla kuin klovnit ottavat suoraa kontaktia yleisöön ja tekevät tietoiseksi, että kaikessa on kyse esityksestä. Ja silti hetkittäin yleisö pääsee teatterilliseen illuusioon kirjailijan teoksista poimituissa otoksissa ja kohtauksissa.

Sehän toimii, kun konstit on hiottu luistaviksi ja yhteispeli sujuu saumattomasti niin kuin se toteutuu Miken (Tuukka Vasama) ja Zinin (Timo Ruuskanen) lavatyöskentelyssä. RNC:n tyylikonsteihin kuuluu myös se, että modernia, tunnistettavaa populaarikulttuurin musiikkia sekoitetaan entisten aikojen juttuihin. Aleksis Kivi –esitykseen parivaljakko sai apuvoimikseen hanuristin (Niko Kumpuvaaran) ja Avantin kvartetin, joiden soitantoa olisi voinut hyödyntää esityksessä enemmänkin.

•

Aleksis Kiven monumentaalinen kirjallinen perintö tarjoaa herkullisen aineiston RNC-sillisalaattimenetelmälle, ja Kiven privaattielämäkin täyttyi monista esitykseen napattavista aineksista, paljolti traagisista, mutta siitä kuten Kiven kirjallisuudesta irtoaa lisäksi rutkasti komiikkaa. En usko, että esityksen katsojan tarvitsee olla Kivi-tuntija, että pysyy perässä, mistä mikäkin juttu esitykseen tempaistaan – hyvin Mike ja Zin tilanteita taustoittavat.

Ihailen käsikirjoittamisen taidetta, sillä esityksen tekijät yhdistelevät oivaltavasti eri aineksia suomalaisesta historiasta ja etenkin kulttuurihistoriasta Kivi-tarinaan. Esityksestä saa koko kuvan suomalaisen ja etenkin suomenkielisen kulttuurin syntyajoista ja -tekijöistä.

Eikä oivaltavuus rajoitu kotoperäiseen. Vain liikkuva luova mieli saa kytkettyä Seitsemän veljeksen Hiidenkivi-härkäepisodin Bizetin Carmen-oopperan härkätaisteluun.

•

Hetken mietin, sortuuko Kivi-esitys kuluneeseen, halpahintaiseen naurattamiseen Kiven ja hänen teostensa humalahetkistä. Tavallaan kyllä, mutta tarkoitus on myös näyttää, että sieltä se kuluneisuus on peräisin, jo Kiveltä – ja seuraukset ovat inhimillisesti traagiset, vaikka ne hetkellisesti naurattaisivat.

Teatteriseuralaiseni Johannan kanssa ihastelimme esityksen oivalluksia. Pohdimme myös sitä, että ehkä näimme Punaisen viivan ja Aleksis Kiven liian lähekkäin, koska esityskeinot olivat aihe-eroista huolimatta hyvin samantapaisia. Minulle tuli myös mieleeni vuosien takaiset (tai jo vuosikymmenten) Linnateatterin hupaisat kesäteatteriesitykset Turussa, joissa kelattiin Suomen historia tai Turun historia kahdessa tunnissa.

Yhtä kaikki: RNC osaa viihdyttää ja sävähdyttää. Loppujen lopuksi Aleksis Kivi -esityksestä jää mieleen Kiven merkittävyys, taiteen tukemisen tärkeys ja ensamblen esitystaito. Hivelevintä on rajapinta: nauru ja itku käyvät lähellä toisiaan. Koskettavuudesta ei vie mitään pois vaikkapa pieni viuhahdus, jolla on vuosikymmeniä nauratettu suomalaisia lukijoita ja esitysten katselijoita. Ja viuhahduksien alkuperä löytyy – no keneltäpä muulta – Aleksis Kiveltä.

•

Red Nose Company: Aleksis Kivi 

Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö, 15.3.2025

Esitysidea ja konsepti: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Lisää esityksestä ja työryhmästä: Red Nose Companyn nettisivut.

Jenni Vartiainen on laulanut Mariskan sanoittamaa Minä sinua vaan -laulua, jossa tärkeintä, painavinta sanaa ei lausuta. Ei sitä kirjoiteta Petri Tammisen kirjankaan nimeen Sinua sinua (Otava 2025), vaikka taustalla kalvaa Aulikki Oksasen laulusanoitus, jossa kaihtelematta R-sana kuuluu: Sinua sinua rakastan.

Sinua sinua -romaanin minäkertojan nimi paljastuu Petriksi. Se johtaa tulkintaan, että romaanista löytyy kirjailijan omakohtaista. Esimerkiksi kertoja-Petri liittää kirjaan mustavalkoisia valokuviaan. Kuvien tunnelma myötäilee tekstiä, ja yhteisvaikutelma on tammismaisen melankolinen, hetkellisiä hykerrettävyyksiä unohtamatta. Tiivistän valokuvien vaikutuksen lyhyesti: kuvaaja katsoo kohteitaan kaukaa, kuvien ihmiset eivät katso kuvaajaa (yksi poikkeus) ja kuvaaja pysyy syrjästäseuraajana. 

•

Sinua sinua -romaanissa rakkaus ei ole varattu vain parisuhteeseen, jossa rakkauden laatu ja kesto vaihtelevat. Rakkaus huomataan pitkäkestoisten ystävyyssuhteiden liimaksi. Sanoiksi tunnetta harvoin ystävien kesken puetaan, eikä se minäkertojaltakaan onnistu. Eipä sitä juuri perheissäkään ole ääneen toitotettu, ei ainakaan 1960-luvulla syntyneiden huusholleissa.

Tammisen Musta vyö oli rakkausromaani isästä, ja Sinua sinua äidistä. Kummassakin romaanissa tunne löytää kohteensa vanhemman kuoltua. Romaanin äiti on synnyttänyt poikansa 20-vuotiaana, ja pojan elinikäinen yhteys äitiinsä päättyy äidin äkkikuolemaan melkein 60 vuotta myöhemmin. Se pysäyttää kertojan – ja lukijan.

Äidin kuolema on asiana niin iso, että romaaniin siitä pääsee mukaan vain muutamia muistoja arkisista kohtaamisista ja lyhyistä keskusteluista äidin kanssa sekä käytännön asioita äidin kuoltua. Se ei estä ydintä välittymästä: perusta ja sen horjuminen. Kirjan kuvat äidistä riipaisevat.

•

Romaanin kehys rakentuu nuoruudenrakkauden ympärille ja siihen, että kertoja kelpaavuuskaipuussaan tuppaa ajautumaan päällekkäisten suhteiden sumppuun. Lähtökohta on se, että kertojan suomalainen tyttöystävä vaihtuu vuonna 1988 kihlamatkalla Prahaan sikäläiseen neitoon.

Parivuotisesta suhteesta H-nimiseen prahalaisnaiseen muodostuu kertojalle melkoinen tunnetulppa. Jälkiviisaana ikääntyvä kertoja huomaa, että hän 21-vuotiaana sekoitti rakkauden himoon. 

”H sen sijaan ei ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan.”

•

Tammisen romaanien nolojen tilanteiden mies on taas täällä! Hän kaipaa ja pelkää niin, että elämä on mennä ohi. Lisäksi vuosien vieriessä hän setäselittää ja heti perään katuu sanomisiaan. Kerronnasta tihkuu itseironiaa. Siihen sopii jälkiviisaus mukavasti mukaan, sillä ennen kaikkea kertoja tutkii mennyttä ja sen muistamista. Tosin muistojen tutkinta on kertojalle välillä jopa savuverho peittämään muita intentioita, myös tiedostamattomia.

Nyt muistumissa on toista virettä kuin noin 20 vuoden takaisessa kirjailijan kirjassa Muistelmat (2004). Tammisen romaaneissa havainnot saavat usein jysähtävien aforismien muodon. Niin nytkin, mutta sisältö sanallistuu tässä romaanissa mielenkiintoisen vaihtelevasti: tiiviiden toteamusten joukossa on melko monipolvisia selostuksia, fragmentteja, anekdootteja, luettelonomaisuutta, kiteytyneitä havaintoja elämästä ja ihmisestä sekä naurua irrottavia tilannekuvia. Kerronta kokeilee myös kiinnostavaa vuorottelua koetun ja luetun välillä – onhan kertoja kirjastosta kotoisin.

•

Minulle keskiöön nousee romaanista tämä:

”Kaikesta muistiin kertyvästä kamasta luulisi lopulta hahmottuvan jotain ehjää, mutta menneisyys aukeaa kuin sekametsä taivaanrantaan. Paljon tasaista ja tavallista, joukossa muutama korkeampi latvus: suuria suruja, muutama onnen hetki, hiukan himoja.”

Kertoja ohittaa nopsasti aikuisikänsä, ruuhkavuodet ja oman vanhemmuutensa. Fokus on muualla: erillisyyttä tuntevan hyväksynnän hakemisen kierteessä.

Hyväksynnän hakija ei ole huomata, miten perusteellisesti hänet on hyväksytty. Romaani saa miettimään, miten lapsuudenperheeltä saadut mallit muhivat ihmisissä ja miten ihmiset muhittavat niitä mielissään. 

Ja nyt pääsen romaanin hienoon loppunousuun. Minä vaikutun kertojan alati järkevän vaimon tunneperinnön paljastuksesta ja avioparin tavallisen aamun avauksesta, jossa R-sana saa oikean muotonsa. Näin Sinua sinua laajenee minäkertojan rakkausromaaniksi myös vaimolleen, äidin lisäksi.

•

Sinua sinua sykähdyttää. Tammisen yksinäisyyden ja katoavaisuuden proosaelegia kasvaa edetessään ja avartaa muistin merkitystä. Muistaminen ja muistelu synnyttävät uutta ymmärrystä eivätkä pysähdy nostalgiseen haikailuun.

”Ja kaiken tämän taustalla ikuinen kohina: jokainen eletty hetki läsnä, jokainen atomi värisemässä juuri tätä elämää, mahtamassa sille jotakin, vaikka lopuksi olisi määrä ymmärtää että mitään ei mahda.” 

•

Petri Tamminen: Sinua sinua, Otava 2025, 143 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Minna Rytisalo saattaa olla melko harvinainen kirjailija: hänen kaikki romaaninsa ovat nopeasti saaneet näyttämötulkinnan. Rouva C:n teatteriversiota en ole nähnyt, mutta tuoreessa muistissa on onnistunut Lempi. Uusin Rytisalon romaani Jenny Hill sai lavan haltuunsa helmikuussa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Jenni Mäki eroaa 48-vuotiaana Jussista ja harjoittelee itsellistä elämää, sillä aikuistuneet lapset liehuvat jo maailmalla. Jenni käy terapiassa ja terapeutin neuvosta opettelee kiukun ilmaisemista ja sanan ei käyttöä. Yhtenä keinona on kirjeiden kirjoittaminen, ja Jenni kirjoittaa niitä Ranskan presidentin rouvalle. 

Jennin taustatukena toimivat saduista tutut hahmot, jotka paljastavat oikeat luonteensa ja ja tarinansa. Ne ovat toisenlaisia kuin naismuottia muovanneet satusepustukset. Populaarinaiskuvan vääristäjät saavat ansionsa mukaan – sen saa tuta myös virnistelevä kuolaaja Benny Hill.

•

Näytelmä on hinkannut romaanin karstat, valinnut ytimet, kirkastanut niitä ja henkilöhahmoja. Teatteri mainostaa esitystä karnevalistisena ja tekee siinä oikein.

Näyttämöversiossa tsemppaava satunaisten ryhmä pääsee oikeuksiinsa. Lisäbonusta ja -uskottavuutta tuo se, että pääosin hahmoja esittävät viisikymppisensä ylittäneet naiset. Se upeasti tukee ajatusta, että kaikkien – satuhahmojenkin – taustalla on oikea, rosoinen, sattuva ja rikkova tarina, toinen kuin saduissa (tai somessa). Laulut, tanssit, esiintymisen elastisuus ja riemukas puvustus lisäävät paukkuja. Toimii!

Niin toimii myös Jennin ja hänen siskonsa tarina, mutta keskitytään nyt Jenniin. Ilmeikäs Jenni muovautuu vähitellen Jenny Hilliksi, omaksi itsekseen, joka saa luun kurkkuun ex-miehelleen ja uskaltaa sanoa sopimattomia rouva Macronille. Beiget vaatteet saavat lisäväriä, ja Jenny alkaa erottua taustakankaasta.

Puvustus on siis mainio, ja lavastus onnistuu. Ihailen sitä, miten linjakkaasti näyttelijät vaihtavat rooleja lennossa. Esityksen rytmitys etenee sujuvasti, vaikka ensimmäinen näytös on melko pitkä. Sinänsä juoni ja asetelma eivät tuota yllätyksiä, mutta toteutuksen reippaus tekee esityksestä virkistävän.

•

Jenny Hill riemuitsee naiseudesta ja itsellisyydestä niin, että eletty elämä ja rikkinäisyys kuuluvat pakettiin. Se välittää perifeminististä sanomaa naisen oikeudesta olla omalaisensa eikä kynnysmatto. Te, joille Erika Vikmanin Ich komme -hahmo on liikaa tai juuri sopiva: saatte ilman pikkutuhmaa kiemurtelevuutta, tahmeita nesteitä ja paljastavaa pintaa monisävyisen tulkinnan lähes samasta asiasta, kun pistäydytte teatterikatsomossa. No, joten: ei kuin teatteriin!

•

Helsingin kaupunginteatteri: Jenny Hill (esitys 18.2.2025)

Tutustu näytelmän käsiohjelmaan.