Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Minna Rytisalo saattaa olla melko harvinainen kirjailija: hänen kaikki romaaninsa ovat nopeasti saaneet näyttämötulkinnan. Rouva C:n teatteriversiota en ole nähnyt, mutta tuoreessa muistissa on onnistunut Lempi. Uusin Rytisalon romaani Jenny Hill sai lavan haltuunsa helmikuussa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Jenni Mäki eroaa 48-vuotiaana Jussista ja harjoittelee itsellistä elämää, sillä aikuistuneet lapset liehuvat jo maailmalla. Jenni käy terapiassa ja terapeutin neuvosta opettelee kiukun ilmaisemista ja sanan ei käyttöä. Yhtenä keinona on kirjeiden kirjoittaminen, ja Jenni kirjoittaa niitä Ranskan presidentin rouvalle. 

Jennin taustatukena toimivat saduista tutut hahmot, jotka paljastavat oikeat luonteensa ja ja tarinansa. Ne ovat toisenlaisia kuin naismuottia muovanneet satusepustukset. Populaarinaiskuvan vääristäjät saavat ansionsa mukaan – sen saa tuta myös virnistelevä kuolaaja Benny Hill.

•

Näytelmä on hinkannut romaanin karstat, valinnut ytimet, kirkastanut niitä ja henkilöhahmoja. Teatteri mainostaa esitystä karnevalistisena ja tekee siinä oikein.

Näyttämöversiossa tsemppaava satunaisten ryhmä pääsee oikeuksiinsa. Lisäbonusta ja -uskottavuutta tuo se, että pääosin hahmoja esittävät viisikymppisensä ylittäneet naiset. Se upeasti tukee ajatusta, että kaikkien – satuhahmojenkin – taustalla on oikea, rosoinen, sattuva ja rikkova tarina, toinen kuin saduissa (tai somessa). Laulut, tanssit, esiintymisen elastisuus ja riemukas puvustus lisäävät paukkuja. Toimii!

Niin toimii myös Jennin ja hänen siskonsa tarina, mutta keskitytään nyt Jenniin. Ilmeikäs Jenni muovautuu vähitellen Jenny Hilliksi, omaksi itsekseen, joka saa luun kurkkuun ex-miehelleen ja uskaltaa sanoa sopimattomia rouva Macronille. Beiget vaatteet saavat lisäväriä, ja Jenny alkaa erottua taustakankaasta.

Puvustus on siis mainio, ja lavastus onnistuu. Ihailen sitä, miten linjakkaasti näyttelijät vaihtavat rooleja lennossa. Esityksen rytmitys etenee sujuvasti, vaikka ensimmäinen näytös on melko pitkä. Sinänsä juoni ja asetelma eivät tuota yllätyksiä, mutta toteutuksen reippaus tekee esityksestä virkistävän.

•

Jenny Hill riemuitsee naiseudesta ja itsellisyydestä niin, että eletty elämä ja rikkinäisyys kuuluvat pakettiin. Se välittää perifeminististä sanomaa naisen oikeudesta olla omalaisensa eikä kynnysmatto. Te, joille Erika Vikmanin Ich komme -hahmo on liikaa tai juuri sopiva: saatte ilman pikkutuhmaa kiemurtelevuutta, tahmeita nesteitä ja paljastavaa pintaa monisävyisen tulkinnan lähes samasta asiasta, kun pistäydytte teatterikatsomossa. No, joten: ei kuin teatteriin!

•

Helsingin kaupunginteatteri: Jenny Hill (esitys 18.2.2025)

Tutustu näytelmän käsiohjelmaan.

Ryhmäteatterin uusi kantaesitys Se saattaa olla ihminen tarjoaa katsojille fiktion kerrostumia ja fiktion purkua. Fiktio kumpuaa mielikuvituksesta ja uusista ideoista, mutta samalla sen luonne on uusintaa ihmisille yleistä ja toistuvaa. Tällaisia tämä teatteriesitys tavoittaa.

Esitys alkaa jo ennen se alkua, sillä näyttelijät pukeutuvat ensimmäisen katsomorivin edessä ja valmistelevat äänitehosteita. Jo tämä osoittaa katsojille, että tarkoitus on paljastaa, mistä fiktio ja sen tuottamat elämykset ovat peräisin: ihmisestä.

•

Päähenkilö Elli on kirjailija, ja lavalla nähdään hänen fiktionsa syntyprosessi ja sen henkilöt. Ellin romaanihenkilöt kehittyvät lavalla, välillä vaativat editointia ja välillä karkaavat kirjailijan hallinnasta. Elli keskustelee romaanihenkilöiden kanssa enemmän kuin ihmisten.

Elli on kotoisin köyhistä, karuista, rakkaudettomista lounaissuomalaisista lähiöoloista, silti sattuman oikusta Elli on ystävystynyt lapsena helsinkiläisen raharikkaan perheen tyttären Sonjan kanssa. Ystävyys on pelastanut hänet, mutta monella tasolla jäytävä syyllisyys käynnistää Ellin kriisin Sonjan kuoleman jälkeen. 

•

Näytelmä kuvaa rinnakkain Ellin romaanin kehitystä ja henkilökohtaista, ja ne käsittelevät samoja teemoja. Rakenteellisesti romaani ja Ellin nykyhetki ovat lavalla välillä simultaanisesti, välillä erillisesti, mutta Elli on koko ajan läsnä.

Muistot ja unohdus kulkevat esityksessä punaisena lankana. Yksi irtosäie siitä muuttuu tärkeäksi: ihmisen taipumus jättää kertomatta. Se toistuu, sillä Sonja ei ole kertonut ongelmistaan, rikas perhe ei keskustele rahakkuutensa taustoista, Elli ei puhu perheestään, eikä Ellin luuseriäiti ole paljastanut omia taustojaan jne. Ellin romaanissa se näkyy myös kaikin tavoin ja korostuu henkilössä, joka on menettänyt muistinsa. Myös romaanin (ja näyttämöhahmon) psykiatrissa se ilmenee muutenkin kuin ammatin puolesta.

Näytelmässä riittää aineksia, ja niiden runsaus saa hämmennykseen. Isoja syyllisyysaiheita historiasta tähän päivään jätetään katsojan mielen möyhennettäväksi: orjuus, siirtolaisuus, natsien varkauksista hyötyminen, varallisuuserot, luokkaretki yhteiskunnan pohjalta luovaan luokkaan jne.

•

Näytelmässä käytetty kieli on kirjallista, eikä se ole yllätys, koska ollaan keskellä romaanikirjailijan luomisprosessia. Romaanitekstiä luetaan ääneen, ja lisäksi romaanihenkilöiden dialogit ovat osa näyttämödraamaa. Mukana on muutama laulu ja runo.

Runot naurattavat yleisöä, ja se pistää minut miettimään: miksi runot ja niiden harrastaminen koetaan naurettavina? Niiden avulla toisaalta tuodaan draaman pääsymboliikkaan lisäefektiä: vesi, virtaaminen, hukkuminen.

Fiktio fiktiossa -konsti näyttää taiteilijan, joka on uhrata kaiken muun työlleen, etenkin ihmissuhteet. Suruntäyteinen, syyllisyyksissä rypevä, tyly Ella ei osaa osoittaa myötätuntoa (eikä hän sellaiseen ole edes saanut mallia), kun luova prosessi pursuaa parhaimmillaan. Elli ei hehku erityisen sympaattisena henkilöhahmona, koska tarkoitus taitaakin olla ilmaista menneisyyden defenssivaikutusta monen sukupolven takaa. Luokkavihakin puskee päälle.

•

Näytelmän esiteteksti lupaa tragikomediaa. Melko vähän katsomo tirskuu tai hymähtelee, eniten välittyvät synkät sävyt. Valoa väläytetään: esitys etenee surusta kohti toivon pilkahduksia.

Otsikon lupaus lunastetaan, sillä ihmisyys kaikkineen on läsnä ja kaikilla taustastaan huolimatta (tai sen johdosta) kipupisteet kolottavat. Kaiken takana on ihminen. Sen esityksen näyttelijät näyttävät on sitten kyse näytelmän tai Ellin romaanin henkilöistä. Ehkä tarkoitus ihmisen moninaisuudesta (tai ensi-ilta) vaikuttaa siten, että paikoitellen ilmaisu vaihtelee joustavasta kankeaan. 

Puvustus ja lavastus toimivat mainiosti. Hillitty tyylikkyys pääkaupunkiasunnoissa ja raharikkaiden asuissa erottuvat Ellin vastaavista. Esityksen loppupuolella yllättää upea lavasteiden aukeaminen. Sen efektin ykstyiskohdat jääkööt esitykseen menevien yllätykseksi.

•

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Ensi-ilta 8.2.2025

Näytelmä: Matjo Niemi

Ohjaus: Anna Jaanisoo

Näyttelijät: Laura Rämä, Anssi Niemi, Annimaria Fabritius, Minna Suuronen ja Robin Svanström

Lisää työryhmästä ja näytelmästä: Ryhmäteatterin nettisivut.

Oiva konsepti tämä klovnityyppien tuominen esityslavalle käymään läpi klassikkoa tai muunlaista teosta niin, että käsikirjoitukseen ympätään aiheenmukaista, ajankohtaista ja välitöntä reaktiota yleisöön. Olen nähnyt aiemmin Red Nose Companyn  Mieletön-esityksen, nyt lähdin mukaan Punaisen viivan vetäisyyn.

Punaisessa viivassa käytiin anekdoottityyppisesti läpi kirjailija Ilmari Kiannon elämää ja poimittiin romaanin ydinkohtaukset. Kaksi klovninaamaista miesoletettua (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) esittivät kaikki roolit, muun muassa Ilmarin Kiannon, romaanin Topin, Riikan, perheen lapset, kätilön, solisaliratti-agitaattorin hahmot sekä selostivat sisältöä. Repertuaariin kuuluivat myös Iggy Pop ja David Bowie, joista ensimmäisen musiikki limittyi esitykseen maukkain kitara-haitari-laulu-sovituksin.

Varsinaisesta klovneriasta jäljelle jäivät ilmeily (josta jotain erottui loppuunmyydyn katsomon piippuhyllylle), puheäänien silloin tällöin muuttumiset kimitykseksi ja liioiteltu vartalon, etenkin käsien käyttö. Esityksessä näkyi ja kuului lajeja stand upista erilaisiin teatterityyleihin. Kaiken kohelluksen – myös pyllynpaljastuksen – lisäksi esitykseen mahtui Kiannon romaanin traagisuus ja köyhän kansan elinehtojen kovuus ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan – ja nyt kunta- ja aluevaalien alla.

Voi poloista katsojaa, jonka kännykkä soi esityksen aikana! Klovnit pysähtyivät pitkähköksi aikaa tapaukseen. Käyköön se esimerkikstä, miten improvisointi ja yleison mukaan ottaminen toimivat osana esitystä. Saimme myös sihistä imitoiden löylyä. Yleisö palkitsi esityksen raikuvin aplodein ja ilohuudahduksin.

Punaista viivaa on esitetty yhdeksän vuotta, ja Kiannon romaani ilmestyi jo vuonna 1909. Tuoreelta tuntui. Tästä innoittuneena lähdemme teatteriseuralaiseni Johannan kanssa maaliskuussa Turkuun kokemaan Red Nose Companyn tulkinnan Aleksis Kivestä. Sitäkin on klovnipari esitettänyt monta vuotta.

•

Red Nose Company: Punainen viiva

Esitys Helsingissä, Kanneltalossa 30.1.2025

Rooleissa Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Ohjaus: Otso Kautto

Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä

Lisää esityksestä: netissä Red Nose Company

Elsa Soini (1893 – 1952) oli itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenien suosikkikirjailijoita. Vanhempi väki tietää Soinin suosittujen Suomisen perhe -elokuvien synnyttäjänä. Kirjailijauransa alkupuolella 1920-luvulla Soini kuvasi modernin pääkaupungin nuorisoa eikä kaihtanut samansukupuolisten kiinnostusta toisiinsa. Sellainen kuitenkin oli enemmän viittauksenomaista sillä päähuomion romaaneissa kuitenkin vei perinteinen parinmuodostus. Ihan yhtä reippaaseen viihdehupailuun ei Soini äitynyt kuin suursuosikki Hilja Valtonen.

Klassikkohaasteeseen halusin testata Soinin tuotannon kestävyyttä tänä päivänä. Sattumanvaraisesti tuotannosta valikoitui romaani Rouva johtaja (Otava 1932, 3. painos 1950). Olihan se kiinnostava ajankuvan, asenteiden ja arvostusten kannalta.

Heti romaanin alussa selviää, että viittäkymmentä lähestyvä minäkertojanainen elää erossa miehestään, jonka kanssa hänellä on takanaan pitkä, yhteinen historia. Rouva kirjoittaa siipalleen kirjeitä, joissa hän käy läpi elämänsä ja avioliittonsa vaiheita. Kirjeet on osoitettu aviomiehelle. 

Minulle paljastuu kertojan lapsuudenkodin malli ihmissuhteisiin ja kertojan ahkera tahtoluonne. Hän saa työpaikan, jossa pärjää, mutta rakastuu työtoveriin ja jää ajan tavan mukaan kotirouvaksi. Avioliiton alun taloudellinen niukkuus ja kahden pojan syntymä vaivaa mutta osoittautuu myöhemmällä arvioilla onnellisimmaksi ajanjaksoksi. 

Pääosa kirjaa kertoo siitä, kun perheenäiti heittäytyy menestykselliseen mainos- ja viestintätyöhön. Aluksi hän hummailee aviomiehensä kanssa 20-luvun dekadenttibileissä, sittemmin keskittyy uraan, kun kotia hoitavat palvelijat. Kertoja etääntyy miehestään ja lapsistaan.

•

Soini kirjoittaa liukasta tekstiä. Reflektoiva kertoja tilittää avoimesti tekosiaan ja tunteitaan. Tällaisessa kajahtaa tämän ajan minäkertojatyyli. Ajan patinaa Soinin kirjaan kertyy siinä vaiheessa, kun aviopuolisoiden etääntyminen johtaa aviokriisiin. Rouva kirmailee yöelämässä muttei ns. mene loppuun asti, tosin potee silti syyllisyyttä. Sen sijaan miehen seikkailut hän kokee ymmärrettäviksi, vaikkei pariskunnalla ole nykyisin muodikasta avointa suhdetta.

Tämän ajan lukijalle kirjan edetessä minäkertojan katumus työorientoituvuudesta vähän vieraannuttaa. Olemmehan tottuneet siihen, että ura ja koti mahtuvat yhteen naisminään – ja tällä rouvalla on vielä palveluskuntaa apuna. Toisaalta tiedämme, mitä ihmiset viime metreillään katuvat myös näinä aikoina: liian löyhiä siteitä ja turhan vähäistä aikasatsausta lähesiin.

Soini tuo poikiensa kautta romaaniin vastakkaiset aatteet: toinen ajautuu äärinationalismiin, toinen boheemiin taiteilijaelämään. Minäkertojaan lähentää pohdinta siitä, miten hän etääntyy kasvavista lapsistaan. Yhteyden katoamisen merkit kirjassa kuvataan kouraisevasti, ja lasten tilanne johtaa tragediaan. Mutta, mutta: romaanin 1930-luvun ajatusmaailmaan kuulunee, että epätyypillisestä äitiydestä seuraa rangaistus.

Kiikun kaakun -tunnelmistani huolimatta olen tyytyväinen, että pistäydyin noin sadan vuoden takaisessa Suomessa. Ikävästi nykyajan poliittiset virtaukset ja maailmantilanteen polarisoituminen, propaganda ja fakenewsit muistuttavat 1930-lukua.

•

Elsa Soini: Rouva johtaja, Otava 1932, 280 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Luulin ajastaneeni jutun ilmestymään 31.1.2025, jolloin sen oli tarkoitus ilmestyä. Myöhästyin siksi seuraavan vuorokauden puolelle.

Hanna Lantton romaanissa Bilbao (Tammi 2025) päähenkilö Elina löytää omaksi paikaksi baskien pääkaupungin Bilbaon. Sitä voi kutsua päänäyttämöksi hänen elämälleen ja etenkin sen käännekohdaksi, mutta näyttämön voi laajentaa: kertoja on ikään kuin päähenkilö, kuiskaaja ja katsoja, myös käsikirjoittaja.   

Bilbaosta tulee Elinalle baskin kielen opiskelun tukikohta, sittemmin tutkimustyön pääpaikka, Helsingin opinahjoakin tärkeämpi, vaikka hän Helsingissä opettaa baskia. Hän saa Bilbaosta elämänmittaisen ystäväpiirin (yhtä välirikkoa lukuun ottamatta) ja tukikohdan. Kirjan kansikuvan symboloimana: elämää suttaa sakea, valuva aines.

Kehitysromaaniainesten lisäksi saan lukijana tietoiskuja baskien asemasta ja lingvistiikasta. Ne osin sulautuvat fiktioon ja osin pomppivat fiktiosta ulos. Toitotuksen ymmärrän osaksi minäkertojan persoonaa, sillä Elina erottautuu räväkkänä puuttujana, heittäytyjänä, minglaajana – monenmoisena, omin sanoin hän toteaa, että liiallisena. Se välittyy romaanin kiihkeään kerrontarytmiin, sykkivään tekstiin. Kertojan intohimo kohdistuu kieleen, ihmisiin ja kokemuksiin.

•

Elinan privaatti alkaa viedä tilaa muulta romaanin mittaan. Puoliso ja ystävät sietävät melko hyvin Elinan irtiottoja: ryyppäämistä ja baari-illoista karkaamista omille teilleen.

”Mies huohottaa korvaani kuumaa ilmaa, hikinen iho liimautuu ihoon. Deodorantti on pettänyt. Katto on valkoinen, nurkista harmaaksi värjäytynyt. Oksennus nousee suuhuni. Se maistuu pettymykseltä ja raivolta: tässä sitä taas ollaan. Sitten sammun.

• •

Näen kadulla Pörröpään: Pörröpää pyörii mutaisena porttikongissa, rähjää marokkolaiselle roskankerääjälle. Pörröpään suupielestä valuu kuolaa. Pörröpää näkee minut, ei kai edes tunnista ja huutaa silmät sameina:

”Saatanan huora!” 

En voi väittää vastaan. Sehän minä olen.

On sunnuntai, juhlien viimeinen päivä. Seison aukiolla ja katson ympärilleni. Kaikki on samaa kuin viime sunnuntaina, samaa kuin aina toisen ja kolmannen päivän juhlissa, kaikki ovat yhtä aineissa, yhtä välinpitämättömiä, yhtä kyllästyneitä todellisuuteen juhlien ja jatkoaikabaarien ulkopuolella.

”Gorroto zaituztet!” minä huudan. Minä vihaan teitä.”

•

Bilbao tarjoaa vastinetta lukuisien mieskirjailijoiden romaaneille, jossa päihteet ja irtosuhteet vilisevät. Se lisäksi antaa ainekset pohtia (jos välttämättä haluaa), mikä osa juonta myötäilee omaelämäkerrallisuutta, sillä kirjailija toimii yliopistotutkijana lingvistikkona ja baskiosaajana. Oli miten oli, romaanin rouheus osuu.

Mitä liikkuu selkoilun alla? Romaani ei ole vain naistutkijan seikkailuiden selostus. Nyt on kyse kirjasta, josta kirjoittaessa en voi välttää juonipaljastuksia. Niitä välttelevän kehotan päättämään postauslukemisen tähän.

Käänne koittaa Enkeli-miehen kohtaamisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, jota itsellinen, vahva, älykäs, tiedostava jne. nainen ei kykene käsittelemään. Romaani näyttää ”sen tavallisen tarinan” itsesyytöksistä, traumaattisen tarinan torjunnasta ja sitä seuraavasta itsetuhoisesta käytöksestä.

Romaani toistaa synkeää tarinaa: yössä vilisevät seksisaalistajat, puristelijat ja ei-sanaa ymmärtämättömät. Samalla naiselle ei-sana voi olla vaikea sana. Romaanista saa lukea syitä ja seurauksia suoraan ja epäsuoraan sanallistettuna, myös rakenteellisena vinoumana rikosuutisin osoteltuina. Ja kertojan kokemana:

”Muistan jokaisen näkemäni peniksen. Vaikka tapahtumat ja niiden järjestys on sulanut päässäni sekavaksi puuroksi, muistan penikset valokuvamaisina välähdyksinä.

• • Miehet kuitenkin halusivat esitellä niitä minulle, he halusivat minun näkevän, vetivät ne esiin pyytämättä, kutsumatta, yllättäen.

• • Näissä valokuvamaisissa välähdyksissä muistan vielä vuosia myöhemmin, oliko peniksen ympärillä Bilbaon kosteanharmaa päivä, suomalaisen kesäaamun kajastus vai katulampun luonnottoman kirkas valo keskellä pehmeää pimeyttä.”

•

Sattumalta sain kahdesta kirjasta keskustelevan parin. Luin kutakuinkin peräkkäin Bilbaon ja Dante Lehtisen Rakkaus ei kuile vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä. Kirjaparina ne puhuttelevat eri näkökulmin seksuaalisesta vallankäytöstä ja väärinkäytöstä. Kysymyksiä herää, ja vastauksia saa etsiä riveiltä ja rivien väleistä.

Ja vielä Bilbaosta! Kujat, vanha keskusta ja äärilaidat, baarit, värit, valot, valottomuus, vuodenajat – ne meluavat tehokkaasti romaanissa. Muistan reissuni Bilbaoon, joka ei syöksynyt samoin kaupungin yön ytimiin vaan keskittyi Guggenheimin taidemuseoon ja päivänvälon näkymiin. Ihon alle menevä kokemus minulle syntyi Guggenheimissa, Sierran kokonaisen hallin täyttävän veistoksen sisällä, jolloin olin menettää tajuntani kokemuksesta, että OLIN taideteoksessa, osana sitä. Ikimuistoista – mutta sievistelevän hupsun puuhastelua vs. Elina Bilbaossa.

Bilbao-romaanin Elina ei ole taideturisti, kuuluisa museokin mainitaan vain pari kertaa. Elina vie toisella tavalla taideteokseen: yksityiseen kokemukseen, elämänvimmaan ja trauman torjuntatoimiin.

•

Hanna Lantto: Bilbao, Tammi 2025, 230 sivua ekirjana. Kuuntelin osin, lukija Elsa Saino (9 tuntia, 53 minuuttia), BookBeat.

Dante Lehtisen romaanissa Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä (Otava 2024) möyhennetään käsitystä, jossa rakkaus ja kärsimys kaltoinkohteluineen kuuluvat yhteen. Kombon aineksiin saadaan mallia populaarikulttuurista: biiseistä ja elokuvista. Tällainen käsitys voi muuttua – ainakin jo joutuu intersektionaalisen feminismin kyllästämän koston kohteeksi. Nyt kyllä pelkistän rajusti, korjattakoon: 

”Minä yritän muistaa, että minun tarinani ei ole kertomus siitä, kuinka feminismi menee liian pitkälle. Se on kertomus siitä, kuinka se ei ole mennyt vielä tarpeeksi.”

Romaani alkaa siitä, kun kustannustoimittaja-kertoja tahtoo tyhjään elämäänsä rakkauden. Tunne saa aikaan ison, mustakarvaisen kissatyyppisen hahamon nimeltä Rakkaus, joka muuttaa kertojan luo. Otus kannustaa ja riehuu, välillä usuttaa itsemurhaan – eli levittää romanttisen rakkauden övereitä. Kertoja rohkaistuu lähestymään ihastustaan, Häntä, joka tekee työharjoittelua samassa kustantamossa.

Suhde syttyy, pidetään salassa, loppuu, alkaa uudelleen ja saa rajun käänteen. Tästä romaanista ei voi lausua halaistua sanaa tuomatta esille käännettä, joka käynnistyy puolen välin jälkeen. Joten sananen siitä.

Romaanin voi lukea ainakin kahdella tavalla. 1) Voi antautua kertojan totuudelle. Hän on kiltti, herkkä henkilö, joka rakkaudelleen antaa kaiken periksi, jopa rakastaa silloinkin, kun rakas manipuloi surutta ja kostaa urakateuden vuoksi vaikka naamioi koston hyväksikäyttävien valtarakenteiden puruksi. 2) Minäkertojan luotettavuutta saa pohtia: hänhän kertoo nyt oman totuutensa, joten manipuloiko hän minua ja saa puolelleen valikoiden asiat edukseen?

•

Romaanin vetävä kerronta koukuttaa. Se vetoaa tehokkaasti empatiakeskukseen, sillä selkeä, tunteita ja keskusteluja kuvaileva tyyli tallentaa tilanteita havainnollisesti. Lukijalle tarjotaan välineet muodostaa käsityksiä henkilöistä ja tapahtumista ensin hiljakseen, sittemmin yhä kiihtyvämmällä kierteellä. Jottei sisältö typistyisi ”vain” yhdeksi erittäin epäonniseksi, psyykeä kuormittavaksi suhdekuvaukseksi, Rakkaus-otuksen surrealistisuus laventaa sitä.

Lukijaa pyöritellään nuorehkon, akateemisen väestön woke-tervassa ja -höyhenissä. Neljännen jne. aallon feminismi toivotetaan tervetulleeksi. Hyvä niin, ja hyvää siinä näkee myös kertoja, ja miksi ei näkisi. Kuitenkin romaani kuvaa konsteja, joissa hyvä kääntyy hyväksikäytöksi. Asian ahdistavuus välittyy monella tavoin: lukija voi ahdistua kertojan ahdingosta tai kertojan näkökulmasta tai ylipäätään tilanteista, joissa on sana sanaa vastaan tai mahdollisuuksista käyttää ilkeästi omiin tarkoituksiin meetoo-tyyppisiä hyökkäyksiä.

•

Romaanissa riemastuttavat kustannusala- ja ajankuvaheitot, sujuva kerronta ja aiheen vyörytys. Ja Rakkaus-otus, joka kummasti katoaa ja sittemmin piileksii. Mietittävää jää. Valitettavasti romaania pitkitetään, etenkin lopun (melkein kuudesosa kirjasta) painajaiset ja muut vuodatukset vaikuttavat venytetyiltä, kun kaiken aiemman päälle lisätään yksityiskohtia sukupuoli- ja valtarakenteisiin, lööppi- ja somejulkisuuteen ja keinoihin pilata ihmisen maine. Ja romaanin Rumi-runouden sitaatit selitetään puhki.

•

Dante Lehtinen: Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä, Otava 2024, 12 tuntia, 2 minuuttia äänikirjana, lukijana Emil Johansson. Kuuntelin BookBeatissa.

”Suhdettamme saattoi tarkastella hyötynäkökulmasta. Hän tarjosi minulle nautintoa, ja minä sain kokea uudelleen sellaista, mitä en olisi uskonut enää ikinä kokevani.”

Näin Annie Ernaux luonnehtii novellin (tai kaunokirjallisen esseen) kuvaamaa viisikymppisen minäkertojanaisen suhdetta 30 vuotta nuorempaan mieheen tekstissään Nuori mies (Gummerus 2024). Nobel-kirjailijan tyyli pitää: tarkkaa havainnointia, pureutuvaa ja purevaa tapahtumien aikakerrostumista minäkertojan henkilöhistoriaan.

•

Tässä lyhyessä Ernauxin tekstissä huomioni kiinnittyi tietynlaiseen julmuuteen. Minäkertoja irtautuu itsestään ja muista siten, että kaikki omakohtainen muuttuu materiaaliksi. Vasta tekstinä kertojan elämä on olemassa. Ehkä myös muut ihmiset ovat olemassa vain tekstin osina. Tinkimättömyys tuntuu kirjalliselta hyväksikäytöltä, jonka me lukijat hyväksymme ja hymistelemme kirjailijan tyylin tehoa.

Nuori mies -tekstin motto viiltää elämän ja kirjallisuuden väliin railon, samalla arvottaa ne:

”Jollen kirjoita asioista,

niitä ei ole viety loppuun asti,

ne on pelkästään eletty.”

Taiteilija havainnoi, tuntee, ajattelee, kokee – ja kerää materiaalia. Kaikki on pyhitetty taiteelle. Onko oikeutuksen raja vain se, kuinka hyvin taitelija ilmaisee itseään? Ernauxin tekstin ja tyylin kirkkaus loistaa eittämättömän tyylikästä hillittyä voimaa. Saako silloin käyttää ravintona muita – ja onko lupa edes kysyä tällaista? Viimeisin kirjallinen makupala tästä pohdinnasta löytyy Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Siinä menestyskirjailija vetää maton alta muilta: ”Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.”

Onko kaunokirjallisuudessa merkitystä sillä, tiedänkö tekstistä, mikä siinä on ”totta” ja mikä keksittyä? Sama koskee biofiktioita. Mitä vähemmän tiedän auto- tai biofiktion henkilöiden ”totuuksista”, sitä kaunokirjallisempia he ovat ja sitä vähemmän mietin kirjassa, mikä on totta. Sitä helpompi on eläytyä kirjaan ”vain” kirjallisuutena.

Mitähän ajattelisin, jos joskus tunnistaisin itseni kirjan henkilöksi? Vaikuttaisiko kokemukseeni, miten sympaattisesti tai ”totuudenmukaisesti” henkilö(ni) on kuvattu, vai se, miten kirjallisen taitavasti se on ilmaistu? (Tuskin tulen saamaan tähän vastausta.)

•

En tunne Ernauxia kuin Helsinki Lit -tapahtuman haastattelun verran ja suomennettujen kirjojen perusteella. Voin lukea tuotantoa fiktiona, jossa jokaisessa kirjassa minähenkilön kokemukset kerrostuvat, lisäksi kokemus yhteiskuntaluokkien välissä korostuu. Nuori rakastaja jatkaa samaa. 

Minäkertojan episodi vetreän rakastajansa kanssa toimii kirjailijan sanoin ajan laajentajana. Miehen merkitys kertojalle on peili kertojan omaan menneisyyteen, heijastuma omista nuoruuden muistoista. Joko se tuntuu syvälliseltä identiteettitutkiskelulta tinkimättömän paljaalla ja selkeällä kirjallisella tyylillä tai itsekkäältä nuoren rakastajan hyväksikäytöltä – tai kaikelta siltä väliltä, lukijasta riippuen.

•

Annie Ernaux: Nuori mies, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2024, 13 sivua. Luin BookBeatissa.