Avainsana-arkisto: Aino Vähäpesola

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire

Aino Vähäpesolan esikoiskirjassa Onnenkissa päähenkilö tutki Edith Södergrania. Toisinkoisessa Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) romaanin päähenkilö toimii kirjallisella alalla, freelancer-kustannustoimittajana. Romaanissa kuvautuu nuoren aikuisen pääkaupunkilaiselämää kutakuinkin vuoden verran.

Romaanin lähestymistapaan ja tunnelmaan pääsy ottaa minulta jonkin verran aikaa, mutta sitten koen kokonaisuuden viehättäväksi. Jos alkuun haahuilin pohdinnoissani, mitä kirjassa haluttiin välittää, lepattelin loppupuolen ilmavasti mukana. Romaanin hän-kerrontatyyli mielenkiintoisesti pitää sekä etäällä että vie henkilöiden päänsisäisiin. Lisäksi romaani antaa tilaa tapahtumattomuudelle, hiljaisuudelle ja keskeneräisyydelle.

Romaanista luen kolmea linjaa: yksi on Viivin työ, Johanneksen urkukirjan toimittaminen, mikä vie hänet ihka uuteen maailmaan, urkuihin ja urkumusiikkiin. Toinen on ystävyys perheelliseen Juuliin, ja kolmanneksi avautuu Viivin sinkkuuden muuttuminen perhetoiveisiin. Näitä kaikkea ympäröi Viivin taustan vaikutus psyykeen: äidin kuolema Viivin lapsuudesta, kokemus äidittömyydestä ja elosta vailla äitimuistoja. Tunnelmassa värisevät eksistentiaalinen erillisyys, yksinäisyys ja kurotus muiden joukkoon.

Tunnelma on paisuttelematon, välillä jopa pidättyväinen. Romaanin kieli on tarkkaa, ja kerrontaa runsastuttavat arkisten toimien yksityiskohtaiset kuvaukset. Tyypillisiä ovat sekä tunnelmien tiivistykset sekä lukujen loppujen runolliset ja metaforistuvat kiteytykset. Ne monesti ihastuttavat minua.

”Sitten Juuli sanoi menevänsä nukkumaan mutta seisoi yhä paikoillaan. Viivi tunsi sisällään impulssin, jonka toteuttamiseen hänellä ei ollut kykyä. Hän tunsi kuin haamukipua muinaisen ihmisen tavoista, oli aistivinaan lämpöä henkitorvessaan kuin jokin menetetty pyrkisi ääneen. Ennen sanoja oli ollut laulua. Aikojen saatossa surkastunutta häntää Viivi ei kaivannut, mutta tilanne synnytti kurkussa sävelen kaipuun.”

Joissain kohdin saattaa tyyli äityä koristelun puolelle osoittaen kuitenkin, että sana on hallussa.

”Kiinteä voiman tunne liikkui pitkin hänen vartaloaan kuin käärme. Hänen sisällään oli rauhallista: etanat, jotka jättivät ahdistuksen limavanan, olivat kuivahtaneet. Värikkäiden pelkojen nuput huojuivat hiljaa ummessa hämärän näkymän reunalla.”

Kaikesta tästä voi kuitenkin päätellä, että romaani tavoittaa päähenkilön elämäntunteen, elämäntilanteen ja tunnelmat. Suurenmoinen epävire -nimikin vie päätelmiin, että tavanomainen on kokijalleen ainutlaatuista ja jokaisella on syynsä ja ilmenemismuotonsa elämän epävireelle – toivoakin on.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire, Kosmos 2023, 139 sivua. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Onnenkissa-nimi tuo mieleen amuletin tai aasialaisen tassua heiluttava rihkamalelun. Sitten valkenee: se on Edith Södergranin runo! Taustatiedot kertovat, että Aino Vähäpesolan tarkoitus oli kirjoittaa Södergranin runoista, mutta syntyi esseen, autofiktion ja romaanin yhdistelmä, kirja nimeltä Onnenkissa (Kosmos 2019).

Kirjan luvut alkavat aina Södergranin runolla, jonka teemaan tai säeajatuksiin Vähäpesola (tai pikemminkin kirjan kertoja) yhdistää kokemuksiaan, pohdintojaan ja havaintojaan. Seksuaalisuus, sukupuoli ja feminismi asettuvat aihekärkeen: kertoja on katkera patriarkaatille ja sukupuolimallinnuksille.

Vähäpesolan otteessa on suoruutta Henriikka Rönkköseltä ja Sisko Savonlahdelta, lisäksi mausteena Mia Kankimäen ja Minna Maijalan yhdistelmätyyliä, jossa henkilökohtainen kytkeytyy taiteeseen ja kirjallisuuteen. Onnenkissan 24-vuotias kertoja vatvoo maailmaa ja itseään terävästi, kiihkeästi ja kaihtelemattomasti.

”Voisi olla vaivattomampaa, jos en suhtautuisi elämään, josta kirjoitan, kuten kirjallisuudentutkija suhtautuu runoon. Muutaman sekunnin vähättelevän kädenliikkeen taustalla on valtava merkitysverkosto. Sekuntien tapahtuma voi saada taustakseen kokonaisen teorian patriarkaatin vallan ikiaikaisuudesta.”

Kertoja on tosissaan, ärhäkkä ja avoin. Hän yhdistää runoteemoihin kokemuksiaan Poikaystävästä, laastarisuhteesta Leijonaan, tyttösuhteista, joogasta, ulkonäkö- ja pukeutumisjutuista. Ne limittyvät feministiseen lukutapaan ja omista tunnekokemuksista ammentaviin tulkintoihin. Pohdittavaa riittää, ja se saa kertojalle ajatushien pintaan. Siihen patriarkaattikatkeroitunut kertoja hakee viilennystä jooga-asennosta nimeltä kuollut mies.

Iso osa pohdintoja säväyttää minua, mutta joiltain osin etäännyn. On eittämättä asioita, joita viisikymppinen lukija näkee toisin kuin parikymppinen kertoja, jolla on toinen kasvuaika ja todellisuus. Esimerkiksi päivittelen kertojan kuvausta Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelun ilmapiiristä. En oikein innostu ulkoisten seikkojen (tukat, asut, tyylit) luettelusta (vaikka luulen ymmärtäväni, miksi niitä on). Ironiaa erotan jossain kohdin.

20190616_195313.jpg

Keskityn ihastelemaan Vähäpesolan runotulkintoja. Oivaltavia pohdintoja on runojen syntyajan ja tämän ajan tulkintojen suhteista, samoin Södergranin henkilön ja runojen erottamisesta. Kertoja korostaa lukemisen kokemuksellisuutta.

”Södergranin runous edustaa varhaista modernismia. Modernistiset runot kuvaavat sisäistä maailmaa välittömän arkirealismin yläpuolella. Nämä maailmat ovat ensisijaisesti yksilöllisiä, joten lukijallekin suodaan vapauksia. Runot luetaan silmät peitettynä. Niissä ei ole välttämättä mitään arkista tai konkreettista, jolloin mieli täydentää niille sitä, jos täydentää. Olisi oikeastaan todella surullista yrittää lukea tällaisia runoja irti omasta maailmastaan tökkien karannutta ja kadonnutta Edith Södergrania. Tässä on se lukemisen ideologia, jonka perusteella voi sanoa tietävänsä, mistä runot kertovat. Minä tunnistan niissä oman sukupuoleni vankilan, seksi- ja parisuhteeni, vaikka niitä ei olisi niihin kirjoitettu.”

Kuuntelin Onnenkissaa äänikirjana, jonka lukijalla on sopivaa kiihkeyttä äänessään. Hieman häiritsee, että joidenkin lukujen loppupuolella lukijan ääni käheytyy. Toisaalta se sopii, huvittaakin: sanottavaa on, sitä ei malta lopettaa

Nyt en tarkoita äänikirjan lukijaääntä, kun totean: jokainen lukija lukee ja tulkitsee kokemuksiaan vasten. Niin tekee kirjallisuudenopiskelija Aino Vähäpesola ja hänen kirjansa kertoja, niin teen minä. Kirjan kertojan into tarttuu minuun, pistää peilaamaan vuosikymmenten takaisia.

Näen itseni 1980-luvulla ostamassa ylioppilasrahoillani Södergranin runot, niihin lumoutumassa; näen itseni nuorena kirjallisuudenopiskelijana, kun luennoilla käännetään selkä biografialle ja katsotaan narratiivisuutta kohti, tunnustetaan lähestymistapojen subjektiivisuus mutta haetaan teorioista perustelevuus; näen naistutkimuksen rantautuvan Turun yliopistoon, ja jotkut solahtavat ranskalaisfeministiteoreetikoiden viitekehyksiin. Ja sitten näen itseni luopumassa kirjallisuudentutkimuksesta ja siitä vuosikymmeniä myöhemmin kirjabloggaajana jakamassa minämietteitä lukemastani. Feministi olen aina ollut, en vain välitä, minkä aallon.

20190616_194044.jpg

Edith Södergranin runoista vielä tämä: niiden moderni voima vaikuttaa, ja niin vaikuttaa myös se, että ne resonoivat Vähäpesolan tyyliin muistuttaen runoilijan uhoa. Siitä pitääkin jokin todiste antaa, muutama säe Södergranin runosta Revanssi:

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kapungissa
tahdon laulaa tähdet taivaalta
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt.”

Kirjallisuudentutkimukseen viittaava ei usein pääse julkilukuun, joten sen salakuljetus tekstiin viehättää minua. Uhoan nyt minäkin: Vähäpesolasta kuullaan vielä lisää.

– –

Aino Vähäpesola
Onnenkissa
Kosmos 2019
Autofiktio-esseistiikkaa
äänikirjana 5 t 13 min
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Lukuvika.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani