Avainsana-arkisto: Arttu Tuominen

Arttu Tuominen: Alec

Arttu Tuomisen uusi Kide-sarja käynnistyy romaanilla Alec (Otava 2025), ja aiemman sarjan Porin seudulta siirrytään 1990-luvun Lappiin ja sieltä nykyajan Helsinkiin. Nykyajassa selvitetään palkkamurhaajan täsmäiskua, kun taas Lapsissa on ollut aikanaan kunnon taistelusäpinät.

Kiinnostavasti keskeinen henkilö on teinityttö Liina, siis Sallassa lähellä Venäjän rajaa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Harvaan asutuilla kairoilla kavereita ei juuri ole, mutta Liina tutustuu salaperäiseen, vanhempiensa ikäiseen erakkoon Aleciin. Liinalla on myös kehitysvammainen kaveri ja hyvä harrastus, valokuvaus. Jälkimmäinen saa hänet pulaan.

Juoni tiivistyy Liinan perheen ympärille: talousvaikeudet, työpaineet ja uuden vauvan odotus kuormittavat. Perheen huomaamatta ympärillä kihisee kaunaa ja mustasukkaisuutta. Lisäksi Liinan isän Samin poliisiammatti tuo väkivallan vaaran lähelle, sillä alueella käydään huumesotaa. Hieman epäuskottavana pidän mittavaa räiskintäsotaa ruumiskasoineen, mutta fiktiossahan saa revitellä. Alecin salaperäisyys tuo kokonaisuuteen oman säikeensä ja taisteluvalmiuden.

Tuomisen teksti tallentaa tehokkaasti pohjoisen Suomen pakkastalvea, lumessa rämpimistä ja maantieteellisiä etäisyyksiä. Jännitteitä henkilöiden välillä kirja kasvattaa myös hyvin. Kerronnassa on jouhevuutta mutta myös kömpelöitä kompastuksia.

Juonivetoinen romaanin sisältää koukkuja. Yksi teema on ihmisen heikkous houkutusten edessä, kunniallisuuden ohuus muiden tunteiden hyökyessä yli. Siitä olisin toivonut astetta psykologisempaa henkilöotetta, mutta eipä se taida olla Tuomisen genren juttu. Kuten jo kirjoitin: Liina on kiinnostava henkilö ennen ja nyt, ja kirjan nykyaikataso lupaa tuleviin osaa lisää yllätyksiä älykkäästä Linasta ja selvittämättömistä kostoretkistä.

Arttu Tuominen: Alec, Otava 2025, 365 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Käynnistän Alecilla pienimuotoisen, elokuisen dekkaripostausputken; tulossa jutut ainakin Elina Backmanin ja Tuire Malmstedtin dekkareista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Dekkariputkeni 2024 koonti

Olen usein marraskuussa äitynyt postaamaan dekkareista. Ihmisen synkät puolet osuvat genretietoisesti vuodenajan pimeyteen.

Viikon viimeisenä loppuun saatettuna lukukokemuksena on myös dekkari, Eva Franzin On lähtösi huoleton (suomentanut Ulla Lempinen, S&S 2024). Nimestä huolimatta huolettomuus on kaukana: heikkoihin kohtiin iskevä, manipuloiva ex-rouva ammutaan paljuun ystäväporukan rapujuhlien jälkeen. Rouvasta ja hänen perhesuhteistaan paljastuu huolestuttavia seikkoja, eikä ystävienkään elämä ole kupruja vailla.

Toinen pääjuoni kirjassa kulkee kahden polisiin perhe-elämän mukana: Anna Gladin ja Tomas-kollegan poika on nelivuotias, joten ruuhakavuodet työvuorojen ja päiväkotiarjen sekamelskassa koettelevat. Arjen asiat ovat tässä kirjassa makuuni. Muuten kirja sopi välipalaksi.

Myös muut dekkariputkeni lukukirjat olivat kaikki sarjojen osia:

Anneli KantoKaivatut. Kolmas osa päättää hienosti Noora Näkijän selvitystarinat. Aihe on jo sinänsä tärkeä: paperittomat pakolaiset ja nousevan nuorison vastuuntunto. Inhimillisyys pahojen aikeiden ja tekojen vastakohtana antaa toivoa.

Satu RämöRakel. Jatkuuko sarja? Ainakin jäi asioita kesken, vaikka muutamia Hildurin perheeseen liittyviä arvoituksia ratkesikin. Hildur pääsi edellistä osaa paremmin esille, mikä toimi hyvin. Hildurin äitiin kytkeytyvien salaisuuksien lisäksi romaanissa ruoditaan risteilyaluksen salattuja puolia.

Lilja SigurðadóttirKuolonmustaa laavaa. Voi hyvänen aika näitä islantilaisia nimiä erikoismerkkeineen, tämä päähenkilökin, Áróra! No, kerronta kulkee liukkaasti, mutta tenkkapoo minulle on tulla kolmivuotiaan tytön suhteen, koska lapseen on siirtynyt päähenkilön siskovainaa. Se on romaanin yksi juonne, toinen on päähenkilön poliisirakastetun naapurin katoaminen.

Arttu Tuominen: Lavastaja. Delta-sarja päättyy hyytävään caseen. Deltalaiset kuvataan mainiosti, mutta murhaajan psykopatia alkaa käydä hermoilleni. Rohkea lopetus sarjalle kuitenkin!

Guillaume MussoElämä on romaani. Kate Atkinson onnistui upeasti vaihtoehtoisissa kertomuskerroksissa romaanissa Elämä elämältä. Musso pyrkii johonkin samankaltaiseen kirjailijateemaisen jännäritrilogiansa päätösosassa. Valitettavasti kirja tavallistuu loppua kohti.

Ragnar JónassonSydäntalvi. Joulun blingbling saa synkkiä sävyjä maailman äärilaidalla, jossa majakan kivikkoon tippuu ihminen jos toinenkin. Ja kolmas. Sitä selvitetään Ari Thor -sarjassa, jossa nimihenkilö joutuu kaivelemaan varautuneesta mielestään isyys- ja perheasioita.

Lisään tähän vielä tuoreen lukutunteeni. Aloitin juuri toistamiseen Fred Vargaksen Adamsberg-sarjan ensimmäistä osaa Sinisten ympyröiden mies (suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2007). Kirja on valittu kirjapiirini joulukuun keskusteluaiheeksi.

Muutaman sivun lukemisen jälkeen minuun valui mielihyvän tunne: taitavan vivahteikas kieli, kerroksellinen kerronta, ilkikurisen huumorin pilke, henkilöt, arvaamattomuus, tyypittely sävykkäästi, henkilökuvauksen tarkkuus, vinksahtaneisuus kaunokirjallisin keinoin… Siinäpä dekkarityyliä minun makuuni. Joten maaliskuuta odotellessa, jolloin kymmenes Adamsberg-suomennos Varjojen tallaaja ilmestyy.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Arttu Tuominen: Lavastaja

Dekkariputki jatkuu!

Porilainen rikostutkintaryhmä Delta on tiettävästi tullut tiensä päähän. Arttu Tuomisen dekkari Lavastaja (WSOY 2024) on sarjan kuudes ja viimeinen osa.

Tuntuu kuin Tuominen olisi päästänyt käsijarrun irti. Se näkyy esimerkiksi kerronnassa, sillä poliisien jahtaaman Lavastaja-hepun vuodatukset kurottelevat korkeakirjallista kielen lentoa ja tyylikokeiluja lintuperspektiivistä shakespearelaiseen draamalähestymistapaan. Myös vakiohenkilöiden ajatuksia ja tunnelmia sekä yleensä havaintoja ryydittävät välillä hienostuneet kielikuvailut.

Aiemmissa osissa oli aina yksi deltalainen keskiössä, mutta Lavastajaa voi kutsua Delta-kollektiiviromaaniksi, sillä keskeiset henkilöt saavat nyt lähes yhtä suuren osuuden. Dramaturgisesti oivaltavasti kolmikko Jari – Linda – Henrik ovat saavuttaneet tai saavuttamaisillaan elämänsä hallintaan ja onnelta tuntuvaan tilaan. Sehän pistää pelkäämään pahinta, sillä Tuominen on onnistunut saamaan minut henkilöittensä puolelle.

Minun täytyy myöntää, että kuuntelin kirjan yhtä soittoa autoillen ja sen jälkeen kutoen, sillä loppuratkaisusta täytyi saada selvyys. Juoni rakentuu siis kovin koukuttavasti. Näin käy, vaikka dekkarissa on monia minua karkottavaa piirrettä: mielipuoli-sarjamurhaaja, etenkin ko. henkilön välihorinat, sekä poliisit itse uhattuina – puhumattakaan murhaajan groteskista surmien toteutustavasta. Ja täytyy vielä ylittää uskottavuusongelma, sillä rikosjuoni on todella asetelmallinen ja mielikuvituksellinen, viimeistä piirtoa myöten suunniteltu spektaakkeli.

Moni juonijuttu notkahtaa. Esimerkiksi poliisit eivät älyä selvittää heti alkuunsa yhden vuosien takaisen harrastajateatteriesityksen osallistujia tai balsamointiopin saaneita. Sen sijaan kirjassa kuvataan kiinnostavasti kolmen pääpoliisin erilaisia toimintatapoja ja persoonia. Esimerkiksi Henrik Oksman saa neurooseineen ja erityislahjakkuuksineen hyvin tilaa, ja Jari Paloviitaan osuu kuittailua mokistaan.

Lavastajassa on vanhaa, uutta ja sinistä (verisuonet), muttei ymmärrykseni mukaan lainattua. Runsas, traaginen, hurja ja vaiherikas tutkinta päättyy ylidramaattisesti. Ei mikään vaatimaton lopetus suositulle sarjalle, vaikka (tai siksi että) tekee överit.

Arttu Tuominen: Lavastaja. Osa 6 – Delta, WSOY 2024, 8 tuntia 44 minuuttia äänikirjana, lukija Ville Tiihonen. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Kaksi syytä jännittää: Häväistyt ja Kiikku

Sarjamuoto on jännäreissä tyypillinen. Ymmärrän viehätyksen, sillä sarjoissa usein tulee kiinnittyneeksi päähenkilöön, jonka vaiheita ryhtyy seuraamaan. Joskus sarjoissa jopa itse juoni voi jäädä sivuseikaksi, jos päähenkilö viehättää. 

Tässä jutussa tiivistän kirjakokemukset poliisiromaaneista, joista toisessa lähestytään päähenkilökysymystä tavallista poikkeavalla tavalla, toisessa romaanissa puolestaan kiinnitetään huomio päähenkilön henkilökohtaisen tragedian etenemiseen.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljännessä osassa Häväistyt (Tammi 2022) on Porin poliisin yksiköstä päähenkilövuorossa Linda Toivonen. Tuomisen sarjassa veikeää onkin juuri se, että ryhmästä kukin vuorollaan pääsee etualalle. Kirjan esittelyssä mainitaan, että kyse on itsenäisistä sarjan osista. Minusta lukija silti hyötyy, jos on lukenut aiempia osia, sillä muidenkin poliisiryhmän jäsenten eli aiempien päähenkilöiden elämän etenemistä saa päivitettyä.

Tuomisen romaanisarjan valtti on se, että vaihtuvat päähenkilöt ovat erilaisissa perhe- ja suhde-statusvaiheissa, joten variaatiota riittää. Poliiseista paljastuu työminän takaa monenlaista. Linda on teini-ikäisen tyttären työorientoitunut äiti, joka ei osaa sopia asioita ex-miehen eli tyttären isän kanssa. Stressinhallintakeino ei asiaa paranna, sillä piilopullot kolisevat kaapissa. Kolinaa lisäävät menneisyyden luurangot.

Jännitysjuoni rakentuu teinityttöjen katoamisista, mikä saattaa viitata sarjamurhaajaan. Teinejä houkuttelee netissä Peter Pan -tyyppi, ja hänen etsintäänsä liittyy monia mutkia.

Tuoretta ei ole, että tytöt ovat vaaravyöhykkeessä, ja siksi paikoitellen pidin joitain kuvioita kuluneina, vähän pitkitettyinäkin, joskin valitettavasti yhä ajankohtaisina. Lindan nuoruudenkokemukset taustoittavat päähenkilöä, mutta jostain syystä ne eivät omassa lukukokemuksessani nosta pinnoja, vaikkakin ne hyvin kytkeytyvät pääjuoneen ja tyttöjen kokemuksiin seksinnälkäisten ällöukkojen maailmassa. Pienestä mutinastani huolimatta totean, että romaanin alkupuolella tempauduin mukaan jännitykseen, ja ihan lopussa kämmenet alkoivat hikoilla.

Arttu Tuominen: Häväistyt, Gummerus 2022, 238 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

A. M. Ollikainen: Kiikku

Aki ja Milla Ollikainen jatkavat Kontti-romaanin linjoilla, eli genre on hallussa ja siihen lisätään omaa Ollikais-ekstraa. Sarjan toisessa osassa Kiikku (Otava 2022) päähenkilönä tapaan taas Paula Pihlajan ja tutut etsiväryhmän jäsenet uuden keissin keskellä.

Paula on kiinnostava päähenkilö, joskaan ei kovin poikkeuksellinen tässä genressä. Hänessä on varautunutta, yksityisyytensä säilyttävää terävää auktoriteettia, joka säväyttää salaperäisyydellään. Lukija tietää hänestä enemmän kuin kirjan henkilöt. Silti yksi salaisuus pidetään salassa lukijaltakin kirjan viimeiselle sivulle saakka. Ja kun se tieto lävähtää, ainakin minä pistän monia asioita uusiin asentoihin, ja Paula saa suuret sympatiani.

Myös Paulan poliisiporukan jäsenet alkavat saada lihaa luiden päälle. Kaikista erottuu vahvuuksia ja heikkouksia.

Jännitysjuoneen sisältyy karmeita hirttäjäisiä. Hyvin tapahtumia viedään eteenpäin niin, että ratkaisun aineksia ripotellaan ja motiiveja pyöritellään. Kenties keskittymiseni herpaantui yhden leikkipuistomurhan suhteen, koska sen rooli kokonaisuudessa jäi minusta hieman auki. 

Tässäkin saa lukija hikoilla lopputapahtumissa, siis perustehokeino toimii, eli ehtiikö apu ajoissa. Ja taas saa pohtia sitä, miten menneisyydestä kumpuavat pahan siemenet. Kelpo jännitystä.

A. M. Ollikainen: Kiikku, Otava 2022, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Jännitystä Porista ja Tukholmasta

Nappaan kaksi kehuja saanutta poliisiromaania kesälukemistooni. Niitä yhdistää se, että kummassakin pyritään pääsemään päähenkilöiden persoonaan kiinni sen ohella, että selvitettävät rikostapaukset liittyvät johonkin yhtä yksilöä laajempaan, kansainväliseen ilmiöön. Kumpikin kirjailija kirjoittaa sutjakkaasti, kuljettaa monia henkilöitä varmaotteisesti yhdistäen psykologiaa jännitykseen.

Arttu Tuominen: Vaiettu

Kolmas Delta-sarjan osa syventää tuttujen porilaispoliisien persoonia. Paloviidan perheongelmat jatkuvat, Oksmanin eristäytyneisyys ehkä hitusen avautuu ja Linda Toivonen tulee entistä tutummaksi. Arttu Tuominen parantaa kerrontaa osa osalta, sillä tällä kertaa en kompastele kerrontakökköyksiin.

Vaiettu (WSOY 2021) kerii kahta aikaa kohti toisiaan. Nykyajassa Paloviita tiimeineen selvittää lähes satavuotiaan murhayritystä ja siihen kytkeytyvää murhaa. Toisen maailmansodan SS-joukkoihin liittyvät tapahtumat kulkevat rinnalla ja selittävät nykyajan tapahtumia. 

Natsien rikokset eivät vanhene, vaikka niihin osallistuneet yrittävät painaa ne villaisella tai muistin uumeniin. Romaani käsittelee kostoa ja sen oikeutusta, lisäksi se pistää miettimään, miten suhtautuminen ihmiseen muuttuu, kun hänen menneisyydestään selviää seikkoja, joita ei voi humaanisuussyistä hyväksyä.

Arttu Tuominen

Vaiettu

WSOY 2021

dekkari

239 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Pascal Engman: Rottakuningas

Rottakuningas (WSOY 2021) on jatko-osa, mutta toimi hyvin ilman ensimmäistä osaa. Komisario Vanessa Frank ja ex-sotilas Nicholas ovat toimineet kiperissä paikoissa yhdessä, ja nyt niitä on Tukholmassa. Vanessa vetää rikostutkintaa kahdesta naismurhasta, ja Nicholas tulee tapahtumiin mukaan mutkan kautta.

Alkuunsa tuntuu, että Pascal Engmanin dekkarissa on liikaa henkilöitä, mutta juonen edetessä kaikki kytkeytyy selvitettäviin rikostapahtumiin. Vetävä juoni pitää otteessaan, silti kirja on juonta suurempi. Engman jatkaa pohjoismaista yhteiskunnallista dekkariperinnettä, ja teeman vakavuus vakuuttaa. Romaani käsittelee naisvihaa, jonka ilmentymiä ovat halveksunta, pahoinpitelyt, raiskaukset, uhkailut ja tapot sekä naisitta jääneiden miesten misogyyninen incel-verkosto.

Aihe puistattaa, ja turhautumissaan vinksahtaneiden miesten vaarallisuus vaikuttaa ikävän todelliselta. Engman saa myös keskushenkilöt tuntumaan eläviltä. Jotain kuitenkin jää loppupuolella vauhdin ja vaarallisten tilanteiden jalkoihin. Sen sijaan pystyn hyvin kuvittelemaan, miten jämerä tv-draama tästä syntyisi. Tarkemmin ajatellen: minusta voisi tulla Vanessa-fani.

Pascal Engman

Rottakuningas

suomentanut Pekka Marjamäki

WSOY 2021

278 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen sai vuoden 2020 Johtolanka-dekkaripalkinnon edellisestä romaanistaan Verivelka (WSOY 2019). Senkin luin, mutta postaaminen jäi. Pidän esikoista pätevänä jännityskirjana, jossa pointti on enemmänkin poliisihenkilöiden persoonat, taustat ja toiminta kuin jännitysjuoni. Toisaalta ne punoutuvat yhteen.

Suhteeni dekkareihin vaihtelee. Välillä on pakko pitää pitkä tauko, sillä väkivallan viihdeluonne riepoo. Minua kiinnostavat psykologiset, henkilövetoiset ja kerrontaan jäynää tuovat dekkarit, mutta kavahdan verikekkereitä ja jännäreitä, joissa sotketaan rikosta tutkiva osaksi rikosta, siis sen kohteeksi tai osalliseksi. Näissä lukumieltymysrajoissa siis arvioin.

Verivelka veti puoleensa etenkin rikostutkija Jari Paloviidan moraalisen ristiriidan kuvauksena. Myös taustahahmo Henrik Oksman herätti kiinnostuksen. Hyvitys (WSOY 2020) onkin lähinnä Oksman-romaani, sillä nyt Henrikin sisäinen kamppailu saa päähuomion. Ja se kiinnostaa, siinä on jotain uutta dekkarigenreen.

wp-1592466571281.jpg

Pidättyväinen tyyppi salaisuuksineen ei ole tuore juttu, ei sekään, että Henrikissä on älykkyyttä, hillittyä särmää ja pinnan alla suurta surua. Mutta hän vetoaa rikkinäisenä. Se, mitä lapsuudenkodista paljastuu, heilauttaa varmaan joka lukijaa. Kun muissa tilanteissa hernekepiksi kuvaillusta Oksamanista sukeutuu Rambo, toista tasoa tuo henkilökuvaan se, miten aseeton hän on isänsä suhteen. Eli Henrik Oksamanista syntyy ehdottomasti seuraamista vaativa dekkarihenkilö.

Verivelan varsinainen juoni kieppuu valitettavan ajankohtaisen aiheen ympärillä: muukalais- ja homoviha. Tärkeä aihe saa hyvin tilaa niin, että pöyristyttävät viha- ja uhkapuheet sekä uskonnon että fasismin suunnasta saadaan näyttämään tulenarkuutensa. Koska itse en ymmärrä ihmisten luokittelua alkuperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan, puistattavat toisin tavoin ajattelevien ajatukset ja teot. Ja juonesta: porilaisessa homoravintolassa räjähtää pommi ja tekijää etsitään. Päädytään normanbates-tyyppiseen kauhujen taloon, jossa tappaja ja lietsoja majailee, ja sen yksityiskohtien kuvailussa on tehoa:

”Takaseinän vaha-Jeesus nytkähti liikkumaan rasahdellen ja naksahdellen. Se nosti päänsä ja katsoi suoraan eteenpäin. Silmiin syttyi kaksi sinistä valoa, suu aukesi ja sieltäkin kajasti sininen hohde. Jeesus alkoi nytkähdellä ja kiemurrella ristillä, se heilutteli päätään ylös alas ja sivulle, nosti selkänsä kaarelle. Kädet ja jalat tempoivat kuin se yrittäisi repiä itsensä irti nauloista. Suu aukeni ja sulkeutui aivan kuin se olisi huutanut tuskasta.”

Kiinnostavuuden ohella minun on rehellisyyden nimissä todettava, että kielenkäyttäjänä Tuominen ei minua täysin vakuuta. Kerronta on välillä jäyhää ja kökköä, osin myös luentomaista, eli asiat eivät ole kaikilta osin sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Perinteistä genreen kuuluvaa löydän aika paljon: ratkaisemattomat kotipulmat, paikallispoliisin arvovaltakisa KRP:n kanssa, poliisi-intuition korostaminen… Ja kuitenkin: ahmin.

P.S. Kesäkuussa on käynnissä kirjabloggaajien sateenkaarihaaste. Hyvitys sopii pride-teeman kirjaksi. Haastetta kokoaa Yöpöydän kirjat.

Arttu Tuominen
Hyvitys
WSOY 2020
dekkari, Delta-sarjan toinen osa
223 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani