Avainsana-arkisto: Jarmo Ihalainen

Kotimaisen proosan kehitysromaaniketjuun hitsautuu Jarmo Ihalaisen uutukainen Mitä miehen pitää (Atena 2016). Romaani väläyttää 100 vuotta siten, että kiertokulku, elämänkokemukset ja yhteiskunnan muutos heijastuvat sukupolvien peilipinnasta. Ja kuvat jäävät lukijan mieleen välkkymään.

Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Kelpon taival alkaa 1910-luvulla huutolaisuudella ja etenee työteliäistä miehuusvuosista 80-vuotisjuhliin. Keski-ikäisen Mikan ero-sinkku-opettaja-elämään pysähdytään lyhyeksi ajaksi 2010-luvulla.

Kelpon osuudessa on ainesta kehkeytyä kotimaiseksi duunari-Stoneriksi, sellaiseksi ytimeen pureutuvaksi elämäntarinaksi, joka ujuttautuu lukijan sydämeen. Kelpoon kilpistyy paljon sitä, mitä työväenluokan miehen on Suomessa pitänyt tehdä selviytyäkseen hengissä ja omillaan: sietää, raataa ja äänettömästi toivoa – takaiskujen moukaroimana mutta ajatukset vapaina.

Elämä alkaa joka aamu alusta. Mitään ei saa ilmaiseksi. Jokainen tiili ja jokainen päivä on muurattava paikoilleen yksi kerrallaan.

Kelpon tarina voisi kuitenkin yksinään jäädä Linna-traditiosta erottumattomaksi, joskin vakuuttavaksi proosaksi, siksi Mikan nykymaailmakuva laventaa tematiikkaa. Mikan minämuotoinen osuus tuo pintaan tunteet viikonloppuisänä, nettideittihaukkana ja tulevien polvien ammattikasvattajana. Vastaavaa kattausta ei miesnäkökulmasta nykyproosassa ole ollut. Otteessa on lievää ironiskyynistä tarkkailua mutta myös haavoittuvaisuutta. Mikan vanavedessä vilahtaa lisäksi keski-ikäistä nuorempien miespolvien nykytila. Dilemma on kuitenkin tämä:

Maailma on kiimaa, pelkoa ja häpeää. Avoimia mahdollisuuksia retkottaa edessä vaikka millä mitalla, enkä saa tartuttua mistään kiinni, ja vähitellen ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen. Kaikki menee ohi. Koko ajan sitä tietää tai ainakin vakuuttaa itselleen, että vielä on aikaa. Ja samaan aikaan tiedostaa, että aikaa ei ole koskaan riittävästi. Ei ole tarpeeksi aikaa ymmärtää, kuka haluaisi olla ja mitä haluaisi tehdä, saati että vielä ehtisi muuttua sellaiseksi kuin haluaa ja tekisi sitä mitä tahtoo.

Mitä miehen pitää kahmaisee käsittelyyn valtavasti aineksia, joten väkisinkin jotain jää nopeasti ohitetuksi. Aukkoisuus ja paikoittainen ohuus sopivat, sillä fokus on tarkkarajainen. Välillä miehenä elämisen vaateista on suoraa selittelyä, välillä siitä tihkuu tulkinnanvaraista tavaraa. Vaihtelevuus toimii. Ihalainen kirjoittaa sulavaa ja tehokasta tekstiä. Kumpaakin tarinaa sekä niiden yhtymäkohtia ja eroja noukin joutuisasti ja eläytyen. Liikutun ja vaikutun.

Romaanista voisi nostaa monenlaista, mutta valitsen tähän tämän: huutolaisuuden. Ihalainen muistuttaa osuvasti, miten lähellä meitä tuo lapsia kaltoinkohdellut systeemi on. Romaani kertoo siitäkin, miten kovat kokemukset heijastuvat tuleviin polviin ja miten jokainen ympäristön vaikutuksesta johtuen ja huolimatta rakentaa ja purkaa elämäänsä. Mikan kautta näemme siivuja tämän ajan huutolaisista: huostaanottoilmoituksista ja hukassa olevasta vanhemmuudesta.

Miehellä ja miehistä on siis asiaa. Esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012) oli paljon naisasiaa, no, ihmiskuvaa. Mitä miehen pitää ei ole äijäilyä vaan kyse on roolista, johon ei mahduta. Ollaan sitten miehiä tai naisia, ihmisiä.

Minuus liikkuu aikakausien ja paikkojen välillä ja muuttaa niiden suhteita toisiinsa. Muuttaa ihmissuhteita, työsuhteita, perhesuhteita ja asuntojen mittasuhteita. Äiti ja poika, isä ja poika. Äidit, isät ja pojat. Poikien suhde tyttöihin ja naisiin, miesten suhde naisiin, poikien suhde poikiin ja miehiin, miesten suhde miehiin. Olla yhtenä pojista, olla olematta yksi miehistä.

– – –
Jarmo Ihalainen
Mitä miehen pitää
Atena 2016
romaani
254 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Minulla on ollut etuoikeus lukea tämä romaani myös käsikirjoitusvaiheessa.

Muutosvaiheissa juostaan alasti veteen tai vaatetettuna kallionreunalle. Valittavana on mahdollisuus jatkaa, kääntyä takaisin tai vaihtaa suuntaa. Ratkaisu on vain pinnallisesti yksilöllinen, sillä vaikutukset tuntuvat aina lähipiirissä ja sukupolvien yli. Näin tapahtuu Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemista.

– Voiko olla samanlaista ja erilaista samaan aikaan, Sofia kysyi.
– Mitä tarkoitat?
– Täällä on niin kuin aina on ollut ja silti tuntuu, että kaikki on muuttumassa.
Romaanin teemoja ovat muutoksen lisäksi aika, katoavaisuus ja vastuunotto. Kyse on kolmen sukupolven elämän käännekohdista. Henkilöitä on paljon. Nykyhetken sisaruspari joutuu aikuiselämän valintojen eteen. Edeltävän polven etäinen isä, häälyvä äiti ja naapurihuvilan naispari vaikuttavat toisiinsa ja sisarusten valintoihin välittömästi ja välillisesti. Isovanhempien polven kokemukset ja teot heijastuvat kaikkiin: tehtailija Wilhelm koki kaikki itsenäisyyden ajan sodat ja omaksui sotamoraalin.

Romaanin rakenne on episodielokuvamainen. Takaumat ja nykyhetki sekä eri henkilöiden näkökulmat vuorottelevat. Tämä toimii tarinan eduksi: juonesta ja henkilöistä haluaa tietää enemmän, lukea lisää. Kieli on napakan päälausevoittoista, se vetää, ja välillä napsahtaa osuva metafora tai vertaus. Dialogi on luontevaa, etenkin Fredrikssonin puheryöpyt viihdyttävät.

Henkilöt ovat kiinnostavia, aukkoisia ja särmäisiä. Koska henkilöitä on useita, syväluotauksia ei luoda, mutta  hetkissä ja tilanteissa avautuu lukijalle mahdollisuus kurkistaa henkilöiden ajatus- ja tunnemaailmaan. Sisarukset ja heidän kasvunsa naisiksi on toteutettu elävinä välähdyksinä, etenkin murrosikäisen haavoittuvuus. Monesti sain lukijana yhdistellä syitä ja seurauksia, mikä tuotti oivaltamisen iloa. Välillä on jaksoja, jotka ovat turhan osoittelevia; Sofian wilhelmmäisyyttä ei olisi tarvinnut toistuvasti mainita tai joissain kohdin tähdentää jo kerrottuja tunnelmia tai tapahtumia. Fredrikssonin ja Gudrunin  parisuhdekriisin kuvaukset ovat välillä  junnaavia, toisaalta turruttavan tuttuuden paljastavia. Toisto sitoo pariskuntaa – kuten muutakin romaanissa.

Romaanin rakenteen ja kerronnan toistoisuus toimii. Pulahdukset, vesi ja juoksut käyvät metaforista. Leudot elokuun illat ovat merkittäviä eri henkilöille eri aikoina, ja aina taustalla väijyy valintojen kylmyys kuin tulevan syksyn ja talven koleus. Pettäminen ja pettymykset uusiutuvat polvesta toiseen. Pettämiseen liittyy aina todistaja tai todiste. Usein todistajan katse on kuin elokuvakameralla kuvattu: joku romaanihenkilöistä näkee ja näky sysää asioita eteenpäin. Todisteena ovat myös kirjeet, jotka vaikuttavat vuosikymmenten jälkeen olevaan ja tulevaan. Henkilöitä kalvavat ja taustoittavat lisäksi isättömyys, äidittömyys tai suvuttomuus.

Romaanin ensimmäisen osan jälkeen olin innostunut: onpa rytmikäs tarina ja arvoitukselliset henkilöt, joiden väliset asetelmat aukaisevat salaisuuksia. Jatkossa tarina sai alun virittelyyn verrattuna nopeita käänteitä, sitten loppua kohti ilmestyi turhan paljon aineksia ja yhtymäkohtia. Yhtäkaikki: kirja tempaisi tarinaan – Wilhelm, Gudrun, Fredriksson, onnettomat vanhemmat ja mahdollisuuksien siskokset elävät mielessäni kirjan päätyttyäkin.

Ylitulkinnan vaaroja uhmatenkin paljastan joitain mieleeni putkahtaneita kysymyksiä. Juontuuko romaanin käänteentekevien elokuun vuorokausien merkitys Sillanpään Elokuusta? Onko taitelijaparin taustalla Tove Janssonin vaikutus ja Muumien höpöttävä Fredrikson? Entä miten hyvin Happoradion sanoitus Ihmisenpyörä lähestyy kirjan teemoja?

Ihmiset syntyvät, kasvavat ja kuolevat, ja jokainen näkee maiseman ja veden omana aikanaan omalla tavallaan. Toisen kokemusta pystyy vain vaivoin ja harvoin jakamaan. Kokemukset häviävät, maisemat muuttuvat, mutta jotain säilyy, säilynee. ”Päivien kulku oli loputon. Paitsi että nimenomaan ei ollut, oli vain tunne kaiken jatkuvuudesta ja toistuvuudesta. Joka päivä kuoltiin vähän, joka päivä jokin muuttui.”