Avainsana-arkisto: Jonas Hassen Khemiri

Jonas Hassan Khemiriltä olen lukenut useamman romaanin ja ihastelen hänen kirjoitustyyliään. Khemirin romaaneissa monikulttuurinen Ruotsi näkyy sisältäpäin, koska kirjojen minäkertoja ja monet henkilöistä ovat Ruotsissa syntyneitä ruotsalaisia, joiden toinen vanhempi on kotoisin muualta, Khemirin kirjoissa yleensä Tunisiasta.

Khemirin uusin suomennettu romaani Siskokset (Otava 2024) loksahtaa luokkaan lukuromaanit. Noin 700-sivuinen järkäle sisältää tavallaan seitsemän kirjaa – ainakin kirjan osat on nimetty sanalla ”kirja”. Ensimmäinen ”kirja” käynnistyy vuodesta 2000 ja viimeinen sijoittuu vuoteen 2035. Kirjan mittaan Jonas-minäkertoja kuvaa perheensä elämää, jota värittää tunisialaisen, epäluotettavan isänsä vaikutus – poissaolevana varjostava. Toinen linja romaanissa on Jonasin kiinnostus lapsuuden ajan lyhytaikaisiin naapureihin, Mikkolan perheen kolmeen siskokseen.

Mikkolan perheen tunisialaisesta äidistä paljastuu kirjan mittaan yhteyksiä Jonaksen isään, mikä lisää Jonaksen kiinnostusta Mikkolan Inaan, Anastasiaan ja Evelyniin. Tyttöjen suomalaistaustainen isä on jo varhain kuollut, eikä miehen todellisesta isyydestä saada varmuutta. Yksi romaanin punainen lanka on kuitenkin ajatus siitä, että tyttöjen isän esi-isä on ollut New Yorkin pilvenpiirtäjien rakentaja. Tytärten suhde tunisialaisiin juuriinsa ja äitiinsä vaikuttaa kovin kompleksiselta kuten myös Jonaksella isäänsä.

•

Romaanin lavea tapa kertoa vaikuttaa välillä rasitteelta, mutta henkilövetoisuus koukuttaa lukemaan. Romaani rakentuu näppärästi niin, että sen eri osissa sekoittuvat Jonaksen vaiheet ja samalla aina etunenässä yhden Mikkolan sisaren elämänkulku mausteena kunkin sisaren suhde muihin siskoksiin. 

Varsinainen romaanin jäynä on se, että Jonaksella on ollut vain hatara kontakti siskoksiin, siis siskokset tuskin muistavat kohdanneensa tätä. Jäynää lisää se, että Khemiri sotkee autofiktiivisiä ja muista romaaneista tuttuja (mahdollisesti omaelämäkerrallisia) aineksia ja tarinointia siskoksien elämäntapahtumiin, joita hän-kerronta vie eteenpäin kaikkitietävän tai siskojen elämän sisällä havainnoivan kertojan keinoin. 

Välillä romaanin spekulatiivisuus korostuu, koska kertoja avoimesti sepittää ja kuvittelee tytöistä aikuisiksi naisiksi kasvavien siskosten ajatuksia, toimintaa, suhteita ja elämää kaikkineen. Esimerkiksi näin:

”Kun Anastasia sai ensimmäisen palkkansa, hän lähti keskustaan ostamaan lahjoja siskoilleen, se oli symbolinen tapa kiittää puolesta vuodesta, jonka aikana siskot olivat maksaneet hänelle kaiken. Hän poistui T-Centralenissa, nousi liukuportaita maan tasolle ja asteli Sergelin torin mustavalkoisten kolmioiden ylitse. Ehkä hän ajatteli sitä kesää, jona oli pelannut siellä koripalloa Inan kanssa, ehkä hän ajatteli joukkotappelua, ehkä hän ajatteli minua, ehkä hän muisti minut ’takertuvana tyyppinä, joka alkoi pelata korista samassa joukkueessa, koska oli rakastunut Evelyniin’, mutta luultavinta silti on että hän vain kulki torin poikki muistelematta mitään edellä mainituista, niistä oli jo kauan eivätkä ne merkinneet nykyhetkessä.”

•

Khemiri (ja suomentaja) on taitava virkkeiden vitkuttelija. Sanat seuraavat toisiaan ajatuksia kuljettaen niin, että pisteitä on harvakseen. Pitkävirkkeisyys ja silti helppolukuisuus tuo mieleen Pajtim Statovcin viimeisimmän romaanin lauserakenteen. Tyyli tuo rytmiä ja luistavuutta kieleen.

Runsaaseen romaaniin mahtuu tukku teemoja, joiden kehittyvää käsittelyä seuraan kiinnostuneena. Tärkeinä pidän teemoja vanhemmuudesta, sisaruussuhteista, rakkaudesta, kuolemasta, mielenterveydestä, juurista ja monikulttuurisuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista: sävyjen kirjo pitää kiinnostusta yllä. 

Esimerkiksi monikulttuurisuus herättää paljon ajatuksia. Tunisialainen elämänmeno kirjan yksilöiden kautta kuvattuna (etenkin Jonaksen isä ja sisarusten äiti) sisältää runsaasti negaatiota (arvaamattomuus, epäluotettavuus, taikauskoisuus, salailu, epätasa-arvoinen kohtelu) ja toisaalta ei; samalla kantaruotsalaisuus näyttäytyy pintasuvaitsevaisena, pinnanalaisen ylimielisenä suhteessa ”muihin”.

Romaanin lopputulemana voi pitää sitä, ettei mistään tule valmista, vain ”matka” merkitsee. Toki minäkertoja sitoo loppua kohti yhä enemmän itsensä mieltään nävertäneisiin siskoksiin ja palkitsee siten(kin) lukijaa. Otapa selvää, miten. Saat kenties sellaisen perinteisen lukunautinnon, joka kestää pitkään; loikoilet sohvannurkassa kirjan sivuja verkkaan käännellen, kenties välillä nakertelet suklaapaloja, siemaiset huikan pehmeää punaviiniä, hymähtelet ja vuoronperään huokailet lukemallesi, jatkat sivulta toiselle edeten ja lopussa jäät mielessäsi kelaamaan ja jatkamaan romaanihenkilöiden elämää.

•

Jonas Hassan Khemiri: Siskokset. Suomentanut Tarja Lipponen, Otava 2024, 728 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jonas Hassen Khemirin romaanin nimi Isän säännöt osuu maaliin. Romaanin isän isällä on sääntöjä, kulttuurin tuomia ja hänelle itsestäänselviä vaikkakin epäselvinä muissa levottomuutta herättäviä. Isä arvailee niitä ja asettaa itselleen omia, mikä rakentaa ja rikkoo identiteettiä. Sanomattomat säännöt kehystävät isyys- ja perheromaania.

Romaanin pinta on arkinen. Aikuinen poika on isyyslomalla ja hänen isänsä tulee Tukholmaan puolivuosittaiselle pistäytymiselleen. Pojan arki kuluu perheaskareissa ja kriisiytyy, kun isä aikataulu- ja toimintaepämääräisyyksineen on samalla paikkakunnalla.

”Hän tuntee olevansa valmis soittamaan isälle. Tarttuu puhelimeen. Soittaa isän ruotsalaiseen numeroon. Ei vastausta. Hän lähettää tekstiviestin. Työntää puhelimen pois näkyvistä. Soittaa taas. Kulkee edestakaisin veden äärellä, tarkastelee luetteloa tehtävistään ennen nelivuotiaan viisivuotisjuhlia, katselee ankkoja, eläkeläisiä, äitejä äitiyslomalla mutta ei voi olla ajattelematta isää joka ei vastaa puhelimeen eikä ehkä enää ole elossa. Hän yrittää rauhoittua. Rauhoittuu. Menee kahvilaan, jättää rattaissa nukkuvan poikansa ulkopuolelle. Ei ole huolissaan siitä että sattuisi jotain. Luottaa maailmankaikkeuteen mutta lukitsee varmuuden vuoksi rattaat kiinni terassipöytään. Sellaista kaikki vanhemmat tekevät. Ei ole mitenkään omituista olla vähän tavallistakin varovaisempi, kun pitää huolta yksivuotiaasta.”

Tässä on tämän romaanin taika: kerronnassa. Lyhytlauseiset virkkeet nakuttavat tilanteita, tunnelmia, vaihtuvia sävyjä. Vaihtelevuutta on ilahduttavasti, joten mielenkiinto säilyy. Tyylikeinona on lisäksi nimettömyys. Henkilöt ovat ”poika, joka on isä”, ”naisystävä”, ”yksivuotias”, ”nelivuotias”, ”isoisä, joka on isä”, ”sisko, joka on äiti” jne. He ovat jokaihmisiä, silti yksilöitä kulttuureineen, taustoineen, kokemuksineen ja elämäntilanteineen. Heitä katsotaan etäältä, silloin tällöin surkuhuipaisuus edellä. Silti kerronta ei etäännytä.

Tämä on romaani. Ei tarvitse elää lapsiperheessä eläytyäkseen. Harvoin silti väsymyksen sumentama pikkulapsiarjen päivänkierto välittyy näin tehokkaana tai koti-isyyssuorittaminen tallentuu näin kitkeränpilkahtavasti. Eikä kirja kompastu parisuhteen koetinkiviin, vaan rakentaa niistä todentuntuista karikkoa väsyneiden vanhempien kuvaukseen. Lisäksi romaani tarjoaa lukijalle ”pojasta, joka on isä” ja ”siskosta, joka on äiti” ainesta rakentaa heistä täysiä henkilöitä särmineen. Ja ”isoisä, joka on isä” – hän kiristää kaikkien hermoja muttei ole vain hermojenkiristäjä, ei, sillä tämä on hyvä romaani.

– –

Jonas Hassen Khemiri
Isän säännöt. Romaani
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2019
333 sivua.
Lainasin kirjastosta.