Jukka Viikilän Hiekkalinnat-romaanin (Otava 2024) kansi ihastuttaa minua. Kuvasarja rannalta haaleissa menneisyyden väreissä vetää tunnelmaan kesistä kauan sitten. Mies ja nainen, etäisyys heidän välillään mutta kahdenkeskisyyden tuntu – kuvaajan mukanaolo unohtuu. Kuvien utuisuus saa aikaan unenomaisuuden, satumaisuuden.
”myöhempää varten
Ihastumisen vallitseva tyylilaji on hölynpöly, siksi rakkaudesta voi kirjoittaa vakuuttavasti vasta silloin kun se on muuttunut kokonaan saduksi.”
Noin, kannesta sisältöön. Paljon puhutaan, että rakkaus on kulunut, kliseinen aihe. Eihän se ole, vaikka siitä on kirjoitettu paljon. Kysehän on ihmistä kantavasta perustavanlaatuisesta elämäntunteesta, jonka sävyt ja kohteet vaihtelevat. Kirjoitettavaa siitä riittää, ja Viikilä on löytänyt aiheesta oman kulmansa.
”myöhempää varten
Mikä erehdys ajatella missään olevan vähemmän rakkautta kuin ruumiissani, sillä rakkautta on aivan kaikkialla aivan yhtä paljon.”
•
Pintajuonessa kolmekymppinen naiskirjailija kertoo Pärnun kesistä, jolloin hän rakastuu parikymmentä vuotta itseään vanhempaan Juhaniin, isänsä ikäiseen mieheen. Miehen rintaa halkova sydänleikkausarpi kiehtoo naista, moni asia kiehtoo. Välittyy intiimi läheisyys, jossa rajoja revitään fyysisenä satuttamisena. Ehkä lähestymistavan voi tiivistää sitaattiin kirjasta, vaikkei kirjassa kovin paljon seksistä repostella: ”Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä.”
Rakkaussuhde tapahtuu aikana, jolloin ei kännykät kilahtele, vaan viestit kulkevat postitse tai saneluista kirjoittaen hotellin puhelimeen. Pärnu ja mennyt aika ovat kuin kulissi, matalavetinen hiekkakesäparatiisi, väliaikaisuuden olinpaikka. Toisaalta suhteisiin heittäytyminen on jatkumo, sukupolvesta toiseen.
Kertojan rakkaussuhde Juhaniin sisältää väliaikaisuuden elementtejä, sillä miehellä on Helsingissä perhe. Kiinnostavia ovat kirjan havainnot pettämisestä ja siitä, miten se sävyttää suhdetta. Kiinnostavia ovat myös kertojan isäsuhde ja Juhani/Juhana-nimillä leikkiminen. Kirjan kaksi loppulukua yllättävät.
•
Hiekkalinnat-nimi ei ole sattumaa. Rantojen miniatyyrirakenteitahan ei ole tehty kestäviksi. Entä kirjan? Ensinnäkin etäännyn, toisekseen huomion vie kerronta.
Etäännyttävyydestä: koen romaanin kirjalliseksi konstruktioksi, en niinkään elävyyttä tavoittelevaksi tunnevyöryksi. Tämä havainto ei osoita näppäryyttäni, vaan alaotsikon lukutaitoa: Erittelyjä rakkausromaania varten.
”Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat.”
Kielen valta saa lukijan varuilleen, vaikka kielellinen tarkkuusammunta osuu mietelmätyyppisesti usein maaliin, ja harkitulta tuntuu lisäksi ylätyyliä rikkova sukupuolielinten nimeäminen. Harvakseen sitä kyllä tapahtuu, siksi se tehoaa kontrastina viileänfiksusta kerronnasta.
Hiekkalinnat on minulle ennen kaikkea kirja kielellistämisestä ja kerrontakeinoista. Tapahtumat ja tilanteet palastellaan romaanissa epäkronologisesti ja koostuvat minäkertojan havainnoista tai jälkikäteisistä kiteytymistä. Lisäksi kursivoidut kappaleet ”myöhempiä varten” korostavat, miten kirjoitusta muokataan eri tavoittein – tavoite voi olla muuttaa tapahtunutta kirjailijakertojan ambitioin tai myöhempiä tulkintoja ohjaten.
”myöhempää varten
Varaan nämä tekstiluonnokset häntä varten, joka joskus olen, häntä joka on toivova että olisi elänyt toisin.”
•
Tunteen osalta huomaan pysyväni Helsingissä, enkä pääse Pärnuun asti. Olen näemmä lukija, joka tarvitsee kokemuksellisen kärpäspaperin henkilöihin, joihin takertua. Nyt ei niin käy, jään etäiseen tarkkailuasemaan. Ehkä tunnetasolla Helsinkiin jääminen palkitsee, kun lähestyn kirjan kahta viimeistä osaa. Ne tarjoavat aivan uutta tarkasteltavaa iästä, ruumiillisuudesta, rakkaudesta ja pettämisen alati houkuttelevasta kimmokkeesta.
Järkeillen näen Viikilän romaanissa paljon mielenkiintoista kerronnassa ja tarkassa kielessä. Tämä toteutuu ilman konditionaalia:
”myöhempää varten
Olisi kirjoitettava havainnollisemmin halun mahdista, saada se ymmärrettäväksi, opittava tekemään se vailla imelyyttä, opettavaisuutta, uhrimielialaa, vailla persoonallisten näkemysten painotuksia ja vain niistä käsin.”
•
Jukka Viikilä: Hiekkalinnat, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. Kirjan kannen kuvat: Janne Silomäki, Sankaritarinoita (osa 1).
Luin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin 
Colm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. 
Koska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi 
Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön. Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja 
Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 
Seulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan 
Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen 
Onhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen 
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin 
Siirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva 
Sitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. 
Kaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa 
Jari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta. Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, 
Salarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista 
Toiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa 
Jos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. 
Anja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. 
Tämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 