Avainsana-arkisto: Kaj Korkea-aho

Finlandia-romaani -veikkaus 2024

Huomenna Finlandia-valitsijoiden valinnat selviävät. Veikkaan viime tingassa kaunokirjallisuuden romaanivoittajaa. Esittelen ehdokkaat sukunimen mukaisesti aakkosissa.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö (Tammi)

Marraseliö saa ravintoaan kuolleesta, ja romaani Marraseliö elävöityy kuolleesta rakkaudesta ja edesmenneestä elokuvaohjaajasta – muun muassa. Moinen kirjan kuvailu ei oikein anna oikeutta tekstille, joka moninaisena vilistää sivulta toiselle, tekstilajista ja kerrontamuodoista toisiin. Tämän romaanikokemuksen veikkaan voittavan.

Helmi Kekkonen: Liv! (Siltala)

Liv! -romaanin voi lukea perheromaanina, sillä yhdelle jäsenelle sattunut väkivallan uhka osuu koko perheeseen. Romaani ilmaisee poikkeuksellisesti sen, että ei pelkkä teko vaan vain aie järisyttää ja järkyttää. Fiktio osuu aikaan, jolloin faktaa on monien miesten salliva asenne naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Tommi Kinnunen: Kaarna (WSOY)

Kinnusen taito kuvata henkilöitä ja heidän kipupisteitään on vertaansa vailla. Vaikka suomalaisessa kirjallisuudessa on lukuisia puhumattomien perheiden kuvauksia, ei Kaarna vaikuta vanhan toistolta. Lisäksi aihe – partisaanien aiheuttamat traumat – tuo suomalaiseen sotakuvaukseen uutta ainesta.

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä (Otava)

Sympaattisen puhtaasti ja suorasti selostettu tunteiden vuoristorata nimensä mukaisesti äidin etsinnästä puhuttelee. Yhteiskuntamme ei ole järin lapsimyönteinen, joten on ilahduttavaa, että lapsen saamisen tärkeydestä ja tunnepuolesta julkaistaan kirjoja. Pidän kovasti kirjan kuvauksesta. Silti olisin voinut valita ehdokkaaksi kaunokirjallisuuskannalta Saara Turusen Hyeenan päivät, joka omakohtaisuudessaan on piirun verran fiktiotyylisempi kuin Äitiä etsimässä. Makuasioitahan nämä!

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito (Like)

Tämä romaani on minulla vielä alkutekijöissään. Voin vain todeta, että romaanin alku vaikuttaa suoralta kerronnalta miehestä, joka pysyy elävien kirjoissa korvaushoidon avulla. Minuun koski kuvaus raivostuttavan epäreilusta opettajasta – ja sellaisesta sain lukea myös seuraavan ehdokkaankin romaanista.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä (Otava)

Kouluilkeys ja -väkivalta on vain yksi puoli tätä romaania. Toinen on Jugoslavian sota, kolmas sukupolvia riivaava väkivaltaperinne, neljäs toiseuden vierastaminen, viides… Statovci on mestarillinen kertoja ja kielen käyttäjä. Romaanin pitkät, pilkutetut virkkeet laukovat mielen, havaintojen ja kokemusten sarjatulta, jota liekittää symbolien ja myyttien roihu. Voisi voittaa – mutta veikkaan silti toisin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Kaksi käännettyä kotimaista: Varjo ja viileys & Punainen huone

Poimin Runeberg-palkintoehdokkaista kaksi ruotsiksi kirjoitettua romaania. Ihailen kääntäjien työtä, sillä tarkka teksti saa tyystin unohtamaan, etten lue alkukielellä. Näitä kahta romaania yhdistää myös se, että kummatkin kirjailijat ovat alle nelikymppisiä miehiä ja kumpikin kirja jättää kummallisen, hämmentävän jälkimaun. Sellaisen kirjavaikutuksen lasken myönteiseksi.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Varjo ja viileys -romaanin (Teos 2021) kertoja on alakoululainen pietarsaarelaispoika, jonka juuret ovat Vietnamissa. Nykyisessä kotipaikassa hän seuraa elämää ja ympäristöä, jossa sotkeutuvat vietnamilainen, suomenkielinen ja ruotsinkielinen elämänmeno sekä siihen poukkoileva perhe-elämä. 

Korostan sanaa seuraa, sillä poika tarkkailee, ja sen, mitä hän ei ole näkemässä, hän kuvittelee. Perheen äiti Má yrittää hallita elämää vieraassa kulttuurissa, mutta  kertojan isoveli Hieu murrosikänsä ja kulttuuriviestien ristiriidassa alkaa karata perheensä vaikutuspiiristä. 

Quynh Tranin tyylin omaperäisyys kumpuaa arvaamattomuudesta: tässä romaanissa en pysty ennakoimaan tarinakulkuja, jotka sinkoilevat lyhyin luvuin. Merkillinen juonne löytyy valokuvista, jotka elävät kertojan mielessä; samoin mustikkametsästä, jossa kertoja ei edes ole mukana mutta jonka mystinen merkitys muuttuu hänen mielikuvitukseessaan todeksi. Vau, fiktion ydintä tässä ollaan pöyhimässä, ja mikä hienointa, se tapahtuu osoittelematta.

”Johtuiko heidän jatkuva ilmestymisensä valokuvista, joita olin katsonut? Uppouduin niihin aina kun sallin itseni olla jouten. Valoon, ääniin, hyönteisiin. Tuntui kuin jokin olisi pakottanut minut siihen, asettanut sen ehdoksi olemassaololleni – -.

Kertoja rekisteröi tuokioita, tapahtumapätkiä; ei hän tuhlaa ruutia tulkintoihin ulkopuolisuudesta tai siihen, mikä on totuus, kunhan kokemus on hänelle todellinen. Havainnoista voi seurata töksähtävä siirtymä tai outo poikkeama. Siinä kirjan kiehtovuuden salaisuus.

Quinh Tran: Varjo ja viileys, suomentanut Outi Menna, Teos & Förlaget 2021, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaj Korkea-Aho: Punainen huone

Jotain pintapuolista tiedän Strindbergin romaanista Punainen huone, mutten ole sitä lukenut. En siksi tiedä, onko vanhalla porvaristokritiikkiromaanilla jotain tekemistä Kaj Korkea-ahon samannimisen romaanin (Otava 2021) kanssa, mutta romaanin kertoja kiistää sen lukeneensa.

Nuorehko oboisti palaa traumaattiselta romanssireissulta Berliinistä ja on asuntoa vailla. Muusikko on myös kirjailija ja pistää pilanpäiten lehteen ilmoituksen, jossa lupaa asuntoa vastaan kirjapalveluja. Sen seurauksena kertoja päätyy asumaan Ullanlinnaan unelmien asuntoon ja maksaa siitä kuuntelemalla arvoituksellisen Aimo Kankaan tarinointia fetisseistä ja seksifantasioista. Mutta mitä meinaavat asunnon viemärihaju ja seinän valkoisen värin alta kuultava punainen maali?

Romaanin paras puoli piilee painostavassa tunnelmassa. Kirjassa paljastuu ripotellen lisää kertojasta, Aimo Kankaasta, Kankaan merkillisestä avustajasta ja avustussuhteesta. Näissä on ainesta alistamisesta sekä valta-asetelmien vaikutuksista. Liian hyvä tarjous on odotetusti liian hyvä, mutta ennen kaikkea ihmisten kesken sopii pysähtyä, mikä kaikki on ostettavissa ja mihin hintaan. Viettejä ja himoa unohtamatta.

”Miten naurettavalta ja arvottomalta himo vaikuttaakaan voimakenttänsä ulkopuolella, kuin keisari erämaassa, yksin kilahtelevien arvomerkkiensä kanssa.”

Korkea-ahon kerronta miellyttää, kielenkäyttö sekä suorana että kielikuvina. Kirjan homosuhteiden hienovaraisuus ja karkeus vaihtelevat kiinnostavasti. Kokonaisuudesta en ole ihan varma, vakuuttaako se minut, sillä intensiteetti välillä herpaantuu. Joka tapauksessa romaani vie tehokkaasti kertojaa piinaavaan ajanjaksoon, josta ei osaa arvata, kuinka siinä käy. 

”Kuinka monta kertomusta täytyy itsestään kertoa, ennen kuin on turvassa ihmisiltä? Riittääkö mikään suojaava kerros, kun yrittää piilottaa arkaluontoisimmat asiansa? Ja toisaalta: miten paksu voi elävän olennon kuori olla, ennen kuin hapenpuutteesta tulee ongelma?”

Kaj Korkea-aho: Punainen huone, suomentanut Laura Beck, Otava 2021, 365 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani