Katja Meriluodon runokokoelma Puun avaruudesta (Aviador 2025) pakottaa googlettelemaan, ei paljon, juuri tarpeeksi. Sellainen avartaa ihan sellaisenaankin hienon kokoelman sisältöä.
Saan selville, että kokoelman ensimmäinen osa on nimetty kuusen tuholaisnävertäjän mukaan, ”Tähtikirjaaja”. Niin kaunis nimi hyönteiselle, joka tappaa puita. Mikä löytö runoille, sanojen merkitysten nävertämiseen! Jokainen voi samastua pieneen hyönteiseen, sillä onhan luonnon tila sellainen, että itse kukin järsii maailman keuhkoja.
Viimeinen kokoelman osa on nimetty ”Päpsiäinen”, joka on kärpäsiin kuuluva hyönteinen. Se käyttää ravintonaan tähtikirjaajia. Näin elämän kierto jatkuu – ja kokoelma keskustelee osiensa kesken.
Runoissa samastuminen pieneliöihin voi kertoa elämänkulusta, jokaisen paikasta kierrossa sen lisäksi, että metsä, puut, etenkin kuuset näyttäytyvät suojapaikkana, jotka tarvitsevat suojausta.
•
Meriluodon runot jatkavat yhtä nykylyriikkamme väkevää linjaa, joka täyttyy luontosymboliikasta vailla romantiikka. Runous ”vain” hyödyntää ehtymätöntä materiaalia ja symboliikkaa, jota luonto tarjoaa. Koska ehtymättömyys on suhteellista, luonto säilyy runoissa.
Puun avaruudesta lumoaa minut kielen ja ilmaisun taidoin. Runokielessä suoruus ja hämäryys kietoutuvat kiehtovaksi merkityskimpuksi.
Luen runoista metsässä hengittämisen vapautta, mutta luen myös läheisen hapertumista (muistin hidas katoaminen kuin tähtikirjaajan nävertämänä). Vanhemman sukupolven poistuminen ja muistot kuuluvat asioihin, joita runoista löydän – sekä sen, mikä on ikuisesti pysäyttävää: jokainen elää aikansa, ja sitten kohtalona on lähtö kiertoon.
Esimerkiksi vaikutun sukujuhlatunnelmista (sivu 29), väkevästä villin luonnon ja metroverkoston yhteenkiteytymästä. Ja miten ”tavallisen” lauseen toisto vie tulkintatasolta toiselle: ”Sulkeutuvien ovien väliin ei saa juosta.”
Meriluoto yhdistää luontokuvia vapaasti erilaisiin yhteyksiin. Siksi runojen rikkaus saa ahmimaan kirjan runoja, kelaamaan taaksepäin, hyppimään ja pysähtymään.
•
Runojen sanomisen tapaa maistelen kuten ennen aikaan ihmiset, jotka pureskelivat pihkaa: puhdistautuivat. Saan runoista lohdullisia voimalauseita maailmaan, jossa ei totuudella ole juuri sijaa: ”Mutta tuuli nousee, se ei ole mielipide.” Saan myös aineksia motoiksi: ”Mikä räpiköi ajassa, jähmettyy ikuisuuteen kuin pihka.”
Aforististen välähdyksien lisäksi runoissa on kerronnallisuutta ja ennen kaikkea kerroksellisuutta. Ja sen lisäksi on sellaista suoruutta, joka herättää toivoa elämän jatkumiseen ja ymmärrystä siihen pieneen siivuun eloa, joka jokaiselle on suotu. Ja totuuksiin:
”Niin kauan kuin kun metsää,
on metsää.”
•
Katja Meriluoto: Puun avaruudesta, Aviador 2025, 69 sivua. Lainasin kirjastosta. (Ostan kyllä kirjan, sillä tätä kokoelman avaruutta ei voi muutamalla lukukerralla tyhjentää.)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 