Biofiktioviikkoni on käynnissä. Jo julkaisin jutun Laura Lähteenmäen Marian kirjasta, ja lauantaina ilmestyy juttu Enni Mustosen Matriarkasta. Tänään tutustumme romaaniin kultakauden arkkitehtien vaimoista.
•
Hallituksen kulttuurisäästöjen vuoksi museovirastolla ei ehkä ole tulevaisuudessa varoja pitää auki Hvitträskin museota kesäisin. Ainakin tänä kesänä yleisö pääsee vielä ihastelemaan kansallisromanttista taiteilijakotikokonaisuutta, josta valitettavasti yksi pytinki paloi jo 1900-luvun alkupuolella. Joka tapauksessa rakennuksessa, puutarhassa ja poluilla kulkiessa historia havisee ihanteita suomalaisen taiteen kultakaudelta.
Arkkitehtitoimisto Saarinen-Lindgren-Gezelius suunnitteli merkkirakennuksia meille ja muualle, myös oman asumisympäristöönsä Kirkkonummelle, jylhälle mäelle järven ääreen. Milla Ollikainen herättää eloon Hvitträskin asujat romaanissa Mathilda (WSOY 2025), jossa nimihenkilö on Eliel Saarisen ensimmäinen vaimo.
Hvitträskissa on aikanaan kuplinut melkoinen suhdesoppa, sillä Saarinen erosi Mathildasta ja nai arkkitehtikumppaninsa Herman Gezeliuksen siskon Lojan. Herman puolestaan nai Mathildan – tässä romaanissa jopa samana päivänä vuonna 1904, samassa paikassa, Hvitträskissä. Tässä vaiheessa Lindgren perheineen oli jo häippässyt arkkitehtikollektiivin yhteistaloudesta.
•
Ollikaisen romaani käsittelee tyylikkäästi suhdekiemuroita. Päänäkökulma on Saarisen kakkosrouvan, Lojan, joka on maltillinen tarkkailija. Hän pitää mölyt mahassaan, mutta lukija saa vihin naisen suhtautumisesta ja aatoksista. Näin skandaali muuttuu ihmisenkokoiseksi, eletyksi elämäksi, jossa tunteet ja ajatukset risteilevät.
Loja tarkastelee tilanteita ja etenkin Mathildaa rakkaan veljensä tasapainottomana vaimona. Mathildan varjo yltää Lojan avioliittoon, vaikka ei ensimmäisen vaimon yhteiseloa Elielin kanssa juuri ruodita, eikä Eliel tarpeettoman paljon kohdista kiinnostusta entiseen vaimoonsa.
Kahden naisen dynamiikka Lojan näkökulmasta vaihtelee kiusaantumisesta ymmärrykseen.
”Lojasta se kuulosti syytökseltä, mutta katsoessaan Mathildaa hän näki aitoa surua. Se ei pesinyt niinkään silmissä vaan naisen koko hahmossa – ja siinä katsellessaan Loja ymmärsi, että se oli ollut hahmossa aina ennenkin, kuin suru olisi ollut aina pinnan alla ja nyt tuo pinta oli vain kulunut ja haalistunut niin, että suru tuli koko ajan näkyvämmäksi, paksuin ja kauneinkaan silkki ei sitä voinut peittää.”
•
Mathildalla on romaanissa minäkertojan rooli. Punainen lanka (tai napanuora) Matildan ailahtelevaan ja viininhuuruiseen elämään johdattelee ensimmäiseen avioliittoon ja traagisen keskenmenoon, joka johti lapsettomuuteen ja eroon Elielistä.
”Eikä Eliel kuitenkaan ymmärtäisi, ettei meidän lapsemme ole kuollut vaan vain jäänyt syntymättä. Hän on mennyt suoraan minun uneeni kulkematta maailman kautta.
Haluan antaa unelle kaikki voimani, niin että se kasvaisi ja muuttuisi enemmän todeksi kuin todellisuus. Siksi minä vain makaan tässä huoneessa, olen maannut monta päivää, ne ovat yhtä pitkää yötä, ja tässä minä makaan niin kauan kuin he antavat, näissä samoissa lakanoissa, tässä samassa vaatteessa, joka ylleni on puettu silloin, kun olen ollut tiedoton.”
Psyykkisesti Mathilda ei taida lapsivuoteelta kunnolla nousta, vaikka rakkaus toiseen aviomieheen kehkeytyy lujaksi. Mathildan elämänlanka kuitenkin keriytyy kireästi lapsuudenperheeseen ja äitiin, joka kohteli tyttäriään eriarvoisesti. Matildan siskolla oli kunnianhimoa ja taitoa taiteilijana, kun Matilda vain piirusteli ja sai muutenkin äidiltään väheksyvää kohtelua. Mathildan rooliksi lankesi olla vain kaunis ja sortua elon tiellä.
•
Romaani ei ole koskaan vain aiheensa. Tässä kirjassa toki aihe kiinnostaa kovasti, ja myös taiteilijaromaaniksi sitä voi tituleerata. Lisäksi romaani tarjoaa tervetulleen naisnäkökulman: arkkitehtimiehet häälyvät taustalla.
Loja veisti veistoksia ja suunnitteli sisustuksia, siis toimi taiteilijana, vaikka Elielin uran tukeminen sekä kodin- ja lastenhoito vaati aikaveronsa. Romaani avaa ihmissuhteiden tilaa ja kahden naisen – Lojan ja Matildan – erilaisia valintoja ja elämänkulkuja. Niissä on elävän elämän tragiikkaa romaaniksi muuntuneena.
Romani jäljittelee elämää, mutta romaanitaide on aina kielen ja sisällön valintoja, kerronnan keinojen käyttöä ja rakennetta. Merkitystä on sillä, että Mathildan osuudet taipuvat minäkerronnaksi, kun taas Lojan näkökulmaosuudet välittyvät astetta etäämmältä, kolmannen persoonan kerronnalla.
Ollikainen onnistuu näkökulmien valinnoissa ja moniäänisyydessä. Hotkaisin romaanin yhdeltä istumalta.
•
Milla Ollikainen: Mathilda, WSOY 2025, 148 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 