Avainsana-arkisto: Ossi Nyman

Kolmen minäkerrontaromaanin jälkeen Ossi Nyman on kirjoittanut romaanin, jossa kertojaääntä voisi tulkita kaikkitietäväksi tai ainakin ylhäältä tai sivusta seuraavaksi. Alkuhuuto (Teos 2025) kuvaa kolmea henkilöä taitekohdassa, jota taivuttaa – ei enempää eikä vähempää – rakkauden kaipuu. 

Päähenkilönä pidän Toivo Pajumäkeä, pääkaupunkiseutulaista bussikuskia, joka on monin tavoin toivoton. Sosiaaliset taidot eivät oikein riitä sulavaan vuorovaikutukseen, ja lapsettomuuteen kaatunut avioliitto on jättänyt arpia. Toivo kokeilee deittisovellusta, jonka ainoa naisvastaus saa yksinäisen miehen lankeamaan loveen.

Toivo osuu Marjutiin, tukevaan keski-ikäiseen perheenäitiin, joka hakee vipinää kaupan kassatyöhön ja muuhun puuduttavaan arkeen. Marjutin mies, suntio Faith, haluaisi samoihin aikoihin palauttaa väljähtyneeseen parisuhteeseen alkuaikojen kipinää. Kuinka kolmikon käy?

•

Nymanin romaanista luen tarkkaan harkittua asetelmaa ja samalla taustalta aistin henkilöiden luojan hellyyttä hahmojaan kohtaan. Elämästä irralliset henkilöt käsittelevät eksistentiaalista yksinäisyyttään eri tavoin, ja Nyman saa irti irrallisuuden kalvavasta tunteesta paljon irti. Etenkin Toivon epätoivoinen tarrautuminen nostalgiaan puree. 

Kirjan myötä voi pohtia hyvyyden venyvyyttä, rakkauden suhteellisuutta ja suhdetta seksiin sekä muistojen muuttumista mieltä miellyttämään, hepottamaan yksinäisen arjen sietoa. Symboliset mitat saavuttavat armeija, kirkko ja sydän (mikseipä myös henkilönimet ”Usko”-Faith ja Toivo). Esimerkiksi Toivon maanpuolustuskurssiin osalistuminen osoittaa Toivon paikan elämässä:

”Hänestä on hyötyä, koska hän ei osaa mitään. Koska hän on huono taistelija. Hän on täällä tänään, jotta muut, pätevämmät taistelijat, tuntisivat itsensä vielä paremmiksi ja oppisivat, kuinka hänenlaistensa kanssa tullaan toimeen tositilanteissa.”

•

Nymanin sävypaletista on aina irronnut raivotarkkaa ilmaisua. Niin nytkin. Karkein kirjailijan kirja Patriarkaatti taitaa olla mennyttä elämää, mutta siitäkin tuttu, jopa julman yksityikohtainen kuvaustapa löytää paikoitellen paikkansa, esimerkiksi Toivon ja Marjutin ensimmäinen rakastelu vaikuttaa sellaiselta. Myös surkuhupaisuuden Nymanin tyyli tavoittaa.

Hetken kestää, että irrottaudun Nymanin aiemmasta autofiktiotyylistä ”silkan” fiktion mukaan. Tästä kirjasta löytyvät juoni, tarina, henkilöt ja muut perusromaanin rakenteet. Jokin kirjassa tuo mieleen Kari Hotakaisen romaanitaiteen viemättä mitään pois Nymanin omintakeisuudesta.

Nyman kirjoittaa modernia työläisromaania niin, että työn merkityksettömyys suhteessa ihmisen ydinminään valottuu. Romaani tehostuu henkilövetoisesti, pelkistävästi mutta tunneviritteisesti. Ja kirjan kansi vaikuttaa niin, että Alkuhuudon näkee mielessä elokuvana: kuvaus on visuaalista ja kolmen henkilön pyöritys lisää tarinaan jännitettä.

•

Ossi Nyman: Alkuhuuto, Teos 2025, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

”Sanoin, että molempia romaaneitani, varsinkin ensimmäistä, saattoi pitää autofiktiona. Nainen sanoi: ”Se on nyt muodissa.” Minä sanoin: ”Eihän tässä muuta uskallakaan enää kirjoittaa, kun heti syytetään kulttuurisesta omimisesta.” Se nauratti naista.”

Näin Ossi Nymanin uutuusteoksen Häpeärauha (Teos 2022) minäkertoja viittaa romaaneihin Röyhkeys ja Patriarkaatti. Samalla sitaatista irtoaa viitteitä tyylistä: se on toteavaa ja raportoivaa, mutta silti se jättää arvailujen varaa piilomerkityksistä ja hirtehisyydestä.

Häpeärauhan kertoja kirjoittaa kirjassa ensin edellistä romaania, sitten juuri tätä kirjaa ja elää elämänvaihetta, jossa avioliitto hajoaa ja kertoja muuttaa harkintavaiheen jälkeen uuden suhteen, Hannan omakotitaloon. Niin alkaa uusperhearki, jossa Hannan ja hänen tyttärensä suhde on vahvempi kuin suhde kertojaan. Tilanne ei muutu yhteisen lapsen synnyttyä. Kuin symbolina kaikesta: talosta alkaa löytyä vikoja ja sisäilmaa pilaavia piirteitä sieltä täältä.

•

Leimallista on, että kerronta tallentaa olemisia, menemisiä ja tulemisia, mutta vielä sitä enemmän, mitä kertoja miettii. Moni, moni virke alkaa: ajattelin. Esimerkiksi: ”Ajattelin, että kirjallisuus on kaikista taiteenaloista narsistisin.”

Mietin, meneekö autofiktio nymanilaisittain narsismin piikkiin. Miksi minun pitäisi kiinnostua kertojan arkitoimista ja ajatuksista? Kiinnostun ristiriitaisuuksista: toisaalta kirjan kertoja on pyrkinyt tulla näkyväksi ja nähdyksi (siksi provokatiivisaineksisia kirjoja), toisaalta hän ideoi täydellistä maailmaa, jossa ”romaanin kannessa lukisi vain romaanin ja kustantamon nimi, eikä kirjailijan nimeä tai sukupuolta koskaan mainittaisi julkisesti”.

Saara Turunen mainitaan kirjassa, ja voihan tässä peilailla autofiktio-otetta sinne suuntaan. Kertoja lukee Antti Hyryä ja pyrkii pääsemään kuuntelemaan Petri Tammista (herkullinen tilanne kirjassa). Niiltä suunnilta lienevät hiotun, lakonisen tyylin tavoitteet peräisin.

•

Yksi romaanin teema on sukupuoli. Kertoja liittyy feministiseen puolueeseen ja on ehdolla vaaleissa. Kotona vaikuttavat kaksi pientä tyttöä ja nainen, joka omistaa talon ja tuo talouteen tulot. Koti-isä-kertoja ei täytä mielensä miehen mittapuita mutta toisaalta ei niitä välitä täyttääkään. Se kertojaa vaivaa, täyttääkö hän naisensa kriteerit.

Joten suhde kriiseilee. Jäytämisen erottaa tekstin rivien välistä, ja kerrottuun tunnolliselta vaikuttava raportoija valikoi tarkasti, mitä ja miten kertoo. Kommunikointi- ja ymmärrysmuuriin tägätään jo alusta alkaen: ”Hannan lauseet ovat faktoja, minun lauseeni tuntemuksia ja pieniä havaintoja.”

Voin lukiessani pohtia rakkautta, sen epätasapainoa, kohtaamiskohtia ja kohtaamattomuutta. Eleettömästi kertoja kuvaa sekä pieniä sattumuksia että yleensä isoina pidettyjä asioita: niiden painoa ei eroteta. Niin kuvataan halu ja haluttomuus ja toisaalta sitoutuminen käytännön syineen.

Mutta mikä ihmeen häpeärauha? Kyllä kertoja sen kirjassaan avaa. Ja on hetkiä, joina kertojan nainen uskoo, että miehetkin voivat olla ihmisiä.

•

On vaikea eritellä, mikä Nymanin kerronnassa kiehtoo. Pidänkin tauon lukemisen ja siitä kirjoittamisen välillä, jotta erotan, mitä tekstistä jää minulle jäljelle. No, koko ajan enemmän pinnanalaista.

Kyllä kerronnassa piilee se jokin: havaintojen verbalisoinnin pintatarkkuus ja alateksti. Joissain kohdin silti ihmettelen, miksi mikäkin kulkureitti minulle selostetaan, myös muita vastaavia tapahtumattomuuden havaintoja. Esimerkiksi puvun, soittimen ja kuulokkeiden valinta hintoineen jahkailuttaa kertojaa apurahapotin jälkeen. No mutta: tekstissä kumisee kertojan köyhä työläisperhetausta ja aikuisiän köyhyysrajan alapuolella kitkuttelu. Röyhkeydestä tuttu yhteiskunnallisuus tuntuu kireänä, myös kertojan parisuhteessa.

Mietin sitäkin, narutetaanko minua nyt ei-provosoivalla lempeydellä. Ei, minuun vetoaa kertojan kiintymys omaan lapseen, kaikkinainen lämpö ja huolenpito – niin rakkaudellista. Pakko käyttää siitä tätä sanaa: ihanaa. (Samaa sanaa kertoja huomaa yllättyneenä välillä käyttävänsä; siitäkin voisi lukea alatekstiä.) Enkä ala vatvomaan, vaikuttaako ihanuusbonuksiini se, että lapsenhoitositoutumisesta kirjoittaa mies, isä.

Ehkei Nymanin (autofiktio)proosa niinkään tee yksityisestä yleistä vaan ymmärrettävää – muttei yksiselitteisesti. Kirjan viimeiset sivut säväyttävät yleisenä. Kukapa ei toivo itselleen tai lapselleen kokemusta tulla nähdyksi, kuulluksi, parhaimmassa tapauksessa ymmärretyksi mutta ainakin hetkiä, joissa saa kokea myötätuntoa.

•

Ossi Nyman: Häpeärauha, Teos 2022, 351 sivua. Lainasin kirjastosta.

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys herätti keskustelua suhtautumisesta työttömyyteen. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia juttuja viriää Nymanin uutuudesta, romaanista Patriarkaatti (Teos 2019).

Takakansi johdattelee tutkailemaan kirjasta naisvihamielistä yhteiskuntaa, jossa ei viihdy kukaan, ja tiivistää kirjan olevan tarina tarinasta. Kun yritän muodostaa omaa käsitystäni kirjasta, hämmennyn. Patriarkaatti ei päästä minua helpolla.

---

Romaani jakautuu kolmeen osaan: vuosiin 2005, 2007 ja 2017. Minäkertoja kytkee aina kuolemaan liittyvällä julkisuustapahtumalla itsensä aikaan. Niitä ovat Dianan ja Pavarottin kuolemat ja Koiviston hautajaiset. Porno, väkivalta ja sarjamurhat pyörivät kertojan mielessä, samoin kuuluisien leffojen (mm. Vertigo ja ET) tulkinnat. Ja sitten hän kuvaa toimintaansa. En vain voi tietää, mikä on kertojalle totta vai kuviteltua – vai sekä-että.

Patriarkaatti alkaa patriarkaatin perusympäristöstä, armeijasta, mutta sehän ei ole enää yksin miehinen vapaaehtoisten naisten vuoksi. Silti pääviihdyke kasarmilla on nonstop-pornoesitykset. Vai onko? Mihin tässä kirjassa voi uskoa? Kertojan jumalauskoinen äiti kiteyttää:

”Jumala oli kuin kirjailija, äiti sanoi. Eikä kirjailija luo henkilöhahmoja ja sitten varmista ettei heille tapahdu mitään pahaa, vaan päinvastoin saattaa heidät kiusaukseen ja pahan äärelle.”

Patriarkaatissa kertoja eli kirjan päähenkilö on kiusauksen ja pahan äärellä, ja vaikutteet siihen tulevat jo lapsena ympärillä olevasta kuten kotioloista, pornosta, mediatarinoista. Nyman poistaa viihteellisyyden ja tuo tilalle tarinallisuuden, joka ei viihdytä vaan usein kuvottaa. Ja se on ihan oikein, että väkivalta kuvataan kuvottavasti, sillä sellaistahan se on eikä viihdettä.

---

Palaan alkuun. Kertoja pääsee armeijasta. Hän on Mauri, armeijassa lempinimeltään Mauritania, ja sen huolimattomasti kuulevat tulkitsevat: Mauri-Tanja. Kyllä vain, nimellä on merkitystä, ja kirjassa(kin) on merkitystä, kumpana maailmaa kuvittelee, Maurina vai Tanjana.

Kertojan tila on mutkikas ja ahdistava, ympäristölle vaarallinen. Hän selittää toimiaan ja olotilojaan, tällaistakin:

”Ymmärsin, ettei turvaa tuovien asioiden tarvinnut olla hyviä tai onnellisia asioita, vaan riitti, että ne olivat lapsuudesta tuttuja. Monesti makasin yöllä sängyssä ja ajattelin kuinka kaltoin elämä oli minua kohdellut ja kuinka en koskaan tulisi onnelliseksi, ja siitäkin tuli minulle turvallinen ja hyvä olo.”

Kertoja antaa itsestään umpimielisen sivustakatsojan kuvan. Hän on yksinäinen vieraantuja, joka kätkee muilta sisäisen elämänsä mutta päästää sen tekstissään irti. Hän tuo mieleen toisaalta myös näennäisen rationaalisen ja hyväkäytöksisen psykopaatin, samanlaisen kuin Netflixin Mindhunters-sarjan sarjamurhaajan, jota FBI-etsivä haastattelee ensimmäisissä jaksoissa. Tai sitten hänessä on jotain American Psychoa tai…

---

Patriarkaatin kerronta on viileää, tarkkaa ja selkeää, vaikkei tarkoitusperä aina selviä. Tekstikappaleet ovat pitkiä ja sisältö seikkaperäistä. Tunnelma on jännitteinen, häiriintynyt ja häiritsevä. Sen pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, ja silloin tuntuu samalta kuin Maurin väkivallan uhrista:

”Hänen kasvoilleen levisi sivistykseen ja järjestykseen uskovan ihmisen loukkaantunut ja epäuskoinen ilme – -.”

Miksi kaikki tämä? Nymanin kirja ajatteluttaa eikä jätä kylmäksi. Ainakin hetken hävettää ajatella kaikkia katselemiani ja lukemiani murha- ja väkivaltaviihdykkeitä, joissa uhri on usein nainen ja rikos seksuaalinen.

– –

 
Ossi Nyman
Patrirkaatti
Teos 2019
romaani
200 sivua.
Ostin kirjan,
Ja sain sen myös kustantajalta.