Kuukausittainen arkisto:elokuu 2012

Aika ON suuri hämäys

Aika hämää ja hämmentää minua, samoin Sashaa, Bennietä ja Alexia, monia muita myös. Ajankulkuun kuuluu käänteentekeviä ja merkityksettömiä tilanteita, ohikiitäviä kohtaamisia, mieleenpainuvia tapaamisia, muistoja, unelmia ja toiveiden taittumisia. Jennifer Egan näyttää niitä romaanissa Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad). Hyvin kirja pysyi hyppysissäni, vaikken parhaimmassa vireystilassa sitä lukenut. Mitä enemmän kirjaa muistelee, sitä paremmalta se tuntuu. Mutta miksi kirjan nimestä puuttuu predikaatti, tai pilkku?

Kerronnan aukkojen paikkaaminen on palkitsevaa. Kulmikas rakenne paljastaa henkilöistään ja tapahtumista jotain olennaista senhetkisessä tilanteessa. Luvuissa on eri päähenkilöitä, myös ajassa sahataan kymmeniä vuosia. Henkilöt voivat viistää toisiaan useaan otteeseen, tai he voivat ilmestyä näköpiiriimme vain kerran, pari. Käy niinkin, että häkellyttävän tiiviisti, osuvasti ja odottamattomasti pienessä tekstikappaleessa niitataan henkilön loppuelämän tai tulevaisuuden kulku.

Kirjan kieli on vivahteikasta. Välillä mielialojen ja tilanteiden kuvaus on tarkkaa dokumentaatiota, ja välillä kerrottu on kuin vertauskuva. Ennalta ei oikein mitään pääse arvailemaan. Outoa kyllä Power Point -esitysluku toimii tehokkaasti. Muoto on perusteltu ja kertojan persoonaa ja perhetilannetta syventävä.

Aika ja sen vaikutus on arvaamatonta. Taukojen pituudella on merkitystä, ainakin musiikissa, varmasti elämässäkin. Aikaa voi kuluttaa vaikka tutkimalla lainausmerkkien väliin suljettuja ilmaisuja, sanakehyksiä. Ajan myötä voi käydä näinkin: ”Hän oli sanakehys ihmismuodossa: kuori, jonka sisus oli kadonnut.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Alkuelokuun luontokappaleet

20120819-161407.jpg

Lämpiminä iltapäivinä olen nauttinut pienen puutarhani loppukesän kukinnasta, vaikka elokuussa on jo rappion ja maatumisen merkkejä. Selvä luopumisen tunne vaanii, kesä haihtuu. Värit ovat siksi syviä ja kirkkaita. Välillä voi pistäytyä museossa katsomassa kuihtumattomia kukkia, palata sitten omalle takapihalle lukemaan romaania puutarhatyöläisestä.

Amerikkalainen Georgia O’Keeffe syntyi 1887 ja kuoli lähes 100 vuotta myöhemmin. Hän ehti kokea modernismin eri vaiheet, samalla yhteiskunnalliset ja teknologiset myllerrykset. Aika huima ajanjakso elettäväksi. Eletty elämä jäikin vaivaamaan mieltäni enemmän kuin Tennispalatsin näyttelyn anti. Taiteilija pyrki abstrakteihin muotoihin, myös hyvinkin esittävissä kukka- ja maisemamaalauksissa. Tinkimätön pyrkimys selkeisiin muotoihin ja väreihin töissä on. Ehkä aikanaan omaleimaiset työt näyttävät tänään sisustuliikkeiden julistemateriaalilta. Enkä pysty soimaamaan kriitikoita, jotka näkivät teoksissa sensuaalisia virityksiä. Kieltämättä kasvien ja kallioiden sopukat ja uurteet moisia mielikuvia voivat luodakin, vaikka taitelija sanoi toistaneensa vain orjallisesti ja realistisesti luonnon muovaamia malleja.

Kiinnostavia olivat taiteilijan puolison Alfred Steiglitzin valokuvat 1900-luvun alkupuolelta. Hän oli vaikuttajana valokuvauksen hyväksymisessä omaksi taidemuodoksi. Henkilökuvat vaimosta olivat hienoja, myös New York -kuvat viehättivät – ja heittivät kesälukemisena olleen Seuraelämän säännöt -romaanin tunnelmiin.

Jos O’Keeffe sai aikanaan inspiraation luonnosta, on Reidar Palmgrenin uusin romaani Sudenmarja ammentanut ainakin luontokappaleista. Tarinassa umpimielinen Tuula toimii luonnonmukaisen puistotyön ja työnantajan tehokkuuslaskelmien puristuksessa. Muutenkin kirjan teemoja polarisoidaan, ja näytteillepanossa on turhaa asetelmallisuutta. Valtaosa henkilöistäkin on kaavamaisesti hyvä tai pahoja.

Etualalla on onneksi Tuulan ohella hahmoja, joissa on aineksia kumpaankin. Se, kumpi keikkuu päällimmäisenä, vaihtelee. Vaakakuppia heiluttaa ihmisten vaikutus toisiinsa. Pienikin hyvä voi tehdä mutkan ja sivupolun ennalta määrättyyn (yleensä huonoon) suuntaan, kuten murkkutöhrijän osuus osoittaa. Muuten tämän hahmon rooli kokonaisuudessa jää turhan viitteelliseksi. Vartija-Anttikin saa jatkoajan ja mahdollisuuden valita. Tuulassa on kieltämättä arvoituksellisuutta, joka jää mieltä kaihertamaan.

Mihin Palmgren tällä kaikella pyrkii? Arvoitus säilyi, eikä avautunut minulle. Kohtalo- ja luomu-fantasia kohtasi arkirealismin, jäljelle jäi hämmennys.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Riivattu lukeminen


”Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekihtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista, jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuottavalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme.”

A S Byatt on kirjoittanut kimurantin kudelman romaaniinsa Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990, suom. 2008). Kaksi viktoriaanisen kirjallisuuden tutkijaa yhdistää voimansa tutkimuskohteidensa yhteyksien selvittämisessä. Yhteistyöstä kehkeytyy omaehtoinen, paikkaansa hakeva hauras suhde. Toimeen sotkeutuvat muut intohimoiset reliikkien metsästäjät kirjallisuudentutkimuspiireistä. Lisäksi herkutellaan postmodernistien, biografistien ja feministitutkijoiden fraseologialla.

Toinen kerronnan taso viipyilee viktoriaanisen ajan paineissa kamppailevien kirjailijoiden suhteen kehittymisen seuraamisessa ja seuraamuksissa. Rakkaus on joka ajassa, vaikkakin vaihtuvissa paineissa, piinallisen hankalaa. Kerrontaa katkovat monisivuiset mytologiset runoelmat, päiväkirjatekstit ja tutkimustulkinnat.

Kerronta on täyteläistä, latautunutta, kiemuraista ja ilmaisuvoimaista. Kirja pitäisi lukea useita kertoja uudelleen. Tenhoava juoni on nyt selvitetty, toisella lukukerralla voisi pureutua viktoriaaniseen kirjallisuuskäsitykseen ja siihen kuuluvan kielen symbolisiin kätköihin. Kolmannella lukukerralla voisi pureutua metaforisuuteen. Neljäs lukukerta voisi keskittyä uudelleen tutukimusmetodien irvailuun ja tyyppipiirteisiin.

Kesäni on kulunut toinen toistaan kirjallisimpien teosten parissa, ja välillä minua on askarruttanut päälleliimattu elitistisyys.Tämä teos on kuitenkin kaikesta krumeluurista huolimatta vaikuttava taidonnäyte ja lisäksi elävä, koskettava, monitasoinen ja vetoava. Kiitos Kersti Juvalle, joka vinkkasi hienoa teosta elokuun alun koulutuspäivillä, ja lisäkiitos Sadulle, joka vahvisti suositusta!

”Rolandille oli opetettu, että kieli on väistämättä riittämätöntä, ettei se kyennyt koskaan puhumaan siitä mikä oli, että se puhui vain itsestään. – -. Hänelle oli käynyt niin, että se, miten monella tavalla jokin on sanottavissa, oli kiinnostavampaa kuin ajatus, että jokin ei ollut sanottavissa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Seikkailu Barcelonassa

”Se on laskelmoitu täsmäisku lukijan mielihyväkeskukseen.” Näin arvioi kriitikko Juhani Karila Carlos Ruiz Zafónin kirjojen hautausmaata ympäröivää Barcelona-sarjan kolmatta osaa. Tuulen varjo oli minulle aikanaan huikea kokemus, Enkelipeli kovien odutusten vuoksi pettymys, mutta tämän kolmannen osan Taivasten vanki jälkeen pitäisi kaikki osat lukea uudelleen. Palaset loksahtelevat naksahten yhteen. Tarinaan jää silti harkittuja, täydennystä huutavia aukkoja.

Yleensä en ole kovin innostunut tietoisen kirjallisista teosrakennelmista, mutta Ruiz Zafónin taitava tyylilajien soppa, juonellinen näppäryys ja dialogisanailun lennokkuus toimivat. Varhaisnuoruuteni suurelämys Monte Criston kreivi heräsi tässä teoksessa henkiin siten, että saanen olla kritiikitön ja heittäytyä nostalgiseen seikkauluun.

Seikkauluromaanien tapaan kaksi miestä hallitsevat juonenjuurta: vakaahko ”isäntä” ja vallaton apuri luottoystävinä. Daniel Sempere säilyttää melko hyvin kiinnostavuutensa, mutta Fermin Romero de Torres on varsinainen kalutun asetelman luuydin. Ilahduttavaa on se, että teoksen tyylilajipastisseihin kuuluu myös huumoriosuus, josta Fermin pitkälti vastaa. Tietysti tarvitaan pääpahis ja joukko hyväsydämisiä apureita. Naiskuvaus ei oikein päivänvaloa kestä, mutta siedän kliseet muun mukavan kustannuksella.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa, sillä voisin luetella lukuisia ennalta-arvattavia käänteitä ja kökköyksiä. Silti kokonaisuus jyrää, ja annan itseni nauttia; minua vedetään vääjäämättä sumuisen kaupungin mielikuvamaailmaan ja francolaisen kansalaisrakenteen ristivaloon, mutinastani huolimatta. Annan mennä. Haluan Semperen antikkaan. Kuulen korvissani nopeaa espanjankielistä pehmeää säksätystä ja näen dialogien käsivispaukset. Kuljen lukemattomien kirjojen mausoleumin labyrinteissa. Olen matkalla. Seuraan tapahtumapaikkoja kartalta. Kirjoittelen kirjassa heiteltyjä osoitteita mahdollista Barcelonan matkaa varten (ravintola Can Ljuis Calle de la Cera 49:ssa, baari El Xampanyet Calle Montcadalla, Calle Petritxolin kahvilat). Ja odotan luvattua neljättä osaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus