Kuukausittainen arkisto:elokuu 2013

Matkoja, perhosia, tähtiä

”Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.”

Joel Haahtelan romaani Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) on hämmentävä. Alkuksi se on ontto, tarkoitustaan vailla kuten minäkertojansakin, kunnes se vähitellen täyttyy, syvenee ja viimeisillä sivuilla sinkoaa silkkaa selkeää sanomaa. Vaikutun.

Minäkertoja ei kirjoita päiväkirjaa vaan menneelle rakastetulleen kirjeitä, joita ei ole koskaan tarkoitus lähettää. Lukija pääsee melankolisen miekkosen mielen matkaan. Matkailija aloittaa Pariisista 1889, poikkeaa ensimmäisen maailmansodan alla Berliinissä, käy kaukomailla 1923, ja päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä saksalaiseen parantolaan. Valitut kuvausajat eivät ole sattumaa, ne ovat eurooppalaisihmisten kännekohtia, ja syrjähyppy 20-luvun viidakkokaupunkiin muistutus siitä, että jossain vaiheessa Seinen sillatkin voivat autioina peittyä murattiin.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelaa tyyliltään keskieurooppalaisena impressionistina, ja kas, romaanin alussa päähenkilö kiihtyy impressionistisesta taiteesta. Teksti myötäilee tätä: kerronta koostuu kirjeenkirjoittajan vaikutelmista. Toisaalta myöhemmin ekspressionistinen teatteri tekee kertojaan vaikutuksen, se vastaa särkyneiden pyrkimystä selviytyä rikkonaisessa maailmassa. Yksi ihanne säilyy alusta loppuun: Vermeer, toden ja tunteen yhdistävä, seisauttavan selkeä maalausmestari.

Tekstin yksi ainesosa on älykköelitistinen ajan ilmiöiden nimeäminen, millä minäkertoja ikään kuin pyrkii ankkuroimaan itsensä olemassa olevaan. Muuten kirjemuoto pitää lukijan tiukasti kertojan rajaamassa mielen tiiviössä. Ajoittain saa johtolankoja päähenkilön elämäntrgediasta, persoonasta ja ihmissuhteista. Yhden (tai kahden) yksityisen ihmisen harhailuun on kudottu tukku isoja teemoja identiteetin häilyvyydestä ja (vaatimattomasti) elämän tarkoituksesta. Ja rakastamisesta.

Välistä lukija ahdistuu kertojan kanssa, niin koville ottaa elämän imitoiminen. Pakonomainen kirjaaminen on kertojalle tiukkaa yritystä pysyä jonkinmoisessa yhteydessä ohi etenevään elämään. Musta aukko vetää kertojan tihenevästi sisäänsä, silloin teksti hiljenee. Useasti hän on kuin itsensä kaksonen tai kopio, ote haurastuu:

”Olen pelkkää metaforaa koko ihminen. En osaa elää, en edes kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa kaiken niin kuin se on, mutta huijaan itseäni ja sinua, tärkein jää aina kirjoittamatta.”

Ehkä tärkein jää häneltä kirjoittamatta, silti loppuosan kielestä hajonneet perhos- ja tähtihahmot kertovat painavaa asiaa. Tärkein on se, että välistä tavoitteettomalta tuntuvalla jaarittelulla on tarkoitus ja kertojan elämällä on ollut merkitys. Tämä humaani ihmisoikeuksien ylistys kirjautuu sukupolvien päästä romaanin päätöslukuun. Jokaisen elämä on arvokas ja jokaisella on oikeus tulla muistetuksi, sairauden nujertamanakin, etenkin sairauden nujertamana. On hienoa, että ihmisyyden julkilausuma tarjotaan ylväästi ja suoraan, kaukana ovat kyynisyys ja ironia.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan tarkka arkikuvailu sulaa säännöllisesti kielikuviin. Havaintojen lomaan lausutaan aforistisia ja runollisia elämäntotuuksia. Edellinen romaani Traumbach on turhan etäinen korukielinen impressio (blogissani 12.7.2012), mutta muutaman vuoden takainen Lumipäiväkirja (Otava 2008) on hengeltään uutuusromaanin etiäinen ja henkilöt sen sukulaisia. Myös sen alakulossa on samaa, samoin päähavainnossa elämän pyhyydestä, mutta tyyli on uutuutta suoraviivaisempi ja kerronta polveilevampi, jotkut virkevyörytykset tosi huikeita.

Haahtela houkuttaa minut näin poikkeukselliseen laveuteen. Enkä ole tässä paljastanut kuin murto-osan kirja-ajatuksistani. Tähtikirkas, lumivalkea on romaani, johon tykästyn sitä enemmän, mitä kauemmin on lukurupeamasta. Ymmärrän kyllä, että Haahtelan teos saattaa myös väsyttää ja ärsyttää. Mielentilani sattuu olemaan juuri nyt elokuun loppuhetkinä otollinen juuri tälle. Romaanissa on olemisen sähkötystä. Siinä on ajallisuutta ja ajattomuutta, joka välillä lavenee tähtitaivaalle ja välillä laskeutuu mustan maan valoisiin laikkuihin. Ja se synnyttää velvoituksen ihmisenä olemiseen.

”Ehkä nämäkin ajatukset ovat tarpeellisia, niin kuin lyijy, joka estää laivaa kaatumasta.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Siskoni mun – todesta tarinaan

Romaanien lumouksen yksi lähtökohta on se, että ne voisivat olla totta. Totisesti eläneistä ihmisistä puolestaan on monta tarinaa, jotka vaikuttavat keksityiltä. Lähtökohtaisesti todesta kertominen jo muuntaa faktasta kertomuksenkaltaista. Kovin kieputtavaa on siten kaunokirjallisuuden tosiolevaisuus. Viimeisin lukukokemukseni tältä laidalta on Susan Sellersin Vanessa ja Virginia (suom. Soili Takkala, Into 2013).

Vanessa on taidemaalari Vanessa Bell, kirjailijaguru Virginia Woolfin sisko. Romaanin kertoja on isosisko Vanessa, joka kuvailee elämäänsä kirjeenomaisesti Virginia-siskoaan puhutellen. Romaanin Sinä on päähenkilö minäkertojan rinnalla.

Onneksi sisarusten lahjakkuus suuntautuu eri taidealoille, muuten he raatelisivat toisensa tyystin. Tarpeeksi rankasti kateus, kilpailu, kyttäily ja syyllistäminen ovat suhteessa voimissaan näinkin. Kalvavien tunteiden takaa löytyvät myös riippuvuus, läheisyys ja rakkaus. Perin polarisoitunutta tunnekireyttä romaanissa kuvataan eläytyen.

Vanessan pätkimät kuvaukset ovat kuin taiteilijan piirros- tai akvarelliluonnoksia elämänkaaren elämyskohdista. Kuvataiteilijan silmin valot ja värit loistavat, tunnetilat väreilevät. Luvattoman paljon kerronnassa on kömpelyyksiä. Voiko se johtua juuri siitä, että kertoja on alemmuudentuntoinen kuvataiteilija menestyskirjailijasiskon varjossa? Vaikka väillä kielellisesti tökkii, romaanin aihe ja tunteet pitävät tarinassa mukana.

Virginia Woolfin taival on minulle kirjallisuushistoriasta kutakuinkin tuttu, isosiskon elämänvaiheet sen sijaan täysin tuntemattomia. Joitain fiktioväläyksiä näin heistä Tunnit-elokuvassa. Mihin siis uskoa? Fiktioon. Lukiessani luotan, että juuri noin Vanessa koki ja eli, juuri kuvatunlainen arrogantti anastaja ja luja sielu Virginia oli siskolleen. Fiktio kokemuksellistaa.

Kaunokirjallisuutta ei ole toden jäljentäminen, vaan se edellyttää ilmaa ilmaisuun, kulmaa kuvattuun ja kiehtovuutta kieleen. Kun Vanessa lukee siskonsa esikoisteosta, hän pettyy sen journalistiseen totuuteen: suoraa kopiota lapsuusperheeen elämästä. Majakka sen sijaan on jotain muuta samasta aiheesta:
Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisessa tasapainossa, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyisin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa. Jälleen kerran olit kertonut meidän tarinamme, mutta tällä kertaa tavalla, joka silotti kuilun elämäkerran ja taiteen välillä.- -. Olit tehnyt enemmänin. Kehyksesi rohkeudella, venyttämällä ja siten tihentämällä aikaa näyttääksesi sen vaikutuksen pikemmin kuin sen kulun, olit avannut uusia mahdollisuuksia taiteellesi.”

Täytyy toivoa, että BBC filmaisi siskosten elämästä epookkisarjan. Katsojat saisivat nauttia 1900-luvun alun tyyli- ja pukuloistosta sekä Venessan sisustusinnovaatioista alati vaihtuvissa taloissa ja huviloissa. Ulkoisten seikkojen lisäksi sisältöä piisaa: päähenkilöillä on tukuttain dramatisointiin sopivia traumoja etäisen äidin varhaisen kuoleman ja tyranni-isän jäljiltä. Sovinnaisen perheen lapsista kehittyy erityisen epäsovinnaisia. Kummallakin siskolla on monimutkaisia suhteita, ja perhetragediat seuraavat toisiaan. Visualisointi-haaveeni toteutumista odotellen totean, että jo romaani saa ymmälleen siskosten lahjoista ja kimuranteista elämänkäänteistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lounaisesti A:sta Ö:hön

Heli Laaksosen runoilema Aapine (Otava 2013) käy aakkoset läpi lounaispuheella. Jokainen kirjain saa oman runon, siten kirja noudattaa perinteistä aapismuotoa. Poikkeavaa on se, että kirja sisältää varoituksen: ”Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!”

Kukin kirjain aukenee äänne- tai sanaleikein, tai teemakirjaimeen viitataan absurdein havainnoin ja mielleyhtymin. Äänessä on eläimiä, kuten kani Kaarinast. On rooleja eri-ikäisille ihmisille. Heli Laaksosen aiemmmasta runotuotannosta tuttu lämmin mamma esiintyy parissa aakkosessa, ja yksi presidenttipari voisi asua Åbossa. Näyttäytyy myös miekkonen, jolta saattaa paljastua X. Hulluttelun ohella on muutakin, haikeutta ja viisauksia. Omaperäisistä oivalluksista sekä kieli- ja aiheiloittelusta syntyy riemastuttava kokonaisuus kielen lahjasta.

Jokainen kieltä käyttävä ikään kuin keksii sen uudelleen. Ihmislapsen kielen kehitys käynnistyy ympäröivän puheen kuulemisesta ja omaksumisesta. Ensin puhutaan, sitten opetellaan äänteitä vastaavia kirjaimia, joilla yleis-ja kirjakieli pelaa. Nyt on vain niin, että osan äidinkielestä eli kotimurteesta ei kaikkia löydy, esimerkiksi B herättää turhautumista:
”Mää ole aina pärjänny
pananeil ja pikineil,
huus pasisti.”

Lounaismurteen ihmisille Aapine on varmasti terapeuttinen teos: oma kieli kelpaa lukuoppiin. Vaikka lukuvaroitus annetaan, lounaislapset saavat kirjakielisen aapisen rinnalle tästä hupia. Muu väki voi nauttia kirjakielen pohjana olleen murteen rytmistä ja laulunuotista, ja vaikkapa fantasioida, miltä sama kuulostaisi omalla kotimurteella.

Kirjainrunojen perässä on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä kiteytyy lounaispuheen ydin: lyhyesti kun ilmaistaan, ehditään enemmän, olla hiljaakin. Lisäksi loppuun on liitetty sanasto ja ”Pamfletti eli paasausosato”, jossa komeasti kootaan yleis-ja puhekielen olemusta ja keskeisiä lounaismurteen piirteitä.

Aapine on kokonaistaideteos ja on oma itsensä vasta Elina Warstan kuvien myötä. Runot ja värikäs kuvitus tukevat toisiaan: puhuvat keskenään, täydentyvät ja joskus juttelevat toistensa ohi, mikä lisää viehätystä. Kunnon kuvakirjan tapaan aukeamat houkuttavat yksityiskohtien bongailuun. Warstan kuvat ovat ilmeikkäitä, ja värivalinnat ja vaihtelevat muodot vahvistavat runojen tunnelman. Aapine opettaa kaikenikäisiä lukemaan toisin.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.


– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Piippukokoelma

Katja Ketun Piippuhylly (WSOY 2013) on löytöpiippujen ympärille kasattu tarinakokoelma. Piippuja ei ole ilman polttelijoita, joten ihmiskohtaloista kerrotaan. Pietari Kutila on kehyskertomuksen keskeishenkilö ja teoksen pääkertoja, jolla on valta valita muhevimmat tarinat.

Opin, että yhdestä maailman pisteestä voi kertoa kaikki tarinat”, tiivistää Kutila sen, että kokoelma syntyy Kätilö-romaanista tutulla Kuolleen Miehen Vuonolla, sinne ajautuneiden pippujen vanavedessä. Niiden vietävinä Jäämeren tienoiden lisäksi poikkeillaan 1900-luvun alkupuoliskon Berliinissä, Pietarissa, Riossa ja Afrikan rannoilla.Teos on kuin Kätilön jatko-osa tai romaanista pursunut rinnakkainen, sillä kokoelmassa tavataan romaanista tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kun elävät eivät ole ennestään tuttuja, he saattavat putkahtaa kokoelman tarinoista toisiin.

Ketun tyyli kiehtoo ja riepoo. Eittämättä hän hallitsee verevän kielen ja kerronnan, ja tekstin rytmi on vetävä. Välillä vyörytys käy raskaaksi. Kaikki on niin voimallista. On hölskyvää lihaa, villavaa karvoitusta, verisiä ja muita nesteitä, rusikointia ja ruhjeita, suonista pursuavia toukkia, sumentavaa himoa ja mielen pimennystä. Ääriolosuhteet ruokkivat rujoutta, jota tarinoiden irreaali ulottuvuus möyhentää. Näkkäläjärven Annin Odotushuone-kokemus ennen elosta irtautumista antaa hetkellisesti lukijalle lempeää tuulenvirettä, muuten käy jäämerelliseltä tuntuva pureva puhuri.

”Kyllä ihmisen sielun korjaaminen on Luojan silmissä hienojakoisempaa työtä kuin kiima ja surma.” Lopputulemana on, että sieluja silottamaan käy vain rakkaus. Ei se kokoelmassa usein kirkkaana hehku, pikemmin tihkuu pimeävaloa tai loistaa poissaolollaan, joten kiima ja surma korostuvat. Kertoja-Kutila kuitenkin korostaa rakkauden merkitystä, ja piippujen kertoman kirjaamisen perustana onkin rakkauden välittäminen, niin kaipaavan kuin mehevän. Piippukertomuksensa hän on koonnut tyttärelleen. Aikamoisen perintöpaketin tytär sai.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kotimaa ompi CIA

Olen viime vuosina suosinut tv-katsojana pohjoismaisia ja brittiläisiä draamasarjoja. Huomaan suhtautuvani epäreilusti, ylenkatsoen ja ennakkoluuloisesti jenkkitekeleihin. Usein niistä jää puuttumaan tietty totuudellisuus ja roso, eikä siloiteltu esittäminen ei ole kiinnostavaa. Vahvistavia poikkeuksia on kuitenkin useita, vaikkapa Mullan alla. Girls oli sekin kevään riemastuttava outous ja yllätys.

Keväällä en ehtinyt Homelandin (Isänmaan puolesta, Showtime 2011-2012) tv-matkaan, joten loppukesällä katsoin sitä jälkikäteen kaksi tuotantokautta (24 noin tunnin mittaista osaa). Homeland on versio israelilaisesta alkuperäissarjasta, jota en ole nähnyt. En siten tiedä, pitääkö esittää kiitokset jäntevästä draaman kaaresta luvatun maan käsikirjoittajille. Yhtä kaikki: harvoin tulenarasta terrorismiaiheesta tuotetaan helppoja selityksiä välttävää järkeen, tunteeseen ja hermoon iskevää draamaa. Katsoja joutuu toistuvasti epäilemään, mikä on totta, mikä valetta. Ja jotain hengenheimolaisuutta sarjassa on tanskalaiseen Rikoksen kanssa.

Roolitus on pursotettu unelmakoneesta. Al qaida -tyyppisestä vankeudesta palaava sotilas Brody (Damian Lewis) on oikea mies vaikeaan rooliin sankari vai petturi -jännitteen ilmentäjäksi. Hermostunut, inttävä, itkuherkkä ja periksiantamaton CIA-agentti Carrie Mathison (Claire Danies) on erityisen poikkeuksellinen hahmo. Bipolarisuuden piinaava nainen on sekä kävelevä katastrofi että hommansa luovasti ja terävästi hoitava ihmenainen.

Tunnustaudun tässä Danies-faniksi. Tämä näyttelijä ei näytä murhetivan, onko tukka hyvin tai meikki kohdillaan. Roolityö on välillä jopa pelottavasti vereslihalla, ja roolihenkilö saa katsojankin levottomaksi poliittisesti epäkorrektissa, tunnevoimaisessa mellastuksessaan. Hänen puolellaan haluaa pysyä.

Päähenkilöiden välinen vire on todella kohdillaan. Jotkut kohtaamiset ovat avoimuudessaan melkein kiusallisia, kuin tirkistelisin intiimejä, yksityisiä hetkiä. Lisäksi muut keskeiset henkilöt ja henkilöiden väliset viritykset ovat hienosyisesti säväyttäviä. Carrien väsymätön tukija Saul (Mandy Patinkin) käy sydämeen. Erityissuosikikseni nousee toisen tuotantokauden tappajan näköinen mies, Peter Quinn (Rupert Friend), arvoituksellinen ja karismaattinen kaveri.

Sarjassa on jännitystä, yhteiskunnallisuutta, politiikkaa ja ihmissuhdemutkia. Ohitan jotkut arvattavat käänteet, jankkaukset ja tasapaksut hetket. Ihastelen sitä, miten toinen tuotantokausi lisää intensiteettiä. Syyskuun lopussa kolmas kausi alkaa Ameriikoissa, toivottavasti laadukkaasti. Ainakin edeltävän kauden tyrmäävä loppu antaa aineksia vaikka mihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Poliisin paluu

Karskinnäköisen poliisimiehen hymy leviää kasvoille kuin rikottu muna paistinpannussa. Kun päähenkilön harvoja rentouden hetkiä kuvataan näin, antaa se varmuuden siitä, että kireät tilanteetkin ilmaistaan tehokkaasti. Jo Nesbo on kehuttu jännitysnikkari, ja kyllä Harry Hole -sarjan kymmennes osa Poliisi (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2013) pitää kokonaisrakennelmaa vaatringissa.

Edellisen osan Aave luin Oslossa eläytyen tapahtumapaikkoihin ja uskoen, että jo oli Holen lorun loppu. Tämän jatko-osan tarttumapintoina ovat juoniyllätykset, niin laskelmoidut mutta tehokkaat. Kertomatta jättämiset ja tositolan paljastamisen viivytykset johdattavat lukijaa toistuvasti päättelemään harhaan ja riemuitsemaan yllätetyksi tulemisesta. Hymy kyllä hyytyy, sillä tutuksi tulleita henkilöitä ei säästellä tragedioilta.

Oudointa on, että sallin Holelle kaikki uskottavuuden ylittävät ominaisuudet. Hän kamppailee omantunnon, tunteiden ja riippuvaisuuksien kanssa melkein voiton puolelle, selviää kaikesta ja selvittelee kaiken. Lukijalla olo on kuin omaisella, joka joutuu olemaan koko ajan varuillaan ja pelkäämään läheisen retkahdusta.

Hole on keskipiste; muut henkilöt ja aika korkeaksi kasautuvat ruumisröykkiöt ovat rekvisiittaa alfauroksen näytöksessä. Jo edellisessä osassa nyppi pahojen poliisien kapoinen kuvaus, ja nytkin se sekä poliittisten kähmintöjen osuus ovat romaanin heikointa antia. Toistaiseksi ne eivät ole pilanneet rosoista pääjuonta päähenkilön selviytymisestä. Jatkoa seuraa, ja sitä pistetäänkin romaanin lopussa poikkeuksellisen inhottavalla tavalla kyttäilemään.

Näillä tienoin oli Aave-romaanin huumekauppakuhinaa.

Näillä tienoin oli Aave-romaanissa huumekauppakuhinaa.


Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.

Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.


Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kirjallisuudesta kertomisen ilo

Hilpeää, että kirjabloggaamista käsittelevä koonti ilmestyy kirjana – ja toisaalta miksei niin, sillä blogattavat tekstitkin ovat vielä nykyään enimmäkseen printtimuodossa. Kirjablogikirja Rivien välissä (Avain 2013) on ahkerien ja suosittujen kirjabloggareiden Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen tuore yhteenveto lukuharrastuksen julkitulosta sosiaalisessa mediassa.

Kirjailijoiden, kustantajien, kirjakritiikkien ja perinteisen kirjallisuusmedian kukkapenkkiin on kymmenkunnan vuoden aikana kasvanut riveistä karkaileva, kirjava, rönsyilevä blogikasvusto. Lukija kukoistaa siinä entistä näkyvämmin. Tätä ilmiötä Jalkanen ja Pudas perkaavat havainnollisella ja jäsennellyllä tavalla. Kirja tarjoaa tietoja ja kokemuksia innostavasti. Kirjan aineistona on käytetty luonnollisesti kirjablogeja sekä kyselyitä kirjablogisteille, lisäksi tietoa on kerätty kirjailijoilta ja kustannusalan työntekijöiltä.

Kohde on eläväinen: aiheeseen liittyvästä voi sanoa harvoin jotain tarkkaa. Kirjablogeja syntyy ja hiipuu, joten todellinen lukumäärä on arvoitus. Sisältö, tyyli, julkaisutiheys, kirjoitusten aiheet, laajuus ja laatu vaihtelevat laidasta laitaan. Enemmistö kirjoittajista on naisia, kirjoittajat ovat yleisemmin nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä. Ammattikirjokin on laaja, mutta monet ovat koulutettua väkeä, ja kirjallisuus liittyy noin puolella opintoihin tai ammattiin. Yksi on selvää ja yhteistä: bloggareina kirjoittajat ovat kirjallisuuden harrastajia ja lukuinnostuksen jakajia. Väline mahdollistaa keskustelun, ajatusten vaihdon ja vinkkaamisen. Monet intoutuvat myös yhteisiin tapahtumiin ja tempauksiin.

Löysin itseni tämän kirjan rivien välistä, koska yli kaksi vuotta lukuharrastukseeni on kytkeytynyt lukupäiväkirjamainen kokemuksien sanallistaminen. Parvena pörräävät ajatukset löytävät ilmaisun ja muodon, ja voin palata luetun tuottamiin tunnelmiin. Pidennän kirjakokemusteni elinkaarta. Lopetan tämän oitis, jos lukemisesta tai siitä kirjailemisesta tulee suoritus tai näytösluontoinen performanssi.

Useasti olen miettinyt, miksen kirjoita vain omiin tiedostoihini. Kerran kynnyksen ylittäneenä julkistaminen on yhä vain entistä hauskempi harrastus, kiinteä kylkiänen ja lukemisen kaveri, enkä nolostele tai kainostele, sillä näin luin, näin koin. Lukeminen on ilo tai oivallus, saan jakaa sen, se ei ole minulta pois, muilta pois – tuumailuni voi ohittaa tai osallistua siihen.

Ja miten ilahduttavaa on, kun joku kommentoi blogissa tai livenä kirjoitustani tai luettua kirjaa! Villiä ajatustenvaihtoa en ole sivuilleni saanut synnytettyä, kuitenkin tunnen olevani osana lukijayhteisöä. Ajatella, että yksinäisen nykerrysta vaativan lukuprosessin jälkeen lukemisesta saadaan yhteinen kokemus ajasta ja paikasta riippumatta.

Kirjablogikirja tekee näkyväksi tiedostamatta nappaamani kirjoittamattomat säännöt. Juonia ei pilata paljastamalla niitä muille. Blogilukijalle lorinani parhaimmillaan toimivat kirjainnostajina. Ja välillä kirjablogissa harhaudutaan muihin elämyksiin, virkistäydytään kuvin ja linkein sekä paljastutaan enemmän tai vähemmän. Kirjoitettujakin sääntöjä on: tekijänoikeuksia kunnioitetaan. Sitaatteja sallitaan, niin tässäkin Rivien välistä: ”Varmaa on, että kaikkien kirjojensa keskellä ja jokaisen rivinsä välissä kirjabloggaajat ovat kirjojen ja kirjallisuuden asialla.”

– –

Sain kirjan kustantajalta toisen kirjoittajan Katja Jalkasen avustuksella.
Innostusta lisäämään:
Katja Jalkasen blogi Lumionena
Hanna Pudaksen blogi Kirjainten virrassa
Kirjaseuranta-sivusto
Kotimaiset kirjablogit -Facebook-sivu

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Lumikin uusi tuleminen

Salla Simukan Lumikki-trilogian aloittaa Punainen kuin veri (Tammi 2013). Kekseliäästi satuhahmon kaima maastoutuu huomaamattomaksi lukiolaiseksi Tampereelle. Kuurainen Manse on elävästi ja tunnistettavasti hahmoteltu. Pakkanen, pakastumisuhka ja lumi ovat merkittäviä vaihtuvissa käänteissä. Näpsäkästi tekstissä viitataan fabulaperinteeseen, ja muutenkin juttu luistaa.

Jännitysjuoni ei uutuuksilla säväytä. On murha, huumerahoja, vilunkipoliisi, ohi viuhuvia luoteja ja takaa-ajoja sekä kiireinen loppu. Kerronta heiluu monesti epäuskottavuuden ja vissin varmuuden välillä. Esimerkiksi merkkituoksujen tunnistaminen ja jatkuva nimeäminen on outoa, kunnes paljastuu, että Lumikki on peruskouluaikoinaan pelastautunut tuskatilanteilta ylivirittyneen hajuaistinsa ansiosta.

Keskeistä on nuoren syrjäänvetäytyjän ajautuminen hengenvaarallisiin seuraamistapahtumiin. Lumikki on jännitteinen henkilö, joka on tottunut salaisuuksiin, kipuilemaan hiljaisuudessa ja selviytymään. Hänestä paljastetaan selittäviä seikkoja, mutta tuleviin osiin jätetään sopivasti täytettäviä aukkoja. Lisbeth Salanderin kaltaiseksi myytiksi hänestä ei ole, mutta tiukkaa, nokkelaa terästyttöainesta herkin sisuksin hän on.

Aika tavanomaisia rooleja lukionuoret pistetään vetämään Lumikin rinnalla, ja muutenkin muut henkilöt jäävät ohuiksi Lumikin ääriviivojen vahvistuessa. Romaani nojaa päähenkilöön ja pysyy pystyssä. Vaikka asioita edistetään teininäkökulmasta, ei jännäriä kannata lokeroida nuorisokirjallisuudeksi. Sarja on jo myyty maailmalle, ja jatko-osat putkahtelevat suomeksi tiuhaan tahtiin, toinen osa Valkoinen kun lumi jo ylihuomenna. Netissäkin voi tutustua sarjan kotisivuihin ja kirjatraileriin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Espanjalainen kesä

Kesäni aloitti matka Madridiin (blogissani 17.6.), ja espanjalaista nykykirjallisuutta luin pitkin suvea. Valitettavasti en osaa espanjaa ja kulttuurituntemuksenikin on ohut, joten sorrun latteisiin yleistyksiin: hispanialaisproosa on monisanaisen tarinoivaa ja henkilöt tunneherkkiä. Dialogi ja kerronta ovat eloisia ja kuvaus läikehtivää. Espanjankielisten keskusteluiden tiheä, pehmeänkova rytmi jollain tapaa saadaan kuulumaan käännöksissä. Lisäksi 1900-luvun historiamyllerrykset ovat olleet kivuliaita, mikä ruokkii juonien kärjistyksiä, vaarantunnetta ja kohtalokkuutta.

Eduard Mendozan Tulvan vuosi (suom. Tarja Härkönen, Tammi 1999) vakuuttaa edellä sanomaani. Tiiviissä romaanissa on peiteltyä ja avointa tunteiden paloa, mutta ennen kaikkea kerronnan tehoa. Se on kuvaus nunnan ja hidlagon muutamasta tulvivasta tilanteesta aatteellisesti jännitteisessä ajassa. Juoni voi kuulostaa banaalilta, toteutus ei.

Mendozan Kissatappelun luettuani (blogissani 22.7.) siirryin sulavasti Maria Duenasin romaaniin Ommelten välinen aika (suom. Sari Selander, WSOY 2013), joka jatkaa Kissatappelun ajasta, joskin naisnäkökulmasta. Ompeliajatar Sira hullaantuu humpuukimaakariin ja ajautuu Marokkoon, Tetuanin kaupunkiin. Tämä 1930-luvun lopun espanjalaiskausi Afrikan puolella on uutta ja eksoottista luettavaa, ja myös sisällissodan jälkeinen Madrid on kiinnostava vehkeilykeskus.

Ommelten välinen aika on sukkelasti sanailtu seikkailusatu, jossa on silkinhehkuista muotia, säännösteltyä romantiikka ja lojaalia ystävyyttä. Vakoilukuviot ovat melko epäuskottavia, mutta viihteellisti viritettyjä. Aika kekseliästä on kyllä kätkeä salakieli vaatekaavoihin. Henkilökuvaus sopii pukukaavateemaan: hahmoista luonnostellaan ohuita ja yksi-ilmeisiä mallipiirustuksia. Vaikka yli 600 sivua on tuhlailua tälle tarinalle, olen heikkona historiallisiin elävöittämisyrityksiin, jollaisena tämäkin sinnitteli kunnialliseen ja kiusoittelevan avoimeen loppuun.

Tein kevyen syrjähypyn Barcelonaan Alicia Gimenez Bartlettin seurassa: Petra Delicado ja vihaiset koirat (suom. Matti Brotherus, Tammi 2013). Dekkarisarjan toinen osa ei sovellu eläinystäville, mutta muille lukijoille se jolkuttaa hyvävoimaisen, koulutetun hurtan tavoin juoniradan alusta loppuun. Asetelma on tuttu jenkkiverrokeista: sanavalmis naisetsivä vanhemman miehen työparina hapuilee ja hupailee rikos- ja lemmenseikkailuissa.

Arturo Perez-Reverten Flaamilainen taulu (suom. Katja Kallio, Like 1997) on taidedekkari, jonka käynnistää 1400-luvun van Huysin taulun konservointi nyky-Madridissa. Maalauksen asetelmassa keskeistä on shakin peluu, samoin juonessa. Pelihienouksia ymmärtämättömälle juonen kehittely käy turhan näppäräksi, mutta kerronnalliset siirrot tehdään taidolla.

Luin kesällä paljon, jopa niin, että harkitsin elää välillä. Muistoksi siitä sijoitan kommenttikenttään koko alkuvuoden lukulistani ja tähän loppuun opetuksen Flaamilaisesta taulusta:
”Elämä on epävarma seikkailu epämääräisessä maisemassa, jossa ääret liikkuvat alati ja jonka rajat ovat keinotekoisia: jossa kaikki voi loppua ja alkaa uudestaan joka hetki, tai lakata yhdellä iskulla, kuin kirveellä odottamatta iskien, ikuisesti ja ainiaaksi; jossa ainoa absoluuttinen todellisuus, luja, kiistämätön ja lopullinen, on kuolema; jossa olemme vain pieniä leimahduksia ikuisessa yössä, ja jossa, prinsessa, meillä on kovin vähän aikaa.”

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus