Karskinnäköisen poliisimiehen hymy leviää kasvoille kuin rikottu muna paistinpannussa. Kun päähenkilön harvoja rentouden hetkiä kuvataan näin, antaa se varmuuden siitä, että kireät tilanteetkin ilmaistaan tehokkaasti. Jo Nesbo on kehuttu jännitysnikkari, ja kyllä Harry Hole -sarjan kymmennes osa Poliisi (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2013) pitää kokonaisrakennelmaa vaatringissa.
Edellisen osan Aave luin Oslossa eläytyen tapahtumapaikkoihin ja uskoen, että jo oli Holen lorun loppu. Tämän jatko-osan tarttumapintoina ovat juoniyllätykset, niin laskelmoidut mutta tehokkaat. Kertomatta jättämiset ja tositolan paljastamisen viivytykset johdattavat lukijaa toistuvasti päättelemään harhaan ja riemuitsemaan yllätetyksi tulemisesta. Hymy kyllä hyytyy, sillä tutuksi tulleita henkilöitä ei säästellä tragedioilta.
Oudointa on, että sallin Holelle kaikki uskottavuuden ylittävät ominaisuudet. Hän kamppailee omantunnon, tunteiden ja riippuvaisuuksien kanssa melkein voiton puolelle, selviää kaikesta ja selvittelee kaiken. Lukijalla olo on kuin omaisella, joka joutuu olemaan koko ajan varuillaan ja pelkäämään läheisen retkahdusta.
Hole on keskipiste; muut henkilöt ja aika korkeaksi kasautuvat ruumisröykkiöt ovat rekvisiittaa alfauroksen näytöksessä. Jo edellisessä osassa nyppi pahojen poliisien kapoinen kuvaus, ja nytkin se sekä poliittisten kähmintöjen osuus ovat romaanin heikointa antia. Toistaiseksi ne eivät ole pilanneet rosoista pääjuonta päähenkilön selviytymisestä. Jatkoa seuraa, ja sitä pistetäänkin romaanin lopussa poikkeuksellisen inhottavalla tavalla kyttäilemään.
Näillä tienoin oli Aave-romaanissa huumekauppakuhinaa.
Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.
Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 